Mehamnin leppoisten päivien jälkeen suunnistimme länteen – tai oikeastaan ensin etelään. Matkasimme turistipyydykseen, joka joissakin ihmisissä herättää ärtymystä. No, eihän sinne ole mikään pakko mennä.
Tie kiermurteli pitkin rantoja. Kapeita kohtia, mutkia mutkien perään ja sitten tunneleita. Pisin oli Nordcapin tunneli 6,875 km mantereelta Magerøyan saarelle, jonka pohjoisosassa Nordcap sijaitsee. Se ei siis ole mantereen Euroopan pohjoisin paikka, vaan saarella sijaitseva pohjoisin maanteitse saavutettava paikka. Näin netti väittää, mutta onhan Slettnesin majakka vielä pohjoisempana, 71°05′22.6″N…
Olin käynyt Nordcapissa vuonna 2007. Jääkaappimagneetista näin vuosiluvun, koska en löydä sen matkan kuvia mistään. Ikoninen kuva miehestä ja minusta, taustalla Nordcapin tunnus, maapallopatsas pituus- ja leveyspiireineen, on siis hukassa. Silloin oli huikaisevan kaunis ja kirkas kesäpäivä. Tuijotin pohjoiseen, joka peittyi salaperäiseen autereeseen ja mielessäni muljahti, kun kuvittelin siellä olevaa Pohjoisnapaa. Olin silloin elämäni pohjoisimmassa paikassa.
Meidän matkaamme sopi yöpyminen lähellä Nordcapia, kuten silloin aikaisemminkin. Yövyimme molemmilla kerroilla Skarsvågissa. Vuonna 2007 tosin eri paikassa. Yritimme silloin saada majapaikka Honningsvågissa, missä leirintäalue oli täynnä ja virkailija soitti Skarsvågiin ja varasi meille mökin. Hienoa asiakaspalvelua. Silloin mökin verannalta ihmettelin ihmisjonoja, jotka kiipesivät tunturin rinnettä ylös. No, silloin ei ollut nettiä ja sain myöhemmin tietää, että siellä oli Kirkeporten. Kyllä harmitti. Ajankohdan mukaan olisi ollut mahdollista nähdä keskiyön aurinko Kirkeportenin läpi.
Nyt kysyimme Base Campin vastaanotossa tietä Kirkeporteniin ja lähdimme kapuamaan rinnettä. Sitten erehdyimme oikealle kaartuvalle polulle, kävelimme ja kävelimme eikä kohdetta löytynyt. Alkoi jo vähän hämärtää. Onneksi oli netti, josta selvisi, että muodostelma oli alhaalla melkein vesirajassa eikä sitä näkynyt ylös. Niinpä laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas, vanhat jalat tekivät tarkkaa työtä harkitessaan jokaista jalansijaa. Vähän hirvitti. Kiertotie olisi ollut aika pitkä.
Niinpä viimein näimme Kirkeportenin muodostelman. On se hieno! Samalla näkyi Nordcapin sarvi niemen kärjessä.
Olen nähnyt kuvia, joissa sarvi näkyy Kirkeportenin aukossa. Sen saamiseksi olisi pitänyt mennä alakautta rantaa pitkin. Olisi ollut kiva, jos vastaanotossa olisi kerrottu tarkemmin reitti – vasemmalle muutaman kymmenen metrin välein valkoiset tolpat – tai alas rantaan. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.
Base Campin mökki oli muuten erinomainen pohjapiirrokseltaan. Pieneen alaan oli saatu tarpeelliset asiat niin kätevästi, että keskelle jäi iso avoin tila. Astiat ym varustus oli tosi hyvä, verrattuna Mehamnin Adventure Campiin, jossa oli vain muutama lautanen ym vaikka makuutilat oli kuudelle. Kahvinkeitintä ei ihme kyllä ollut.
Aamulla lähdimme Nordcapia kohti. Heti selvisi, että sää ei meitä nyt suosi. Sumu lisääntyi koko ajan. Tie oli kapea, mikä vähän ihmetytti kun liikenne oli aikamoista. Perillä oli paljon autoja. Emme maksaneet pääsymaksua rakennukseen, koska olin ollut siellä aikaisemmin jo ja matka-aikataulu vähän painoi takaraivossa. Mutta pysäköinti, WC ja muistomerkki olivat maksuttomia. Ne riittivät meille.
Sumu peitti maisemat ja tuuli, se oli myrskyluokkaa. Hyvä että pysyi pystyssä. Pohjoisnavan terveiset.
Lähdimme kohti Altaa. Sielläkin olin käynyt aikaisemmin, sillä samalla reissulla kuin Nordcapissa ja jonka kuva olivat hukassa. Alta eli norjaksi Alattio on yllättävän suuri kaupunki. Asutusta jatkui ja jatkui. Matkasimme Altan museoon, joka sijaitsee kaupungin länsiosassa. Halusimme nähdä kalliopiirrokset.
Alattion-Altan kalliopiirrokset on löydetty vasta 1960-70-luvulla. Piirrokset on kaiverrettu meren sileäksi hiomiin rannan silokallioihin 2000-7000 vuotta sitten. Niitä on kaikkiaan noin 6000 viidellä alueella, joista Hjemmeluft on suurin ja avoinna yleisölle. Kun kuvat löydettiin, ne maalattiin punaisiksi, jolloin ne näkyvät paremmin. Monien mielestä värittäminen poisti kuvista taianomaisuutta. Ennen pelkät kaiverrukset heräsivät eloon, kun valo ja varjot värittivät niitä. Osa kuvista on värittämättä.
Paljon jää salaiseksi. Kuka näitä kuvia on tehnyt? Miksi? Mikä voima hänet – vai onko heitä ollut monta – on saanut kaivertamaan tuhansia kuvia? Onko hän ollut yhteisössään arvostettu vai hyljeksitty?
Kuvat saavat hiljaiseksi. Miten taitavasti tehtyjä, kuvaavat kohdettaan niin ilmeikkäästi, että lahjakkuutta on ollut jo silloin ihmisessä olemassa. Se ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien aikana. Niin, milloin ihmisessä on kuvallinen lahjakkuus jalostunut? Minkälaisten tapahtumien tuloksena?
Altasta lähdimme etelää ja kotisuomea kohti.
Matka lähestyi loppuaan. Runsas viikko oli vierähtänyt nopeasti. Laskeskelin Norjanreissujen määrää. Monta kymmentä kertaa vajaan viidenkymmenen vuoden aikana. Mieleen pulpahteli yhä uusia käyntejä, joiden paikkoja en kaikkia pystynyt muistamaan.
Mutta nämä viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikaiset vierailut muistan. Niissä tiivistyy monta asiaa: tietenkin Norjan maisemat ja tunnelma, jotka karuudessaan vaikuttavat joka vierailulla. Ystävän seura, kun on niin helppo olla yhdessä, saa olla aivan oma itsensä. Muistin, kun kerroin työkaverille tämän matkakaverini vierailtua 45 vuotta sitten Posiolla, että me olemme hänen kanssaan tekemisissä varmasti elämämme loppuun asti. Työkaveri kysyi, mitä me sitten tehtäisiin ja arvelin, että ehkä vielä asumme uudelleen yhdessä vanhoilla päivillämme. Sitähän nämä matkat ovat. Ja sitten vielä se, että pääsee pois näistä arkisista ympyröistä ja kaikesta rasittavuudesta, joka elämään liittyy. Että kiitoksia kovasti matkaseurasta, rakas elämän mittainen ystäväni. <3
”Me silloiset, emme ole samat enää. Mutta olemmehan, olemme me.”
