Muistojen tilkkupeitto

Nyt loppuu blogihiljaisuus! Olen viime viikkoina urakoinut, ensin Kuoriutumisia-novellikokoelman e-kirjaversion kanssa ja sen jälkeen tartuin melkein ikuisuusprojektiksi jääneeseen tilkkupeittoon.

Kuoriutumisia on nyt monissa e-kirjaverkkokaupoissa, mm. Elisassa ja tietty kaikissa suomalaisissa e-kirjafirmoissa ym ym, jopa Amazonissa ja Kobossa. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko tätä kautta uusia lukijoita. Yhdysvaltalaiset e-kirjat ovat saatavilla vain heidän markkinoillaan. Jospa joku siellä asuva suomen kieltä osaava kiinnostuisi! Kirjastojenkin kautta voi e-kirjan lainata.

Mutta tilkkupeitto on tämän päivän JUTTU. Ajatus peiton teosta on itänyt pitkän aikaa. Sekä äitini että anoppini ovat olleet ahkeria ja taitavia ompelijoita ja itse asiassa työskennelleet tekstiilialalla. Niinpä perin heiltä paljon kankaita. Äidiltäni tuli isoja kankaita ja anopilta tilkkuja, aivan ihania 40-50 vuoden takaisia kuoseja ja kuvioita. Kun en voi heittää mitään pois, aloin pikku hiljaa suunnitella tilkkupeiton tekoa.

Ostin kirjoja. Ne olivat hyvin erilaisista tekniikoista. Useimmissa leikattiin millintarkkaan tilkut ja ommeltiin niistä sääntöjen mukaiset peitot. Mutta eniten minua alkoi viehättää Kate Fassettin kirja Taitajan tilkkutyöt, jossa on 21 mallia huippusuunnittelijoilta. Käsittääkseni Yhdysvalloissa on tilkkupeittojen teko aivan oma taiteenlajinsa.

Taitajan tilkkutyöt -kirjassa on silmiä hiveleviä malleja. Mutta niihin olisi pitänyt ostaa kankaat ja minulla taas oli niitä mitä erilaisimpia tilkkuja. Niinpä alkoi eniten viehättää lousianalaisten tilkkuystävysten Anna Williamsin ja Katherine Wattsin esittelemä hirsimökkityylinen peitto, jossa ei noudateta mitään sääntöjä, vaan annetaan tilkkujen sointua toisiinsa miten vaan. Sopii minun luonteelleni. On aivan ihanaa suunnitella sattuman johdattelemana ihan omaa näkemystä kuvastavaa työtä.

Tämä Anna Williamsin hirsimökkityylinen XIII-peite vuodelta 1990 alkoi miellyttää eniten ja sopia tilkkuihini.

Tammikuun alussa, ennen polvileikkausta, kaivoin vaatehuoneesta kaikki kankaat, silitin niistä vuosikymmenten rypyt ja aloin leikata pitkän metalliviivottimen levyisiä liuskoja. Sitten seurasi neljän kuukauden tauko ja toukokuun puolivälissä leikkasin lisää liuskoja.

En mitannut tilkkuja mitenkään, vaan tein niin pitkiä kuin kankaasta tuli. Lajittelin tilkut pituusjärjestykseen. Olen jälkeenpäin miettinyt, olisiko pitänyt ottaa jotkut mitat, joiden mukaan olisin leikannut tilkut. Esim. 10 – 5 – 2,5 cm tai 12 – 8 – 4 cm. Tosin 2,5 cm on liian kapea, ei pysty ompelemaan. Tilkkuni olivat noin 3 cm leveitä.

Satoja tilkkuliuskoja odottamassa

Aloin sitten ommella samanpituisia yhteen. Aloitin noin kymmensenttisistä. Ensin levitin niitä pöydälle ja katsoin värejä yhteen sopiviksi. Tämä oli ihana vaihe!

Alkoi syntyä pitkiä tilkkurivejä

Käytin saumuria. Se on äitini peruja ja ollut  käyttämättä parikymmentä vuotta. Huolsin sen ja olin vuosi sitten syksyllä saumurikurssilla Työväenopistossa. Sain tosi hyviä vinkkejä, kun olin unohtanut ne mitä sain Kemijärven Kansalaisopistossa syksyllä 2001, juuri WCT:n ym. iskujen aikaan – ja muutama kuukausi ennen Loimaalle muuttoa (josta en kyllä silloin vielä tietänyt mitään). Tavallinen ompelukonekin olisi riittänyt, mutta kun noita lankoja on myös tullut perittyä valtavasti, otin saumurin. Ja jospa eivät saumat alkaisi purkautua. Olisi vaan pitänyt saada leikkuri pois päältä, koska tuli  muutama turha reikä. Leikkuri oli niin tiukasti kiinni, etten saanut sitä poistettua.

Levitin summassa tilkkuliuskoja vierekkäin – tarvitseeko mitään erityistä suunnittelua, ovat mielestäni niin hyvän näköisesti näinkin!

Siirryin yhä suurempiin kuvioihin ja tuli pidempiä saumoja. Alkoi hahmottua peiton teema. Keskellä sininen kuvio, sen ympärillä punaiset anopin kretonkikuviot, joita en millään raaskinut leikata pienemmiksi. Monta monituista kertaa kävin levittelemässä kuvoita vierashuoneen parivuoteelle ja katsomassa miltä näyttää. Vähitellen sitten peitto alkoi näyttää peitolta.

Kuvioiden yhdystämissuunnittelua

Kesän lopulla oli sitten vuorossa Kuoriutumisia-kirjan taitto ja tilkut pölyttyivät ympärilläni. Huone oli aika sekaisen näköinen. ”Mummi, siivoa täällä”, sanoi pojanpoikakin. No siinä ne muistuttivat kesken jääneestä projektista.

Kunnes sitten viime viikolla otin  loppurutistuksen. Peitosta puuttuivat enää pitkän reunan reunakaitaleet. Tässä vaiheessa selvisi, että tämä tällainen suunnittelemattomuus aiheuttaa sen, etteivät reunat olleet yhtä pitkiä ja säännöllinen suorakaide taitaa olla unelma vaan. Monta päivää pähkäilin että miten ihmeessä liuskat yhdistelen. Olin tehnyt pitkiä monen tilkun levyisiä kaitaleita. Tässä vaiheessa niiden yhdistely jo isoksi paisuneeseen peittoon oli työlästä. Ja koko homma alkoi kyllästyttää. Laskin päiviä, milloin saan koko homman valmiiksi ja raivatuksi työhuoneesta pois kaikki peittoon viittaavat kankaat.

Olin miettinyt ja etsinyt netistä ohjeita tilkkupeiton teosta ja tässä vaiheessa vanun ja pohjakankaan yhdistämisestä päälliseen. Menin paikalliseen kangaskauppaan ja helpotus oli suunnaton, kun sieltä löytyi vanu, jossa oli kiinni pohjakangas! Vanun leveyskin riitti, jouduin jopa leikkaamaan reunoista pois. Netin ohjeen mukaan kiinnitin vanun ja päällisen tikkauslangalla tekemällä kuvioiden reunoihin ”solmuja”. Ne olivat käteviä, koska ne saattoi poistaa, kun reunalle tulevan kaitaleen ompelun yhteydessä sain poistaa ”kupruja”.

Viimeinen sauma – reunakaitale yhdistää päällisen ja vanun aluskankaineen

Eilen torstaina kuuden jälkeen peitto oli sitten VALMIS!

