Tanssiaskeleet löytyneet

Näinä helmikuun päivinä Neon ja Jeffin tarina Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa on syventynyt. Ja vähän yllättäen melko helposti. Kahdeksan vuoden kypsyttely on tuottanut hedelmää.

Sivuja on kirjoitettuina tällä hetkellä 104 A-nelosta, 28 000 sanaa. Toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Juoni on koossa, punainen lanka kulkee tekstissä mutkitellen. Vielä  eri henkilölinjojen syventämistä ja niitä rauhallisia suvantovaiheita lisää. Muutoin lukija tukahtuu tapahtumiin. Mutta ensin piti saada tarinan pääpiirteet luoduksi, sehän on  tärkeintä. Nyt lisää yksityiskohtia – minkä väriseltä  lautaselta syödään – miten pukeudutaan, sataako lunta vai vettä, onko hyvä päivä vai vähän huonompi. Sen sellaista tunnelmaa luomaan.

Perjantaina Kolmannen tanssin tekstiä käsiteltiin Mankelissa. Sain palautetta ja jotta kaikki ehtivät tutustua vielä paremmin tekstiin, palaamme asiaan maaliskuun tapaamisessa. Mutta hyvää palautetta tuli: ”haluan lukea tämän kirjana”. Niinpä niin. Kiitos.

Nyt sitten vaan joka päivä pari kolme tuntia täällä vintillä Neon ja Jeffin  ja kyläläisten parissa ja eiköhän loppu ala häämöttää.

Tähän on tultu, vettä ja vettä. Tänä talvena ei hiihdetty joen jäällä.

Matin päivänä talvi kääntyy kevääseen. Jos on plussan puolella, tulee pitkä kesä. Ja niinhän oli eilen kolme astetta lämmintä, lumet sulivat, jäätikköä ja sulamisvettä joka paikassa. Illalla sitten satoi räntää oikein kunnolla. Kolmisenttinen loska oli siinä mielessä hyvä, että se sulatti alleen jäänyttä jäätikköä eikä enää ole niin liukasta.

Puutarhan lumet sulaneet metsikön vierestä. Oikaisin lumisen kohdan kautta tielle ja kävelylle. Hanki oli vielä kolkyssenttistä. Ei mennyt saappaan varresta sisään.

Harmaa on päivien väri. Mutta kohta on vihreää, sillä laitoin torstaina tomaatinsiemenet itämään. Nyt se taas alkaa, yli puolen vuoden tomaattikausi. Uutuutena tänä vuonna norjalainen Adore-pikkutomaatti elokuun reissulta ja keltaviiruinen tomaatti, jonka siemenet sain ystävältä.

Muisto viime kesältä. Valtava hevoskastanjan lehti. Onko nuo pyöreät rusakon papanoita?
Tulppaaniaika parhaimmillaan

Olen lukenut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

Katso Luettua-sivu, josta voit lukea mitä mieltä kirjoista olen.

Helmikuun alussa lupausta keväästä

Oli pakko päästä ulos kävelemään. Kylmän tammikuun alun ja leudon loppukuun jälkeen syntyneet jäätiköt olivat vertaansa vailla. Löysin liukuesteet ja ne antoivat turvallisuuden tunteen valitessani askelsijoja kirkkaalla harmaalla jäällä. Tosin eilisaamun räntäsade oli sataessaan märkään maahan ja siten pakastuessaan tarttunut niin tiukasti jäähän kiinni, että ei luistanut yhtään. Nyt oli asteen verran pakkasen puolella. Mutta liukkaita paikkoja oli vielä siellä, minne räntäsade ei ollut yltänyt.

Aurinko paistoi. Muistelin, että superhienosta haloilmiöstä on tasan kuukausi. Sama aurinko, nyt yksinään, mutta sai kuukausi sitten kaksi kaveria meidän kylämaisemassamme. Kaipasiko se heitä, yllättäen kohdattuja sukulaisia?

Jo melko korkealta aurinko paistaa, mutta himmeästi

Lähdin kylätietä itää kohti. Vedin raikasta talvi-ilmaa keuhkoihin ja puhalsin sisäilmaa pois. Tuntui todella hyvältä. Ei ollut kylmä, tuuli puhalteli selkään. Oliko se rippeitä Norjaa riepotelleesta myrskytuulesta? Pohjois-Norjassa puuskissa oli myrskynnyt 54,5 metriä sekunnissa. Se on aivan valtavan paljon. Kattoja  oli irronnut. Nyt muuten tiedän, miksei Tanskassa ja Hollannissa taloissa ole räystäitä. Eivät pääse mereltä ujeltavat tuulet kattoja irrottelemaan niin helposti. Nyt sähköt pois Norjassa kymmeniltä tuhansilta talouksilta. Talvella se on huono juttu, jos on sähkölämmitys. Ja ne pakastimet…

Eteneminen oli hidasta, kun niitä jalansijoja piti harkita tarkkaan. Paikoin tiellä oli sulaneita uria, joissa autot olivat ajaneet. Askelsin niitä pitkin.

Ojan siksakki tuo maisemaan vaihtelua. Supiko kulkenut ojanreunaa pitkin?

Mieli askarteli Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa. Olen nimittäin alkanut työstää sitä. Mankeli on kokoontunut joka kuukausi novellikokoelman julkaisun jälkeen, vedimme henkeä ja nyt olemme Kirjamankeli ja teimme suunnitelmat kevääksi. Jokainen meistä alkaa työstää pitkää tekstiään ja sovimme kuukausitapaamisiemme aiheet. Minun vuoroni on nyt helmikuussa, jolloin tuon Kolmannen tanssin käsikirjoituksen luettavaksi ja kommentoivaksi. Hyviä vinkkejä kaipaan, itse kun ei kaikkea huomaa.

Olen Kolmatta tanssia työstänyt kahdeksan vuotta. Jotenkin olen koko ajan tiennyt, että tämä teksti vaatii aikaa paljon enemmän kuin Vuotoskirja aikoinaan, siihen kun meni vajaa vuosi.

Tekstiä on nyt 22 000 sanaa, toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Runko on koossa, loppuratkaisu häämöttää, lisää tekstiä sinne ja tänne saatava.

