Näinä härkäviikkojen päivinä ei ole juuri mitään kirjoitettavaa, tuntuu siltä.
Aamulla aurinko oli kiipeämässä metsän takaa näkyviin. Yläpuoliset pilvet heijastivat säteitä punaisina. Kun käännyin postilaatikolta takaisin, aurinkopallon yläreuna vilkutti metsän sahalaitasilhuetin takaa. Terve vaan, täällä ollaan.
Kesällä aurinko on samaan aikaan jo korkealla ja on noussut aamuyön tunteina Urjalan suunnasta valaisten verannan.
Mene sieneen, kehoitettiin. Suppilovahveroita ja kanttarelleja on löytynyt, kerrotaan. Taidankin lähteä. Ainakin kävelemään paljaita polkuja. Lunta ei sitten missään. Joella rannoilla on jäätä. Jäälauttoja purjehtii alajuoksullepäin.
Uutiset kertovat muuttolinnuista, jotka eivät olekaan lentäneet etelään vaan viettävät talvea täällä. Ennustetaan, että helmikuussa alkaa lintujen kevätmuutto, jos säät pysyvät tässä nollan pinnassa. Mutta huonosti käy, jos ne alkavat pesiä ja tulee takatalvi.
Radiossa Bob Dylan laulaa, miten ryöpsähtävätkin tunnetilat vuosikymmenien takaa, kun Dylanin levy kului levysoittimessa.
Seuraavana päivänä lähden kävelylle. Ulkona onkin valoisampaa kuin mitä ikkunasta katsoen näytti. Harvinainen pikkupakkanen on yöllä kuorruttanut maankamaran, joka heinänkorren, puiden oksat. On tavattoman kaunista.
Joen rannoilla pakkanen yrittää kutoa jääpeittoa joelle. Aamulla seurasin verannan ikkunasta, kun valtavan iso varis tepasteli edestakaisin rannanmyötäisellä jäänauhalla. Se ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan jään pettämistä. Kiinnostuneena seurasin sen etenemistä. Jospa jää pettää, miten nopeasti se nousee ilmaan. No nousihan se lentoon alta aikayksikön, kun orava karahti puun runkoa alas ruskeana salamana. Keskellä joen hitaassa virtauksessa laahustaa ohuita jäälauttoja alajuoksulle päin, suurempia kuin eilen.
On hyvä kulkea. Ei ole ollenkaan liukasta, vaikka tienreuna on valkoisessa kuurassa. Vedän keuhkoihini raitista ilmaa ja puhallan pois seisonutta sisäilmaa. Palelee. Huppu päähän, kädet heilumaan kuin puntarit, vauhtia lisää.
Hämärä ryömii koloista, ojista ja puiden välistä. Taivaanranta etelässä värjäytyy entisestään. Hämärä ja päivänvalo tunnustelevat toisiaan, vaihtavat äänettömiä viestejään, joko annat tilaa, joko haluat minun vetäytyvän. No hyvä on, minä siirryn, tule sinä tilalle, ei siinä mitään, menen hetkeksi länteen. Mutta tiedäthän, tämä on vaan hetkellistä.
Lampsin peltotietä. Muistan edellisiä kävelyretkiä, kun oli niin liukasta, että jouduin asettelemaan joka askelen varovasti. Pari kolme vuotta sitten tammikuussa kuljin tässä koiraystäväni Piitun kanssa. En tiennyt, että oli menossa Piitun viimeiset elinpäivät. Hitaasti etenimme, pysähtelimme, haistelimme. Se jaksoi vielä, vaikka jälkeenpäin ihmettelin sen voimia. Se kun oli niin sairas.
Autoja viuhtoo isolla tiellä. Näyttävät pitävän kunnon väliä edellä ajavaan. Valokiilat suihkivat suppilojaan hauskasti. Käännyn takaisin ison tien risteyksestä. Hämärä tihenee. Näen kuitenkin vielä hyvin.