Peiton teko vei minut menneisiin vuosikymmeniin. Löysin tilkuista tunnelmia. Äitiystunikani kangas vei esikoisen odottamisen aikaan, hänen paitakankaansa pikkuveljen kastetilaisuuteen, flanellisen yöpaitani valkoisuus ja pehmeys ylioppilaskylään. Äitini pojille tekemien verkkareiden ja takkien mittaukset tulivat mieleen ja kun äitini silmät tuikkien sovitteli niitä poikien päälle. Pojat tiesivät aina odottaa mitä mummi nyt on heille tehnyt. Tyttöjen teini-iässä ompelemien puserojen kankaat saivat kyyneleet silmiin. Marrun ylioppilaskeväänä Marian sairaalan työjaksolta tuotu iso keltainen lakana muotoutui pitkiksi liuskoiksi, jotka sitoivat yhteen monia kuvioita ja sai minut muistelemaan häntä niin, että näin untakin hänestä. Ja ne anopin ihanat kretongit! Muistanevatkohan mieheni siskot, mitä kankaista on ommeltu? Onneksi ne on säilytetty ja nyt säilyvät Muistojen tilkkupeitossani.

Anopin kretonkeja, perheen vauvojen lakanakangasta, jukkatanin lyhennyskaitale, paitakangasta, tuulihousujen turkoosia, äitiystunikani violettia pikkuruutua…

Parina viime viikkona on esitetty TVssä uusintana Taivaan tulia. Olen yllättynyt, miten paljon se tuo mieleeni niitä vuosia, kun asuin Kemijärvellä. Tutut kadut, joita talssin tai ajoin autolla vuosikaudet, talot, joissa kävin tai työskentelin ja avustajina näytelleet ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Ensimmäisten jaksojen aikaan näin monena yönä unia, joissa olimme entisessä talossamme, lapset olivat pieniä ja minä nuorempi…

Olen lukenut Skiftesvik Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni,
Katri Rauanjoki: Jonain päivänä herään ja Kjell Westö: Tritonus

Katso Luettua-sivu.

Marraskuun harmaana päivänä

Mikään ei liiku. Kuusen oksasta neulaskimput valuvat kohti maankamaraa piikkisuorina. Terästän katsettani. Ei se liiku, ei keinu. Kierrän katseeni joelle. Pinta hohtaa maitokahvin värisenä täysin tasaisena peittona.

Jokin vilahtaa silmänurkassa. Niilohan se siellä, olen antanut pihamme oravalle nimen. Se on yksin, missä sen kaveri on. Aikaisemmin niitä oli aina kaksi liikkeellä yhtäaikaa. No, ei Niilo näytä ketään kaipaavan. Talipallot on syöty ja ainoastaan ruokinta-automaatissa on siemeniä. Niilo karahtaa ketterästi kuusen runkoa ylös ja nopeammin kuin ehdin nähdä, se ripustautuu toisen takajalkansa varaan ja ahmii siemeniä automaatista.  Automaatti kun roikkuu pitkän oksan päässä, ainakin puoli metriä rungosta. Tiaiset ovat lennähtäneet  ylös kuusen oksien suojaan. Niitä tulee kuitenkin automaatille, kun Niilo hyppää maahan ja syö sieltä pudonneita siemeniä. Mietin hetken, käykö orava lintujen kimppuun? Ainakin poikasia käsittääkseni syö.

Menen ulos viemään talipalloja kehikkojen sisään. Ei kuulu mitään. On se ihana syksyn hetki, kun luonto raukeasti imee itseensä kosteaa ilmaa, pudottaa sadepisan sieltä ja täältä, osuu jakaukseeni millintarkasti. Puut lehdettömiä melkein kaikki. Ruskeat lehtimassat maassa ovat maatumisensa puolivälissä. Ne ovat liukkaita kuten laatoituskin. Astelen varovasti.

Vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa. Se on vielä lämmintä. Uudestaan, ja vielä uudestaan.

Yötkin ovat lämpimiä, vain muutamana aamuna kuura on koristellut kaikki korret. Pakkasen kohtaaminen ilman kosteuden kanssa. Mielikuvitukseni alkaa ihmetellä miten se on tapahtunut, kylmän ilman syleily korsien pinnan kosteuden kanssa. Onko se ollut ystävien kohtaaminen, onko kosteus ottanut pakkasen vastaan mielellään?

Alkaa sataa, tihkua. Menen sisälle, tästä tulee pirttipäivä.

Kapuan vintille kammiooni. Eilen sain valmiiksi Kuoriutumisia-kirjan e-kirjaversion. Lähetin sen BoDille. Tarkastavat ja lupausten mukaan 48 tunnissa kirja ilmestyy e-kirjamarkkinoijien sivuille. Siis jos on teknisesti oikein tehty.

Kuoriutumisia-kirjasta on alkanut tulla  palautetta. Loimaan lehdessä oli viikonloppuna J.E. Lassilan arviointi. Se oli mielestämme positiivinen. Me annoimme kaikkien kukkien kukkia eli otimme kaikki syntyneet kirjoitukset mukaan. Emme olleet ankaria novelli-määritelmän täyttymisen kanssa. Olen mielissäni, että kirjan ulkoasua ja taittoa kehuttiin. Kyllä se työtä vaati, mutta tykkään tuollaisesta näpertelystä. Kait se hallintotaustani näkyy. Opin paljon. Nyt tiedän, mitä pitää sopia yhteisesti ennen urakkaan ryhtymistä. Jos sitten joskus vielä ryhdymme. Jos kirjoituksia syntyy…

Novellimankelissa tapasimme viime perjantaina. Ilmassa oli selvästi, että haluamme jatkaa yhdessä. Meistä on muotoutunut tiivis porukka, olemmehan julkaisseet kaksi kirjaa, Runotuulen 2017 ja nyt tämän Kuoriutumisia. Olemme istuneet yhdessä useilla kirjoittamiskursseilla. Lassila totesikin, että olemme ”tottuneita tekstintuottajia”.

Meidän vahvuutemme on juuri Mankeli, eli se tapa, jolla olemme tekstiä tuottaneet. Mutta nyt on jonkinlaisen muutoksen aika. Yhteiset julkaisut olivat tässä. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme aikaan yksilökirjoja. Konsepti on olemassa.

Korona kurittaa kylläkin kirjan myyntiä. Kirjakauppaahan Loimaalla ei enää ole. Paras myyntikeino on tapaamisissa, face to face, mutta nehän ovat nyt katkolla…

Sain juuri puhelinsoiton mankelilaiselta, ja hän on hoitanut kirjan markkinointia. Niinpä Kuoriutumisia-kirjaa on saatavilla Loimaalla aikaisemmin sovitun Vanhan Elmiiran lisäksi Jaskan puodista, Eliisan optiikasta ja Sarka-museosta. Ja meiltä kirjoittajilta tietysti. Joulumyyntiä on Citymarketin aulassa la-su 28-29.11.2020 ja la-su 12-13.12.2020. Wanhan joulun markkinoille Heimolinnaan olemme myös ilmoittautuneet kahdeksi päiväksi 12.-13.12.20, mutta ei ole vielä varmaa, järjestetäänkö markkinat. Korona, hus hus, häivy jo! Kirja maksaa 20 e.

Kirja on myös Suomalaisen kirjakaupan nettisivulla:

Suomalainen kirjakauppa mainostaa ja myy Kuoriutumisia-kirjaa!

Viikonloppuna leivoin lasteni isälle pullaa ja kuivakakkua isänpäivälahjaksi. Tein myös pataleipää, eka kertaa. Siitä kun on kuulemma tullut korona-ajan hitti. Leivästä tuli todella maukasta. Mutta taisin pitää liian lyhyen aikaa uunissa, koska se on keskeltä vähän raakaa. Pinta kyllä on ruskea… eli kokeilut jatkuvat.

Ensimmäinen korona-pataleipäni. Nam!

Olen lukenut Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö ja Elena Ferranten Tyttäreni varjo.
Katso Luettua-sivu.

Vintin hämäryydessä kliiviani levittää kauniin kukkansa, oranssi hehkuu, kun astun sisään. Ulkona kesäsiirtolassa saatu elinvoima purkautuu alkavan kaamoksen hämärinä päivinä.

Syksyä vajassa

Kirjan julkistamisen jälkeen hiljaiseloa. Korona jyllää ja kai tätä toiseksi aalloksi voi kutsua. Loimaallakin ovat tartunnat kaksinkertaistuneet kesän hiljaiselon jälkeen, pitkään oli 20 ja nyt 42 tartuntaa. Onneksi kaikki on saatu jäljitetyksi kun ovat samoja tartuntalinjoja ja kouluissa tauti on sammumassa (kahdessa koulussa oli).

