Ruusuruoskaa Takomossa

Ruusu, oi puhdas ristiriita, riemu
Olla ei kenenkään uni alla niin monien
Luomien

Rilken sanoin Ruusuruoskaan.

Loimaan Jaakola-seura ry on viettänyt tätä vuotta Alpon 90- vuotisjuhlavuotena. Nyt kaikki huipentui loimaalaisten teatterimatkaan Helsinkiin katsomaan Takomo -teatterin esittämää Ruusuruoskaa. Näytelmä perustuu Alpon vuonna 1967 julkaisemaan sarjakuva-albumiin Ruusuruoska.

Takomo on viehättävä pieni teatteri Fredrikinkadulla. Talo oli paketissa, askeleemme tekivät sementtipölyyn jälkensä, kunnes löysimme kulman takaa sisäänkäynnin.  Pieni odotustila täyttyi loimaalaisesta äänimaisemasta. Kyllä joukkoon mahtui helsinkiläisiäkin. Oli alkamassa kolmas Ruusuruoska-esitys. Ensi-ilta oli viikko sitten perjantaina. Helsingin Sanomista olimme lukeneet arvioinnin, joka oli hyvin ylistävä ja antoi viisi tähteä, mitä en muista aikaisemmin nähneeni.  Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ohjaaja Esa Kirkkopelto kertoi näytelmän teosta pari viikkoa sitten.

Ruusuruoska -teosta oli myös luettu ja tutkiskeltu etukäteen. Kirja on sellainen runsaudensarvi, että oli vaikeaa etukäteen ajatella, miten kuvat kääntyvät näyttömölle. Mielenkiintoista odotusta.

Odotus tiivistyy

Sali oli intiimin musta, penkit lavan kahdella puolella. Kynttilät paloivat, lattialla Alpon suurikokoinen kiemurayhteenveto. Seinustalla rekvisiittaa, peilejä, tikapuut, kasseja, nuottiteline. Olimme aivan fiiliksissä.

Antti, Pirkko ja yleisöä – käsin kosketeltava tunnelma täytti koko teatteritilan

Kynttilät tultiin sammuttamaan ja lavalle hiipivät valkoisissa asuissa näyttelijät Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Takomo-teatterista, Minna Hokkanen ja Auvo Vihro Tampereen työväenteatterista ja Sofia Smeds Nätystä.

Sanojen, liikkeiden ja ilmeiden ilotulitus saattoi alkaa. Vaatteita vaihdettiin useaan, samalla kun vaellettiin vuosisatojen läpi ihmiselon kummallisuuksien kautta. Puvustus oli hieno. Se oli runsas, värikäs ja mielikuvituksellinen tuoden osaltaan Alpon runsasta kuvitusta näyttämölle.

Taustalla soi Eero Palviaisen herkkä renessanssi-varhaisbarokki-luutumusiikki. Se ei vienyt tehoa sanoilta, niinkuin useasti käy, vaan kauniit soinnut täydensivät näyttämön tapahtumia ja tunnelmia.

Ruusuruoska -kirjan kuvat alkoivat pulpahdella mieleen kohtauksia katsellessa. Esityksen jälkeen selasimmekin kirjaa moneen otteeseen ja löysimme – ainakin omasta mielestämme – kuvia, jotka oli otettu esitykseen.

Niin ja ne sanat. Alpon kirjassa on tekstiä, mutta ei kaikissa kuvissa. Alpomaisesti kuvat ovat täynnä henkilöitä, eläimiä, kasveja ja absurdeja tapahtumia. (Mies meni pottupeltoon nukkumaan). Tekstit onkin tehty erikseen. Porilainen Mika Rättö on kirjoittanut kuvat sanoiksi. Eikä mitään perinteistä proosaa, vaan aivan alpomaista, uusia sanoja – mikä olikaan se rahayksikkö, sitä yritin mieleeni painaa vaan eipä vaan jäänyt – kruuu… jotain. Kun heti vyöryi näyttämöltä uutta kummasteltavaa. Ei siinä  jääty millään kohtausta analysoimaan.

