Elokuun alkua sateessa

Taivaalta vihmoo harmaita rihmoja. Tämän päivän sateet alkoivat pari tuntia sitten. Pistäydyin ulkona sateessa ja kummallista oli, että en juuri kastunut.

Kypsyminen on alkanut. Viinimarjat kerätty, mustikoitakin, tilliä kuivattu, salaattia ja sipulia syöty, omalta maalta.

Tomaatit ovat saaneet väriä, viimeksi keltaiset. Punaiset pitkulaiset ovat kasvattaneet  kokoaan, ovat moninkertaisia kaupassa myytäviin pitkulaisiin verrattuina.

Pitkulaiset punaiset ovat suuria, 3-5 cm pitkiä. Malto on kiinteä, ei paljoa vettä. Maku mitä parhain.

Mustat tomaatit ovat tosi makeita. Punaiset pyöreät eivät vielä ole kypsyneet. Vuosi on taas erilainen kuin edelliset. Kasvien salainen elämä.

Ensimmäinen kypsynyt häränsydäntomaatti. Se teki ollessaan pitkään vihreässä vaiheessa kummallisia ulokkeita alapuolelle. Ne eivät punastuneet. Malto on kiinteä, maku ei kovin erikoinen. Aikaisemmin en ole näin suuria saanut kypsäksi asti. Kypsymistä odottaa yksi tosi iso, nyrkinkokoinen möykky ja paljon aivan sydämenmuotoisia tomaatteja.

Ihmettelen myös marjapensaita. Punainen pensas on veljeltäni ja on takuuvarma. Marjoja tulee joka vuosi. Mustia ja vihreitä viinimarjoja ei ollut kuin noin 30 kappaletta kumpaakin lajia. Lehdet olivat kummallisia, jotenkin paksuuntuneita ja reunoilta käpristyneitä. En nähnyt niissä  mitään elukoita tai hometta. Netistä yritin etsiä mahdollista kasvitautia, en löytänyt vastaavaa. Joko ne ovat saastuneet tai sitten pitävät välivuotta. Kummallista. Olin antanut syyslannoitetta ja keväällä kalkkia ja kanankakkaa ja peittänyt pensaiden asustat silppuamallani oksasilpulla. Olinko hoitanut liikaa? Kirsikkapuusta en löytänyt yhtä ainoaa kirsikkaa. Vuoden 2012 suuren sadon jälkeen puu ei ole juuri mitään tuottanut. Mikähän siihen sitten on syynä.

Omena- ja päärynäpuissa näkyy raakileita. Jännää nähdä mikä on laatu. Viimeksi omenat kun olivat aivan toukkien syömiä.

Näitä lehtokotilo-veijareita ilmestyi puutarhaan pari vuotta sitten. Olen kerännyt niitä pois sitä mukaa kun olen löytänyt. Peltoetanoita on myös tullut lisää. Salaattien ulommaiset lehdet ovat yhtä pitsiä.

Ei se nyt niin kauheaa ole, ettei satoa tule joka vuosi runsaasti. Menekki kun on kutistunut. Kellarissa on purnukoita monen vuoden ajalta, vaikka syön niitä jatkuvasti. Pakastimessakin on jotain viime vuodelta.

Huokaus. Luopumista. Totuus näkyy yhä selvemmin. Mitä se kannattee. Pois turhat rönsyt. Tee sitä mitä haluat. Jos sitten ei haluta mitään, entä sitten. Syö sen verran kuin maistuu. Tai niin paljon kuin haluttaa. Säilö sen verran kuin huvittaa.

Askel askelelta vauhti hidastuu. Juoksu, mitä se on, laahustaminen on päivän sana. Pysähtyminen. Kuntopyörä katsoo moittivasti kun menen verannalle. No, okei, poljen hetken. Päivän hyvä työ.

Olen meidän sisarusparven vanhin ja serkkuparven toiseksi vanhin. Vääjäämättä sillä on vaikutuksensa. Nuorta polvea on vuosi vuodelta enemmän. Katson pikkuisia. Mitä he näistä tapaamisista muistavat?

