Kaikki kirjoittajan admin artikkelit

Vuositapaaminen Rintalan Annen lampaiden kanssa

Osta tilalta -tapahtuman puitteissa kävin tänään Rintalan Annen lampaita katsomassa. Vuosi on kulunut tosi nopeasti, vastahan  minä siellä kävin ja sammalikolla raportoin. Kuitenkin, jos alkaa miettiä, kovin paljon on tapahtunut sitten viime näkemisen. Että viitsisikö koko koronaa edes mainita… tai polvileikkausta… tai Kuoriutumisia-kirjan valmistumista…

Vierailusta tuli niin hyvä olo. Ihmiskontaktien ja miksei myös oikeastaan eläinkontaktienkin vähäisyys on saanut tajunnan uppoamaan harmaaseen liikkumattomuuteen. Nyt juttelin Annen kanssa pitkään. Hän kertoi lampaiden hoidosta ja sain paljon uutta tietoa.

Lammasrotuja on monia.

Aitauksissa olikin jos monenmoisia karvaturreja. Kiertelin niitä katsomassa ja ihmettelin lampaiden käyttäytymistä. Ne ovat laumaeläimiä – yhteisöllisyys on itsestään selvä juttu. Yhdessä aitauksessa kaksi naarasta oli otsat vastakkain ja Annen mukaan se johtui siitä, että ne oli pari päivää sitten siirretty samaan sakkiin odottamaan pässin tekemää työtä. Eli laumassa on järjestys lampaillakin, kuten kanoilla se kuuluisa nokkimisjärjestys.

Niin, miksi oli siirretty. Lammastilalla ei ole kyse siitä romantiikasta, joka tahtoo meikäläisen katsontaa vaaleanpunaistaa. Lampaiden kasvatus on elinkeino ja siinä noudatetaan tiettyjä periaatteita. Lampaita kasvatetaan ja niiden liha ja villa hyötykäytetään. Myös lisääntyminen on tarkkaa toimintaa. Nämä lampaat oli siirretty odottamaan, että pässi tekee temppunsa.

Astutus on tarkkaa toimintaa. Tarkkaan katsotaan, ettei sukulaisuutta ole ja että rotu, värit ym ovat samat. Niinpä yhdessä aitauksessa oli aina samannäisiä ja -värisiä villakeriä. Lampailla ei käytetä keinohedelmöitystä. Astutus sujuu perinteisellä menetelmällä.

Tarjolla oli myös monenlaisia lammastuotteita. Söin valtavan hyvää lammaskaalia, päälle kahvit ja munkit. Niinpä ostin kotiin vietäväksi lampaan lapaa keittoon, lammasmakkaroita, lammasjauhelihaa, purkissa lampaanlihaa suoraan leivän päälle tai erilaisiin ruokiin ja lammaslihapullia, jotka kylläkin unohdin tiskille. Onpa odotettavaa, kun saan ne tulevaisuudessa.

Villa-aitassa ostin lankoja. Erivärisiä harmaita, aivan siis luonnollisia värejä ja tietenkin Annen värjäämää vihreää lankaa. Kädet kutiavat lankoja hyödyntämään. En raaski näistä ihanista langoista tehdä sukkia, vaan teen vähän ”jalompaan” käyttöön rannekkeita, säärystimiä ja kynsikkäitä. Tai mitä sitten keksikään.

Vasemmanpuoleinen Ilo ja Suru on käsin värjättyä suomenlampaan lankaa. Se on pehmeää ja kiiltävää ja on kehrätty ja pesty Suomessa. Villan lanoliini suojaa kosteudelta, hylkii likaa ja hoitaa ihoa. Suru sopii erityisen hyvin sukkien neulontaan siihen lisätyn polyamidin ansiosta. Villan lämmittävyys ja pehmeus on kuitenkin tallella. – Toinen vasemmalta on alpakkaista Aapelia, jossa on 70 % Metsänkylän alpakoiden villaa ja 30 % omien suomenlampaiden pehmeää villaa. Aapeli sopii  vaikka mihin. Villan ominaisuuksia ei ole muutettu kemiallisilla käsittelyillä (värjäys, konepestävyys, koinsuojaus), joten sen lämpimyys ja kosteudenimemiskyky ovat tallella.  Kaikkien pesu vain tarvittaessa (tuuletus  saattaa riittää, etenkin kosteassa ulkoilmassa) käsin 40 asteessa tai koneen villaohjelmalla.

Sitten seuraa kuvakavalkaadi lampaista. Minua niin kiinnostaa yleensäkin eläimien suhde toisiinsa tai sitten ihmisiin. Miten se näkyy, miten käytös muuttuu ihmisen tullessa lähelle, meneekö eläin pakoon vai tuleeko kohti, katsooko silmiin, mitä odottaa?

Annen mustavalkoista border collie -koiraa rapsuttaessa tulvahti taas mieleen, että enkö tosiaankaan saa itsestäni irti niin paljoa, että jaksaisin koiraa hoitaa. Luulen, että saisin monin kerroin takaisin sen vaivan, joka siihen menisi…

Pyöreitä pyllyjä
Valkoista, ruskeaa, mustaa. Nämä eivät olleet astutusvaiheessa ja kyllä täälläkin sitä järjestystä koeteltiin. Vai oliko kyseessä hellyydenosoitus?
Tässä me syödään hyvässä sovussa. Nämä lampaat olivat kovia juttelemaan. Mää, mää, eikun mää, kuului kuorona. Ihmettelin näiden äänekkyyttä ja kerrottiin, että lauma on tavallisesti ulkona, mutta nyt tämän päivän kunniaksi joutuivat sisälle. Siitä protestointi. – Lampaat muuten tuodaan aina yöksi sisälle, lammaskoirien avustuksella. Muutama vuosi sitten sudet kävivät laitumella yötään viettävien lampaiden kimppuun ja tappoivat muistaakseni viisi lammasta. Pihalle ja sisätiloihin sudet eivät ole uskaltautuneet.
Rehua tarvitaan suuret määrät. Säilörehu pilkotaan pienemmäksi ja tuodaan lampaille. Kun silppuamiskone alkoi työnsä, lampaat alkoivat määkiä kiihkoissaan, tiesivät mitä on tulossa – ruokaa!
Minä halusin potrettiin. Osaan poseerata.
Tomski, 1,5 -vuotias Kainuun harmaa. Hän etsiin loppuelämän kotia. Olisiko sinulla tarjota sellainen?

Viime päivien tapaan sade tuiskautti aika ajoin kuuronsa niskaamme. Pisarat, nuo pilvien lähettiläät, asettuvat lehden muotojen mukaisesti ihmeteltäväksi.

Sataa, sataa, syksy on. Kotimatkalla Oripään tiellä tervehti iso töyhtöhyyppäparvi. Ne matkustavat koronan rajamuodollisuuksista välittämättä etelän lämpöön. Kunnes puolen vuoden kuluttua ilahduttavat talvesta heräävillä pelloilla. Heikun keikun!

KUORIUTUMISIA on käsissämme

Niin me paljastumme, kerromme elämämme käännekohdista, mitä tapahtui ja miten sitten kävi.