Esitys oli myönteinen ja iloinen. Ei ahdistusta, väkivaltaa, no kyllä siellä taisteltiin ja kuolemakin saapui mustassa kaavussaan ja punanaamainen piru piiritti neitosta, mutta se ei ahdistanut ainakaan tätä katsojaa. Kyse on kait siitä tavasta, millä asiat esitetään. Väistämätöntä ei voi paeta, mutta ei sitä tarvitse pelätäkään. Muutaman kerran liikutuin, kaikista eniten, kun Auvo Vihro lauloi aikoinaan Tauno Palon tulkitseman Ruusu on punainen -laulun.

Esitys ei ole perinteistä teatteria eikä Alpon taidetta voikaan esittää totutuilla tavoilla. Jos pitää Alpon maalauksista ja veistoksista, pitää myös tästä esityksestä. Ja jos pitää yllätyksistä, koska mitään ei voinut ennalta aavistaa.

Esa Kirkkopelto on dramaturgisen neuvonantajan Pauliina Hulkon kanssa muovannut Alpon maailman ja Rätön tekstin teatterin kielelle. Koko työryhmä – ohjaaja, dramaturgi, näyttelijät, muusikko, lavastus, pukusuunnittelu, tarpeistonhoitajat, valo- ja äänisuunnittelijat – on muokannut esitystä. Näyttämöltä henki näyttelijöiden innostus, he ovatkin olleet muokkaamassa tekstiä tekijän luvalla. Tätä teosta on varmaan ollut hauska tehdä ja esittää.

Viimein kaikki sitten oli lopussa. Mielessäni vahvistui, että tämä on nähtävä uudelleen, toisella kerralla kohtauksista saisi enemmän irti ja kokonaisuus alkaisi hahmottua.

Olimme kunniavieraita. Meille tarjottiin kuohuvaa juomaa teatterin aulassa. Nostimme maljat Alpolle, hänen monipuoliselle taiteelleen, josta voi ammentaa monenlaista, kuten nyt 50 vuoden kuluttua ilmestymisestään Ruusuruoska -sarjakuva purskahti esiin näytelmänä. Hyvä taide on ajatonta.

Ohjaaja Esa Kirkkopelto ja tuottaja Sara Nyberg
Vasemmalla Alpon hyvä ystävä Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, oikealla Esa Kirkkopelto, joka oli ohjannut Alpon maailman näyttämölle
Pirkko Jaakola, Antti Jaakola ja Auvo Vihro, joka teki kaikkiaan hienon suorituksen, mm. hevosen elekieli oli tarkoin mietitty kavioiden kopsahtelua ja raajojen asentoja myöten
Vasemmalla Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, näyttelijät Joonas Heikkinen ja Minna Hokkanen sekä ohjaaja Esa Kirkkopelto. Heikkinen piiritti punanaamaisena neitoa ja Hokkanen kuolemana korjasi satoa taistelukentällä
Raitapaidassa näyttelijä Sofia Smeds, jolla on aivan mahtava lauluääni. Hän  lauloi kaksi laulua, jotka olivat seuralaiseni mielestä sama laulu kahteen kertaan. En sitä huomannut, joten esitys on lähdettävä katsomaan uudelleen 😉
Alpon sisko kirjailija Pirkko Jaakola, hänen poikansa näyttelijä Antti Jaakola ja ohjaaja Esa Kirkkopelto
Tämä kohtaaminen olisi pitänyt videoida…

Viimein meidän oli lähdettävä eteenpäin. Osa matkalaisista meni bussilla ja suurin osa nautti aurinkoisesta lauantai-iltapäivästä kävellen Etelä-Esplanadille Kappeliin, jossa söimme juhlallisesti – vaan ei mitenkään jäykästi – erinomaisen aterian.

Kaikilta reissuilta on lähdettävä kotiin. Hämärtyvässä illassa meidät kuljetettiin hyvällä ja turvallisella kyydillä takaisin Saviseudulle, sinne mistä Ruusuruoskan maailman tarinat on ammennettu.

