Kaikki kirjoittajan admin artikkelit

Sydänkesää

Tällä viikolla on liikuttu, kolme kertaa Turussa ja lisäksi Loimaalla.

Olin kahviotalkoolaisena Loimaalla Krekilän kesäteatterissa. Näytelmänä oli tänä vuonna Pokka pitää.

Hyacintin toilailua on tullut seurattua telkkarista ja tämän rouvan edesottamukset sen kun jatkuivat Krekilän  lavalla. Pääsin jopa kuvaan rouva Bucketin eikun Bukéén kanssa.

Rouva Bukéé ja mä. Hän otti minut vastaan niin ystävällisesti vaikken olekaan mitenkään jalosukuinen. Ei kylläkään tullut kutsua kynttiläillallisille, jossa tarjoillaan kurkkuvoileipiä.

Rouva Bukéén roolissa oli Hanna-Maria Suonpää. Rooli sopi hänelle kuin valettu. Eräs rouva sanoi väliajalla, että tämähän on parempi kuin Porin versio, jossa oli ammattinäyttelijöitä. Hienoa Krekilän näyttelijäkaarti!

Krekilän  kesäteatteri sijaitsee Niinijoen kylässä Krekilän myllyllä. Vesi kohisi padon reunasta niin kiihkeästi, että pudotus suljettiin näytännön ajaksi.
Väliajalla tarjottiin kahvia ja leivonnaisia sisällä myllyssä. Kauempaa tulleet ihastelivat miljöötä. Myös edullista lipun hintaa kiiteltiin, etenkin kun kahvitus kuului hintaan.

Väliaikatarjoilun ympäristö on todella ainutlaatuinen. Linnut  liversivät kuorossa rannan puissa.

Loimaan kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura ry ylläpitää Krekilän myllyä, joka on aivan käyttökunnossa.

Pääsin vierailemaan todella erityislaatuiseen paikkaan, Lapilan saarelle, joka sijaitsee Naantalissa Luonnonmaan eteläpuolella Airiston pohjoispäädyssä, Ruissalon länsipuolella. Saarella on 1763 rakennettu rokokootyylinen kartano, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Historia ulottuu 1500 -luvulle.

Saarella on paljon ainutlaatuisia peltomaisemia.

Kävelymme ulottui saaren läpi kulkevan tien päästä päähän. Heinät keinuivat vilpoisassa kesätuulessa. Poikkesimme tieltä katsomaan vanhaa tammea, jonka sanotaan olleen Suomen kolmanneksi suurin tammi. Muutama vuosi sitten se romahti. Pystyyn jäi kuutisen metriä korkeat torsot, maassa lepäsi valtavan suuri runko. Hiiltyneet kohdat kirjavoivat puuvanhusta. Salamako puuhun oli iskenyt?

Rakas ystävättäreni tyttärensä kanssa antavat perspektiiviä tammen koolle.

Pellon reunaa reunusti pitkä angervokasvusto. Surina kuului kauas, tuoksu houkutti meitä ja hyönteisiä. Kultakuoriaiset ja nelivyöjäärät imivät täydessä sovussa makeaa mettä.

Sulassa sovussa.
Kultakuoriainen on komea ilmestys.
Nelivyöjäärä, hauska nimi tuo jäärä. Rakastaa mesiangervoa.
Perinteinen saaristomaisema Lapilan torpan ikkunasta

Uimaan ei menty. Viileys ja pohjoisnavalta puhaltava tuuli saivat vetämään takkia niskaan. Oliko se jo tässä, tämä kesä, kesään kuuluva lämpö, tihkuva hiki, lämpimän tuulen tuiverrus käsivarsilla? No, puolivälissä ollaan, heinäkuuta vielä kaksi viikkoa ja koko elokuu. Naisten viikko alkaa ylihuomenna: sateet, parantumattomat haavat, mätäkuu. Viikon päästä Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Saadaanpa nähdä ja kokea sanontojen totuus tämän kesän osalta.

Aurakatu 2, Turku, kohtaamispaikka

Maanantaina oli jännittävä tapaaminen Turussa. Viime kesän huipputeatterikokemus, Grus Grus -teatterin Huviretki tienpientareelle jatkui. Esitys valittiin viime vuonna vuoden parhaaksi teatteriesitykseksi. Eikä turhaan!

Meitä kokoontui viime kesän teatterivieraista 25 henkeä kohtaamaan toisensa ja stalkerin. Stalker johdatti meidät Aurajoen rantaan, jossa kerroimme mitä haluamme tulevaisuudessa kuohuviinitarjoilun jälkeen. Ensi vuonna samaan aikaan jatkuu  – ja  vaikka kymmenen vuotta. Jotain todella hienoa on tapahtumassa. Teatteri uudistuu, yhteisöllisyys tunkeutuu esitykseen. Olen aivan innoissani tästä!

Toriparkkityömaa

Tätä lähemmäs en uskaltanut mennä katsomaan tätä suuruudenhullua kaivuutyömaata. Toivottavasti torin reunan talot pysyvät pystyssä loppuun asti ja samoin lähistön kaupat.

Ruusu kukkii

Viime päivityksen kukkaloisto on sitten mennyttä. Viikatetraktori kävi ja jäljellä on ruskeaa sänkeä ja heinää. En ymmärrä tätä ajankohtaa. Miksei myöhemmin kesästä, jos kerran on pakko parturoida tienvarret? Tällaiset pienetkin?

PS. Kuka tunnistaa otsakekuvan, mistä se on? Monet ihmiset ovat sen nähneet, mutta missä? 😉

Heiluva heinä

Minä niin toivoisin, että silmäsi joskus turpoaisivat sinestä ja sinä sanoisit, ettet tätä kestä. Hiljaista onnea. Kun merkityksellisyyttä tihkuvat päivät lipuvat hitaasti iltaan. Pitkät ovat olleet vuodet, täynnä päiviä, jolloin nouset aamupimeässä vuoteestasi ja laahustat iltaan, jolloin laskeva aurinko värjää puut punaisiksi. Jossain siellä, kaukana täältä, hän laskeutuu levolle, levottomana, ottaa alistuneesti vastaan alitajunnan painajaiset.

