Matka alkaa, Turku, departure 15.7.2021 kello 17, bussi 50, Grus Grus
Kun en puhu, alan kuulla. Kun muutkaan eivät puhu, alan ymmärtää lintujen kieltä, pöheikköjen kuiskauksia. Suhinaa, rapsutusta. Askelten kieli se vasta onkin vivahteikas. Auto vyörähtää äänimaailmallaan ohi. Ohi kiitävä juna peittää meidät tuoksulla, jonka muistan höyryjunien ajalta.
”Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois” – Reetta Pakkanen runokokoelmassaKärhi.
Tunnin kävelimme samaa reittiä kuin stalker seurattavineen kolme vuotta sitten.Stalkerin puhe menneisyyden matkalta kaikui mielissämme, yhtä salaperäisenä ja säälimättömän selittämättömänä kuin silloin.
(Ylioppilaskylä on muuttunut 50 vuodessa niin, että sain katsoa aivan tosissani, missä onkaan 3 A, jossa asuin ensimmäisenä asukkaana 32-kämpässä. Uutta pintaa, silloiset pellot taloja täyteen.)
Mutta pöheiköt kukoistivat, miten niitä onkin niin paljon. Joka puolella kasvaa, vihreää, eri sävyjä, pölyyntyneinä mutta elinvoimaisina. Joka paikassa, mitä ihminen ei jynssää. Keskellä kaupunkia. Ihminen jättää ikävät jälkensä, roskaa, lasinpalasia, romua, välinpitämättömyyttä. Mutta, luonto voittaa ja peittää.
Rannan salaperäiset rakennukset olivat kadonneet. Niitä ja niiden pihalla olleita ihmisiä ihmettelimme silloin. Kuuluivatko he suunniteltuun esitykseen vai sattuivatko paikalle aiheuttamaan syvyyttä tarinaan. He aiheuttivat syvimmät keskustelut silloin.
Luonto oli vallannut teltan paikan. Sen pystyi hädintuskin havaitsemaan. Vielä oli tallella pelto, jossa vadelmat kantoivat hedelmää, puntarpäät heiluvat vastavalossa, kaikki samaan tahtiin.
Aurajoen rannalla saimme juotavaa ja lahjan, Reetta Pekkasen runokokoelman Kärhi.
”Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa.”
Ensi vuonna samaan aikaan samassa paikassa. Me olemme. Grus Grus.
Hitaasti palasin matkalta, kuten edellisinäkin vuosina.
En muista missä olemme tavanneet ensimmästä kertaa tai miten olemme oikein tutustuneet lähemmin.
Olimme eri vuosikursseilla Turun yliopistossa biologiaa opiskelemassa 1970-luvulla. Teitä oli tiivis naisporukka, Mape, Satu, Kirsi, Maija, Minna.
Olimme ilmeisesti Seilissä jollakin kesäkurssilla yhtäaikaa, muistan joitakin tapahtumia (kun Minna sai ongella ahvenen ja väänsi sen pään irti ja meinasi tikahtua kauhusta).
Ja sitten niitä jatkoja osakuntailtojen jälkeen, kun makoilimme senkertaisen isännän (Maurin) lattialla ja heräsimme aamutuimaan kummallisessa euforiassa. Myös miespuolisia kurssilaisianne oli mukana, mutta he ovat kokoontuneet aikuisvuosikymmeniensä aikana keskenään, vappuisin aikakin. Ape, Pekka, Mauri…
Itse asiassa, olen enemmän ollut tekemisissä teidän kurssinne porukoiden kanssa kuin oman kurssini.
Hämäränä on mielessä Yokylän keittiössä käyty yöllinen keskustelumme DNA:n rakenteesta, emäsjärjestyksestä ja koko rakenteen merkityksestä. Tämä muisto nousee sieltä 1970-luvun vuosista helmenä.
Muutin Hannunniittuun huoneeseesi Satun luo, kun lähdit Espanjaan kesken lukuvuoden. Asuin siinä ennen kuin sitten lähdin lopullisesti Turusta, ensin Helsinkiin Satun kanssa auskultoimaan biologian opettajaksi.
