Nyt se tapahtui

Jaa että  mikä. No se lähti liikkeelle, kun serkkuni lähetti minulle kaksi kuvaa meidän lapsuudestamme. Hän oli alkanut järjestellä valokuviaan.

Samaa hommaa  toinen veljeni on tehnyt vuosikausia. Veli oli jopa digitoinut kaikki diat, joita silloin 1970-luvulla tuli otettua eikä niitä oltu vuosikymmeniin katsottu. Sieltä oli löytynyt täysin unohdettuja tilanteita, joita kuvat toivat esiin. Todellisia helmiä, sanoi veli.

Nyt veli aikoo ottaa vanhempieni negatiivit ja digitoida ne. Säilyvät siten pienemmässä tilassa. Mutta eipä niitä paperikuva-albumeita uskalla pois heittää, jospa käy niin kuin voi käydä, eli digimaailma joutuukin epäkuntoon ja kaikki  häviää. Tai ennemminkin konehuoneet täyttyvät kuvista ja niistä aletaan ottaa maksua tai peräti poistetaan. Mitäs sitten tehdään – no aletaan alusta.

Tunnistin heti, että  minulla oli serkun lähettämät kuvat ja muistin jopa niiden ottamisajankohdan. Olin 8-vuotias ja menossa toiselle luokalle kansakouluun. Toisesta kuvasta leikattiin kasvoni Puolalan kansakoulun oppilasarkistoon. Naurava kahdeksanvuotias, rusetti päässä, silmälasit silmillä. Kevätjuhlaleninki päällä, voi kun se olisi säilynyt.

Kuvien innostamana menin koneelle ja kaivoin esiin muita kuvia, joita siinä tilanteessa oli otettu. Yhdessä istun iloisena nurmella kissanpentuja sylissä. Minua niin säälitti, kun ne vietiin sen jälkeen pimeään navettaan emonsa luo. Pikkuveljeni ja serkkuni olivat kuvissa nelivuotiaita. Serkulla oli melkein itsensä  kokoinen nalle ja hienoja nukkeja, joilla oli valtavat leveät hameet. Niitä merimiehet toivat Amerikasta siihen aikaan. Niillä ei leikitty, vaan ne olivat hyllyssä koristeina. Minulla ei sellaisia ollut.

Kissanpentuja sylissä

Uppouduin tietokoneeni syövereihin. Kuvia löytyi vaikka mistä. Tietokoneelta monenlaisista  kansioista ja ulkoiselta muistilevyltä. Jotkut olivat kahteen-kolmeen kertaan, osa vain jossakin enkä niitä meinannut millään uudelleen löytää.

Meillä on äidinpuolen serkkujen (isän puolelta ei serkkuja olekaan) kanssa oma sivusto ja aloin sinne viedä kuvia. Ensin sinne tänne, mutta vähitellen tajusin, että olisi kannattanut miettiä albumien rakenne ensin. Ja kaikkein ensimmäiseksi olisi kannattanut yhdistellä eri paikoissa olevat kuvat yhteen paikkaan, esim. ulkoiselle muistille, tarkoin mietittyihin loogisiin kansioihin. Vielä nytkin on kuvia, jotka muistan  nähneeni, mutten löydä niitä mistään. ”Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty” – taas vanha sananlasku kertoo totuuden.

Nyt olen melkein kaksi viikkoa ähertänyt kuvien parissa. Samalla olemme olleet tiiviissä yhteydessä serkkujeni kanssa ja muistelleet  kuviin liittyviä tapahtumia.

Löytyi jopa Penu-koirasta kaksi kuvaa. Penu oli ensimmäinen eläinrakkauteni. Penu oli vaalea pystykorvan ja ajokoiran sekoitus, kaunis, hyväluonteinen, kiltti ja uskollinen. Penu eli vanhaksi ja oli loppuvaiheessa sokea. Penun jälkeen tulleet  koirat eivät vetäneet vertoja Penulle.

Ihana niin rakas Penu-koira

Kaiholla katselemme menneiden sukupolvien ja läheisten kuvia. He hymyilevät, hehkuvat elinvoimaa ja iloa. Ja osa heistä  joutui lähtemään  aivan liian aikaisin. Nykylääketiede olisi pidentänyt monen rakkaan elämää.

Kiihkeästi etsimme myös kuvia niistä vanhemmista ja vähän kaukaisemmista sukulaisista. Ei niitä juurikaan ole. Pappani on kahdessa kuvassa, yli 50-vuotiaana vähän ennen menehtymistään. Lapsuudenkuvia ei ole hänestä. Äitini sisaruksista ja äidistä vanhimmat kuvat ovat koululuokista ja rippiajoilta. Onneksi ne ovat säilyneet.

