Saviaareista metsänpeittoon

Onpa ollut taas loimaalaista esitystaidetta tarjolla katsojille.

Haaran kyläteatteri on esittänyt Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi Loimaan saviaarit -näytelmää. Teksti on Pirkko Jaakolan käsialaa ja olipa pirkkomaista mustalla huumorilla ryyditettyä kohtausta toisensa jälkeen. Tosipohjaisia kaikki. Niin iloisesti esitettyinä, että jo sitä iloa oli nautinto katsoa ja kuunnella taitavaa laulantaa. Suuri joukko kaikenikäisiä näyttelijöitä kuljetti tarinaa kohtauksesta toiseen. Osa näyttelijöistä on ollut mukana alusta asti eikä voi kuin ihailla kyläläisten näytelmäinnostusta sekä ohjaaja Laura Kilpiön kekseliäisyyttä ja luomisvoimaa. Laura oli yhdessä Antti Jaakolan kanssa tehnyt loistavan musiikin.

Katsojat reunustavat kolmella puolella näyttelijöitä. Kyläläiset ovat muuten itse rakentaneet  koko komean kylätalon talkoilla.

Haaran kyläteatteri on esittänyt  näitä näytelmiä useita ja koskaan en ole joutunut pettymään. Mitä vielä onkaan tulossa.

Sunnuntaina kapusin jännittyneenä Loimaan teatterille, missä Laura oli ”harrastuksensa” parissa eli valmistanut Iina Wahlströmin ja Pekka Suhosen kanssa runo-lauluesityksen Metsänpeitto. Olin saanut tietää, että esityksessä on meidän Runotuulen mankeloimaa -runoantologiasta minunkin runoni.

Esiintyjät muuten antavat osan pääsylipputuloista Luonnonperintösäätiölle. Sinne voi tehdä lahjoituksen, jolloin esim. 50 eurolla saa suojeluun sata neliömetriä vanhaa metsää tai 500 neliömetriä luonnontilaista suota. Hieno homma! Lahjoituksen voi tehdä tilille IBAN FI 78 5494 0950 0224 93 tai ostaa tukituotteita verkkokaupassa www.luonnonperintosaatio.fi

Valkoiset tuolit – mustat tuolit – Helena Sinervo

Runoja oli paljon. Välillä lausuttiin, välillä laulettiin, vaihdettiin esiintyjää, välillä  musiikkia. Taitavaa esittämistä kaikilla tasoilla ja hyvin rytmitettynä.

Metsään mennään, polku tulee eteen, sitä pitkin, saniaiset kaartuvat, hyväilevät minua kun kuljen yhä syvemmälle, metsän suojaan, turvaan, puiden huminaan, lehvästön peittoon. Metsä sulkeutuu. Peittää. Katoan.

Minun runoistani oli valittu In memoriam. Se oli vähän yllätys, en ollut koko runoa edes muistanut. Kirjoitan sen tähän:

In memoriam
Keskustan suuret puut
Kalevankadun koivut
Seurakuntatalon puiden hämyisät varjot
Nordean edustan lehmukset
Ja Keskuspuisto mennyttä, puisto
mennyttä puiden havina
mennyttä lehvästöjen siimes, mennyttä
katseiden kohde kun kierrän toria

Mitä me teemme petankkialueella
Ranskassa sitä pelataan varjossa, puiden hämyssä
Aurinko saa leikkiä viherhiukkasten kanssa

Suuret puut upottavat juurensa suuriin sydämiin
sanatonta viestiä sivistyksestä
Pienet sydämet päräyttävät moottorisahan

Kun muutin Loimaalle 17 vuotta sitten, ihastuin keskustan suuriin puihin. Suuret puut ovat kaikkein rakkain kasviryhmäni. Ehkä tämä rakkaus johtuu lapsuuteni vuosista Linnankatu kolmessa Aurajoen rannalla pääkirjaston vieressä. Isojen lehmusten siimeksessä leikimme, juoksentelimme, hypimme, katsoimme Tuomiokirkon edustalla näyteltyä Jokamies -näytelmää.