Alkuvuosina minua harmitti tievalojen puuttuminen. Mutta ei enää. Pimeys alkaa olla katoava luonnonvara. No, silloin oli Nero -koira, jonka kanssa olisi ollut hyvä nähdä mihin ollaan menossa. Mutta nyt astelen varovaista vauhtia, en tarvitse valoa.
Kodin lähestyessä ihailen tuttua maisemaa, taas kerran. Taivaalla pilvien viuhkoja, voi miten kaunista. Etelässä yksinäinen tähti. Iltatähtikö. Aurinko siellä jossain. Lyhyt oli ratasi taivaalla vuoden pimeimpään aikaan. Mutta muutama viikko, ja riehakkaasti säteesi kutsuvat nostamaan kasvot sinuun päin. Miten ihana onkaan vuodenaikojen vaihtelu.
Pimeys lähetti etujoukot, hämärän ja usvan. Aurinko antoi niille tilaa. Sovussa. Joko tänä vuonna ihmiskunta kääntyy sovun tielle, antaa tilaa ja ystävystyy. Toivon.
Olen lukenut Kati Tervon Rapsuta minua ja Carl Ove Knausgårdin Talvi. Katso Luettua -sivu.
Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.
Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.
Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.
Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.
Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.
Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.
Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.
Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.
Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.
Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.
Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…
Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.
Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.
Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.
Koko alkukuun tein valmisteluja Loimaan Yrittäjänaisten järjestämille Wanhan ajan joulumarkkinoille. Olen käynyt siellä kolme kertaa aikaisemmin myymässä joulutavaraa, kerran oppilaiden kanssa kun keräsimme rahaa Pyhän leirikoulua varten, pari vuotta sitten Runotuulen mankeloimaa -runokirjaa ja sukkia ym myymässä ja viime vuonna sukkia, lapasia ym. kaupittelemassa. On ollut ihan tuottoisaa ja kivointa on ollut tavata joulutunnelmissa olevia ihmisiä.
Tänä vuonna tein viime viikot ahkerasti itse kirjoja eli kirjansidontaa. Olen käynyt kirjansidonta -kursseilla monta kertaa Työväenopistossa. Meitä on ollut tosi kiva porukka, opettaja Tiina Raumolin on ollut erinomainen ja kirjoja on syntynyt melkein liukuhihnalta. Nyt osasin jo tehdä itse ja paljon syntyi. Oli ihana tehdä jotain käsillä ja olla ajattelematta yhtään mitään.
Sukkia ja lapasia olen kutonut koko vuoden ja aikamoinen läjä niitä syntyikin.
Lapsillekin tein lapasia, jotka voi laittaa rukkasen sisään kun on kovin kylmä tai sitten talven kummassakin päässä, kun ei tarvita niin kauhean lämmintä.
Mikä onkaan ihanampaa kuin vetää rannekkeet kun viluttaa. Sukkia onkin sitten joka lähtöön.
Kannatti mennä. Tavaramäärä puolittui ja sain tavata monia ihmisiä, entisiä työkavereita, joiden kanssa päivitimme taas tilanteet.
Eräs työkaveri kertoi hauskan jutun, jonka uskallan tähän laittaa.
– Mummi, miksei sulla ole poikakaveria? Kysyi alle kymmenvuotias.
– Ei mulla ole varaa poikakaveriin.
– Mitäh? Joudutko sä ostaman? Joudutko sä maksamaan poikakaverista?
Se tuli taas. Joka vuosi yhtä yllättäen. Eräänä aamuna sitten auton kuorimista hahtuvalumipeitteestä. Se oli vielä helppoa, seuraavalla kerralla nuoskalumi oli jäätynyt tiukkaan syleilyyn peltien ja ikkunoiden kanssa. Aikataulu meni uusiksi. Moottori mietti hetken ennen yskivää hyrähtämistään. Akselien nivelistä kuuluivat rusahdukset, kun liikkeelle lähtiessä niistä katkesivat jäätyneet peitteet.
