Joulukuu alkoi auringolla ja lumipeitteellä

Se tuli taas. Joka vuosi yhtä yllättäen. Eräänä aamuna sitten auton kuorimista hahtuvalumipeitteestä. Se oli vielä helppoa, seuraavalla kerralla nuoskalumi oli jäätynyt tiukkaan syleilyyn peltien ja ikkunoiden kanssa.  Aikataulu meni uusiksi. Moottori mietti hetken ennen yskivää hyrähtämistään. Akselien nivelistä kuuluivat rusahdukset, kun liikkeelle lähtiessä niistä katkesivat jäätyneet peitteet.

Hengitys huurustui etulasin sisäpinnalle. Lämmitysilmaa täysillä ikkunaan, hitaasti ensimmäinen kilometri kylätietä ja isolle tielle tullessa jo näki muun liikenteen. Paremmin siis. En kai nyt täysin sokkona liikenteeseen…

Onneksi et sitten leikkonut meitä maan tasalle syksyllä. Nyt saamme huvitella lumihiutaleiden kanssa, kertoilla toisillemme hiljaa salaisuuksiamme, suojassa, hämärässä, niin hellästi ja pehmeästi.

Perheen tyttären tyttären kanssa kaivoimme esiin joulukoristeita. Hän sai asetella niitä ympäriinsä, kuten niin monina jouluina aikaisemminkin hänen ollessaan pieni tyttö tylleröinen. Minne ne pikkutytöt katoavat, en voi kuin kummastella taas, vaikka siinähän hän on, edessäni, silmissä iloinen lämmin katse.

Tonttuarmeijat ovat liikkeellä, oletko valmis ja kilttinä?

Katson peiliin. Sielläkin on entinen pikkutyttö. Kun lapsenlapset tulivat elämääni, tietoisuuteeni alkoi pulpahdella oma lapsuus. Mitä muistankaan. Katson valokuvia. Mustavalkoisissa kuvissa katsoo totinen pikkutyttö. En löydä yhtään nauravaa kuvaa alkuvuosilta. Ihmetteleviä ilmeitä, katse tiukasti kameraan. Rusetti päässä. Polkkatukka, tumma, aina ollut tumma.

Alan muistaa myös tunnetiloja. Väärinkäsityksiä, tilanteita, jolloin olen hakeutunut piiloon, mököttänyt mieli mustana. Joissakin kuvissa näen ahdistusta. Lapsuudessani vallitsi komentamisen ja piiskaamisen kulttuuri. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”.  Saatiin ”selkään”, remmillä tai vitsalla. Syitä en juuri muista, paitsi viimeisen, kun olimme menneet uimaan vaikka oli kielletty.  Juttelin näistä äitini  kanssa ja hän  pyysi anteeksi ja pyysi ymmärtämään, koska piiskaaminen oli silloin yleinen kasvatuskeino. Se oli sitä aikaa.

Peilin nainen näyttää enenevästi äidiltäni. Silmissä sama siniharmaa katse. Alan olla samanikäinen kuin äitini viimeisinä elinvuosinaan. Hänen äitinsä eli viisitoista vuotta pitempään. Sukupolvien ketjun kolme naista. Runsaan sadan vuoden ajalta.

Teetin geenitutkimuksen. Sähköposti suoltaa joka päivä uusia tietoja geneettisistä serkuistani, yleisimmin 3.-5. serkku eli hyvin kaukainen yhteys. Tänään tuli tieto Norjassa asuvasta 1.-3. serkusta, jonka kanssa on 1,4 % samanlaista DNA-rihmaa. Veljen kanssa on muuten 35 %, mikä on oikeastaan aika vähän. Luulin, että meillä olisi ollut enemmän yhteistä, mutta näin geenit valikoituivat hänelle ja minulle. Veljellä on kaukaisia yhteyksiä Baltiaan, minulla ei. Muutoin meillä on näitä kaukaisia yhteyksiä Skandinaviaan, Skotlantiin/Irlantiin ja inuiitteihin/eskimoihin. Suomalaisuutta vähän yli 90 %.
En ole näihin kaukoserkkuihin sen enempää perehtynyt, se on oma juttunsa, sukututkimus, joka vie mennessään ja siihen tarvitaan aikaa. Sitten joskus.

Yllättävin juttu geenitutkimuksissa oli, että mitokondrio-DNA:ni on sama kuin puolella saamelaisista, U5b1b1a. ”Saamelainen motiivi”. Se periytyy äidiltä lapsille, eli aina pysähtyy poikiin.

Syyshortensia kerää valkoisia huppuja.

Ulkona on pimeää. Ikkuna hohtaa  mustana, taivas vielä erottuu juuri havaittavasti tumman sinisenä.

Aamulla lehteä hakiessa aurinko vilkutteli jo melkein etelästä. Kertasin mielessäni maantietoa, miten maa kiertää aurinkoa ellipsin muotoista rataa pitkin, jonka toisessa polttopisteessä aurinko on. Olemme nyt kallistuneena poispäin auringosta (maapallon akselikallistuma on 23,5 astetta), jolloin säteet pyyhkivät napapiirin kohdalta ohi ja kaamos värittää pohjoisnavan ympäristön pimeyteen. Maapallon kiertonopeus  on myös hitaampi ellipsin tässä päässä ja siksi pohjoisen pallonpuoliskon talvi on pitempi kuin kesä ellipsin toisessa päässä oltaessa.

Pysähdyin, suljin silmäni ja annoin säteiden helliä kasvojani. Juuri ja juuri tunsin lämmön. Silmät sokaistuivat, vaikka olivat kiinni. Heippa aurinko, huomenna sinua en näy, kun tulee taas pilviä. Mutta nähdään!

L-kinossa näytettiin syksyn viimeinen elokuva, Claire Darlingin viimeiset hullutukset. Katso Elokuvat.

Monta päivää jatkuneen vesisateen jälkeen joen vesi on hyvin korkealla, puissa asti. Virtaus on aikamoinen ja hidastaa jäätymistä. Pakkanen saa parhaiten kudottua peittoaan rannoilla, mutta keskellä jokea virtaa hyhmälauttoja alajuoksulle päin. Kuva on muutaman päivän takaa, tänään rantojen jää ylettyy monta metriä rannasta.

Saviaareista metsänpeittoon

Onpa ollut taas loimaalaista esitystaidetta tarjolla katsojille.

Haaran kyläteatteri on esittänyt Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi Loimaan saviaarit -näytelmää. Teksti on Pirkko Jaakolan käsialaa ja olipa pirkkomaista mustalla huumorilla ryyditettyä kohtausta toisensa jälkeen. Tosipohjaisia kaikki. Niin iloisesti esitettyinä, että jo sitä iloa oli nautinto katsoa ja kuunnella taitavaa laulantaa. Suuri joukko kaikenikäisiä näyttelijöitä kuljetti tarinaa kohtauksesta toiseen. Osa näyttelijöistä on ollut mukana alusta asti eikä voi kuin ihailla kyläläisten näytelmäinnostusta sekä ohjaaja Laura Kilpiön kekseliäisyyttä ja luomisvoimaa. Laura oli yhdessä Antti Jaakolan kanssa tehnyt loistavan musiikin.

Katsojat reunustavat kolmella puolella näyttelijöitä. Kyläläiset ovat muuten itse rakentaneet  koko komean kylätalon talkoilla.

Haaran kyläteatteri on esittänyt  näitä näytelmiä useita ja koskaan en ole joutunut pettymään. Mitä vielä onkaan tulossa.

Sunnuntaina kapusin jännittyneenä Loimaan teatterille, missä Laura oli ”harrastuksensa” parissa eli valmistanut Iina Wahlströmin ja Pekka Suhosen kanssa runo-lauluesityksen Metsänpeitto. Olin saanut tietää, että esityksessä on meidän Runotuulen mankeloimaa -runoantologiasta minunkin runoni.