Kurki soittaa kelloa, pitkällä nokallaan varovasti keinuttaa keijun uneen. Vasenta jalkaa jomottaa, vaihdetaan asentoa, keinunta jatkuu. Kuulen kilinän, kun teen puutarhassa iltakierroksen. He valmistautuvat yön hiljaisiin hetkiin, jolloin kuiskaukset vellovat paksuna peittona puiden välissä.

Luulen, että kukat tietävät. Ne katsovat minua vakavina, levittävät terälehtiään kukin omalla tavallaan. Mieleni kierähtää evoluutioon. Miten kauan onkaan kestänyt, että terälehdet ovat venyneet pitkiksi, jotta voin laskea: rakastaa, ei rakasta, rakastaa… Ne kaikki vuodet, jolloin etsin kukan salaista tietoa, onko hän se, jonka kanssa elämäni vierii loppuaan kohti? Miten vaikeaa se silloin oli, tietää, onko hän se, olenko hänelle se, olemmeko me me… Kukka ei kerro, joka kerta eri vastaus, harkitse itse, päätä itse, kysy häneltäkin… Unissa palaan tähän epätietoisuuteen, on se kummallista, siellä se on ahdistus jossain syvällä vieläkin, poistuneeko koskaan…

Chrysánthemum leucánthemum, tavallinen päivänkakkara, yleinen, laitakukat valkeat, VI-VIII. Lehdet liuskahampaiset, alimmat pitkäruotiset, vastapuikeat, ylimmät ruodittomat, hieman sepivät. Sanoo Otavan värikasvio vuodelta 1956. Se Hiitosen kasvio.

Leikkasin nurmikkoa. Kuukauden leikkaamattomuus oli antanut luonnolle vallan. Paikka paikoin aivan selvää ketoa. Jätin ne kasvamaan, puna-apilat, päivänkakkarat, harakankellot, pihatähtimöt ja yllättäen sarat – jotkut niistä tuhansista. Sieltä mistä leikkasin, poimin kukat. Osa apiloista yllätti, eivät olleet puna-apiloita vaan punertavia valkoapiloita. Kauniita. Saatuaan vettä kukat röyhistivät vartensa ja alkoivat kertoa hiljaisella äänellä tarinoitaan menneistä kesän tapahtumista.

Taivaalla velloi monisatainen naakkaparvi. Ne huusivat kiihkeinä knaak knaak knaak, vaihtoivat suuntaa, laskeutuivat peltoon, nousivat yhtenä joukkona, kieppuivat päälläni, jotain etsivät, jostain kertoivat, jotain kummaa meneillään. Ei ole ennen moista näkynyt. Monta päivää. Yksinäinen tuulihaukka halkoi taivasta, huusi kviik kviik ja lähti eri suuntaan kuin naakat. Rastaita ei ole yhtään. Muutama kirjosieppo ja pikkuvarpunen. Yksi varpusista putosi puusta viereeni, kops vaan, käännyin katsomaan, linnunpoikanenhan se siinä, se vilkaisi minua ja lentotaito löytyi.

Siankärsämö ja puna-apila, melkein kuin aviopari. Aina yhdessä, joka paikassa, yleinen, levinnyt, etelästä pohjoiseen. Tönivät toisiaan kesätuulessa. En kuule mitä ne sanovat, toivottavasti eivät moiti, ole epäsovussa, katkeria ja alistuneita vaan ymmärtäen, anteeksi antaen, toiselle hyvää toivoen ja auttaen kasvavat yhdessä mutta omaa tahtiaan kohti taivaan lakea.

Imen mettä puna-apilan kukasta. Makeaa. Jätän loput kimalaisille. Voi miten kaunis siankärsämön kukinto onkaan. Muistan yhtäkkiä Runomankelin, Sirkan runon Pyörtänäpöllö ja oman versioni:

Runotuulella
pellonlaidalla huojuen tuulessa
pyörtänäpöllö silmät selällään
Auringon alla laajat pellot
aikojen saatossa vilja lainehtii
pyörtänällä pöllöt vartioivat kultaa keinuvaa

Gálium vérum, keltamatara, se vähän harvinaisempi, kasvaa Vanhan Hämeentien varrella paikka paikoin. Oli muutama vuosi sitten vuoden kukka.
Tienvarteen eivät kukat pölyynny. Viime päivien sade piti siitä huolen.

Lupiineja ei ole onneksi kylätiemme varrella kuin muutamassa paikassa. Omasta penkastamme kaivan lapiolla aina pois kasvuston, kun pääsee kasvamaan ja vien jäteroskikseen. Komea on sen kukka, mutta kun se peittää kaikki muut eikä ole mitenkään ilo silmälle kukinnan jälkeen ruskeine siemenvarsineen.

Rovaniemi kesäkuussa

Laskin kuvasta kirkontornin ja seitsemän nostokurkea. Kurjet nostavat, taakkoja siirtävät. Kehitys kehittyy. Miten mieleni mielellään hakeutuu ja viipyy kuitenkin menneeseen. Ehkä siksi, että mennyt maailmani on ajallisesti pitempi kuin tuleva maailmani.

Miten tähän on tultu. Mitä vaivoja nähty, tuskia tunnettu, hiki otsalla, selkää pitkin noruen. Väsymys lyö nuijana. Nälkä kurisee vatsassa, vyötä kiristettävä, etteivät housut putoa tai hame valahda kuraista maata viistämään. Lapsen itku. Väsymys ja nälkä. Kylmyys.

Kuitenkin ilon pilkahduksia. Lapsen puhdas vilpitön hymy. Lämpimän leivän tuoksu, sylki karahtaa suuhun, voi sulaa ja valuu käsiin, jotka nuollaan leivän syönnin jälkeen. Hyvä olo valahtaa kuin vesi vesikuupasta niskaan saunan hämärässä.

Mikä vuosisatoja kertyneen tarkoituksenmukaisuuden toteutus. Ei yhtään mitään liikaa eikä liian vähän. Edelleen käyttökelpoista, rispaantumatonta, ehyttä. Kuitenkin käytössä hienokseltaan kulunutta. Aika näkyy, vuodet hioneet merkkinsä, tekijä jäänyt unohduksiin. Mutta pelkistyksen mestariteos.