Pidimme yhteyttä. Vietimme mielenkiintoisen päivän 1970-luvun lopulla Helsingissä keskellä talvea ja lumipyryä. Kävelimme Eirassa meren rannalla. Jossain kummassa betonibunkkerissa kirjoitimme huurtuneeseen seinään KAKSI MELKEIN MAISTERIA.
Kadulla meidät pysäytti kyselijä, joka tenttasi mielipidettämme lakritsapatukoiden käärepapereista. Sanoin, että kuvio on mielestäni rasistinen ja kyselijä meinasi polttaa päreensä.
Olit silloin Riistantutkimuslaitoksessa laskemassa kalansuomuista vuosirenkaita. Minä opettajana Posiolla ja talvilomaa viettämässä. Yö vietettiin Koivulassa Hoasin asunnossasi, nukuin lattialla takki peittona.
Se oli sitä aikaa, kun voimakkaasti painoi tulevaisuuden odotus. Mikä minusta tulee. Missä on paikkani. Miten löydän paikkani. Kenen kanssa. Saanko perheen.
Lähdit Keski-Amerikkaan ja minä jäin Lappiin.
Yhteys säilyi. Myös muihin. Kirsiltä tuli kirjeitä, Ruotsista, Maijalta pitkiä dokumentointeja, mm. matkasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan sinua tapaamaan. Maijan käsiala vaan on niin vaikeaselkoinen, että kirjeiden sisältö odottaa edelleen avautumistaan.
Lapset tulivat kuvioihin. Yhteytemme säilyi. Kirjeitä kirjoiteltiin. Luin niitä muutama vuosi sitten. Oli tosi mielenkiintoista. 1980-luku oli lasten vuosikymmen.
Tapasimme. Kävit 1990-luvulla lastesi kanssa Kemijärvellä ja teit niin hyvää jauhelihakastiketta, että minun lapseni muistelevat sitä vieläkin.
Kävimme teitä tapaamassa Ruukissa. Satu vieraili perheensä kanssa, käytiin Ailangassakin.
Olimme yhteyksissä muutettuani 2002 Lapista takaisin etelään ja kävin 2004 luonasi Naantalissa. Sitten yhteys katkesi 17 vuodeksi. Sain Satulta (jonka tapasin 25 vuoden tauon jälkeen vuonna 2017 Kuopiossa) viestiä, että olet mennyt naimisiin ja asut Britanniassa.
Kunnes otit yhteyttä viime syksynä, tulit kylään Loimaalle ja vietimme kaksi päivää yhdessä. Ja nyt heinäkuun ennätyshelteissä toiset kaksi päivää Naantalissa.
Miten elämä onkaan meitä heitellyt. Hyvää on ollut, ja sitä vastapuolta. Miten onkin niin hedelmällistä vetää yhteen vuosikymmenien tapahtumia ja miettiä, mitä vanheneminen merkitsee, miltä se tuntuu. Se kun on tässä ja nyt.
Tämä on sanomattoman arvokasta. Tavata henkilö, joka on tuntenut minut silloin nuorena ja osaa nähdä kehityslinjoja sieltä nuoruudesta näihin alkavan vanhuuden päiviin.
Nyt kuvakavalkaadi eilisestä ja tästä aamusta.
Iltapäivällä kävimme uimassa. Illalla lähdimme Kultarannasta kävelemään Naantalin keskustaan. Ilta-aurinko Ukko-Pekan sillan jälkeen.Kallioiden koloissa ihmisiä viettämässä helleiltaaSatumainen näkymäSatumainen kallioPolku avautuuRakkauden polku, venäläisten sotilaiden ja Naantalin tyttösten salainen kohtauspaikka 1800-luvun alkupuolellaRantabulevardi kuin Välimeren maissa”Pakollinen” kuva NaantalistaMerisalissa oli vielä keittiö aukiMerisalin pizza oli aivan erinomainen – Quattre stagioni – nam!Hämäryys laskeutuu satamaanAurinko näkyy vieläAamiainen nautittiin Mapen pergolassa – ei ollut vielä liian kuumaJade-kissa makoili varjossa vieressämme. Yhtäkkiä sen levollinen olemus terästyi, katse nousi ylöspäin ja se hiipi puun alleja Jade kiipesi puuhun salamana, sieppasi jotain suuhunsa, ei kai lintua 🙁 , ei, se oli hiiri! Hiiren häntä näkyi. Jade tuli alas ja lönkytteli talon taakse. Sieltä se suupieliään nuollen tuli kohta takaisin. Kissan aamiainen!Mape ja mä. 70 mittarissa, minulla vuosi lisää. Kiitos Mape <3. Jospa tapaamme jatkossa koko naisporukalla!
