Nyt se tapahtui

Jaa että  mikä. No se lähti liikkeelle, kun serkkuni lähetti minulle kaksi kuvaa meidän lapsuudestamme. Hän oli alkanut järjestellä valokuviaan.

Samaa hommaa  toinen veljeni on tehnyt vuosikausia. Veli oli jopa digitoinut kaikki diat, joita silloin 1970-luvulla tuli otettua eikä niitä oltu vuosikymmeniin katsottu. Sieltä oli löytynyt täysin unohdettuja tilanteita, joita kuvat toivat esiin. Todellisia helmiä, sanoi veli.

Nyt veli aikoo ottaa vanhempieni negatiivit ja digitoida ne. Säilyvät siten pienemmässä tilassa. Mutta eipä niitä paperikuva-albumeita uskalla pois heittää, jospa käy niin kuin voi käydä, eli digimaailma joutuukin epäkuntoon ja kaikki  häviää. Tai ennemminkin konehuoneet täyttyvät kuvista ja niistä aletaan ottaa maksua tai peräti poistetaan. Mitäs sitten tehdään – no aletaan alusta.

Tunnistin heti, että  minulla oli serkun lähettämät kuvat ja muistin jopa niiden ottamisajankohdan. Olin 8-vuotias ja menossa toiselle luokalle kansakouluun. Toisesta kuvasta leikattiin kasvoni Puolalan kansakoulun oppilasarkistoon. Naurava kahdeksanvuotias, rusetti päässä, silmälasit silmillä. Kevätjuhlaleninki päällä, voi kun se olisi säilynyt.

Kuvien innostamana menin koneelle ja kaivoin esiin muita kuvia, joita siinä tilanteessa oli otettu. Yhdessä istun iloisena nurmella kissanpentuja sylissä. Minua niin säälitti, kun ne vietiin sen jälkeen pimeään navettaan emonsa luo. Pikkuveljeni ja serkkuni olivat kuvissa nelivuotiaita. Serkulla oli melkein itsensä  kokoinen nalle ja hienoja nukkeja, joilla oli valtavat leveät hameet. Niitä merimiehet toivat Amerikasta siihen aikaan. Niillä ei leikitty, vaan ne olivat hyllyssä koristeina. Minulla ei sellaisia ollut.

Kissanpentuja sylissä

Uppouduin tietokoneeni syövereihin. Kuvia löytyi vaikka mistä. Tietokoneelta monenlaisista  kansioista ja ulkoiselta muistilevyltä. Jotkut olivat kahteen-kolmeen kertaan, osa vain jossakin enkä niitä meinannut millään uudelleen löytää.

Meillä on äidinpuolen serkkujen (isän puolelta ei serkkuja olekaan) kanssa oma sivusto ja aloin sinne viedä kuvia. Ensin sinne tänne, mutta vähitellen tajusin, että olisi kannattanut miettiä albumien rakenne ensin. Ja kaikkein ensimmäiseksi olisi kannattanut yhdistellä eri paikoissa olevat kuvat yhteen paikkaan, esim. ulkoiselle muistille, tarkoin mietittyihin loogisiin kansioihin. Vielä nytkin on kuvia, jotka muistan  nähneeni, mutten löydä niitä mistään. ”Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty” – taas vanha sananlasku kertoo totuuden.

Nyt olen melkein kaksi viikkoa ähertänyt kuvien parissa. Samalla olemme olleet tiiviissä yhteydessä serkkujeni kanssa ja muistelleet  kuviin liittyviä tapahtumia.

Löytyi jopa Penu-koirasta kaksi kuvaa. Penu oli ensimmäinen eläinrakkauteni. Penu oli vaalea pystykorvan ja ajokoiran sekoitus, kaunis, hyväluonteinen, kiltti ja uskollinen. Penu eli vanhaksi ja oli loppuvaiheessa sokea. Penun jälkeen tulleet  koirat eivät vetäneet vertoja Penulle.

Ihana niin rakas Penu-koira

Kaiholla katselemme menneiden sukupolvien ja läheisten kuvia. He hymyilevät, hehkuvat elinvoimaa ja iloa. Ja osa heistä  joutui lähtemään  aivan liian aikaisin. Nykylääketiede olisi pidentänyt monen rakkaan elämää.