Lohiverkon alapaula, tarkoituksenmukaisuuden ja käsityön taideteos. Kalastusvälineet tehtiin 1800 -luvun lopulle asti itse. Verkot kudottiin hienosta hamppu- tai pellavalangasta kävyllä, joka oli katajasta vuoltu.  Verkon alapaulassa painoina toimivat kivipussit tai tuohiset kivekset, joita näkyy kuvassa. 1870 -luvun jälkeen siirryttiin tehdastekoiseen pellavalankaan ja tehdastekoisia verkkoja tuli kauppoihin vuosisatojen vaihteessa.
Lohen kalastus on ollut elintärkeä koko Kemijokivarressa. Toinen melkein yhtä tärkeä kala on ollut hauki, ruokana ja taloudellisesti. Sitä saatiin ja saadaan edelleen joka ainoasta Suomen vedestä, se on iso ja helppo pyydystää. Haukea kuivattiin ja käytettiin omana ravintoja, myös veronmaksuvälineenä ja kauppatavarana.

Kulle ja koira eli saarua lukee tämän vieressä kyltissä. Mitä ihmettä. Tarvitsen googlea. Ei löydy kuin saaruan nimisiä matkailuyhdistyksiä. Kalastukseen tämä liittyy.

Joelle on menty pitkällä veneellä. Ihastelen taas veneen kaaren muotoja. Ne hivelevät silmääni. Kaari on ikuinen, kautta maapallon käytetty samanlainen sukkula.

Tässä lepäilen. Työt tehty, myrskyt kestetty, tyynellä halkaistu vettä äänettömästi. Pohjallani kalat sätkineet, ilma täynnä kiihkeitä huutoja, suomut lennelleet, verkot takertuneet hankaimiin. Nyt lepään ja tarjoan silmänruokaa tuolle tuijottajalle.

Piikkien estetiikkaa. Hyvin tehokasta mutta julmalta tuntuu tämän päivän näkökulmasta. Tuossa seinällä ne näyttävät hyviltä, atraimet.

Atrainkalastus kiellettiin viime vuosisadan alkupuolella. Lohia oli niin helppo keihästää näillä tappovälineillä. Mutta nykyaikana atrainkalastusta käytetään, joskin kielletty aika on 15.4.-31.5.

Rukkeja olen nähnyt, mutten koskaan tällaista. Jäin pohtimaan, mikä etu tuosta koosta on…

Rukkikokoelma.

No missäs olen käynyt. Rovaniemen kotiseutumuseossa Pöykkölässä.

Pöykkölän kotiseutumuseossa on 1840 -luvulla rakennettu päärakennus, puovi, kaksi aittaa ja muualta siirrettyinä 14 rakennusta. Ne kuvaavat täkäläiseen talonpoikaistaloon kuuluvia rakennuksia. Kuvassa puovirakennus, joka kuvaa talon vaurautta, joka saatiin karja- ja porotaloudella sekä kalastuksella. Pöykkölän puovi on ainoa lajissaas Peräpohjolan alueella. Puoveja ovat ruoka- ja miesten puovi, lisäksi talli ja paikallishistorian osasto, metsästys-, kalastus-, maatalous- ja käsityöosasto.

Huoneet ovat hulppeita. Hyvin siistiä, puhdasta. Täällä pohjolassa puhutaan muuten pirtistä eikä tuvasta. Mietiskelin, missä menee tuvan ja pirtin raja?
Salin tuolin kauneus saa huoahtamaan. Mikä entismaailman huonekalupuuseppä!

Salin kalustoon kuuluva valkoinen tuoli valkoisen puusohvan vieressä.

Muistelen mitä tiedän Rovaniemestä. Olen nähnyt kuvia, joissa pystyssä töröttävät savupiiput nousevat palaneiden talojen jäänteiden joukosta. Saksalaiset polttivat Rovaniemen. Sitten Alvar Aalto loi ”poronsarviasemakaavan” ja kaikki rakennettiin uudelleen. Mikä työ ja vaiva! Ei voi kuin kunnioittaa sodan jälkeistä uudisrakennusta.

Rovaniemi ennen sotia. Voi kun nämä rakennukset olisivat säilyneet! Tai sitten olisi käynyt kuten niin monessa kaupungissa 1960 -luvulta alkaen, että keskustan kivitalojen alta on hävitetty puutalot pois.

Kävin myös Arcticumissa taas. Arktinen – Arctos, karhu, Karhun tähtikuvion mukaan. Ympärillä ilahduttavan paljon lapsia äitiensä kanssa. Tekemistä ja tutkimista riitti.

Pisimpään pysähdyin ilmastonmuutosta esittävien tutkimustulosten äärelle. Kesälämpötilan nousu Novaja Zemljan sekä Koillis-Kanadan ja Luoteis-Grölannin välisen salmen tienoilla hätkähdytti todella. Samalla Pohjosnapaa peittävä jääpeite pienenee koko ajan. Niskassa alkoi kihelmöidä. Kuulin näistä asioista ensi kerran 1970 -luvulla luennoilla. Asiat ovat olleet tiedossa.

Mykistyin saksalaisten turistien joukossa saamepukuja esittelevän vitriinin luona. Miten kauniita!

Kemijoki rakkaani
Puna-ailakki, Lapin kukka, jonka opin tuntemaan vasta etelässä, värjää tienvarret

Kesän huippu

Kahlasin vaalean vihreässä mustikkavarvustossa kuin rantavedessä.  Sääskiparvia pöllähteli yllättyneenä lehtien suojasta, pyörähteli hetken, töni kasvojani ja tuikkasi imukärsänsä suoraan suoneen. Kohtaamisemme poltteli minua pitkään.

Aallot olivat lajitelleet rantaviivaan sormenpään kokoista  soraa. Hiekat oli seulottu syvemmälle. Kivien pinnat olivat liukkaat, jalkani luiskahti vaikka astuin niiden päälle varovasti. Vihreä levä leuhahteli kivien ympärillä. Vanha penkki huudahti ilahtuneena ja kutsui luokseen. Jäkälät olivat levittäytyneet lisää. Vedin kädellä penkin päältä havuneulasia. Istahdin. Kosteus tunkeutui heti housujen läpi. Minua seuranneet sääsket istahtivat kasvoilleni tuulesta välittämättä.