Nyt kun kuvat ovat serkkutiedostossa, sain MyHeritagesta viestin uusista serkkuosumista. Yleensä minulla yhteiset prosenttiosuudet  ovat alle yhden prosentin, miehelläni suurempia, 1-2 prosenttia. Tavallaan yllättävää oli, että veljelläni ja minulla on geeneissä vain 35 % samaa. Meidän geenimmekin ovat tulleet vähän eri paikoista, mikä on mielenkiintoista. No, se mitä hedelmöittymisen hetkellä uuteen yksilöön tulee, on todellakin sattumanvaraista.

Kahteen kertaan on miehelleni ja minulle tullut sama osuma, siis saman henkilön nimi. Eilen tuli osuma, jolla on mieheni kanssa peräti 4,5 % samaa ja minun kanssani 0,7 % samaa geeniperintöä. Hänen sukulaistensa nimiluettelossa oli monta mieheni suvun nimeä. Otin häneen yhteyttä, jos hän kertoisi mihin sukuhaaraan kuuluu. Ilmeisesti hän on mieheni jonkin serkun lapsi tai lapsenlapsi.

En siis ole mieheni kanssa samaa sukua, vaan meillä on yhteisiä sukulaisia. Meidän kummankin kaukaiset sukulaiset ovat siis tehneet yhdessä lapsia. Jännää, että ilmeisesti isäni suku on levittäytynyt Savoon.

Innostuin sitten katsomaan tarkemmin Genistä tietoja. Geni on ilmainen sukututkimusohjelma, johon voi lisätä tietojaan niin paljon kuin haluaa. Periaatteena on avoimuus. Kaikki kertovat asioitaan, jotta saadaan yhteyksiä sukulaisiin. Jos ei halua tietojaan jakaa, ei sinne kannata mennä.

Minulla on ollut 15 vuotta sukuohjelma  koneella. Siihen aikaan ei vielä ollut näitä nettipohjaisia ohjelmia. Eilen täydensin yhden sukuhaaran tietoja Genin tietojen perusteella.

Sitten eksyin facebookin erääseen sukututkimussivustoon. Sieltä löysin hyviä ohjeita, miten voin yhdistellä MyHeritagen serkkutietoja ja FamilyTreen tietoja ja saada täten uusia osumia. Myös Geniin minun pitää laittaa lisää tietoja. Yli 100 vuotta vanhoja tietoja voi laittaa, nuoremmilta pitää kysyä lupa. Niinpä he ovat sukupuissa vain ”yksityisiä” .

Päivällä kuitenkin lähdin ulos. Täysin tyyntä. Ilma oli kirkas, kuin kristallia. Lunta oli satanut yöllä taas, kevyttä pakkaslunta. Pakkasta kahdeksan astetta. Tein hiljalleen lumitöitä. Ei ollut raskasta ollenkaan, vaan oli mukava pukata lunta pihalta.

Kylätien varrella ojassa vesi virtaa, ei jäädy. Lumi rakentaa siltoja.

Ladon räystäältä roikkui kaunis lumipitsi. Pitsin alapäässä jäätynyt lumihelmi kertoi, että kevät on hiipimässä lähemmäs. Odotapas vaan kuukausi pari. No, kuukauden kuluttua etsin jo tomaatinsiemenet ja ei kun kasvamaan ensi kesän kasvustot. Siitä se taas alkaa.

Tässä laskemme mäkeä peltikatolta, mutta pakkanenpa sanoi että stop tykkänään, tähän jäätte roikkumaan

Lunta on puolisen metriä. Eipä ole ollu vuosikausiin meillä näin hyvää talvea. Se vähän lievittää korona-ahdistusta. Tartunnat lisääntyvät koko ajan, muuntovirus leviää Suomessakin ja ihmisiä kuolee joka päivä koronan aiheuttamaan tautiin.

Vaikkei nyt ole niin selkeitä rajoituksia kuin keväällä, meidän elämämme on samanlaista kuin silloin. Missään ei käydä, paitsi kaupassa ja maski naamalla, keväällä maskeja ei ollut. On jo tullut tavaksi pitää etäisyyttä. Pari metriä ilmaa jää väliin, jos jonkun kanssa vaihtaa muutaman sanan.

Muutama päivä sitten tuli vuosi ensimmäisestä tartunnasta Suomessa. Eipä silloin olisi uskonut, että vuoden kuluttua ollaan samassa jamassa. Mietityttää, selvitäänkö tästä. Tai kuinka kauan siihen menee, että olemme kaikki saaneet rokotukset.

Mutta. Ulkona on kaunis talvi. Kävelylenkillä tutulla kylätiellä katse poimii kauniita yksityiskohtia. Mieli lepää ja tulen sisään punaisin poskin.

Olen lukenut Markku Innon kirjan U. Katso Luettua.

Lumitilanne tammikuun viimeisenä päivänä