Kiihkeästi etsimme myös kuvia niistä vanhemmista ja vähän kaukaisemmista sukulaisista. Ei niitä juurikaan ole. Pappani on kahdessa kuvassa, yli 50-vuotiaana vähän ennen menehtymistään. Lapsuudenkuvia ei ole hänestä. Äitini sisaruksista ja äidistä vanhimmat kuvat ovat koululuokista ja rippiajoilta. Onneksi ne ovat säilyneet.

Nyt kun kuvat ovat serkkutiedostossa, sain MyHeritagesta viestin uusista serkkuosumista. Yleensä minulla yhteiset prosenttiosuudet  ovat alle yhden prosentin, miehelläni suurempia, 1-2 prosenttia. Tavallaan yllättävää oli, että veljelläni ja minulla on geeneissä vain 35 % samaa. Meidän geenimmekin ovat tulleet vähän eri paikoista, mikä on mielenkiintoista. No, se mitä hedelmöittymisen hetkellä uuteen yksilöön tulee, on todellakin sattumanvaraista.

Kahteen kertaan on miehelleni ja minulle tullut sama osuma, siis saman henkilön nimi. Eilen tuli osuma, jolla on mieheni kanssa peräti 4,5 % samaa ja minun kanssani 0,7 % samaa geeniperintöä. Hänen sukulaistensa nimiluettelossa oli monta mieheni suvun nimeä. Otin häneen yhteyttä, jos hän kertoisi mihin sukuhaaraan kuuluu. Ilmeisesti hän on mieheni jonkin serkun lapsi tai lapsenlapsi.

En siis ole mieheni kanssa samaa sukua, vaan meillä on yhteisiä sukulaisia. Meidän kummankin kaukaiset sukulaiset ovat siis tehneet yhdessä lapsia. Jännää, että ilmeisesti isäni suku on levittäytynyt Savoon.

Innostuin sitten katsomaan tarkemmin Genistä tietoja. Geni on ilmainen sukututkimusohjelma, johon voi lisätä tietojaan niin paljon kuin haluaa. Periaatteena on avoimuus. Kaikki kertovat asioitaan, jotta saadaan yhteyksiä sukulaisiin. Jos ei halua tietojaan jakaa, ei sinne kannata mennä.

Minulla on ollut 15 vuotta sukuohjelma  koneella. Siihen aikaan ei vielä ollut näitä nettipohjaisia ohjelmia. Eilen täydensin yhden sukuhaaran tietoja Genin tietojen perusteella.

Sitten eksyin facebookin erääseen sukututkimussivustoon. Sieltä löysin hyviä ohjeita, miten voin yhdistellä MyHeritagen serkkutietoja ja FamilyTreen tietoja ja saada täten uusia osumia. Myös Geniin minun pitää laittaa lisää tietoja. Yli 100 vuotta vanhoja tietoja voi laittaa, nuoremmilta pitää kysyä lupa. Niinpä he ovat sukupuissa vain ”yksityisiä” .

Päivällä kuitenkin lähdin ulos. Täysin tyyntä. Ilma oli kirkas, kuin kristallia. Lunta oli satanut yöllä taas, kevyttä pakkaslunta. Pakkasta kahdeksan astetta. Tein hiljalleen lumitöitä. Ei ollut raskasta ollenkaan, vaan oli mukava pukata lunta pihalta.

Kylätien varrella ojassa vesi virtaa, ei jäädy. Lumi rakentaa siltoja.

Ladon räystäältä roikkui kaunis lumipitsi. Pitsin alapäässä jäätynyt lumihelmi kertoi, että kevät on hiipimässä lähemmäs. Odotapas vaan kuukausi pari. No, kuukauden kuluttua etsin jo tomaatinsiemenet ja ei kun kasvamaan ensi kesän kasvustot. Siitä se taas alkaa.

Tässä laskemme mäkeä peltikatolta, mutta pakkanenpa sanoi että stop tykkänään, tähän jäätte roikkumaan

Lunta on puolisen metriä. Eipä ole ollu vuosikausiin meillä näin hyvää talvea. Se vähän lievittää korona-ahdistusta. Tartunnat lisääntyvät koko ajan, muuntovirus leviää Suomessakin ja ihmisiä kuolee joka päivä koronan aiheuttamaan tautiin.

Vaikkei nyt ole niin selkeitä rajoituksia kuin keväällä, meidän elämämme on samanlaista kuin silloin. Missään ei käydä, paitsi kaupassa ja maski naamalla, keväällä maskeja ei ollut. On jo tullut tavaksi pitää etäisyyttä. Pari metriä ilmaa jää väliin, jos jonkun kanssa vaihtaa muutaman sanan.