Vanhenemisessa on se mukavaa, että saa perspektiiviä sinne menneisiin vuosikymmeniin ja kas kummaa, alkaa erottaa sieltä pitkiä aikajanoja, tosin mutkaisia, välillä sykkyrällä ja niin sotkussa että, mutta aina on sittenkin niistä möykyistä päästy pois ja jatkettu taivallusta.

Katson vanhaa kuvaa. Siinä on tyttö niin nätti, pitkät hiukset ja poseerattu kasvoille arvoituksellinen ilme. Nyt tiedän mihin hänen valintansa johtivat. Se kiihkeä elämänhalu, ihmisten kohtaamisen hinku, pelottomuus ja hetkessä eläminen. Ei huolta huomisesta.

Kun sitten oli tapahtunut mitä ei saanut tekemättömäksi, useamman kerran, katu niin tyhjä, ilta-aurinko laskee vääjäämättä, askelet kaikuvat kerrostalojen holvissa, eteenpäin vaan, vaikka sydän oli tuhantena itkevänä kappaleena. Kyllä minä tästä selviän. Kyllä minä joskus näen tämän  kaiken merkityksen. Kyllä minä joskus ymmärrän tämän  kaiken. Miksi näin piti tapahtua.

Niinpä näen nyt. Näen myös mihin tekemiseni johtivat. Niskahiukset nousevat pystyyn. Mitä olisi voinut tapahtua. Kuitenkin jotenkin kaikki tilanteet laukesivat ja seuraava päivä koitti, aurinko nousi ja tuuli puhalsi kuivia lehtiä kadulla. Siivosi. Maailma ei lakannut lonkkasemasta.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten jotkut persoonallisuuden piirteet olivat näkyvissä jo lapsuudessa. Myös muissa kuin itsessäni. Niitä tiettyjä piirteitä on vaan pakko noudattaa ja ottaa vastaan niiden aiheuttamat tapahtumat.

No onpas dramaattista tekstiä. Yhteys KUORIUTUMISIA-novelleihin on kuitenkin olemassa. Me kirjoittajat olemme jo iällä, kuten sanotaan. Niinpä se perspektiivi löytyy kaikkien kirjoituksista.

Novellit eivät kuitenkaan on  nykyään niin trendikästä autofiktiota,  eli omien kokemusten kuvausta tunnistettavasti, vaan se elämänkokemus suodattuu fiktiivisiin novelleihin. Ei siis mitään suoranaisia paljastuksia ole odotettavissa, sorry jos niitä odotit.

Mutta minun novelleistani voivat monet löytää tuttuja tapahtumia, joiden ympärille olen kehinyt fiktiivistä tarinaa. Liisa, Olga, Ape, Terttu, Noora, ynnä muut, lukekaapa! Eipä kuitenkaan teitä voi niistä tunnistaa.

Tervetuloa julkistamistilaisuuteen Suomalaisen kirjallisuuden päivänä, lauantaina 10.10.2020 kello 13 alkaen Loimaan pääkirjastoon,  jossa olemme saaneet kokoontua melkein kaksi vuotta novelleja mankeloimassa. Kiitokset kirjastolle ja Loimaan kulttuuripalveluille, jotka ovat meitä tukeneet taloudellisesti.

Jos haluat lukea tarkemmin, voit nyt tehdä ennakkotilauksen tarjoushinnalla, vain 15 e. Saat kirjan julkistamistilaisuudessa tai sen jälkeen, miten sovitaan. Hinta on sitten sen jälkeen korkeampi, ohjehinta 23,90 e. Jotta saamme painatuskustannukset katettua.

Tilauksen voi tehdä sähköpostiin kuoriutumisia@gmail.com tai muiden kanavien kautta.

Kansi on Kari Helinin käsialaa, kuvat ja tekstikin.

 

 

Jaakolan Pirkkoa Rakkaudella Patsaspuistossa

Ilman sinua olisin hukassa eli olet mennyt minulle mieleen

Ole pokkana vaan,
kaikki suo rakastaa.
Kaikki ovat hulluina sinuun.
Mutt’ eivät tohdi tunnustaa.
Eilenkin sait villin ruusun.
Tai ainakin melkein sait.
Olet lähtemättömän kaunis.
Olet ain’ ajatuksissain.
Jos minut jättäisit.
Taivas putoisi päälle.
Jos minut hylkäisit.
Joutuisin hyvin heikolle jäälle.
Olet maailman loistavin.
Olet tähti lumottu.
Olet upein luomus päällä maan.
Olet vallankumottu.
Sua jumaloivat miehet.
Kaikki naiset ihannoi.
Et ole mikä tahansa.
Olet ou-bre-toi-vuaa.

Viimeksi mainittu on kahdeksankymppisen naisen salakieltä ja tarkoittaa ”kielletty hedelmäni + kultaomenani + lumenemaskarani”.

Kovin sinä minun sydäntäni liikutat, Sinä kahdeksankymppinen Nainen.

PALJON ONNEA VAAN, PALJON ONNEA VAAN,
PALJON ONNEA PIRKKO, PALJON ONNEA VAAN!

Tuo yllä oleva teksti on Pirkon kirjoittama Kuka lohduttaisi nelikymppistä naista, kirjasta Puukansan tarinoita. Kirja oli taidearpajaisten pääpalkinto, painos kun on loppu.

Pirkko ja Kourin Raija tarinoivat Pirkon elämästä ja saatiin kuulla Pirkon lukemana hulvaton tarina onnettoman naisparan viimeisistä hetkistä ja mitä sitten tapahtui.

Pirkon tuotanto on ollut uskomattoman laaja ja koko ajan syntyy lisää tekstiä. Haaran kylällä on esitetty viimeisten 15 vuoden aikana monta Pirkon käsikirjoittamaa näytelmää. Siksipä Haaran poijjaat onnittelivat Pirkkoa laulamalla otteen viime vuonna esitetystä  Saviaareista.

Vapaata sanaa käyttivät ystävät vuosien takaa, muutamat useampaan kertaan.

Hannele Laaksonen kävi ensin muistelemassa yhteisiä projekteja vuosien varrelta ja sitten laulamassa
Ilkka Vanne lauloi olikse viidellä kielellä, miten sardiini ui Pirkon sydämeen vai miten se meni
Runoryhmä Allit Turun seudulta kävivät onnittelemassa Pirkkoa
Korona-ajan terveydys, minkä Pirkko kyllä unohti mutta onnittelija muisti

Pirkon sanoittamaa musiikkia kuultiin niin intensiivisesti ja tunteella esitettynä, että Laura-laulaja herkistyi itse Edith, pikku varpunen –laulusta ja unohti sanat. Yleisökin nieleskeli. Paljasjalkainen Jenny meni paremmin. 😉

Orkesteri Laura Kilpiö, Antti Jaakola, Mika Kotiranta ja Oskari Kotiranta

Yleisöä oli noin sata. Pirkko kylläkin luuli, että on vain 50 ja ilmoitti, ettei sitten poissaolevien kannata joulukortteja häneltä odotella ja että kakkua jää nyt niiiin paljon yli. Tarjoilija-Pirjo kuitenkin oli ajan tasalla ja joutui jännittämään, riittääkö kakku kaikille. Pikkuinen palanen jäi.
Taidearpajaisia sitten jännitettiin. Iloisia ilmeitä nähtiin.

