Vuoden 2024 viimeinen päivä alkaa hämärtyä. Puut huojuvat hitaasti. Muutama aste pakkasen puolella, valkoista kuuraa hohtaa valaisemassa varjopaikkoja. Pari kertaa on tehty lumitöitä, mutta joulun ajan lämmin kausi sulatti kaiken. Onneksi myös liukkaat jäätiköt.
Vuosi alkoi minun 15 minuutin kuuluisuudellani, kun vuoden toisen päivän aamun sivuauringot levähtivät YLE uutisten ja säätiedotuksien seinille selitysten kera.
Aurinko ja kaksi pakkaspäivän haloa eli sivuaurinkoa Kauhanojan peltojen yllä.
Tänä vuonna maailma ei juurikaan ole parempaan suuntana mennyt. Ne kauheat sodat jatkuvat edelleen, parin kuukauden päästä kolme vuotta Venäjän täysimittaista hyökkäyssotaa Ukrainaan ja yli vuoden Gazan sotaa. Israel on hyökännyt Etelä-Libanoniinkin. Syyriassa tosin syrjäytettiin Bashir al-Assadin hallinto. Kauheuksia on paljastunut. Toivottavasti Syyriaan saadaan toimiva yhteiskunta.
Donald Trump valittiin uudelleen Yhdysvaltain presidentiksi. Kamala Harris jäi toiseksi. Trump on uhonnut tekevänsä monenlaista, mm. lopettavansa Ukrainan sodan kahdessa päivässä. Olen havaitsevani heikkoja värinöitä rauhan halusta kummallakin puolella. Mutta ne ehdot. Joutuuko Ukraina luopumaan Venäjän miehittämistä alueista? Mikä hinta maksetaan rauhasta? Ovatko maa-alueet tuhansien ja tuhansien ihmishenkien arvoisia? Tietenkin asiaan liittyy monia periaatteellisia puolia.
Demokratian merkitys yhteiskunnan arvoperustana on alkanut huojua. Osa maapallon kansoista on valinnut ihan vaaleillakin päättäjiä, jotka edustavat yksinvaltaa. Miksi näin, pohdituttaa.
Oma elämä on edennyt taas yhden vuoden, yhden vuosirenkaan verran. Päällimmäisenä tulevat mieleen vuoden mittaan tapahtuneet lukuisat ystävätapaamiset. Niitä on todella ollut paljon.
Joistakin tapaamisista on tullut jo traditioita: biologinaiset, oma biologivuosikurssi, Jalavan serkut, Tillien kesäjuhlat heinäkuun lopulla meillä (25 sukulaista, yksi vatsassa ja syntyi syyskuussa, kaksi ei päässyt paikalle), Hyvösten tapaaminen Pyhällä elokuun alussa, Norjan reissu Varankiin elokuussa, lapsenlapsia nähty useasti huolimatta välimatkoista, vanhojen ja vähän uudempienkin ystävien kanssa vietettyjä päiviä ja öitä, useita teatterireissuja, taidenäyttelyjä jne. Turkissa ei käyty tänä vuonna. Itä-Viroon tehtiin huhtikuussa neljän päivän reissu ja saatiin erinomainen kattaus Viron historiaa ja nykypäivää. Päivitys on jäänyt tekemättä, mutta kannattaisi tehdä.
Tampereella kesäkuussa
Yhdistystoimintaa on harrastettu, monenmoisia matkoja lähiseuduille erilaisien teemojen puitteissa. Kirjamankeli on kokoontunut kuukausittain ja olemme kirjoitelleet puolen tunnin treenikirjoituksia, joita olen laittanut tännekin. Orastavia tekstejä ihan romaaniksi asti on syntynyt mankelilaisilla. Mankelilla on siis ollut töitä.
Oma Kolmas tanssi -käsikirjoitukseni on vaiheessa. Tuleva vuosi näyttää, onko siitä kirjaksi. Paljonko pitää muuttaa, ja kannattaako se.
Peruna kasvoi isoksi ja kukki kauniisti kuin kukkapenkki – kunnes rutto levisi ja tuhosi melkein kaiken
Vuosien kertyminen on tuntunut, voimat hiipuvat. Vielä on puutarhaa laitettu. Kasvimaalla tosin perunarutto vei osan perunoista, porkkanakempit porkkanat (17 kpl saatiin), muut juurekset, salaatit, herne, tilli ynnä muut eivät edes itäneet, lehtokotilot söivät ihan kaikkea ja niitä oli PALJON. Ensi vuonna pitää poimia niitä hävitettäväksi ihan alkukeväästä asti. Nyt pääsivät lisääntymään eksponentiaalisesti. Niitä löytyy sisältäkin (ulkoa sisään siirrettyjen kukkien kanssa). Uusi tuttavuus oli lehtikaali, jonka uusia lehtiä ehdin kerätä ennen kotilohyökkäystä. Tomaatteja tuli aivan tarpeeksi. Kolme kasvihuonekurkkua, vaan. Avomaankurkutkin kasvoivat kituen. Syytän lehtokotiloita. Sain kuitenkin säilöttyä etikkakurkkuja. Viitisen kiloa suppilovahveroita on kuivattuina. Omenapiirakkaa omista omenista on tehty enemmän kuin koskaan.