On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?
Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.
Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.
Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.
Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?
Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.
Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.
On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.
Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.
Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.
Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallotVeden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaanKäännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.VaakaaPystyäJuhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissaIllalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa
Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.
Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.
Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.
Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.
Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.
Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tummaRatamoverkkoperhonen purtojuurellaTummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelijaMäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksiLuonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.
Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.
Ensin oli Runomankeli vuosina 2016-17. Suomi täytti 100 vuotta ja runoja syntyi kotomaasta ja kotiseudusta, savisesta maaperästä ja tunnelmasta. Runokokoelma Runotuulen mankeloimaa ilmestyi huhtikuussa 2017.
Meitä oli kuusi: Kari Helin, minä Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Sirkka Lukka, Virpi Pakkanen ja Kerkko Vihava. Opettajana ja ohjaajana oli Loimaan työväenopiston monen kuukauden kurssilla Mirkka Mattheiszen. Mirkka, Kerkko, Sirkka ja Pirkko, kyllä me naurettiin sodanjälkeisen elämänmenon vahvoja konsonanttinimiä. No jaa, Mirkka nyt on ihan eri sukupolvea.
Porukka hitsautui niin kiinteästi yhteen, että mankeli jatkoi toimintaansa. Mankeli-nimityksen keksi alunperin Liisa. Toimme nimittäin runojamme ryhmän arvioitavaksi ja paranneltavaksi, siitä tuo mankeli- nimitys.
Työväenopisto järjesti viikonlopun kestäneen Novelli-kurssin keväällä 2018. Mankelilaiset osallistuivat kurssille sekä lisäksi porukkaan tuli kaarinalainen Maritta Västilä. Marittaan Pirkko oli tutustunut ulkomailla ja erinäisten sattumien vuoksi ilmeni yhteinen kiinnostus kirjoittamiseen.
Talvesta 2019 alkaen jatkoimme tapaamisiamme nyt Loimaan pääkirjaston Elers-huoneessa. Runot oli mankeloitu Sarka-museon kokoustilassa, josta oli huimaava näköala loimaalaiselle mielenmaisemalle, pellolle. Sarka kun oli Työväenopiston yhteistyökumppani. Yhteistyökumppaniksi tuli nyt Loimaan kirjasto.
Ryhmän kokoonpano muuttui hieman. Sirkka Lukka jäi pois ja tilalle tuli Maritta Västilä.
Kokoonnuimme Elers-huoneessa kuukausittain ja päädyimme työstämään novellikokoelmaa. Runomankelista tuli Novellimankeli.
Emme pitäneet kiirettä. Kirjoitimme tekstejämme runsaan vuoden. Kaikki otettiin mukaan ja näin syntyi monipuolinen novellikokoelma. Karin Karlsson on pisin, noin 30 sivua. Osa novelleista on lyhyitä, muutaman rivin tiiviitä paketteja, jotka avautuvat lukijalle miettimisen jälkeen – tai sitten ei. Oli mielenkiintoista kuulla, miten eri tavalla nämä lyhyet modernit novellit avautuivat eri lukijoille. Novellin määritelmä kun on muuttunut siitä klassisesta muodosta, johon on totuttu.
Keväällä 2020 kirjoituksia alettiin muuttaa taittokuntoon. Pirkko teki tämän työn. Kari teki kansihahmotelmia ja valitsimme kirjan kanneksi shakkilaudan, jolla kuusi hahmoa katselee eri suuntiin.
Nimeä olimme miettineet pitkin matkaa. Lopulta Liisan keksimä Kuoriutumisia valittiin kirjan nimeksi, vaikka se alunperin oli ollut Liisan viimeisen novellin nimi.
Novelleja oli kertynyt 108, kaikki syntyneet otettiin mukaan ja sivuja kirjaan tuli yli 330. Tallinnan kirjapainon kanssa tehtiin painosopimus elokuulle 2020.