Omaan toimintaan tämä kyllä vaikuttaa. Ei oikein haluta lähteä minnekään, vaikkei kevään tapaisia suosituksia vapaaehtoisesta karanteenista olekaan.

Näkyvä muutos on maskit. Niitä on kaikilla joka paikassa. Myös minulla, vaikka muutaman kerran olen mennyt kauppaan unohtaen autuaasti koko koronan ja maskisuosituksen. Olen sitten luikkinut kaukana toisista ihmisistä ja poistunut nopeasti. Häpeissäni.

Mutta onpa ihanaa saada repiä maski naamalta ja vetää raitista syysilmaa keuhkoihin. Onko mulla keuhkoissa jotain hengitysvajausta viiden vuoden takaisen keuhkokuumeen jäljiltä vai mikä on, kun tuntuu että tukehdun maskin kanssa.

Pikkuinen puutarhavälinevajani. Seinällä kesällä tekemiäni vihtoja. Tien reunassa tammi kurkotti tielle niin, että pyyhki ohi ajavia autoja. Leikkasin oksia lyhyemmiksi ja tein oksista vihtoja. Innostuin niin, että tein myös roikkuvista rauduskoivun oksista vihtoja, isoja ja pieniä. Mutta. En tiennyt, että ne olisi pitänyt säilöä pimeässä. Tässä vajan seinustalla ne ovat menettäneet värinsä ja ovat homepilkkujen täplittämiä. Noh. Olkoot siinä, koristeina ja muistona aktiivisesta hetkestäni. Kyllä ehdin kesällä muutaman vihdan käyttääkin.

Eilen aloitin ikuisuushomman eli pihan puutarhavälinevajan siivouksen. Monta päivää olin valmistautunut henkisesti tähän aika epämiellyttävään ja rasittavaan tehtävään. Se on odottanut vuoroaan muilta tärkeämmiltä puutarhahommilta – mansikkamaan siivous, rikkaruohojen poisto kasvimaalta ja kukkapenkeistä, sadonkorjuu yleensä, sienestäminen, marjastaminen jne. Vaja on pieni ja ollut pahuutensa vallassa monta vuotta, ettei vaan kymmenen ainakin. Juuri ja juuri sinne olen saanut tavarat mahtumaan, muttei lattiapinta-alaa ole ollut näkyvissä kuin parin kengänpohjan verran.

Katsoin sadetutkasta, että on poutapäivä. Levittelin nurmelle vajasta kamaa, haravat – ainakin kuusi, lapiot – miten niitäkin on melkein 10, erilaiset maan muokkaukseen tarkoitetut vempeleet – joita en juuri käytä, mutta hyvä olla olemassa, pikkuisille tarkoitetut omat puutarhakalut, kuokat, harat, ym ym, mitä erilaisemmat purkit, kokoja puolesta desistä moneen litraan, aluslautaset, sangot ja vadit eri kokoja, lannoitesäkit –  monenlaisia, ja joka paikkaan tungetut muovipussit, ym ym ym kamaa, tukikeppejä, harsoja, verkkoja, hiirisuojaimia jne jne jne. Onpa mies tuonut kaakeleita, sementtisäkkejä ja maalaustarvikkeitakin tänne, miksi, en ymmärrä kun hänellä on omat vajansa…

Maski oli naamalla. Olen kuullut myyräkuumeesta ja olihan siellä papanoita. Hiirenloukku oli lauennut ja sen sisällä oli vaan pää. Siis hiiren pää luineen. Joku oli käynyt syömässä muun ruumiin. Päästäinen?

Käytin sisäkäytöstä poistettua imuria, joten ei tarvinnut pöllytellä papanoita ja pölyä. Pölyä, sitä oli paljon. Aloin taas pohtia pölyn olemusta. Vaikka tilassa ei kukaan liikkuisi, pölykerros peittää vähitellen kaiken. Osa pölystä on kuin  pientä ryyniä. Mistä ihmeestä se tulee? Muistin keväiset kauhupäivät, kun aurinko tunkeutuu sälekaihtimen säleiden välistä paljastaen armottomasti ilmassa kieppuvat pölyhiukkaset. Oikeaa tanssia. Kerran hain pakokauhussa imurin ja imuroin sitä kevätilmaa, muttei sillä ollut vaikutusta. Ei loppunut hiukkasten pomppiminen. Tunsin ahdistusta omasta siivouskyvyttömyydestäni. Mutta, onko pöly sittenkään vaarallista?

No takaisin vajan siivoukseen. Välillä ryntäsin puolijuoksua ulos vajasta kompastellen tavaroihin, revin maskin naamalta ja haukoin ilmaa. Maskin käyttö on niin kauheaa. Silmälasien sisäpuolella oli hengitysilmasta tiivistyneitä pisaroita. Pitäisikö yrittää olla ilman rillejä? Se voisi olla hyvä juttu, mutta jäi nyt kokeilematta.

Sain siivotuksi kaksi pitkää hyllyä, moneen kertaan pölyt pois. Mistä sitä tuli koko ajan lisää? Järjestelin mielessäni kamoja, harvemmin tarvittavat kauempaan nurkkaan ja ne jatkuvasti tarvittavat tulisivat lähelle ovea. Kaikki näytti hyvältä, kun sain mielessäni järjestyksen valmiiksi.

Menin ulos ja – siellä satoi vettä! Ryntäsin kahmaisemaan tavaroita, jotka eivät saa kastua – päivänvarjo pahvipaketissaan tärkeimpänä. Yritin nopeasti saada tavarat sisään. Onneksi olin jo miettinyt järjestystä. Sinne solahtivat, mutta mutta mutta. Eivät ne meinanneet mahtua! Eivätkä oikeastaan siis mahtuneetkaan.

Olin lajitellut isoja säkkejä, sekajätteeseen, muovia monenlaista, metallia, pahvia, paperia ja lasia kierrätettäväksi, mutta se ei näkynyt missään. Tarpeelliset kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua takaisin. Muistin saman ilmiön vaatehuoneen siivouksesta.

Eli kun ei ole selvää järjestystä eikä jatkuvaa siivousta, sitä työntää tavaraa sinne tänne, rakoihin, päällekkäin ja alekkain. Vähitellen koko vaja oli kuin tilkitty tavaralla. Nyt mun hieno uusi järkevä järjestys olisi vaatinyt paljon enemmän tilaa.

Kävin ottamassa kuvan ja olihan sitä tilaa enemmän kuin mikä mielikuva eilen jäi… enemmän kuin kaksi jalansijaa….

Puolet tilasta jäi järjestelemättä sen sateen takia. Siellä ne odottavat. Mietin jo, mitä niillä tavaroilla teen, mutta tänään sataa, koko ajan. En siis mene sinne. Jaa-a, menenköhän ollenkaan. Saapi nähdä. Huomenna pitäisi olla poutapäivä.

On muuten lehdetkin haravoimatta.

Olen lukenut Noah Hawleyn Ennen syöksyä.
Katso Luettua-sivu.

Aurinko paistaa matalalta. Kohta se painuu horisontin taa, tuolla lännessä. Huomaat varmaan, että kuva ei ole tältä päivältä, nyt kun sataa ja sataa ja sataa.

KUORIUTUMISIA maailmalle

Nyt se on sitten ohi. KUORIUTUMISIA-novellikokoelma on ollut kansien välissä jo kuukauden, mutta nyt kirjat matkaavat lukijoille.

Viime lauantaina oli julkistamistilaisuus. En myönnä jännittäneeni, mutta yöunet olivat viikolla kylläkin katkonaisia. Syytän täysikuuta, joka mölötti niin, että seurasin monta tuntia makuuhuoneen seinillä liikkuvaa vaaleaa läikkää, säleverhot kun olivat jääneet väärään asentoon. En kuitenkaan viitsinyt nousta ylös korjaamaan verhoa.

