Kongsfjordin Veinesissä tuulessa ja sateessa

Norjan matkan neljäs päivä oli yhtä sateinen kuin edellinenkin päivä, jolloin he olivat pakkautuneet autoon ja ajaneet Varangerin ylängön kautta Båtsfjordiin. Oli satanut koko ajan ja tuullut rankasti, jolloin he olivat tyytyneet kaupunkikierrokseen ja juoneet päiväkahvit kahvilassa. Vähän ostoksia tietenkin tehtiin.

Mutta viimeinen päivä oli käytettävä hyvin. Niinpä he pukivat lämpimät vaatteet, ottivat sadevaatteet  ja evästä. Kongsfjordin pohjoinen niemimaa Veines oli kohteena. He muistelivat Ecceroyn rakasta niemimaata. Onko Veines samanlainen?

Kongsfjodin Veines. He halusivat nähdä Storvikan muinaisen saamelaisten asuinpaikan, lintujen tarkastelukopin ja tietenkin niemen kärjen.
Velkommen – tuntuipa kivalta saada tervetulotoivotukset parkkipaikalla.

Hän oli koko vierailun aikan yrittänyt tunnistaa paikkoja, joissa he olivat käyneet Kevon kesänä 1974. Vuorten silhuetit olivat kait pysyneet samanlaisina 48 vuotta, mutta tuttuja paikkoja ei vaan ollut löytynyt. Mutta nyt tapahtui jotain.

Peter ja Juho rannalla 1974. Vasemmalla niemessä oleva valkoinen talo on hyvä tuntomerkki…
…siellähän on edelleen se valkoinen talo vieressään pienempi rakennus! Tällä rannalla oli hänkin kävellyt, 48 vuotta sitten. Ympyrä sulkeutui, taas.
Lintuja matkalla ei ollut paljoa näkynyt, mutta rannalta ponkaisi lentoon haahkaparvi.

Tuuli yritti repiä heidän päältään sadeviitat mukaansa. Silmälasit peittyivät sadepisaroihin hetkessä. Kameraa piti suojata ihan tosissaan. He eivät kuitenkaan miettineet säätä tai millaista olisi ollut kauniilla säällä. Täällä oltiin nyt ja lähdettiin saamelaisten muinaista asuinkenttää kohti.

Saamelaisten muinainen asuinkenttä siellä alhaalla. He kuvittelivat kotaryhmää, kalastusvälineitä, veneitä, lapsia juoksentelemassa tasaisella kentällä, poroja. Muinaiset elämisen äänet pilkahtivat heidän kuvitelmissaan.

Polkuja ei oltu viitoitettu maastoon, jolloin he kulkeutuivat ylös eikä alas rantaan. Rantaa pitkin olisi ehkä päässyt niemen kärkeen asti. Nyt he ohittivat huomaamattaan lintujenkatselukopinkin ja etenivät polkua pitkin niemen kärkeä koti.

He etenivät aluksi selvää polkua.

Taivaalta kuului kraakuntaa. Ensin he luulivat lintua varikseksi, joita oli näkynyt hämmästyttävän paljon, mutta kuvan suurennos osoitti Veinesin tunnuslinnun tunturihaukan eli jaktfalkin lentelevän rantaviivaa myötäillen. He ilostuivat kovasti linnun ilmestymisestä kovassa tuulessa ja sateessa.

Jaktfalck eli tunturihaukka, Falco rusticous, tuli katsastamaan vierailijoita.
Toisen maailmansodan aikaisia saksalaisten joukkojen jälkiä oli Veinesin niemimaan kärjessä, kuten Ekkeroylläkin.
Kummallisia rautarakennelmia, kait saksalaisten jäljiltä. He olivat näkevinään niissä tilataidetta…
Kasvillisuutta ääriolosuhteissa. Kataja painautuu maata pitkin eikä kurkottaudu kallion reunan yläpuolelle tuulien riepoteltavaksi.

Suojaisassa notkossa kasvoi useita väinönputkia. He keräsivät niiden siemeniä. Mahtaako kasvaa etelässä?

Väinönputki, Angelica arcangelica, pohjoisen voimapakkaus
Ruohokanukan, Cornus suecica, marjat hohtivat punaisina.
Siellä jossain kaukana on Pohjoisnapa, josta kylmät tuulet toivat tuliaisensa.

He eivät edenneet aivan niemen pohjoiskärkeen asti. Tuuli tuntui voimistuvan ja vaakasuorana lentävä sade alkoi kastella sadeviittojen ulkopuolelle jäävät kädet ja polvet.  He kääntyivät ja päättivät etsiä lintujentarkkailukopin, jossa voisi syödä eväät suojassa.

Lintujentarkkailukoppi löytyi jyrkänteeltä sojottavalta kapealta niemekkeeltä. Kaipa se oli hyvin kiinnitetty…
Hieno paikka lintujen tarkkailuun – keväällä. Nyt lintuja ei näkynyt.
Veinesin ja pääkylän välisen kannaksen rannalla karimetsot, Phalacrocorax aristotelis, pitivät kokousta.

Matkan päätteeksi he lähettivät terveisiä ystävälle, joka siinä myrskytuulessa taittoi matkaa Hurtigrutenilla Kirkkoniemestä. Onneksi he olivat lujalla maaperällä!

Matka Berlevågiin

Toisena päivänä he lähtivät rannikkoa pitkin pohjoista kohti tai oikeammin luoteeseen. Näytti säätiedotuksen mukaan siltä, että tämä olisi heidän vierailunsa ainut sateeton päivä.

Tie kiemurteli aivan rannikkoa pitkin. Oikealla Barentsin meri – milloin se vaihtuukaan Jäämereksi – vasemmalla vuorenseinämä. Tie oli paremmassa kunnossa kuin 1970-luvulla.

Berlevåg ilmasta
Berlevåg – onko täällä eiffeltorni?