Yleisö sai istua hieman koleahkossa mutta sateettomassa syyssäässä.

Viimeiseksi orkesteri soitti iki-ihanan koskettavan Silmät silmiä-laulun, jonka sanat saivat taas kuuntelijoiden silmät kostumaan. Niin koskettavasti Pirkon sanat kertovat rakastumisen ihmeellisestä tunteesta.

Orkesteri: Mika Kotiranta, Antti Jaakola, Oskari Kotiranta, Laura Kilpiö Pirkon ympärillä

Lopuksi poseerattiin.

Ihana Laura! TODENSANOJA-ääniteos pyöri viimeistä kertaa. Hieno urakka on nyt takanapäin ja kohti uusia haasteita. Kiitos koko TODENSANOJA-tiimille!
Pirkko-kaimat, korona unohtui täysin!

Vielä kerran onnea Pirkko!

PS. Juhlan järjestivät Loimaan Jaakola -seura ja Loimaan kaupungin kultturipalvelut. Kiitokset kaikille!

TODENSANOJA – Ääniteos Alpo Jaakolan Patsaspuistossa

Ihmeellisiä ovat joskus taiteen tiet. Kiemuraisia, pysähtyneitä, leveitä  ja välillä kiidetään valtatiellä.

Alpo Jaakolan Patsaspuistossa on kuultavissa 15.8.-30.8.2020 sekä Jaakola-päivien yhteydessä 5.9.2020 ääniteos, jonka on ohjannut Laura Kilpiö. Tuottajina ovat Loimaan Jaakola-seura ry ja Loimaan kaupungin Kulttuuripalvelut.

”Eiks siel Loimaall ole ollu joku Alpo Jaakola?” näin kysyi kymmenisen vuotta sitten mieheni siskon mies, muusikko Esa Honkanen. Hän oli löytänyt syksyllä 2001 kirpputorilta Turvalasta, joka on omakotialue Kotkan ja Karhulan välissä, Alpon puhetta sisältäviä isoja Ylen kantanauhoja. Alun perin hän oli ollut ostamassa Juha Vainion äänitteitä ja videoita, mutta kauppias oli sanonut ”olis tollasii jonku Jaakolan nauhojakii, kiinnostaako?” Kulttuurimiehenä Honkanen oli ostanut myös nämä 7 nauhaa.

Kerroin Pirkko Jaakolalle nauhoista ja kului monta vuotta. Vähitellen selvisi, että nauhat olivat Mikael Siversin äänittämiä. Sivers oli tehnyt mm. nauhojen materiaalista Radioteatterille 2,5 tunnin ohjelman Alpo Jaakola – maalatessasi äänellä käytä ääntä, joka on henkilö- ja taiteilijakuva Alposta.

Alpo oli nauhoittanut vuosien varrella C-kaseteille ajatuksiaan ja tunnelmiaan ja antanut kasetit Siversille, joka oli siirtänyt puheen näille isoille Ylen kantanauhoille. Kun Jaakola-seura ilmaisi kiinnostuksensa nauhoista, digitointia yritettiin jo Kotkassa, mutta yksi nauha pääsi purkautumaan lattialle isoksi möykyksi ja digitoijakin sairastui vakavasti ja digitointi loppui alkuunsa.

Kesällä 2018 Loimaan Jaakola-seura päätti ostaa Honkaselta nauhat. Reni Vihava digitoi ne. Ongelmia oli, nauhat olivat tosi vanhaa magneettinauhaa eli entisajan vhs-nauhan tapaista. Piti hankki oikeanlainen laite ja tukea kelat, nauhat olivat nimittäin hyvin kapeita ja kela puoli metriä halkaisijaltaan. Mutta Reni onnistui,  kuinkas muuten.

Syksyllä 2018 Loimaan kaupunki tuki digitointihanketta kohdeavustuksella (350 e). Nauhojen työstöä suunniteltiin sitten seuraava talvi. Nauhojen käyttöoikeuksia mietittiin.  Siversin perikunta oli myynyt ne kirpputorille ja pyydettiin heiltä lupa nauhojen käyttöön ja lupa saatiin. Ylellä ei ollut nauhojen kanssa tekemistä, nauhat kun olivat raakamateriaalia.

Kesällä 2019 Jaakola-seura päätti, että nauhoista pyritään valmistamaan poikkitaiteellinen esitys. Laura Kilpiöltä kysyttiin kiinnostusta ja hän niinpä sovittiin, että hän alkaa valmistaa esitystä vuoden 2020 puolella. Loimaan kaupunki tuki esityksen valmistusta edelleen kohdeavustuksella (700 e).

Melkein 20 vuotta on kulunut nauhojen ostosta kirpputorilta. Monen mutkan kautta on kuljettu tähän pisteeseen. Nauhat on analysoitu ja Laura valmistanut ääniteoksen. Nauhoilla oleva Alpo Jaakolan puhe on siirtynyt kuunneltavaksemme.

TODENSANOJA – Alpo Jaakolan ajatuksia kaikuu hänen rakkaassa Patsaspuistossaan hänen teostensa äärellä sekä sisällä että ulkona. Käykää kuuntelemassa Alpoa vuosikymmenien takaa. Kulkekaa hiljaisuudessa koko kierros, pitäkää turvavälit, antakaa TODENSANOJEN vaikuttaa. Osa teksteistä on kirjoitettu näkyviin. Kierroksen jälkeen vaihtakaa kommentteja. Vaikuttukaa.

Mitähän Alpo sanoisi tähän!

Avajaisissa Laura Kilpiö ja kulttuurisihteeri Monika Antikainen
Savusaunan hämärässä Alpo kuiskaaTodensanoja
Jyrähdys: Hiljaa tarkastajat! Puhdistautuminen alkaa! Älä välitä sisko. En ole yksin enkä yksinäinen. Näettekö? Yritättekö nähdä? Välitättekö mistään? Kuka täällä huutaa? Olen epäonnistunut yhdessä mikä oli ehkä tärkein. Rakastaa lähimäistään kuten en rakasta itseänikään. Rakkaus itseensä olisi kaiken avain. Täytyy hyväksyä itsensä sellaisena kuin on niin pienenä tai suurena
Ison tumman naisenpuun alla lepää runoilija kuullen veden lavertavaa tuulta. Vastarannan kiiski on hiljaa. Aaltojen tuhat silmää katsovat raukeina. Kuinka kylmä on varjon kivi? Kaukaa kuollut pilkkionkija tuijottaa avannostaan ikävissään. Puhelinn ei soinut sinä päivänä kun postimestarin vaunut vierivät rotkoon. LIntu tekee pesäänsä aamupäivänn puutarhaan huhtikuuta ennen vuotta mitä vaan.
Kuivurissa minikuunnelma TODANSANOJA
Alpon puheet kaikuvat kauniissa Patsaspuistossa

Le Bureau – vakoojaverkosto

Onpa Areenassa  koukuttava ranskalaissarja, Le Bureau – vakoojaverkosto.

