Vappumuisto vuodelta 1961

Äiti, äiti, vieraat tulevat jo”, Timo sanoi katsoen ulos. Niin tulivatkin. Vieraamme tulivat taksilla. Serkkuni Tuire, Pirjo ja Aki juoksivat meille. Aki meni veljeni luo ulos.
                   ”Hei, lähdetään kaupungille”, Pirjo kysyi minulta. ”Minä tulen mukaan!” sanoi Tuire. Pirjo ei häntä hyväksynyt ja tätini antoi Pirjolle rahaa, että hän saa ostaa Tuirelle lohdukkeeksi kaasuilmapallon. Kaupungilla oli paljon ihmisiä, ja ilmapalloja. Serkkuni osti ruusun itselleen ja sisarelleen vappuhuiskun. Katselimme palloja ja meidänkin alkoi tehdä mieli ilmapalloa. Lähdimme Yliopiston- ja Humalistonkadun kulmaan ja matkalla näin Anjan. Humps! Serkultani vietiin ruusu, tai ainakin aiottiin viedä, mutta se oli niin tiukassa, että se ei lähtenyt irti. Ostimme kumpikin ilmapallon. Serkkuni osti tumman ilmapallon ja minä aivan tavallisen kaasupallon. Kiersimme torin kaukaa ja tulimme puutorille ja Pirjo osti kaksi jäätelöä. Menimme penkille ja aloimme syödä jäätelöämme. Mutta kun Pirjo oli puolivälissä, olin minä saanut vaivaiset suklaakuoret syötyä. Kello oli 17. Serkkuni meni mammani luo ja minä kotiin.

Kotiin päästyäni katselimme Ville Vallattoman puuhia ja sen jälkeen, tietääkö isä todella kaiken tanssista. Felix ihmekissan jälkeen aikuiset joivat kahvia ja me lapset joimme simaa ja söimme tippaleipiä. Noin kahdeksan aikoihin lähdimme kaupungille. Siellä me saimme vappuruusun ja Timo sai pillin ja kaasuilmapallon, ja toiset pojat saivat markkinapallon. Aki osti itselleen ilmapallon. Se oli hauska ilmapallo, koska sen sisällä oli vielä toinen pallo. Räiskis! Timon ilmapallo meni rikki, mutta syy ei ollut hänen. Setäni tupakka oli osunut siihen. Hän lähti ilmapallomyyjän luo ja tuli takaisin tuoden mukanaan kolme ilmapalloa. Pikkuveljeni sai ne. Kohta setä kuitenkin meni takaisin myyjän luo, ja toi toiset kolme ilmapalloa, mutta ne olivat isompia kuin edelliset. Minäkin sain yhden. Sitten kuului takanani ääni: ”Anteeksi, mutta tämä on ryöstö!” Kauhuissani käännyin ja huomasin roiston, joka katseli minua. Se oli Kari. Hän oli saanut toivomansa naamarin. Sitten lähdimme linja-autolla kotiin. Katsoin vielä pala-pelin, vaikka se tuli niin myöhään, mutta huomennahan saa nukkua vaikka kuinka kauan. Kun menin nukkumaan, nukuin heti, enkä osannut aavistaakaan, että huomenna ajelisin Leo-sedän volksfagenilla, ja kun meille oli sattua auton kanssa vahinko, ja että kulkisimme ristiin serkkuni Pirjon kanssa ja että vappu on sitten vuoden 1961 osalta loppu.

Kauneinta metsässä

Usein on minusta tuntunut, ettei ollenkaan pitäisi nukkua ihanina, valoisina kesäöinä, jotka kirkkauttaan säteilevät ja silloin kastehelmet päilyvät heinikossa ja linnut laulavat. Silloin tuhlaamme uneen monet kauneimmat hetket elämästämme.

                          Aikomukseni oli kertoa, millaista oli aamulla metsässä. Siellä oli vihantaa ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviä pitelevästä hongasta, joka kerran toivoi pääsevänsä korkeaksi mastopuuksi, nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että hänestäkin muka voisi kasvaa puu, jos karsittaisiin oksat ja sidottaisiin paaluun.

                          Koivu oli kauniisti järjestänyt pitkät vihreät hiuksensa ja heilutti niitä vienossa aamutuulessa. Mutta leppä, joka seisoi aivan järven rannalla, katseli alinomaa kuvaansa veden tyvenestä kalvosta ja oli mielestään niin sinivihreä ja hurmaava, ettei kukaan voisi olla kauniimpi. Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja vapisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa hän vapisi, haapa parka. Vaikka hän oli pitkä ja vankka, oli hänellä arka sydän ja hauraat oksat.

                          Silloin tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienessä mökissä aivan lähellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena kesäaamuna, liittivät he kätensä ristiin ja sanoivat: ”Hyvä Jumala, miten metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala miten maailmasi on ihana!

Tämä teksti löytyi kansakoulun  kolmannen luokkani ainevihkosta. Olin 10 vuotta. Arvosanaa ei löytynyt.