Berlevåg Havnemuseo oli juuri avautunut. He katsoivat vitriinien lisäksi kaksi filmiä, Berlevågin aallonmurtajien rakentamisesta – taistelusta meren kanssa – ja sodan aikaisesta partisaanitoiminnasta. Hiipien heidät valtasi tietoisuus elämän ankaruudesta näillä äärimmäisillä rannoilla ja ennen kaikkea, sodan armottomat olosuhteet ja historiankulun vaikutukset tavallisten ihmisen elämään. Kaupungissa oli kunnioitettu näiden elämänkohtaloiden arvoa. He päättivät etsiä Dagny Loen kotipaikan Sandfjordin rannalta.

Kala haukkoo henkeä. Muovia, muovia, metallia, köysiä, muovipalasia, voi mitä kaikkea eteen joutuukaan… Lapset pelastavat maailman, tekivät tämän taideteoksen kotirannoiltaan löytyneistä jätteistä. Niin surullista, niin toivoa herättävää.

Berlevågin kaupunki oli pieni ja nopeasti katsastettu. Norjalaiseen tapaan ruokaravintolat avautuivat vasta kolmelta iltapäivällä, joten he tyytyivät pikaruokaan. Arktisessa Lasistudiossa he ihailivat lasin kauniita muotoja ja värejä. Matkan matkamuistot hankittiin täältä.

Takapihan taidetta

Sandfjord avautui avarana. Hän muisti. Hän muisti kävelleensä hiekkarannalla silloin kauan sitten. Hiekka toivotti tervetulleeksi, meri kuohahteli, no tulithan sinä sitten. Me tässä leivomme hiekan kanssa, samalla tavalla kuin silloin, kauan sitten, joka vuosi, aina vaan.

Olet meri rakastettuni, olen ranta, joka ei voi paeta…

Sandfjordin itärannalta Løkvikasta löytyi Dagny Loen perheen koti, jossa Dagnyn ja hänen Nelly-sisarensa perheet auttoivat partisaaneja eli norjalaisten ja venäläisten muodostamia ryhmiä, joille he antoivat ruokaa, vaatteita ja kertoivat saksalaisten liikkeistä kevättalven 1943 aikana. He paljastuivat ja kaikkiaan seitsemän miestä, mm. Dagnyn mies, mestattiin elokuussa 1943. Dagny sisarineen kuljetettiin Saksaan keskitysleiriin. Kahdeksasta lapsesta vauva otettiin mukaan Saksaan, mutta kuoli matkalla. Muut lapset selviytyivät. Yksi  lapsenlapsista valmisti dokumentin, jonka he katsoivat museossa. Entinen kotitalo Sandfjordin rannalla on entisöity. Itku oli lähellä filmiä katsoessa.

Loen perheen koti Sandfjordin itärannalla. Matalassa varvikossa lasten oli hyvä juoksennella.
He keräsivät varvikosta lintujen syömien merisiilien kuoria, höyheniä ja oksia mandalaan Loen perheen muistoksi
Avaruus, meren tauoton kohina, yhteys, jatkuvuus, ihmisen pienet pilkahdukset ajan pyörteissä.
Hänen oli helppo kulkea polkua alas hietikolle. Keveys ulottui jaloista mieleen asti. Että olen taas päässyt tänne, minne en enää ikinä kuvitellut tulevani. Yhteen kauneimmista paikoista, joissa olen käynyt.
Sileistä silein hietikko odottaa

 

 

Matka menneisyyteen

Pohjois-Norjaan oli tehnyt mieli koko vuoden  viime vuoden elokuun Pykeijan ja Ekkeroyn vierailun jälkeen. Mielessä oli välkkynyt avaruus, karuus, raikas ilma jota on niin kevyt hengittää. Ja ystävyys, päivien yhdessäolo hyvän ystävän kanssa, jonka kanssa ajatellaan samoja ajatuksia samaan aikaan. Se ei kuitenkaan vähentänyt keskusteluja.

Matka oli pitkä, melkein 2000 kilometriä. Siihen kului useita päiviä, mutkineen ja monine kohtaamisineen.

Kotoa lähtiessä oli yksi aste pakkasen puolella ja kuura peitti nurmikon. Ensimmäiset keltaisen vivahdukset erottuivat lehtipuissa Keski-Suomessa. Päiviä myöhemmin matkan jatkuessa  Oulujärven pohjoispuolella erottuivat selvästi keltaiset sävyt ja huippunsa ruska saavutti Kaamasen ja Utsjoen välillä. Hän ei muistanut nähneensä näin hienoa ruskaa vuosikausiin. Silmiä häikäisi ja he huokailivat ihastuksesta. Lämpötilat keikkuivat noin kymmenessä asteessa.

Lapin ruskaa

Tämä matka oli myös matka menneisyyteen. Hän oli ollut 1970-luvulla kaksi kesää tutkimusapulaisena Kevon arktisella tutkimusasemalla Utsjoella. Ensimmäisenä kesänä MAB- tutkimusryhmä pyöräili polkupyörillä ympäri Lappia jäkälä- ym. näytteitä keräämässä, mutta toisena kesänä he saivat sentään käyttöönsä aseman volkkari-kleinbussin.

Hän oli mukana myös eläintieteilijöiden kanssa Varangin niemimaan pohjoisrannoilla.  Hän oli alkanut muistella näitä melkein viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja  ja mieleen pulpahteli hitaasti paikkoja, nimiä ja tapahtumia. Hän kaivoi esille silloin kuvaamiaan dioja, niitä kun silloin otettiin. Ei niitä paljoa ollut, alle parikymmentä kukkakuvien lisäksi, mutta niitä katsellessa hänet valtasi kummallinen olo.