Kirjaston ympäriltä aiottiin kaataa 70 puuta. Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoon ja koppeihin niin runsaasti mielipiteitään kaatosuunnitelmista, että kaupunki pyörsi päätöksensä. Niinpä tämä puu sai jatkaa elämäänsä ja ihastuttaa graafisilla muodoillaan meitä vieläkin.

Olen lukenut paljon kirjoja, Oksasta, Lundánia ja monta Verrosta, katso Luettua ja käynyt elokuvissa eli L-kinossa, katso Elokuvat.

Kirjoitin uusiksi yhden novellin, jota olemme Novellimankelilaisten kanssa ruotineet Onedrivessä. Perjantaina on kuukausitapaamisemme. Se tekee taas niin hyvää sielulle, etenkin näinä harmaina marraskuun päivinä. Kuten nuo teatteriesityksetkin. Vuoden päästä on julkkarit pidetty ja tarinamme lähtevät maailmalle.

Olen myös askarrellut. Tekee hyvää saada jotain konkreettista aikaan. Tai sitten ei. Vaan olla, katsoa rauhallisesti ympärilleen, istahtaa. Odottaa uutta päivää, sieltä se tulee, aina.

Kirja syntyy näinkin, tyhjiä sivuja käsin täytettäväksi.

 

 

 

 

Stockholm du sköna

Viime viikolla oli vuorossa jokasyksyinen vierailu Tukholmaan opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären kanssa opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären luo. Tämä oli neljäs kerta. Ensimmäinen oli Vuotos -romaanin esittely Suomalaisten kirjallisuuspäivillä. Itse asiassa silloin 1970 – luvulla käytiin Turusta paljon Ruotsissa töissä. Itsekin olin kahtena kesänä Älvenäsissä Svenska Rayonilla ja kahtena laivoilla nissenä. Monet jäivät Ruotsiin kokonaan, parempi palkka ja selkeyttä elämäntilanteeseen. Itsekin olisin voinut jäädä, mutta sitten lähdinkin ihan toiseen suuntaan eli Lappiin.

Laiva oli hiljainen, eipä koskaan ole ollut  niin vähän matkustajia. Turusta lähti kanssamme vain muutama kymmenen matkustajaa. Mutta hiljaisuus sopi meille oikein hyvin. Saaristo oli jäätön ja lumeton. Aikaisempina vuosina on valkoista näkynyt näihin aikoihin.

Kulttuurimatkaksi tämäkin muodostui.  Syksyn edetessä näyttää kulttuuri vievän aktiivisen aikani yhä enemmän. Vierailimme paikallisessa kansallismuseossa, National museumissa, joka on juuri restauroitu hienoksi.

Tukholman National museumin portaikko

Tapasimme myös 50 vuotta vanhan ”vanhan ystävän”, joka kiersi näyttelyn kanssamme. Samalla saimme päivitettyä viime aikojen tapahtumat.

Taikku on aktiivinen blogini lukija ja yllätys yllätys, loimaalainen!

Museo oli ilmainen suurelta osin. Maksullisiin näyttelyihin emme menneet, kun kulttuuriannos täyttyi kolmikerroksisessa laajassa katsauksessa. Tidslinjen -osuus kuvasi taidetta monelta vuosisadalta. Paljon oli  henkilökuvia mutta myös esineitä. Viimeinen osuus, 1965 alkaen, aiheutti huudahduksia, kun vitriineistä löytyi suomalaisiakin esineitä, kuten Fiskarsin keltakahvaiset sakset.

Miten kaunis on valon ja varjon yhteistyö
Elämän hienoin muoto, kaari, pallo, valo, varjo
Räsymattokin on taidetta

Museosta lähdimme kävelylle pimeneviä katuja pitkin ja eikun sisään sisustusliikkeeseen. Ilokseni sain todeta, että ruotsalaisessa sisustuksessa on menossa värikäs runsauden kausi. Minun mieleeni!

Yltäkyllin väriä syksyn pimeyteen! Seinäkangas oli erityisen kaunis.

Toisena päivänä vierailimme aikamoisessa vesisateessa Fotografiskassa, joka on siis museo ja sijaitsee Södermalmilla samalla rannalla Vikingin terminaalin kanssa. Paikka on lähellä Slussenia, joka muuten on aikamoisessa myllerryksessä, kun maa on vajonnut ja vaatii monenmoiset korjaustoimenpiteet, jotka jatkuvat vielä vuosia.