Saari katseli minua mietteliäänä. Et nyt sitten tule käymään. Ei se mitään, tässä minä pysyn ja odottelen. Kyllä me vielä kohdataan, makoilet sitten nuotion laidalla, savu kiertelee, syöksähtää ikivanhojen mäntyjen lomasta saaren keskustaan. Heinäkuun lopulla kukkivat lehdokit, ovat levittäytyneet jo kasvustoksi. Tule silloin. Kierrät silittelemässä saaren kärjessä maassa lahoavaa mäntyä, joka suojelee vieläkin poikastaan. Mänty olisi mielissään.

Järvi otti tulvaveden irrottaman kelonrungon syleilyynsä, hellästi siveli, hieroi, yhä uudelleen uudelleen uudelleen. Hioi pois turhat rosot. Sileys hellii kättäni kuin rakkaan hyväily. Vesi muisti poron. Hitaasti poron muoto kuoriutui esiin.

Viime aikoina on luettu useita kirjoja, mutta vain kaksi romaania, Viikilän ja Faulknerin teokset, joista on Luettua -sivulla tekstiä. Muut kirjat ovat liittyneet Kolmas tanssi -kirjan aiheeseen, etenkin Petsamon alueeseen, joka kuului Suomeen 1920-1945. Se toinen käsivarsi.

Kolmas tanssi etsii askelia mieleni sopukoissa. Jeff ja Neo katsovat odottavina. Odotammehan me. Tarinamme täytyy kertoa. Sitten kun olet valmis, sanat tulevat, rakentuvat jonoon, lauseiksi, virkkeiksi, kappaleiksi. Ei mitään kiirettä.

Suomen metsien rhododendron. Suopursu. Huumaava tuoksu leviää tuulenpuuskan mukana. Valkoiset kukinnot täplittävät suot.

Kesä on täällä

Viikko on kulunut puutarhassa alkukesästä nauttien. Ilma on sakeana lintujen liverrystä, kahakointia  pesäryöstäjien kanssa ja tuulen tuiverrusta. Kömpelöt linnunpoikaset lennähtelevät oksalta toiselle, osuvat juuri ja juuri. Nopeasti taidot kuitenkin kehittyvät.

Kuumat ilmat tulivat. Liian kuumat, jos minulta kysytään. Aurinko polttaa, hiostuttaa, turvottaa, ahdistaa. Mutta kasvit. Ne kasvavat silmissä. Ensin näkyi pottumaalla pieni tummanvihreä ruusuke ja kun katsoin uudelleen, niitä on siellä ja täällä. Puikuloidenkin versot ovat nousseet maan pinnalle.

Juurespenkissä ei vaan näy mitään. Vieressä porkkana kyllä on noussut.  Etanat ovat syöneet toistakymmentä pientä avomaankurkun tainta, harmi. Piti ostaa torilta uusia. Sipulien varret heiluvat tuulessa. Lankamaiset purjot sojottavat taivasta kohti. Mansikka kukkii. Kaupasta sai jo ostaa kypsiä, mutta eivät kyllä vedä vertoja omille, ovat ne niin maukkaita.

Kasvihuoneessa  tomaattien ensimmäiset kukat ovat auenneet, keltaisissa. Matkaa on vielä raakileisiin  ja kypsiin.Kasvihuonekurkut laitoin siemenistä ja kolme hyvää tainta työntää kasvulehtiä.

Kasvihuoneen vesialtaassa molskahti ja iso ruskea sammakkohan se siellä mulkoili minua. Oli kait tullut kuumuutta pakoon. Yritin pyydystää sitä, jotta voisin viedä jokeen, mutta se meni pakoon. Samoin perhoset lentävät sisään ja pomppivat äärimmäisessä nurkassa eivätkä tajua mennä ovesta tai tuuletusikkunasta ulos.

Tätä ei uskoisi puun kukaksi, on se niin hieno ja näyttävä.

Hevoskastanjassa on 20 kukkaa, ensi kertaa. Kielot kukkivat, tuoksu tuo muiston lapsuudesta, kielohajuvedestä. Se tuntui silloin salaperäiseltä aikuisten maailmalta.

Piha on myllerretty. Meidän talomme liitetään naapurien kanssa kaupungin viemäriverkkoon. Loimijoki puhdistuu.

Posti toi Lapillisen, eli Lapin kirjallisuusseura ry:n lehden. Siellä oli paljon arviointeja runo- ja proosateoksista. Sitten: Tapani Tavi kirjoitti arvion Ann-Helen Laestadiuksen kirjasta Hei Söpö. Ja lopussa:

Hei söpö esittelee muuttuvassa maailmassa luontevasti perinteistä saamelaisten vaatetusta ja kertoo pitkistä matkoista porojen kanssa. Tarina käyttää lukijan kutkuttavasti myös vanhalla uhripaikalla. Rakkaus, kuinka kauaksi se olisi unohtunutkin, voi vielä kaiken muun valloittaa.

Siellä täällä pyörähtäviä lyhyitä saamen lauseita lukisi enemmänkin. Ihan uteliaisuudesta kulttuuriin ja sanojen alkuperiin ynnä samankaltaisuuksiin eri kielissä.”

Mielessäni jysähti. Noita asioitahan käsittelin Kolmas tanssi -romaanikäsikirjoituksessani. Olisiko todella yleisempää halukkuutta tutustua noihin asioihin?

Mitä minulle oikein tapahtui siellä Kirkenesin residenssissä? Minne katosi terve itseluottamus ja usko omaan näkemykseeni? Yli neljä vuotta olen  luonut kirjan kuviota, tutustunut saamelaisuuteen ja etenkin kolttasaamelaisuuteen ja kirjoittanut Jeffin matkasta  takaisin omaan perinteeseensä. Joutaako se kaikki todella roskakoppaan?

Mitä tällainen mielialojen heilahtelu sitten oikeastaan tarkoittaa, kuuluuko se kirjoittamisprosessiin? Vai onko ilmentymä minun epävakaudestani…  Miksi edes asiaa tänne kirjoitan ja vaivaan lukijoita tällä. En  kai voi nyt julistaa kirjoittavani  kirjan sittenkin,  olenhan  joka paikkaan ilmoittanut lopettavani koko prosessin.  ;/

Katsotaan mitä tapahtuu. En vaan ainakaan tämän puolentoista viikon aikana ole saanut kirjan henkilöitä mielestäni. He ovat jääneet ihmettelemään johonkin välitilaan.

Katsotaan rauhassa mitä tapahtuu.