Muutama päivä sitten tuli vuosi ensimmäisestä tartunnasta Suomessa. Eipä silloin olisi uskonut, että vuoden kuluttua ollaan samassa jamassa. Mietityttää, selvitäänkö tästä. Tai kuinka kauan siihen menee, että olemme kaikki saaneet rokotukset.

Mutta. Ulkona on kaunis talvi. Kävelylenkillä tutulla kylätiellä katse poimii kauniita yksityiskohtia. Mieli lepää ja tulen sisään punaisin poskin.

Olen lukenut Markku Innon kirjan U. Katso Luettua.

Lumitilanne tammikuun viimeisenä päivänä

Tammitalvea

Päivitykset hiipuvat. Päivät toistuvat samanlaisina. Rutiineja melkein minuuttien tarkkuudella. Illalla hammasharjan suristessa mieleen välähtää, että onko nyt tosiaan ilta, äskenhän tätä käytin. Hammaslääkärini tosin sanoisi, että käytä  myös aamulla. Uskallanko tunnustaa, että aamulla käytän tavallista harjaa.

Mitä ihmettä, ulkona ei sadakaan lunta. Äsken hiutaleet kieppuivat sinne tänne, maisema oli enemmän valkoinen kuin mustavalkoinen.

Olemme saaneet tänne eteläänkin lunta. Ihmiset suihkivat laduilla. Minä en uskalla näiden uusien polvieni kanssa. Tosin jo vuosi leikkauksesta. Mutta en tiedä, mitä tapahtuisi äkkinäisissä tilanteissa. Niipä en tee sitä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Siispä lähden kävelylle. Mieleni kieppuu, ajatukset mylläävät, miten pääsisin tästä, kaipaan hiljaisuutta päähäni, ettei mitään pulpahtelisi.

Varikset yleensä muuttavat vähän etelämmäksi talven ajaksi. Nyt niitä on näkynyt koko ajan. Mutta, ne kokoontuivat ennen kovia pakkasia. Kertoivatko toisilleen matkaohjeita.

Tammikuuhun liittyy vähän painostavia asioita. Vanhenen vuodella. Tänä vuonna elin päivä päivältä hetkiä, sillä samanikäisenä äitini menehtyi. Kolme päivää ennen syntymäpäiväänsä.

Katson valokuvaa. Olen ajatellut aikaisemmin, että äiti on siinä vanhan näköinen. Nyt katson peiliin, ja siellä katsoo samannäköinen ilmestys. Suvun naisten kasvojen piirteet  korostuvat. Ties kuinka kauas historian hämäriin ovat samannäköiset kasvot katsoneet maailmaa.  Mikäli ovat tähän ikään päässeet.

Siis päässeet. Olen etuoikeutettu. Turvanani on kehittynyt lääketiede, monipuolinen ravinto, kaikenlainen tietämys, jonka avulla voin huolehtia hyvinvoinnistani.

Kirjoittaminenkin tuntuu tahmealta. Ennen sanat ovat virranneet sormien kautta näppäimille ja näyttöön. Nyt on katkos. Sanat tuntuvat teennäisiltä. Toistavat toisiaan. Ei mitään uutta. Turhaa.

Olen käynyt talssimassa kylätietä edestakaisin. Vaihtoehtoja on peräti kaksi. Pihalta vasemmalle tai oikealle. Katse valahtaa helposti maahan. Onko sohjoa. Onko joku kulkenut tästä. Millaiset kengänpohjan jäljet. Ohhoh, samanlaiset Kuomat ovat tässä talssineet. Naapurin koiratkin ovat jo käyneet lenkillä. Keltaiset kohtauspaikat hohtavat.

Lumikiteet kuorruttavat kaiken. Pysähdyn ja alan miettiä asiaa fysiikan kannalta. Miten ilman kosteus on oikein tarttunut pensaan oksiin?

Nostan katseeni taivaanrantaan. Aurinkoa ei näy. Valoisaa on, jossain siellä pilvien takana se tietty paistaa. Google-kuvat heittävät aamuisin menneiden vuosien kuvia. Samanlaisia ne ovat kuin mitä voisin nyt ottaa. Samat kohteetkin. Samalla tavalla lunta jonkin verran. Mitä tämä siis kannattaa. Mitä uutta, ei sitten yhtään mitään. Eikös olisi parempi vaipua hiljaisuuteen, liikkumattomuuteen, tapahtumattomuuteen,  olla lisäämättä itse asiassa aivan turhaa kamaa internetin syövereihin.