Aamuyöstä havahduin ja mieleen pulpahti eräs ristiriitaisuus tarinassa. Enpä ole sitä aikaisemmin huomannut, korjaan sen. Eli työstäminen on tarttunut mieleeni syvälle.

Kun luin taas  kerran tähän asti kirjoittamani tekstin, huomasin miten henkilöt ovat tulleet läheisiksi. Neo, Jeff, Lewatle, E’ll, Maark, Ma’ren, A’ntt, Semman… Teidän tarinanne tulee kirjoittaa valmiiksi.

Olen lukenut:

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia
Johan Theorin: Viimeinen ranta
Johan Theorin: Hämärän hetki
Annie Ernaux: Nuori mies

Katso Luettua-sivu. Siellä on mietteitäni lukemistani kirjoista.

Äidille 27 vuotta sitten ostamani kliivia ilahduttaa talven harmaina päivinä oranssilla hehkullaan

Aamuinen luontohetki – halo-ilmiön sivuaurinkoja pakkasilmalla

Vuoden 2024 toisena päivänä lähdin hakemaan sanomalehteä kuten joka aamu. Pakkanen nipisteli. Oli tosi kylmä. Paksu takki, pipo silmillä, kaulaliina kiepillä, paksut rukkaset.

Pihatietä rientäessäni nostin katseeni. Mitä ihmettä!

Juhannuskoivun takana hohtaa valtava halo!

Mutta tuo halo on iso, paljon isompi kuin olen aikaisemmin nähnyt! Käännyin ja juoksujalkaa (usko tai älä) hain puhelimen, kunpa se ei olisi hävinnyt. Mutta siellä se oli.

Halo kohosi monen kymmenen metrin korkeuteen.

Käännyin, aurinko paistoi matalalta metsän yläpuolella kuten aina tähän aikaan.

Auringon himmeä valo antoi kuvata itseään.
Sain kuvattua heidät molemmat.

Sitten käännyin itää päin ja siellähän on toinen halo!

Aurinko ja kaksi pakkaspäivän haloa Kauhanojan peltojen yllä.

Kädet takaisin lämpimiin rukkasiin ja katsoin pitkän aikaa tätä valtavan kaunista talvi-ilmiötä. Elämäni huippuhetkiä, kipuaa aivan luontokokemuksieni kärkeen.

Hain lehden ja takaisin tullessa ihailin vielä hiljaisuuden vallitessa aurinkoja.

Tein sitten tästä hetkestä facebookiin päivityksen ja siellä ehdotettiin sääkuviin lähettämistä. Niinpä lähetin ja kuuden aikaan odotin, onko kuva kelvannut. Olen muutama vuosi sitten saanut yhden kuvan sääkuviin, myös meidän  kylältä, talvikuva, vasten aurinkoa, jolloin jääkiteet heijastivat säteitä. Mutta muita lähettämiäni ei ole otettu.

Olin ollut huomaavinani, että samat nimet toistuvat sääkuvissa. Kaksi serkkuani saa kuviaan toistuvasti, viime viikolla samassa lähetyksessä oli kummankin kuvat. Hyviähän ne ovat, todella, ei sinänsä ihmetytä että ne julkaistaan.  Katsoin sääkuvien ohjeita: vaakakuvia, kyseisen päivän dokumentointi, teknisesti huippulaatuinen. Hyvät kuvaajat kuvaavat hyviä kuvia.

Säätiedotuksen alussa tuli toisen henkilön ottama kuva samasta ilmiöstä Loimaalta, joka jopa mainittiin. Olin tunnistavani tämän meidän tien. No, se oli parempi kuva ilmeisesti. Mutta sitten säätiedotuksen lopussa tuli tämä minun kuvani.

Kuvan oli moni huomannut ja viestejä sateli. Mutta sitten pääuutisten säätiedotuksen alkuun lehahti kuvani ja uutistenlukija ja meteorologi keskustelivat halon sivuaurinkoilmiöstä. Kuvani levisi seinän kokoisena taustalla. Ja olihan se tosi hieno!

Viestejä tulvi edelleen. Tässä taisi olla muutama minuutti niistä 15 kuuluisuuden minuutista, jotka joka ihmisellä on. Aikaisemmin olen ollut pari kertaa televisiossa Vuotosjutuissa, toisella kerralla lausuin repliikin – ei varmaan puolta minuuttia – ja minut on bongattu yleisön joukosta. No radiohaastatteluja on useampia, niistä se 15 minuuttia kyllä täyttyy.

Olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kerrankin.

Muuten, kuva on otettu keskihintaisella Samsung Galaxylla. Järjestelmäkamera oli jossain yläkerrassa ja siinä se – kuvauskohteen ilmetessä usein yllättäen pitää olla nopeasti kamera saatavissa. Kännykkä yleensä on, vaikkei tänä aamuna mukana ollutkaan mutta sain sen nopeasti käsiini.

Vuosi 2023 pakettiin

Ulkona paistaa kirkas aurinko. Pakkasta oli aamulla 21 astetta pitkän leudon jakson päätteeksi. Maisemassa valkoista, talvi tuli tänä syksynä aikaisin. Sinivuokkometsikkö uinuu. Vuosi lähenee loppuaan ja täytyy sanoa, että ahdistavan menneen ja pelottavan tulevaisuuden välissä, tänä hetkenä, on oltava tyytyväinen. Miksei ihan onnellinen.

Sillä se kaikkein tärkein on hyvin. Perhe on ennallaan ja voi hyvin. Sukuun syntyi uusi vauva. Saan tehdä sitä mitä haluan. On mielekkäitä tekemisiä ystävien kanssa niin paljon kuin jaksan. Ja se terveys… kolottaa kolottaa joka paikkaa mutta mitä siitä.

Tämän vuoden ehdottomat huippuhetket olivat Norjan matkalla elokuussa (Gamvik-Slettnes, MehamnNordcap – Alta) ja toukokuisella Berliinin matkalla. Ja käytiinhän me Turkissa Mahmutlarissakin sairastamassa ensimmäinen korona. Tillien kesäjuhlat olivat myös huippuhetki, tänä vuonna Kakskerrassa ja äidin puolen serkkuja tavattiin Riitan synttäreillä. Hyvösen sukuakin tavattiin tammikuussa teatterin merkeissä Helsingissä. Pohjoisessa kävin kuusi kertaa. Nyt näyttää pahalta… no osin junalla, auto on kevythybridi, päästöt korvattu…

Mehamnin erikoisen rehevät siankärsämöt

Kahteen kertaan tapasin biologian opiskelukavereitani ja samoin koulukavereitani. Miten helppoa heidän kanssaan onkaan olla!