Koko illan ja osan yötäkin keskustelimme esityksestä. Vähitellen mieli nosti esiin kuvia, jotka löysimme kirjasta. Päätimme, että lähdemme katsomaan Tampereen työväen teatteriin helmikuussa näytelmää uudelleen, se kun on yhteistyö kahden teatterin välillä. Tampereella on isompi näyttämö ja esitys on varmaan osin erilainen. Mutta kyllä siinä samaakin on, ja löytyy.

Kiitos Alpo, Esa Kirkkopelto ja koko näyttelijäkaarti, tekstin laatija ja monipuolinen erinomainen muu henkilökunta. Onnistuitte! Matkaseuralle ja Jaakola -seuralle myös kiitokset tätä syyspäivästä!

Rose is a rose a rose is a rose.
Gertrud Stein

Sadon korjuuta

Onneksi tuli sadepäivä. Sen olisi voinut arvata heti herätessä, kun kello oli puoli yksitoista. Sateella nukuttaa. Niinpä voi hyvällä omallatunnolla tehdä näitä tietokonehommia.

Viikon aikana olen hyvästellyt kesää ja siirtynyt talvea kohti keräämällä satoa. Samalla olen miettinyt mennyttä kesää ja tähänastista vuotta. Tuntuma on, että merkityksiä kasaantuu. Satoa korjataan monella tasolla.

Yöpakkasia on jo ollut, eilen oli maa kuurassa. Onneksi illalla tyhjensin kasvihuoneesta tomaatit sisätiloihin, olisivat muuten paleltuneet. Pari yötä aikaisemmin paleltuivat kurkut ja kesäkurpitsa, ne ovat niin ohutlehtisiä ja herkkiä.

Keltainen tomaatti on paras, makoisin ja satoisin! Biolanin kasvusäkissä kasvaa parhaiten.

Sato oli taas omituinen. Pottuja tuli enemmän kuin aikoihin ja suuria möllyköitä. Yhdessä pottupenkissä oli varmaan viisi kiloa ruton ruhjomia, vaikka lajikkeen piti olla rutonkestävä. Ne  kiikutin roskikseen. Toisissa penkeissä ruttoa ei ollut. Puikulat kuihduttivat naattinsa jo aikaisin ja niitä olemme syöneet jo kuukauden.

Pottuja tuli varmaan yli 30 kiloa, tässä osa. Tarvittiin miesvoimaa kantamaan saalis kellariin.

Juurekset eivät itäneet, tai no yksi punajuuri tuli.

Ainut itänyt ja kasvanut punajuuri. Se pääsi juurespaistokseen.

Nauriit kylvin uudelleen heinäkuun alussa ja ovat nyt pari-kolme senttiä halkaisijaltaan. Palsternakoista ei näkynyt jälkeäkään edes toisella kerralla. Ne olivat samassa penkissä. Ihmettelin syytä. Etanat? Niitä on monen vuoden tauon jälkeen ollut taas ja uutena lehtokotilo, joka ilmestyi viime kesänä ja tänä kesänä runsaammin. Söivätkö ne kaikki pienet versot? Kesäkurpitsat ne ainakin söivät ja rei’ittivät nauriiden lehdet. Tai ehkä itämisvaiheessa olisi pitänyt kastella, olin silloin kesäkuussa Lapissa.

Porkkanat onnistuivat erinomaisesti. Niitä tuli paljon. Saapi nähdä, miten säilyvät kellarissa.

Purjot ovat hauskoja. Kylvin ne toukokuussa ja siirsin neulanpaksuiset taimet avomaalle. Siellä ne ovat vahvistuneet ja odottavat nostoa. Kuivaan ne kuivurilla ja ei kun ruokia maustamaan.

Mua kutsuttiin aikoinaan Pirjo Purjoksi… kun olin Pirkko Tilli. Tilli ei muuten itänyt tänäkään vuonna…

Kasvihuoneessa meni hyvin.  Tomaatit kylvin 2.3.2019, siirsin kasvihuoneeseen 25.4.2019 (8 vkoa kylvöstä) ja ensimmäiset syötiin 28.7.2019, 17 viikkoa kylvöstä eli yli neljä kuukautta siihen meni. Mutta kannatti, maku on niin superia, ettei kaupan standarditomaatit maistu yhtään miltään omiin verrattuina.