Yksi kuva oli saatu muilta ja siinä hän oli itse mukana. Vähitellen hän muisti tuon  matkan, missä istui autossa, kuka vieressä, mitä oli päällä ja keskustelun vieruskaverin kanssa pulmusista. Hänet valtasi tunnelma, joka välittyi kuvistakin. Ja näin hän muisti, mitä sitten tapahtui. Ja mitä ei tapahtunut.

Ensin hän ei muistanut kenenkään nimiä. Vähitellen nimet putoilivat näkyviin yhden nimen päivävauhtia. Oman itsen näkeminen kuvassa oli hyvin hämmentävää ja toi mieleen nuoren tytön ensi askeleet naisen maailmaan.

Puusto loppui, kun tie kiipesi Varangin niemimaan ylätasangolle. Näkyi kauas. Tie piirsi laajoja kaaria tundralla. Liikennettä ei ollut. Valo viipyili vielä, hämärä lymyili matalan varvikon suojissa valmiina syöksähtämään esiin ja levittäytymään.

Loivia mutkia, näkyy kauas, ei ketään missään

He löysivät helposti majapaikkansa. Kongsfjordin kalastajakylä on nykyään pieni, vain 40 asukasta. Norjalaiseen tyyliin kylä muodostui yhden perheen taloista, kaikki erivärisiä. Ketään ei näkynyt missään.

Kongsfjord ilmasta, pohjoisimpana Veines-niemi

Satama löytyi helposti ja laiturilla sijaitseva majapaikka myös. Talo oli aivan hurmaava. Riehakkaina he levittäytyivät pussukoineen sisään ja ihastelivat kodikasta ja hyvällä maulla sisustettua interiööriä.

Lovisenborg på kaijjen. He olivat jo Ekkeroyssa ihastuneet laiturielämään.

Iltakävely laiturilla vahvisti sen, että tässä kylässä hän oli kuvannut kalastustyöntekijöiden kalankäsittelyä. Neljäkymmentä kahdeksan vuotta sitten.

Kongsfjordin kalalaituri 48 vuotta sitten

Hänen mieleensä vyörähti näiden vuosien tapahtumakavalkaadi, miten paljon kaikkea, perhe, työt, asumiset, muutot, kaiken maailman tekemiset ja kohtaamiset, ja nyt, kun tätä kaikkea on jäljellä enää luultavasti vähäinen määrä, ympyrä on näiltä osin sulkeutunut.

Ensimmäinen ilta. Aurinko laski tunturin taa.

 

 

 

 

 

Voimia

Pitkän ajan kestänyt hitaasti edennyt lamaannus laimentui keskikesän päivinä. Hän olisi voinut syyttää koronaa,  kyllä se suurena osatekijänä olikin ollut, mutta pakotettuun eristyneisyyteen kietoutui muitakin asioita, jotka hän päätti nyt työntää syrjään, unohduksiin, upoksiin.

Hyviä asioita vaan alkoi tapahtua. Ne seurasivat toisiaan, kunnes hän havahtui olevansa suorastaan onnellinen. Kun ei ollut mitään syytä olla harmissaan, surullinen tai tuskainen. Kun aikaisemmin suurta ahdistusta aiheuttaneet asiat olivat kadonneet. Hän oli aikaisemminkin huomannut, että kun jotain hyvin tärkeää asiaa ei enää halua tai sen on pakottanut pois mielestään, se sitten tapahtuu, toteutuu. Mutta puntit eivät ole tasan, ahdistus ja onni eivät mene tasan.

Mutta väliäkö sillä. Nyt on nyt, pitää katsoa eteenpäin.

Hän istui koivun alla. Vieno tuulen henkäys värisytti puiden oksia.  Linnut olivat kaikonneet, vain pari pikkulinnun säksätystä kuului oikealta ja vasemmalta. Rastaat ja peipot olivat saaneet poikasensa lentokykyisiksi ja lähteneet muihin maisemiin. Kaukaa kuului sepelkyyhkyn kutsuhuuto, missä sen puoliso luuraakaan.

Hänet ympäröi täysi liikkumattomuus. Vain olla, tässä ja nyt. Selkä menneisyyteen, katse eteenpäin.

Hän oli yllättynyt, miten paljon merkitseekään muiden ihmisten kanssa oleminen. Olihan hän sen aina tiennyt, mutta että näin paljon. Vielä yllättyneempi hän oli rakkaaseen paikkaan pääsemisen merkityksestä. Paikkaan, jonka merkityksen rakentumisessa ovat olleet ne rakkaimmat ihmiset.

”Minä niin haluaisin, että sinun silmäsi täyttyisivät sinestä, ja sanoisit, ettet sinä tätä kestä…”    Mutta kestän.

Yötön yö napapiirillä

 

 

Kolmas juhannus

Kolmatta kertaa peräkkäin Nurmaan mökillä. Kolmas koronakesä. Muitakin kolmansia tapahtumia, mutten kerro.

Valitusta. Tietsikan v-kirjain on suuttunut eikä reagoi hellään hipaisuuni.  Miten paljon veetä onkaan sanoissa! Ulkona on 30 astetta. Ei siinä mitään, mutta mutta. Kolean kevään ja alkukesän jälkeen lämpö on mitä mukavinta, mutta. Ulkona ei voi (tuota veetä täytyy lyödä aivan tosissaan) olla, ainakaan helteen edellyttämissä varusteissa, koska siellä on niin paljon itikoita. Yritin olla kirjoittamassa ulkona auringonpaisteessa, ei voinut olla kun ei nähnyt näytöltä mitään, sitten varjoon ja siellä hyttyset ja paarmat syöksyivät kimppuuni. Nilkat poltellen tulin sitten sisälle. Ja täällä on ainakin 35 astetta, kun aurinko porottaa koko päivän peltikattoon. Eli huonosti menee. Taidan lähteä tästä ”paratiisista” sivistyksen pariin. Ehkä tuota veetäkin oppii lyömään tosissaan.