Hengitys huurustui etulasin sisäpinnalle. Lämmitysilmaa täysillä ikkunaan, hitaasti ensimmäinen kilometri kylätietä ja isolle tielle tullessa jo näki muun liikenteen. Paremmin siis. En kai nyt täysin sokkona liikenteeseen…
Perheen tyttären tyttären kanssa kaivoimme esiin joulukoristeita. Hän sai asetella niitä ympäriinsä, kuten niin monina jouluina aikaisemminkin hänen ollessaan pieni tyttö tylleröinen. Minne ne pikkutytöt katoavat, en voi kuin kummastella taas, vaikka siinähän hän on, edessäni, silmissä iloinen lämmin katse.
Katson peiliin. Sielläkin on entinen pikkutyttö. Kun lapsenlapset tulivat elämääni, tietoisuuteeni alkoi pulpahdella oma lapsuus. Mitä muistankaan. Katson valokuvia. Mustavalkoisissa kuvissa katsoo totinen pikkutyttö. En löydä yhtään nauravaa kuvaa alkuvuosilta. Ihmetteleviä ilmeitä, katse tiukasti kameraan. Rusetti päässä. Polkkatukka, tumma, aina ollut tumma.
Alan muistaa myös tunnetiloja. Väärinkäsityksiä, tilanteita, jolloin olen hakeutunut piiloon, mököttänyt mieli mustana. Joissakin kuvissa näen ahdistusta. Lapsuudessani vallitsi komentamisen ja piiskaamisen kulttuuri. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Saatiin ”selkään”, remmillä tai vitsalla. Syitä en juuri muista, paitsi viimeisen, kun olimme menneet uimaan vaikka oli kielletty. Juttelin näistä äitini kanssa ja hän pyysi anteeksi ja pyysi ymmärtämään, koska piiskaaminen oli silloin yleinen kasvatuskeino. Se oli sitä aikaa.
Peilin nainen näyttää enenevästi äidiltäni. Silmissä sama siniharmaa katse. Alan olla samanikäinen kuin äitini viimeisinä elinvuosinaan. Hänen äitinsä eli viisitoista vuotta pitempään. Sukupolvien ketjun kolme naista. Runsaan sadan vuoden ajalta.
Teetin geenitutkimuksen. Sähköposti suoltaa joka päivä uusia tietoja geneettisistä serkuistani, yleisimmin 3.-5. serkku eli hyvin kaukainen yhteys. Tänään tuli tieto Norjassa asuvasta 1.-3. serkusta, jonka kanssa on 1,4 % samanlaista DNA-rihmaa. Veljen kanssa on muuten 35 %, mikä on oikeastaan aika vähän. Luulin, että meillä olisi ollut enemmän yhteistä, mutta näin geenit valikoituivat hänelle ja minulle. Veljellä on kaukaisia yhteyksiä Baltiaan, minulla ei. Muutoin meillä on näitä kaukaisia yhteyksiä Skandinaviaan, Skotlantiin/Irlantiin ja inuiitteihin/eskimoihin. Suomalaisuutta vähän yli 90 %.
En ole näihin kaukoserkkuihin sen enempää perehtynyt, se on oma juttunsa, sukututkimus, joka vie mennessään ja siihen tarvitaan aikaa. Sitten joskus.
Yllättävin juttu geenitutkimuksissa oli, että mitokondrio-DNA:ni on sama kuin puolella saamelaisista, U5b1b1a. ”Saamelainen motiivi”. Se periytyy äidiltä lapsille, eli aina pysähtyy poikiin.
Ulkona on pimeää. Ikkuna hohtaa mustana, taivas vielä erottuu juuri havaittavasti tumman sinisenä.