Esiintyjät muuten antavat osan pääsylipputuloista Luonnonperintösäätiölle. Sinne voi tehdä lahjoituksen, jolloin esim. 50 eurolla saa suojeluun sata neliömetriä vanhaa metsää tai 500 neliömetriä luonnontilaista suota. Hieno homma! Lahjoituksen voi tehdä tilille IBAN FI 78 5494 0950 0224 93 tai ostaa tukituotteita verkkokaupassa www.luonnonperintosaatio.fi

Valkoiset tuolit – mustat tuolit – Helena Sinervo

Runoja oli paljon. Välillä lausuttiin, välillä laulettiin, vaihdettiin esiintyjää, välillä  musiikkia. Taitavaa esittämistä kaikilla tasoilla ja hyvin rytmitettynä.

Metsään mennään, polku tulee eteen, sitä pitkin, saniaiset kaartuvat, hyväilevät minua kun kuljen yhä syvemmälle, metsän suojaan, turvaan, puiden huminaan, lehvästön peittoon. Metsä sulkeutuu. Peittää. Katoan.

Minun runoistani oli valittu In memoriam. Se oli vähän yllätys, en ollut koko runoa edes muistanut. Kirjoitan sen tähän:

In memoriam
Keskustan suuret puut
Kalevankadun koivut
Seurakuntatalon puiden hämyisät varjot
Nordean edustan lehmukset
Ja Keskuspuisto mennyttä, puisto
mennyttä puiden havina
mennyttä lehvästöjen siimes, mennyttä
katseiden kohde kun kierrän toria

Mitä me teemme petankkialueella
Ranskassa sitä pelataan varjossa, puiden hämyssä
Aurinko saa leikkiä viherhiukkasten kanssa

Suuret puut upottavat juurensa suuriin sydämiin
sanatonta viestiä sivistyksestä
Pienet sydämet päräyttävät moottorisahan

Kun muutin Loimaalle 17 vuotta sitten, ihastuin keskustan suuriin puihin. Suuret puut ovat kaikkein rakkain kasviryhmäni. Ehkä tämä rakkaus johtuu lapsuuteni vuosista Linnankatu kolmessa Aurajoen rannalla pääkirjaston vieressä. Isojen lehmusten siimeksessä leikimme, juoksentelimme, hypimme, katsoimme Tuomiokirkon edustalla näyteltyä Jokamies -näytelmää.

Kirjaston ympäriltä aiottiin kaataa 70 puuta. Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoon ja koppeihin niin runsaasti mielipiteitään kaatosuunnitelmista, että kaupunki pyörsi päätöksensä. Niinpä tämä puu sai jatkaa elämäänsä ja ihastuttaa graafisilla muodoillaan meitä vieläkin.

Olen lukenut paljon kirjoja, Oksasta, Lundánia ja monta Verrosta, katso Luettua ja käynyt elokuvissa eli L-kinossa, katso Elokuvat.

Kirjoitin uusiksi yhden novellin, jota olemme Novellimankelilaisten kanssa ruotineet Onedrivessä. Perjantaina on kuukausitapaamisemme. Se tekee taas niin hyvää sielulle, etenkin näinä harmaina marraskuun päivinä. Kuten nuo teatteriesityksetkin. Vuoden päästä on julkkarit pidetty ja tarinamme lähtevät maailmalle.

Olen myös askarrellut. Tekee hyvää saada jotain konkreettista aikaan. Tai sitten ei. Vaan olla, katsoa rauhallisesti ympärilleen, istahtaa. Odottaa uutta päivää, sieltä se tulee, aina.

Kirja syntyy näinkin, tyhjiä sivuja käsin täytettäväksi.

 

 

 

 

Stockholm du sköna

Viime viikolla oli vuorossa jokasyksyinen vierailu Tukholmaan opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären kanssa opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären luo. Tämä oli neljäs kerta. Ensimmäinen oli Vuotos -romaanin esittely Suomalaisten kirjallisuuspäivillä. Itse asiassa silloin 1970 – luvulla käytiin Turusta paljon Ruotsissa töissä. Itsekin olin kahtena kesänä Älvenäsissä Svenska Rayonilla ja kahtena laivoilla nissenä. Monet jäivät Ruotsiin kokonaan, parempi palkka ja selkeyttä elämäntilanteeseen. Itsekin olisin voinut jäädä, mutta sitten lähdinkin ihan toiseen suuntaan eli Lappiin.

Laiva oli hiljainen, eipä koskaan ole ollut  niin vähän matkustajia. Turusta lähti kanssamme vain muutama kymmenen matkustajaa. Mutta hiljaisuus sopi meille oikein hyvin. Saaristo oli jäätön ja lumeton. Aikaisempina vuosina on valkoista näkynyt näihin aikoihin.

Kulttuurimatkaksi tämäkin muodostui.  Syksyn edetessä näyttää kulttuuri vievän aktiivisen aikani yhä enemmän. Vierailimme paikallisessa kansallismuseossa, National museumissa, joka on juuri restauroitu hienoksi.

Tukholman National museumin portaikko

Tapasimme myös 50 vuotta vanhan ”vanhan ystävän”, joka kiersi näyttelyn kanssamme. Samalla saimme päivitettyä viime aikojen tapahtumat.

Taikku on aktiivinen blogini lukija ja yllätys yllätys, loimaalainen!

Museo oli ilmainen suurelta osin. Maksullisiin näyttelyihin emme menneet, kun kulttuuriannos täyttyi kolmikerroksisessa laajassa katsauksessa. Tidslinjen -osuus kuvasi taidetta monelta vuosisadalta. Paljon oli  henkilökuvia mutta myös esineitä. Viimeinen osuus, 1965 alkaen, aiheutti huudahduksia, kun vitriineistä löytyi suomalaisiakin esineitä, kuten Fiskarsin keltakahvaiset sakset.

Miten kaunis on valon ja varjon yhteistyö
Elämän hienoin muoto, kaari, pallo, valo, varjo
Räsymattokin on taidetta

Museosta lähdimme kävelylle pimeneviä katuja pitkin ja eikun sisään sisustusliikkeeseen. Ilokseni sain todeta, että ruotsalaisessa sisustuksessa on menossa värikäs runsauden kausi. Minun mieleeni!

Yltäkyllin väriä syksyn pimeyteen! Seinäkangas oli erityisen kaunis.

Toisena päivänä vierailimme aikamoisessa vesisateessa Fotografiskassa, joka on siis museo ja sijaitsee Södermalmilla samalla rannalla Vikingin terminaalin kanssa. Paikka on lähellä Slussenia, joka muuten on aikamoisessa myllerryksessä, kun maa on vajonnut ja vaatii monenmoiset korjaustoimenpiteet, jotka jatkuvat vielä vuosia.

Päänäyttelynä oli todella vaikuttava Jimmy Nelsonin Homage to Humanity.

Tanzania. Katsojat viipyivät hiljaisina pitkään kuvien äärellä.

Olipa vaikuttava kokonaisuus. Nelson on kiertänyt monta kymmentä vuotta ympäri maapalloa ja kuvannut asukkaita Siperiasta Meksikoon, Afrikkaan ja Tyynen meren saarille. Kuvat ovat todella vaikuttavia. Ne kertovat rikkaista kulttuureista, hiljaisesta voimasta ja tyynistä katseista.  Näitä kuvia katsellessa voimistuu tunne, että  nämä kulttuurit tulevat säilymään, koska ihmiset eivät anna lannistaa itseään vaan kantavat perinteitään ylpeästi.

