Slava Ukraini, Putin

Kyllä on apea mieli, miljoonien muiden ihmisten kanssa. Eilen romuttui tavallaan koko maailmani, kun uskoni ihmiskunnan viisauden lisääntymiseen romutettiin. Tai oikeammin räjäytettiin.

Noin kirjoitin kaksi päivää sitten, kun Venäjä oli hyökännyt torstaina 24.2.2022 aamuyöllä Ukrainaan.

En pystynyt jatkamaan.

Olen ollut asian vuoksi aivan lamassa. Kuunnellut uutisia, ajankohtaisohjelmia ja lukenut lehdistä pohdintoja miksi ihmeessä näin on voinut tapahtua. Olen niin monien muiden kanssa yrittänyt ymmärtää Putinin ajatuksenjuoksua ja sitä, miksi hän tähän on päätynyt. Luin erinomaisen artikkelin Ukrainan ja Venäjän yhteisestä historiasta. Siellä on tapahtunut niin paljon. Eikö sotimisen jatkumoa voi pysäyttää…

Perimmiltään kaikki kiteytyy siihen, että mitä Putin saa henkilökohtaisesti tästä kaikesta. Rahaa hänellä on kerättynä niin paljon, ettei hän ehdi koskaan sitä kuluttamaan. Eivätkä varmaan hänen jälkeläisensäkään. Nautinto kai tulee siitä, että siirtelee ihmisiä ja sotakalustoa kuin pelinappuloita, kaikki tottelevat eikä kukaan sano vastaan. Kai siinä oma rinta röyhistyy ja usko omiin toimiin vahvistuu.

Mutta hän ei voi olla varma siitä, että ihailu on vilpitöntä. Se on pelon verhoamaa. Tajuaako Putin sen sisimmällä sydämessään vai työntääkö ajatuksen pois mielestään.

Putinin toiminta on niin käsittämätöntä, että mieleen tulee hänen henkinen tilansa. Otsikon hulluusväite vyörähtää väistämättä mieleen. Tosin joku ehti kirjoittaa, ettei Putinia saa sanoa hulluksi. Että hän taktikko ennemminkin kuin strategikko. Mutta hänen käytöksensä ainakin on hulluutta lähentelevää, puheet ja sanavalinnat ”uusnatsit”, ”narkomaanit”.

Mutta Putin on onnistunut yhdessä asiassa, jolla on maailmaa muuttava vaikutus. Hän on räjäyttänyt maailman kansat yhteen. Yhteisesti laaditut taloudelliset pakotteet, mielenilmaukset, mielenosoitukset ja Ukrainalle annettava taloudellinen – aseet ja muut sotatarvikkeet – ja henkinen tuki osoittavat, että länsimainen kulttuuri ja demokratian aate ovat satojen kansojen vahvoja aseita, joilla ei tapeta ihmisiä vaan autetaan heitä.

Ja Venäjän  kansa. Miten paljon heillä olisikaan annettavana maalleen ja koko maailmalle, jos he saisivat toteuttaa itseään ja heitä tuettaisiiin siinä. Eikä valvottaisi, estettäisi, peloiteltaisi. Pistettäisi vankilaan.

Rauli Virtanen 25. helmikuuta kello 6.20 · Pietarilaiset vastustavat sotaa. Hienoa! Kuva: Anton Vaganov, Reuters.  Kaikki venäläiset eivät ole hyökkäyksen takana.

Nähtäväksi jää, pystyykö Putin tunnustamaan operaation aiheuttamat seuraukset, totaalisen muusta maailmasta eristämisen aiheuttamat taloudelliset ja kulttuuriset vaikutukset ja kansassa pulpahtelevan vastustuksen ja lopettaa sotatoimet Ukrainassa. Vai tarvitaanko hallinnosta ja armeijasta nousevaa vastarintaa, joka syrjäyttää Putinin.

Syvä myötätuntoni on menehtyneiden ja heidän perheidensä, maataan puolustavien ukranalaisten ja pakoon pyrkivien perheiden puolella. Tällä hetkellä 400 000 ukrainalaista on paennut kodeistaan ja pyrkii naapurimaihin. Ahdistaa suunnattomasti ajatella äitejä ja isiä lastensa kanssa pyrkimässä turvaan. Omaisuus muutamassa kassissa. Koti jätetty tykkien ruuaksi.

Ukraina siellä kaukana, 1500 kilometrin päässä, olette sydämissämme

Uutiset kello 16. Putin on määrännyt ydinaseet valmiustilaan, koska länsimaat ovat tehneet vihamielisiä tekoja Venäjää kohtaan. Tarkoittanee taloudellisia sanktioita ja Ukrainan puolustuskykyä. Vai että vihamielisiä. Kuka se tässä onkaan vihamielinen. Mutta jos Putin määrää sotilaat painamaan ydinasenappia, suuntautuu väistämättä Moskovaan ja muualle Venäjälle myös ydinaseita. Toivottavasti Putin tiedostaa tämän.

Putin, kohdistuuko vihasi myös meihin suomalaisiin. Pakostakin mieleen hiipii kuvia kodin jättämisestä, poikien joutumisesta sotaan. Sitä en kuvitellut joutuvani kokemaan.

Auringonkukka, Ukrainan kansalliskukka, kasvatan niitä joka kesä. Nyt niillä on aivan eri merkitys.

