Polveilevaa

Pitänee tämä hiljaisuus katkaista, vaikka vaan hetkeksi. Olen ollut polvileikkauksessa yli viikko sitten. Molempiin polviin uudet nivelet. Tietokoneelle en ole jaksanut, mikä kertonee paljon. Vuoteessa selällään maaten kännykän selailu on onnistunut hetkeksi, muttei päivityksen teko.

Miten paljon maailmaan mahtuukaan kipua ja särkyä. Se ei näy, ei kimpoile seinistä, ei peitä alleen. Leviää etenevinä aaltoina, hiutuu pois, haihtuu avaruuteen. Jäljelle jää avuton ähkäisy, surkea kivun kyynel silmänurkassa.

Ihmeellisimpiä asioita ihmisen elossa on unohdus. Vaivalloiset hetket haalenevat ja murenevat jonnekin. Ihmiselon selviämisen avain, katse eteenpäin, askel uutta polkua pitkin, yhä varmemmin, pystyssä pysytään, annetaan tukea muille horjuville. Ehkä kellahdetaan itsekin hetkeksi, mutta ärräpään voimalla ylös ja liikkeelle uudelleen. Perkele!

Aika venyi. Niin paljon tapahtui parin päivän aikana. Jälkeenpäin piti oikein laskea, että vain puolitoista vuorokautta vietimme yhdessä. Huoneellinen samassa elämänvaiheessa olevia naisia. Kerroimme elämäntarinamme, jaoimme kipumme, annoimme apuamme. Naurumme raikui käytävälle asti. Olimme niin lähellä toisiamme, että vastaavaa ei montaa kertaa elämässä tapahdu.

Sairaalasta lähdön jälkeen Whatsup on pimpottanut Polvisiskojen viestejä ja kannustushymiöitä. Kyllä se siitä! Kyllä sinä selviät, paranet, pistät kesällä tanssiksi ja juokset koirien kanssa. Olet hyvä, olet vahva, olet kaunis, sinulla on hyvät polvet. 😉

Ulkona päivä himmenee. Onkin ollut keväinen sinivaivas ja auringonpaiste. Joessa rannalla taas parin metrin jäänauha. Sen enempään ei tämä talvi kykene. Mutta tilanne voi muuttua, on vielä pari kuukautta aikaa. Minunkin tilanteeni muuttuu kahden kuukauden aikana. Ainakin polvien osalta.

Olen lukenut Sirpa Kähköstä. Viime vuosisadan lopussa ilmestynyt Mustat morsiamet ja Graniittimies viiden vuoden takaa. Katso Luettua.

 

 

Tammikuun härkäviikkojen ajassa

Näinä härkäviikkojen päivinä ei ole juuri mitään kirjoitettavaa, tuntuu siltä.

Aamulla aurinko oli kiipeämässä metsän takaa näkyviin. Yläpuoliset pilvet heijastivat säteitä punaisina. Kun käännyin postilaatikolta takaisin, aurinkopallon yläreuna vilkutti metsän sahalaitasilhuetin takaa. Terve vaan, täällä ollaan.

Kesällä aurinko on samaan aikaan jo korkealla ja on noussut aamuyön tunteina Urjalan suunnasta valaisten verannan.

Mene sieneen, kehoitettiin. Suppilovahveroita ja kanttarelleja on löytynyt, kerrotaan. Taidankin lähteä. Ainakin kävelemään paljaita polkuja. Lunta ei sitten missään. Joella rannoilla on jäätä. Jäälauttoja purjehtii alajuoksullepäin.

Uutiset kertovat muuttolinnuista, jotka eivät olekaan lentäneet etelään vaan viettävät talvea täällä. Ennustetaan, että helmikuussa alkaa lintujen kevätmuutto, jos säät pysyvät tässä nollan pinnassa. Mutta huonosti käy, jos ne alkavat pesiä ja tulee takatalvi.

Radiossa Bob Dylan laulaa, miten ryöpsähtävätkin tunnetilat vuosikymmenien takaa, kun Dylanin levy kului levysoittimessa.

Seuraavana päivänä lähden kävelylle. Ulkona onkin valoisampaa kuin mitä ikkunasta katsoen näytti. Harvinainen pikkupakkanen on yöllä kuorruttanut maankamaran, joka heinänkorren, puiden oksat. On tavattoman kaunista.