Kuvatut heimot, paitsi Amerikat ovat jääneet pois kuvasta. Kaipasin saamelaisia, mutta pohjoisia kansoja edustamaan oli valittu Siperia.

Laitan tähän ottamiani kuvia, kaipa niiden näyttäminen on sallittua. Kaikkien kuvien ottopaikkaa en osaa varmasti sanoa. Laatu ei myöskään ole kovin hyvä.

Homage to Humanity -näyttelyn kansikuva
Wodaabe, Gerewol, Chad 2016. Erityisesti tämä kuva sai viipymään pitkään, oli niin paljon ihailtavaa.
Afrikka. Puu on niin suuri, ettei sitä meinaa tajuta.
Idässä ollaan
Idässä
Yangshou Cormorants, Yangshou, China, 2005. Kalastusta.
Sadhus, Naga Sadhus & Jat peoples, India
Khudi, Clas, Siberia
Inkat

Kauniita he ovat, ihmiskunnan edustajat maapallon eri puolilla, erilaisissa olosuhteissa, luonnon muovaamina, sopeutuneina vuosituhansien aikana. Tämä oli vaikuttavimpia näyttelyitä, mitä olen nähnyt. Jimmy Nelsonin kuvia voi ostaa kirjoina.

Fotografiskassa oli myös muita näyttelyitä, mutta näiden Nelsonin kuvien jälkeen ne eivät tuntuneet oikein miltään. Yksi näyttely  kertoi pohjoismaisesta elämänmuodosta. Ihmiset olivat saaneet lähettää kuviaan ja täytyy sanoa, että jälki oli sen mukaista. Ei oikein sykähdyttänyt.

Monta huonetta oli Sebastiao Salgadon kuvia Brasilian kultakaivokselta. Karmeat olosuhteet, jossa ihmiset olivat kuin muurahaisia, ei ihmisarvoa, ei yksilöllisyyttä. Ihan puistatti.

Golg mine of Serra Pelada, State of Pará, Brazil, 1986

Saga Wendottesin In Between Realites -näyttely kuvasi lapsia erilaisissa ympäristöissä. Näytti, että päät oli liitetty vieraisiin vartaloihin ja aiheiden valinta sai miettimään lasten hyväksikäyttöä.

Eläinten hyväksikäyttöä kuvasi norjalainen Christian Houge polttamalla eläinten malleja. Niitä oli inhottava katsoa ja näiden huoneiden läpi menimme nopeaan.

Syksyn Ruotsin reissu oli hieno. Tapasin ystäviä ja sain annoksen kulttuuria ja mielihyvää. Kyllä nyt jaksaa eteenpäin.

Onko se kuningatar pöntöllä? Vai onko tämä aluspöksymainos? 😉

 

Kauneutta kauneutta kauneutta

Onpas ollut hoppuista aikaa tämä loppusyksy. Tietokoneen ääreen en ole juuri ehtinyt, kun olen viilettänyt ympäri Etelä-Suomea. Mutta nyt kerron mitä olen kokenut.

Pyhäinpäivän viikonloppu alkoi suuren kauneuden merkeissä. Lauantaina vierailin ensi kerran Helsingin Oopperatalossa. Se on ollut olemassa jo vuodesta 1993, mutta jostain kummasta syystä en ole siellä käynyt, vaikka tänä aikana oopperoita ja baletteja olen nähnytkin muualla.

Mutta nyt oli hyvä syy. Tyttären tytär esiintyy Lumikuningatar -baletissa lumihiutaleena. Hän on balettiuransa alussa ja tämä oli ensimmäinen esiintyminen Kansallisbaletissa. Tulevaisuudessa tulen vierailemaan siellä monta kertaa, seuraavan kerran joulukuussa Pähkinänsärkijää katsomaan. Lukuningattaressa esiintyy myös kaukainen sukulainen eli balettitanssijoita on ollut useampia jo aikaisemminkin suvussa.

Kaunis oopperarakennus

Pimenevässä illassa lähestyimme valkoista isoa rakennusta.

Sali tuntui jotenkin intiimiltä. Katsojat olivat jotenkin lähellä toisiaan, kun permannon reunoja kiersi kolme parvekekerrosta. Meidän paikat olivat hyvät, aivan permannon etuosassa.

Lumikuningatar perustuu tanskalaisen satusetä Hans Christian Andersenin pitkään ja merkittävään satuun ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1844. Jääkylmän sydämen omaavan Lumikuningattaren esikuvana on arveltu olleen ruotsalainen oopperalaulaja Jenny Lind, johon Andersen oli ollut ihastunut saamatta vastakaikua. Näin ne kirjailijoiden elämänkokemukset siirtyvät ikuisiksi tarinoiksi.

Kansallisoopperan Lumikuningatar on suunnattu lapsille. Aikuistakin auttoi kertojan osuus, nimittäin juonta vietiin tanssien lomassa eteenpäin isoäidin kertojahahmon avulla. Tämä ratkaisu oli paljon helpompi kuin katon ylärajassa liukuvat tekstit, joita esimerkiksi oopperoissa joutuu tiiraamaan. Eikä tarvinnut aktiivisesti tulkita, mitä tansseilla haluttiin kuvata. Yleisössä olikin lapsia paljon. Se on ilahduttavaa, samoin kuin se, että kaikki 11 esitystä ovat loppuunmyytyjä.

Lumikuningatar liukui hoviväkensä kanssa väliajalla lämpiön läpi. Siellä hän on, rakas lapsenlapseni.

Väliajan alussa lumikuningatar kulki lumihiutaleiden, maahisten ja jääkarhun kanssa kulkueena lämpiön läpi. Lapset saattoivat nähdä hahmot läheltä ja huomata, ettei niissä ollut mitään pelättävää. Ensimmäisessä  näytöksessä nimittäin seurueemme pienin, kuusivuotias, turvautui äidin syliin ja peitti silmänsä aika ajoin. Väliajan jälkeen hän istui omalla penkillään. Jännittävintä oli kahdeksanvuotiaan mielestä peilin särkyminen. Se olikin aikamoinen rysäys. Hän seurasi hyvin tarkkaan näyttämön tapahtumia ja muistaa tämän esityksen varmasti koko ikänsä.

Lapset saivat myös osallistua esitykseen ja saivat taikasauvat kotiin vietäviksi. Hieno oivallus!

Hyvä taide on hyvää sekä lapsille että aikuisille. Kiinnitetään huomiota eri asioihin, mutta nautitaan. Hienoimmat tanssit olivat mielestäni ennen väliaikaa esitetty kohtaus, jossa oli paljon lumihiutaleita ja toisella jaksolla saunakohtaus, missä parikymmentä miestä tanssi voimakkaasti. On niin nautinnollista katsoa, kun iso joukko tanssii yhtä tahtia!

Esiintyjissä oli myös paljon lapsia, jotka harrastavat balettia. He näyttivät nauttivan esiiintymisestä ja olivat tosi ihania. Samoin Balettioppilaitoksen oppilaat esiintyvät eri kokoonpanoissa noin kolmessa näytöksessä, tytöt lumihiutaleina ja pojat maahisina. Hienoa, että he saavat kosketuksen Kansallisbalettiin jo ensimmäisenä opiskelusyksynä, jota on kulunut vasta kaksi kuukautta. Kun näiden lasten ja nuorten tukijoukot tulevat katsomaan esityksiä, baletin katsojajoukko laajenee.

Seuraava vierailu onkin sitten joulukuussa, kun Balettioppilaitos esittää Pähkinänsärkijän, kuten jo taisin mainitakin.

Seuraavana päivänä nautin Helsingin runsaasta kuvataidetarjonnasta, nimittäin vierailin HAMissa ja Ateneumissa.

