Alkuvuosi on ollut aivan kauhea. Tällaista ei ole voinut mitenkään kuvitella eikä tietenkään ennakoidakaan. Että onnettomuudet seuraavat toinen toistaan tai tapahtuvat päällekkäin. Todella, todella pahat onnettomuudet.
Sairastuin vuoden alussa myyräkuumeeseen. Se vei melkein hengen. No, pahimmassa tilanteessa olisi mennyt henki, toiseksi pahimmassa joutunut dialyysipotilaaksi loppuiäkseen. Mulle tuli kolmanneksi pahin vaihtoehto. Kaikki romahti: munuaisten toiminta, maksan toiminta, valkosolut, valkuaisaineet, hivenaineet, verenpaine 50/90, hemoglobiini 94, anemia, tulehdusarvo 237, ripuli, virtsatulehdus, melkein keuhkokuume, verihiutaleet katosivat melkein kokonaan. Kuumetta oli 41 astetta.
Kun munuaisten toiminta hiipui, nestettä kertyi kroppaan niin, että painoni nousi 12 kiloa. Turvotusta ei ollut, mutta en pystynyt yhtään taivuttamaan itseäni. Kun munuaiset alkoivat taas toimia, virtsaa tuli viisi litraa päivässä. Paino laski 1,5 kiloa päivässä ja kotiin lähdin normaalipainossa.
Metsämyyrän välittämä Puumala-virus yritti todella saada minut hengiltä. Miksi, mitä hyötyä siitä olisi virukselle? En muista sairaalajakson alkupäivistä mitään.
Enkä ole siivonnut varastoja. En ole koskaan nähnyt pihalla metsämyyrää, kylläkin metsähiiriä ja yhden rotan (jonka sain loukkuun). Pitkän pohdinnan jälkeen ainoa viruksen lähde on polttopuut, joita käsittelin paljon, kun pidin joulukuussa hellassa joka päivä tulta.
Sain erinomaista hoitoa Loimaan aluesairaalassa ja 2,5 viikon hyvän sairaalahoidon jälkeen pääsin kotiin. Kotona odotti yksinäisyys. Mieheni oli menehtynyt traagisissa olosuhteissa kun olin sairaalassa, yllättäen. Olihan hän vanha, mutta hyvässä kunnossa. Monenlaiset ajatukset valvottivat yön unettomina tunteina. Miksi, miksei, miksen…
Voimien rajoissa tein paperihommia. Että osaakin ihmisen kuoleminen olla vaivalloinen juttu. Paperisota on käsittämätön. Ja kallis. Tuhannen euron laskuja on useampia ja lisäksi niitä pienempiä. Onneksi netin kautta pystyi hoitamaan asioita. Posti kun on niin hidas, että kirje Turusta tänne 70 km päähän kestää puolitoista viikkoa ja paperin Kemijärvellä käynti kuukauden. Pitää ruveta säästämään rahaa, jotta perilliset selviävät minun kuolemastani. Ja kerätä yhteen paikkaan kaikki tärkeät paperit ja tehdä luettelo käyttäjätunnuksista ja salasanoista. Nyt emme saa mieheni puhelinta, tietokonetta tai sähköpostia auki. Mitä tärkeää niistä mahtaisikaan paljastua. No, onhan salasanojen tarkoitus, että ei kukaan muu saa tiedostoja auki. Mutta voiko kukaan ottaa puhelimen ja tietokoneen käyttöönsä?
Ihan oma juttunsa on sitten kaikkien tavaroiden läpikäynti. Mutta sillä ei ole kiirettä. Pikku hiljaa mitä jaksaa.
Tapahtui muutakin odottamattoman ikävää. Kuitenkin kaikista näistä vastoinkäymisistä on selvitty. Jälkeenpäin ihmettelen mistä ne voimat tulivat. No, olen ollut nyt kyllä aivan lamassa ja masentunut. Mahdanko kestää uusia vastoinkäymisiä, enää tai nyt.
Onneksi oltiin menossa kevättä kohti. Jos kaikki olisi tapahtunut syksyllä päivä päivältä pimenevissä hetkissä, olisi ollut vieläkin vaikeampaa. Nyt lisääntyvä valo ja pihalla maasta nousevat kasvustot ilahduttavat. Pieniä ovat ilon hetket.
Lohtua toivat verikokeiden tulokset. Olen nyt terve. Olen jaksanut taas kuntoilla, kuntopyörää puoli tuntia päivässä ja uimahallin vesijuoksua, -jumppaa ja kylmäallasta kaksi kerraa viikossa. Kulttuuria myös.
Tämä taitaa olla viimeinen päivitykseni tänne Ällistyneen sammalikon sivuille. Olen irtisanonut webhotellini ja tunnukseni kesäkuun seitsemäs päivä tapahtuvaksi. Kirjoittamisen palo on sammunut. Tuntuu, että olen kaiken sanonut. Alan downshiftata, levätä ilman mitään velvollisuuksia.
Käsittääkseni vanhat päivitykset säilyvät internetin tutkimattomassa avaruudessa. Kai sieltä niitä entisiä juttuja löytyy, jos joku kaipaa.
Älllistynyt sammalikko vaikenee.
PS. Tunnistaako joku, missä otsakekuva on otettu? Paikka, jossa joskus joutuu käymään, toivottavasti ei usein.
Vastaus: Turun krematorion odotushuone