Ensimmäinen juhannus oli lintujuhannus ja viime vuonna hyönteisjuhannus. Nyt on hyttyskesä. Oli illalla mäkäriäkin tuolla rannassa. Ei kiva.

Noin yleisesti ottaen tuntuu myös menevän huonosti. Putinin hyökkäys Ukrainaan sen kun jatkuu ja kaupunkeja pommitetaan rauniokasoiksi, ihmisiä kuolee ja suvut itkevät. Pientä siinä sivussa on meikäläisen maailmankatsomuksen romahtaminen, olin nääs luullut rajojen häviävän, kun nyt puhutaankin konkreettisten aitojen rakentamisesta valtioiden välille. Puhumattakaan aseista…

Sanatkin ovat kadonneet tai menneet piiloon. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu, mitä niitä toistamaan, ei se ketään kiinnosta. Harkinnassa on koko tämän sivuston lopettaminen, jos kerran kuussa tulee melkein väkipakolla jotain kirjoitettua tänne. Jos sitten jostain löytyy kirjoittamisen halu ja vimma, niin sitten…

No nyt valitukset pois, vaikka oma vääjäämätön vanheneminen ja raihnaistuminen muistuttavat yhä useammin siitä, että loiston päivät ovat menneet. Jaa, minkä loiston…

Laitan tähän kuitenkin muutamia kuvia häivähtäneistä onnen hetkistä. Ei niitä montaa ole, mutta kuitenkin, oli.

Juhannuksen aaton aattoilta. Tätä maisemaa on kuvattu 42 vuoden aikana muutaman kerran… ja aina erilainen
Juhannusaattoaamu kirkkaudessaan
En kerännyt seitsemää kukkaa, koska nämä olivat täydelliset
Tervalepän lehdet olivat olleet makoisia
Puolukkaa tulee polun varteen tosi runsaasti
Eilen aamiaisella sain olla rauhassa

Olen lukenut mainion kirjan, Joyce Carol Oatesin Blondi ja taas uudelleen Eino Säisän Viimeinen kesä.  Katso Luettua-sivu.

PS. Veekirjaimen ongelma sai miettimään monenlaista, uuden koneenkin hankintaa, mutta VANHA KONSTI AUTTOI: sulje kone ja yritä uudelleen –  JA TOIMII! Liekö helle tehnyt jotain näppäimistölle. Sain kyllä toisenkin ohjeen: paina fn ja NumLk, mutta en siis ehtinyt sitä kokeilla, koska alkoi toimia kun avasin koneen.

 

 

 

 

 

Kevätkesäkävely Alpon metsässä

Pitkä horros ravistautui yltäni. Jäi se vielä, mutta tuli pienoinen rako. Siitä pujahdin, yllättävä tarmonpuuska. Aurinko paistoi. Iltapäivällä sataisi, olisipa hyvä. On niin kuivaa.

Kiemurtaa. Oikaisee mutkaa. Yhä syvemmälle Alpon metsään.
Rauhoitettu. Onpa hyvä. Niin suorina he siinä seisovat.
Kaikki maatuu, luonto ryömii, peittää, auttaa siirtymään takaisin maan uumeniin, rauta, avaruuteenko takaisin?
Tonttukotiko- hiipat mahtuvat hyvin.
Sammalikko huokaisee, kosteus ilmasta, hitaasti kasvamme, ikkunasta näkyy kauas.
Metsämökin sisäänkäynti, tästä sisään, jos raaskiii mennä.
Ikkuna toimii myös toisinpäin.
Hahhahhaa, huomasin sinut!
Ken tästä käy…
Aurinko paistoi edelleen. Yksinäinen hyttynen tervehti kasvojani. Kävelin metsästä hiljalleen. Pois en malttanut lähteä. Alpon taloihin uudelleen. Tässä vuoteessako Alpo on nukkunut, vai vaimo?
Niinpä niin.
En ollut tätä ennen huomannut.
Alpo Jaakolan patsaspuisto on avattu tälle kesälle. Vaikka olet käynyt kuinka monta kertaa, astele avoimin silmin ja hämmästelet, onko tuo tuossa uusi juttu, en ole ennen huomannutkaan… Hyvästä taiteesta voi ammenta uutta, uudelleen, uudelleen, lopputtomasti…
Tällä tarralla pääset myös Loimaan taidetalon näyttelyä katsomaan. Saat edun, kun käyt Patsaspuistossa.

 

Matka

Saharasta oli tuullut voimakkaasti. Hienon hieno hiekka levittäytyi kaikkialle. Parveke oli kuorrutettu vaalean ruskealla pölyllä. Tuolit pehmusteineen, pöytäliina. Sukkien pohjista sen näki. Kertoivat, että tammikuussa oli yhtenä yönä lämpötila noussut +27 asteeseen, kun Sahara hengähti pohjoiseen.

Hän katseli merelle. Rannaton ulappa levisi sinisenä. Mitähän tuolla horisontin takana on, hän mietti. Välimeren ranta avautui lounaaseen. Siellähän on Egypti, hän arveli.

Parvekkeella hän yritti juoda aamukahvia. Onnistuihan se, mutta vilunväristykset saivat hänet kääntymään takaisin sisälle. Parveke oli aamulla varjossa. Kävelylle hän ensimmäisenä päivänä lähti pitkähihaisessa fleese ja kaulaliina päällä, mutta kadun pinnassa lämpö sai hien puristumaan otsalle ja kainaloihin.

Meri välkkyi sinisenä vyönä. Huoneistosta oli paras näköala mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Hän muisti hymähtäen Maltan hotellin, jonka ikkuna aukesi sisäpihalle, jota neljältä puolelta rajasivat hotellin seinät muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Silloin harmitti. Aurinko paistoi pienelle parvekkeelle silloin hetken.