Tilaisuus meni hyvin. Väkeä oli sen verran kuin odotettiin, runsas parikymmentä. Osa istui kirjaston aulan puolella. Maskit oli kaikilla. Ällistyin sitä, että en tuntenut heitä, kesti hetken aikaa ennenkuin hoksasin kuka on edessäni. Kasvot ovat niin tärkeät persoonan kuvaajat.

Masked Writers, Kari ei ollut vielä tullut.

Kerroin tilaisuuden ohjelmasta Kuoriutumisia-facebooksivulla.

Sain mankelilaisilta lahjaksi hienon kukkapuskan ja taulun ja tekstin: ”Kiitämme Sinua Pirkko työpanoksestasi, jota ilman emme olisi nyt tässä tänään.
Tässä hieman hassussa taulussa rakusavesta kuoriutunut mustikkamittari-perhonen, hassu perhonen muistuttamassa suuresta työmäärästä luovan kirjoittamisen lisäksi. Perhonen voisi olla nimeltään myös sananjalkamittari, niin paljon sanoja, tekstejä jouduit taittoakin varten mittaamaan.
Toivomme taulun löytävän paikkansa ullakon portaikosta tai jonkin oven takaa, jotta se yllättäen joskus ilmestyisi näkyviisi ja saattaisit helpotuksesta huokaista ja hymyillä meille mankelilaisille, jotka piileksimme taulun takana.
Kiitämme mankelilaivan luotsia, perämiestä, kapua, taittajaa, tallentajaa. Halaukset kunhan korona on voitettu.
Kari, Kerkko, Liisa, Maritta ja Virpi”
Mustikkamittari löysi paikkansa yläkerran portaikosta, kuten Liisa ehdotti. Siinä se tervehtii, kun laskeudun kammiostani keskikerrokseen.

Tilaisuuden jälkeen olo oli tyhjä ja liikkumaton. Se kait kuuluu asiaan, kun suuri urakka on saatu päätökseen. Sama fiilis on vieläkin.

Lapsenlapset sitten tulivat viettämään syyslomaa. Touhua oli monenlaista. Ovat niin kasvaneet, eivät ole enää ihan pikkulapsia. Hauskoja sattumuksia tapahtui yhtämittaa. Ukki kysyi pikkuisemmalta, haluaako hän polkea kuntopyörällä. Tyttö vastasi että ei, koska ei hänellä ole kipeät polvet.  😉 Naurua riitti.
Mummin polvet ovat muuten koko ajan paremmassa kunnossa. Kannatti leikkauttaa.

Viime yö oli ensimmäinen pakkasyö, tai hallaa ehkä. Auton ikkunat olivat aamulla jäässä. Saa nähdä ovatko kasvihuoneen tällä hetkellä vihreät tomaatit paleltuneet. Kasvimaalta pitää kerätä purjot, peräti viisi kappaletta, ja kaksi nyrkinkokoista kurpitsaa.

Eilen kävimme mankelilaisten kanssa kirjastossa Novellikoukussa ja luimme novellejamme. Yleisöä oli peräti yksi urhoollinen meidän kuuden ja kirjastovirkailijan lisäksi. Kaikilla maskit kasvoilla. Tilanne jotenkin kylmäsi. Eivät ihmiset uskalla tulla. Virus leviää nyt kiivaasti, Loimaallakin tullut viikon aikana seitsemän tartuntaa, kaikkiaan 32. Monta kuukautta tartuntoja oli 20, mutta nyt kasvaa sairastuneiden määrä. Myös vanhempaa ikäpolvea on sairastunut, vaikka suurin osa tartunnoista on nuorta porukkaa. Yksi on kuollut koronaan Loimaalla.

Maskin käyttö on hankalaa, tuntuu ettei henki kulje ja rillit ovat huurussa koko ajan. Niinpä helpointa on välttää tilaisuuksia, joissa maski tulisi laittaa päähän. Huolestuttaa kirjamme tulevaisuus, kun kauppaamismahdollisuudet vähenevät.

Jos haluat kirjan, sen saa kirjoittajilta tai vaikka sähköpostista kuoriutumisia@gmail.com. Hinta 20 e + mahdollinen postimaksu 4,90 e. Näkyy kirja olevan Suomalaisen kirjakaupan nettikaupassakin, hinta 27,95, sis. toimituskulut. Mutta nopeimmin saat kirjan suoraan meiltä.

Samaan aikaan joka vuosi saan nauttia näistä rakkaalta ystävältä saadun kaktuksen kukinnasta. Nyt kukkia on niin paljon, että eivät tahdo mahtua levittäytymään.

Olen lukenut Lauri Hihnavaaran Pökkilöhaukka ja Maritta Lintusen Kirjeitä Suolavuonolta sekä Moshin Hamidin Exit west.
Katso Luettua-sivu.

Ruskalomaa Itä-Lapissa

Viikko Itä-Lapissa oli antoisa. Keskusteluja,  naurua, hiljaisuutta, yhdessäoloa rakkaan ystävän kanssa, Lapin luonnon täyttäessä tajunnan hiljalleen niin, että se välkkyy vieläkin tuikahdellen.

Ilma niin raikas. Katse hakeutuu lepoasentoon, horisontti kaukana. Korviin ei kuulu kuin tuulen kohina, puiden latvojen humina, ploksahdus saappaan irtautuessa suon sammaleesta.

Rahkasammal hehkuu punaisena

Kumarrun ilahtuneena poimimaan karpalon. Tuossa toinen! Ja kolmas! Niitähän on tässä paljon!

Rahkasammal vuoteena, karhunsammalet pylväinä, korret luopuneet elämän väreistään, tässä makaamme, kohta lumen alla luovutamme suolle rakennusaineemme. Silmiä hivelevää värien leikkiä, me karpalot punaisina hohdamme täynnä kirpeää mehua.

Kaiken kaikkiaan saalis ei ole suuri. Suon sammalikkoon painuneista jäljistä näemme, että onnekas on meitä ennen käynyt samoja mättäitä katsastamassa. Mutta saamme maistiaiset. Talvella hyytelöpurkkia avatessa tuoksu vie punakeltaisena hehkuvalle suolle, rahkasammalen kotiin. Maistuu hyvälle, korostaa poronkäristyksen makua.

Matkaamme Ailankaan. Puolukoita on vain siellä täällä, muutama kerrallaan. Onko yksinäinen pörriäinen haapuillut siellä täällä kukista mettä etsimässä. Muistoissa välähtävät isot pulleat puolukat, joita taannoin samoilta paikoilta poimin. Mutta vuodet ovat erilaiset, nyt näin.

Kalamajan takaa olen aikaisemmin poiminut puolukoita vaikka kuinka paljon.

Menemme rantaan, jossa tuuli tuntuu voimakkaampana kuin metsässä.

Vesi on matalalla, enpä muista kuin rakentamiskesän 1991, jolloin pidin nuotiota tässä ja valmistin muurikalla makoisat ruoat. Sittemmin rantavesi on loiskunut rannan varvuissa asti kaapimassa hiekkaa mukanaan syvemmälle.

Jupurasaari katselee meitä. Siellä mänty makaa pohjoispäässä.

”Maassa on viileää. Kosteus pureutuu maata koskettavaan runkoon. Sen pinta on kova, ei siihen äkkiä asetuta. Vuosien kuluessa kuningatar sulautuu saareensa. Pikku mönkiäiset hakeutuvat suojaan sen alle. Homesienet ujuttavat rihmojaan sen sisuksiin. Lahottajahyönteiset rohmuavat punaista puuuainesta. Mäntyyn leviää lämmin olo. Näin se pitää jatkua, ei tässä enää mitään pahaa, kun tähän jouduttiin.

Niin kuningatar luovuttaa saarensa eliöiden käyttöön satoja vuosia keräämänsä ravinteet. Saareen syntyy hedelmällisiä keskittymiä. Lähelle niemen kärkeä pureutuu yövilkka, orkideansukuinen valkeakukkainen hieno tuoksuja. Mistä ihmeestä sen siemen sinne tuli, linnunko nokassa. Mänty saattaa olla ylpeä.”