Joka ainut oksa, piikki tutustuu kosteuteen ja voi miten kaunista on

On lisättävä, etten ole masentunut, en ollenkaan. Minulla on aivan hyvä olo. Itse asiassa ne nuoruuden ahdistukset  ovat kadonneet kokonaan. Olen vaan nyt uppoutunut merkityksien perimmäisyyteen. Näen kaiken selvemmin kuin ennen. Mikä kannattaa, mikä ei.

Kuitenkin otan kuvia kävelyreittini varrelta. Pysähtelen. Tuuli vinkuu korvissani. Onneksi on keksitty huppu. Lumen olomuodot ihmetyttävät. Kiteytymisen salainen luonnonjärjestys.

Jotkut oksat ovat saaneet paksumman kidepeitteen kuin muut. Miksi? Kuka osaa kertoa…

Olemme serkkujen kanssa ladanneet menneiden aikojen kuvia serkkusivuillemme. Ensimmäisenä yönä en meinannut saada unta. Olin uppoutunut 1950-60-lukujen  lapsuuteen. Mikä onni, että  kuvia on. Ne välittävät jopa tunnelmia ja nyt näkee asioita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Uusia kuviakin on, vaihdamme serkkujen kanssa tunnelmia ja muistoja. Mikä onni, että on serkkuja, jotka ovat eläneet kanssani ne ajat. Ja he muistavat asioita, joita en itse muista.

Ja näen kuvista asioita, jotka ovat olleet olemassa jo silloin, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt  niiden merkityksen. Onneksi ovat kuvat.

Kauneutta tien varrella

Olen lukenut  Liza Marklundin Punainen susi jaTuovi Tenetin Maria Garvolian rikas elämä. Katso Luettua-sivu.

Lumijärviruoko, arkisista arkisin ojanpenkkojen ja vesistöjen massakasvaja, koristautuu kauniiksi

 

 

Ylös

Juna oli perillä varttia vaille 11. Asemalaituri hypähti vastaan, mies meinasi kaatua. Polvet notkahtivat, kädet lennähtivät taskuista tasapainoa etsimään. Päässä humisi, asemarakennus keikkui hetken ja hitaasti asettui sijalleen. Mies päätti kävellä. Kädet uudelleen taskuihin. Aikaa oli riittävästi.

Haalea syysaurinko lämmitti yllättävän paljon, latasi hitaasti keveyttä mieheen. Mieliala nousi joka askeleella. Hän väisteli vastaantulijoita.

Liikkeen ikkunat olivat mustat. Koukeroiset kullatut kirjaimet syöksähtivät esiin tummasta alustasta. Punaiset liekit ympäröivät tekstiä. Mies astui ovesta sisään. Outo haju leijui vastaan. Vahva jytinä vyöryi kaiuttimista. Mustaa metallia. Verhon takaa ilmestyi iso kaljupäinen pitkäpartainen mies. Metallia oli hänellä edessä ja takana, vaatteissa, nenässä, huulissa, korvissa useita.
– Ka sää tulit. Oota hetki.
Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle, silmät vilistivät seiniä peittäviä kuvia, isoja, pieniä, värillisiä, mustavalkoisia, pelottavia ja mitäänsanomattomia.

Verhon takaa kuului matalaa puhetta, kilahduksia, kahahduksia, surinaa, naurun hyrinää, voihkaisu. Verho vedettiin sivuun. Nainen tuli takahuoneesta myymälään, kasvot hehkuivat punaisina. Musta tukka oli sekaisena liimautunut kasvoille. Silmät kiilsivät, kyyneleitäkö. Kassakone kilahti, pankkikortti koneeseen, myyjän ja ostajan akti päättyi.