Tällaisia tomaattiannoksia olemme syöneet päivittän viime viikot. Etualalla on kasvihuonekurkku, joka on uutta lajiketta, tekee lyhyitä avomaankurkun – vasemmalla – kokoisia hedelmiä. Kasvatin ensi kertaa kasvihuonekurkun siemenestä, kannatti. Nam ja nam!

Keltaiset ovat kypsinä  kuin karkkeja, täynnä sokeria.

Tomaatteja parhaimmmillaan

Kaikkein  nopeimmista eli mustista luin, että ne ovat Black Beaty, kehittäjä Bradley Gates Kalifornian Napa-laaksossa. Hän risteytti Pink Berkeley Tie-Dyen ja Idigo Apple – nimiset lajikkeet. Syntyi musta tomaatti, jossa on erikoisen paljon antosyaniinia – ei syanidia – , kuten mustikoissakin.

Ostin muutama vuosi sitten Loimaan torilta mustan, keltaisen ja punaisen tomaatin taimet ja olen ottanut niistä siemenet seuraavan vuoden kasvatusta varten. Valitsin ensimmäiset ja parhaat tomaatit, joiden siemenet levitin kuivumaan talouspaperille. Ja niistä viiden kuukauden kuluttua taas kierros alkaa alusta.

Päärynöitä tuli eka kertaa useampi, noin 20 kappaletta. Ovat kiinteitä ja makeita. Valkeaa kuulasta ei tullut paljoa, muttei ole tarpeenkaan enemmät. Edellisten vuosien sosetta on vielä tallella. Muutama vuosi sitten istutettu perheomenapuu teki yhden hedelmän, mutta sitä maukkaamman.

Hammaslääketieteeseen erikoistunut ystäväni voi tästä tehdä päätelmiä hampaistostani 😉

Vietin alkuviikon lapsenlasteni kanssa. He auttoivat minua sadokorjuussa.

Nostin vaatehuoneen ylähyllyltä omat rakkaat nukkeni ja ilokseni jälkipolvi alkoi heitä heti hoitaa hellyydellä. Marianne pääsi monen kymmenen vuoden makaamisen jälkeen liikkeelle! <3

En saanut koskaan nukenvaunuja. Ne olivat suurin ja hartain toiveeni monta vuotta. Äiti teki nukeilleni kantokassin korvaukseksi vaunuista. Marianne makoilee oikealla.

Sunnuntaina lähdin sieneen. Metsään oli pakko päästä eikä se pettänyt nytkään. Yli kaksi tuntia haahuilin edestakaisin, kun aina yhtäkkiä havaitsin sienituppaita. Kanttarelleja löytyi yllättävän paljon. Nyt suppilovahverot kuivuvat kuivurissa. Puolukoita oli siellä täällä. Pariin ruokailuun sain kerätyksi.

Metsä, miten rakkaaksi oletkaan käynyt minulle vuosien varrella.

Pihaa piti myös valmistella talvea varten. Miten paljon tavaraa onkaan siroteltu sinne tänne. Kesäkukat kukoistavat vielä, niistä ei millään haluaisi luopua, kun nyt kukkivat toista kertaa. Mutta yöpakkaset pakottavat siirtämään sisälle. Kauniita kimppuja, viherkasvit takaisi ikkunalaudoille. Piha tyhjenee. Antaa talven tulla.

Punaiset ruusut runkoruususta, pinkki ruusupenkistä, valkoinen juhannusruususta. Siemenistä päätellen siellä on kukittu enemmänkin, mutta taisin silloin olla Lapissa, kun en ole kukkia nähnyt. Pelargoniat alkoivat kukkia toista kertaa. Ikkunalaudalla lahjaksi saamiani tekokukkia, jotka muuttivat suhtautumistani tekokukkiin – nämähän ilahduttavat minua vuosikausia, nämä ystäviltä saadut.