Edellä oleva teksti kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, s. 12.

Voi saari, emme päässeet luoksesi tämän lähemmäksi tällä kertaa. Tuuli oli niin voimakas, ettemme uskaltautuneet soutamaan. Rantautuminen olisi ollut liian hankalaa.

Katson Jupurasaarta. Se on pääosassa Vuotos-kirjassani siellä kasvaneen männyn kanssa. Muistan kesän 2013, kun kirjoitin mökin pöydän ääressä kirjan lopun. Siitä se lähti, tarinan punominen. Muissakin kirjan päätapahtumissa luonto vaikuttaa voimakkaasti. Se ei meitä tarvitse, me tarvitsemme sitä.

Saari elää, aivan selvästi. Odottaa. Oliko se kaikki jo tässä?

Pikkukivikon viereen aallot ovat kasanneet hiekkaa. Salaperäinen kivien jälkijono saa mielikuvituksen laukkaamaan. Mihin ne ovat menossa?

Kemijärvi on ollut säännöstelyallas vuodesta 1965. Järveen kerätään kesällä vettä, jota lasketaan talvella Seitakorvan voimalaitoksen padon läpi. Generaattorit hyrräävät, sähköä syntyy.

Vielä elää ihmisiä, jotka muistavat järven luonnontilaisena. He kaipaavat luhtaniittyjä, jotka raidoittivat järveä. Keväisin lumien sulaessa latvavesillä vesi nousi Kemijärvessä korkealle, mutta vain vähäksi aikaa. Kesäisin vesi oli matalalla. Mutta ei siis ole enää. Säännöstelyn vuoksi veden pinnan ylä- ja alatason ero on 680 cm eli melkein seitsemän metriä. Siis pinnan vaihtelu pystysuunnassa! Vettä on metsään saakka. Maisemassa ei voi erottaa rantaa.

Paljon puuta jäi nousevan rantaveden alle. Ne kuolivat, kuinkas muuten, kun ei voinut hengittää. Puiden pinta harmaantui, ne kevenivät ja viimein saattoivat katketa. Puita on kerätty rannoille suuriksi röykkiöiksi. Niistä saattaa löytää vaikka minkälaisia kuvioita.

Tässä voi nähdä vaikka mitä

Puuta uitettiin Kemijoessa 1890-luvulta 101 vuotta vuoteen 1991. Uiton lopettaminen tapahtui nopeasti ja hiljaisesti. Valtavat puumassat siirtyivät rekkojen kuljetettaviksi. Uiton lopettamisesta ei juuri puhuttu. Samalla  kokonainen elinkeino runsaine työpaikkoineen ja rikas uittokulttuuri vaipuivat historiaan, noin vaan.

Samaan aikaan valmistui kalakämppämme Ailankaan. Järven rannat olivat monta vuotta täynnä uiton jälkiä eli irtonaisia puita. Niitä oli ollut uppeluksissa ja päässyt irti uitossa. Keräsimme puita monta kesää, ne kun olivat kelluvina vaarana veneilylle. Polttopuita riitti moneksi vuodeksi.

Uittopuomin pää. Jykevät rautapultit ovat kuin uusia.

Nyt olen kotona. Mieli kieppuu vielä Lapin viikossa. Ja valmistautuu ensi viikolla huipentuvaan Kuoriutumisia-kirjan julkistamistilaisuuteen. Siitäpä ensi kerralla.

Puutarhassa valmistaudutaan talveen. Asterit kukkivat neljän kuukauden valmistautumisen jälkeen. Ilostuttavat suuresti.

Ailanka, rakkaani

”Veden solinaa. Tuhansia vuosia, Haalean auringon lämpö voimistuu ja kaivertaa kaiken peittävään jäähän syveneviä railoja. Sulamisvesi vapauttaa jään sisään myllertyneet ainekset. Kivet antavat periksi painovoimalle ja huokaisten laskeutuvat pohjalle. Niiden päälle kerrostuu veden rajussa syleilyssä hioutuvaa soraa ja hiekkaa pitkiksi harjateiksi. Syntyy Ailanganniemi.

Ailanganniemi kurkottautuu pitkänä napapiiriä myötäillen

Vesi loiskuaa rinteen rantaviivaan, sieppaa uhmassaan kivien välistä hiukkaset, leipoo niitä ahkerasti edestakaisin ja upottaa syvemmälle. Jäljelle jäävät isot lohkareet, rantaviiva.

Jään reunalla vesi ryöppyää vapaaksi päästyään villisti joka suuntaan viskaten hienoimman hiekan viuhkaksi jään eteen. Hitaasti madaltuu hiekkankangas, Ailanganlahden ranta ja pohja.

Ailangan hiekkaranta

Erääseen railoon kertyy painavaa ainesta. Jää reipastuu ja luovuttaa vetensä nopeasti. Syntyy Jupurasaari, ympärillään syvänteitä.”

Katson Ailanganniemeä. Vasemmalla puolellani aallot syöksyvät rantaan hiekkaa muovailemaan, voi miten sileää. Tuuli vie lämmön jäsenistä ja yrittää siepata hupun matkaansa.. Takavasemmalla Jupurasaari ottaa aallot ja tuulen vastaan, kuten tuhansia vuosia, jään sulamisen jälkeen…
Ailanganlahden aallot, taustalla Hiipanniemi, sen takana Luusua
Sileistä sileimpää on aaltojen hyväilyjen rakastama ranta, Jäämeren kivet ja Ailanganlahden hiekka

Kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, sivu 5

Ruskalomahäpeää

Pyöräytän auton Pyhätunturilla Astelintien alussa parkkipaikalle. Kyltissä on  lukenut MaahisBlues. Parkkipaikalla on yksi auto, viininpunainen ooppeli. Peruutan oman briljantin punaisen ooppelini auton viereen ja siitä nousee mies kokonaisuuteen sopien viininpunainen baskeri vinossa. Tuttu mies! Monen kymmenen vuoden takaa!  Leveä hymy valtaa kummankin kasvot. Monta monituista kohtaamista meillä on ollut Kemijärven vuosieni aikana, mieleenpainuvimpana Laulu tulipunaisesta ruususta-runonäytelmä. (Heippa Erja Kärkkäinen 😉 ) Tervehdimme tosi iloisesti. Emme halaa.

Puhe pulppuaa kuin kevätpuro tunturissa. Lähdemme miehen opastuksella metsään ensin polkua ja sitten leveää laudoitusta pitkin. Keltaiset lehdet täplittävät tietämme. On liukasta. Me vanhat (?) rouvat astelemme varovasti jalkoihimme tuijottaen. Emme halua livetä. Välillä on pakko nostaa katse. Vieressä solisee puro – vai onko pieni joki. Puut kaartuvat veden ylle. On sanomattoman kaunista. Hamuan taskuani, haluan ottaa kuvan. En löydä kännykkää. Se jäi autoon. Tunnen itseni amputoiduksi. Puron keskellä on hiekkasärkkä, jolla on saappaita, turkoosia, musta hai, punaista.  Joku näkymätön menossa jonnekin. Tai jotkut. Kannon nokassa tervehtii sammaleen joukosta maahisten iloisiä kasvoja. Kasvoja alkaa löytyä enemmänkin. Tai maahiset löytävät meidät, katsovat meitä hyväntahtoisesti. Kiva kun tulitte. Odottakaapa vaan.

Tulemme kahvintarjoilupaikalle. Kuumaa kahvia ja kampanisut. Niitäpä pitää taas tehdä, vaikka puolen kilon voimäärä saa miettimään terveysasioita.  Maksamme konsertin pääsymaksun ja jatkamme matkaa.

Katsomo on rinteessä lavan yläpuolella. Lähellä, toisin kuin Aittakurussa, jossa katsojat roikkuvat ylhäällä rinteellä, etäällä esiintyjistä. Aittakurun esiintymislava muuten tuhoutui keväällä lumivyöryn alle. Onkohan saatu korjattuksi, maksaa paljon eikä Pelkosenniemen kunnalla juuri ole ylimääräistä tätä varten. Tänä vuonna Unplugged-konserttia ei järjestetty, arvaa miksi.