HAM oli uusi kokemus, Tennispalatsissa. Menimme alunperin katsomaan Ellen Thesleffin Minä maalaan kuin jumala -näyttelyä, mutta kyllä mielenkiintoisempi oli Mieliala – Helsinki 1939-1945 -näyttely, joka tarjosi uutta. Olen Thesleffin maalauksia nähnyt aikaisemminkin Turun taidemuseossa useaan.

Ellen Thesleff: Huuto

Mutta ne sodan aikaiset mielialat! En ole esimerkiksi tiennyt, että ihmisten mielialoja vakoiltiin aivan tarkoituksellisesti, mm. kuuntelemalla, mitä raitsikoissa, toreilla ja kaupoissa puhuttiin. Siis Suomessa! Aikaisemmin olen yhdistänyt tällaisen toiminnan aivan muihin maihin. Näin yritettiin saada selville mielialat, jotka mm. kirjeiden välityksellä sitten kulkeutuivat rintamalle ja vaikuttivat taistelutahtoon ja -kuntoon.  Arkistot poltettiin 1944 Kalliossa ja osa haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastuneista arkistoista on nyt laadittu tämä näyttely, ideoijana Anna Kortelainen.

Valokuvaesityksiä oli monta eri aiheista. Niistä näkyi, että huolimatta sodasta istuttiin juhannuksena Esplanadilla Kappelissa juhlimassa. Juhlimiskuvia oli muitakin, ravintoloista ja tanssisaleista. Ei eletty täydessä synkkyydessä vaan nautittiin elämästä, joka saattoi katketa koska tahansa pommituksiin tai rintamalla. Lasten kuvat koskettivat erityisesti.

Projisoidut kuvat olivat suuria, monta vierekkäin imemässä katsojien katseet vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemaan traagiseen aikaan. Kerta kaikkiaan hieno kokonaisuus.

HAMissa oli myös Tove Janssonin taideteoksia. Hänhän on oikeastaan ollut kuuluisampi taidemaalari aikoinaan kuin muumien luoja. Nähtävillä oli kaksi isoa freskoa. Valtavan hienoja. Lapsille oli oma nurkkaus, jossa muumihahmot juoksivat iloisina. Olen muuten nähnyt Kasnäsissä näyttelyn, jossa olivat alkuperäiset muumit piirrettynä Janssonien kesämökin vessan seinien pinkopahville. Pitäisi kaivaa ne kuvat jostain esille.
Ateneumiin menin katsomaan Olli Lyytikäisen näyttelyä. Lyytikäinen oli samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta kuoli vuonna 1987. Liian nuorena. Hänellä olisi ollut vielä paljon sanottavaa ja kuvattavaa.

Sitten näin taas kerran suomalaisuuden ikonit, kultakauden taideteokset, jotka varmaan jokainen suomalainen tuntee.  Teemana on Suomen taiteen tarina. Aina on mieltä hivelevää  nähdä nämä teokset.

Eero Järnefeltin Kaskenpolttajat vuodelta 1893 muistuttaa, miten kovan työn takana leipä on ennen ollut. Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot vuodelta 1886 on koristanut erilaisina jäljennöksinä monen suomalaisen kodin seiniä vuosikymmenien aikana.
Hugo Simberg; Haavoittunut enkeli, Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto v. 1879, aina yhtä pysäyttävä
Oikealla ylhäällä yksi mielitauluistani, Albert Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, v. 1888
Eikä tämä tähän lopu. Kävin myös Salossa Veturitallissa, missä on aina mielenkiintoisia näyttelyjä. Nyt sain itse osallistua kahden eri teoksen tekoon. Tällaista lisää! Vähän aikaisemmin oli käynyt päiväkotiryhmä, jonka taiteen tekoa olisi ollut ilo katsella. Mutta oli ilo osallistua itsekin.

Alexander Reichstein  asuu Suomessa. Hän oli pyytänyt yleisöltä kirjoja ja laatinut niistä ison labyrintin. Kiertelin sitä yhä sisemmäs, lueskentelin kirjojen nimiä, bongailin tuttuja kirjoja. Kirjat muuten jaetaan yleisölle näyttelyn loputtua.

Kirjalabyrintti

Spectrumit ovat minullakin kirjahyllyssä. Tietosanakirjat ovat tällä hetkellä arvostukseltaan kuopassa, kun google kertoo kaiken. Mutta olen myös kuullut muunlaisia mielipiteitä, joiden mukaan niiden arvo tulee vielä nousemaan, kun google räjähtää tai sähkö loppuu tai tapahtuu jotain muuta. Sitäpaitsi googlen sisältämä tieto on pintatietoa. Tosin tietosanakirjoissa tieto voi vanhentua, mutta on siellä paljon ikuista asiaa.

Miten kauniita kirjat ovatkaan. Niiden sivut sisältävät kirjoittajan mielen tuottamat lauseet, virkkeet, ajatukset, satojen tuntien rankan aivotyön tulokset.

Tämän patsaan tein itse!

Viimeisessä huoneessa oli installaatio, johon näyttelyvieraat saivat tehdä oman syntymäkuukautensa kohdalle kuvan. Ihanaa!

Pyörivä kuukausi-installaatio

Reichstein on nimensä mukaisesti kiinnostunut kivistä. Hän oli makoillessaan meren rannalla saanut idean teoksiin, joissa rautalangasta väännetyt hahmot tekevät vaikka mitä.

Tässä mielitekemistäni
Tässäkö tulevaisuudenkuva

Nyt on mieli täynnä kauneutta. Ulkona luontokin veti päälleen valkoisen viitan ja toteuttaa kauneutta osaltaan. Talvi on tullut.

Tämä vaan innostuu: 60 auennutta kukkaa ja 28 nuppua

 

Big Band -musiikkia

Viikko sitten lauantaina oli Loimaalla suurta kulttuurijuhlan tuntua ilmassa, kun Kauppala Big Band täytti 10 vuotta. Puistokadun koulun sali oli muutamaa kymmentä paikkaa vaille täynnä. Ihmisiä oli niin paljon, että kahvikakskytminuuttinenkin venyi melkein kaksinkertaiseksi. Oli muuten hyvät tarjoilut.

Big Bandissa on paljon soittajia niin kuin kuuluukin: foni- ja trumpettisektioissa kummassakin viisi, komppisektiossa neljä ja pasuunasektiossa kolme. Laulajiakin oli neljä. Kaikkiaan ihmetyttää, että Loimaan kokoisesta kaupungista löytyy näin paljon näin taitavia muusikkoja.

Ohjelma  koostui ikivihreistä jazzsovituksista, James Bond -tunnareista ja Elviksen kappaleista. Lisäksi oli Aki Sirkesaloa ja minua eniten värisyttänyttä Ultra Brata ja Walker Brothersia. Nämä viimeksi mainitut laulettiin kaikkien neljän voimin. En ollut tiennytkään, että Pekka Suhonen osaa laulaa noin hyvin! Riikka Ollila oli myös uusi tuttavuus ja hänen supervahva äänensä yllätti.  Iina Wahlström on rakas Valma-Welmani ja tuttu viime vuoden kevään Toinen -näytelmästä. Armi Haatanen on vakuuttanut jo aikaisemmin hienoilla tulkkinnoillaan ja sävellyksillään.

Tätä toivoisinkin lisää! Kaikki neljä laulamassa yhdessä, vuorotellen sooloillen. Väristykset olisivat varmat. Big Band voisi pitää vaikka Ultra Bra -konsertin tai Walker Brothers -konsertin.