Kukkapenkitkin olivat lehtokotiloiden ruokapöytinä. Siellä hän on syöntipuuhissa, huomaatko.
Tämä vuosi oli ystävien vuosi. Heistä olen niin kiitollinen. Monien kanssa on vuosikymmenien historia. Nuorena solmitut ystävyyssuhteet ovat kestäneet kaikki nämä vuosikymmenet ja ovat rikastuneet. Yhdessä olemme ihmetelleet maailman menoa ja kroppiemme surkastumisia, muisteluiden ohella. Todenneet nuoruutemme ihanteet koko elämiemme kestäviksi ohjenuoriksi.
Pimeys on ulkona läpitunkematon. Huomenna uusi päivä ja uusi vuosi. Se tuntuu merkitykselliseltä.
Hän oli hitaasti pukenut ylleen punaisen nutun. Se oli löytynyt kaapin perukoilta ryppyisenä kuin mikä. Kyllä se päällä siliää, hän mutisi vetäessään harmaan pehkonsa päälle tonttulakin. Se jäi iloisesti pystyyn, valoinen tupsu taipui sirosti eteenpäin. Jalkoihinsa hän veti punavalkoiset pitkävartiset villasukat, jotka ulottuivat polven yläpuolelle. Punaiset housut pullottivat sukanvarsien yläpuolella. Lapikkaat vielä.
Parta hänelllä oli valmiiksi ajamatta ja harmaa, joten pukkihabitus oli täydellinen. Peiliin vilkaistessaan hän huomasi naamansa olevan aivan valkoinen. Hmm. Onneksi ei punainen.
Hän otti käsiinsä yllättäen saamansa paketin. Koetteli sitä, kokeili painoa. Kevyt on, mutta ei liian kevyt. Jotain arvokasta varmasti. Hän nappasi suuhunsa Lindor-marsipaanikuulan ja suklaan hitaasti sulaessa hänen kielellään paketin salat avautuivat. Kaunis pieni esine. Jotain itämaista? Hänen mielessään vilisivät japanilaiset sirot astiat, joista tuntikausia kestävien teeseremonien aikana siemaistiin teetä ja annettiin viipyä suussa makunystyröiden tehdessä hidasta työtään.
Valkoisella pohjalla punaiset kukkien terälehdet reunustivat mustia hedekukintoja. Valkoinen pohja välkehti lasituksen ansiosta.
Hän huokaisi. Kauneus. Kauneus, yksi ikiaikaisista hyveistä, joka on auttanut ihmiskuntaa vuosituhansien aikana. Kaikkina hetkinä läpi melkein ylipääsemättömän vaikeiden aikojen. Pieni kauneuden odottamaton välähdys. Hänen mielensä ikkunaan rävähtivät kallioseinille piirrettyjen eläiten kuvat ja johdattivat hänet tähän hetkeen, kun hän hellitteli kämmeniensä kupissa tätä kaunista keraamista luomusta.
Taloutta sopeutetaan myös esimerkiksi lomauttamalla viraston lähes koko henkilöstö eri pituisiksi ajoiksi ja leikkaamalla palvelunostoja.
Heti ilmoittautui porukka vaatimaan mahdollisimman pitkiä lomautuksia. Kännykät kädessä he selasivat myytävänä olevia pakuja, näyttelivät toisilleen löytämiään vaihtoehtoja ja kiihtyneinä riensivät seuraavaa linkkiä avaamaan.
”Van laiffia meillekin”, he huudahtelivat toisilleen. Yksi käkkäräpää oli jo suunnitellut reitin Berlevågiin, jossa TV kolmosen entinen uutisankkuri oli viettänyt talven arktisissa pakkasissa. Minä kyllä suuntaan etelään, kalju museoasiantuntija julisti. Lämpöön, lämpöön, eikä minnekään jään ja viiltävien tuulten riepoteltavaksi, toinen otti osaa uuden elämän matkasuunnitteluun.
Työnantajan edustaja oli mennyt mykäksi huomattuaan alaisten reaktiot lomautussuunnitelmiin. Hän oli valmistautunut kitkerään taisteluun työsuhteiden oikeuksista, mutta tämä nuorten ja ällistyttävää kyllä vanhempienkin tutkijoiden, museoamanuenssien ja toimistovirkailijoiden reaktio yllätti aivan täysin. Annettuaan YT-neuvottelujen aikataulun hän livahti helpottuneena omaan työhuoneeseensa ja siirtyi suunnitelman seuraavaan vaiheeseen.
Palvelunostoja oli vähennettävä. Se kävisi helposti. Voi vain ilmoittaa palveluntuottajille kirjeellä lopetettavasta tai joissakin tapauksissa sopeutettavista toimista. Sopimuksiin kun oli upotettu mahdollisuus työnantajan sanelemiin muutoksiin, eivät ne tätä olleet huomanneet.