 

Rintalan Annen lampaita katsomassa

Lauantaina Rintalan lammastilalla järjestettiin avoimien ovien päivä. Sadekin taukosi vaihteeksi, yksi kuuro kyllä peitti auringon.

Olinkin jo miettinyt, miten saan Annelta lankoja sydämenlämmittimiin. Tämä avoimien ovien päivä tuli kuin tilauksesta.

Tunnen Annen hänen opettajavuosiltaan. Lampaat kuitenkin veivät voiton opettamisesta, ja Anne siirtyi täyspäiväiseksi villayrittäjäksi. Rintalan lammastilan ensimmäiset lampaat olivat häälahjaksi saadut viisi lammasta, josta katras alkoi kasvaa. Tila sijaitsee Yläneellä, noin 60 km Turusta ja meiltä runsaan puolen tunnin ajomatkan päässä Makkarkosken kylässä. Sukututkimukseni paljasti, ettää minulla on ollut kylällä kaukaisia sukulaisia, vuosisatoja sitten.

Anne ryntäsi minua halaamaan, emme ole nähneet pitkään aikaan.

Myyjä harmitteli, että hyllyt ovat vajaita, mutta sehän kertoo, että kaupaksi on mennyt!
Tonkkia, kannuja, kannuja – entisaikaan niin tarpeellisia
Lammaspariskunta! Pyysin Annelta kuvaa, jossa hän halaisi lammasta, mutta Anne kysyi eikö tämä kelpaa. Pöytä vaan ei päästänyt tämän lähemmäs kumppania.
Osa lepäili, osa oli syömässä. Kaikkien leuat tekivät töitä – lammas on märehtijä.

Toistakymmentä vuotta sitten Anne sanoi minulle, että minulla on ”romantisoitu käsitys lampaanhoidosta”. 😉
Muistin sen, kun  menin lampolaan katsomaan lampaita. Niitä oli satoja. Mutta kun lähestyin  niitä, ne joko kiepsahtivat pakoon tai sitten tulivat tekemään tuttavuutta. Eivätkä ne todellakaan ole samanlaisia! Nyt seuraa lammaspotretteja.

Minä olen kaunis kaino ruskea
Oletpas oudon näköinen, minä ihmettelen
Tästä tuli mieleen meidän Nero, silläkin oli mustaa ja valkoista naamassa, samalla tavalla kuin tällä. Mustavalkoisuus on muuten sellainen väriominaisuus, joka tulee näkyviin kotieläimillä. Luonnonoloissa mustavalkoisuus häviää muutamassa sukupolvessa. Näkyvät kait liian helposti vihollisille.
Me tykätään toisistamme
Hahhahhaa, onpas nyt hauskaa

Ostin Kainuun Iivarin harmaita luonnonvärisiä lankoja ja pehmoista Helmi karitsan lankaa. Vihreän langan Anne on käsin värjännyt.

On nämä vaan NIIN ihania!

Tules taas meitä moikkaamaan!

Syyskuuta suolla, metsässä ja puistossa

Viikko on kulunut loimaalaisen kulttuurin merkeissä. Perjantaina marssimme Eksyssuolle taas kerran – 12. kerta suolla – kuuntelemaan Jaakolan Pirkon äärimmäisen koskettavaa kuunnelmaa Eksyssuon lapset.

Vuosi vuoden jälkeen runsas sata kuuntelijaa (tänä vuonna 106 viime vuonna 103) kokoontuu yli sadan vuoden takaista tragediaa elämään. Tarinalla on todellisuuspohja, vuonna 1897 suolle menehtyi kaksi lasta. Kun omat lapsenlapset ovat juuri eksyneiden lasten ikäisiä, kuunnelma iski täysillä vyön alle. Taas.

