Luettua ja kirjoitettua harmaina päivinä

Lokakuun päivät on pinottu harmaina. Muutama enää jäljellä. Olen kirjoitellut novelleja, perjantaina kun oli Novellimankelin kuukausitapaaminen. Mutta vaikeaa on. Tästä harmaudesta on vaikea nostaa mitään.

Mutta onneksi pari meistä oli saanut aikaan aivan valmiilta tuntuvia uusia tekstejä. Aikovat vielä muokata, mutta hyvä teksti on pohjana. Itsellä näistä tämän viikon jutuista yksi neljästä on jotenkin kelvollinen. Muut kolme vaativat vielä paljon työtä. Sigh…

Novellimankelissa teimme aikataulutusta ja vuoden päästä aiomme julkaista. Kevät vielä aikaa kirjoittaa, sitten alkusyksyllä paino ym. juttuja ja marraskuussa julkkarit pääkirjastossa. Tervetuloo!

Nimeä mietimme, pituutta, novellien järjestystä, kansikuvaa… Novellimankelin  logo on jo tehty, kiitos Helinin Karin. Ja pitää tietty vielä kirjoittaa uusia ja hioa vanhoja. Meillä on ihana ryhmä! Siis Kari Helin, mä, Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Pirjo Salmela, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Upea porukka!

Kulttuuria kylläkin olen nauttinut. Viikko sitten Metsämaan Kalliohovissa oli tupa täynnä, kun Heli Laaksonen kävi Aurinko -kierroksellaan kertomassa runoista. Aurinko. Porkkana. Vesi.

Laaksonen kertoili elämästään, runoista ja niiden taustoista ja tietenkin luki runoja. Moneen kertaan yleisö sai hörähtää nauruun. Laaksonen on taitava. Kannatti mennä. Ja oli ilo nähdä, että niin moni muukin oli tullut kuuntelemaan Laaksosen kotiseuturakasta ja myönteistä sanomaa.

Heli Laaksonen, iloinen nainen sai kirjoittaa omistuskirjoituksia pitkään

Sunnuntaina oli teatterilla Johnny Cash -konsertti. Soittajina oli nuoria miehiä, jotka ovat Wilenin Hannelen siipien suojassa soitelleet monta vuotta ja nyt viimein soittivat meille muillekin Cashin kantria.

Kantria kantria!

Esityksiä oli kolme, olin viimeisessä. Yleisö poikkesi tavanomaisesta teatteriyleisöstä, koska suurin osa oli MIEHIÄ. Leveälieriset hatut päässä, palttoot niskassa, selät niin leveinä, ettei tällainen hento (?) naisihminen meinannut takaa nähdä mitään. (Lyhyt nyt ainakin.) Mutta musiikki kuului.

Nuoret miehet soittivat kantria Hannelen avustuksella

Oli niin mukava nähdä entisiä oppilaita. Muistan elävästi, kun ysiluokan joululoman jälkeen solisti Kauniston Janne tuli bilsan luokkaan pystypäin, pitkä palttoo helmat liehuen, buutsit kopisten ja rojahti kuninkaana takapenkkiin. Joululomalla oli tapahtunut muodonmuutos, ja kantrimusiikkiharrastuksesta kerrottiin paikallislehdessäkin. Kaksi muutakin solistia esiintyi ja heitä olisi kuunnellut enemmänkin.

Leffassa kävin katsomassa Kari Tapiosta kertovan Olen suomalainen -elokuvan. Siinä vilahti Jaakolan Anttikin antamassa potkut nuorelle Kari Jalkaselle, tämä kun oli pitänyt lauluhommien takia rokulipäivän. Anttia nyt olisi katsellut enemmänkin.

Elokuva kertoi Kari Tapion elämäntarinan. Kuulin tuttavani kommentin, joka ei tykännyt viinan juonnin kuvauksesta, kai Kari Tapiossa muitakin elementtejä oli, ne jäivät nyt sivuun. Mutta aika oli sellainen. Viinan kanssa läträttiin eri tavalla kuin nykyään. Juicesta kertova elokuva sai samantyyppistä kommentointia, kun keskittyi Juicen alkoholismin kuvaukseen.

No, ne ovat käsikirjoittajan valitsemia näkökulmia. Mitä siihen nyt voi sanoa. Kari Tapio kuitenkin nousi vaimon vahvan persoonan ja perheen avulla ja elämän loppupuoli oli tasapainoinen – tämän käsityksen elokuvasta sai.

Onneksi aika on muuttunut alkoholin käytön suhteen.