Päänäyttelynä oli todella vaikuttava Jimmy Nelsonin Homage to Humanity.

Tanzania. Katsojat viipyivät hiljaisina pitkään kuvien äärellä.

Olipa vaikuttava kokonaisuus. Nelson on kiertänyt monta kymmentä vuotta ympäri maapalloa ja kuvannut asukkaita Siperiasta Meksikoon, Afrikkaan ja Tyynen meren saarille. Kuvat ovat todella vaikuttavia. Ne kertovat rikkaista kulttuureista, hiljaisesta voimasta ja tyynistä katseista.  Näitä kuvia katsellessa voimistuu tunne, että  nämä kulttuurit tulevat säilymään, koska ihmiset eivät anna lannistaa itseään vaan kantavat perinteitään ylpeästi.

Kuvatut heimot, paitsi Amerikat ovat jääneet pois kuvasta. Kaipasin saamelaisia, mutta pohjoisia kansoja edustamaan oli valittu Siperia.

Laitan tähän ottamiani kuvia, kaipa niiden näyttäminen on sallittua. Kaikkien kuvien ottopaikkaa en osaa varmasti sanoa. Laatu ei myöskään ole kovin hyvä.

Homage to Humanity -näyttelyn kansikuva
Wodaabe, Gerewol, Chad 2016. Erityisesti tämä kuva sai viipymään pitkään, oli niin paljon ihailtavaa.
Afrikka. Puu on niin suuri, ettei sitä meinaa tajuta.
Idässä ollaan
Idässä
Yangshou Cormorants, Yangshou, China, 2005. Kalastusta.
Sadhus, Naga Sadhus & Jat peoples, India
Khudi, Clas, Siberia
Inkat

Kauniita he ovat, ihmiskunnan edustajat maapallon eri puolilla, erilaisissa olosuhteissa, luonnon muovaamina, sopeutuneina vuosituhansien aikana. Tämä oli vaikuttavimpia näyttelyitä, mitä olen nähnyt. Jimmy Nelsonin kuvia voi ostaa kirjoina.

Fotografiskassa oli myös muita näyttelyitä, mutta näiden Nelsonin kuvien jälkeen ne eivät tuntuneet oikein miltään. Yksi näyttely  kertoi pohjoismaisesta elämänmuodosta. Ihmiset olivat saaneet lähettää kuviaan ja täytyy sanoa, että jälki oli sen mukaista. Ei oikein sykähdyttänyt.

Monta huonetta oli Sebastiao Salgadon kuvia Brasilian kultakaivokselta. Karmeat olosuhteet, jossa ihmiset olivat kuin muurahaisia, ei ihmisarvoa, ei yksilöllisyyttä. Ihan puistatti.

Golg mine of Serra Pelada, State of Pará, Brazil, 1986

Saga Wendottesin In Between Realites -näyttely kuvasi lapsia erilaisissa ympäristöissä. Näytti, että päät oli liitetty vieraisiin vartaloihin ja aiheiden valinta sai miettimään lasten hyväksikäyttöä.

Eläinten hyväksikäyttöä kuvasi norjalainen Christian Houge polttamalla eläinten malleja. Niitä oli inhottava katsoa ja näiden huoneiden läpi menimme nopeaan.

Syksyn Ruotsin reissu oli hieno. Tapasin ystäviä ja sain annoksen kulttuuria ja mielihyvää. Kyllä nyt jaksaa eteenpäin.

Onko se kuningatar pöntöllä? Vai onko tämä aluspöksymainos? 😉

 

Kauneutta kauneutta kauneutta

Onpas ollut hoppuista aikaa tämä loppusyksy. Tietokoneen ääreen en ole juuri ehtinyt, kun olen viilettänyt ympäri Etelä-Suomea. Mutta nyt kerron mitä olen kokenut.

Pyhäinpäivän viikonloppu alkoi suuren kauneuden merkeissä. Lauantaina vierailin ensi kerran Helsingin Oopperatalossa. Se on ollut olemassa jo vuodesta 1993, mutta jostain kummasta syystä en ole siellä käynyt, vaikka tänä aikana oopperoita ja baletteja olen nähnytkin muualla.