Ensiksi hän valmisteli siivouksien lopettamisen. Se oli helposti tehty. Nämä siistijät, kuten nykytermi kuului, eivät minnekään barrikaadeille nouse. Muita palvelunostajia kun heillä on jonossa asti, kun nuoret perheenäidit haluavat muuttaa kuukausisiivouksen jokaviikkoiseksi. Jää laatuaikaa toteuttaa omia harrastuksia kodin ulkopuolella joogassa tai pilateksessa kun ei tarvitse imurin varteen tarttua lasten kirkuessa ympärillä.
Huoltotarkastuksia oli myös helppo vähentää, kun museoissa ei enää ole asiakkaita paikkoja rikkomassa. Ja pääsylippujen myyjät, hehän ovat aivan tarpeettomia, hän riemastui ja tunsi vilpitöntä työniloa saatuaan näin paljon aikaiseksi. Palkankorotus tulossa varmasti, kun säästöähän syntyy enemmän kuin on pyydettykään.
Tiimimme tutki tuhansia innovatiivisia, käytännöllisiä ja hyödyllisiä, liiankin siistejä elektronisia vempaimia löytääkseen kaikista parhaat.
Tiimi teki töitä hiki hatussa. Testattavia vempaimia kun oli joka lähtöön.
Johan otti tavoitteekseen löytää innovatiivisin laite. Mitä sekin sitten tarkoittaa? Hän katosi huoneesta kännykän kanssa katsomaan netistä, mitä innovatiivinen tarkoittaa ja palasi hölmistyneen näköisenä. Uusi testauskohde oli valittava. Johan teki pikasilmäyksen tutkittaviin laitteisiin, jotka vilkkuivat, piipittivät ja värisivät pöydällä. Hän ilmoitti tutkivansa sittenkin käytännöllisyyttä.
Niinpä hänen katseensa kiinnittyi sähköiseen harjaan, jonka käytännöllisyyttä olisi mielenkiintoista testata. Mutta koska hänen kaljunsa ei soveltunut tutkimustarkoitukseen, hän siirtyi harmissaan seuraavaan eli hyödyllisyyteen.
Johan poimi vessapaperitelineen, joka annostelisi tarvittavan määrän paperia, kunhan ensin ohjelmoidaan henkilön ikä, käsien vapina, eritteiden laatu ja runsaus. Testaajaa alkoi kuitenkin arvelluttaa oma ohjelmointikykynsä ja hän päätti siirtyä viimeiseen ominaisuuteen eli siisteyteen.
Siisteyshän sopii minulle, hän parkaisi ja ryntäsi pesemään kätensä ja otti saippuaa. Samalla desinfiointiaine ruiskusi pullostaan kun hänen kätensä hipaisi telinettä ja käsipaperi syöksyi käytettäväksi kun ohjelmoitu pesuaika oli täyttynyt. Hän kuivasi myös desinfiointiaineesta kastuneen vatsanseutunsa.
Tää on siistii, hän myhäili onnistuneen työsuorituksen luoman tyytyväisyyden paistaessa hänen parrakkailta, puneutuneilta ja arpisilta kasvoiltaan.
Viikon matkamme suuntautui Varangin vuonon pohjoisrannalle ja kotiin ajoimme etelärantaa pitkin.
Vesisaaressa eli Vadsøssa käyntejä on ollut hyvin monia, niin että jo rutiinejakin on syntynyt. Hildosessa piti käydä kahvilla ja nauttia leivonnaisista. Kramstuan lankakauppaan en mennyt, kun entisetkin langat ovat osin käyttämättä.
Varangin museokoostuu kolmesta museosta, jotka sijaitsevat Vesisaaressa, Vuoreijassa ja Kirkkoniemessä.
Vesisaaren Kveenimuseo on uusi. Aikaisemmilla käynneillä museo on ollut aina kiinni, mutta nyt pääsimme uuteen museoon.
Kveenimuseon juliste kertoo kveenien kielellä siitä, miltä tuntui muuttaa Jäämeren rannalle silloin kauan sitten.
Museon näytely kertoi mielenkiintoisesti alueen asutuksen kehityksestä, missä suomalaisilla muuttajilla on ollut merkittävä osuutensa. Taustalla häälyvät historialliset olosuhteet Suomessa ja koko Pohjolassa. On lähdetty nälkää pakoon. Hiihtäen talvella, vaeltaen kesällä, vesitse veneillä. Jäämeren rannikko on siintänyt paremman elämän tyyssijana.
Kveenien historiaa
Ensi kertaa nousimme Vesisaaren pohjoispuolella olevalle vaaralle. Siellä nousi korkea masto jakaen nykyajan tärkeitä yhteyksiä.
Vesisaaren kaupunki. Vuonon vastarannalla siintää Reisvuono ja niemen kärjessä Pykeijä. Vesisaaresta ei ole kuin 15 minuutin venematka Pykeijään. Rantaa pitkin aikaa menee runsaasti enemmän.Pohjoiseen katsoessa aukeaa tundraa. Siellä kaukana on Pohjoisnapa.
