Loppuu tämä kauhea vuosi, jonkalaista en osannut ollenkaan kuvitella tapahtuvaksi. Menneinä aikoina, joo, ehkä aivan toisella puolella maapalloa, joo, mutta ihan tuossa lähellä. Tietenkin Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun 24. päivänä.
Kolmen vuoden koronapandemia on hiipunut ja korona muuttunut normaalintyyliseksi sairaudeksi. Siitä siis on päästy ja mieli alkaa unohtaa ajan, jolloin yhteiskunta sulkeutui, liikkumista rajoitettiin ja kauppakassit toimitettiin ulko-ovelle. Lapsenlapsia tavattiin monen metrin etäisyydellä ulkona. Läheiset sairastuivat. Maskien käyttökin tuntuu unelta vaan. Korona on aiheuttanut tähän mennessä 660 miljoonan ihmisen sairastumisen ja 6,7 miljoonaa menehtynyt. Suomen luvut 1,4 milj. ja 7933. Vuoden 2021 lopun luvut: 289 milj., 5,4 milj; 0,26 milj., 1564. Rokotusten ansiosta tänä vuonna sairastuneet eivät saaneet vakavaa tautimuotoa.
Mutta tuo Ukrainan ja Venäjän sota järkytti länsimaiden ihmisiä perusteellisesti. Toisen maailmansodan kokeneet ahdistuivat pahimmin, kun mieleen pulpahtelivat pommitukset ja evakkomatkat. Läheisten kuolemat. Me rauhan aikana eläneet aloimme tajuta konkreettisesti, mitä rauha merkitsee.
Sota aiheutti suuria odottamattomia vaikeuksia. Tavaroiden ja materiaalien saatavuusongelmat ovat aivan uutta. Hinnat ovat kohonneet ja toimitusajat pidentyneet. Inflaatio laukkaa, korot ovat nousseet. Pörssit liusuvat. Laskukausi.
Suurin vaikutus on energian tuotannossa. Venäjältä ei enää tule kaasua, sähköä tai öljyä. Kuluttajat joutuvat maksamaan sähköstään moninkertaisesti entiseen verrattuna. Kyynisesti voisi todeta, että raha on hyvä konsultti. Nyt sähköä säästetään, turhia valoja sammutellaan, mietitään sähkön kuluttamisen ajankohtia. Kulutuksen jatkuva kasvu on taittunut ja sähkön käyttö on laskenut noin 10 prosenttia. Se on hyvä asia. Ja tuulivoimaloiden lisääntyminen (ja uusi ongelma esiin: runkolinjat eivät pysty kuljettamaan lisääntyviä enegiamääriä.)
Saimme onneksi valkean joulun. Vuodenvaihde onkin sitten toinen juttu, vettä sataa ja lumet taitaa sulaa kokonaan.
Yhtenä aamuna sota on kuitenkin loppunut. Kaikki sodat loppuvat, jopa 30-vuotinen sota tai sadan vuoden sota. Maailma ei ole sen jälkeen entisensä, vanhaan ei ole paluuta. Omavaraisuus lisääntyy kaikissa maissa ja riippuvuus muista pyritään poistamaan kokonaan. Se on takaisku kansainvälistymiselle, mutta tänä sodan aikana ystävät ovat kiinnittyneet toisiinsa entistä kiinteämmin. Se on hyvä asia. Suhteet Venäjään eivät palaudu entiselle tasolleen moneen sukupolveen, jos koskaan. Se on vahinko, koska kaikki venäläiset eivät ole ”pahoja”.
Omassa elämässä kaikki on suunnilleen ennallaan. Yksi vuosirengas lisää. Sanojen tyrehtyminen on huolestuttanut. Mutta samalla mieli askartelee aikaisemmin ideoiduissa tarinoissa. Ehkäpä eräänä päivänä laskiessani sormet näppäimille sanat ryöpsähtävät niitä kuvaamaan.