Suomen kuunnelmayhdistyksen puolesta Iina Wahlström lausui tervetulosanat. Istuimme laskevan auringon paisteessa metsäkummulla hiljaisina.
Alpo Jaakola rakensi itselleen Eksyssuon saarekkeeseen mökin, joka on nykyään Metsähallituksen hallinnassa. Koko rakennus on taideteos.
Yleisö palasi hiljaisena Eksyssuolta.

Suolta  kokoonnuttiin Loimaan taidetalolle, juotiin kahvit ja syötiin pullat. Sitten kuunneltiin Jaakolan Pirkon kertomusta kuunnelman synnystä. Radiodraama voitti aikoinaan Tšekkoslovakian kuunnelmafestivaaleilla Pro Bohemia -ykköspalkinnon.  Lehtori Marjatta Laurila  antoi kattavan katsauksen yli sadan vuoden takaiseen Loimaaseen. Paljon täällä on tapahtunut jo silloin.

Taidetalolla kaksi hurmaavaa leidiä sanaili hyvässä hengessä. Tapahtuman tasoa on kuulemma parasta nostaa, kun tänä vuonna molemmat esiintyjät liikkuvat keppien kanssa…

Seuraavana päivänä jatkettiin Jaakola -teeman kanssa. Loimaan Jaakola -seura ry vietti Jaakola -päivää. Patsaspuistoon kokoonnuttiin taas, tällä kertaa vesikuurojen saattelemana.

Yleisö tunnelmallisessa Alpon ateljeessa

Ohjelmassa oli perinteisten Alpon ja Pirkon sanoittamien laulujen lisäksi runonlausuntaa ja mielenkiintoinen keskustelu siitä, mitä Alpo on keskustelijoille merkinnyt. Päävieraana oli toimittaja Leila Lihtonen, Tuula-Liina Variksen kaksoissisar. Hänellä oli paljon kerrottavaa Alposta ja heidän kohtaamisistaan vuosikymmenien varrelta. Mielikuva Alposta täydentyi mukavasti.

Loimaan taideseura ry:n puheenjohtaja taiteilija Hanna Rautavuori kertoi, miten hän nuorena arasteli Alpoa yhteisissä taidetapahtumissa. Amanuenssi Emilia Heikkilän elämään Alpo on vaikuttanut todella suuresti. Alakoulussa hän oli sanomalehtiviikolla valinnut Alposta kertovan artikkelin vihkoonsa ja piirtänyt kuvan yhdestä Patsaspuiston suuresta veistoksesta, jossa hahmo on kontallaan. Vihko on vieläkin tallella. Opiskeluaikaan Emilia oli kesäisin töissä Patsaspuistossa ja teki taidehistorian gradunsa Alpo Jaakolan taiteesta. Kotiseutuneuvos Raija Kouri oli ollut Alpon kanssa Loimaan kunnan kulttuurilautakunnassa ja vähän pelännytkin Alpoa, mutta oli todennut, että kyseessähän on mukava mies, joka aina välillä kokouksen pitkittyessä nousi kävelemään pöydän ympäri.

Tilaisuus päättyi Laura Kilpiön ja Antti Jaakolan esittämään yllätyskappaleeseen: Lulu on must!

Tämän vuoden Jaakola -päivien esiintyjät. Vasemmalta takaa runoja esittänyt Kaija Joensuu, Loimaan taidesseuran pj taiteilija Hanna Rautavuori, laulaja-muusikko Laura Kilpiö, näyttelijä Antti Jaakola, amanuenssi Emilia Heikkilä ja edessä istumassa toimittaja Leila Lihtonen

Olen lukenut neljä kirjaa: Colm Tóibínin Äitejä ja poikia, Katri Lipsonin Jäätelökauppias, Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä ja Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset. Tähän nelikköön mahtui kaksi kirjaa, joiden lukemista en meinannut raaskia jättää kesken. Niinpä istuin vastoin tapojani päivällä ulkona lukemassa.

Katso Luettua -sivulta, mitkä ne kaksi olivat.

Kesän loppumista – onko siitä jo melkein kaksi viikkoa – vietimme lapsenlasten kanssa. Hämärtyvässä illassa paistoimme jokirannassa makkaraa, vilkuttelimme ohi ajaville veneilijöille ja sytytimme punaiset lyhdyt riviin jokipenkkaan.