 

 

 

 

 

Hiihtämässä

Oli pakko lähteä. Uuden vuoden lupaukset painoivat takaraivossa. On liikuttava enemmän. Ei saa kangistua. Lihakset eivät saa rapistua. Tasapaino pitää säilyttää. Vettä juoda. Olla positiivisella mielellä.

Niin hän pukeutui lenkkivaatteisiin. Onneksi ei kovin kylmä, mutta monta kerrosta kuitenkin päällekkäin. Monot jalkaan, nauhat tiukkaan. Niitä saa aina kiristellä hetken hiihdon jälkeen.

Sukset olivat olleet monta viikkoa seinään nojaamassa edellisen hiihtokerran jälkeen. Kaksi niitä oli ollut tänä vuonna. Mitä ihmettä. Sukset eivät irronneet, olivat jäätyneet maahan kiinni. Niinpä niin, edellisen kerran jälkeenhän tuli suojapäiviä ja lumet sulivat pois melkein kaikki. Sulanut sohjo oli sitten imaissut sukset ja sauvat jäiseen syleilyynsä. Niiden irrottamiseen meni melkein puoli tuntia ja piti turvautua kuumaan veteen ja lapiolla hakkaamiseen.

Hän laskeutui joen jäälle, hiihti ensin moottorikelkan uraa ja siirtyi sitten rannan tuntumaan tekemään omaa latua. Lapsuudesta asti säilynyt heikkoihin jäihin putoamisen kauhu lievittyi rannan tuntumassa.

Kukaan muu ei ollut joella hiihtänyt näillä viimeisillä lumilla. Hankikanto oli olematon, hiihto muuttui suksilla kävelyksi upottavassa hangessa. Sauvat upposivat melkein puoli metriä.

Aurinko paistoi. Taivaalla leuhotti pilvien palleroita. Siniset sävyt hohkasivat lumiselta ulapalta ja penkoilta, jotka estivät näkemästä kauemmas. Hän tunsi välillä olevansa yksin maailmassa. Sitten autojen hyrinä levittäytyi jokiuomaankin. Mutta niitä ei  näkynyt. Hän saattoi kuvitella olevansa vaikka Lapissa, lumen keskellä.

Metri metriltä, liike liikkeeltä hänen mielensä keveni. Hyvä olo alkoi pulpahdella arasti, uskaltaako nousta pinnalle. Hän pysähtyi. Katse pyyhki maisemaa.  Lumen ainutlaatuiset kasaumat hivelivät muodoillaan hänen tajuntaansa. Kamera esiin.

Lumen sinikäyrää

Rusakoilla oli ollut bakkanaalit kahden rantapajukon kohdalla. Koko hanki oli aivan täynnä jälkiä. Hän yritti tähyillä oksiston ja lumen muodostamiin onkaloihin. Olivatko ne siellä päivää viettämässä, mutta mitään  liikettä ei näkynyt.

Sitten oli pakko pysähtyä hetkeksi. Samalla paikalla taas saukon hyppelyjono! Voi kun kivaa, saukko on pysynyt siellä yli kymmenen vuotta ainakin. Takaisin tullessa hän löysi toisenkin paikan, lähempänä kotirantaa. Hän lähetti saukoille lämpimiä ajatuksia.

Saukko hypellyt edestakaisin, taas!

Hitaasti hän eteni hyvän mielen lisääntyessä. Pois karisi pandemian piina, koronan pelko ja uusi pelko, jota hänen ei ollut tarvinnut pitkään aikaan kokea. Sodan pelko. Hän muisti hämärästi lapsuuden ydinsodan pelon. Talon vintiltä löytyi vanhoja lehtiä, joissa esiteltiin 1960-luvun valtioiden ydinasevarustusta. Sittemmin liennytyksen vuosikymmeninä tehtiin aseriisuntasopimuksia. Sodan pelko katosi. 1990-luvun Jugoslavian sota oli niin kaukainen, ettei se kiireiseen lapsiperhe-elämään tunkeutunut.

Nyt olivat useat maat kehoittaneet maidensa  kansalaisia välittömästi poistumaan Ukrainasta niin kauan kuin lennot toimivat. Hän oli ihmetellyt voimattomana valtionpäämiehiä, jotka työntävät nuoria miehiä tilanteisiin, joiden seurauksena lapset menettävät isänsä, vaimot miehensä tai vanhemmat lapsensa. Ei mikään ole näiden menetysten arvoista.

Kotiinpäin.

Kun polvissa alkoi tuntua, hän kääntyi takaisin. Latu kiemurteli kuten hänen elämänsä. Turvallisuushakuisesti, lähellä rantaa. Mutkaa syntyy, mutta oikaisua itsestään. Välillä aikamoista rämpimistä, yllättäviä vajoamisia, välillä sulavaa sujuttelua. Oma latu, ei välttämättä toisen tekemä. Eteenpäin ja välillä taaksepäin.

Mieli keventyneenä hän kiipesi kotipihalle joelta. Kannatti lähteä.

Kuihtunutkin on kaunis. Tältä oli tuntunut viime aikoina. Kroppa rapistuu, kunpa kuivuisi muutoinkin kuin iho, johon piirtyvät elämän viivat.
Talvipäivän yllätys vintillä.

Päivät pitenevät, valon määrä lisääntyy. Linnut laulavat kuorossa ulkona. Mieli askartelee siemenissä, multaa on jo ostettu. Muutaman viikon päästä taas aloitetaan kasvukausi. Siemenet multaan!

Olen lukenut Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan. Katso Luettua-sivu.