Miestä jännitti. Viikkoja kestänyt paha mieli, musta suru, pohjaton kaivo, hävisivät kuin iskusta uuden tunnetilan tieltä. Jotenkin kummallisesti mies tunsi kohoavansa samalla kun päältä valui ahdistuksen tumma raskas kaapu.
– Tuu tänne, kaljupää kutsui ja piti verhoa sivussa.
Mies siirtyi takahuoneeseen. Outo tuoksu voimistui ja nosti kurkkuun möykyn. Mies nielaisi ja kääntyi kaljupäätä kohti.
– Ootko ajatellut asian valmiiksi?
– Juu, olen harkinnut tätä pitkään ja hartaasti. Tämä täytyy tehdä.  Tässä kuva ja tekstit, mies rapisteli rintataskustaan paperin, oikoi taitteet, katsoi lappusta. Silmät kostuivat, nielaisu. Haavoitettu katse välähti peittyen päättäväisyyteen. Antoi paperin kuin suuren aarteen. Kaljupää katsoi sitä, silmät liukuivat pitkin poikin paperia. Mietti.
– Kyllä tämä käy. Siihen vaan pötköttämään. Riisu ensin.
Mies riisui farkkutakin, laittoi sen tuolin karmille, veti mustan paidan päänsä ylitse ja asettui selälleen tatuointipöydälle.

Koko

Astuin kauppaan vähän arkaillen. Pieni putiikki, design-vaatteita. Mutta häihin puku oli saatava enkä nyt tyydy Prisman tai Vapaa Valinnan valikoimiin. Ettei tarvitse pojan äitiään hävetä.

Kohti asteli myyjä. Mustavalkoinen vaatetus korosti kohtaamisen dramaattisuutta. Tummat hiukset oli vedetty tiukasti päätä pitkin poninhännälle. Iso punainen rusetti piti hiuksia paikoillaan. Kenkien korot näyttivät nauloilta, ja miten korkeat ne olivatkaan. Silmät ja kasvot maalattu niin viimeisen päälle, että tuollaista jälkeä ei synny kuin ammattikosmetologilla. Keinotekoinen hymy peitti kasvot.

– Mitä saisi olla. Vai haluatko vain katsella. Myyjän katse suoritti asiantuntevan arviointikierroksen hiuksistani kengänkärkiin. Tunsin punastuvani. Nykäisin takkia paremmin kiinni.
– Tarvitsen puvun häihin, sain sanotuksi.
Myyjän ilme piristyi hieman.
– Tännepäin, täällä on juhla-asuja.

Kävin vaaterekin kimppuun. Suuri osa oli malliltaan aivan kelvollisia, mutta kokoa XS tai S. Muutama M löytyi, mutta tiesin, ettei se riitä. Viime vuosina lisääntyneet lohduttautumishetket olivat nostaneet minut laajempiin sfääreihin, onko se 44 nyt sitten L tai varmaankin XL. Ettei vaan 46. XXL… en ala!

Löysin yhden puvun, joka varmaan mahtuisi päälleni. Menin sovituskoppiin. Riisuuduin. Samalla ympäröivistä useista peileistä näin ällöttävän olemukseni edestä ja takaa, sivultakin vielä. Jalat näyttivät tukeilta, vyötäröllä renkaat hyllyivät toistensa päällä. Rinnat valuivat melkein vyötärölle asti, vaikka olin yrittänyt nostaa niitä rintsikkojen hihnoja lyhentämällä. Otsalla kiilteli hiki. Kainaloista tuhahteli kirpeitä stressihajuja. Iho näytti epämiellyttävän harmaalta tummina loistavine luomineen. Mistä niitäkin itsestään oikein tulee.

Puin leningin ylleni. Se kiristi olkapäistä. Vatsa kaartui pinkeänä puolikkaana pallona. Lantiolta kangas oli tiukka kuin makkarankuori. Helma oli edestä lyhyempi. Ei tämä käy, kuvastin antoi tylyn tuomionsa. Eikö siellä rekissä ole isompaa kokoa.

Kurkistin verhon raosta. Toisesta sovituskopista tullut nainen seisoi innokkaasti liehuvan myyjän kanssa liikkeen ison peilin edessä. Samanlainen leninki laskeutui naisen päällä väljästi. Nainen kääntyi, helma heilahti vallattomasti, selkä kaartui, leninki hehkui iloisena. Tätä varten se oli tehty.

Riuhtaisin verhon kiinni. Katseeni hakeutui peiliin. Kateus hehkui silmissäni ja moukaroi olemukseni käppyrään.