Aamulla lehteä hakiessa aurinko vilkutteli jo melkein etelästä. Kertasin mielessäni maantietoa, miten maa kiertää aurinkoa ellipsin muotoista rataa pitkin, jonka toisessa polttopisteessä aurinko on. Olemme nyt kallistuneena poispäin auringosta (maapallon akselikallistuma on 23,5 astetta), jolloin säteet pyyhkivät napapiirin kohdalta ohi ja kaamos värittää pohjoisnavan ympäristön pimeyteen. Maapallon kiertonopeus on myös hitaampi ellipsin tässä päässä ja siksi pohjoisen pallonpuoliskon talvi on pitempi kuin kesä ellipsin toisessa päässä oltaessa.
Pysähdyin, suljin silmäni ja annoin säteiden helliä kasvojani. Juuri ja juuri tunsin lämmön. Silmät sokaistuivat, vaikka olivat kiinni. Heippa aurinko, huomenna sinua en näy, kun tulee taas pilviä. Mutta nähdään!
L-kinossa näytettiin syksyn viimeinen elokuva, Claire Darlingin viimeiset hullutukset. Katso Elokuvat.
Onpa ollut taas loimaalaista esitystaidetta tarjolla katsojille.
Haaran kyläteatteri on esittänyt Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi Loimaan saviaarit -näytelmää. Teksti on Pirkko Jaakolan käsialaa ja olipa pirkkomaista mustalla huumorilla ryyditettyä kohtausta toisensa jälkeen. Tosipohjaisia kaikki. Niin iloisesti esitettyinä, että jo sitä iloa oli nautinto katsoa ja kuunnella taitavaa laulantaa. Suuri joukko kaikenikäisiä näyttelijöitä kuljetti tarinaa kohtauksesta toiseen. Osa näyttelijöistä on ollut mukana alusta asti eikä voi kuin ihailla kyläläisten näytelmäinnostusta sekä ohjaaja Laura Kilpiön kekseliäisyyttä ja luomisvoimaa. Laura oli yhdessä Antti Jaakolan kanssa tehnyt loistavan musiikin.
Haaran kyläteatteri on esittänyt näitä näytelmiä useita ja koskaan en ole joutunut pettymään. Mitä vielä onkaan tulossa.
Sunnuntaina kapusin jännittyneenä Loimaan teatterille, missä Laura oli ”harrastuksensa” parissa eli valmistanut Iina Wahlströmin ja Pekka Suhosen kanssa runo-lauluesityksen Metsänpeitto. Olin saanut tietää, että esityksessä on meidän Runotuulen mankeloimaa -runoantologiasta minunkin runoni.
Esiintyjät muuten antavat osan pääsylipputuloista Luonnonperintösäätiölle. Sinne voi tehdä lahjoituksen, jolloin esim. 50 eurolla saa suojeluun sata neliömetriä vanhaa metsää tai 500 neliömetriä luonnontilaista suota. Hieno homma! Lahjoituksen voi tehdä tilille IBAN FI 78 5494 0950 0224 93 tai ostaa tukituotteita verkkokaupassa www.luonnonperintosaatio.fi
Valkoiset tuolit – mustat tuolit – Helena Sinervo
Runoja oli paljon. Välillä lausuttiin, välillä laulettiin, vaihdettiin esiintyjää, välillä musiikkia. Taitavaa esittämistä kaikilla tasoilla ja hyvin rytmitettynä.