Walker Brothers oli elämässäni 18 -vuotiaana kesän rytmittäjä ja menen melkein sekaisin, kun kuulen heidän kumeita kappaleitaan. Summertime tuntuu melkein profeetalliselta…  Your gonna spreng your wings…  Kokonainen konsertti heidän kipaleitaan ja minut saataisiin syvään nirvanaan.

Kommeeta on!

 

 

Luettua ja kirjoitettua harmaina päivinä

Lokakuun päivät on pinottu harmaina. Muutama enää jäljellä. Olen kirjoitellut novelleja, perjantaina kun oli Novellimankelin kuukausitapaaminen. Mutta vaikeaa on. Tästä harmaudesta on vaikea nostaa mitään.

Mutta onneksi pari meistä oli saanut aikaan aivan valmiilta tuntuvia uusia tekstejä. Aikovat vielä muokata, mutta hyvä teksti on pohjana. Itsellä näistä tämän viikon jutuista yksi neljästä on jotenkin kelvollinen. Muut kolme vaativat vielä paljon työtä. Sigh…

Novellimankelissa teimme aikataulutusta ja vuoden päästä aiomme julkaista. Kevät vielä aikaa kirjoittaa, sitten alkusyksyllä paino ym. juttuja ja marraskuussa julkkarit pääkirjastossa. Tervetuloo!

Nimeä mietimme, pituutta, novellien järjestystä, kansikuvaa… Novellimankelin  logo on jo tehty, kiitos Helinin Karin. Ja pitää tietty vielä kirjoittaa uusia ja hioa vanhoja. Meillä on ihana ryhmä! Siis Kari Helin, mä, Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Pirjo Salmela, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Upea porukka!

Kulttuuria kylläkin olen nauttinut. Viikko sitten Metsämaan Kalliohovissa oli tupa täynnä, kun Heli Laaksonen kävi Aurinko -kierroksellaan kertomassa runoista. Aurinko. Porkkana. Vesi.

Laaksonen kertoili elämästään, runoista ja niiden taustoista ja tietenkin luki runoja. Moneen kertaan yleisö sai hörähtää nauruun. Laaksonen on taitava. Kannatti mennä. Ja oli ilo nähdä, että niin moni muukin oli tullut kuuntelemaan Laaksosen kotiseuturakasta ja myönteistä sanomaa.

Heli Laaksonen, iloinen nainen sai kirjoittaa omistuskirjoituksia pitkään

Loimaan teatterin tämän syksyn huipputapaus on Kopit -näytelmä, jonka Sari Äikää-Torkkeli on käsikirjoittanut Loimaan Lehden kopeista eli lukijoiden lähettämistä lyhyistä tekstiviesteistä.
Esitys oli aivan hulvaton! Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä. Kopit antavat kuvan loimaalaisesta sielunmaisemasta parilta viime vvuosikymmeneltä. Kerrassaan hieno kokonaisuus, jossa kaikki repliikit ovat aitoja koppeja. Osan muistin, osa oli aivan uusia minulle. Sari on tehnyt valtavan hienon työn kootessaan kopeista näin hyvän esityksen. Ammattilaisen työtä! Näyttelijätkin olivat hyviä ja mukana oli aivan uusia kasvoja entisten luottonäyttelijöiden lisäksi. Myös ikähaitari oli suuri, mikä on aina hieno asia.

Erityisen hieno oli Valituskuoro, joka on nähtävissä Youtubessa. Valmistaudu nauramaan!

Sunnuntaina oli teatterilla Johnny Cash -konsertti. Soittajina oli nuoria miehiä, jotka ovat Wilenin Hannelen siipien suojassa soitelleet monta vuotta ja nyt viimein soittivat meille muillekin Cashin kantria.

Kantria kantria!

Esityksiä oli kolme, olin viimeisessä. Yleisö poikkesi tavanomaisesta teatteriyleisöstä, koska suurin osa oli MIEHIÄ. Leveälieriset hatut päässä, palttoot niskassa, selät niin leveinä, ettei tällainen hento (?) naisihminen meinannut takaa nähdä mitään. (Lyhyt nyt ainakin.) Mutta musiikki kuului.

Nuoret miehet soittivat kantria Hannelen avustuksella

Oli niin mukava nähdä entisiä oppilaita. Muistan elävästi, kun ysiluokan joululoman jälkeen solisti Kauniston Janne tuli bilsan luokkaan pystypäin, pitkä palttoo helmat liehuen, buutsit kopisten ja rojahti kuninkaana takapenkkiin. Joululomalla oli tapahtunut muodonmuutos, ja kantrimusiikkiharrastuksesta kerrottiin paikallislehdessäkin. Kaksi muutakin solistia esiintyi ja heitä olisi kuunnellut enemmänkin.

Leffassa kävin katsomassa Kari Tapiosta kertovan Olen suomalainen -elokuvan. Siinä vilahti Jaakolan Anttikin antamassa potkut nuorelle Kari Jalkaselle, tämä kun oli pitänyt lauluhommien takia rokulipäivän. Anttia nyt olisi katsellut enemmänkin.

Elokuva kertoi Kari Tapion elämäntarinan. Kuulin tuttavani kommentin, joka ei tykännyt viinan juonnin kuvauksesta, kai Kari Tapiossa muitakin elementtejä oli, ne jäivät nyt sivuun. Mutta aika oli sellainen. Viinan kanssa läträttiin eri tavalla kuin nykyään. Juicesta kertova elokuva sai samantyyppistä kommentointia, kun keskittyi Juicen alkoholismin kuvaukseen.

No, ne ovat käsikirjoittajan valitsemia näkökulmia. Mitä siihen nyt voi sanoa. Kari Tapio kuitenkin nousi vaimon vahvan persoonan ja perheen avulla ja elämän loppupuoli oli tasapainoinen – tämän käsityksen elokuvasta sai.

Onneksi aika on muuttunut alkoholin käytön suhteen.

Olen lueskellut Tóibínia ja Verrosta, katso Luettua.

Verannan ikkunalla ihastelen kauniita kasvun ihmeitä näin ennen pimeyttä ja talvilepoa. Ystävältäni saatu kaktus kukkii niin runsaasti, että henki salpautuu. Sen kanssa punaisia kukkia työntää jo ties monettako vuotta pikkusyklaami.

Rookley-pelargonia vielä kukkii, samoin kuin taustallä näkyvä Ruissalon puutarhasta hankittu samettilehtinen kukka, nimi on häipynyt syvälle melen sopukoihin.
Tässä tämä ihana samettilehtinen kukka, miten se tähän aikaan jaksaa kukkia työntää… Kukka muistuttaa soilikkia, mutta lehdet ovat aivan erilaiset.

 

Äännelmää ja kuunnelmaa

Sunnuntaina Suomen Kuunnelmayhdistys ry järjesti Loimaan kuunnelmapäivän teatterilla. Ja tupa oli täysi, lisätuoleja haalittiin lisää vielä aivan alkuhetkilläkin. Esitystaiteet ovat todella hurjassa nousukiidossa Loimaalla. Mieleeni tuli, että kuunnelmani Mylly esityksessä Alastaron vehnämyllyllä oli viime vuonna myös tupa täynnä. Hyvä kuunnelmat!

Teatterin lämpiössä ohjaaja Laura Kilpiö kertoi runsaslukuiselle yleisölle kuunnelman toteutuksesta.

Mutta aihe oli niin herkullinen, nimittäin kirjailija Pirkko Jaakolan kuunnelman Uneksijan ehtoollinen Live-esitys.