Itsenäisyyspäivän ilta alkoi hämärtyä kun saavuin Turussa Tuomiokirkkoaukiolle. Olin käynyt vanhempieni haudalla moikkaamassa ja viemässä kynttilän (sellaisen ajastimella olevan ledin, joka palaa joka päivä kuusi tuntia). Lunta oli jonkin verran, kirkon kaikkia kävelyreittejä ei pystynyt kulkemaan. Kulman takaa pilkisti kuusi, tällä kertaa Loimaalta.
Kaunis on, sopusuhtainen lajinsa edustaja, saanut kasvaa valossa vapaasti. Jostain syystä kuusen uutisoitiin olevan Mellilästä, vaikka se oli kasvanut 9-tien toisella puolella Pappisissa.
Tapasin vanhat ystäväni, joulutraditio tämä jo on. Viisikymmentä vuotta sitten – ehkä ylikin, kun emme ihan tarkkaan muista esitapaamisiamme – tutustuimme ja koimme merkityksellisiä vuosia samoissa ympyröissä. Yhteys on säilynyt huolimatta ruuhkavuosista ja tuhannen kilometrin etäisyydestä. Selfie piti ottaa ja lähettää jouluterveiset muille Liisan ystäville. Brahen puistossa joimme M:n tarjoilemaa glögiä, mutustelimme pipareita ja hetken vertailimme kolotuksiamme, niitä vääjäämättömästi pulpahtelevia.
Me kolme Liisan ystävää. Herättelimme ajatusta, että josko ensi kesäkuussa kokoontuisimme taas koko joukolla Pyhälle ja Sodankylän filmifestivaaleille, kuten yhdeksän vuotta sitten. Kuka tietää. Ei kuitenkaan kannata lykätä, tässä iässä.
Sitten lähdimme Valon polulle. Viime vuonna se järjestettiin eka kertaa Turussa kolmessa puistossa. En käynyt kokemassa. Nyt Valon polku kulki Aurajokea myötäillen Turun linnaan saakka. Viisi kilometriä, neljän päivän ajan. Oli viimeinen päivä.
Väkeä oli lähtenyt liikkeelle paljon, tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia. Autojono oli katkeamaton. Parkkipaikkoja kiersi jonot myös, itse löysin viidessä minuutissa.
Varsinainen Valon polku alkoi Aurasillan jälkeen. Tapahtuman pääteos oli englantilaisen ”Jigi” Cochranen sadasta kookkaasta valoliljasta rakentuva kukkametsä Flower Forest Aurasillan ja Teatterisillan tuntumassa.
Katsojia oli tungokseksi asti. Olivat sammuttaneet valot kotoa, jättäneet linnan juhlien televisioinnin katsomatta – ja sähköä säästyi! Valon polun ledit eivät paljoa kuluttaneet.Svarte Rudolf juhlavalaistuksessa.Papa Joe ja kauniit kukat.Kaupungintalo kauniisti valaistu.Väriä vaihtavat neljä metriä korkeat kukat taisivat olla koko polun kaikkein hienoimmat. Kukat heijastuivat joen peittäneistä pyöreistä jääähyhmälautoista, katso otsakekuva.Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat- näytelmän mukaisesti teatterisilta oli saanut kausikoristelun, jota heijastui henkeäsalpaavasti joen jäähyhmäkertymissä.
Wäinö Aaltosen museon ympäristössä oli vedenalaisen maailman värit ja valot, jotka oli toteuttanut Antti Kulmala. Teoksen nimi oli Dimension X. Emme kuitenkaan lähteneet museon taakse puistoon.
WAM – Wäinö Aaltosen museo ja täysikuu vai onko nuo katuvaloja…Valon polun teemana oli vesi. Myllysilta oli kuin vedessä kelluva laiva – alittaessa sen totesi pohjan olevan metallia, kuten laivan pohja.
Förillä siirryimme toiselle puolelle jokea. Föri oli Love boat – rakkauden lautta, mutta siitä ottamani kuva epäonnistui. Joen ylittäjiä oli paljon, mutta hyvin mahduimme.
Läntisen rantakadun erään talon seinään toistettiin Marjo Haapasalon konseptoima monitaiteellinen audiovisuaalinen teos, joka muistutti miten tärkeää on vaalia Aurajoen monimuotoisuutta. Tämä teos vähän puistatti, kun ensinäkymässä neidon hiukset velloivat vedessä kuin hukkuneen.