Lomahäpeä tuli enää aika ajoin. Kun ei uutisia kuullut, saattoi Ukrainan sodan unohtaa moneksi tunniksi. Miten etuoikeutettu olenkaan. Lomailen, kun muutaman sadan kilometrin päässä kuollaan ja nähdään kotien muuttuvan betonikasoiksi, hän ajatteli. Muutoinkin joutui todistelemaan itselleen, että lomassa ei ole mitään hävettävää. Hän oli säästänyt matkaa varten. Hän päätti nauttia ja unohtaa omantunnon kolkuttelut.

Keskipäivän rukouskutsu kaikui viereisen korttelin moskeijasta. Hartaasti miesääni lauloi. Sanoja hän ei tietenkään ymmärtänyt. Tauko, uudelleen aaltoilevaa laulua. Itse asiassa kaunista.

He olivat nähneet monta Ukrainan rekisterissä olevaa autoa. Yhteistä niille oli komeus. Ei voinut välttyä ajatukselta, että varakkaimmat olivat lähteneet ensimmäisinä.  Tavallinen kansa, naiset ja lapset, vaelsivat Puolan rajalle.

Kertoivat, että ukrainankieltä kuului usein. Itse hän ei erottanut toisistaan kieliä, turkkia, venäjää, ukrainaa. Monessa kahvilassa iloiset tarjoilijat – kaikki miehiä – laskettelivat suomea. Täällä osataan palvella, hän totesi. Eikä palvelussa ollut mielistelyn makua.

Kylässä – kaupunginosassa – oli aktiivinen suomalaisväestö. Eläkeläisiä, joista osa asui maassa vakituisesti, osa kulki edestakaisin kotimaan ja kylän välillä. Heidän tuomansa eurot olivat merkityksellisiä paikalliselle elinkeinoelämälle. Korona-aika oli täälläkin ollut ankara. Yli 65-vuotiaat olivat kaksi vuotta sitten 88 päivän Lock downissa, jolloin asunnosta ei saanut poistua. Melkein kolme kuukautta! Ruoka tuotiin ulko-oven ulkopuolelle. Onneksi sitten saatiin rokotukset ja viime vuonna oli vaan kahden viikon Lock down. Nyt elämä vaikuttaa melkein normaalilta. Maskeja näkyy siellä täällä, bussissa kaikilla. Lähtiessä Helsingissä, lentokentällä ja koneessa oli maskit kaikilla. Ihmeesti niihinkin on tottunut, alussa kun tuskin pystyi hengittämään maskin takana.

Nettikin sitten toimi. Erona neljän vuoden takaiseen edelliseen vierailuun oli, että suomalaisella operaattorilla oli tarjota nettiyhteys. Tosin pieni, täyttyi hetkessä, mutta lisätilauksella sai gigoja kahdeksi viikoksi. Hän hymähti nettiriippuvuuttaan. Nyt se konkretisoitui, mitä on olla ilman facebookia, whatsuppia, sähköpostia. Hän lähetti lämpimiä ajatuksia perheelleen ja ystävilleen, joiden yhteydenotot toivat turvallisuutta.

Eilen illalla hän ensi kertaa ajatteli kotia. Miten tomaatintaimet siellä selviävätkään, onkohan lumet jo sulaneet. Sitten hän laski montako päivää loma vielä kestää ja häivytti kotiajatukset mielestään. Nyt lomaillaan.

Päivät kuluivat. Matkan aikana hänen mielensä oli käynyt läpi monenlaisia tunteita. Vieras ympäristö oli pulpauttanut esiin asioita, jotka kotona rullaavassa päivien rutiinissa olivat hautautuneina. Vielä hän ei osannut sanoa, oliko tämä tunteiden vuoristorata hyödyllinen vai ei. Hän ymmärsi nyt menneiden sukupolvien vaikenemista, kun vaikeista asioista, sukujen saloista ja vaikka sotakokemuksista ei kerrottu tai kerrottiin tivattuihin kysymyksiin vastaten muunneltua totuutta. Kipeiden asioiden vatvominen ei ole mitenkään hedelmällistä, hän ajatteli. Kyllä tärkeintä on oman mielenrauhan ylläpito. Ehkä olen väärässä, ehkä en, hän hymähti.

Saman kuvion hän luki Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Vesitanssija. Kun on tapahtunut se kaikkein kauhein, on muserruttu täysin ja vaivoin pitkän ajan kuluessa koottu mielen riekaleet ja pystytty jatkamaan päiviä toisensa perään, ei mennyttä tule enää ottaa esiin millään tavalla. Muutoin se kipeä olo palautuu ja joutuu uudelleen käymään läpi eheyttämisen prosessin. Itsensä suojeleminen on tärkeintä.

Hän totesi taas kerran, että jos haluat saada selvyyttä asioihin, lähde matkalle. Matka riisuu.

Portaita kiivenneet lukemattomat jalat, pienet, suuret, keskikokoiset, matkalla sinne, tulossa tänne, aikojen saatossa, ei sitä voi käsittää.

Ylläoleva teksi on siis novelli.

Olen lukenut monta kirjaa: Katherine Engberg: Krokotiilinvartija, Donna Leon: Ystävä sä lapsien, Patricia Cornwell: Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia, Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu, Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Daphne Du Maurier: Serkkuni Raakel ja Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija.   Katso Luettua  -sivu

 

 

.

 

 

 

Huhtikuu kuukausista julmin

Huhtikuu kuukausista julmin, kieppui hänen päässään. Sanat pulpahtelivat esiin, vaikka hän yritti keskittyä muuhun, puuhastella, siivota keittiötä, katsella tomaatintaimia, jotka olivat nyt alkaneet kasvaa kohisten. Hän ei enää aamulla ensimmäiseksi katsonut kännykästä, oliko Zelenskyi vielä elossa.

Hän lähti ulos. Pyöri päättämättömänä pihalla, kulki sinne, palasi tänne, meni metsikköön. Siellä oli lunta vähemmän kuin muualla. Puut kai olivat pidättäneet lumet latvoihinsa, mistä enenevä päivittäinen auringonpaiste oli ne sulattanut.  Hän pysähtyi.