Joen rannoilla pakkanen yrittää kutoa jääpeittoa joelle. Aamulla seurasin verannan ikkunasta, kun valtavan iso varis tepasteli edestakaisin rannanmyötäisellä jäänauhalla. Se ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan jään pettämistä. Kiinnostuneena seurasin sen etenemistä. Jospa jää pettää, miten nopeasti se nousee ilmaan. No nousihan se lentoon alta aikayksikön, kun orava karahti puun runkoa alas ruskeana salamana. Keskellä joen hitaassa virtauksessa laahustaa ohuita jäälauttoja alajuoksulle päin, suurempia kuin eilen.

Yllättäen kuu vilkutti itätaivaalla suurena. Kraaterit nauravat, aivan selvästi.

On hyvä kulkea. Ei ole ollenkaan liukasta, vaikka tienreuna on valkoisessa kuurassa. Vedän keuhkoihini raitista ilmaa ja puhallan pois seisonutta sisäilmaa. Palelee. Huppu päähän, kädet heilumaan kuin puntarit, vauhtia lisää.

Peltotie oikaisee kylätieltä Hämeentielle.

Hämärä ryömii koloista, ojista ja puiden välistä. Taivaanranta etelässä värjäytyy entisestään. Hämärä ja päivänvalo tunnustelevat toisiaan, vaihtavat äänettömiä viestejään, joko annat tilaa, joko haluat minun vetäytyvän. No hyvä on, minä siirryn, tule sinä tilalle, ei siinä mitään, menen hetkeksi länteen. Mutta tiedäthän, tämä on vaan hetkellistä.

Ojan reunan törröttäjät kurkottautuvat ylös valkoisissa jäähilevaatteissaan. Ota meistä perspektiiviä kuvaasi.

Lampsin peltotietä. Muistan edellisiä kävelyretkiä, kun oli niin liukasta, että jouduin asettelemaan joka askelen varovasti. Pari kolme vuotta sitten tammikuussa kuljin tässä koiraystäväni Piitun kanssa. En tiennyt, että oli menossa Piitun viimeiset elinpäivät. Hitaasti etenimme, pysähtelimme, haistelimme. Se jaksoi vielä, vaikka jälkeenpäin ihmettelin sen voimia. Se kun oli niin sairas.

Taasko minua kuvaat. No mikäs siinä, voi olla viimeinen talvi pystyssä. Hiljalleen kallistun, vaivun, lepoon, romahdan.

Autoja viuhtoo isolla tiellä. Näyttävät pitävän kunnon väliä edellä ajavaan. Valokiilat suihkivat suppilojaan hauskasti. Käännyn takaisin ison tien risteyksestä. Hämärä tihenee. Näen kuitenkin vielä hyvin.

Vanhalla Hämeentiellä lähestyvät kirkkaat valot. Siirryn valmiiksi tien reunaan. Heijastimia voisi olla lisää, heijastinliivi unohtui.

Alkuvuosina minua harmitti tievalojen puuttuminen. Mutta ei enää. Pimeys alkaa olla katoava luonnonvara. No, silloin oli Nero -koira, jonka kanssa  olisi ollut hyvä nähdä mihin ollaan menossa. Mutta nyt astelen varovaista vauhtia, en tarvitse valoa.

Taivaan värit vahvistuvat

Kodin lähestyessä ihailen tuttua maisemaa, taas kerran. Taivaalla pilvien viuhkoja, voi miten kaunista. Etelässä yksinäinen tähti. Iltatähtikö.  Aurinko siellä jossain. Lyhyt oli ratasi taivaalla vuoden pimeimpään aikaan. Mutta muutama viikko, ja riehakkaasti säteesi kutsuvat nostamaan kasvot sinuun päin. Miten ihana onkaan vuodenaikojen vaihtelu.

Pimeys lähetti etujoukot, hämärän ja usvan. Aurinko antoi niille tilaa. Sovussa. Joko tänä vuonna ihmiskunta kääntyy sovun tielle, antaa tilaa ja ystävystyy. Toivon.

Oranssi syöksyy suoraan sieluun huiskaisten pois synkkyyden häivähdykset

 

Olen lukenut Kati Tervon Rapsuta minua ja Carl Ove Knausgårdin Talvi. Katso Luettua -sivu.

Joulukuuta ja uuteen vuosikymmeneen

Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.

Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.

Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.

Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.

Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.

Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.

Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.

Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.

Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.

Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.

Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.

Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja  miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.

Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉

Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.

Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja  leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja  niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.

Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.

Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…

Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.

Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.

Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.

Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.

Verannan ikkunalla orkidea ilostuttaa näinä pimeinä aikoina.