Yhden päivän vietimme Vuoreijassa eli Vardøssä. Matkalla maisema muuttui yhä karummaksi. Pohjoiseen kääntyvän Hamningbergiin vievän tien jälkeen oltiinkin Vuoreijaan johtavan kolmen kilometrin pituisen tunnelin suulla. Vuoreija on siis saarella. Aurinkolasit hoksasin ottaa pois ennen tunnelia. Mieleen tuli taas insinööritaidon moninaisuus, kun näytä tunneleita on rakennettu. Mitenkähän on käynyt sen Oslosta länteen vievän tunnelin, joka oli alkanut melkein heti avattuaan vuotaa merivettä. Puistattava ajatus, meri päällä…
Vuoreijan hautausmaan taustalla siintää Steilneset Minnested.
Olin käynyt jo kaksi kertaa aikaisemmin Steilnesetin muistomerkillä, mutta sinne oli mentävä nytkin.
Steilnesetin muistomerkki on syntynyt kuvataiteilija Louise Bourgeois’in ja arkkitehti Peter Zumthorin yhteistyönä. Se valmistui vuonna 2011.
Vuoreijalla on kyseenalainen kunnia olla se Norjan paikkakunta, jossa pidettiin 1060-1692 eniten noitaoikeudenkäyntejä. Noituudesta syytetyt olivat vangittuina ja kidutettuina Vardøhusfestning -linnoituksen vankityrmässä. Ei voi kuvitellakaan kärsimyksen määrää. Polttoroviot lieskuivat juuri muistomerkin kohdalla.
Muistomerkin sisällä on 91 noituudesta tuomitun henkilön tarinat kerättyinä alkuperäisistä asiakirjoista. Tekstien lukeminen oli hyvin tuskallista.
Tuomioiden vuosiluvuista saattoi päätellä, että syytökset tapahtuivat ryppäinä. Välillä oli vuosia, jolloin syytöksiä ei esitetty, mutta sitten niitä tuli monta vuodessa. Noitavainoja esiintyi muuallakin, mutta Vuoreijan sijainti maailman äärimmäisellä pohjoisella laidalla korostaa eristäytyneisyyden, ankaran ilmaston, köyhyyden ja epävakaiden yhteiskunnallisten olojen vaikutusta kouluttamattomien ihmisten mielialoihin.
Hyvin ikävää on, että kun asiat menevät pieleen, ihmisellä on taipumus ajatella, että syypäänä on ihminen, jonka kanssa on ollut riitaa. Niinpä nykyaikanakin noitavainot ovat aito ihmisoikeusongelma. Vuosien 2009-2019 ajalta on todettu 60:stä eri maasta yhteensä 60 000 tapausta, joissa oli kyse noituussyytöksiin liittyvistä haitallisista käytännöistä tai rituaalisista hyökkäyksistä – väkivaltaa, surmia, syrjintää…
Tuli palaa aina muistuttaen tulesta, joka paloi niemellä monen sadan vuoden aikana. Muistomerkki on aina auki eikä maksa mitään.
Aikaisemmilla käynneillä on jäänyt käymättä Vuoreijan linnoituksessa. Ihmettelin miksi en ole käynyt tässä maailman pohjoisimmassa linnoituksessa. Ilmasta katsottuna linnoitus on kahdeksansakaraisen vallin muodostama. Todella hieno!
Ensimmäinen linnoitus on rakennettu jo noin vuonna 1300. Tämä nykyinen rakennettiin 1734-38. Suojautumisen tarve ihmisen pahuutta vastaan on vallannut kautta ihmiskunnan historian. Mitä kamalampia tapahtumia voi lukea historiasta. Voiko ihminen muuttua ja parantua vallanhimosta?
Vuoreijan linnoitus. Tykit osoittavat merelle.Linnoituksen muurien sisällä oli asumukset varmaan kaikille Vuoreijan asukkaille. Vai vain sotilaille?Linnoitusta on muutettu nykypävän tarpeiden mukaiseksi. Kaunis yksityiskohta. Viemärinkansikin voi olla taidetta.Nykypäivää linnoituksessa. Nuoret miehet frisbeetä pelaamassa. Iloiset naurut saivat meidätkin iloisiksi synkähkön historian keskellä.
Mieli kohentuneena lähdimme etsimään kahvilaa ja löysimme sellaisen. Terassilta oli mukava näkymä Vuoreijan satamaan.
Vuoreijan satamaKahvilan vieressä oli asumaton talo – no jaa ei se asumaton ollut kun kymmenet lokkiparit kasvattivat jälkeläisiään. Huomaa katon harjalla istuskelevien lokkien tarkat etäisyydet toisistaan.
Tässä tähyillään Hornøyalle, mahtavalle lintusaarelle, jossa kävin vuonna 2015. Vierailu oli hienoimpia luontokokemuksiani lukemattomine eläimineen lunneista hylkeisiin.
Vuoreija on hyvin viihtyisä kaupunki. Pidän siitä melkein enemmän kuin Vesisaaresta.
Kotimatkalla pysähdyimme Domenin näköalapaikalle, mistä otsikkokuva on otettu. Hurtigruten oli tulossa Vesisaaresta. Uuvana, Diapensia lapponica, aivan ihana.Lapinvuokko, Dryas octopetala, oli täällä vasta kukassa, Ekkeroyssä jo siemenvaiheessa.Viimeisenä iltana kävimme uimassa Ekkeroyn uimarannalla. Vesi ei mielestäni ollut yhtä kylmää kuin Sandfjordissa.