Minun runoistani oli valittu In memoriam. Se oli vähän yllätys, en ollut koko runoa edes muistanut. Kirjoitan sen tähän:
In memoriam Keskustan suuret puut Kalevankadun koivut Seurakuntatalon puiden hämyisät varjot Nordean edustan lehmukset Ja Keskuspuisto mennyttä, puisto mennyttä puiden havina mennyttä lehvästöjen siimes, mennyttä katseiden kohde kun kierrän toria
Mitä me teemme petankkialueella Ranskassa sitä pelataan varjossa, puiden hämyssä Aurinko saa leikkiä viherhiukkasten kanssa
Suuret puut upottavat juurensa suuriin sydämiin sanatonta viestiä sivistyksestä Pienet sydämet päräyttävät moottorisahan
Kun muutin Loimaalle 17 vuotta sitten, ihastuin keskustan suuriin puihin. Suuret puut ovat kaikkein rakkain kasviryhmäni. Ehkä tämä rakkaus johtuu lapsuuteni vuosista Linnankatu kolmessa Aurajoen rannalla pääkirjaston vieressä. Isojen lehmusten siimeksessä leikimme, juoksentelimme, hypimme, katsoimme Tuomiokirkon edustalla näyteltyä Jokamies -näytelmää.
Olen lukenut paljon kirjoja, Oksasta, Lundánia ja monta Verrosta, katso Luettua ja käynyt elokuvissa eli L-kinossa, katso Elokuvat.
Kirjoitin uusiksi yhden novellin, jota olemme Novellimankelilaisten kanssa ruotineet Onedrivessä. Perjantaina on kuukausitapaamisemme. Se tekee taas niin hyvää sielulle, etenkin näinä harmaina marraskuun päivinä. Kuten nuo teatteriesityksetkin. Vuoden päästä on julkkarit pidetty ja tarinamme lähtevät maailmalle.
Olen myös askarrellut. Tekee hyvää saada jotain konkreettista aikaan. Tai sitten ei. Vaan olla, katsoa rauhallisesti ympärilleen, istahtaa. Odottaa uutta päivää, sieltä se tulee, aina.
Viime viikolla oli vuorossa jokasyksyinen vierailu Tukholmaan opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären kanssa opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären luo. Tämä oli neljäs kerta. Ensimmäinen oli Vuotos -romaanin esittely Suomalaisten kirjallisuuspäivillä. Itse asiassa silloin 1970 – luvulla käytiin Turusta paljon Ruotsissa töissä. Itsekin olin kahtena kesänä Älvenäsissä Svenska Rayonilla ja kahtena laivoilla nissenä. Monet jäivät Ruotsiin kokonaan, parempi palkka ja selkeyttä elämäntilanteeseen. Itsekin olisin voinut jäädä, mutta sitten lähdinkin ihan toiseen suuntaan eli Lappiin.
Laiva oli hiljainen, eipä koskaan ole ollut niin vähän matkustajia. Turusta lähti kanssamme vain muutama kymmenen matkustajaa. Mutta hiljaisuus sopi meille oikein hyvin. Saaristo oli jäätön ja lumeton. Aikaisempina vuosina on valkoista näkynyt näihin aikoihin.
Kulttuurimatkaksi tämäkin muodostui. Syksyn edetessä näyttää kulttuuri vievän aktiivisen aikani yhä enemmän. Vierailimme paikallisessa kansallismuseossa, National museumissa, joka on juuri restauroitu hienoksi.
Tapasimme myös 50 vuotta vanhan ”vanhan ystävän”, joka kiersi näyttelyn kanssamme. Samalla saimme päivitettyä viime aikojen tapahtumat.
Museo oli ilmainen suurelta osin. Maksullisiin näyttelyihin emme menneet, kun kulttuuriannos täyttyi kolmikerroksisessa laajassa katsauksessa. Tidslinjen -osuus kuvasi taidetta monelta vuosisadalta. Paljon oli henkilökuvia mutta myös esineitä. Viimeinen osuus, 1965 alkaen, aiheutti huudahduksia, kun vitriineistä löytyi suomalaisiakin esineitä, kuten Fiskarsin keltakahvaiset sakset.
Museosta lähdimme kävelylle pimeneviä katuja pitkin ja eikun sisään sisustusliikkeeseen. Ilokseni sain todeta, että ruotsalaisessa sisustuksessa on menossa värikäs runsauden kausi. Minun mieleeni!