(En muuten saa tuota otsikkokuvaa millään suuremmaksi.)

Kannattaa alkaa katsoa nopeasti, sillä sarjassa on viisi kautta ja yhteensä 50 melkein tunnin pituista osaa. Ne poistuvat syyskuun lopulla, joten hopi hopi.

Enpä ole katsonut näin hyvää sarjaa aikoihin. Ensin alkuun vähän tuumailin sarjan aihemaailmaa, kansallisen tiedustelutoiminnan kuvausta. En halua katsoa ahdistavia ja väkivaltaisia elokuvia, mutta vaikka sarjassa kuvataan nykyajan poliittisia ongelmia, väkivallalla ei mässäillä eikä kidutuksia näytetä. Toki kauheita asioita tapahtui, mutta ne eivät ahdistaneet, ainakaan minua.

Muutama jakso meni, jotta päästiin vauhtiin. Vähitellen Paulin ja Marinan kohtalot alkoivat kiinnostaa niin, että illat alkoivat kulua kolmen jakson vauhtia.

Paul oli karismaattinen hahmo. Vaikka hän teki mitä, myötätunto oli hänen puolellaan ja kiinnostus sen kun kasvoi. Marinan viattomat kasvot saivat pelkäämään hänen puolestaan ja ihailin hänen selviytymistään. Nadian ahdistuneet kasvot pysyivät jaksosta jaksoon. Syyrian analyytikko, nimeä en nyt muista, kun hän käytti niin monia valenimiä, oli aivan verraton tyyppi. Käsikirjoittaja(t?) on ollut loistava.

Opin paljon maailmanpoliittisesta tilanteesta. Sarjaa on kuvattu 2015-2020. Lähi-Idän tilannetta selvennettiin ja Syyrian sodan kuviot tulivat tutuksi.

Vähitellen kasvoi tietotekniikan ja digimaailman osaamisen kuvaus. Kaikkea voidaan seurata reaaliaikaisesti ympäri maailmaa. Kaduilla kävelevien ihmisten kasvojen jatkuva tunnistus nosti niskahiukset pystyyn. ”Kylmä sota ei ole ohi.” Viime päivien tapahtumat myrkytettyine teeannoksineen ovat totta, eivät fiktiota.

Loppupuolella hoksasin, että sarjassa oli koko ajan kesä. Ehkä filmauksen kannalta oli helpompaa, kun ei tarvinnut synkata tilanteita eikä hankkia talvivaatteita. Mutta oudolta se alkoi tuntua.

Kuudes kausi julkaistaan ensi huhtikuussa. Maltan tuskin odottaa. Siirrytäänköhän siinä Ukrainaan tai Valko-Venäjälle?

Eli nyt vaan katsomaan Le Bureauta.

Kuoriutumisia lähti painoon!

Hip hei hurraa, 40 minuuttia sitten  lähtivät Kuoriutumisia-novellikokoelman teksti ja kansi painoon!

Viime viikot ovatkin menneet käsikirjoituksen parissa. Olen taittanut sen ja käsittämätöntä on, että joka lukukerralla aloin löytää yhä enemmän korjattavaa. Oikeastaan yhtenäistettävää, sillä kun on kuusi kirjoittajaa, jokaisella on oma tapansa kirjoittaa. Kun luin sivuja yhä uudelleen, minussa heräsi vahva tarve muuttaa tekstejä samantyyppisiksi. Ehkä se on väärin, mutta sitten kun luin kielikelloja eli kaikenmaailman oikeakielisyysoppaita, opinkin uutta monesta asiasta. Lainausmerkkien käytöstä, ajatusviivan tai kolmen pisteen vaikutuksista tekstiin, väliviivasta, tavuviivasta, pilkuista, pisteistä, lainauksista…

Ehkä lukija ei niihin kiinnitä mitään huomiota, mutta kun jouduin lukemaan tekstiä yhä uudelleen, erilaiset käytännöt alkoivat ärsyttää.

No joka tapauksessa se taakka on harteiltani. No ei nyt taakka, itsehän olen homman itselleni ottanut, mutta kyllä se on mielen taustalla kaihertanut, yöllä herätessä pulpahtanut tajuntaan tuikkimaan ja saanut istumaan kymmeniä tunteja tässä koneen ääressä.

Mutta kunpa paino nyt pdf:ni hyväksyisi eikä kirjassa olisi pahoja mokia.

Kirjassa on novelleja kuudelta kirjoittajalta: Kari Helin, Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Kaikki muut ovat loimaalaisia paitsi Maritta Kaarinasta. Tapasimme aikoinaan ulkomailla ja niin kohtalo saattoi meidät samaan novelliryhmään!

Novelleja on kaikkiaan 108, hyvin eri pituisia ja erilaisia. Jokaiselle jotain. Sivuja on kaikkiaan 332.

Olemme olleet tiiviissä yhteystyössä Loimaan pääkirjaston kanssa, jossa olemme saaneet kokoontua Elers-huoneessa. Loimaan kaupungin kulttuuripalvelut ovat avustaneet Kuoriutumisia-novellikokoelman painatusta kohdeavustuksella. Suuret kiitokset heille!

Joka tapauksessa asia etenee. Julkkarit ovat lauantaina 10.10.2020 klo 13 Loimaan pääkirjastossa. Tervetuloa. Jos korona suo.

Luemme novellejamme Pääkirjaston novellikoukussa keskiviikkona 14.10.2020 klo 18. Tervetuloa kuuntelemaan! Jos korona suo 😉

Jos haluat kirjan jo etukäteen, saat sen ennakkotarjoushinnalla, 15 e. Ohjehinta on 23,90. Tilauksen voit tehdä sähköpostilla kuoriutumisia@gmail.com tai suoraan kirjoittajilta.

Hyviä lukuhetkiä! Tässä me olemme: Anna-Liisa, Kari, Maritta, Virpi, Pirkko ja Kerkko. Odotamme mielenkiinnolla lukijapalautetta.

Novellimankelin kirjoittajat. Urakka on valmis. Runsas vuosi siihen meni, kirjoittamiseen. Sitten on kirjan julkaisuun liittyvien käytännön asioiden vuoro. Välillä tuntuu, että kirjoittaminen on helpompaa!

Elokuun alkua sateessa

Taivaalta vihmoo harmaita rihmoja. Tämän päivän sateet alkoivat pari tuntia sitten. Pistäydyin ulkona sateessa ja kummallista oli, että en juuri kastunut.

Kypsyminen on alkanut. Viinimarjat kerätty, mustikoitakin, tilliä kuivattu, salaattia ja sipulia syöty, omalta maalta.

Tomaatit ovat saaneet väriä, viimeksi keltaiset. Punaiset pitkulaiset ovat kasvattaneet  kokoaan, ovat moninkertaisia kaupassa myytäviin pitkulaisiin verrattuina.

Pitkulaiset punaiset ovat suuria, 3-5 cm pitkiä. Malto on kiinteä, ei paljoa vettä. Maku mitä parhain.

Mustat tomaatit ovat tosi makeita. Punaiset pyöreät eivät vielä ole kypsyneet. Vuosi on taas erilainen kuin edelliset. Kasvien salainen elämä.