Emme edes harkinneet yrittävämme hankkia kirjalle kustantamoa. Aikaa olisi tuhrautunut eikä myönteistä tulosta ollut realistista odottaa. Jotenkin tuntuu, että kirjoittajalla pitää olla nimeä valmiiksi eli jonkinlaisen kuuluisuuden kirjat otetaan kustantamojen listoille. Tai sitten tekstin pitää olla todella erikoinen. Myös ikä vaikuttaa. Olemme eläkeläisiä eikä se ole tässä yhteydessä mikään meriitti.
Sitä paitsi kokoelmakirjat eivät ole suosittuja, antologia-sana on melkein kirosana. Niinpä me puhumme novellikokoelmasta.
Me mankelilaiset pidämme kirjoittamisesta. On nautinto saada ajatuksensa sanoiksi. ”Joskus sitä ihan itsekin liikuttuu omasta tekstistään”, sanoi Jaakolan Pirkko kerran. Se on ihan totta. Kun saa sanat mieleiseensä järjestykseen, sitä nautintoa ei voi mihinkään muuhun verrata. Tai ehkä kuvataiteilija tuntee samoin saatuaan maalauksensa valmiiksi. Tai näyttelijä onnistuneen roolisuorituksen jälkeen.
Kirjoittaminen on harrastuksemme. Ryhmämme on hiutunut yhteen. ”Näitä runoja ei olisi syntynyt ilman tätä porukkaa”, kuten Kari sanoi. Eikä näitä novelleja.
Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen oli syksyllä 10.10.2020 juuri siinä vaiheessa, kun koronaepidemia alkoi liukua toiseen aaltoon. Keväällä olimme kokoontumisrajoitusten vuoksi pitäneet nettipalavereja. Onneksi olimme kirjoituksissa jo niin pitkällä, ettei kovin pitkiä istuntoja enää tarvittu. No jaa, kyllä siinä neljä tuntia vierähti uuden tekniikan välityksellä.
Olimme julkistamistilaisuudessa maskit päässä, siihen aikaan niitä alettiin pitää laajemmin. Tätä kirjoitettaessa maskit ovat aina kasvoilla yleisille paikoille mentäessä ja kouluissakin keväällä. Mieleen hiipii, voimmeko luopua niistä jossain vaiheessa… Japanissa kun niitä näki jo ennen koronaepidemiaa. Se hyvä puoli on, että flunssat ja nuhat ovat olleet poissa tämän koroaepidemian aikana, kun hygienia on korostunut, halaukset loppuneet ja tapaamiset vähentyneet.
Novellikokoelman myyntiin koronaepidemia iski säälittä. Emme päässeet osaksi joulumarkkinoita emmekä erinäisiin kohtaamisiin, joissa kirjaa olisi voinut kaupata.
Kirjasta on tehty sähkökirja, mutta siitä kirjamerestä on tuntemattomien kirjoittajien kirjan vaivalloista nousta näkyviin. Mutta siellä Kuoriutumisia on, samoin kuin kirjastojen hyllyillä, kauppojen valikoimissa ja Kirjavälityksessä. Myös kirjoittajilla on kirjoja jäljellä. Jos vaikka kiinnostut lukemaan.
Pidimme helteisessä, jopa tukalassa säässä Novellimankelin päättäjäidet meillä. Aurinko paistoi niin säälittä, että oli laitettava seinäaurinkosuojaa. Seuraavana päivänä riehuikin ukkosmyrsky, joten ajoitus oli täydellinen.
Olemme tyytyväisiä Novellimankeliin. Saimme kirjoittaa, saimme tukea, saimme neuvoja. Tutustuimme yhä syvemmin toisiimme tekstiemme välityksellä. Saimme kirjan aikaiseksi. Se säilyy muistona tuosta puolestatoista vuodesta.
Novellimankelin porukka viime hetkillään. Vielä pidettiin viimeinen kokous ja kerättiin kokemukset yhteen.Novellimankeli on paketissa.Kiitos Novellimankeli! Eläköön Kirjamankeli!
Päätimme jatkaa mankelia. Loistomasiina, sanoi Mirkka. Niinpä elokuusta alkaen jatkuu Kirjamankeli ja kirjoittamisen nautinto. Saapi nähdä mitä siinä syntyy!
Olen lukenut: Erling Kagge: Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni ja Ville-Juhani Sutinen: Likaista lunta