Toisena päivänä vierailimme aikamoisessa vesisateessa Fotografiskassa, joka on siis museo ja sijaitsee Södermalmilla samalla rannalla Vikingin terminaalin kanssa. Paikka on lähellä Slussenia, joka muuten on aikamoisessa myllerryksessä, kun maa on vajonnut ja vaatii monenmoiset korjaustoimenpiteet, jotka jatkuvat vielä vuosia.
Olipa vaikuttava kokonaisuus. Nelson on kiertänyt monta kymmentä vuotta ympäri maapalloa ja kuvannut asukkaita Siperiasta Meksikoon, Afrikkaan ja Tyynen meren saarille. Kuvat ovat todella vaikuttavia. Ne kertovat rikkaista kulttuureista, hiljaisesta voimasta ja tyynistä katseista. Näitä kuvia katsellessa voimistuu tunne, että nämä kulttuurit tulevat säilymään, koska ihmiset eivät anna lannistaa itseään vaan kantavat perinteitään ylpeästi.
Laitan tähän ottamiani kuvia, kaipa niiden näyttäminen on sallittua. Kaikkien kuvien ottopaikkaa en osaa varmasti sanoa. Laatu ei myöskään ole kovin hyvä.
Kauniita he ovat, ihmiskunnan edustajat maapallon eri puolilla, erilaisissa olosuhteissa, luonnon muovaamina, sopeutuneina vuosituhansien aikana. Tämä oli vaikuttavimpia näyttelyitä, mitä olen nähnyt. Jimmy Nelsonin kuvia voi ostaa kirjoina.
Fotografiskassa oli myös muita näyttelyitä, mutta näiden Nelsonin kuvien jälkeen ne eivät tuntuneet oikein miltään. Yksi näyttely kertoi pohjoismaisesta elämänmuodosta. Ihmiset olivat saaneet lähettää kuviaan ja täytyy sanoa, että jälki oli sen mukaista. Ei oikein sykähdyttänyt.
Monta huonetta oli Sebastiao Salgadon kuvia Brasilian kultakaivokselta. Karmeat olosuhteet, jossa ihmiset olivat kuin muurahaisia, ei ihmisarvoa, ei yksilöllisyyttä. Ihan puistatti.
Saga Wendottesin In Between Realites -näyttely kuvasi lapsia erilaisissa ympäristöissä. Näytti, että päät oli liitetty vieraisiin vartaloihin ja aiheiden valinta sai miettimään lasten hyväksikäyttöä.
Eläinten hyväksikäyttöä kuvasi norjalainen Christian Houge polttamalla eläinten malleja. Niitä oli inhottava katsoa ja näiden huoneiden läpi menimme nopeaan.
Syksyn Ruotsin reissu oli hieno. Tapasin ystäviä ja sain annoksen kulttuuria ja mielihyvää. Kyllä nyt jaksaa eteenpäin.
Onpas ollut hoppuita aikaa tämä loppusyksy. Tietokoneen ääreen en ole juuri ehtinyt, kun olen viilettänyt ympäri Etelä-Suomea. Mutta nyt kerron mitä olen kokenut,
Pyhäinpäivän viikonloppu alkoi suuren kauneuden merkeissä. Lauantaina vierailin ensi kerran Helsingin Oopperatalossa. Se on ollut olemassa jo vuodesta 1993, mutta jostain kummasta syystä en ole siellä käynyt, vaikka tänä aikana oopperoita ja baletteja olen nähnytkin muualla.
Mutta nyt oli hyvä syy. Tyttären tytär esiintyy Lumikuningatar-baletissa lumihiutaleena. Hän on balettiuransa alussa ja tämä oli ensimmäinen esiintyminen Kansallisbaletissa. Tulevaisuudessa tulen vierailemaan siellä monta kertaa, seuraavan kerran joulukuussa Pähkinänsärkijää katsomaan. Lukuningattaressa esiintyy myös kaukainen sukulainen eli balettitanssijoita on ollut useampia jo aikaisemminkin suvussa.