Kirjoittaminen on hieman edennyt. Olen ollut vähän huolissani sanojen katoamisesta tai oikeammin siitä, ettei aikaa kirjoittamiseen ole löytynyt, mikä ehkä johtunee motivaation puutteesta. Tätä blogiakaan en ole viitsinyt päivittää, vaikka merkittäviä tapahtumia on ollut.

Alkuvuodesta aloin käydä läpi vanhoja kouluaineitani, jotka yllätyksekseni löysin ja sain kirjoitettua tekstiä lapsuudestani ja nuoruudestani. Itselleni. Tänne blogiin laitoin muutamia aineitani (Vappumuisto 1961,  Rouva MuttinenKauneinta metsässäSitä ihmistä en unohda). Kesän ajaksi kirjoittaminen tyrehtyi muiden puuhien viedessä voiton – työläät mutta mieluiset kasvimaa ja puutarha ovat edelleen ohjelmassa.

Nurmikko jätettiin leikkaamatta ruohonleikkurin akkuongelmien vuoksi. Ja siitähän tuli todella kaunis – hetkeksi, kunnes kukat ränsistyivät ja akkuongelmat hoituivat. Puutarhan perustamisesta on 20 vuotta.

Annoin myös digitoida suvun videointeja. Kuvien merkitys korostuu entisestään, kun näen tilanteita menneisyydestä.  Näen liikkumassa heitä, jotka ovat jo menneet. Kuulen heidän äänensä, jotka olin unohtanut. Tunnelmat valtaavat, tunteet nousevat pintaan, asiat palautuvat mieleen ja saan hieman erilaisen perspektiivin menneeseen. Onneksi on videoitu.

Tulevan vuoden peloista voisi listata pitkän pätkän. Toivottavasti en koskaan koe sotaa, eivätkä läheisenikään. Eivätkä ketkään ihmiset. Ukrainassa on sodittu nyt 22 kuukautta ja Gazassa melkein kolme. Hämmentävää on, että tilanteeseen on jotenkin tottunut.

Mutta kun laajentaa perspektiiviä ihmiskunnan historiaan, siellä toistuvat konfliktit jatkuvasti. Suuret muutokset yhteiskunnissa tapahtuvat sotien kautta, luin jostain. Kuitenkin olen näkevinäni ihmiskunnassa selvää kehitystä parempaan, vaikka notkahduksia tapahtuukin. Se on varmaan seurausta koulutuksesta.

Ensi vuonna käydään vaalit 40 maassa. Niissä äänestäjiä on 3,2 miljardia eli yli kolmasosa maapallon väkimäärästä ja maiden bruttokansantuote on 42 % koko maailman Brk:sta. Vaalien tulos pelottaa.  Haluavatko äänestäjät todella demokraattisen järjestelmän häviämistä ja humanistisen ihmiskäsityksen rapautumista? Vaikka pidemmällä perspektiivillä kyse olisi vaan notkahduksesta, notkossa kärsivät yksittäiset ihmiset, joilla on vain  yksi elämä.

Kuulin muuten mielenkiintoisen teorian, että vallanhimo johtuu huonosta itsetunnosta. Hmm.

Nyt odotan härkäviikkojen tapahtumattomuutta ja sitä, että kömmin tänne vintille huoneeseeni koneen ääreen. Mietintää vaan aiheuttaa se, mihin oikein keskityn. Alanko purkkaa Kolmanteen tanssiin liittyviä syventyneitä ajatusrakennelmia vai jatkanko omien muisteluksieni käsittelyä. Konmaritukset olen työntänyt hamaaseen tulevaisuuteen.

Ei kesää ilman hortensiaa. Yritän niitä talvettaa, mutta eivät jaksa kahta kesää kukkia. Tämä on uusi äitienpäiväkukka.

Vuoden viimeisinä hetkinä olen lukenut:

Paolo Giordano: Tasmania

Emily St. John Mahdel: Lasihotelli

Jo Nesbo: Pimeyden talo

Kjell Westö: Molly ja Henry – kesken

Lucinda Riley ja Harry Withtaker: Atlas, Papa Saltin tarina – kesken

Katso Luettua -sivu, siellä kokemukseni eli lukemukseni kirjoista

Valon polulla Turussa joulukuussa 2023

Kolmannen  kerran järjestettyä Valon polkua kävin kiertämässä itsenäisyyspäivän jälkeen. Ensimmäistä parin vuoden takaista polkua en ole nähnyt ja nyt vaikutelmani oli, että viimevuotinen oli parempi kuin tämänvuotinen. No miksi. Viime vuonna valoteokset olivat pitkin joen rantaa, jota kuljettiin Tuomiokirkolta Turun linnalle asti. Nyt teokset oli siroteltu ympäri kaupunkia. Turun Sanomissa oli onneksi kartta, josta sai tietoja.

Mutta kun  katsoin ottamiani kuvia, teokset näyttäytyivät hienoina. Ehkä ne olivatkin hyviä ja kokemukseeni vaikutti oma mielentilani, mikä se sitten olikaan.

Muutama työ jäi näkemättä, kun en opetellut karttaa etukäteen. Tässä kuitenkin kuvakavalkaadi tämänvuotiselta Valon polulta.

Tuomikirkon luota löytyi helposti parkkipaikka ja joulukuusi oli ikuistettava tänäkin jouluna.
Tuomiokirkkopuiston hämärässä valoambienssi Loimu toi tunnelmaa.
Joen toisella rannalla Lönnrothinpuistossa Alexandra Stratimirovicin installaatio johdatti katsojan kuvitteelliseen merenalaiseen kylään.

Kävelimme joen itäistä rantaa Aurasillalle asti ja siirryimme toiselle puolelle jokea.

Glaucus atlanticus – Läntisellä Rantakadulla Matthieu Tercieuxin maahan projisoidussa interaktiiivisessa teoksessa sinimerietanat reagoivat ihmisten liikkeisiin. Lapset olivat ihastuksissaan tästä teoksesta.