Tuulen lakaisemaa. Vaikea uskoa, että kahden kuukauden päästä tässä on vihreää.

Kuului toitotusta. Voi, pellon yllä lensi kolme joutsenauraa. Ne toitottivat hänelle, tässä me palaamme kevään tullen, kuten runoilija rukoili ja pyysi yli sata vuotta sitten. Joutsenpariskunta sitten käveli joen jäällä ja virutteli räpylöitään jään päällä lilluvassa vedessä.

Synkkää on, mutta täältä tullaan.

Hän lähti kylätielle kävelemään. Yön aikana oli joelle kertynyt paljon vettä. Oliko jää siellä alla sulanut, sitä hän mietti.

Loimijoen mutka. Ehkä satojen vuosien aikana tuohon syntyy makkarajärvi, kun joki purkaa uuden väylän puiden taakse ja mutkasta tulee järvi. Näin kertoo maantieteelinen teoria.

Parin päivän päästä pohjoisesta saapui talvimyrsky. Se vinkui yöllä nurkissa. Talo valitteli outoa tuulensuuntaa, rapisteli ja kopisteli. Aamulla pohjoispuolen ikkunat oli pitsitetty. Voi miten kaunista, hän ihasteli.

Pohjoistuulen virkkaamaa.

Koko päivän satoi rankasti lunta. Ei tarvinnut mennä minnekään, hän sai viettää pirttipäivää hyvällä omallatunnolla. Lunta tuli 30 cm,  niin paljon, että tarvittiin kolme kolaussessiota.

Naapurin kuuset taivuttivat oksansa.

Tänään perjantaina suora videoyhteys Ukrainan ja Suomen eduskunnan välillä näytti väsyneen Ukrainan presidentin. Oikeastaan ensi kertaa sodan alkamisen jälkeen hän oli näkevinään presidentillä tummat silmänaluset. Aamupäivällä Kramatorskissa tapahtunut juna-aseman ja junaa odottavien pakolaisten pommitus kymmenine kuolonuhreineen oli lyönyt mielet entistä alemmaksi.  Kansanedustajat olivat selvästi liikuttuneita. Hänkin nieleskeli. Sklava Ukraini, päätti Zelenskyi tapaamisen.

Miten suunnaton onkaan venäläisen ja eurooppalaisen – läntisen kulttuurin – elämänarvojen ero. Sitä ei pysty ymmärtämään. Tämä arvostuksien eroavaisuus ei lupaa hyvää rauhalle.

Hän yritti etsiä pienestä elämästään ilon aiheita. Usein hän löysi itseensä tomaatintaimien äärestä. Suihkuttelua, puhaltelua – hiilidioksidia yhteyttämiseen – ja pohdintaa, milloin juuria alkaa tunkea ruukuista. Ehkä ensi viikolla suurempiin purkkeihin suurin osa.

Punaiset pyöreät tomaatinsiemenet itivät nopeimmin ja kasvavat nopeimmin. Sirkkalehdet kohta ovat työnsä tehneet, saaneet kasvun alkuun ja nyt on kasvulehtien vuoro. Neljä näkyy jo. Kasvu kiihtyy, kun juuristo on kehittynyt. Viisi viikkoa kylvöstä.
Hän kukkii taas ja ilahduttaa suunnattomasti tässä apeudessa.

Olen lukenut Anni Kytömäen Kivitaskun ja Katri Rauanjoen Kesämerkit. Katso Luettua-sivu.

Runomankelista Novellimankelin kautta Kirjamankeliksi

Mankelilaiset ovat olleet kirjoittamisen merkeissä yhdessä jo viisi ja puoli vuotta, totesimme vähän hämmästyneinä ja teimme tarkastuslaskentoja.  Vuoden 2016-17 Runomankeli muuttui 2018-20 Novellimankeliksi ja nyt ollaan Kirjamankelissa. Yhteistä julkaisua mankelista ei enää tule, vaan toivottavasti mankelilaisilta  syntyy pitkää tekstiä,  kokonaisia romaaneja. Meillä kaikilla on niin erilainen tyyli, että lukemista tullee olemaan moneen makuun.   🙂

Kuoriutumisia-novellikokoelman julkaisun jälkeen  me mankelilaiset olemme huilanneet  puolitoista vuotta kirjoittamisista, tavanneet kylläkin ja pitäneet yhteyttä kuukausittain. Nyt totesimme, että tavoitteita on asetettava, jotta jotain alkaa syntyä. Tosin Maritta on ainoana saanut tekstiä aikaan. Olemme hieman jo päässeet mankeloimaankin sitä.

Niinpä nyt listasimme mankelilaisten orastavat aiheet ja ensi tapaamiseen kuukauden päästä tuomme synopsiksen valitsemistamme aiheista.

No mikä on synopsis. Google kertoo:

Synopsis on tiivistelmä tai yleiskuvaus esimerkiksi kuvallisesta tai kirjallisesta teoksesta. Synopsis pyrkii kuvailemaan teoksen sisältöä ja sen tuotantoa vastaamalla muun muassa kysymyksiin miksi, mitä, kenelle ja miten. Synopsis tulee kreikan kielen sanoista συν (syn, ”yhdessä”) ja οψις (opsis, ”näkeminen”).

Itselläni on kolme aihetta, joista nyt pitää valita yksi, jota alan työstää. Ehkäpä se on Toinen-kirjan ja näytelmän jatko. Juoni on valmiina, tehty yhdessä hyvän ystävän kanssa, saman, jonka kanssa Valman/Welman tarina alunperinkin syntyi.

Pitää vaan alkaa kirjoittaa. Se onkin melkein vaikeinta. On niin helppo värkätä kaikenlaista muuta ja hups, niinpä ne päivät kuluvat ja on taas jo ilta. Rutiinit auttavat, kun ne on saanut sovitetuksi päiväjärjestykseen.

