Hän heräsi yöllä yhtäkkiä. Pimeys oli väistynyt. Silmät revähtivät auki. Seinällä loisti tulisena hehkuva oranssi läikkä. Hän tuijotti läikkää, mitä nyt. Uni karisi silmistä. Hän tunsi painon alavatsassaan. Mennäkö vessaan vai odottaako aamuun. Mieleen välähti Maria Veitolan pohdinta. Jos tuota miettii, on parasta mennä. Tai jos katsoo peilistä hiuksiaan, pitääkö pestä vai meneekö vielä päivän, niin kannattaa pestä.
Valoläikän herättämä kiinnostus oli karistanut unenrippeet silmistä. Hän nousi ja meni keittiöön. Katse hakeutui ikkunasta joelle, kuten aina keittiöön mennessä. Joki oli kadonnut. Harmaa sumu peitti koko pihan sekä joen ja puiden pienten lehtien välistä yleensä näkyvän pellon. Hän virkistyi edelleen ja haki makuuhuoneesta puhelimen. Tämä on kuvattava.
Kuisti kylpi oranssissa hehkussa. Aurinko oli nousemassa koillisesta. Hetki hetkeltä se voimisti valoaan, kiilautui sumun läpi ja selätti sumun.
Maaginen tunnelma ei kestänyt kuin hetken. Tultuaan vessasta hän otti vielä muutaman kuvan, mutta niissä ei ollut enää sitä pientä menneisyyteen kadonnutta pilkahdusta, kun luonnon elementit osuivat kohdalleen: väistyvä pimeys, sumu, auringon riemuisa nousu. Uusi aamu.
Voi kun tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ei ole ollut pariin viikkoon. Vedän fleeceä tiukemmin päälleni. Villasukka jalassani luistaa lattialla. Ulkona pohjoistuuli riehuu puissa, joiden hentojen pikkuisten hiirenkorvien lomitse se pääsee viheltelemään.
Olen niin hyvin sopeutunut tähän kotona kyhjöttämiseen. Neljä kuukautta jo, polvileikkaus ja korona. Ei tarvitse tehdä mitään. Mitä nyt ei huvita tehdä. Ei siivota, kääntää kasvipenkkiä, lähteä kävelylle. Kun sataa, kun tuulee, kun on kylmä. Kädetkin ihan kohmeessa. Makaroonia ruuaksi kun ei viitsi kokata. Kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta. On tämä ihanaa. Saa vaan olla. Huomispäivä tulee kuitenkin. Niin tuleeko muka. Kun en lähde mihinkään, en saa koronaa ja kyllä se huominen sitten tulee. Tai jos sitten ei tulisi, mitä väliä.
Pilvet päästävät näkyviin leveän sinisen taivaan vyön. Muutoin tasaisen harmaata pilveä. Vielä ei ole tänään satanut. Siinä ovatkin tärkeimmät tapahtumat. Hohhoijaa.
Ulkona kevät etenee kuitenkin pikkuhiljaa kuten joka toukokuussa. Niinpä voit lukea viimevuotisen katsauksen. Mitä sitä nyt uudelleen tänne kirjoittamaan. Mutta eroa on: nyt on sama vaihe kuin viime vuonna 4.5.2019. Siis ollaan pari viikkoa jäljessä. Hyvä vaan, niin ei tarvitse touhuta puutarhassa.
Olen jotain yrittänyt räpeltää. Mutta ne jutut ovat kesken, myöhemmin niitä sitten enemmän. Ai pitää kertoa. Sen verran voin raottaa, että teen tilkkupeittoa. Yritän päästä vanhoista kankaista eroon ja ennen polvileikkausta leikkelin kankaita pitkulaisiksi suikaleiksi. Ne sitten levittäytyivät ympäriinsä ja pojanpoika kehoitti minua siivoamaan huoneen. Hän on kerran käynyt meillä sisällä tänä vuonna. Niinpä aloin ommella niitä saumurilla yhteen, samankokoisia aina yhteen pötköön. Nyt on hankalin vaihe. Pitäisi suunnitella, miten ne yhdistelen. Tuolla ne makaavat parivuoteella ja odottavat. Kerron sitten koko jutun, kun olen saanut valmista. Jos jaksan.
Toinen tapahtuma tällä viikolla on ollut Kolmannen tanssin käsikirjoituksen kaivaminen esiin, pölyjen puhaltelu päältä – noin kuvainnollisesti – ja lähettäminen eräälle hyvälle esilukijalle. Hän on antanut hyviä vinkkejä ja nyt pohdimme juonikuvion kehitystä. Jeff ja Neo kun eivät jättäneet minua rauhaan.
Näihin aikoihin olen monena viime vuonna valmistautunut Norjan matkaan. Nytkin Varangin alue läikkyy mielessä. Kun vielä joskus pääsisi sinne.
Joskus sitä onnistaa. Monta vuotta sitten äitienpäivälahjaksi saamani runkoruusu on raahattu syksyisin kellariin ja keväällä sieltä pois. Niinpä se kukkii jo sisällä. Tänä vuonna runsaammin kuin koskaan. Kiitos ruusu!
Viime viikot olen puurtanut joka päivä monta tuntia Novellimankelin Kuoriutumisia -novellikokoelman taiton parissa. Onneksi ulkona on ollut viileää, tuulta ja välillä tullut sankasti rakeita tai räntää tai sitten silkkaa vettä. Juuri sopivaa säätä sisällä oleiluun hyvällä omallatunnolla. Vappukin meni siinä sivussa ja koronaeristyksessä.