 

 

Kolmas tanssi vaikenee

Onhan se hyvä, että kaikki ei mene niinkuin on alunperin ajatellut. Elämä olisi aika tylsää, jos tapahtumat olisivat ennalta tiedossa. Joskus vaan uudet käänteet aiheuttavat ahdistusta, hämmennystä ja suruakin.

Kolmas tanssi ei edennyt residenssireissulla. Askeleita ei löytynyt, musiikki vaikeni, tanssijat jähmettyivät ja suuri hämmennys valtasi mielet.

Sanojen tyrehtyessä olin ihmeissäni. Menin sohvalle makaamaan ja tein sudokuja. Ne sujuivat hyvin ja nopeasti. Aivoni työskentelivät ilmeisesti kiihkeästi. Sain blogikirjoituksestani rohkaisevia kommentteja, kyllä se siitä, huokaise ja rauhoitu, vastaus löytyy ennen pitkää.

Niinpä hyvin rauhallisesti mieleni täytti vapauttava varmuus: Kolmas tanssi -kirjaprojekti loppuu tähän. Valtava helpotus vyöryi ylleni. Ei tarvitse kirjoittaa, julkaista, ottaa vastaan kritiikkiä (ja suuria rahasummia: 1 e per kustantajan kautta myyty  kirja, verojen jälkeen).

Lisäksi kirjoittamisen pitäisi olla kivaa eikä näin vaivalloista. Tässä iässä ei halua enää tehdä mitään puolipakollakaan. Jos jatkossa vielä jotain kirjoitan, se on sellaista  mikä syntyy helpommalla ja mistä saan nautintoa.

Miksikä sitten näin? Norjassa käymissäni keskusteluissa tiivistyivät kummassakin kirjan rakenteen samat ongelmat. En avaa niitä tässä tarkemmin, mutta koko idea on oikeastaan tällaisenaan toteuttamiskelvoton. He ehdottivat tapahtumapaikan vaihtamista, mutta se olisi liian vaikeaa ja hankalaa. Suorastaan mahdotonta, koska koko kirjan lähtöajatus ja punainen lanka liittyivät Lappiin.

Eräs myötäeläjäni lohdutti, että ehkä tuhkasta nousee jotain uutta. Niin, ehkä voin joitakin tekstinpätkiä käyttää muissa yhteyksissä.

Mutta Norjan reissu kannatti. Kotona olisin jatkanut kirjoittamista ja saanut aikaan huonon kirjan. Kyllä tapahtumapaikalle meno on aivan välttämätöntä, siellä vasta näkee kokonaisuuden.

Niinpä Kolmas tanssi siirtyy Elämäni Suurten Epäonnistumisten listan jatkoksi.

Minulla on vaan vähän ikävä Jeffiä, Neoa, Maarkia, Elleä, Matleenaa.. ja poroa. Ehdin  heihin kiintyä.

Kevätesikkoja Paatsjokilaaksossa Svanhovdin kasvitieteellisessä puutarhassa

 

Kolmas tanssi – Kirkenesissä residenssissä

Sade on kuvioinut ikkunan, taas. Ennusteen mukaisesti. Aamulla havahduin auringon tunkeutuessa ikkunasta sisälle. Se ei kestänyt kauaa, mutta ilahdutti.

Nukuin hyvin. Lähdin sitten aika aikaisin ajamaan Norjan itäisimpään kolkkaan, Grense Jakobselviin. Matkaa ei ollut kuin 50 km, mutta kaksi tuntia siihen  meni. Tie pieneni pienenemistään, kapeni, routavaurioita, kuoppia ja heittoja sinne tänne. Lopulta sorapäällysteinen viimeinen osuus.

Sor-Varangerin kartta

Tunturiylängöllä oli vielä talven merkkejä näkyvissä. Järvissä jäätä ja lunta kinoksissa siellä täällä ja oikeastaan aika paljon. Suomen Yle ykkönen kuului ylängöllä. On se vaan niin kiva kuulla omaa kieltä, vaikka vasta kaksi päivää on edellisestä kuulemisesta.

Tunturiylängön kevättalvi
Norjan vanhinta kallioperää, 2,5 mrd vuotta ikää

Jakobselvin laaksoon laskeutuessa lumet katosivat ja puissa vivahti selvästi vihreys. Täällä on yllättäen aika paljon pihlajia, joiden lehdet ovat jo isot, eivät kuitenkaan levittäytyneet. Samoin täällä Kirkenesissä on kevät edemmässä kuin sisämaassa. Meri lämmittää todellakin.

Varsinaista sitkeyttä. Jäämeren tunteettomien tuulten tuivertamia käkkyräisiä tunturikoivurykelmiä. Pienet hiirenkorvat jo näkyvissä.

Jakobselv on rajajoki, toisella puolella on Venäjä. Kävelin hiekkarannalla ja tiirailin kotiloita ja erikoisia kiviä. Mutta alkoi niskaan hiipiä  vaivaantunut olo ja lähdin pois. Luinkin sitten opastustaulusta, että Venäjän puolella on sotilailla hyvät kiikarit, joilla seuraavat ettei poikkeavaa tapahdu.  Ilmankos. Odottelinkin sitten kotimatkalla, että pysäytetäänkö minut ja otetaan pois pienet vaaleanpunaiset kotilokuoret, joita poimin. En ole muualla samanvärisiä nähnyt.

Mutta lajivalikoima oli todella suppea. Viime kesän Sandfjordin hiekkarannan monipuolisuus säilyi edelleen ykkösenä. Syynsä on kylläkin siinä, että tämä on joen ranta ja makeaa vettä tai ehkä murtovettä, jos merestä valuu vettä tähän. Sandfjordissa oli oikea valtameri.

Laskuveden aikaan. Toisella rannalla Venäjä. Vahtitorneissa vahditaan.

Sitä taas ihmettelin, että kaikkiin paikkoihin ihminen itsensä työntää. Kirkkokin oli tänne rakennettu, isoista kivistä. Tie on kulkukelvoton talvella lumen vuoksi, mutta mökkejä oli pitkin matkaa ja kaikenlaista varustusta pihoilla. No silloin aikoinaan liikuttiin veneillä pitkin rannikkoa ja noustiin maihin suotuisissa paikoissa.