Mieleni vierii vuosikymmenien taakse. Mitä itse muistan elämästäni alle viisivuotiaana? Äiti ja isä olivat silloin  nuoria, monta vuotta nuorempia kuin nämä nykyisät ja -äidit. Miten vanhempani kokivat lapsiperheen arjen sodanjälkeisessä maailmassa? Köyhää, pulaa kaikesta, selviytymistä päivästä päivään. Ei ollut jääkaappia, pyykkikonetta, tiskikonetta. Pienet ahtaat kylmät asunnot.

Telkkari ja puhelin vähän päälle kolmekymppisenä, samoin kuin lämmin vesi ja kylpyhuone. Sisävessa ja juokseva vesi vähän aikaisemmin. Muistan, kun isällä oli pikkuveli sylissä ja hän laski hanasta vettä. Katso. Ei tarvitse kantaa ulkoa. Mikä ihanuus olikaan  mennä sisävessaan. Iso puuhella purettiin pois ja tilalle kaasuhella. Suunnaton helpotus sekin. Kun pikkuveli oli vauva, vesi tuli talon päätyyn, ulos. Vuokrakasarmeissa oli yhdellä naisella pulsaattorikone. Hän lainasi sitä muille naisille. Mutta pyykit huuhdeltiin ulkona sen seinässä olevan vesihanan alla. Talvipakkasellakin.
Ensimmäinen ulkomaanmatka tehtiin alle viisikymppisenä. Silloin elämä oli helpottunut monessa suhteessa.

Käsittämätön ponnistus heiltä on ollut kolmen lapsen kouluttaminen, kun ei ollut peruskoulua vaan vanhempien piti maksaa kaikki, lukukausimaksuista ruokamaksuihin, kirjoihin ja matkalippuihin. Millaista elämäni olisikaan, jos he eivät olisi tähän sitoutuneet? En varmaan tässä kirjoittelisi.

Muistan lapsuuteni vanhemmat hahmoina. Muistan joitakin tapahtumia, joista en tiedä, muistanko oikeasti vai minulle kerrottujen juttujen tai valokuvien perusteella. Kirjoita niitä ylös, veljeni sanovat. He kun ovat  nuorempia eivätkä muista. Pitäisi kirjoittaa, niin kauan kuin yleensä mitään muistaa. Siinäkin on yksi todellisuus, jota pitää pohtia ja joka pitää hyväksyä. Ettei muista, ettei pysty. Jos tapahtuu jotain niin kauheaa, ettei pysty enää kirjoittamaan. Tai onko se vanheneminen nyt sitten niin kauheaa. Kaikille se tulee eteen. Jos vaan lipuu sellaiseen tilaan, että sanat jäävät jonnekin eivätkä enää asetu  peräkkäin sellaiseen muotoon, joka tuottaa nautintoa. Jos kaikki on joskus kirjoitettu, tullut valmiiksi.

Jokavuotiset kesäjuhlat minun sekä veljien ja heidän jälkikasvujensa kanssa täyttävät joka sopukkani hyvällä ololla. Veljien hymyt, heidän vaimojensa kanssa nauretut raikuvat naurut, serkusten ja heidän vaimojensa ilon pilkahdukset, lasten kirkkaat äänet, vilahdukset vaan, kun juostaan edestakaisin.  Mummit pois tieltä! Voi mitä onnea. Tätä se on, täydellinen onni. Kun syntyy jotain sellaista, joka kantaa meitä kaikkia vuosikymmeniä eteenpäin.

Synttärikakku kälyn ja minun valitettavan joskin vääjäämättömän vanhenemisen juhlistamiseksi. PS. Marjat omasta puutarhasta, mustikat ”minun metsästä”
Aurinko laskee, meri tyyntyy, hyttyset hyrisevät nurkissa, varjot piirtyvät tummina Haapaluodon illassa

Olen lukenut J. Pekka Mäkelän Hunan -kirjan. Katso Luettua-sivu.