Kapuamme Maahisteatterin ylimmälle penkkiriville. Muut penkit ovat jo melkein täynnä. Lavaa reunustavat pystyssä olevat harmaat laudat. Vasemmalla on katos. Katolla on havunneulasia. On tämä rakennelma ollut jo monta vuotta, vaikka en minä ole tästä mitään tiennyt. Olen vähän kummissani, kun pidän itseäni sentään kulttuuri-ihmisenä ja olen aina ottanut selvää tapahtumista, kun Pyhällä olen ollut.

Ylhäällä maahiskatsomossa. Sain kuvia ystävältäni,  kun se oma kännykkä lepäsi autossa.

Näkymä on miellyttävä. Ympärillä puut heiluvat rapsakassa tuulessa. Kuusia, keltaisia koivuja, punaiset pihlajanmarjat hohtavat lavan takana. Otan esiin istuma-alustan, onpa hyvä että se tuli mukaan. Annan ystävättärelleni huopaisen. Penkit kun ovat syyssateen kyllästämiä. Mieli tasoittuu, levollistuu. Odotan.

Konsertti alkaa Kummitsoiva-yhtyeen osuudella. Kaksi kaunista nuorta naista, vaalea ja tummempi, viulua soittavat ja mies, kitara, huilu tehty sähköputkesta ja rumpali. Kaikilla kauniit villapaidat. Ville esitteli esiintyjät etunimiltä, nyt täytyy sanoa, että en muista kuin Ainon. Nyt jälkeenpäin kummastuttaa, etten löydä heistä mitään muuta tietoa kuin Lapin kansan artikkelin.

Kummitsoiva oli nimittäin hyvä. Taitavaa soittoa, hyvät lauluäänet ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Ei liian pitkä eikä liian lyhyt. Heitä tosin olisi kuunnellut pitempäänkin.

Mielenkiintoista oli yhtyeen nimi. Kummitsoiva on nimittäin entinen tulivuori Pelkosenniemellä Kokonaavan itäpuolella. Siitä nimikin tulee, kun Villen anoppi oli Saunavaarassa näyttänyt ikkunasta Kummitsoivan suuntaan ja kertonut tulivuoresta.

Käsiohjelmaa ei ollut, sukunimiä ei sanottu eikä siis näitä tietoja löydy. Pysähdyn miettimään, pitäisikö sitten olla. No, minua kiinnostavat esiintyjät, heidän pitkä tiensä musiikin maailmassa tähän hetkeen.

Tilaisuus jatkui nuoren naisen laulaessa ja säestäessä itseään sähköpianolla. Nimi ei minulle tullut selväksi. Hän lauloi sydäntäsärkeviä lauluja rakkauden ja läheisyyden kaipuusta. Täytyy sanoa, että lauluja oli liikaa. Puhuri alkoi jähmettää selkääni, kylmä hiipi istuinalustan läpi. Palelin rajusti. Ja nainen vaan jatkoi laulua. En saanut sanoista selvää.

Tänään löysin netistä Lapin kansan artikkelin. Minähän tunnen tytön! Hänen vanhempansa ovat työkavereitani Kemijärven ajoilta. Tytönkin tunnen, olen seurannut hänen elämäänsä. Johanna Koskanranta, ottanut nimen Johanna Joella Koskenranta. Hän kuului Takiainen-bändiin. Vähän harmittaa, etten tajunnut silloin kuunnellessani kuka hän on. Olisin suhtautunut eri tavalla.

Sitten pidettiin taukoa, käppäiltiin juomaan kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Toisella jaksolla soitti pelkoseniemeläisen Poor Bastard’s Blues -band. Kaksi meistä, rummut ja kitara. Nyt näen lehtiartikkelista, että he olivat Markku Laamanen ja Seppo Mattila. He osasivat todella soittaa. Taustalla soi ”nauhalta”, siis tietokoneelta muita soittimia ja laulajia. Turhaan, sillä he olivat taitavia soittavia.  Heitä olisi kuunnellut ihan pelkästään. Tekniikkaongelmat hoidettiin leppoisasti, lappilaisella meiningillä.

Kylmä tuli. Olin aivan jäässä. Oma vika, liian vähän vaatteita päällä, en osannut pukeutua. Välihousuja tuli ikävä.

Kokemus oli liikuttava ja aito. He esiintyivät sellaisina kuin ovat. He ovat vihkiytyneet musiikkiin ja halusivat, että me jaamme heidän kanssaan musiikkituokion. Tuli lämmin olo, vaikka oli kylmä. Oltiin lähellä heitä. Kohtaaminen. Oltiin yhdessä. He saivat meidät keskittymään. Hyvä kokemus, kannatti mennä. Kerta kaikkiaan hienoa, että he järjestivät tämän tilaisuuden.

Hotellilta lähtee tie pohjoista kohti, kiertää Kultakeron ja nousee lopuksi tunturin huipulle.

Sunnuntaina lähdimme Tajukankaalle katsomaan Musiikkitarinaa Ku-Kui.

Vettä satoi. Urheasti verhouduimme sadeviittoihin ja lähdimme silmälasit märkinä kävelemään Tajukankaalle. Vastaan tuli urheita, jotka olivat varmaan käyneet Kultakeron huipulla asti.

Kultakeron rakkarinnettä kuvioivat ruskan keltaiset soihdut

Sade yltyi koko ajan. Kuljimme laskettelurinteiden yli. Rinteet hohtivat vihreinä. Oli vaikeaa kuvitella, että muutaman kuukauden kuluttua lumi peittää vihreät kasvustot ja laskettelukansa sujahtelee alas noustakseen konevoimalla ylös.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tulimme perille. Tajukangas oli muuttunut.

Tajukankaan rinne on kiipeilijöiden suosiossa. Kylteissä varotetiin kiipeämästä ilman asiantuntevia henkilöitä. Rakennukset olivat tutut. Näissä rakennelmissa olen kestinnyt aikoinaan Kemijärven kaupungin vieraita, kantalahtelaisia (yksi vieras rakastui Huttu-ukon vaimoon) ja sobetsulaisia oppilaita ja opettajia kalakeitolla. Muistot tulvivat.

Rinteeseen oli rakennettu katsomo ja tien toiselle puolelle esiintymislava katoksineen.  En ollut näitä ennen nähnyt.

Lavalla soi kaunis musiikki, luonnon ääniä, kuin tuuli olisi ulissut puiden runkojen välistä. Sade kumisi ympärillä. Huomasimme, että katsomon keskellä kasvavan valtavan männyn alapuolella oli kuivaa. Niinpä istahdimme sinne. Aika ajoin iso vesimöykky tupsahti päähän.

Meitä oli kaksi ihmistä katsomossa. Ylhäältä tunturista palaavat ihmiset vilkaisivat näyttämöä mutta jatkoivat matkaansa. Juuri ennen tasatuntia tuli kaksi ihmistä. Niinpä meitä oli katsomossa neljä henkeä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkaa. Tarramara tanssii ja lausuu ja laulaa hyvin kauniilla äänellä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkoi sateen ropistessa taustalla. Sade tuntui kuuluvan esitykseen, nimittäin ensimmäisessä runossa sade ropisee tekstissä. Esittäjä Tarramaralla oli erinomaisen kaunis, selvä ja kuuluva ääni. Puheesta sai hyvin selvää. Runot kuvittuivat mielessäni, näin höyhenen leijuvan ilmassa. Laulut vuorottelivat runojen kanssa. Nautin joka hetkestä. Kokonaisuus oli sopiva, puoli tuntia.

Esityksen jälkeen juttelimme esiintyjän kanssa. Hän oli Elsi Heikkinen, syntyperäinen kemijärveläinen,  Levärannalta kotoisin ja ollut nuorimmaiseni kanssa samaan aikaan Lepistön yläkoulussa. Eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan. Hän kertoi itsestään ja taiteen tekemisestään. Netistä katsoin myöhemmin, että hän on monitoiminen Lapin luonnon asiantuntija. Hienoa, että hän on löytänyt elämän kotiseudultaan.