Grense Jakobselvin kirkko. Kirkko valmistui 1969 ja 1873 Kuningas Oscar II vieraili siinä ja pyysi, että kirkko nimetään hänen mukaansa. Hautausmaalla on suomalaisten, saamelaisten, norjalaisten ja venäläisten hautoja. Osa oli ortodokseja ja osa luterilaisia.

Matkalla näin pari jänistä ja pikkulintuja, lajimääritys jäi tekemättä, sekä joitain kahlaajia. Aika vähän lintuja kuitenkin.

Tästä residenssin ikkunasta seuraan harmaalokkiparin elämää. Ensin ihmettelin, kun lokki seisoo vastapäisen talon katon harjalla samassa paikassa tuntikaupalla. Sitten näin sen astelevan loivaa kattoa alaspäin ja hups, savupiipun takaa näkyi toinen lokki. Eli emo hautoo ja isäntä vartioi ja seuraa tilannetta. Mistähän ne löytävät syötävää?Eilen muuten tapasin Pikene på Broenin ihastuttavia nuoria ihmisiä norjalaisen lounaan merkeissä. Eli kevyttä, leipää, kasviksia, salaattia. He kertoivat tekemisistään ja minä kerroin omasta projektistani. Annoin heille Vuotoskirjan muistoksi. Kirkenesissä on suomalaisia, jotka voivat kirjan lukea. Heillä on viitisenkymmentä residenssivierasta vuoden mittaan kahdessa eri asunnossa.  Taiteenalasta riippuen he järjestävät tapahtumia täällä olonsa aikana. Hienoa kulttuurityötä!

No sitten tämä kirjoittaminen. Kaiken odotuksen jälkeen Kolmannen tanssin kirjoittaminen on sitten jumissa. En oikein tahdo päästä täällä alkuun. Aiheen vaikeus, joka on tullut tällä matkalla käymieni keskustelujen aikana ilmi,  on kai luonut jonkinlaisen esteen mieleeni.  Pitäisi vaan luottaa omaan intuiitioonsa ja kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa ja miettiä sitten vasta myöhemmin.

Vai tämä ulkoina vallitseva matalapaineko painaa minut lyttyyn. Tulinko tänne asti vain todetakseni, että kirjoittaminen sujuu parhaiten  kotona. Mitä haaskausta!

Onhan tässä vielä kolme päivää aikaa. Ehkä runosuoni alkaa pulputa. Huomenna on täälläkin Helatorstai. Ajattelin ajaa Paatsjokilaaksoon katsomaan millaista siellä on. Sunnuntaina lähden sitten kotia kohti. Ettei nyt vaan jäisi matkailun puolelle tämä reissu. Ahdistaa.

Tekniset vaikeudet estävät laittamasta omaa kuvaani tähän – Norjan itäisimmässä pisteessä, erään tien päässä. Taas.

Nyt tekniset vaikeudet voitettu ja tässä kuva.

Taas erään tien päässä. Taustalla Jäämeri, siellä jossain Novaja Zemlja

Kolmas tanssi – matka residenssiin Kirkenesiin

Perjantaina lähdin. Kotona kevät juhli kiihkeänä, omenapuutkin pukeutuneina valkoisiin hattaroihin.

Valkea kuulas ja manzurialainen marjaomenapuu hattaroineen.

Keittiössä yllätys yllätys: amaryllis työntää kukkaa!

No onkos tullut joulu kesän keskelle…

Perjantaina siis lähdin ajamaan pohjoista kohti. Satoi Pohjanmaalta alkaen. Etelässä sadetta olisi myös kaivattu, on ollut niin valtavan kuivaa. Kasvihuoneeseen virittelin kastelysysteemit, kaipa puolitoista viikkoa selviävät.

Pidempiä välipysähdyksiä Oulussa, Rovaniemellä sekä Pyhätunturilla. Sunnuntaina jatkoin pohjoisemmaksi. Puiden lehdet loppuivat noin Vuotson tienoilla. Siinä on tällä hetkellä kevään ja kesän vihreä raja. Sevettijärvellä en nähnyt yhtään ihmistä. Oli supersunnuntai, Eu -vaalit ja Suomi pelasi jääkiekon MM-loppuottelussa. Hyvin kävi molemmissa, tosin taitaa riippua katsontakannasta. Majoituspaikan seinällä vanhaa Lappi-romantiikkaa.

Tällaisena monet ihmiset Lapin näkevät.

Maanantaina jatkoin Norjaan.  Sade jatkui, eikä yhtään haittaa, koska Lapissa on kulovaroitus. Viime vuonnakin Sevettijärvellä ollessani satoi. Tie jatkui mutkaisena, ei ollut montaa suoraa pätkää. Autoja yllättävän paljon, norjalaisia ja venäläisiä rekkaresta päätellen. Ja vauhti oli niillä kova. Perääni kertyi jonoa, vaikken  mitenkään hidastellut. Ohi sitten menivät.

Päivällä  tapasin  Neidenissä Ä’vv -kolttasaamelaismuseon johtajattaren Honna Havaksen, jonka kanssa keskustelimme antoisasti Kolmas tanssi -romaanihahmotelmani teemoista. Paljon on mietittävää.

Honna ja Pirkko

Sitten  matka jatkui Kirkenesiä kohti. Löysin helposti Terminal B:n eli Pikene på Broenin toimitilan, josta minut johdatettiin lähellä sijaitsevaan residenssiin.

Taustalla residenssi kolmannessa kerroksessa. Siellä vietän tämän viikon.

Toivottavasti tekstiä syntyy ja  käsikirjoitus kehittyy ja syvenee.  Huomenna menen lounaalle Pikene på Broenin edustajien kanssa ja keskustelemme rajat ylittävästä kulttuuriyhteistyöstä, jota täällä tehdään mm. Venäjän suuntaan. Aion myös käydä kunnolla Jäämeren rannalla. Kerron sitten lisää.

Kotoa tänne kertyi 1447 km. Kauas on pitkä matka. On muuten hienoa, että Elisan liittymäni toimii täällä samoilla taksoilla kuin Suomessakin, siis nettikin. Tosin täällä residenssissä on oma wifi.

Kirjoituskammioni tämän viikon ajan.

Nyt on vähän tyhjä olo, väsyttääkin. Taidan ottaa päikkärit, vaikka on melkein ilta jo. Iltakävely on myös ohjelmassa. Palataan asiaan!