Matkatkin loppuvat aikanaan. Hyvästelimme Ekkerøyn käymällä toisen kerran syömässä Havhestenissä. Ilma oli viilentynyt, mutta istuimme laiturilla pohjoisen auringon paisteessa. Hyvästi Ekkerøy.
Olimme tulleet Norjaan Utsjoen kautta ja kotiin ajoimme Varangin vuonon etelärantaa pitkin. Maisemat olivat erilaisia.Neidenin Ä´vv -kolttasaamelainen museo.
Pysähdyimme Neidenissä Ä´vv -kolttasaamelainen museossa. Käynti oli minulle kolmas. Vieraita oli useita. Useita kieliä erottui puheista.
Perusnäyttelyssä esiteltiin monipuolisesti kolttasaamelaista kulttuuria kautta aikojen. Vuosituhansien hitaasti hiomat luonnon olosuhteet ovat johdattaneet kansan sopeuttamaan elintapansa siten, että on hengitetty yhtä tahtia luonnon kanssa.
Kalakoukkuja
Hivelevän kauniit muodot kertoivat vuosisataista tarinaa tarkoituksenmukaisuuden muovaamista esineistä. Kirkkaat värit on valittu koristamaan arkisiakin tarvekaluja.
Punaista, keltaista, sinistä
Kolttasaamelaiset eivät ole koskaan sotineet kenenkään kanssa. Yhteisöt ovat olleet yhteydessä karjalaisiin ja pohjoisvenäläisiin kulttuureihin, jolloin omaan kulttuuriin on siirtynyt piirteitä muista.
Aulassa oli laaja näyttely kolttasaamelaisten tanssiperinteestä. Sen katsotaan alkaneen 1800-luvun lopulla, hiipuneen toisen maailmansodan jälkeen ja elpyneen 1970-luvulla. Nyt opetetaan koulussa oppilaille kolttakatrillia ja tanssitaan eri yhteyksissä.
Saimme perusnäyttelyn lisäksi perusteellisen katsauksen tanssiin.
Pysähdyimme syömässä Sevetin baarissa. Huikaisevan kaunis sää ja näkymä järvelle houkuttelivat jäämään pidemmäksikin aikaa, mutta matkaa oli jatkettava.
Keskeneräisen käsikirjoitukseni Kolmas tanssi -tapahtumat tapahtuvat tämän järven rannalla. Tosin syksyllä ja talvella. Käsikirjoitus on niin sanoakseni vielä vaiheessa.
Näin ollaan tämän kesän Norjan vierailun lopussa. Vielä on matkaa kotiin. Kiitos matkaseurasta!
Tie Hamningbergiin itsessään on kuuluisa. Kuin Kuussa olisi, vaikken Kuussa ole käynytkään. Tosin nyt toisella ajokerralla tie ei ollut niin hiuksia nostattava kuin ensimmäisellä kerralla. Yksikaistaiset tiet ovat nykyään harvinaisuuksia ohituspaikkoineen. No, niihin tottui ja kun ajonopeus oli maltillinen, hyvin ehti levikkeelle ja ohitus onnistui turvallisesti.
Tuolta tulimme ja tuonne menimme.
Välillä oli suoria pätkiä.
Viime vierailusta oli kuutisen vuotta ja nyt oli tapahtunut edistystä siinä mielessä, että Hamningbergissä oli kahvila-ravintola Pakkhuskaia kafe, josta sai kahvia ja myös ruokaa. Asiakkaita oli paljon, linja-autollinen aloitti ruokailua saapuessamme.
Pakkhuskaia kafeSisustus oli rakennettu vanhoista mereen ja kalastukseen liittyvistä tavaroista – juuri sitä mitä me turistit tulimme katsomaan. Toteutus oli tehty hyvällä maulla.