Mutta nyt oli hyvä syy. Tyttären tytär esiintyy Lumikuningatar -baletissa lumihiutaleena. Hän on balettiuransa alussa ja tämä oli ensimmäinen esiintyminen Kansallisbaletissa. Tulevaisuudessa tulen vierailemaan siellä monta kertaa, seuraavan kerran joulukuussa Pähkinänsärkijää katsomaan. Lukuningattaressa esiintyy myös kaukainen sukulainen eli balettitanssijoita on ollut useampia jo aikaisemminkin suvussa.

Kaunis oopperarakennus

Pimenevässä illassa lähestyimme valkoista isoa rakennusta.

Sali tuntui jotenkin intiimiltä. Katsojat olivat jotenkin lähellä toisiaan, kun permannon reunoja kiersi kolme parvekekerrosta. Meidän paikat olivat hyvät, aivan permannon etuosassa.

Lumikuningatar perustuu tanskalaisen satusetä Hans Christian Andersenin pitkään ja merkittävään satuun ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1844. Jääkylmän sydämen omaavan Lumikuningattaren esikuvana on arveltu olleen ruotsalainen oopperalaulaja Jenny Lind, johon Andersen oli ollut ihastunut saamatta vastakaikua. Näin ne kirjailijoiden elämänkokemukset siirtyvät ikuisiksi tarinoiksi.

Kansallisoopperan Lumikuningatar on suunnattu lapsille. Aikuistakin auttoi kertojan osuus, nimittäin juonta vietiin tanssien lomassa eteenpäin isoäidin kertojahahmon avulla. Tämä ratkaisu oli paljon helpompi kuin katon ylärajassa liukuvat tekstit, joita esimerkiksi oopperoissa joutuu tiiraamaan. Eikä tarvinnut aktiivisesti tulkita, mitä tansseilla haluttiin kuvata. Yleisössä olikin lapsia paljon. Se on ilahduttavaa, samoin kuin se, että kaikki 11 esitystä ovat loppuunmyytyjä.

Lumikuningatar liukui hoviväkensä kanssa väliajalla lämpiön läpi. Siellä hän on, rakas lapsenlapseni.

Väliajan alussa lumikuningatar kulki lumihiutaleiden, maahisten ja jääkarhun kanssa kulkueena lämpiön läpi. Lapset saattoivat nähdä hahmot läheltä ja huomata, ettei niissä ollut mitään pelättävää. Ensimmäisessä  näytöksessä nimittäin seurueemme pienin, kuusivuotias, turvautui äidin syliin ja peitti silmänsä aika ajoin. Väliajan jälkeen hän istui omalla penkillään. Jännittävintä oli kahdeksanvuotiaan mielestä peilin särkyminen. Se olikin aikamoinen rysäys. Hän seurasi hyvin tarkkaan näyttämön tapahtumia ja muistaa tämän esityksen varmasti koko ikänsä.

Lapset saivat myös osallistua esitykseen ja saivat taikasauvat kotiin vietäviksi. Hieno oivallus!

Hyvä taide on hyvää sekä lapsille että aikuisille. Kiinnitetään huomiota eri asioihin, mutta nautitaan. Hienoimmat tanssit olivat mielestäni ennen väliaikaa esitetty kohtaus, jossa oli paljon lumihiutaleita ja toisella jaksolla saunakohtaus, missä parikymmentä miestä tanssi voimakkaasti. On niin nautinnollista katsoa, kun iso joukko tanssii yhtä tahtia!

Esiintyjissä oli myös paljon lapsia, jotka harrastavat balettia. He näyttivät nauttivan esiiintymisestä ja olivat tosi ihania. Samoin Balettioppilaitoksen oppilaat esiintyvät eri kokoonpanoissa noin kolmessa näytöksessä, tytöt lumihiutaleina ja pojat maahisina. Hienoa, että he saavat kosketuksen Kansallisbalettiin jo ensimmäisenä opiskelusyksynä, jota on kulunut vasta kaksi kuukautta. Kun näiden lasten ja nuorten tukijoukot tulevat katsomaan esityksiä, baletin katsojajoukko laajenee.