Kesä on tullut – puut kukkivat

Ulkona räkättirastaat säksättävät. Onkohan taas varis yrittämässä pesärosvousta. Eilen katselimme lapsenlasten kanssa samanlaista näytelmää pitkään. Varis meni tuuheaan kuusen latvaan piiloon. Räkätit syöksyivät tiheänä lentueena varista kohti. Eivät käyneet kiinni, mutta ruiskauttelivat valkoista lientään varista kohti. Varis oli suojassa. Ihailimme räkättien yhteistyötä. Viimein varis lähti näyttämöltä ja rauha palautui.

Kesä on todellakin tullut. Ulkona on helleraja rikkoutunut useana päivänä. Kuumaa, hikistä, liikaa vaatetta päällä, riisuttava on. Kestää aikansa, ennenkuin uskaltaa siirtyä kesävaatteisiin. Ettei vaan saa nuhaa.

Mustarastas aloitti konsertin. Voi kun ihanaa!

Luonto on riemuissaan. Kylmien päivien jurnotus on loppunut ja puut työntävät lehtensä vauhdilla esiin, oikaisevat niitä ja levittäytyvät niin kauniina! Ensimmäinen raparperipiirakka on tehty, Irja J:n reseptillä.

Jalavan lehdet juuri puhjenneina. Joka kevät ihastelen tuota pientä poimujen verkostoa.
Lehmus on mielipuitani. Tämä ei ole vielä kukkinut, sitä odotan. Kun olin asunut pitkään Lapissa ja satuin olemaan Turussa heinäkuussa lehmuksen kukkimisen aikaan, kukkien tuoksu huumasi ja sai kumpuamaan muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta.
Tammi levittää lehtensä viimeisenä. Se kertonee, että tammi on täällä levinneisyytensä äärirajoilla. Alussa lehdeet ovat ohuet, mutta loppukesästä paksut ja maatuvat hitaammin kuin muiden puiden lehdet.

Keltainen siitepöly peittää ulkona kaiken, yrittääpä tulla sisällekin. En muista kuusen kukkineen ennen näin voimakkaasti.

Hevoskastanjan kukat nupulla, ensi kertaa. Joko ensi viikolla kukkivat? Taustalla kukkivat kirsikkapuut.

Kasvihuoneessa tomaatit jatkavat kasvuaan. Varkaita on jo pitänyt poistaa ja löysin jo ensimmäiset kukkaterttujen alutkin!

Viikolla olin Kertunmäen kesäteatterin talkoissa. Uuden katsomon alta löytyi arkeologisissa kaivauksissa tunkio – ilmeisesti 50-60 -luvuilta. Paljon löytyi kenkiä, parittomia tosin, muovia, lasinsiruja, ehjiäkin pulloja, piikkilankaa ja kaikenlaista törkyä. Rinnettä oli pidetty kaatopaikkana. Entisaikojen jätehuolto oli sitä, jätteet vietiin metsään tai upotettiin vesiin. Onneksi nykyään kerätään kaikki jätteet järjestyneesti. On kaikin tavoin edullisempaa kierrättää vaikka metalleja kuin kaivaa niitä maan sisältä jalostettavaksi.

Iloisia talkoolaisia entisajan kenkiä ja rojua esittelemässä.

Lauantaina Loimaalla pidettiin kaupungin 50 -vuotisjuhlat. Hieno aurinkoinen hellesää juhlisti tunnelmaa. Aloitimme kirjastosta lapsenlasten kanssa loistavan pellen esitystä seuraamalla. Olipa hyvä esitys!

Pelle nauratti lapsia ja aikuisiakin kirjastossa.

Viereisessä leikkipuistossa oli tietokilpailu ja tietenkin leikkejä. Torilla oli tapahtumia kaikenikäisille. Lapsille puistosuunnistusta, frisbeen heittoa, koriinheittoa ja lavalla  monenlaista ohjelmaa oppilaiden lauluista puheisiin. Oli kilpailuja ja tiedotusta, myyntiä. Oli paljon iloista porukkaa ja hieno tunnelma. Kiitokset kaikille järjestelijöille! Koko vuoden on muuten teemaan liittyviä tapahtumia.

Perjantaina suuntaan auton nokan pohjoista kohti. Viikon päästä alkaa residenssiviikko Kirkenesissä. Saapi nähdä, miten käsikirjoitus tästä edistyy.

Tulppaanissa keskellä kolmihaarainen emi ja ympärillä nuijamaisia heteitä. – Yksi kivoimpia muistoja biologianopevuosilta on, kun olimme opiskelleet kahdeksasluokkalaisten kanssa kukkien lisääntymiselimiä ja eräs poika kertoi silmät loistaen, että hän etsi kotonakin orvokin emiä ja heteitä, ne kun olivat vähän hakusessa. Toinen poika kirjoitti kurssipalautteessa, että kasvit alkoivat kummallisella tavalla kiinnostaa. 🙂

 

Kotipuutarhurin kylvöajatuksia

Sadetutka ennusti sadetta iltapäivän lopuksi ja illaksi. Oli kiire saada kasvimaan penkki käännetyksi, puhtaaksi rikkaruohoista ja siemenet kylvetyksi.

Pienellä kasvimaallani on viisi penkkiä, kaksi isoa, yksi pienempi ja kaksi aivan kapeaa. Kohopenkkien väliin olin laittanut vuosia sitten mansikkakangasta, joka muka pitäisi rikkaruohot kurissa ja estäisi saven tarttumista saappaisiin.

Olin jo monena päivänä ollut penkin kimpussa, sen yhden ja saman. Olin ollut parina viime vuonna laiska. En ollut poistanut rikkaruohoja kovinkaan ahkeraan. Niinpä rikkaruohot ja nurmikko näyttivät, miten nopeasti luonto valtaa uudet alueet.  Olen noudattanut vuoroviljelyä ja se penkki, johon juurekset tulevat tänä vuonna, kasvoi selvää nurmikkoa ja täytyy sanoa että paremmin kuin varsinaisella nurmikolla, joka on taas sammaleen valloittamaa. Penkkien välinen kävelykaista oli myös aivan nurmea, ajoinkin sen viime vuonna ruohonleikkurilla aina matalaksi. Olishan se kiva nurmikaista, mutta kun ruohikko siis  levisi siitä kasvimaahan. Jos tunneissa laskee, meni yhden käytävän ja penkin puhdistamiseen ja kääntämiseen varmaan 10 tuntia, viitenä päivänä.