Mitähän kaikkea tämä talo on nähnyt! Tuulen tuiverruksia, myrskyjen runnomisia, ihmiselon hyviä ja vähemmän hyviä hetkiä.Miltähän vuosisadalta tämä talo onkaan peräisin?Angelica archangelica, väinönputki, kasvoi vanhojen rakennusten tuntumassa.Katoilla kasvoi paksu kasvikerros. Pieni ikkuna, valoa vähän, lämpöä ehkä enemmän. Sieltä on tähytty ulos, kesällä yötöntä yötä, kaamoksen aikaan valonpilkahdustakaan.Katot eivät olleet varmaan kovin vanhoja. koska tuohet olivat aika tuoreen näköisi. Mielenkiintoista. Mistähän kaukaa tuohet on tänne kuskattu?Koko ajan kasvoi ihmetys, miten asukkaat ovat täällä pärjänneet kautta aikojen. Kahvilan seinällä oli kuva Hamningbergistä ennen sotaa. Kalastus tänne ihmiset on houkuttanut. Jällejä ei enää ollut. Yhtä taloa korjattiin isolla joukolla. Talvella tie on suljettu ja kylä on asumaton. Kesällä taloissa asuneiden perheiden jälkeläiset tulevat ja samoin turistilaumat.Yksinäisyys.Kävelimme tien loppuun. Pysähdyimme. Mielen valtasi vahva tunne taas eräästä saavuttamastamme päätepisteestä. Selfie otettiin. Sitten katseemme kiinnittyi uuteen rakennelmaan. Näitä on Norjassa rakennettu viime vuosina mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, kuten Kongsfjordissa näimme. Tänne pääseminen vaati hyviä jalkoja ja tasapainoa, mutta selviydyimme ja istuimme tähyämässä horisotissa häämöttävää Novaja Zemljaa.Kävellessämme takaisin kahvilaa kohti näimme tuulihaukan, Falco tinnunculus. Se ei meitä juurikaan pelännyt, päästi aivan lähelle ja lenteli yläpuolellamme hetken.Kasvillisuus oli niukkaa. Pikkulaukun, Rhinanthus minor, näimme kuitenkin.Lapinkissankellokasvusto, Campanula rotundifolia ssp. gieseckiana, painautuneena kiven kupeeseen.Tripleurospermum inodorum, saunakukka, peltosaunio, kukkii matalana.Niukka kasvillisuus etsii parhaita suojaisia kasvupaikkoja. Kiven suojassa on hyvä kasvaa. Pohjanvariksenmarja, Empetrum hermaphroditum ja sianpuolukka, Archostaphylos uva-ursiTunturisyysmaitiainen, Leontodon autumnalis var. taraxaci.Kahvilan terassilta aukesi lumoava maisema kylän hiekkarannalle. Muutama poro oli viettämässä iltapäivää ja liikuskeli hitaasti. Tätä olisi katsellut vaikka kuinka kauan. Mieli lepäsi.Pakkhuskaian kalakeitto oli parasta kalakeittoa mitä olen Norjassa saanut. Leipä oli myös hyvin maukasta.
Paluumatkalla pysähdyimme Sandfjordnesetin luonnonsuojelualueelle. Se on perustettu 1983. Sandfjordjoen tuomasta hiekasta tuulieroosio on muovannut erikoisia hiekkadyynejä. Näitä kutsutaan parabolisiksi hiekkadyyneiksi (kuunsirpin muotoisia) ja ne ovat harvinaisia Finnmarkissa.
Finnmarkin kasvillisuus on mielenkiintoista. Siinä on sekä ranta- että vuoristokasvillisuuden piirteitä vieri vieressä ja myös itäisiä lajeja. Rannoilla kasvaa luonnollisesti suolaa kestäviä lajeja.
Rantavehnä, Élymus arenarius, sitoo liikkuvan hiekan juuristollaan, jolloin heikkadyyneistä on tullut useiden metrien korkuisia. Tällöin muiden kasvien on helpompi asettua dyyneille.Sandfjordnesetin hiekkaranta, sileistä sileintä. Porot viruttivat koparoitaan Jäämeressä.Jäämerensinappi, Cakile, kasvoi yksinäisenä valtavalla hiekkarannalla. Emme löytäneet yhtään simpukan- tai kotilonkuoria. Viime käyntikerran monenlaiset muistot ovat purkissa pyödälläni. Nuuhkin niitä. Kuulen korvissani meren taukkoamattoman aaltojen huminan.Kuka tästä on kävellyt? Milloin? Näinkö ovat kivettymät syntyneet?Menimme hiekkarannan reunaan pukeutumaan uimapukuihin ja saimme samalla geologian oppitunnin. Merenpohjaan kerrostuneet kerrokset ovat jähmettyneet ja nousseet miljoonien vuosien aikana laattaliikuntojen hitaassa puristuksessa ylöspäin. Paikka paikoin kerrokset ovat kääntyilleet vaikka millaisiin asentoihin, siitä tämä rannikko on hyvänä esimerkkinä.
Olimme päättäneet mennä uimaan Jäämereen. Olihan se vilpoista. Mutta kun talvella uimahallin ulkoallas oli kylmimmillään 4 astetta, niin olihan tämä lämpimämpää. Ja talvella ilma oli -25 astetta, nyt oli yli +20 astetta.
Jäämeren syleilyssä. Suolaista. Tuntui huulilla. Teki hyvää hipiälle. Ja vanhoille nivelille.Porot lähtivät liikkeelle. Oli se komeaa katsottavaa. Hienoimpia hetkiä vierailullamme. Miten poro sopiikaan tähän maisemaan niin hyvin.
Matka jatkui vielä monta päivää. Vardøssä ja kotimatkalla.
PS. Ostokseni unohtuivat kahvilan pöydälle, kun maksaja luuli minun ottavan ne ja minä luulin maksajan ottavan ne. (Meillä oli tietty rahajärjestely.) Minulla ei ollut kassiakaan mukana. Nyt ostokset ovat matkalla luokseni. Hyvää toimintaa henkilökunnalta!
EDIT 13.9.2024. Paketti saapui ja sain paitani ROAD´S END päälleni ja jääkaappimagneettini muiden matkamagneettien joukkoon. Kiitos!
Norjassa ties kuinka monetta kertaa yli 50 vuoden aikana, Ekkerøyssä kuudetta kertaa ja yöpymässä neljättä kertaa. Tänne oli päästävä, se kertoo jotain ilman selityksiä.