Kesä loppuu, syksy saapuu. Vielä on lämpöä, vihreyttä, veden välkettä ja auringon kiloa.

Kävimme kahtena päivänä muuten Mellilän järvellä uimassa, syyskuussa!

Tänään aamulla linnut visersivät postinhakureissulla. Pikkulinnut olivat kerääntyneet piihapuihin muuttomatkallaan. Mieli siirtyi tuhansia kilometrejä etelämmäs, sinne ne ovat menossa. Antaa syksyn tulla. Haluan kokea taas luonnon hiljaisen kuihtumisen, siirtymisen lepoon, nukahtamisen pehmeiden lumipeittojen alle. Sitä ennen vielä kunnon pesut – koko viikon sadekuurot ovat viskautuneet taivaalta – puhdistuminen, pelkistyminen. Hengityksen huuruaminen, takkia niskaan, kaulaan liinakieppi, lämpimät lapaset ja pipot käyttöön. Mikä hyvä olo syntyykään, kun vilun karkoitus onnistuu lisäämällä villaa päälle.

Vielä runkoruusu innostui kukkimaan elokuun myöhäisen lämpöaalloon innostamana.

Maailman kaunein sairaala Ajan valossa

Elokuun viimeisellä viikolla järjestettiin Alvar Aalto -viikko 2019 Turussa ja Paimiossa. Kyllähän minä Alvar Aallon tiesin entuudestaan ja muutaman hänen suunnittelemansa rakennuksen Turussa, mutta Paimion parantolassa en ollut koskaan käynyt. Maine oli kiirinyt ja viimeaikaiset uutiset rakennusten myynnistä ja ympäröivien mäntyjen hakkuista olivat mielessäni.

Sairaala on ollut valmistuttuaan 1933 tuberkuloosiparantolana 1960 -luvulle saakka (jolloin uudet tehokkaat lääkkeet mahdollistivat sairaalajaksojen lyhenemisen), sitten  keuhkotautien hoitopaikka ja nykyään osassa rakennuksia toimii Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Kävin ensin Paimion kaupungintalon  näyttelyparvella järjestetyssä parantolan huonekalunäyttelyssä ja  Paimion sähkömuseossa, jossa oli myös parantola -teema eli tietenkin valaisimia.

Ällistely sammalikolla sen kun lisääntyi. Miten monipuolinen lahjakkuus Alvar Aalto onkaan ollut! Aloin miettiä, miten Aallon muotokieli oikein on kehittynyt. Pitää tutustua hänen historiaansa tarkemmin.

Rakennusten lisäksi hän suunnitteli kalusteita, valaisimia ja jopa lavuaareja. Mukana suunnittelussa oli hänen arkkitehtivaimonsa Aino Aalto eikä varmuudella voikaan sanoa kumman suunnittelemia eri kohteet ovat.

Kaupungintalon näyttelyssä oli mm. parantolaan eri tarkoituksiin suunniteltuja erimallisia tuoleja. Oikealla oleva rivituoli on yksi suositummista julkisten tilojen tuoleista ja on ollut tuotannossa vuodesta 1929 asti. Taivutettu koivuvaneri oli aivan uutta.

Kaikessa suunnittelussa on otettu huomioon tarkoituksenmukaisuus, käytettävyys, keveys ja klassinen muotokieli.

Puhdistus oli otettu huomioon suunnittelussa. Jotkut lamputkin olivat lasin sisässä helpottaen puhdistusta.
Potilashuoneen lavuaari on suunniteltu siten, että valuva vesi ei kohise, vaan kulkeutuu viemäriin täysin ääntettömästi. Kun keuhkotautiparantola loppui, kalustoa myytiin halvalla tai hävitettiin. Lavuaarejakin hakattiin palasiksi.
Hallipukki eli lepovuode, jossa potilaat makasivat ulkoparvekkeella hengittämässä raitista mäntyjen rikastamaa ulkoilmaa.