Siinä ehti miettiä monenlaista. Ensinnäkin tietenkin koko kotipuutarhan mielekkyyttä. Kaupasta saa kaikkea, tuoreena ja suht koht edullisestikin. Miksi sitten vaivaan itseäni, kun on niin hankalaa. Selkää piti oikoa aika usein, sormia tykyttää nytkin ja väsyttää. Lannoitteet, siemenet, mullat ja taimet aiheuttavat joka vuosi kuluja.  Pitää kastella, pumppu tuo onneksi vettä joesta, mutta oli monen sadan sijoitus sekin. Taitaa olla vielä toinen tai kolmas pumppu menossa. Iltaisin saa seisoa tuntikaupalla kastelemassa tai voihan kyllä laittaa sadettajatoiminnon päälle. Sadonkorjuukin on syksyllä aika uuvuttavaa. Selkä ja polvet ovat koetuksella. Sähköä menee, kun pakastin jäädyttää porkkanoita ja mansikoita.

Eihän koko homma todellakaan kannata, jos järjellä ajattelee. Voisihan sitä mennä kuntosalille nostelemaan  puntteja, tekemään kiertoliikkeitä ja hauiskääntöjä. Pitkäkestoista rasitusta voisi suorittaa uima-altaassa.

Mitä sitten menettäisi, jos ei olisi kasvimaata. Ei voisi aamulla lehdenhakureissulla sipaista mukaan salaattia, persiljaa ja ruohosipulia aamiaissämpylän päälle. Ei saisi kiinteitä mansikoita suoraan  maasta. Vastanostettu peruna, olematon kuori, päälle oman maan tilliä ja voinokare, jäisi kokematta.

Eikä tarvitse maksaa kuntosalin kausikorttia.

Niin muuten, kylvin juureksia eli naurista, palsternakkaa, punajuurta ja porkkanaa. En paljoa, yksi rivi riittää paitsi porkkanaa kaksi riviä.

Käännösurakka tehty! Nyt vaot, siemenien ripottelu, peittäminen ja harso päälle. Tämä kuva on kyllä aikaisemmilta vuosilta. Ei tullut kuvattua sitä tilannetta, kun koko kasvipenkki ja käytävä oli vihreää nurmikkoa.

Kylmä kausi kesti yli viikon. Yöpakkaset olivat enimmillään seitsemän astetta. Kasvihuoneessa tomaatintaimet, kukat ja kylvöt viettivät kylmän ajan  moninkertaisten harsoviristysten alla. Kolme pienintä tomaatintainta paleltui, muutoin taimet jököttivät eivätkä kasvaneet oikeastaan ollenkaan. Viime yön ne olivat ilman harsoa ja alkoivat saada aurinkoa aikaisin. Nyt ne ovat kuin hypähtäneet ylöspäin. Auringonkukan pikkuruiset taimet  kasvavat silmissä, tänään tulivat näkyviin kasvulehtien alut. Unikon hennot versot nousivat myös mullasta. Purjo on hauska, se tekee versostaan koukun, joka sitten pongahtaa suoraksi muutaman päivän päästä.

Kierros pihalla esittelee muutaman kukkivan kukan.

Keltanarsissit soittavat torvillaan kevätmusiikkia
Keväinen vuohenjuuri aloittelee kukintaa yhdessä vuorenkilven kanssa
Äitienpäiväkukka – valkovuokko on aina niin ihana, kun se valkoisena mattona kiertelee teiden reunostoja
Aurinkopaneelit kehräävät sähköä. Lasit ovat heijastamattomia, huoltovapaita ja 30 vuoden takuu. Eli pärjätään satavuotiaiksi asti.

Me olemme nyt aurinkovoimalan omistajia. Ylimäärä sähkö myydään sähköyhtiölle. Tämä systeemi on muuten ollut Tanskassa käytössä jo vuosikymmeniä. Kaikki tapahtui hyvin vaivattomasti, meidän ei tarvinnut tehdä mitään kuin laittaa nimet paperiin ja maksaa lasku. Hinnat ovat pudonneet puoleen siitä, mitä ne olivat vielä 10 vuotta sitten. Toimittajafirma oli tamperelainen Aurinkorakennus.

Innokkaana tein hiilijalanjälkitestin ja tunsin ylpeyttä siitä, että maailma on hieman lähempänä pelastumista. Miten pieneksi jalkani tuleekaan, onko uudet kengät hankittava! Mutta mikä pettymys, testissä ei ollut energiamuotojen luettelossa ollenkaan aurinkovoimavaihtoehtoa. Eikä puuvaihtoehtoakaan. Koska meillä on varsinaisena energian tuottajana sähkö silloin kun auringosta ei saada tarpeeksi, se jalanjälki ei pienentynyt ollenkaan. On muuten myös puu ja entinen öljyvaihtoehtokin olemassa. No, testi on testi, ei maailma sen perusteella pelastu tai tuhoudu.

Teemalta on muuten tullut tällä viikolla pari hyvää leffaa. Alkuviikosta Härkäpää ja eilen Musta ratsu. Kummassakin käsiteltiin yllättäviä asioita mielenkiintoisella tavalla.

Härkäpäässä tosin oli yksi murha ja lisäksi hyvin traaginen tapahtuma, mutta aiheen  käsittely oli hieno. Ei selitelty, alleviivattu, mässäilty. Kerronnan kehittyessä katsojalle alkoi valjeta pikku hiljaa koko jutun kauheus.

Musta ratsu oli Uudesta Seelannista eli aivan erilaisesta ympäristöstä, johon olemme tottuneet. Tarina perustui tositapahtumiin ja sisälsi positiivisen vireen.

Olen kirjoittanut Kolmatta tanssia. Nyt on juoni niin kasassa, että kirjoittaminen on nautinto. Hyvä ystäväni luki tekstin ja keskustelimme pitkään eri henkilöiden ja tapahtumien suhteista. Residenssiviikko alkaa kahden viikon päästä. Pääsen tarinan tapahtumapaikoille aistimaan atmosfääriä. Odotan mielenkiintoista viikkoa. Kerron sitten matkalta lisää. Siellä on varmaan wifi, niin voin tehdä päivityksiä.