Ensimmäinen kypsynyt häränsydäntomaatti. Se teki ollessaan pitkään vihreässä vaiheessa kummallisia ulokkeita alapuolelle. Ne eivät punastuneet. Malto on kiinteä, maku ei kovin erikoinen. Aikaisemmin en ole näin suuria saanut kypsäksi asti. Kypsymistä odottaa yksi tosi iso, nyrkinkokoinen möykky ja paljon aivan sydämenmuotoisia tomaatteja.

Ihmettelen myös marjapensaita. Punainen pensas on veljeltäni ja on takuuvarma. Marjoja tulee joka vuosi. Mustia ja vihreitä viinimarjoja ei ollut kuin noin 30 kappaletta kumpaakin lajia. Lehdet olivat kummallisia, jotenkin paksuuntuneita ja reunoilta käpristyneitä. En nähnyt niissä  mitään elukoita tai hometta. Netistä yritin etsiä mahdollista kasvitautia, en löytänyt vastaavaa. Joko ne ovat saastuneet tai sitten pitävät välivuotta. Kummallista. Olin antanut syyslannoitetta ja keväällä kalkkia ja kanankakkaa ja peittänyt pensaiden asustat silppuamallani oksasilpulla. Olinko hoitanut liikaa? Kirsikkapuusta en löytänyt yhtä ainoaa kirsikkaa. Vuoden 2012 suuren sadon jälkeen puu ei ole juuri mitään tuottanut. Mikähän siihen sitten on syynä.

Omena- ja päärynäpuissa näkyy raakileita. Jännää nähdä mikä on laatu. Viimeksi omenat kun olivat aivan toukkien syömiä.

Näitä lehtokotilo-veijareita ilmestyi puutarhaan pari vuotta sitten. Olen kerännyt niitä pois sitä mukaa kun olen löytänyt. Peltoetanoita on myös tullut lisää. Salaattien ulommaiset lehdet ovat yhtä pitsiä.

Ei se nyt niin kauheaa ole, ettei satoa tule joka vuosi runsaasti. Menekki kun on kutistunut. Kellarissa on purnukoita monen vuoden ajalta, vaikka syön niitä jatkuvasti. Pakastimessakin on jotain viime vuodelta.

Huokaus. Luopumista. Totuus näkyy yhä selvemmin. Mitä se kannattee. Pois turhat rönsyt. Tee sitä mitä haluat. Jos sitten ei haluta mitään, entä sitten. Syö sen verran kuin maistuu. Tai niin paljon kuin haluttaa. Säilö sen verran kuin huvittaa.

Askel askelelta vauhti hidastuu. Juoksu, mitä se on, laahustaminen on päivän sana. Pysähtyminen. Kuntopyörä katsoo moittivasti kun menen verannalle. No, okei, poljen hetken. Päivän hyvä työ.

Olen meidän sisarusparven vanhin ja serkkuparven toiseksi vanhin. Vääjäämättä sillä on vaikutuksensa. Nuorta polvea on vuosi vuodelta enemmän. Katson pikkuisia. Mitä he näistä tapaamisista muistavat?

Mieleni vierii vuosikymmenien taakse. Mitä itse muistan elämästäni alle viisivuotiaana? Äiti ja isä olivat silloin  nuoria, monta vuotta nuorempia kuin nämä nykyisät ja -äidit. Miten vanhempani kokivat lapsiperheen arjen sodanjälkeisessä maailmassa? Köyhää, pulaa kaikesta, selviytymistä päivästä päivään. Ei ollut jääkaappia, pyykkikonetta, tiskikonetta. Pienet ahtaat kylmät asunnot.

Telkkari ja puhelin vähän päälle kolmekymppisenä, samoin kuin lämmin vesi ja kylpyhuone. Sisävessa ja juokseva vesi vähän aikaisemmin. Muistan, kun isällä oli pikkuveli sylissä ja hän laski hanasta vettä. Katso. Ei tarvitse kantaa ulkoa. Mikä ihanuus olikaan  mennä sisävessaan. Iso puuhella purettiin pois ja tilalle kaasuhella. Suunnaton helpotus sekin. Kun pikkuveli oli vauva, vesi tuli talon päätyyn, ulos. Vuokrakasarmeissa oli yhdellä naisella pulsaattorikone. Hän lainasi sitä muille naisille. Mutta pyykit huuhdeltiin ulkona sen seinässä olevan vesihanan alla. Talvipakkasellakin.
Ensimmäinen ulkomaanmatka tehtiin alle viisikymppisenä. Silloin elämä oli helpottunut monessa suhteessa.

Käsittämätön ponnistus heiltä on ollut kolmen lapsen kouluttaminen, kun ei ollut peruskoulua vaan vanhempien piti maksaa kaikki, lukukausimaksuista ruokamaksuihin, kirjoihin ja matkalippuihin. Millaista elämäni olisikaan, jos he eivät olisi tähän sitoutuneet? En varmaan tässä kirjoittelisi.

Muistan lapsuuteni vanhemmat hahmoina. Muistan joitakin tapahtumia, joista en tiedä, muistanko oikeasti vai minulle kerrottujen juttujen tai valokuvien perusteella. Kirjoita niitä ylös, veljeni sanovat. He kun ovat  nuorempia eivätkä muista. Pitäisi kirjoittaa, niin kauan kuin yleensä mitään muistaa. Siinäkin on yksi todellisuus, jota pitää pohtia ja joka pitää hyväksyä. Ettei muista, ettei pysty. Jos tapahtuu jotain niin kauheaa, ettei pysty enää kirjoittamaan. Tai onko se vanheneminen nyt sitten niin kauheaa. Kaikille se tulee eteen. Jos vaan lipuu sellaiseen tilaan, että sanat jäävät jonnekin eivätkä enää asetu  peräkkäin sellaiseen muotoon, joka tuottaa nautintoa. Jos kaikki on joskus kirjoitettu, tullut valmiiksi.

Jokavuotiset kesäjuhlat minun sekä veljien ja heidän jälkikasvujensa kanssa täyttävät joka sopukkani hyvällä ololla. Veljien hymyt, heidän vaimojensa kanssa nauretut raikuvat naurut, serkusten ja heidän vaimojensa ilon pilkahdukset, lasten kirkkaat äänet, vilahdukset vaan, kun juostaan edestakaisin.  Mummit pois tieltä! Voi mitä onnea. Tätä se on, täydellinen onni. Kun syntyy jotain sellaista, joka kantaa meitä kaikkia vuosikymmeniä eteenpäin.

Synttärikakku kälyn ja minun valitettavan joskin vääjäämättömän vanhenemisen juhlistamiseksi. PS. Marjat omasta puutarhasta, mustikat ”minun metsästä”
Aurinko laskee, meri tyyntyy, hyttyset hyrisevät nurkissa, varjot piirtyvät tummina Haapaluodon illassa

Olen lukenut J. Pekka Mäkelän Hunan -kirjan. Katso Luettua-sivu.

Koronakesän kulttuuria

Näihin heinäkuun alkupuolen viikkoihin liittyi myös kulttuuri, Jaakola-seuran kokous ja Kertunmäen kesäteatteri. Ne ovat myös esillä kesän edetessä.