Teatterisillalla bongasimme Viirun seikkailut. Emme jatkaneet matkaa Wäinö Aaltosen museolle asti katsomaan Valon vektoreita, vaan käännyimme kauppatorille. Viime vuotisesta poiketen nyt oli tarjolla syötävää ja niinpä nautimme torilla karjalaisia herkkuja. Loistava liikeidea, sillä niitä paistettiin paikan päällä.

Through the cracs the light shines in, Brendan Savagen teos ohjasi katsomaan virheitäkin kauneutena.

Kävelimme takaisin joen rantaan  Aurasillan luo. Pitkin  matkaa kirkolle päin Rami Saarikorven Ultraviolet reality -teos kuvasi useassa pisteessä kauniita kukkia.

Kirjaston seinä hehkui.
Hieno!
Pääkirjaston vanhan osan ulkoseiniin heijastettiin Relation-teos.
Tuomiokirkkosillalta ihmettelimme sitä uhkarohkeaa, joka oli uskaltautunut jäälle. Viime vuonna ei ollut yhtenäistä jääpeitettä joessa, vaan lauttoja. Taustalla Vähätori ja kirjasto.
Porthanin puiston valot eivät kuuluneet Valon polkuun, vaan ovat jokavuotisia, mutta ah niin kauniita.
Porthanin puiston valopallot, joille lumi antoi oman säväyksensä.
Autolla kävimme katsomassa vielä tätä teosta, jonka nimi ei selvinnyt.

Liikkeellä oli paljon väkeä, mikä oli ilahduttavaa. Tuli mieleen turkkilainen kaupunkimiljöö, jossa on aina hyvin vilkasta. Nyt suomalaiset olivat lähteneet kodin lämmöstä liikkeelle kokemaan taidetta. Hieno juttu, kiitos Turku!

Luettua keväällä, kesällä ja alkusyksystä 2023

Enpä ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Se on huono juttu, koska kun  nyt katson kirjaston listauksia, en monistakaan kirjasta muista juuri mitään. Alan pohtia, onko sillä merkitystä. Onko kirja huono, jos en muista siitä mitään?

Riley Lucinda: Perhosten huone

Tartt Donna: Pieni ystävä

Archer Jeffrey: Kane ja Abel

Saarinen Satu: Annikin sota ja rauha

Riley Lucinda:
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar, Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Tervo Jari: Ukko

Riley Lucinda: Italialainen tyttö

Styron William: Sofien valinta

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Rönkä Antti: Nocturno 21:07

RönkäAntti: Jalat ilmassa

Aareleid Kai: Tyyni valtameri

Stefansson Jon Kalman: Jotain kaikkeuden kokoista

Kännö Heikki: Ihmishämärä

Dicker Joel: Balltimoren sukuhaaran tragedia

Doerr Anthony: Taivaanrannan taa

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Katso Luettua -sivu, siellä on linkkien takana vaikutelmani kustakin kirjasta.

 

Nordcap – Alta

Mehamnin leppoisten päivien jälkeen suunnistimme länteen – tai oikeastaan ensin etelään. Matkasimme turistipyydykseen, joka joissakin ihmisissä herättää ärtymystä. No, eihän sinne ole mikään pakko mennä.

Olimme jo nähneet monenlaista säätilaa ja tämä täysi tyyneys yllätti kuitenkin. Matkalla Lakselvin ja Ifjordin välillä.

Tie kiermurteli pitkin rantoja. Kapeita kohtia, mutkia mutkien perään ja sitten tunneleita. Pisin oli Nordcapin tunneli 6,875 km mantereelta  Magerøyan saarelle, jonka pohjoisosassa Nordcap sijaitsee. Se ei siis ole mantereen Euroopan pohjoisin paikka, vaan saarella sijaitseva pohjoisin maanteitse saavutettava paikka. Näin netti väittää, mutta onhan Slettnesin majakka vielä pohjoisempana, 71°05′22.6″N…

Tunneli tunneli tunneli, laulettiin lasten kanssa Norjan tunneleissa 1990-luvulla. Ja nytkin laulettiin kolmessa tunnelissa.

Olin  käynyt Nordcapissa vuonna 2007. Jääkaappimagneetista näin vuosiluvun, koska en löydä sen matkan kuvia mistään. Ikoninen kuva miehestä ja minusta, taustalla Nordcapin tunnus, maapallopatsas pituus- ja leveyspiireineen, on siis hukassa. Silloin oli huikaisevan kaunis ja kirkas kesäpäivä. Tuijotin pohjoiseen, joka peittyi salaperäiseen autereeseen ja mielessäni muljahti, kun kuvittelin siellä olevaa Pohjoisnapaa. Olin silloin elämäni pohjoisimmassa paikassa.

Meidän matkaamme sopi yöpyminen lähellä Nordcapia, kuten silloin aikaisemminkin. Yövyimme molemmilla kerroilla Skarsvågissa. Vuonna 2007 tosin eri paikassa. Yritimme silloin saada majapaikka Honningsvågissa, missä leirintäalue oli täynnä ja virkailija soitti Skarsvågiin ja varasi meille mökin. Hienoa asiakaspalvelua. Silloin mökin verannalta ihmettelin ihmisjonoja, jotka kiipesivät tunturin rinnettä ylös. No, silloin ei ollut nettiä ja sain myöhemmin tietää, että siellä oli Kirkeporten. Kyllä harmitti. Ajankohdan mukaan olisi ollut mahdollista nähdä keskiyön aurinko Kirkeportenin läpi.

Nyt kysyimme Base Campin vastaanotossa tietä Kirkeporteniin ja lähdimme kapuamaan rinnettä. Sitten erehdyimme oikealle kaartuvalle polulle, kävelimme ja kävelimme eikä kohdetta löytynyt. Alkoi jo vähän hämärtää. Onneksi oli netti, josta selvisi, että muodostelma oli alhaalla melkein vesirajassa eikä sitä näkynyt ylös. Niinpä laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas, vanhat jalat tekivät tarkkaa työtä harkitessaan jokaista jalansijaa. Vähän hirvitti. Kiertotie olisi ollut aika pitkä.