Olen oppinut paljon Wordista ja kirjan laadinnasta. Internet on korvaamaton. Sieltä löytyy vastaus melkein joka ongelmaan, jos sitten vaan ymmärtää lukemansa. Onneksi löytyy ihan suomenkielistä neuvoa, englanniksi tietokoneslangi on niin oma maailmansa. Oma maailmansa on myös kirjojen kustantaminen, markkinointi ja rahoitus. Pelkkä kirjoittamisen riemu ja nautinto ei riitä, vaan samanmoinen ponnistus tarvitaan siihen, että teksti välittyy lukijoille.
Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen on siis jo sovittu, lauantaina 10.10.2020 kello 13 Loimaan pääkirjastossa. Nyt näyttää hyvältä, että voimme tilaisuuden siellä pitää ihan yleisön kanssa. Tervetuloa jo nyt!
Kulttuuria oli tarjolla edellissunnuntaina. Veden varasta -lausunta-musiikkiesitys lähetettiin striimattuna Loimaan taidetalolta. Tämä oli minulle ensimmäinen tällainen kulttuurikokemus, jonka tarjoilivat Iina Wahlström, Laura Kilpiö ja Pekka Suhonen.
Alkuun en meinannut löytää oikeaa esitystä, jolloin kulttuurisihteeri Moona Antikaisen esittely jäi vajaaksi. Mutta esitys sitten sujui teknisesti hyvin. Samalla näkyi, montako henkilöä parhaillaan katsoi esitystä ja pystyi kommentoimaan esitystä ja lukemaan muiden kommentteja. Se oli uutta ja kivaa, mutta täytyy tunnustaa, että keskittymien ei ollut yhtä intensiivinen kuin olisi ollut paikan päällä. Nyt huomio kiinnittyi näihin muihin juttuihin ja ohitti sanat. Se oli harmillista. Esityksen voi myös katsoa uudelleen ja sen tein paremmalla keskittymisellä. Kuulin myös Moonan hienon esittelyn.
Taidetalon salin seinällä oli sopivasti merta esittäviä tauluja. Yhden taulun oli maalannut Adolf Bock (1890-1968). Merenkulkuneuvos John Nurminen (1877-1951) ja Bock olivat ystäviä, ja Bock oli maalaustelineineen usein nähty vieras Nurmisten kesähuvilalla.
Nykyään John Nurmisen säätiö tekee arvokasta työtä Itämeren pelastamiseksi. Konsertin katsojat voivatkin tukea meren suojelua. #meidänmeri
Kävin ennen vappua kierroksen Paimiossa ja Turussa. Osa tomaatintaimista sai uudet kodit ja uusi Gigi -pupu mattoja, joita pitkin se uskaltaa liikkua. Lattia kun muutoin luistaa sen tassujan alla ikävästi. Olimme melkein kolme tuntia ulkona, juuri sellaisessa säässä kuin ylhäällä kuvasin. Kun aurinko paistoi, piti kuoria auki takkia, fleeseä ja kiepaista kaulaliina pois. Hetken aikaa oli muistutus lämmöstä, jota toivottavasi saamme seuraavien kuukausien aikana kokea. Sitten pimeni, iso pilvi auringon eteen ja heittämään rakeita ropisemaan katoksen kattoon. Vetoketjut äkkiä kiinni, kaulaliina tiukkaan ja hanskat käteen.
Lapset opettelivat hyppäämään narua ja minäkin yritin, kunnes muistin, ettei näillä uusilla polvilla saa tehdä tömähtäviä liikkeitä, ei enää koskaan. Voi proteesi irrota, voi kauheaa. Monet hauskat hyppynaruleikit palautuivat mieleen. Siinä kymmenen vuoden kieppeillä kun hypättiin kaikki välitunnit ja iltapäivät narua ja osattiin jos monenmoista kuviota. Pihan hiekkaan tuli kuoppa siihen kohtaan, johon aina hypättiin tekemään kuvioita pitkässä jonossa vuorotellen.
Viikonloppuna lämpeni sen verran, että uskalsin viedä tomaatintaimet kasvihuoneeseen. Ne olivat verannan ikkunalla kasvaneet hyvin, mutta venahtaneet hyvin honteloiksi. Korkeutta oli suurimmilla puoli metriä. Nyt vaan toivomaan, ettei tule yöpakkasia. Kyllähän niitä tulee, täytyy sitten peitellä harsolla. Parhaiten ovat kasvaneet häränsydäntomaatit, joissa on jo pieniä kukkanuppuja! Tulisipa lämmin kesäkuu, niin heinäkuussa saisi jo syötävää.
Lämpöä on nyt jatkunut neljättä päivää. Tuomessa on kolmen sentin lehdet sojottamassa ja keskellä kukkatertun alut. Myös marjaomenapuussa on vihreää ja muissa puissa isoja paisuneita silmuja. On taas tulossa tämä aivan ihana aika, kun maisema vihertyy heleän vihreäksi.
Pitääkö koronasta jotain sanoa. Hallitus päätti rajoitusten osittaisesta poistamisesta. Pääsee kirjastoon lainauksia hakemaan, perusopetus jatkuu kaksi viikkoa 14.5.20 alkaen ja kesäkuun alusta saa kokoontua yli 10 henkilön joukolla turvallisuus huomioiden museoissa, teattereissa, ravintoloissa, kahviloissa, liikuntatapahtumissa jne. Onko kaikki sitten ohi, se jää nähtäväksi. Toivottavasti emme sairastu.
Olen lukenut Lauri Akolan Johannes ja Leelo Tungalin Toveri lapsi.