Keuhkotauti oli pahamaineinen  kansansairaus. Voi vaan ihmetellä, miten nuori Suomen valtio sijoitti tämän sairauden hoitoon niin paljon, että rakennettiin näin iso upea sairaala. Ja että uskallettiin antaa nuorelle 35 -vuotiaalle Alvar Aallolle tehtäväksi suunnitella kaikki.

Aallon visiossa valo, ilma, aurinko ja hygienia johdattelivat kaikkea suunnittelua. Kaikki rakennukset ovat valkoisia. Sisältä ne ovat valoisia ja sisustuksen väreinä keltainen, harmaa ja vihreä.

Paimion sairaalan etupiha valkoisine rakennuksineen johdattelee pääovea kohti.
Pääsisäänkäynnin katos noudattelee kaarevia muotoja, mutta ei täysin

Teemaviikon puitteissa järjestettiin sairaalaan opastuskierroksia ja kiinnostava Aika valossa -tanssiesitys, johon hankin lipun. Paimiossa vaikuttaa A.M. Dance -tanssikoulu, jonka Showmamas -ryhmä on esittänyt teosta jo keväällä loppuunmyydysti ja nyt pääsin mukaan.

Kokoonnuimme valoisaan aulaan odottelemaan Aika valossa -esityksen alkua. Naisia ja kaksi miestä. Keski-ikä taisi olla aika korkea. Koreografi taustalla tummassa asussa.

Tanssijat olivat keski-ikäisiä paimiolaisia naisia. Koreografi Annika Mutila taisi olla nuorimmasta päästä.

Koko esitys vietiin läpi ilman sanoja. Musiikkia oli muutamassa kohdassa. Yleisöä pyydettiin olemaan hiljaa ja vain kerran joku kommentoi jotain. Viittomalla meitä ohjattiin eri paikkoihin seuraamaan kohtauksia, jotka tapahtuivat auloissa, käytävillä, portailla, parvekkeilla ja ulkona. Tanssijoita oli 16 ja he olivat pukeutuneet hoitajiksi. Tanssissa välittyi ihmiskohtaloita hyvin koskettavalla tavalla.

Tämä oli mielenkiintoisempi tapa tutustua parantolaan kuin perinteinen opastuskierros.

Esityksen jälkeen lähdin hiljaisuuden vallitessa kiertämään aluetta. Käsitykseni paikan erityislaadusta kasvoi askelten lisääntyessä. Rakennuksia on paljon. Kaikki valkoista funkistyyliä. Tämä on kaikkein hienoin paikka, jossa olen käynyt. Kunnioitukseni kasvoi Alvar ja Aino Aaltoa ja kaikkia heitä kohtaan, jotka edesauttoivat 1933 valmistuneen rakennuskompleksin syntyyn. Miten hienoa, että erittäin vaikean ja traagisen sairauden runtelemille ihmisille saatiin aikaan näin hienot olosuhteet.

Laitan tähän loppuun kuvia, joita on paljon, mutta olin niin hurmaantunut valkeiden rakennusten mielettömästä estetiikasta.

Huoneita rivissä
Portaikko valossa. Aalto on miettinyt hyvin tarkkaan valon tulosuunnan eri vuorokaudenaikoina. Rakennuksista ei löydy pimeitä kolkkia.
Valo luo tosin tässä surumielisen muiston sairaalan lukuisista traagisista ihmiskohtaloista
Ilmastointiputket ovat täynnä kauneutta
Takaovi on kaunis
Kuin näköalatorni
Paimion parantolan kuvatuin kohde on tämä potilassiiven nurkka. Potilassiivessä sijaitsivat makuuhallit lähes 100 m pitkien käytävien varrella. Oikealla olivat alunperin avonaiset parvekkeet, mutta ne muutettiin sisätiloiksi.
Kauneus saa hengityksen salpautumaan
Käytävän länsipäässä (vasemmalla) varsinaisen osastoalueen ulkopuolella sijaitsivat osastonhoitajien asunnot

Suosittelen vierailemaan Paimion parantolassa.