Seuraava vierailu onkin sitten joulukuussa, kun Balettioppilaitos esittää Pähkinänsärkijän, kuten jo taisin mainitakin.

Seuraavana päivänä nautin Helsingin runsaasta kuvataidetarjonnasta, nimittäin vierailin HAMissa ja Ateneumissa.

HAM oli uusi kokemus, Tennispalatsissa. Menimme alunperin katsomaan Ellen Thesleffin Minä maalaan kuin jumala -näyttelyä, mutta kyllä mielenkiintoisempi oli Mieliala – Helsinki 1939-1945 -näyttely, joka tarjosi uutta. Olen Thesleffin maalauksia nähnyt aikaisemminkin Turun taidemuseossa useaan.

Ellen Thesleff: Huuto

Mutta ne sodan aikaiset mielialat! En ole esimerkiksi tiennyt, että ihmisten mielialoja vakoiltiin aivan tarkoituksellisesti, mm. kuuntelemalla, mitä raitsikoissa, toreilla ja kaupoissa puhuttiin. Siis Suomessa! Aikaisemmin olen yhdistänyt tällaisen toiminnan aivan muihin maihin. Näin yritettiin saada selville mielialat, jotka mm. kirjeiden välityksellä sitten kulkeutuivat rintamalle ja vaikuttivat taistelutahtoon ja -kuntoon.  Arkistot poltettiin 1944 Kalliossa ja osa haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastuneista arkistoista on nyt laadittu tämä näyttely, ideoijana Anna Kortelainen.

Valokuvaesityksiä oli monta eri aiheista. Niistä näkyi, että huolimatta sodasta istuttiin juhannuksena Esplanadilla Kappelissa juhlimassa. Juhlimiskuvia oli muitakin, ravintoloista ja tanssisaleista. Ei eletty täydessä synkkyydessä vaan nautittiin elämästä, joka saattoi katketa koska tahansa pommituksiin tai rintamalla. Lasten kuvat koskettivat erityisesti.

Projisoidut kuvat olivat suuria, monta vierekkäin imemässä katsojien katseet vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemaan traagiseen aikaan. Kerta kaikkiaan hieno kokonaisuus.

HAMissa oli myös Tove Janssonin taideteoksia. Hänhän on oikeastaan ollut kuuluisampi taidemaalari aikoinaan kuin muumien luoja. Nähtävillä oli kaksi isoa freskoa. Valtavan hienoja. Lapsille oli oma nurkkaus, jossa muumihahmot juoksivat iloisina. Olen muuten nähnyt Kasnäsissä näyttelyn, jossa olivat alkuperäiset muumit piirrettynä Janssonien kesämökin vessan seinien pinkopahville. Pitäisi kaivaa ne kuvat jostain esille.
Ateneumiin menin katsomaan Olli Lyytikäisen näyttelyä. Lyytikäinen oli samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta kuoli vuonna 1987. Liian nuorena. Hänellä olisi ollut vielä paljon sanottavaa ja kuvattavaa.

Sitten näin taas kerran suomalaisuuden ikonit, kultakauden taideteokset, jotka varmaan jokainen suomalainen tuntee.  Teemana on Suomen taiteen tarina. Aina on mieltä hivelevää  nähdä nämä teokset.

Eero Järnefeltin Kaskenpolttajat vuodelta 1893 muistuttaa, miten kovan työn takana leipä on ennen ollut. Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot vuodelta 1886 on koristanut erilaisina jäljennöksinä monen suomalaisen kodin seiniä vuosikymmenien aikana.
Hugo Simberg; Haavoittunut enkeli, Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto v. 1879, aina yhtä pysäyttävä
Oikealla ylhäällä yksi mielitauluistani, Albert Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, v. 1888
Eikä tämä tähän lopu. Kävin myös Salossa Veturitallissa, missä on aina mielenkiintoisia näyttelyjä. Nyt sain itse osallistua kahden eri teoksen tekoon. Tällaista lisää! Vähän aikaisemmin oli käynyt päiväkotiryhmä, jonka taiteen tekoa olisi ollut ilo katsella. Mutta oli ilo osallistua itsekin.