Vaikka emme saane aikaan maailmankirjallisuutta, kirjoittamisen prosessit ovat tuoneet elämäämme ystävyyttä, mielekkyyttä ja kirjoittamisen nautintoa. Kirjoittaminen on hyvä harrastus. Siihen liittyy myös kirjallisuuden seuraaminen, lukeminen ja keskustelu kirjoista, niiden kiinnostavuudesta ja kirjailijoiden tavoista  käsitellä aiheitaan.

Kevät etenee hiljalleen. Kesäaikaan siirryttiin taas, harmi vaan. Kannatan luonnonmukaista aikakäsitystä, eli päivällä kello 12 aurinko on zeniitissä eli korkeimmillaan. Niin on talviajassa. Kesäajassa aurinko on zeniitissä tuntia liian myöhään eli kello 13.

Lumet sulavat hiljalleen. Jopa tämän talven erikoisuus, paksu jää, sulaa pikku hiljaa. Nurmikkoa on näkyvissä, pihatiekin melkein vapaa jäästä. Pihakengissä on vielä liukuesteet. En halua kaatua.

Miten suuren ilon aiheuttikaan tämä ensimmäinen pieni posliinihyasintin kukkanuppu talon eteläseinustalla. Vieressä puolimetrinen lumikinos.

Innolla seuraan taas tomaatintaimien kasvua. On se kuitenkin niin hidasta näin alussa. Kylvin omista viimevuotisista tomaateista otetut ja kuivatetut siemenet 2.3.22 eli neljä viikkoa sitten. Valitsin 45 parasta 2,5 viikon kuluttua. Niissä oli sirkkalehdet, parissa pienet kasvulehtien nystyt. Nyt neljän viikon päästä kehittyneimmissä on  kaksi lehteä ja melkein kaikissa näkyy jo se kasvulehtien alku.

Nopeimpia ovat punaiset pyöreät. Niiden koko on vuosien varrella kasvanut ja olivat viime kesänä kaupan tomaattien kokoisia, vaikka alkuperäisessä kasvissa oli sormenpään kokoiset tomaatit. Saa nähdä miten on maun kanssa. Viime kesänä makeimpia olivat keltaiset, aikaisemmin mustat, yhtenä vuonna punaiset pitkulaiset.

Suurimmat eli portugalilaiset häränsydäntomaatit aiheuttavat jännitystä, koska vain kaksi iti, toisessa on nyt kaksi pientä kasvulehteä ja toisessa voi suurennuslasilla erottaa kasvulehden nystyn. Toivottavasti edes toinen tuottaa hedelmää.

Punainen pyöreä on tänä vuonna nopein. Onko myös makein?
Haavankeltajäkälä, Xanthoria parietina, Terijoen salavan oksia koristamassa. Sainpa käyttää melkein 50 vuotta sitten hankkimaani Jäkäläkasviota!
Talvi on ollut leuto eikä komposti ole jäätynyt koko talvena. Nyt se on lähtenyt hommiin ja höyry sen kun nousee. Otan muuten yleensä nuo oikealla näkyvät kompostointipussit pois.
Perunanarsissi, voimakas tuoksuja ja niin kaunis.

Ukrainan tilanne väijyy taustalla. On se kauheaa, miten kaikkeen tottuu. Tunnemyrsky laimenee ja laantuu. Ihmisten kärsimys ja elämien loppuminen eivät enää kosketa niin kuin sodan alussa.

Ehkä se on itsesuojeluvaistoa. Oma jaksaminen on taattava tunteiden vaimenemisen avulla. Ei se myötätuntoa kuitenkaan poista.

Onneksi meillä on kevät.

 

Unohtamassa

Aurinkoisena torstaina astelimme varovasti, liukuesteet kengissä, Katariinanlaakson parkkipaikalta luontopolulle Turussa. Jokakeväinen luonnontarkkailuperinne toteutui näin normaalia aikaisemmin, yleensä olemme käyneet Ruissalossa katsomassa sinivuokkoja. Nyt sinivuokkoja ei näkynyt, mutta oli näkynyt tv-uutisten sääkuvissa.

Muistelimme kahden vuoden takaista Ruissalon retkeä, jolloin pysyimme monen metrin päässä toisistamme ja olimme tulleet paikalle omilla autoillamme.  Vastaantulijoita väistettiin ojan kautta. Maskeja ei silloin vielä käytetty eikä ollut rokotuksia, joten varovaisuus oli enemmän kuin paikallaan. Terveinä pysyttiin.

Mutta nyt kaikki on toisin. Korona jyllää edelleen. Uusin omikron 2 tarttuu tavattoman helposti, lähipiiristä tulee jatkuvasti tietoja sairastumisista. Kokonaiset perheet sairastuvat, jos virus pääsee kotiin yhden perheejäsenen fölissä. Rokotukset on, kolme yleensä, mutta sängyn pohjalle joudutaan kuumeen ja yskän kourissa. Nelisen päivää siihen yleensä menee. Virallinen jäljitys on lopetettu jo aikoja sitten eikä yleensä selviä, missä virus on päässyt limakalvoille. Kaikki viranomaisten laatimat rajoitukset on poistettu, ja sitä satoa korjaamme nyt. Monet tartunnat ovat tulleet ravintoloiden kautta, kun on käyty syömässä, ilman maskia tietenkin. Olen ollut edelleen terveenä, vielä?

Pääsimme vaivoin Katariinanlaakson parkkipaikalta polulle. En ole koskaan nähnyt tällaista jäätikköbuumia. Lunta oli talvella paljon ja toistuvat lämpöiset päivät ovat sulattaneet päivällä lumen pinnan vedeksi ja yöpakkaset jäädyttäneet. Pelloilla voi jopa luistella laajoilla tasaisilla jäätiköillä.