Kävelimme levollisina Seitakeroon. Tuntui niin hyvältä, että Pyhällä on tarjolla paikallisten tarjoamaa kulttuuria. Se kertoo syvästä sopeutumisesta kotiseutuun ja luomisvoiman ammentamisesta ympäröivästä luonnosta. Ennen ei ole tällaista ollut tarjolla (tai sitten jostain kumman syystä en ole huomannut, en kylläkään usko).

Olen lukenut:

Eowyn Ivey: Lumilapsi, Anne Swärd: Vera, Pirkko Jaakola: Puukansan tarinoita, Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola, Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Katso Luettua-sivu.

 

Vuositapaaminen Rintalan Annen lampaiden kanssa

Osta tilalta -tapahtuman puitteissa kävin tänään Rintalan Annen lampaita katsomassa. Vuosi on kulunut tosi nopeasti, vastahan  minä siellä kävin ja sammalikolla raportoin. Kuitenkin, jos alkaa miettiä, kovin paljon on tapahtunut sitten viime näkemisen. Että viitsisikö koko koronaa edes mainita… tai polvileikkausta… tai Kuoriutumisia-kirjan valmistumista…

Vierailusta tuli niin hyvä olo. Ihmiskontaktien ja miksei myös oikeastaan eläinkontaktienkin vähäisyys on saanut tajunnan uppoamaan harmaaseen liikkumattomuuteen. Nyt juttelin Annen kanssa pitkään. Hän kertoi lampaiden hoidosta ja sain paljon uutta tietoa.

Lammasrotuja on monia.

Aitauksissa olikin jos monenmoisia karvaturreja. Kiertelin niitä katsomassa ja ihmettelin lampaiden käyttäytymistä. Ne ovat laumaeläimiä – yhteisöllisyys on itsestään selvä juttu. Yhdessä aitauksessa kaksi naarasta oli otsat vastakkain ja Annen mukaan se johtui siitä, että ne oli pari päivää sitten siirretty samaan sakkiin odottamaan pässin tekemää työtä. Eli laumassa on järjestys lampaillakin, kuten kanoilla se kuuluisa nokkimisjärjestys.

Niin, miksi oli siirretty. Lammastilalla ei ole kyse siitä romantiikasta, joka tahtoo meikäläisen katsontaa vaaleanpunaistaa. Lampaiden kasvatus on elinkeino ja siinä noudatetaan tiettyjä periaatteita. Lampaita kasvatetaan ja niiden liha ja villa hyötykäytetään. Myös lisääntyminen on tarkkaa toimintaa. Nämä lampaat oli siirretty odottamaan, että pässi tekee temppunsa.

Astutus on tarkkaa toimintaa. Tarkkaan katsotaan, ettei sukulaisuutta ole ja että rotu, värit ym ovat samat. Niinpä yhdessä aitauksessa oli aina samannäisiä ja -värisiä villakeriä. Lampailla ei käytetä keinohedelmöitystä. Astutus sujuu perinteisellä menetelmällä.

Tarjolla oli myös monenlaisia lammastuotteita. Söin valtavan hyvää lammaskaalia, päälle kahvit ja munkit. Niinpä ostin kotiin vietäväksi lampaan lapaa keittoon, lammasmakkaroita, lammasjauhelihaa, purkissa lampaanlihaa suoraan leivän päälle tai erilaisiin ruokiin ja lammaslihapullia, jotka kylläkin unohdin tiskille. Onpa odotettavaa, kun saan ne tulevaisuudessa.

Villa-aitassa ostin lankoja. Erivärisiä harmaita, aivan siis luonnollisia värejä ja tietenkin Annen värjäämää vihreää lankaa. Kädet kutiavat lankoja hyödyntämään. En raaski näistä ihanista langoista tehdä sukkia, vaan teen vähän ”jalompaan” käyttöön rannekkeita, säärystimiä ja kynsikkäitä. Tai mitä sitten keksikään.

Vasemmanpuoleinen Ilo ja Suru on käsin värjättyä suomenlampaan lankaa. Se on pehmeää ja kiiltävää ja on kehrätty ja pesty Suomessa. Villan lanoliini suojaa kosteudelta, hylkii likaa ja hoitaa ihoa. Suru sopii erityisen hyvin sukkien neulontaan siihen lisätyn polyamidin ansiosta. Villan lämmittävyys ja pehmeus on kuitenkin tallella. – Toinen vasemmalta on alpakkaista Aapelia, jossa on 70 % Metsänkylän alpakoiden villaa ja 30 % omien suomenlampaiden pehmeää villaa. Aapeli sopii  vaikka mihin. Villan ominaisuuksia ei ole muutettu kemiallisilla käsittelyillä (värjäys, konepestävyys, koinsuojaus), joten sen lämpimyys ja kosteudenimemiskyky ovat tallella.  Kaikkien pesu vain tarvittaessa (tuuletus  saattaa riittää, etenkin kosteassa ulkoilmassa) käsin 40 asteessa tai koneen villaohjelmalla.

Sitten seuraa kuvakavalkaadi lampaista. Minua niin kiinnostaa yleensäkin eläimien suhde toisiinsa tai sitten ihmisiin. Miten se näkyy, miten käytös muuttuu ihmisen tullessa lähelle, meneekö eläin pakoon vai tuleeko kohti, katsooko silmiin, mitä odottaa?

Annen mustavalkoista border collie -koiraa rapsuttaessa tulvahti taas mieleen, että enkö tosiaankaan saa itsestäni irti niin paljoa, että jaksaisin koiraa hoitaa. Luulen, että saisin monin kerroin takaisin sen vaivan, joka siihen menisi…

Pyöreitä pyllyjä
Valkoista, ruskeaa, mustaa. Nämä eivät olleet astutusvaiheessa ja kyllä täälläkin sitä järjestystä koeteltiin. Vai oliko kyseessä hellyydenosoitus?
Tässä me syödään hyvässä sovussa. Nämä lampaat olivat kovia juttelemaan. Mää, mää, eikun mää, kuului kuorona. Ihmettelin näiden äänekkyyttä ja kerrottiin, että lauma on tavallisesti ulkona, mutta nyt tämän päivän kunniaksi joutuivat sisälle. Siitä protestointi. – Lampaat muuten tuodaan aina yöksi sisälle, lammaskoirien avustuksella. Muutama vuosi sitten sudet kävivät laitumella yötään viettävien lampaiden kimppuun ja tappoivat muistaakseni viisi lammasta. Pihalle ja sisätiloihin sudet eivät ole uskaltautuneet.
Rehua tarvitaan suuret määrät. Säilörehu pilkotaan pienemmäksi ja tuodaan lampaille. Kun silppuamiskone alkoi työnsä, lampaat alkoivat määkiä kiihkoissaan, tiesivät mitä on tulossa – ruokaa!
Minä halusin potrettiin. Osaan poseerata.
Tomski, 1,5 -vuotias Kainuun harmaa. Hän etsiin loppuelämän kotia. Olisiko sinulla tarjota sellainen?

Viime päivien tapaan sade tuiskautti aika ajoin kuuronsa niskaamme. Pisarat, nuo pilvien lähettiläät, asettuvat lehden muotojen mukaisesti ihmeteltäväksi.

Sataa, sataa, syksy on. Kotimatkalla Oripään tiellä tervehti iso töyhtöhyyppäparvi. Ne matkustavat koronan rajamuodollisuuksista välittämättä etelän lämpöön. Kunnes puolen vuoden kuluttua ilahduttavat talvesta heräävillä pelloilla. Heikun keikun!

KUORIUTUMISIA on käsissämme

Niin me paljastumme, kerromme elämämme käännekohdista, mitä tapahtui ja miten sitten kävi.

Vanhenemisessa on se mukavaa, että saa perspektiiviä sinne menneisiin vuosikymmeniin ja kas kummaa, alkaa erottaa sieltä pitkiä aikajanoja, tosin mutkaisia, välillä sykkyrällä ja niin sotkussa että, mutta aina on sittenkin niistä möykyistä päästy pois ja jatkettu taivallusta.