Loimaan Jaakola-seuran hallitus kokoontui Alpo Jaakolan Patsaspuistossa. Koronatauon jälkeen aloitellaan toimintaa vallitsevien rajoitteiden  mukaan. Elokuun kaksi viimeistä viikkoa esitetään patsaspuistossa Toden sanoja -äänitaideteos, jonka on koostanut Alpo Jaakolan puheista Laura Kilpiö. Yleisö voi kierrellä puistossa ja kuunnella Alpon puhetta veistosten luona. Kerron tästä myöhemmin enemmän, mutta laita kalenteriisi 15.-31.8.2020. Avajaistapahtuma on lauantaina 15. päivä. Seuraa ilmoittelua.

Jaakola-päivät pidetään 5.9.2020 kello 14 alkaen. Kirjailija Pirkko Jaakola täyttää 80 vuotta, ja syntymäpäivät pidetään silloin. Samalla voi kuunnella Toden sanoja -teoksen esittelyn, jonka pitää Laura Kilpiö kierrellen puistossa. Tästäkin kerron myöhemmin enemmän, ja seuraa tästäkin ilmoittelua.

Teatteria on tänä vuonna ollut todella vähän, mutta Kertunmäen kesäteatteri täyttää 40 vuotta ja juhlaesityksenä on  näytelty Metsolat-näytelmää täysille saleille. Koronarajoituksia on noudatettu tietenkin.

Olen ollut talkooporukassa mukana makkaroita paistamassa ja myymässä. Kylmät ja sateiset ilmat ovat suosineet makkaramenekkiä ja hyviä ovat olleet. Olen tutustunut hengityssuojaimen – onpa  hankala, kun rillit huurtuvat – ja suojakäsineiden – kädet valuvat vettä – käyttöön.

Makkarat valmiina odottamaan väliaikaa ja nälkäisiä asiakkaita. On muuten Wilhelm hyvä grillimakkara!

Koronarajoitusten vuoksi väliaikatarjoilut tapahtuivat pihalla monessa eri pisteessä. Kaikki sujui nopeasti hyvän talkooporukan ammattitaidolla.

Kenttä tyhjeni, kun tauko loppui
Kertunmäen kesäteatteri on harrastajateatteri. Tällöin kaikki tehdään talkoovoimin, paitsi ohjaajana on Sari Äikää-Torkkeli. Mutta kaikki muu, näyttelijöistä ja parkkialueen hoitajista lipunmyyjiin ja tarjoilujen järjestelyihin tehdään talkootyönä. Tarja Arjanka vastasi hankinnoista, oli mukana joka näytöksessä ja neuvoi minua makkaranpaistossa. Meillä oli hyvä tiimi! Hyvässä harrastuksessa saa olla tekemisissä ihmisten kanssa ja jollain lailla toteuttaa itseään. Hyvä mieli leijailee.

Kertunmäellä oli helppo noudattaa koronarajoituksia. Uusi viime kesänä valmistunut katos ja hyvät selkänojalliset penkit tekevät katsomisesta helpompaa kuin entisillä puupenkeillä. Koronavälejä oli helppo noudattaa. Katsomoon mahtuu yli 300 katsojaa, nyt paikalla oli 120-200 henkeä. Saman seurueen katsojat saivat istua vierekkäin.

Metsolat -näytelmässä käytiin kahdessa tunnissa läpi monen tunnin tv-sarjan tapahtumat. Tällöin kohtauksia oli paljon. Ne toteutettiin jännästi eri puolilla näyttämöä olevissa lavasteissa. Näyttelijät ohittivat makkaranpaistopisteemme monta kertaa siirtyessään kohtauksesta toiseen. Kuvassa iloinen näyttelijä, Leena Mahlamäki Jaana Järvenheimona ja Jaanan Hovin tulevana omistajana. Edelleen minua ihastuttaa harrastajanäyttelijöiden luonteva esiintyminen ja erinomainen äänenkäyttö. Kuiskaajaa ei ollut eikä vuorosanojen unohduksia tapahtunut!

Kertunmäen teatteria voi käyttää muuhunkin kuin kesäteatteriin.

Perjantaina 31. heinäkuuta kello 18-20 Kertunmäellä on tarjolla Yhden illan juttu – imorovisoitua kesäteatteria. Tässä esityksessä katsojat päättävät,  mitä tapahtuu. Kyseessä on siis täysin ainutlaatuinen show. Järjestäjänä on Tampereen improvisaatioteatteri Snorkkeli ja Kertunmäen kesäteatteri.

Elokuun neljäntenä päivänä kello 18 kuunnellaan musiikkia, loimaalaisin voimin. Mekku Mutala ja The Love Boat esittävät Suvivalo -musiikkia, rakkaudesta varmaankin. Kaikki mukaan!

Runo- ja lauluryhmä Allit käyvät esiintymässä Dikselin Näyttämöllä Rymättylässä lauantaina 22.8.2020 kello 16. Navigare necesse est – meressä, mereltä, merelle, myös lauletaan merellisiä viisuja.  Turvavälit huomioiden mukaan mahtuu 50 henkeä, lipun voi saada: maarit.juvonen@saunalahti.fi

Syyskuun loppupuolella esitetään Loimaan teatterissa Vaietut muistot -musikaalia, joka siirtyi sinne keväältä. Käsikirjoitus on Lea Karoluksen  ja ohjaus Merikerttu Mutalan – loimaalaista osaamista. Mieleeni tulee Toinen -näytelmä, jossa musiikkia soitti Lost Memories -bändi. Liput kannattaa ostaa etukäteen nettilippu.fi:stä. Teatterin  näytelmät ovat yleensä loppuunmyytyjä.

Loimaalainen vahva esityskulttuuri ei uponnut koronan takia, vaan nousee jälleen ilahduttamaan ja tarjoamaan elämyksiä katsojille. Jollakin tavalla nyt osaa arvostaa esityksiä vieläkin enemmän kuin ennen.

Mielen pohjalla välkkyy tulevaisuus, jossa emme mene lähelle toisiamme, emme halaa – vastahan opimme halaamisen – puhumattakaan poskisuudelmista, koskettelemme toistemme kyynärpäitä tai pysymme kahden metrin etäisyydellä toisistamme. Onko paluuta entiseen?

 

Puputtelua

Neljätoista päivää hän oli meillä. Hetkinen. Hän vai se? Se, jos ajatellaan kyseessä olevan eläimen, hän, jos korostuu läheisyys. Huomaan, että käytän kumpaakin. Ehkä asiayhteys ratkaisee. Kandit-ohjelmassa muuten huomasin, että eläinlääkärit puhuvat hänestä. Ehkä enemmänkin eläinten omistajien takia. Ei kai eläin erota hänen tai sen eroa.

Niin että mitä. Meillä oli hoidossa pojan perheen pupu, Gigi. Olin aikaisemmin tutustunut pintapuolisesti heidän aikaisempiin pupuihinsa, valkoiseen Apolloon ja valkoiseen harmaakorvaiseen Apilaan. Mutta kun  niillä oli seuraa toisistaan, ne eivät niin paljoa kiinnostuneet ihmisistä eikä ainakaan satunnaisesta kävijästä eli minusta.