Sali pimeni. Esiripun edessä (esiripun toisella puolella Kopit -näytelmän lavasteet valmiina illan esitykseen, Kopit saavat kaksi lisäesitystäkin, kun tähän mennessä kaikki ovat olleet loppuunmyytyjä) istui yhdeksän lukijaa pienten tuikkujen äärellä. Pukeutuneena mustiin. Laura istui soittimineen vasemmalla, Reni oikealla. Sellon hiljaiset soinnut johdattivat kauas Espanjaan, missä samaan lopputulokseen johtavat yhdeksän tapahtumaketjua huipentuivat. Hiljaisuus oli rikkumaton. Silmät saattoi sulkea ja levollisuus levisi jäseniin, vatsaan, päähän. Äänet etenivät aaltoina mielen sopukoihin kertoen vanhaa tarinaa, josta ei yllätyksiä puuttunut. Kerrassaan mielenkiintoinen, syvästi vaikuttava ja sanoilla herkutteleva kokemus.

Väliajan jälkeen ohjaaja Sari Äikää-Torkkeli haastatteli kuunnelman kirjoittajaa Pirkko Jaakolaa. Huomaa Loimaan Lehti -tuolit, jotka mainostivat saman illan riemukasta loimaalaisuuden ylistystä, Kopit -näytelmää. Jaa, eihän mitään näy tuossa, kun kuvan laatu on surkea, takapenkiltä ei parempaa saanut.

Sitten rakastettu Pirkko Jaakola kertoi miten kuunnelma syntyi 1960 -luvun lopulla. Monen käänteen jälkeen kuunnelma sitten tehtiin YLEssä ja Pirkon tie kirjailijuuteen aukesi laveana. Pirkko on kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, mutta myös paljon muuta. Uusin käsikirjoitus Loimaan saviaarit esitetään marraskuussa Haaran kyläteatterissa. Luomisvoima on ehtymätön!

Pirkon jälkeen esiintyivät muusikot (monen muun tekemisen lisäksi) Laura Kilpiö ja Antti Jaakola. He lauloivat mm. iki-ihanan rakastumisen ylistyksen Silmät silmiä, johon Pirkko on tehnyt sanoituksen. Levytyksen tekivät Muksut. Sitä ei voi kyynelehtimättä kuunnella. Otin pätkän Lauran ja Antin esityksestä videolle, mutta sen lisäämisen tähän on teknisesti mahdotonta (ainakin minulle).

Taitava muusikkokaksikko, Laura ja Antti. Kuvan laatu surkea…

Lauran ja Antin yhteistyö jatkuu Haaran kyläteatterissa Loimaan Saviaareissa. Maltan tuskin odottaa…

Yritin lukea Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Lopetin lukemisen 20 sivun jälkeen. Luepa Luettua -sivulta, miksi.

L-kinossa näytettiin maanantaina mielenkiintoinen elokuva Kolme naista, tosin ohjaaja oli antanut elokuvalle nimen Kolmet kasvot, mikä olisi mielestäni ollut paljon parempi (edelleen ihmettelen suuresti, miksi suomennusvaiheessa nimiä vaihdetaan – kääntäjä-tuttavani sanoi, että elokuvien levittäjät määräävät nimet myyvimmiksi 🙁 ). Luepa Elokuvia -sivu.

Luonto loistaa hehkuvana vaipuakseen mustavalkoiseen kaapuun. Näkemään unta, toipumaan kesästä, uneksimaan keväästä, siellä se odottaa.

Kesästä syksyyn siirryttäessä

Syksy on tänä vuonna aikaisessa. Luntakin viskoi perjantaina kylmässä tuulessa. Aamulla oli maa ollut valkoinen. Kukat eivät enää kuki. Monena vuonna tähän aikaan olen kerännyt ison kimpun kukkia sisälle maljakkoon ja kasvihuoneesta kypsiä tomaatteja. Nyt kasvihuoneen versot ovat paleltuneet ja kärrätty kompostiin. Ruska on ollut komea ja yhtaikainen koko maassa, mikä on poikkeuksellista.

Pesuvesi välkehtii syksyn haaleassa valossa. Kasvihuoneen lattialla havaintoesitys sienien lahottajaominaisuuksista. Tämä oranssi yrittää saada ravintoa lattianraosta, mutta säälittä poistin sen ulos.

Pihalla on ollut kaikenlaista tekemistä. Metsästä kävimme poimimassa suppilovahveroita ja kanttarelleja, niitä näyttää tänä syksynä olevan suhtkoht runsaasti.

Pihaltakin löytyi kummallisia vihreitä möllyköitä, ja sieniähän ne olivat. Uusi tuttavuus.

Vihreä uusi tuttavuus kirsikkapuun alla sateen varjossa rengasta teemme kostein hatuin

Olen lukenut kirjoja: Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho, Katri Lipsonin Detroit, Elisabeth Strouthin Kaikki on mahdollista ja Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Olli Jalosen Karatollaakin aloittelin, mutta jätin lukematta loppuun. Miksi, katsopa Luettua -sivu.

L-kinon  syksy alkoi. Ensimmäisenä elokuvana oli Manifesto. Olipa mukava nähdä, että katsojien määrä oli lisääntynyt kolmanneksella! Muut elokuvat tänä syksynä ovat Kolme naista, Minä kusama, Happy ending jaClaire Darlingin viimeiset hullutukset. Viisi elokuvaa 20/15 eurolla. Hyvillä penkeillä, pimeässä, isolla valkokankaalla, loistava ääni. Herkeämätön katselukokemus, mitä kotona telkkarin äärellä ei saavuta. Katso Elokuvat -sivu, millaisia elokuvat olivat mielestäni. Siellä on myös näkemykseni Downton Abbeyn kokopitkään elokuvaan.

Superhauska on Loimaan Teatterin Kopit, joka antaa Loimaan lehteen vuosien varrella lähetettyjen koppien muodossa hauskan tarinan loimaalaisuudesta. Esityksiä on vielä kaksi ylimääräistä, menkää  ihmeessä katsomaan! Käsikirjoituksen on tehnyt Sari Äikää-Torkkeli, joka myös ohjaa näytelmän. Koko työryhmä on ollut työstämässä käsikirjoitusta ja luvassa on hienoja ja naurattavia kohtauksia. Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä!

Syksyn kulttuuritarjonta näyttää mukavalta. Ei tarvitse lähteä Loimaalta, täällä tapahtuu. Sunnuntaina Kuunnelmapäivät, ensi viikolla Heli Laaksonen Metsämaalla, ensi kuussa Haaran Saviaarit ja mielikuvitusta kutkuttava Metsänpeitto. Tosin Turussa kiehtoisi Bach -konsertti ensi viikolla ja Turun ylioppilasteatterin Poltettu Oranssi.  Eeva-Liisa Manner kun on minuun eniten vaikuttanut runoilija… Saapi nähdä, jaksanko sinne asti. Jatkossa kuuluu lisää…

Tammikuussa Jaakola -seura järjestää teatterimatkan Don Juania katsomaan Turkuun ja huhtikuussa mennään katsomaan, miten Ruusuruoska taipuu Tampereen työväenteatterin kellariteatterissa.

Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa… On elinvoimaisesta pahnueesta, tämän sisaruksen omistaja kummipoikani täytti juuri 40 vuotta ja vielä kummatkin röhkivät – ehkä kummipoikakin! 😉

Ruusuruoskaa Takomossa

Ruusu, oi puhdas ristiriita, riemu
Olla ei kenenkään uni alla niin monien
Luomien

Rilken sanoin Ruusuruoskaan.

Loimaan Jaakola-seura ry on viettänyt tätä vuotta Alpon 90- vuotisjuhlavuotena. Nyt kaikki huipentui loimaalaisten teatterimatkaan Helsinkiin katsomaan Takomo -teatterin esittämää Ruusuruoskaa. Näytelmä perustuu Alpon vuonna 1967 julkaisemaan sarjakuva-albumiin Ruusuruoska.