Katson vanhaa kuvaa. Siinä on tyttö niin nätti, pitkät hiukset ja poseerattu kasvoille arvoituksellinen ilme. Nyt tiedän mihin hänen valintansa johtivat. Se kiihkeä elämänhalu, ihmisten kohtaamisen hinku, pelottomuus ja hetkessä eläminen. Ei huolta huomisesta.

Kun sitten oli tapahtunut mitä ei saanut tekemättömäksi, useamman kerran, katu niin tyhjä, ilta-aurinko laskee vääjäämättä, askelet kaikuvat kerrostalojen holvissa, eteenpäin vaan, vaikka sydän oli tuhantena itkevänä kappaleena. Kyllä minä tästä selviän. Kyllä minä joskus näen tämän  kaiken merkityksen. Kyllä minä joskus ymmärrän tämän  kaiken. Miksi näin piti tapahtua.

Niinpä näen nyt. Näen myös mihin tekemiseni johtivat. Niskahiukset nousevat pystyyn. Mitä olisi voinut tapahtua. Kuitenkin jotenkin kaikki tilanteet laukesivat ja seuraava päivä koitti, aurinko nousi ja tuuli puhalsi kuivia lehtiä kadulla. Siivosi. Maailma ei lakannut lonkkasemasta.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten jotkut persoonallisuuden piirteet olivat näkyvissä jo lapsuudessa. Myös muissa kuin itsessäni. Niitä tiettyjä piirteitä on vaan pakko noudattaa ja ottaa vastaan niiden aiheuttamat tapahtumat.

No onpas dramaattista tekstiä. Yhteys KUORIUTUMISIA-novelleihin on kuitenkin olemassa. Me kirjoittajat olemme jo iällä, kuten sanotaan. Niinpä se perspektiivi löytyy kaikkien kirjoituksista.

Novellit eivät kuitenkaan on  nykyään niin trendikästä autofiktiota,  eli omien kokemusten kuvausta tunnistettavasti, vaan se elämänkokemus suodattuu fiktiivisiin novelleihin. Ei siis mitään suoranaisia paljastuksia ole odotettavissa, sorry jos niitä odotit.

Mutta minun novelleistani voivat monet löytää tuttuja tapahtumia, joiden ympärille olen kehinyt fiktiivistä tarinaa. Liisa, Olga, Ape, Terttu, Noora, ynnä muut, lukekaapa! Eipä kuitenkaan teitä voi niistä tunnistaa.

Tervetuloa julkistamistilaisuuteen Suomalaisen kirjallisuuden päivänä, lauantaina 10.10.2020 kello 13 alkaen Loimaan pääkirjastoon,  jossa olemme saaneet kokoontua melkein kaksi vuotta novelleja mankeloimassa. Kiitokset kirjastolle ja Loimaan kulttuuripalveluille, jotka ovat meitä tukeneet taloudellisesti.

Jos haluat lukea tarkemmin, voit nyt tehdä ennakkotilauksen tarjoushinnalla, vain 15 e. Saat kirjan julkistamistilaisuudessa tai sen jälkeen, miten sovitaan. Hinta on sitten sen jälkeen korkeampi, ohjehinta 23,90 e. Jotta saamme painatuskustannukset katettua.

Tilauksen voi tehdä sähköpostiin kuoriutumisia@gmail.com tai muiden kanavien kautta.

Kansi on Kari Helinin käsialaa, kuvat ja tekstikin.

 

 

Jaakolan Pirkkoa Rakkaudella Patsaspuistossa

Ilman sinua olisin hukassa eli olet mennyt minulle mieleen

Ole pokkana vaan,
kaikki suo rakastaa.
Kaikki ovat hulluina sinuun.
Mutt’ eivät tohdi tunnustaa.
Eilenkin sait villin ruusun.
Tai ainakin melkein sait.
Olet lähtemättömän kaunis.
Olet ain’ ajatuksissain.
Jos minut jättäisit.
Taivas putoisi päälle.
Jos minut hylkäisit.
Joutuisin hyvin heikolle jäälle.
Olet maailman loistavin.
Olet tähti lumottu.
Olet upein luomus päällä maan.
Olet vallankumottu.
Sua jumaloivat miehet.
Kaikki naiset ihannoi.
Et ole mikä tahansa.
Olet ou-bre-toi-vuaa.

Viimeksi mainittu on kahdeksankymppisen naisen salakieltä ja tarkoittaa ”kielletty hedelmäni + kultaomenani + lumenemaskarani”.

Kovin sinä minun sydäntäni liikutat, Sinä kahdeksankymppinen Nainen.

PALJON ONNEA VAAN, PALJON ONNEA VAAN,
PALJON ONNEA PIRKKO, PALJON ONNEA VAAN!

Tuo yllä oleva teksti on Pirkon kirjoittama Kuka lohduttaisi nelikymppistä naista, kirjasta Puukansan tarinoita. Kirja oli taidearpajaisten pääpalkinto, painos kun on loppu.

Pirkko ja Kourin Raija tarinoivat Pirkon elämästä ja saatiin kuulla Pirkon lukemana hulvaton tarina onnettoman naisparan viimeisistä hetkistä ja mitä sitten tapahtui.

Pirkon tuotanto on ollut uskomattoman laaja ja koko ajan syntyy lisää tekstiä. Haaran kylällä on esitetty viimeisten 15 vuoden aikana monta Pirkon käsikirjoittamaa näytelmää. Siksipä Haaran poijjaat onnittelivat Pirkkoa laulamalla otteen viime vuonna esitetystä  Saviaareista.

Vapaata sanaa käyttivät ystävät vuosien takaa, muutamat useampaan kertaan.

Hannele Laaksonen kävi ensin muistelemassa yhteisiä projekteja vuosien varrelta ja sitten laulamassa
Ilkka Vanne lauloi olikse viidellä kielellä, miten sardiini ui Pirkon sydämeen vai miten se meni
Runoryhmä Allit Turun seudulta kävivät onnittelemassa Pirkkoa
Korona-ajan terveydys, minkä Pirkko kyllä unohti mutta onnittelija muisti

Pirkon sanoittamaa musiikkia kuultiin niin intensiivisesti ja tunteella esitettynä, että Laura-laulaja herkistyi itse Edith, pikku varpunen –laulusta ja unohti sanat. Yleisökin nieleskeli. Paljasjalkainen Jenny meni paremmin. 😉

Orkesteri Laura Kilpiö, Antti Jaakola, Mika Kotiranta ja Oskari Kotiranta

Yleisöä oli noin sata. Pirkko kylläkin luuli, että on vain 50 ja ilmoitti, ettei sitten poissaolevien kannata joulukortteja häneltä odotella ja että kakkua jää nyt niiiin paljon yli. Tarjoilija-Pirjo kuitenkin oli ajan tasalla ja joutui jännittämään, riittääkö kakku kaikille. Pikkuinen palanen jäi.
Taidearpajaisia sitten jännitettiin. Iloisia ilmeitä nähtiin.

Yleisö sai istua hieman koleahkossa mutta sateettomassa syyssäässä.

Viimeiseksi orkesteri soitti iki-ihanan koskettavan Silmät silmiä-laulun, jonka sanat saivat taas kuuntelijoiden silmät kostumaan. Niin koskettavasti Pirkon sanat kertovat rakastumisen ihmeellisestä tunteesta.

Orkesteri: Mika Kotiranta, Antti Jaakola, Oskari Kotiranta, Laura Kilpiö Pirkon ympärillä

Lopuksi poseerattiin.

Ihana Laura! TODENSANOJA-ääniteos pyöri viimeistä kertaa. Hieno urakka on nyt takanapäin ja kohti uusia haasteita. Kiitos koko TODENSANOJA-tiimille!
Pirkko-kaimat, korona unohtui täysin!

Vielä kerran onnea Pirkko!

PS. Juhlan järjestivät Loimaan Jaakola -seura ja Loimaan kaupungin kultturipalvelut. Kiitokset kaikille!

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……