Katariinanlaakson luontopolku paksun liukkaan jään peitossa

Varovasti astelimme eteenpäin ja päivittelimme tilannetta vastaantulijoiden kanssa. Aurinko paistoi. Sinivuokkoja ei näkynyt. Ensi kerralla sitten.

Paksu jää peitti myös metsän. Puro oli kuitenkin kaivertanut uomansa jääkenttään.
Rannalla tervalepät odottivat leppoisia päiviä, jolloin nesteet alkavat virrata ja työntää lehtinuppuja esiin. Meri vielä jäässä.

Kävelyn jälkeen menimme Wäinö Aaltosen WAM-museoon. Siellä oli kaksi mielenkiintoista näyttelyä.

Anu Tuomen Väristä- näyttely toi mieleeni tämän hiljaisen lukioaikaisen luokkatoverini Pyllistä – Puolalan yhteislyseosta Turusta.  Anu oli kielilinjalla ja minä matikkalinjalla, mutta meillä oli yhteisiä tunteja. Enpä muista hänen kanssaan keskustelleeni, mutta hän jäi mieleeni, tummat kulmakarvat ja salaperäisen unelmoiva olemus. Anu meni piirustuskouluun, mitä minäkin harkitsin.

Anun sydämiä

Anun portaat

Mutta minua ei vienyt mukanaan luomisen vimma, kuten Anun vei. Hän on ollut kuvataiteilija koko elämänsä ja jättänyt jäljen turkulaiseen ja koko maan taidekenttään.

Anun pisaroita – ei myytävänä, on Anun kotona

Toinen WAMin näyttely oli sitten ihan erilainen, nykytaidetta parhaimmillaan,  Pekka Ja Teija Isorättyän Kuolleet sielut – näyttely. Enpä ole tällaista ennen nähnyt. Teosten äärellä tuli mieleen, että onpa hyvä, että tällaisia voi tehdä. On varmaan aivan ihanaa värkätä – anteeksi liian vähättelevä sana – luoda hahmoja, joille vain mielikuvitus asettaa rajat. Teoksista välittyy kannanottoja maailman menolle ja ihmisten kohtaloille. Ja että kaksi ihmistä on löytänyt yhteiset intohimonsa rakkauden ja taiteen alalta, että he voivat tukea ja ymmärtää toistensa taidetta.

Tämä kalaihminen liikkui
Liljan puutarha. Hyvin vaikuttava teos. Teoksessa käytetyt infuusioletkut ovat peräisin kahdeksanvuotiaalta Lilja Wideniukselta, jolla on harvinainen sairaus, jonka vuoksi hänen elimistönsä ei pysty pilkkkkomaan rastoja. Siksi hän ei siedä paastotiloja. Hoitona on mm. yöinfuusio. Kertakäyttöiset muoviletkut käytetään taideteoksessa. Ensimmäinen teos oli esillä Mäntässä 2016. Teokset lisääntyvät Liljan loppuelämän.

Varjo on osa teosta
Baarissa käytiin keskustelua tornionjokilaakson murteella ja espanjaksi

Näinpä ahdistavat ajatukset työntyivät jonnekin taka-alalle. Siellä ne muhivat, mutta muutaman tunnin kaikki oli kuten ennen.

Korona ja etenkin tämä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ravisuttanut koko elämän perustuksia ja saanut pohtimaan menneitä asioita. ”Mannerlaatat ovat liikahtaneet”, sanoi poliitikko ja osui mielestäni naulan kantaan. Mikään ei enää ole kuin ennen.

Kuulun isojen ikäluokkien loppurippeisiin ja täten ensimmäiseen nuorisosukupolveen, jolle muodostui omanlainen nuorisokulttuuri ja maailmankatsomus. Rock, hippiaate, seksuaalinen vapautuminen e-pillerien keksimisen  vuoksi, opiskelun helpottuminen valtiontakuisten opintolainojen saannin myötä, sosiaaliset yhteiskunnalliset parannukset ynnä muuta.

Me uskoimme siihen, että sotia ei enää tule, että kansat ovat viisastuneet eivätkä enää halua tappaa toisiaan. Neuvostoliittolaiset olivat ystäviä eivätkä vihollisia. Saimme kasvattaa lapsemme paranevien olosuhteiden maailmassa. Kansainvälistyminen, yhteiset tavoitteet. Kielitaito nousi kohisten. Uskoimme, että taloudellinen yhteistyö poistaa sotimisen tarpeet. Aseistariisuntaa tapahtui vuosien varrella. Löysin talomme vintiltä 1960-luvun alun vanhoja aikakauslehtiä, missä esiteltiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ydinasearsenaalia. Hiukset nousivat pystyyn. Ruotsi taisi mennä pisimmälle, poisti asevelvollisuuden ja pienensi puolustusmäärärahoja.

Mielestäni 2015 oli käänteentekevä vuosi. Pakolaisaalto Eurooppaan. Kaikki alkoi mennä pieleen. Rasismi lisääntyi. Ihmisten kanssakäymiseen alkoi tulla ikäviä ilkeitä piirteitä. Käyttäytymistavat, siis hyvän käyttäytymisen, rapistuivat. Populismin nousu kertoo yksinkertaistamisen tarpeesta yhä monimutkaisemmassa maailmassa.

Oma ikääntyminen on sitten kaiken taustalla. Oman elämän varrella kertyneiden kokemusten muokkaamat käsitteet ovatkin vanhanaikaisia eikä nuori polvi niistä perusta. Ei halua edes kuulla. Omat mieltymykseni ovat vain minun, ei niillä ole muille merkitystä. Pääministerikin puhui boomereista. Siitä tuli kovin ikävä olo ikäisilleni. Olemme aikamme lapsia eikä niitä vanhoja juttuja voi käsitellä nykyisten mittapuiden mukaan.

Tulppaanien aika

Olen lukenut Toni Morrisonin kirjoja. Katso Luettua-sivu.

 

 

 

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……