Takomo on viehättävä pieni teatteri Fredrikinkadulla. Talo oli paketissa, askeleemme tekivät sementtipölyyn jälkensä, kunnes löysimme kulman takaa sisäänkäynnin.  Pieni odotustila täyttyi loimaalaisesta äänimaisemasta. Kyllä joukkoon mahtui helsinkiläisiäkin. Oli alkamassa kolmas Ruusuruoska-esitys. Ensi-ilta oli viikko sitten perjantaina. Helsingin Sanomista olimme lukeneet arvioinnin, joka oli hyvin ylistävä ja antoi viisi tähteä, mitä en muista aikaisemmin nähneeni.  Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ohjaaja Esa Kirkkopelto kertoi näytelmän teosta pari viikkoa sitten.

Ruusuruoska -teosta oli myös luettu ja tutkiskeltu etukäteen. Kirja on sellainen runsaudensarvi, että oli vaikeaa etukäteen ajatella, miten kuvat kääntyvät näyttömölle. Mielenkiintoista odotusta.

Odotus tiivistyy

Sali oli intiimin musta, penkit lavan kahdella puolella. Kynttilät paloivat, lattialla Alpon suurikokoinen kiemurayhteenveto. Seinustalla rekvisiittaa, peilejä, tikapuut, kasseja, nuottiteline. Olimme aivan fiiliksissä.

Antti, Pirkko ja yleisöä – käsin kosketeltava tunnelma täytti koko teatteritilan

Kynttilät tultiin sammuttamaan ja lavalle hiipivät valkoisissa asuissa näyttelijät Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Takomo-teatterista, Minna Hokkanen ja Auvo Vihro Tampereen työväenteatterista ja Sofia Smeds Nätystä.

Sanojen, liikkeiden ja ilmeiden ilotulitus saattoi alkaa. Vaatteita vaihdettiin useaan, samalla kun vaellettiin vuosisatojen läpi ihmiselon kummallisuuksien kautta. Puvustus oli hieno. Se oli runsas, värikäs ja mielikuvituksellinen tuoden osaltaan Alpon runsasta kuvitusta näyttämölle.

Taustalla soi Eero Palviaisen herkkä renessanssi-varhaisbarokki-luutumusiikki. Se ei vienyt tehoa sanoilta, niinkuin useasti käy, vaan kauniit soinnut täydensivät näyttämön tapahtumia ja tunnelmia.

Ruusuruoska -kirjan kuvat alkoivat pulpahdella mieleen kohtauksia katsellessa. Esityksen jälkeen selasimmekin kirjaa moneen otteeseen ja löysimme – ainakin omasta mielestämme – kuvia, jotka oli otettu esitykseen.

Niin ja ne sanat. Alpon kirjassa on tekstiä, mutta ei kaikissa kuvissa. Alpomaisesti kuvat ovat täynnä henkilöitä, eläimiä, kasveja ja absurdeja tapahtumia. (Mies meni pottupeltoon nukkumaan). Tekstit onkin tehty erikseen. Porilainen Mika Rättö on kirjoittanut kuvat sanoiksi. Eikä mitään perinteistä proosaa, vaan aivan alpomaista, uusia sanoja – mikä olikaan se rahayksikkö, sitä yritin mieleeni painaa vaan eipä vaan jäänyt – kruuu… jotain. Kun heti vyöryi näyttämöltä uutta kummasteltavaa. Ei siinä  jääty millään kohtausta analysoimaan.

Esitys oli myönteinen ja iloinen. Ei ahdistusta, väkivaltaa, no kyllä siellä taisteltiin ja kuolemakin saapui mustassa kaavussaan ja punanaamainen piru piiritti neitosta, mutta se ei ahdistanut ainakaan tätä katsojaa. Kyse on kait siitä tavasta, millä asiat esitetään. Väistämätöntä ei voi paeta, mutta ei sitä tarvitse pelätäkään. Muutaman kerran liikutuin, kaikista eniten, kun Auvo Vihro lauloi aikoinaan Tauno Palon tulkitseman Ruusu on punainen -laulun.

Esitys ei ole perinteistä teatteria eikä Alpon taidetta voikaan esittää totutuilla tavoilla. Jos pitää Alpon maalauksista ja veistoksista, pitää myös tästä esityksestä. Ja jos pitää yllätyksistä, koska mitään ei voinut ennalta aavistaa.

Esa Kirkkopelto on dramaturgisen neuvonantajan Pauliina Hulkon kanssa muovannut Alpon maailman ja Rätön tekstin teatterin kielelle. Koko työryhmä – ohjaaja, dramaturgi, näyttelijät, muusikko, lavastus, pukusuunnittelu, tarpeistonhoitajat, valo- ja äänisuunnittelijat – on muokannut esitystä. Näyttämöltä henki näyttelijöiden innostus, he ovatkin olleet muokkaamassa tekstiä tekijän luvalla. Tätä teosta on varmaan ollut hauska tehdä ja esittää.

Viimein kaikki sitten oli lopussa. Mielessäni vahvistui, että tämä on nähtävä uudelleen, toisella kerralla kohtauksista saisi enemmän irti ja kokonaisuus alkaisi hahmottua.

Olimme kunniavieraita. Meille tarjottiin kuohuvaa juomaa teatterin aulassa. Nostimme maljat Alpolle, hänen monipuoliselle taiteelleen, josta voi ammentaa monenlaista, kuten nyt 50 vuoden kuluttua ilmestymisestään Ruusuruoska -sarjakuva purskahti esiin näytelmänä. Hyvä taide on ajatonta.

Ohjaaja Esa Kirkkopelto ja tuottaja Sara Nyberg
Vasemmalla Alpon hyvä ystävä Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, oikealla Esa Kirkkopelto, joka oli ohjannut Alpon maailman näyttämölle
Pirkko Jaakola, Antti Jaakola ja Auvo Vihro, joka teki kaikkiaan hienon suorituksen, mm. hevosen elekieli oli tarkoin mietitty kavioiden kopsahtelua ja raajojen asentoja myöten
Vasemmalla Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, näyttelijät Joonas Heikkinen ja Minna Hokkanen sekä ohjaaja Esa Kirkkopelto. Heikkinen piiritti punanaamaisena neitoa ja Hokkanen kuolemana korjasi satoa taistelukentällä
Raitapaidassa näyttelijä Sofia Smeds, jolla on aivan mahtava lauluääni. Hän  lauloi kaksi laulua, jotka olivat seuralaiseni mielestä sama laulu kahteen kertaan. En sitä huomannut, joten esitys on lähdettävä katsomaan uudelleen 😉
Alpon sisko kirjailija Pirkko Jaakola, hänen poikansa näyttelijä Antti Jaakola ja ohjaaja Esa Kirkkopelto
Tämä kohtaaminen olisi pitänyt videoida…

Viimein meidän oli lähdettävä eteenpäin. Osa matkalaisista meni bussilla ja suurin osa nautti aurinkoisesta lauantai-iltapäivästä kävellen Etelä-Esplanadille Kappeliin, jossa söimme juhlallisesti – vaan ei mitenkään jäykästi – erinomaisen aterian.

Kaikilta reissuilta on lähdettävä kotiin. Hämärtyvässä illassa meidät kuljetettiin hyvällä ja turvallisella kyydillä takaisin Saviseudulle, sinne mistä Ruusuruoskan maailman tarinat on ammennettu.

Koko illan ja osan yötäkin keskustelimme esityksestä. Vähitellen mieli nosti esiin kuvia, jotka löysimme kirjasta. Päätimme, että lähdemme katsomaan Tampereen työväen teatteriin helmikuussa näytelmää uudelleen, se kun on yhteistyö kahden teatterin välillä. Tampereella on isompi näyttämö ja esitys on varmaan osin erilainen. Mutta kyllä siinä samaakin on, ja löytyy.