Hääpuku

Suuren liikkeen kirkkaasti valaistut ikkunat loistavat heittäen jalkakäytävälle ja kadulle suuren valokiilan. Kuin magneetti ne vetävät luokseen.
– Tässäkö se on, mennäänkö tänne.
He kumpikin tarttuvat kaupan oven ripaan.
– No tänne.
– Väistä vähän.
– Väistä itse. Äiti horjahtaa, kun tytär tönäisee hänet oven kanssa kauemmas jalkakäytävälle. Äidin mielen apeus kasvaa.

Tytär on jo päässyt sisälle myyntitiskin luo, kun äiti astuu sisälle.
– Tarvitsen hääpuvun, tytär visertää myyjälle.
– Jaaha, täällä näitä on. Millaista olet ajatellut? Pitkää, pitsiä, olkapäät peittoon vai miten?
Äiti katsoo kauempaa, kun tytär ja myyjä vilkkaasti keskustellen alkavat nostella rekistä pukuja.

Äiti huokaisee. Suuri päivä, hääpuvun osto tyttärelle.
Äiti muistaa omat häänsä, miten hän yksin kävi ostamassa hääpuvun itselleen. Ystävät, sukulaiset ja oma äiti olivat satojen kilometrien päässä. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa jokaisen pikkutytön mielessä siintelevän prinsessapäivän valmistelu, kaiken keskipisteenä kerrankin. Päivä, jolloin äidille selvisi yllättäen alkanut raskaus. Ympyrä sulkeutuu, tytär silloin mukana hääpukua valitsemassa ja nyt toisinpäin, hääpuku tyttärelle äidin kanssa.

Tytär sulkeutuu usean puvun kanssa isoon sovituskoppiin.
– Tarvitsetko apua? äiti kysyy.
– En!
– Mutta saatko itse vetoketjun kiinni?
– Pyydän apua, jos tarvitsen!

On se vihainen, vieläkin, vaikka asiaa on jo puitu. Miksi en aikaisemmin kertonut, olisi pitänyt. Mutta oli niin helppo livahtaa pois tilanteesta, kaikki jatkuisi ennallaan, kaikki hyvin.
Tytär riuhtaisee verhon auki ja purjehtii äitinsä ohi ison peilin luo nostaen samalla pitkiä hiuksiaan päälaelle kiehkuraksi.
– Väistä. Tytär kääntyilee, peilaa itseään edestä ja takaa. Vilkaisu äitiin, vihaa täynnä.
– Sehän on kaunis, äiti yrittää.
– Pöh, tytär tuhahtaa ja menee takaisin koppiin. Verho sulkeutuu, kuuluu riisumisen ääniä.

Myyjä tulee verho taakse.
– Saanko tulla katsomaan?
– Tule tänne, tytär vastaa ja myyjä livahtaa verhon raosta koppiin.
– Auta tämän vetoketjun kanssa.
Äidin mielen apeus lisääntyy. Vieras ihminen kelpaa, en minä. Aivan oikein, tämä on minulle aivan oikein.
Kopista kuuluu vaimeaa naurua, hihitystä. Punastuneet nuoret naiset tulevat peilin ääreen. Myyjä pitelee helmaa, korjaa etumusta. Tytär kääntyilee, keimailee peilille.
– Tämä on parempi.
– On, sopii vartalollesi, on kuin sinulle tehty, myyjä kehuu innoissaan, kun kauppa näyttää todennäköiseltä.

Peilin kautta äiti tavoittaa tyttären katseen. Siinä välähtääkin tuska, haavoittuneen eläimen tuska.
Äiti nielaisee, pystyy vaivoin pitämään katseensa vakaana ja vavahtelee pidätetystä liikutuksesta.
– Otatko sen, äiti kuiskaa käheästi.
Tytär seisoo kädet roikkuen kylkiä pitkin. Hän onkin valahtanut pieneksi tytöksi, joka sanattomasti pyytää äidiltään lohdutusta, pään silitystä, pääsyä syliin, pahan mielen työntämistä pois. Kyyneleet nousevat tyttären silmiin, hän kääntyy äitiinsä päin. Äiti nieleskelee. Kumpikin astuu askeleet toista kohti. He halaavat hellästi.
– Voi anna minulle anteeksi, äiti kuiskaa.
Tytär itkee ääneen.
– Minä… on niin vaikeaa. Enhän voi käsittää, että Kalle ei olekaan…

Myyjä on jähmettynyt katsomaan heitä suu auki. Leuka on pysähtynyt purkan jauhamisesta. Mitä ihmettä nuo sekoilevat.