Alexander Reichstein  asuu Suomessa. Hän oli pyytänyt yleisöltä kirjoja ja laatinut niistä ison labyrintin. Kiertelin sitä yhä sisemmäs, lueskentelin kirjojen nimiä, bongailin tuttuja kirjoja. Kirjat muuten jaetaan yleisölle näyttelyn loputtua.

Kirjalabyrintti

Spectrumit ovat minullakin kirjahyllyssä. Tietosanakirjat ovat tällä hetkellä arvostukseltaan kuopassa, kun google kertoo kaiken. Mutta olen myös kuullut muunlaisia mielipiteitä, joiden mukaan niiden arvo tulee vielä nousemaan, kun google räjähtää tai sähkö loppuu tai tapahtuu jotain muuta. Sitäpaitsi googlen sisältämä tieto on pintatietoa. Tosin tietosanakirjoissa tieto voi vanhentua, mutta on siellä paljon ikuista asiaa.

Miten kauniita kirjat ovatkaan. Niiden sivut sisältävät kirjoittajan mielen tuottamat lauseet, virkkeet, ajatukset, satojen tuntien rankan aivotyön tulokset.

Tämän patsaan tein itse!

Viimeisessä huoneessa oli installaatio, johon näyttelyvieraat saivat tehdä oman syntymäkuukautensa kohdalle kuvan. Ihanaa!

Pyörivä kuukausi-installaatio

Reichstein on nimensä mukaisesti kiinnostunut kivistä. Hän oli makoillessaan meren rannalla saanut idean teoksiin, joissa rautalangasta väännetyt hahmot tekevät vaikka mitä.

Tässä mielitekemistäni
Tässäkö tulevaisuudenkuva

Nyt on mieli täynnä kauneutta. Ulkona luontokin veti päälleen valkoisen viitan ja toteuttaa kauneutta osaltaan. Talvi on tullut.

Tämä vaan innostuu: 60 auennutta kukkaa ja 28 nuppua

 

Big Band -musiikkia

Viikko sitten lauantaina oli Loimaalla suurta kulttuurijuhlan tuntua ilmassa, kun Kauppala Big Band täytti 10 vuotta. Puistokadun koulun sali oli muutamaa kymmentä paikkaa vaille täynnä. Ihmisiä oli niin paljon, että kahvikakskytminuuttinenkin venyi melkein kaksinkertaiseksi. Oli muuten hyvät tarjoilut.

Big Bandissa on paljon soittajia niin kuin kuuluukin: foni- ja trumpettisektioissa kummassakin viisi, komppisektiossa neljä ja pasuunasektiossa kolme. Laulajiakin oli neljä. Kaikkiaan ihmetyttää, että Loimaan kokoisesta kaupungista löytyy näin paljon näin taitavia muusikkoja.

Ohjelma  koostui ikivihreistä jazzsovituksista, James Bond -tunnareista ja Elviksen kappaleista. Lisäksi oli Aki Sirkesaloa ja minua eniten värisyttänyttä Ultra Brata ja Walker Brothersia. Nämä viimeksi mainitut laulettiin kaikkien neljän voimin. En ollut tiennytkään, että Pekka Suhonen osaa laulaa noin hyvin! Riikka Ollila oli myös uusi tuttavuus ja hänen supervahva äänensä yllätti.  Iina Wahlström on rakas Valma-Welmani ja tuttu viime vuoden kevään Toinen -näytelmästä. Armi Haatanen on vakuuttanut jo aikaisemmin hienoilla tulkkinnoillaan ja sävellyksillään.

Tätä toivoisinkin lisää! Kaikki neljä laulamassa yhdessä, vuorotellen sooloillen. Väristykset olisivat varmat. Big Band voisi pitää vaikka Ultra Bra -konsertin tai Walker Brothers -konsertin.

Walker Brothers oli elämässäni 18 -vuotiaana kesän rytmittäjä ja menen melkein sekaisin, kun kuulen heidän kumeita kappaleitaan. Summertime tuntuu melkein profeetalliselta…  Your gonna spreng your wings…  Kokonainen konsertti heidän kipaleitaan ja minut saataisiin syvään nirvanaan.

Kommeeta on!