Mutta tämä Gigi. Hän yllätti minut monella tapaa. Ahaa, kirjoitin hän. Se kertonee jotain.

Gigi hankittiin pojan perheeseen koronaerityksen aikana, kuten kuuluu tapahtuneen muillakin, siis lemmikin hankkiminen. Koiranpennut ovat ihan loppuneet kesken.

Gigillä on jännästi toinen korva pystyssä ja toinen roikkuu. Kuulemma risteytysten ansiota. Kerran Gigi kyllä piti molempia pystyssä.

Nyt perhe lähti lomamatkalle – kotimaahassa – ja Gigi tuli meille. Hän asusti verannalla isossa ”häkissä”. Aluksi minua huolestutti, että Gigi pitkästyy,  kun kotona on aina joku pitämässä seuraa. Aina kun menin verannalle, Gigi hypähti verkkoa vasten nenä väristen kiihtymyksestä.

No jokos tulet sieltä minua piristämään!

Söin pitkän aamiaisen joka päivä verannan pöydän ääressä. Olin hakenut lehden ja tuonut samalla tuoretta syötävää, koivunoksan ja puna-apiloita. Gigi hyökkäsi niiden kimppuun ketterästi kuin hyrrä. Sitten alkoi puputus. Gigi tarttui apilaan alapäästä ja niin kasvi katosi lujaa vauhtia Gigin mahaan. Viimeisenä punainen makea kukka.

Gigi aamiaisensa kimpussa. Koivunoksa tuoreine lehtineen, vuohenputkea ja puna-apiloita. Puputusta, nyt tiedän mistä pupu-nimitys tulee.

Kaikkea Gigi ei jaksanut yhtämittaa. Avasin häkin ja Gigi hyppäsi innoissaan pois vankeudestaan. Ensin hän makoili  hetken, ruuan täytyy asettua ja sitten alkoi hurja juoksu ympyrää häkin ja pöydän ympäri seinänviertä pitkin. Välillä kuului teräviä napautuksia, takajaloilla ilmeisesti. Kun oli juostu tarpeeksi, haisteltu nenä väristen mielenkiintoiset nurkat ja kaluttu vähän vaatekaapin oven alareunaa, voikin levähtää hetken.

Hohhoijaa, vatsa täynnä ja jalat saaneet ojentua juoksuliikkeissä. Lepäilen tässä avonaisen oven edessä, niin ehdin pinkaista ulos jos ovea suljetaan.

Pitkin päivää päästin Gigin häkistä. Istahdin jakkaralle ja Gigi tuli eteen. Silitä! Ja minä silitin kania. Hän litisti itsensä aivan lattiaa vasten ja silityksen aikana päästi pientä ääntä. Aivankuin kissa kehrää! Olin aivan ällistynyt. Kani tykkää silittämisestä!

Silitä minua! Kosketus on tärkeä myös eläimelle.

Muutoinkin sain ihmetellä moneen otteeseen. Kanin silmät ovat molemmilla puolilla päätä, ei edessä vierekkäin kuten ihmisellä. Tälloin kani näkee sivuille hyvin ja eteen tulee kapea kiila, jossa näkökentät yhtyvät. Tällä alueella kani näkee kolmiulotteisena, kuten me koko ajan, kun meidän silmiemme näkökentät yhtyvät. Mietiskelin, miten Gigi oikein ympäristönsä havainnoi.

Kani on jyrsijä, joka syö kasviksia ja hampaat kasvavat koko ajan. Hampaat ovat terävät. Niitä saa varoa. Jos työntää sormensa suun lähelle, kani luulee saavansa ruokaa ja nappasee. Sitten veri virtaa.

Jyrsimistä pitää olla koko ajan. Kuiva heinä on parempaa kuin tuore kasvi siinä mielessä, että hampaat saavat enemmän työtä. Annoin jyrsittäväksi vessapaperirullan hylsyn. Kun se oli aivan pieni, se ei pysynyt paikallaan kun Gigi alkoi jyrsiä sitä. Niinpä hän asetti etutassunsa hylsyn päälle, jolloin se pysyi paikallaan. Olin aivan ällistynyt. En ole pitänyt jyrsijöiden aivotoimintaa kovinkaan korkealla tasolla, mutta tämähän osoittaa, että Gigi oivaltaa asioita.

Syliin en sitä saanut otettua. Se alkoi räpistellä ja kynsiä, joten nopeasti laskin sen käsistäni. Myöskään  fleksiä en saanut laitettua, Gigi ryntäsi pakoon heti sen nähtyään. Ulkona kylläkin satoi melkein koko ajan, joten ei ulkoilu kivaa olisi ollut kummallekaan.

Omien perheenjäsenten kosketusta Gigi ei kavahda, vaan antaa pyöritellä itseään, vaikka selälleen. Huomaa, että tassut ovat pohjastakin karvaiset.
Ihana liikuttava töpö.

Nyt Gigi on mennyt omaan kotiinsa. Gigi osoitti selviä tuntemisen merkkejä, kun oma perhe saapui. Kani-iloa oli havaittavissa, myös ihmisiloa.

Veranta tuntuu nyt niin autiolta. Mutta pääsenhän minä häntä katsomaan.

Sadepäivän puutarhapäivitys

Melkein kahden viikon mökkiloman jälkeen palasimme kotiin. Helle oli hellinyt ja onneksi kotona oli ollut puutarhan kastelija. Miten olisikaan ilman hänen vesipäivityksiään käynyt.

Kaikki oli kasvanut ja rehevöitynyt valtavasti. Vihreää kasvustoa tuntui ryöppyävän kaikkialta.

Ensiksi kävin tarkastamassa kasvihuoneen. Kasvusäkkeissä kasvaneet makasivat lattialla suurena vihreänä mylläkkänä. Aloin selvittää möykkyä varoen katkaisemasta varsia.

Tässä tomaatit on siivottu ylimääräisistä varkaista ja sidottu pystyyn.

Lähinnä ovea häränsydäntomaatti oli kasvanut eniten. Hedelmät olivat aivan oven pielessä ja nyrkin kokoisia. Mutta vielä vihreitä. Oven pielessä on aikaisempinakin kesinä kasvanut parhaiten.

Portugalilainen häränsydäntomaatti oli suuri ja kasvattanut kummallisia sormimaisia ulokkeita. 🙂

Vajaassa parissa viikossa oli kasvanut puolimetrisiä varkaita eli lehtihangoista uusia versoja, joiden päässä oli jo kukinnot. Ne ovat ”vesiversoja”, jotka vievät kasvuvoimaa, jota tarvittaisiin raakileiden makeuttamiseen ja kypsyttämiseen. Niinpä poistin varkaat. Raakileita ja kukkia oli niin paljon, että latvoin taimet viidennen kukkatertun yläpuolelta. Eli melkein kaikki. Parhaina kesinä kypsiä on saanut syödä heinäkuun toisella viikolla eli viikon päästä, huonoimpana vasta elokuun puolivälissä. Saapi nähdä millaiset ovat seuraavien viikkojen säät.