Sitä ihmistä en unohda

Hän oli silloin 22-vuotias, ja minä olin 14 vuotta, ja me vietimme kesän yhdessä. Kesä oli sellainen, kuin se Turun saaristossa on. Oli tuulisia päiviä, jolloin meri velloi tummanharmaana ja pelottavana, ja pilvenriekaleet kiitivät kovaa vauhtia yläilmoissa. Puut kumisivat kumeasti ja etäisesti, ja näinä päivinä me pysyttelimme sisällä talossa, joka tuntui myös hämärältä ja kostealta. Pelasimme korttia ja luimme, ja levysoitin soitti muutamia levyjä. Ja hän vaelteli huoneissa päällään venynyt villapusero.

Sitten oli sellaisia häikäisevän kirkkaita päiviä, jolloin meri välkehti sinisenä ja ystävällisenä, ja me juoksentelimme uimapuvuissa ja otimme aurinkoa. Minä muistan aina sen Suomen kesän, jossa me olimme ja jonka aikana opin tämän naisen tuntemaan ja muistamaan hänet koko elämäni.

Hän oli minua 8 vuotta vanhempi, mutta hänen mielensä ja tapansa olivat pysyneet nuorekkaina tai sitten minä olin vähän pikkuvanha. Hän oli minulle toveri, ystävätär, liittolainen. Me olimme koko kesän yhdessä. Me pelkäsimme yöllä kummituksia, iltaisin pimeän vaaroja ja päivisin myrskyävää merta, jonka yli meidän piti soutaa päästäksemme huvilalta. Me ihailimme yhdessä kuuta, joka kellitteli elokuun taivaalla kuin tuore juusto. Me kerroimme elämämme toisillemme, ja hän oli hyvä kuuntelija. Hän oli todella elänyt myrskyisästi. Hän oli neljän vuoden aikana saanut niin paljon aikaan, kuin joku muu ihminen koko elämänsä aikana. Nyt hän oli aivan rauhallisesti koko kesän. ”Ehkä minä tulen vanhaksi, kun ajattelee, 23 vuotta pian”, sanoi hän.

Joskus hän oli laiska kuin vanha kissa, joka haluaa vain maata lämpimässä paikassa ja litkiä kermaa. Hän tosin makasi suunnattomassa nojatuolissa ja luki romaania. Sitten hän yhtäkkiä saattoi saada tarmonpuuskan ja ruveta siivoamaan koko taloa. Aamuisin hän nukkui kauan, hänen ennätyksensä oli puoli yhteen asti. Ja vastapainoksi illalla valvoimme kahteen. Mutta loppukesällä hän alkoi nousta aikaisin ja saada tarmonpuuskia useammin kuin alkukesästä.

Hänellä oli ilmiömäinen tapa kadottaa tavaroita. Kerran hän etsi korvanappiaan lähteäkseen kaupunkiin. Ja kun sanoin sen olevan saunan takan päällä, hän katsoi minua epäluuloisesti ja meni hakemaan sen sieltä.

 Niin se kesä meni. Joka päivä toi mukanaan jotain yllättävää hänestä. Hänen makunsa, mielimusiikkinsa, hänen tapansa upposivat mieleeni ja muodostivat siellä uuden katsontatavan kaikkeen.

Päivä päivältä aloin pitää hänestä aina vain enemmän, ja elokuun lopussa hän oli minulle hyvin läheinen. Olin niin tottunut hänen läheisyyteensä, että ero hänestä alkoi mielessäni tuntua kauhealta. Mutta säälimätön syksy tuli, ja erosimme eräänä perjantai-iltapäivänä. Minä itkin, ja hän itki. Minusta tuntui, aivan kuin joku ruumiinosa olisi riistetty pois. Soudin aivan kuin unessa lahden yli, ja samalla tuttu niemi katosi silmistäni, samalla katosi kesä. Ja samalla tuntui katoavan koko elämä.

Elin koko syksyn kaivaen häntä, ja vasta jouluna näin hänet. Mutta ympärillämme oli paljon ihmisiä, emmekä voineet jutella. Mutta vaikka olisimme olleet kahden kesken, tuskin minkään olisi enää ollut samanlaista. Hän kuului siihen kesään.

Sitten seuraavana kesänä vietin hänen kanssaan viikonlopun maalla. Emme silloinkaan olleet aivan kahden, mutta tunnelma oli läheinen.

Aina kun näen hänet televisiossa, tulee mieleeni tuo kesä, jota en ikinä unohda. Ja vaikken koskaan enää tapaisi häntä, juttelisi hänen kanssaan niin kuin silloin, hän on mielessäni ja pysyy siellä.

Edellä oleva teksti kouluaineeni Pyllissä eli Puolalan yhteislyseossa Turussa keskikoulun viidennellä luokalla eli 15-vuotiaana.

Arvosana 7 ( ½ sutattu yli). Palaute punaisella kynällä: Ei tunnu mukavalta, kun jää henkilöllisyys aivan avoimeksi. Vaikket nimeä mainitsisi, olisi selvitettävä miten olitte tutut, miten jouduitte viettämään yhdessä kesää.
Opettaja oli sama kuin Rouva Muttisen alennusmyynti -aineessa.

Sinä kesänä, 14-vuotiaana
Tapaamisemme kolmen vuoden kuluttua