Niinpä viimein näimme Kirkeportenin muodostelman. On se hieno! Samalla näkyi Nordcapin sarvi niemen kärjessä.

Kirkeporten ja Nordcapin sarvi Mefjorden-vuonon molemmin puolin. Kumpikin muodostelma on ollut esikristillisenä aikana saamelaisten uhripaikkoina. Eikä ihme.

Olen nähnyt kuvia, joissa sarvi näkyy Kirkeportenin aukossa. Sen saamiseksi olisi pitänyt mennä alakautta rantaa pitkin. Olisi ollut kiva, jos vastaanotossa olisi kerrottu tarkemmin reitti – vasemmalle muutaman kymmenen metrin välein valkoiset tolpat – tai alas rantaan. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Jee, me selvittiin tänne ehjinä!

Base Campin mökki oli muuten erinomainen pohjapiirrokseltaan. Pieneen alaan oli saatu tarpeelliset asiat niin kätevästi, että keskelle jäi iso avoin tila. Astiat ym varustus oli tosi hyvä, verrattuna Mehamnin Adventure Campiin, jossa oli vain muutama lautanen ym vaikka makuutilat oli kuudelle. Kahvinkeitintä ei ihme kyllä ollut.

Illalla mökin ikkunasta rauhallinen tyyni näkymä. Autoja tuli Skarsvågiin tasaista tahtia.

Aamulla lähdimme Nordcapia kohti. Heti selvisi, että sää ei meitä nyt suosi. Sumu lisääntyi koko ajan. Tie oli kapea, mikä vähän ihmetytti kun liikenne oli aikamoista. Perillä oli paljon autoja. Emme maksaneet pääsymaksua rakennukseen, koska olin ollut siellä aikaisemmin jo ja matka-aikataulu vähän painoi takaraivossa. Mutta pysäköinti, WC ja muistomerkki olivat maksuttomia. Ne riittivät meille.

Sumu peitti maisemat ja tuuli, se oli myrskyluokkaa. Hyvä että pysyi pystyssä. Pohjoisnavan terveiset.

Nordcapin rakennus. Säiden ravistelemana ympäri vuoden. Ymmärrän hyvin, että pääsymaksu pitää maksaa sinne mennessä. Ei ole halpaa huolto näillä leveyspiireillä. Nordcapissa vierailee 200 000 ihmistä vuosittain. Paikalla on käyty  satoja vuosia. Se tuli tunnetuksi jo vuonna 1553, kun englantilainen tutkimusmatkailija Richard Chancellor kiersi sen. Aluksi laivat kuljettivat turistit Hornvikaan, mistä veneillä siirryttiin rantaan ja kiivettiin ylös.
Nordcap, 70°58′41″N, 25°58′30″E.   Jyrkänteet ovat äkkijyrkät, 307 m.
Puistattaa, kun katsoo alas.
Siellä se on sumussa, Pohjoisnapa. Yllättävän monipuolinen kasvillisuus. Etualalla väinönputki,   Angelica archangelica ssp.
Sumu jäi Nordcapiin. Tätä maisemaa oli kuvaamassa iso moottoripyöräilijäjoukko. Koko matkalla näimme yllättävän paljon matkailuautoja ja moottoripyöriä. Henkilöautot tuntuivat olevan vähemmistössä. Muutama auto veti matkailuvaunua. Näimme yhden megasuuren matkailuvaunun, jonka selviytymistä mutkaisilla kapeilla teillä ihmettelimme.
Tämä hiljensi. Vauhtiakin.

Lähdimme kohti Altaa. Sielläkin olin käynyt aikaisemmin, sillä samalla reissulla kuin Nordcapissa ja jonka kuva olivat hukassa. Alta eli norjaksi Alattio on yllättävän suuri kaupunki. Asutusta jatkui ja jatkui. Matkasimme Altan museoon, joka sijaitsee kaupungin länsiosassa. Halusimme nähdä kalliopiirrokset.

Alattion-Altan kalliopiirrokset on löydetty vasta 1960-70-luvulla. Piirrokset on kaiverrettu meren sileäksi hiomiin rannan silokallioihin 2000-7000 vuotta sitten. Niitä on kaikkiaan noin 6000 viidellä alueella, joista Hjemmeluft on suurin ja avoinna yleisölle. Kun kuvat löydettiin, ne maalattiin punaisiksi, jolloin ne näkyvät paremmin. Monien mielestä värittäminen poisti kuvista taianomaisuutta. Ennen pelkät kaiverrukset heräsivät eloon, kun valo ja varjot värittivät niitä. Osa kuvista on värittämättä.

Hirvenpääsauva oli käytössä kivikaudella nykyisten Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueilla. Sauvaa käytettiin ilmeisesti rituaalisissa menoissa.
Kuva on maailman vanhin tunturipeurojen pyyntiä esittävä kuva. Noin 30 peuraa on ajettu johdinaitojen välistä pyyntiaitaukseen, osa vielä tulossa.
Karhua pidettiin mahdollisesti eläimenä, joka kykeni matkaamaan kosmisten maailmojen välillä. Kuvassa karhun jälkiä kulkee useisiin suuntiin.
Nauhamaiset hapsukuvat ovat erittäin harvinaisia. Ovatko ne koruja? Aurinko, kuu? Ansoja, kaloja, kotatelttoja? Kaulakoru? Emme saa koskaan tietää.

Paljon jää salaiseksi. Kuka näitä kuvia on tehnyt? Miksi? Mikä voima hänet – vai onko heitä ollut monta – on saanut kaivertamaan tuhansia kuvia? Onko hän ollut yhteisössään arvostettu vai hyljeksitty?

Kuvat saavat hiljaiseksi. Miten taitavasti tehtyjä, kuvaavat kohdettaan niin ilmeikkäästi, että lahjakkuutta on ollut jo silloin ihmisessä olemassa. Se ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien aikana. Niin, milloin ihmisessä on kuvallinen lahjakkuus jalostunut? Minkälaisten tapahtumien tuloksena?

Museoreitin kaunista kasvustoa. Alvejuuri Dryopteris expansa, kiven päällä kasvava kataja Jubiperis communis ja silmäruoho Euphrasia.

Altasta lähdimme etelää ja kotisuomea kohti.

Tie Kautokeinoon kulki jylhän kanjonin läpi.