Viikon ajan tukikohtana oli Havhesten, tai uudelta nimeltä Rustikk Rorubu, talo kun on vaihtanut taas omistajaa ja siirtynyt vuokrattavaksi Airbnb:n kautta.
Keltainen rakennus museo, joka ei nyt ollut auki. Keskellä Rustikk rorubu ja oikealla myyntikoju, jossa lähitalojen aikuiset muualla asuvat jälkikasvut myivät käsitöitä ja matkamuistoja. He kertoivat, että tänne oli päästävä, vaikka Oslosta asti. Vasemmalle sijoittuu Kjeldsenin kalastuslaituri, jolla kalanostaja K.M. Kjeldsen aloitti toimintansa 1911 setänsä Ole Nilsenin jälkeen. Laituri, höyryttämö ja kauppa olivat toiminnassa 1969 saakka työllistäen noin 10 henkiä kevätkalastuksen aikana ja jopa 40 kesäaikaan. Tila siirtyi Vesisaaren kunnan omistukseen 1986 ja liitettiin Vesisaaren museoon 1990-luvulla. Laituri ja useimmat rakennuksista ovat entisöidyt.
Edwin on isompi talo. Meitä oli kolme, kuten ensimmäisellä yöpymiskerrallakin seitsemän vuotta sitten. Vieressä Åstassa yövyimme viime kerralla kahdestaan.
Edwin on osittain laiturilla sijaitseva vanha katkarapujalostamo ja sisään mennessä vieno tuoksahdus muistutti tästä menneisyydestä. Se ei häirinnyt, siihen tottui niin, ettei enää tuoksuun kiinnittänyt huomiota. Se tuntui sisään tullessa, ei huoneissa.
Rustikk rorubu, vasemmalla Edwin, oikealla Åsta. Meidän mieleemme, historiaa, havinaa, hyvä varustus (jopa teippirulla). Tosin hellan levyt olivat hitaita ja keittäminen tapahtui erillisellä levyllä. Muttei haitannut yhtään.Havhesten – nimi nyt ravintolan nimenä. Ei tarkoita merihevosta vaan myrskylintua. Aikaisemmin emme ole sinne päässeet, kun ei ollut auki, mutta nyt kävimme kahteen otteeseen syömässä kala- ja poroateriat.Alpomainen nainen.Havhestenin edustalla.Viimeisenä iltana söimme terassilla. Oli viileää, kuten iltaisin vaikka päivät olivat t-paitakelejä.
Iltaisin nautimme omat illallisemme laiturilla. Olemmekin ihastuneet laiturielämään niin, etteivät maalla sijaitsevat majoitustilat kiinnosta. Samalla pohjoiseen siirtynyt (tai maapallohan se siirtyy) aurinko lähetteli Varangin niemimaan yli viimeisiä säteitään.
Iltakymmeneltä aurinko oli vielä korkealla. Täysi tyyneys ja lämpö vallitsivat melkein koko vierailumme ajan. Vain viimeisenä päivänä tuuli. Me muuten rusketuimme. Lintujen vähäisyys oli silmiinpistävää. Viime vuonna lintuinfluenssa iski voimalla pikkukajavayhdyskuntaan, joka kansoitti Ekkerøyn rantakallioita. Näin kuvan, jossa menehtyneitä pikkukajavia oli kuorma-autolastillinen. Nyt bongasin vain yhden pikkukajavan.Aamiaispöydästä näimme rannalla punajalkaviklon, Tringa totanus, ja lokinpoikasen, joita oli useita. Niitä vanhemmat kävivät syöttämässä. Eivät muuten laiturilla yhtään pelänneet meitä.
Ekkerøyssä on valtavan hienot hiekkarannat kummallakin puolella kannasta. Kävimme uimassa. Vesi oli lämpimämpää kuin Hamningbergissä, mutta Jäämeren henkäys tuntui ja sitähän olimme tulleet hakemaan.
Ekkerøyn läntinen hiekkaranta. Itäpuolen hiekkaranta oli aidattu.
Ensimmäisenä ja myös viimeisenä päivänä oli päästävä luontopolulle niemen kärkeen (Perletur YF53) ja takaisin. Vaikka olin kävellyt reitin monta kertaa aikaisemmin, Varanginvuonon maisemat tyynnyttivät mielen, kypsät hillat makeuttivat suun, löydetyt arktiset kukat saivat huokailemaan mielihyvästä ja lintujen, pääasiassa lokkien kirkuna asettui huikaisevaa Jäämeren maisemaa täydentämään.
Askel oli keveä eikä koko päivän oleskelu ulkoilmassa rasittanut mitenkään vaan takasi hyvät yöunet Edwinin kelpo vuoteissa.