Olen lueskellut Tóibínia ja Verrosta, katso Luettua.

Verannan ikkunalla ihastelen kauniita kasvun ihmeitä näin ennen pimeyttä ja talvilepoa. Ystävältäni saatu kaktus kukkii niin runsaasti, että henki salpautuu. Sen kanssa punaisia kukkia työntää jo ties monettako vuotta pikkusyklaami.

Rookley-pelargonia vielä kukkii, samoin kuin taustallä näkyvä Ruissalon puutarhasta hankittu samettilehtinen kukka, nimi on häipynyt syvälle melen sopukoihin.
Tässä tämä ihana samettilehtinen kukka, miten se tähän aikaan jaksaa kukkia työntää… Kukka muistuttaa soilikkia, mutta lehdet ovat aivan erilaiset.

 

Äännelmää ja kuunnelmaa

Sunnuntaina Suomen Kuunnelmayhdistys ry järjesti Loimaan kuunnelmapäivän teatterilla. Ja tupa oli täysi, lisätuoleja haalittiin lisää vielä aivan alkuhetkilläkin. Esitystaiteet ovat todella hurjassa nousukiidossa Loimaalla. Mieleeni tuli, että kuunnelmani Mylly esityksessä Alastaron vehnämyllyllä oli viime vuonna myös tupa täynnä. Hyvä kuunnelmat!

Teatterin lämpiössä ohjaaja Laura Kilpiö kertoi runsaslukuiselle yleisölle kuunnelman toteutuksesta.

Mutta aihe oli niin herkullinen, nimittäin kirjailija Pirkko Jaakolan kuunnelman Uneksijan ehtoollinen Live-esitys.

Sali pimeni. Esiripun edessä (esiripun toisella puolella Kopit -näytelmän lavasteet valmiina illan esitykseen, Kopit saavat kaksi lisäesitystäkin, kun tähän mennessä kaikki ovat olleet loppuunmyytyjä) istui yhdeksän lukijaa pienten tuikkujen äärellä. Pukeutuneena mustiin. Laura istui soittimineen vasemmalla, Reni oikealla. Sellon hiljaiset soinnut johdattivat kauas Espanjaan, missä samaan lopputulokseen johtavat yhdeksän tapahtumaketjua huipentuivat. Hiljaisuus oli rikkumaton. Silmät saattoi sulkea ja levollisuus levisi jäseniin, vatsaan, päähän. Äänet etenivät aaltoina mielen sopukoihin kertoen vanhaa tarinaa, josta ei yllätyksiä puuttunut. Kerrassaan mielenkiintoinen, syvästi vaikuttava ja sanoilla herkutteleva kokemus.

Väliajan jälkeen ohjaaja Sari Äikää-Torkkeli haastatteli kuunnelman kirjoittajaa Pirkko Jaakolaa. Huomaa Loimaan Lehti -tuolit, jotka mainostivat saman illan riemukasta loimaalaisuuden ylistystä, Kopit -näytelmää. Jaa, eihän mitään näy tuossa, kun kuvan laatu on surkea, takapenkiltä ei parempaa saanut.

Sitten rakastettu Pirkko Jaakola kertoi miten kuunnelma syntyi 1960 -luvun lopulla. Monen käänteen jälkeen kuunnelma sitten tehtiin YLEssä ja Pirkon tie kirjailijuuteen aukesi laveana. Pirkko on kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, mutta myös paljon muuta. Uusin käsikirjoitus Loimaan saviaarit esitetään marraskuussa Haaran kyläteatterissa. Luomisvoima on ehtymätön!

Pirkon jälkeen esiintyivät muusikot (monen muun tekemisen lisäksi) Laura Kilpiö ja Antti Jaakola. He lauloivat mm. iki-ihanan rakastumisen ylistyksen Silmät silmiä, johon Pirkko on tehnyt sanoituksen. Levytyksen tekivät Muksut. Sitä ei voi kyynelehtimättä kuunnella. Otin pätkän Lauran ja Antin esityksestä videolle, mutta sen lisäämisen tähän on teknisesti mahdotonta (ainakin minulle).

Taitava muusikkokaksikko, Laura ja Antti. Kuvan laatu surkea…

Lauran ja Antin yhteistyö jatkuu Haaran kyläteatterissa Loimaan Saviaareissa. Maltan tuskin odottaa…

Yritin lukea Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Lopetin lukemisen 20 sivun jälkeen. Luepa Luettua -sivulta, miksi.