Matka lähestyi loppuaan. Runsas viikko oli vierähtänyt nopeasti. Laskeskelin Norjanreissujen määrää. Monta kymmentä kertaa vajaan viidenkymmenen vuoden aikana. Mieleen pulpahteli yhä uusia käyntejä, joiden paikkoja en kaikkia pystynyt muistamaan.

Mutta nämä viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikaiset vierailut muistan. Niissä tiivistyy monta asiaa: tietenkin Norjan maisemat ja tunnelma, jotka karuudessaan vaikuttavat joka vierailulla. Ystävän seura, kun on niin helppo olla yhdessä, saa olla aivan oma itsensä. Muistin, kun kerroin työkaverille tämän matkakaverini vierailtua 45 vuotta sitten Posiolla, että me olemme hänen kanssaan tekemisissä varmasti elämämme loppuun asti. Työkaveri kysyi, mitä me sitten tehtäisiin ja arvelin, että ehkä vielä asumme uudelleen yhdessä vanhoilla päivillämme. Sitähän nämä matkat ovat. Ja sitten vielä se, että pääsee pois näistä arkisista ympyröistä ja kaikesta rasittavuudesta, joka elämään liittyy. Että kiitoksia kovasti matkaseurasta, rakas elämän mittainen ystäväni. <3

”Me silloiset, emme ole samat enää. Mutta olemmehan, olemme me.”

 

 

Mehamn – Hurtigrutenin pohjoisin satama

Saavuimme Mehamniin Utsjoen kautta, sitten Nuorgamiin ja Tanalta käännyttiin lähteen. Olipahan ajokokemus. Tiessä oli tuhat mutkaa, välillä hyvin kapeaa, huonopintaista, kuoppaista, välillä uutta päällystettä ja lisää leveyttä. Muutaman kymmenen kilometrin matkaan meni monta tuntia.

Store Breitholmen Laksevfjordissa. Maisemat olivat niin henkeä salpaavat, että piti pysähtyä postimerkin kokoiselle levikkeelle.

Perillä Mehamnissa olimme samaan aikaan, kun Hurtigruten oli laiturissa eli seitsemän jälkeen illalla. Majoituimme, söimme ja rentouduimme.

Perille on päästy! Takana 650 km , 12 tuntia, siis tänään.
Ensimmäinen aamu

Ensimmäisenä päivänä kävimme Mehamnin ”must”-museossa eli Nissemuseossa.  Käsittämätön  paikka. Jouluhahmoja on 40-45 000!

Mehamnin Nissemuseo eli joulumuseo, tarjolla myös majoitusta ja ruokaa.
Sarjassamme käsittämättömiä ihmisen aikaansaannoksia.
Veljekset Raymond ja Odd-Einari Tetlie omistavat museon. Ensimmäinen joulupukki oli vasemmalla oleva hahmo vuodelta 1936, jonka Raymond sai nelivuotiaana. Museotavaroita on siis kerätty 57 vuotta. Keskellä oleva oli lähetetty Afrikasta.
Katotkin olivat täynnä riippuvia joulukoristeita.
Adventure Camp Mehamn Rorbuer. Keltaisessa rakennuksessa on reception, ravintola ja yläkerrassa yhden huoneen majoitustiloja. Oikealla olevassa rakennuksessa oli toilettitilat ja lounge. Poreallaskin löytyi, mutta näytti siltä, ettei ihan vähään aikaan ole käytetty. Me majoituimme vasemmalla näkyvässä keskimmäisessä mökkissä nro 3.
Olemme viehättyneet laiturielämään ja se oli tässä majoituksessa parhaimmillaan.

Mökkimme verannalta bongasimme lintuja ja meduusoja.

Hiusmeduusa, Cyanea capillata.
Korvameduusa, Aurelia aurita. Heitä oli paljon.

Lintuinfluenssa on levinnyt kesän aikana myös Ruijaan. Meille kerrottiin, että kuolleita lintuja on ollut runsaasti, mutta nyt epidemia näyttää laantuneen. Nissemuseon hoitaja kertoi liikuttavan kertomuksen haahkaemosta kuolleiden poikastensa äärellä. Näimme eräällä emolla yhden poikasen.

Lintuinfluenssavaroitus.
Tässä oli joku lintu päättänyt päivänsä. Miksi, lintuinfluenssan vuoksiko vai muuten? Alhaalla vasemmalla on ”kotimme”.
Luonto oli tehnyt tehtävänsä – teoreettisesti ajatellen kulkutaudit on tarkoitettu karsimaan liian suurta populaatiota. Yksi parvi lenteli eri puolilla Mehamnia.
Siellä on Pohjoisnapa.

Mehamnin pohjoisin niemenkärki Vevik oli ollut sodan aikaan saksalaisten miehittämä. Voi vaan kuvitella,  miten saksalaiset nuoret miehet tähyilivät Jäämerelle josko sieltä vihollinen hyökkää.

Mökkikylämme takana nousi Vardholmen, jossa odottelimme Hurtigrutenia eräänä iltana. Sitä ei kuulunut eikä näkynyt, mutta kukkia löytyi.

Kasvitieteilijän onnen hetkiä.
Pohjansiankärsämö, Achillea millefolium ssp alpestris. Näitä kasvoi paljon.
Erikoista oli, että lilaa siankärsämöä oli varmaan  kolmasosa siankärsämöistä.
Halikka, Mertensia maritima, jota ei kasva Suomessa.
Honckenya peploides, suola-arho.
Erittäin makeita ja mehukkaita hilloja, merituulten maustamia. Hyviä olivat.
Papaver croceum, Siperianunikko.
Pietaryrtit ja hiirenvirnat muodostivat kauniita kasvustoja.

Viimeisenä päivänä kävelimme kylän itäpuolella sijaitsevan Nordmansethvatnetin ympäri kiertävää luontopolkua ja kiipesimme jyrkkää rinnettä ylös.

Nordmannsethvatnetin yläpuolisesta rinteestä uusi näkymä Mehamniin.
Ja silloin näimme taistelevat linnut! Lokit olivat merikotkan kimpussa, tekivät syöksyjä ja ajoivat merikotkan pois.