Kasvihuonekurkun olin ostanut, kun kylvämäni neljä pienoiskasvihuonekurkkua eivät edes itäneet. Ja ensimmäinen ostettu oli kuollut heti. Nyt sain ylisuureksi kasvaneen kurkun, joka piti ottaa syötäväksi jo ennen juhannusta, mutta unohdin. Lisääkin on tulossa, vesi kielellä odotan kasvamista vähän suuremmaksi.

Ulkonakin oli avomaankurkuissa viiden sentin hedelmiä tulossa. Ne ovat itse kylvetyistä siemenistä. Tänä vuonna onnistui, viime vuonna joku kävi syömässä kaikki pienet taimet, jotka istutin ennen Norjan reissua. Ostotaimista sain sitten jonkinverran kurkkuja.

Pienet kurkunalut

Kasvimaalla oltiin ryöpsähdetty kasvuun oikein kunnolla. Perunantaimet olivat puolimetsisiä. Sipulinvarret olivat taipuneet kaikki samaan suuntaan. Niitä saa jo kohta ottaa syötäväksi. Taas kävi niin, että maahan oli jäänyt viime syksynä perunoita, jotka olivat selvinneet leudon talven yli ja olivat nyt kasvattaneet versoja, sipulipenkissä.

Pottua, sipulia, maa-artisokkaa

Toisessa reunassa olivat keräsalaatit valtavan suuria. Keräsalaatti on uusi kasvatettava. Muutaman kasvatin siemenestä taimeksi kasvihuoneessa ja ne ovat nyt suurimpia. Tavallinen salaattikin oli korjuukunnossa. Monen vuoden tauon jälkeen tilli oli itänyt. Herneet kurkottivat kärhiään verkkoa kohti. Taustalla marjapensaat vauhdissa. Mustikka (saatu työkavereilta läksiäislahjaksi), musta viinimarja, punainen ja toinen musta. Taaempana vadelma ja vihreää viinimarjaa. Tyrnit ovat kasvaneet puiden mittoihin eivätkä pinnassa olevat juuret enää pidä niitä kunnolla pystyssä. Olenkin katkaissut niitä.

Salaattia, tilliä, hernettä, punasipulia

Tarkempi kierros ihmetytti. Punaisessa, veljeltä saadussa, oli kunnon marjatertut, mutta mustissa ei näkynyt kummassakaan marjan marjaa. Vihreässä oli muutama rypäs. Mitä ihmettä? Olin antanut syyslannoitetta, kalkkia ja kanankakkaa. Juurelta olin ottanut rikkaruohot pois ja levittänyt oksasilppua. Pitävätkö taukoa vai onko joku tauti?

Mustassa viinimarjassa ei ole yhtään marjoja…?

Mansikoissa näkyi jo punaista. Ja punaista oli myös käytävillä. Joku elukka siellä oli käynyt mellastamassa. Mansikkamaan ympärille on rakennettu kananverkkosta huone, kun olin kokeillut kaikkea rastaiden takia. Verkot olivat ilkeitä. Oli inhottavaa irrottaa verkkoon takertunutta lintua. Laitoin myös huminalankoja ristiin rastiin mansikoiden päälle. Mutta vaikutus oli lyhytaikainen. Niinpä mies keksi mansikkatalon ja rakensi sen.

Viime talvena satoi kaksi kertaa  lunta. Toinen kerta oli märkää räntää, jota tuli paljon. Olin lähdössä Paimioon ja katsoin, että mansikkatalon katolla oli 20 senttiä lunta ja verkot olivat jo taipuneet alaspäin. Olisi pitänyt mennä puistelemaan lumi pois, nimittäin kun tulin kotiin (elämäni vaikeimman  ja pelottavimman ajomatkan jälkeen – ei ollut aurattu teitä, kolme kolaria näin), mansikkatalo oli romahtanut.

Talon rakenteet korjattiin ennen juhannusta, mutta en tarkastanut verkkoja. Niinpä sinne oli jäänyt aukkoja, joista rastaat olivat menneet sisään. Ja olivat osanneet mennä myös pois. Tosin, kun aamulla lehteä hakiessani näin kaksi rastasta mansikoiden kimpussa, ne eivät osanneet mennä ulos vaan lentelivät seiniä päin. Avoin oven ja hätistin ne pois. Niinpä meni yksi päivä aukkojen paikaamiseen. Nyt on hieno mansikkatalo. Rastaat lentelevät ympärillä, varmaan harmissaan.

Mansikkatalo. Edustalla kukkivat palavat rakkaudet, kuten aina meidän hääpäivän aikaan. Ensi vuonna tulee muuten 40 vuotta… Palavat rakkaudet ovat itse kulkeutuneet tähän. Varsinainen niiden penkki on 50 metrin päässä talon toisella puolella. Miten kulkeutuminen on tapahtunut? Onko kasveilla sittenkin jalat?

Kierrellessä pihalla silmään pistävät isot angervot. Valkoisen olen tuonut Kemijärveltä. Siellä se kasvoi talon kulmalla. Olin saanut taimen mummolasta Kiuaskorventieltä. Täällä se on riehaantunut leviämään niin, että on pitänyt rajoittaa kasvustoa, mikä tuntuu aina jotenkin vaikealta.

Mummolan ja Järvisen Irjan angervot kukkivat vierekkäin

Kasvimaa on rikkaruohon vallassa. Rikkaruohoja kuskasin eilen kaksi kottikärryllistä kompostiin. Ainakin toinen mokoma odottaa vielä. Kasvimaan hoidon jälkeen ovat vuorossa kukkapenkit. Talon etupuolen kukkapenkki on pahuutensa vallassa. Eivät kasvit pysy siinä missä haluaisin, vaan vaeltelevat sinne sun tänne. Ja se juolavehnä. Kadehdittavaa elinvoimaa!

Kaikkea on ja liikaakin

Tänä vuonna en ole ostanut kuin kolme neilikkaa ruukkuihin. Viimevuotiset pelargoniat talvehtivat vintissä vähän viileämmässä lämpötilassa. Myös muratti meni tosi hyvin talven yli.

Rocklin-pelargonian ostin kaksi vuotta sitten ja se talven jäljiltä alkaa rehevöityä. Kukat ovat vaalean punaisia ja niissä on punaisia viiruja. Taustalla sisäkasvit ovat kesäsiirtolassa.

Minullakin amaryllis alkaa kukkia nyt. Valkoinen on työntänyt komean nupun.

Pelargonia toipuu talvesta ja amaryllis on saanut sopivat kasvuolosuhteet – kukkaa pukkaa.

Kierros on tehty. Päädyn joen rantaan. Sade kuvioittaa pinnan. Leviävät ympyrät tönivät voisiaan ja katoavat. Uusia syntyy.

Poimin päivänkakkaran. Rakastaa, ei rakasta… Miten lukemattomia kertoja etsin nuorena neitona tulevaisuudesta rakastettua…

Rakastaa, ei rakasta, kyllä rakastaa!

Olen lukenut kirjoja, joita kaikkia en edes muista, mutta muutaman muistan. Dekkarit ovat loman huttulukemista, joista ei muista edes murhaajaa, saati sitten nimeä tai kirjoittajaa.  Katso Luettua -sivu.