Lintukalliot olivat autiot. Tosin eräs mies sanoi, että linnut ovat merellä, mutta muutamia oli alhaalla lepäilemässä.Hän tähyiliTyynenmeren Pääsiäissaarten kavereitaan kohti.Epilobium angustifolium, maitohosma. Englanniksi hauska nimi Blooming Sally, kukkiva Salli. Ranskassa horsmaa kasvatetaan kukkapenkeissä, on se niin komea kasvi. Näimme matkan varrella sen värittämässä maisemaa kauniisti useassa paikassa. Achillea millefolium siankärsämö, Papaver croceum, siperianunikko, jota olen yrittänyt kasvattaa kukkapenkissä, mutten ole onnistunut. Se kylväytyy edellisen vuoden siemenistä.Campanula rotundifolia ssp.gieseckiana, lapinkissankello.Rubus chamaemarus, hilla, on saanut kaunistuksen lapinvuokon siemenhaituvista.Dryas octopetala, lapinvuokon siemenvaihe, isoja kauniita kasvustoja.Hillakasvustoja oli niin paljon, etten ole missään vastaavaa nähnyt. Olivat vielä pääosin raakoja, mutta keltaisia kypsiäkin löytyi niin paljon kuin jaksoi syödä.Valeriana sambucifoia, lehtovirmajuuri, valeriaana. Muistan, kun mamma tiputti valeriaanaa sokeripalalle, mutta mitä mielentilaa lievittämään?Ligusticum scothicum, rantahärkki.Cerastrium fontanum, napahärkki.Petasites frigidus, pohjanruttojuuri.Gentiana purpurea, punakatkero.Potentilla chamissonis, ruijanpahtahanhikki.Juncus arcticus, ruijanvihvilä, kasvoi juuri tähän suuntaan koko mätäs.Polemanium acutiflorum, kellosinilatva, kasvoi runsaana myös tienposkissa. Pykeijässä näimme harvinaisen sukulaisen Siperian sinilatvan eli karvaisen sinilatvan, Polemonium boreale.Onko tämä sinilatvan albinomuoto?Tätä en tunnista. Tunteeko joku?
Seuraavina päivinä jatkoimme vierailuja Vesisaareen, Hamingbergiin ja Vuoreijaan. Niistä seuraavissa päivityksissä.
Haukotus repi Tahvon leukaperiä. Vaivoin hän sai vedettyä leukaluun takaisin luonteenomaiselle paikalleen. Suu jäi vähän auki, ja se olikin hänelle niin ominaista, että vieraammat pitivät häntä hieman toistaitoisena.
Mutta väärän johtopäätöksen tekivät. Hänen kasvonsa vaan olivat muotoutuneet kohdun pimeydessä tähän asentoon, jossa helposti kuolavana ilmestyi kirkkaana suupieleen. Parempaa renkiä sai hakea eikä löytäisi.
Kukko kiekui, kello viisi. Onko se nyt mikään aika nousta. No kelle on, kelle ei. Tahvon kohtalona oli joka aamu kokea sama pakotettu kuvio. Jalat kylmälle lattialle, lysähtänyt ruoto suorempaan, käsillä tukea sängyn reunoista ja hän punnertautui ylös. Vilu värisytti hänen tanakkaa vartaloaan, kun hän hamuili paitaa ja housuja. Uusi haukotus venytti taas Tahvon unenpehmeät posket. Eikö tästä loppua tule!
Hän tiesi, että väsymys nujertuisi vasta kymmenen tienoissa, kun vellikello kutsuisi puurolle.
Taas yksi päivä Tahvon elämän ketjussa. Hän ajatteli haikeana iltaa, jolloin olisi viimein hänen oma hetkensä, kun kukaan ei pakottanut mihinkään ja sai viettää hetkosen omalle itselleen. Silloin hän rysähtäisi rengin pedille makoilemaan, kääntäisi kylkeä ja huokaisisi: Aamu-uninen ja makkaa ehtoolla miälelläns.
Aamu-uninen ja makkaa ehtoolla miälelläns. Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.
Kahvikupit kilisivät, lusikat raapivat kupin pohjia. Kahvi otti vauhtia pyörimisliikkeeseensä ja ohuet vanat valuivat kupin reunojen ulkopuolelle. Lusikka kilahti lautaselle, hiljaisuus oli harras. Kuppi huulille, suuhun siirtyvän kahvin lurina kupli tyytyväisyyttä. Hyvät sumpit emäntä oli keittänyt. Jaa-a, isäntä huokaisi ja mursi leetasta palasen, vei sen suuhunsa ja mussutti silmät puoliummessa.
Isännän silmät revähtivät ammolleen, kun hänen tarkkaavaisuutensa kiinnittyi vieraaseen. Tämä oli kaatanut kahvin tassille, poiminut sokeripalan törröttävien huultensa väliin ja alkoi ryystää kahvia sokerin läpi. Ruokottomat tupakan kellastuttamat viikset levittäytyivät likoamaan tassin kahviin. Isäntä yritti peittää tahattoman puistatuksensa. Vieressä istuva emäntä tuuppasi reitensä isännän reiteen ja huokaisi merkitsevästi. Ryystäminen pysähtyi kuin seinään. Vieraan katse jähmettyi, hyppi emännästä isäntään, laski tassin pöydälle, kolisteli pystyyn ja sanoi: Hyväst ny, jollen lähtiesä kerkee.
Hyväst ny, jollen lähtiesä kerkee. Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.