Luontopolkua kulki paljon porukkaa. Rinteen alaosassa olivat hienot rakennelmat, WC ja grillausrakennus. Istuimme ulkona pöydän ääressä, moikkailimme ohittajia – kaikki täällä tervehtivät – ja kanssamme tuli juttelemaan vanha rouva, joka kertoi laveasti elämästä Mehamnissa.

Polun varresta alkoi erottua yhä enemmän kasveja. Muistelin Pykeijän äärettömän runsasta kasvimaailmaa. Täällä oli osin samoja kasveja, mutta vielä jäi Pykeijä ykköseksi.

Alchemilla alpina, tunturipoimulehti.
Alchemilla, poimulehti, en pysty määrittelemään tarkemmin kun kasvikirja jäi kotiin.
Allium falcifolium, viikatelehtisipuli.
Campanula rotundifolia subsp. gieseckeana, Lapin kissankello, hän oli tosi pieni.
Carex pallescens, kalvassara.
Chamenerium angustifolium, maitohorsma. Isossa kasvustossa pörräsi kymmeniä kimalaisia.
Lupinus nootkatensis alaskanlupiini. Suurena kasvustona. Tätä en meinannut uskoa, haitallinen lupiini levinnyt tänne maailman ääreen asti! Luin, että tämä on levinnyt myös Islantiin, jossa ensin ajateltiin sen olevan hyödyllinen, mutta sitten tajuttiin sen valloittavan kasvutilaa paikallisilta lajeilta. Lampaat tosin syövät sitä mielellään, vaikka hyönteisille lupiinin sisältämät alkaloidit ovat myrkyllisiä.
Parnassia palustris, vilukko.
Tästä en ole varma, kun sitä kasvikirjaa ei ole mukana. Onkohan joku peippi?
Salix clauca, tunturipaju.
Silene acaulis, tunturikohokki, oli kukkinut jo. Sydämen muotoinen kuten Ecceroyssa.
Tofieldia pusilla, pohjankarhunruoho.
Veratrum album L. subsp. lobelianum (Kýchavice bilá), valkopärskäjuuri. Tämä oli jännä, ensimmäinen havainto elämässäni. Sudenmarjan sukulainen, minkä voi päätellä lehdistä. Erittäin myrkyllinen, mutta käytetty joskus aivastuspulverina. ? Suomessa vain Utsjoella Vaisjokivarressa lähellä Norjan rajaa. Ruijassa, Kuolan niemimaalla ja P-Venäjällä runsaana.
Vicia cracca, hiirenvirna eli hiirenherne.

Voi miten hyvä olo tuli näiden kasvien löydyttyä.

Viimeisenä Mehamin iltana Adventure Campin ravintola oli auki (sairastapauksen vuoksi oli ollut suljettuna) ja kävimme syömässä.

Haddock – kolja-ateria, nam!
Jälkiruoaksi valtava annos jäätelöä ja makoisia tuoreita hilloja.

Mehamnin vierailu päättyy huomenna aamupäivällä, kun jatkamme matkaa. Haikea on mieli, kun seuraavasta vierailusta ei ole mitään takeita. Hyvää yötä!

Mehamnin yö,  meidän viimeinen.

Viimeisenä aamuna laiturilla näimme kalanpoikasparven ja meritähden vilkuttelemassa hyvästiksi.

Gamvik, Slettnes – 71°05′22.6″N – 28°13′06.2″E

Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä.  Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.

Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.

Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään   saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan.  Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.

Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.

Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.

Gamvikin jälli on muisto ajoilta, jolloin kuivakalan tuottaminen oli Gamvikin keskeisiä toimintoja. Jälli pystytettiin todennäköisesti heti sodan jälkeen ja se oli käytössä 1960-luvun lopulle asti.

Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.

Yhteysalus Gamvik on rakenteeltaan hyvin vankka.  Sen on rakentanut J.R. Aasín veneveistämö Vestesissä. Vain kaksi tämäntyyppistä venettä on säilynyt, toinen on Berlevågissa.
Vanha vene  Gamvikin museon edustalla
Slettnesin majakka

Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.

Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.

Seinän paksuus näkyy ikkunan kohdalla. Miten ihmeessä tämä on pystytty rakentamaan yli 100 vuotta sitten?
Majakan portaikon nuppi. Miten monet kädet ovatkaan siihen tarttuneet, karheat, isot, känsäiset…
Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?
He juoksevat vastaan meitä
Moikka moi

Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalle ja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.

Kollfjordenin rantatunturi

”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.

Lähteet: Kalatehtaasta museoksi, Gamvik Museum, esite
Slettnes lighthouse – esite

EDIT tammikuussa 2024: Vein Gamvikin kansan terveiset Kainuun hiljaiselle kansalle joulukuussa 2023. He ilahtuivat.

 

Muistatko

Hän huomasi valkoisen t-paitansa selässä reiän. Harmillista. Paita oli muisto entisen asuinpaikkakunnan juhlavuodesta, 20 vuotta kaupunkina.  Ajatus hyppäsi heti kahteen muuhun t-paitaan, joiden selkämykset olivat myös reikääntyneet. Keltainen, hyvin rakas, Kainuun rastiviikon paita vuodelta 1998. Ja kolmas, Bad Dog -paita, kälyltä saatu Bostonin tuliaisina, niin ikään vuosituhannen vaihteesta.

Bad Dog muistutti hyvin rakkaasta Nero-lemmikistä, joka näin vuosikymmenien päästä tarkasteltua oli aikamoinen kiusankappale, mutta niin rakas, että voi verrata lapsiin. Nero oli perheen kuopus, jonka traaginen kohtalo jätti sydämeen kipeän aukon, joka ei umpeudu.

Bad Dog – onko näin, kaikkienhan on tätä tehtävä, ihminen voi päättää mihin.

Kainuun rastiviikko 1998 taas oli ensimmäinen suunnistuspuristus. Hän muisti sen valtavan hyvän olon, jonka vallassa hän lillui sujuvasti kuluneen  reitin jälkeen. Hän vain istui ja hyvä olo ympäröi häntä ja tilkitsi kaikki itsetuntoon kaivautuneet onkalot. Minähän  osaan, minähän onnistun ja minä olen hyvä tällaisena kuin olen.

Keltainen väri ei siirtynyt kuvaan, onpas harmi. Alareunan vihreä läikkä muistuttaa puutarhakalusteiden maalausurakasta.