Kiitos Alpo, Esa Kirkkopelto ja koko näyttelijäkaarti, tekstin laatija ja monipuolinen erinomainen muu henkilökunta. Onnistuitte! Matkaseuralle ja Jaakola -seuralle myös kiitokset tätä syyspäivästä!

Rose is a rose a rose is a rose.
Gertrud Stein

Sadon korjuuta

Onneksi tuli sadepäivä. Sen olisi voinut arvata heti herätessä, kun kello oli puoli yksitoista. Sateella nukuttaa. Niinpä voi hyvällä omallatunnolla tehdä näitä tietokonehommia.

Viikon aikana olen hyvästellyt kesää ja siirtynyt talvea kohti keräämällä satoa. Samalla olen miettinyt mennyttä kesää ja tähänastista vuotta. Tuntuma on, että merkityksiä kasaantuu. Satoa korjataan monella tasolla.

Yöpakkasia on jo ollut, eilen oli maa kuurassa. Onneksi illalla tyhjensin kasvihuoneesta tomaatit sisätiloihin, olisivat muuten paleltuneet. Pari yötä aikaisemmin paleltuivat kurkut ja kesäkurpitsa, ne ovat niin ohutlehtisiä ja herkkiä.

Keltainen tomaatti on paras, makoisin ja satoisin! Biolanin kasvusäkissä kasvaa parhaiten.

Sato oli taas omituinen. Pottuja tuli enemmän kuin aikoihin ja suuria möllyköitä. Yhdessä pottupenkissä oli varmaan viisi kiloa ruton ruhjomia, vaikka lajikkeen piti olla rutonkestävä. Ne  kiikutin roskikseen. Toisissa penkeissä ruttoa ei ollut. Puikulat kuihduttivat naattinsa jo aikaisin ja niitä olemme syöneet jo kuukauden.

Pottuja tuli varmaan yli 30 kiloa, tässä osa. Tarvittiin miesvoimaa kantamaan saalis kellariin.

Juurekset eivät itäneet, tai no yksi punajuuri tuli.

Ainut itänyt ja kasvanut punajuuri. Se pääsi juurespaistokseen.

Nauriit kylvin uudelleen heinäkuun alussa ja ovat nyt pari-kolme senttiä halkaisijaltaan. Palsternakoista ei näkynyt jälkeäkään edes toisella kerralla. Ne olivat samassa penkissä. Ihmettelin syytä. Etanat? Niitä on monen vuoden tauon jälkeen ollut taas ja uutena lehtokotilo, joka ilmestyi viime kesänä ja tänä kesänä runsaammin. Söivätkö ne kaikki pienet versot? Kesäkurpitsat ne ainakin söivät ja rei’ittivät nauriiden lehdet. Tai ehkä itämisvaiheessa olisi pitänyt kastella, olin silloin kesäkuussa Lapissa.

Porkkanat onnistuivat erinomaisesti. Niitä tuli paljon. Saapi nähdä, miten säilyvät kellarissa.

Purjot ovat hauskoja. Kylvin ne toukokuussa ja siirsin neulanpaksuiset taimet avomaalle. Siellä ne ovat vahvistuneet ja odottavat nostoa. Kuivaan ne kuivurilla ja ei kun ruokia maustamaan.

Mua kutsuttiin aikoinaan Pirjo Purjoksi… kun olin Pirkko Tilli. Tilli ei muuten itänyt tänäkään vuonna…

Kasvihuoneessa meni hyvin.  Tomaatit kylvin 2.3.2019, siirsin kasvihuoneeseen 25.4.2019 (8 vkoa kylvöstä) ja ensimmäiset syötiin 28.7.2019, 17 viikkoa kylvöstä eli yli neljä kuukautta siihen meni. Mutta kannatti, maku on niin superia, ettei kaupan standarditomaatit maistu yhtään miltään omiin verrattuina.

Tällaisia tomaattiannoksia olemme syöneet päivittän viime viikot. Etualalla on kasvihuonekurkku, joka on uutta lajiketta, tekee lyhyitä avomaankurkun – vasemmalla – kokoisia hedelmiä. Kasvatin ensi kertaa kasvihuonekurkun siemenestä, kannatti. Nam ja nam!

Keltaiset ovat kypsinä  kuin karkkeja, täynnä sokeria.

Tomaatteja parhaimmmillaan

Kaikkein  nopeimmista eli mustista luin, että ne ovat Black Beaty, kehittäjä Bradley Gates Kalifornian Napa-laaksossa. Hän risteytti Pink Berkeley Tie-Dyen ja Idigo Apple – nimiset lajikkeet. Syntyi musta tomaatti, jossa on erikoisen paljon antosyaniinia – ei syanidia – , kuten mustikoissakin.

Ostin muutama vuosi sitten Loimaan torilta mustan, keltaisen ja punaisen tomaatin taimet ja olen ottanut niistä siemenet seuraavan vuoden kasvatusta varten. Valitsin ensimmäiset ja parhaat tomaatit, joiden siemenet levitin kuivumaan talouspaperille. Ja niistä viiden kuukauden kuluttua taas kierros alkaa alusta.

Päärynöitä tuli eka kertaa useampi, noin 20 kappaletta. Ovat kiinteitä ja makeita. Valkeaa kuulasta ei tullut paljoa, muttei ole tarpeenkaan enemmät. Edellisten vuosien sosetta on vielä tallella. Muutama vuosi sitten istutettu perheomenapuu teki yhden hedelmän, mutta sitä maukkaamman.

Hammaslääketieteeseen erikoistunut ystäväni voi tästä tehdä päätelmiä hampaistostani 😉

Vietin alkuviikon lapsenlasteni kanssa. He auttoivat minua sadokorjuussa.

Nostin vaatehuoneen ylähyllyltä omat rakkaat nukkeni ja ilokseni jälkipolvi alkoi heitä heti hoitaa hellyydellä. Marianne pääsi monen kymmenen vuoden makaamisen jälkeen liikkeelle! <3

En saanut koskaan nukenvaunuja. Ne olivat suurin ja hartain toiveeni monta vuotta. Äiti teki nukeilleni kantokassin korvaukseksi vaunuista. Marianne makoilee oikealla.

Sunnuntaina lähdin sieneen. Metsään oli pakko päästä eikä se pettänyt nytkään. Yli kaksi tuntia haahuilin edestakaisin, kun aina yhtäkkiä havaitsin sienituppaita. Kanttarelleja löytyi yllättävän paljon. Nyt suppilovahverot kuivuvat kuivurissa. Puolukoita oli siellä täällä. Pariin ruokailuun sain kerätyksi.

Metsä, miten rakkaaksi oletkaan käynyt minulle vuosien varrella.

Pihaa piti myös valmistella talvea varten. Miten paljon tavaraa onkaan siroteltu sinne tänne. Kesäkukat kukoistavat vielä, niistä ei millään haluaisi luopua, kun nyt kukkivat toista kertaa. Mutta yöpakkaset pakottavat siirtämään sisälle. Kauniita kimppuja, viherkasvit takaisi ikkunalaudoille. Piha tyhjenee. Antaa talven tulla.

Punaiset ruusut runkoruususta, pinkki ruusupenkistä, valkoinen juhannusruususta. Siemenistä päätellen siellä on kukittu enemmänkin, mutta taisin silloin olla Lapissa, kun en ole kukkia nähnyt. Pelargoniat alkoivat kukkia toista kertaa. Ikkunalaudalla lahjaksi saamiani tekokukkia, jotka muuttivat suhtautumistani tekokukkiin – nämähän ilahduttavat minua vuosikausia, nämä ystäviltä saadut.

 

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……