Merenneito
Linnaa lähestyttäessä alkoivat hahmottua valaistut nostokurjet. Kari Kola halusi installatiollaan Valonnostaja luoda maksimaalisen kontrastin nosturien nykytilan ja valoteoksen välille, kertoo esite.
Nostokurkien nimitys tuli selväksi kun ne näki kunnolla valaistuina.
Hieno oli S/S Boren kannelta valaistu korkea valopatsas, joka ulottui jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Sperry-valonheitintä on käytetty toisessa maailmansodassa valaisemaan vihollisen pommikoneita. Carbon Arc -teoksen oli toteuttanut optiikan professori ja valotaiteilija Ivo Schoofs, joka oli löytänyt valonheittimen Yhdysvalloista, missä joku halusi päästä eroon isänsä keräilyromusta. Toisen romu – toisen aarre -sanonta toteutui.
Sigyn ja täysikuu. Ehkäpä WAMin kuvassa toinen valoläikkä oli kuu.
Lähestyimme polun loppua. Turun linna oli valaistu. Pitääpä käydä sisällä ajan kanssa, viime käynnistä kun on varmaan yli 40 vuotta.
Turun linnan pohjoisseinä.Pyöreä torni.
Linnan itäseinään heijastettiin Valon polun Vesi ja meri -teeman mukaisesti high power -teos Turku 1827. Teos avaa näkymän Turkuun melkein 200 vuotta sitten – jos kaupunki ei olisikaan palanut syyskuussa 1827. Teoksen oli toteuttanut pelisuunnittelija Jonathan Biz Medina, joka oli leikitellyt ajatuksella, että Turku olisi vajonnut veteen – viittaus ilmastonmuutoksen aiheuttamaan merenpinnan nousuun.
Turku 1827 – jos ei olisikaan palanut vaan vaipunut veteen…
Viimeinen teos oli katsottu. Mielet tyyninä ja kylläisinä kiersimme linnan eteläpäätyyn, joka oli tietenkin valaistu. Taas mieleen hiipi ihmetys, miten silloin aikoinaan tämä linna on rakennettu.
Linnan eteläseiniä.Ikoninen Turun linna, vähän eri näkövinkkelistä.
Bussilla pääsimme torille. Koettiin sekin, että bussi oli niin täynnä, että kyytiin pyrkiviä jouduttiin jättämään pysäkille.
Kävelimme ensi kertaa uudella Kauppatorilla. Toriparkin rakentaminen oli kestänyt monta vuotta.
Kauppatorilla Ortodoksikirkon edessä väriä vaihtava Riite oli hieno ja kuusi myös.Uudella torilla piti ottaa selfie valokäytävän suulla – ja saimme kuvaan tuntemattoman miehen, joka näyttää ystävälliseltä.Lapsuuteni leikkipaikalta pitää aina katsoa kirkolle.Kierros lähenee loppuaan, vielä viime katse joelle, Turun sykkivälle sydämelle.
Takaisin Tuomiokirkkoaukiolle. LOVE – Jouni ”Psyke” Väänäsen #psykelove-teossarja sai alkunsa taiteilijan turhautuessa maailmalla yhä näkyvämmin levinneeseen ja jalansijaa ottaneeseen vihaan.
LOVE!
LOVE – me rakastamme, olemme rakastaneet ja tulemme rakastamaan. Uskomme ihmiskunnan viisastumiseen. Hitain askelin, kuten tällä Valon polulla, kaikki kääntyy kuitenkin paremmaksi. Tässä ihmiskuntaa auttaa kulttuuri.
PS. Koko matkan varrella ei ollut yhtään palvelua antavaa ravintolaa yms. auki, ei edes Forum Marinumin ravintola-kahvila. Glöginmyyjä ja useampikin olisi tienannut hyvän tilin.
Onneksi ei tarvinnut mennä vessaan, koska sellaista ei olisi löytynyt.
Aurajoki otti osaa Valon polkuun luonnontilansa mukaan.