Ne reiät. Miten ne ovat tulleet selkään? Hän yritti katsoa verannan peilistä selkäänsä. Onko selkä jotenkin erityisen terävä? Onko selkää hierottu antaumuksella johonkin – mihin ihmeeseen?

Trikoon kudelma sai osakseen tarkempaa tarkastelua. Pienen pieniä silmukoita. Onko lanka ollut selän kohdalla jotenkin heikompaa, jolloin vuosikymmenien kulutus on hiuduttanut puuvillan säikeitä, kunnes ne ovat antaneet periksi, katkenneet kerrassaan. Niinpä reikä on senkun vaan laajentunut. Bad Dog -paidassa oli jo kymmenen sentin levyinen repeämä.  Keltaisessa Kainuu-paidassa oli monta pienempää reikää, mutta tarkasti samalla tasolla kuin muissakin selästä revenneissä paidoissa.

Hän alkoi epäillä selkänsä ottavan kulutusta vastaan kuin ruoskan iskuja historian hämärissä.

Ajatukset vierähtivät kuluneiden paitojen loppuelämään. Saavatko ne loppunsa sekajätteessä – poltettavaksi? Keltainen väri on Kainuu-paidassa niin rehevä edelleen, pitäisikö leikata matonkuteiksi? Valkoinen Kemijärvi-paita antaisi räsymatossa kirkkaan säväyksen. Harmaa Bad Dog lomittuisi muiden kuteiden väliin muistuttamaan, että elämän harmaat päivät nostattavat aurinkoisten keltaisten päivien tehoa. Kaikella on paikkansa ja merkityksensä.

Ajatus harhaantui matonkuteista tavaroiden ja kapineiden elinkaareen. Hän oli lukenut lehdestä kodinhoitajan toivomuksen, että perilliset ostaisivat vanhuksille uusia vuodevaatteita, kun asiakkaat makaavat vanhoissa hiutuneissa ja revenneissä lakanoissa ja pussisellaisissa. Vaihtaa niitä voisi useammin puhtaisiin ja miksei uusiin. Ovatko perilliset pihejä? Hän tunnisti itsessään tunteen: jos vielä nuo vanhat kelpaavat, säästyvät ne uudet, mitä sitä nyt uusia… vielä. Jos koskaan.

Mieleen vyörähti myös kertomus muovipusseista. Aikamiespoika oli mennyt vanhempiensa luo ja havainnoinut hellan yläpuolella naruilla kuivumassa plastiikkapusseja, leipä- ym sellaisia. Hän sydämystyi. Ei kai nyt muovipusseja tarvitse pestä ja käyttää uudelleen, ei kai nyt niin köyhiä olla! Kuivuvat muovipussit kolahtivat pojan omatuntoon. Niinpä hän seuraavalla käynnillään toi laajan valikoiman minigrip-pusseja, kaikkia mahdollisia kokoja ja monta pakettia kutakin. Leipäpussit suoraan roskikseen tästä lähtien.

Kunnes hän seuraavalla käynnillä näki hellan yläpuolella kuivumassa minigrip-pusseja.

Muovipussien suhteen hän joutui tunnustamaan itselleen, että hänellä oli minigrip-pusseissa ranking-järjestelmä. Kun pussi oli ollut elintarvikekäytössä, hän pesi pussin ja siirsi sen seuraavaan kategoriaan ja säilyttämään esimerkiksi nappeja, joita hän oli perinyt äidiltään. Ei niitä nyt ole voinut poiskaan heittää. Niitä nappejakaan.

Hän oli sodan jälkeisen pula-ajan lapsi, joka oli elänyt lapsuutensa äärimmäisessä niukkuudessa. Ei ollut mitään muuta tavaraa kuin aivan välttämättömät, jotka oli voitu hankkia vähäisillä varoilla eikä kauppojen valikoimatkaan hurranneet. Jos jotain ymmärsi toivoa, oli varma ettei sitä saanut.

Hän melkein vihasi Konmaritusilmiötä. Hän niin arvosti vähäisillä varoilla hankittua esineitä, että tuli surulliseksi konmarittajien pois heittämisen ideologiasta. Eniten vaivasi ilmiön aiheuttama huono omatunto. Miksi aina syytetään? Jos jotain on hankkinut pitkään harkiten vähäisillä varoillaan, miksi rakkaaksi muodostuneesta tavarasta pitää luopua?

Mutta ehkä perimmäinen asia onkin se, ettei hankita tavaraa harkitsematta tavaran koko elinkaarta. Hankitaan vain todelliseen tarpeeseen. Nostetaan arvoon se, että perhejuhliin tullaan aina samoissa hyvistä materiaaleista valmistetuissa vetimissä. Ei joka kerta jotain uutta. Tuunaaminen kunniaan!

Nonnii, onhan nykyään kierrätys. Maan mainio  juttu. Kun hän laittaa  muovipussin kierrätyssäiliöön, ajatus vierähtää muovin valmistuksen mielettömän pitkään ketjuun, alkaen öljylähteen löytymisestä, pumppaamisesta, kuljettamisesta ja jne jne jne siihen muovipussiin asti, joka solahtaa keräysastian kitaan. Jos vähän vähemmän öljylähteitä (ja se kaikki politiikka, joka velloo öljyn ympärillä…) Hän mielellään ostaa harmaan sangon, jossa yhteen puristettuina syleilevät monenmoiset leipäpussit ja muovisuojukset.

Ja kartongit. Hän ajattelee hyvillään niitä puita, joita ei tarvitse kaataa, kun kartonkikierrätysastian koneisto hurahtaa sullomaan kuidut kasaan ja uudelleen käytettäväksi.

No ne t-paidat. Hän leikkaa niistä rinnusten kuvat. Kemijärven 20-vuotisjuhlakuvat, lasten tekemät piirrokset, Kainuun rastiviikon kalliomaiseman ja sen Bad Dogin, joka on kyyristynyt kakkalle.

Hän sommittelee näistä logoista muiden muistologojen kanssa tyynyn, jonka palleroissa  hehkuvat muistojen kuvat.

Luontokuva kaiken loppuun. Kultakuoriainen raparperin kukassa.

 

 

 

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……