L-kinossa näytettiin maanantaina mielenkiintoinen elokuva Kolme naista, tosin ohjaaja oli antanut elokuvalle nimen Kolmet kasvot, mikä olisi mielestäni ollut paljon parempi (edelleen ihmettelen suuresti, miksi suomennusvaiheessa nimiä vaihdetaan – kääntäjä-tuttavani sanoi, että elokuvien levittäjät määräävät nimet myyvimmiksi 🙁 ). Luepa Elokuvia -sivu.

Luonto loistaa hehkuvana vaipuakseen mustavalkoiseen kaapuun. Näkemään unta, toipumaan kesästä, uneksimaan keväästä, siellä se odottaa.

Kesästä syksyyn siirryttäessä

Syksy on tänä vuonna aikaisessa. Luntakin viskoi perjantaina kylmässä tuulessa. Aamulla oli maa ollut valkoinen. Kukat eivät enää kuki. Monena vuonna tähän aikaan olen kerännyt ison kimpun kukkia sisälle maljakkoon ja kasvihuoneesta kypsiä tomaatteja. Nyt kasvihuoneen versot ovat paleltuneet ja kärrätty kompostiin. Ruska on ollut komea ja yhtaikainen koko maassa, mikä on poikkeuksellista.

Pesuvesi välkehtii syksyn haaleassa valossa. Kasvihuoneen lattialla havaintoesitys sienien lahottajaominaisuuksista. Tämä oranssi yrittää saada ravintoa lattianraosta, mutta säälittä poistin sen ulos.

Pihalla on ollut kaikenlaista tekemistä. Metsästä kävimme poimimassa suppilovahveroita ja kanttarelleja, niitä näyttää tänä syksynä olevan suhtkoht runsaasti.

Pihaltakin löytyi kummallisia vihreitä möllyköitä, ja sieniähän ne olivat. Uusi tuttavuus.

Vihreä uusi tuttavuus kirsikkapuun alla sateen varjossa rengasta teemme kostein hatuin

Olen lukenut kirjoja: Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho, Katri Lipsonin Detroit, Elisabeth Strouthin Kaikki on mahdollista ja Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Olli Jalosen Karatollaakin aloittelin, mutta jätin lukematta loppuun. Miksi, katsopa Luettua -sivu.

L-kinon  syksy alkoi. Ensimmäisenä elokuvana oli Manifesto. Olipa mukava nähdä, että katsojien määrä oli lisääntynyt kolmanneksella! Muut elokuvat tänä syksynä ovat Kolme naista, Minä kusama, Happy ending jaClaire Darlingin viimeiset hullutukset. Viisi elokuvaa 20/15 eurolla. Hyvillä penkeillä, pimeässä, isolla valkokankaalla, loistava ääni. Herkeämätön katselukokemus, mitä kotona telkkarin äärellä ei saavuta. Katso Elokuvat -sivu, millaisia elokuvat olivat mielestäni. Siellä on myös näkemykseni Downton Abbeyn kokopitkään elokuvaan.

Superhauska on Loimaan Teatterin Kopit, joka antaa Loimaan lehteen vuosien varrella lähetettyjen koppien muodossa hauskan tarinan loimaalaisuudesta. Esityksiä on vielä kaksi ylimääräistä, menkää  ihmeessä katsomaan! Käsikirjoituksen on tehnyt Sari Äikää-Torkkeli, joka myös ohjaa näytelmän. Koko työryhmä on ollut työstämässä käsikirjoitusta ja luvassa on hienoja ja naurattavia kohtauksia. Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä!

Syksyn kulttuuritarjonta näyttää mukavalta. Ei tarvitse lähteä Loimaalta, täällä tapahtuu. Sunnuntaina Kuunnelmapäivät, ensi viikolla Heli Laaksonen Metsämaalla, ensi kuussa Haaran Saviaarit ja mielikuvitusta kutkuttava Metsänpeitto. Tosin Turussa kiehtoisi Bach -konsertti ensi viikolla ja Turun ylioppilasteatterin Poltettu Oranssi.  Eeva-Liisa Manner kun on minuun eniten vaikuttanut runoilija… Saapi nähdä, jaksanko sinne asti. Jatkossa kuuluu lisää…

Tammikuussa Jaakola -seura järjestää teatterimatkan Don Juania katsomaan Turkuun ja huhtikuussa mennään katsomaan, miten Ruusuruoska taipuu Tampereen työväenteatterin kellariteatterissa.

Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa… On elinvoimaisesta pahnueesta, tämän sisaruksen omistaja kummipoikani täytti juuri 40 vuotta ja vielä kummatkin röhkivät – ehkä kummipoikakin! 😉