Pimenevässä illassa lähestyimme valkoista isoa rakennusta.
Lumikuningatar perustuu tanskalaisen satusetä Hans Christian Andersenin pitkään ja merkittävään satuun ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1844. Jääkylmän sydämen omaavan Lumikuningattaren esikuvana on arveltu olleen ruotsalainen oopperalaulaja Jenny Lind, johon Andersen oli ollut ihastunut saamatta vastakaikua. Näin ne kirjailijoiden elämänkokemukset siirtyvät ikuisiksi tarinoiksi.
Kansallisoopperan Lumikuningatar on suunnattu lapsille. Aikuistakin auttoi kertojan osuus, nimittäin juonta vietiin tanssien lomassa eteenpäin isoäidin kertojahahmon avulla. Tämä ratkaisu oli paljon helpompi kuin katon ylärajassa liukuvat tekstit, joita esimerkiksi oopperoissa joutuu tiiraamaan. Eikä tarvinnut aktiivisesti tulkita, mitä tansseilla haluttiin kuvata. Yleisössä olikin lapsia paljon. Se on ilahduttavaa, samoin kuin se, että kaikki 11 esitystä ovat loppuunmyytyjä.
Väliajan alussa lumikuningatar kulki lumihiutaleiden, maahisten ja jääkarhun kanssa kulkueena lämpiön läpi. Lapset saattoivat nähdä hahmot läheltä ja huomata, ettei niissä ollut mitään pelättävää. Ensimmäisessä näytöksessä nimittäin seurueemme pienin, kuusivuotias, turvautui äidin syliin ja peitti silmänsä aika ajoin. Väliajan jälkeen hän istui omalla penkillään. Jännittävintä oli kahdeksanvuotiaan mielestä peilin särkyminen. Se olikin aikamoinen rysäys. Hän seurasi hyvin tarkkaan näyttämön tapahtumia ja muistaa tämän esityksen varmasti koko ikänsä. Hän sanoikin, että tänne voisi kyllä tulla uudelleenkin.
Lapset saivat myös osallistua esitykseen ja saivat taikasauvat kotiin vietäviksi. Hieno oivallus!
Hyvä taide on hyvää sekä lapsille että aikuisille. Kiinnitetään huomiota eri asioihin, mutta nautitaan. Hienoimmat tanssit olivat mielestäni ennen väliaikaa esitetty kohtaus, jossa oli paljon lumihiutaleita ja toisella jaksolla saunakohtaus, missä parikymmentä miestä tanssi voimakkaasti. On niin nautinnollista katsoa, kun iso joukko tanssii yhtä tahtia!
Esiintyjissä oli myös paljon lapsia, jotka harrastavat balettia. He näyttivät nauttivan esiiintymisestä ja olivat tosi ihania. Samoin Balettioppilaitoksen oppilaat esiintyvät eri kokoonpanoissa noin kolmessa näytöksessä, tytöt lumihiutaleina ja pojat maahisina. Hienoa, että he saavat kosketuksen Kansallisbalettiin jo ensimmäisenä opiskelusyksynä, jota on kulunut vasta kaksi kuukautta. Kun näiden lasten ja nuorten tukijoukot tulevat katsomaan esityksiä, baletin katsojajoukko laajenee.
Seuraava vierailu onkin sitten joulukuussa, kun Balettioppilaitos esittää Pähkinänsärkijän, kuten jo taisin mainitakin.
Seuraavana päivänä nautin Helsingin runsaasta kuvataidetarjonnasta, nimittäin vierailin HAMissa ja Ateneumissa.
HAM oli uusi kokemus, Tennispalatsissa. Menimme alunperin katsomaan Ellen Thesleffin Minä maalaan kuin jumala -näyttelyä, mutta kyllä mielenkiintoisempi oli Mieliala – Helsinki 1939-1945-näyttely, joka tarjosi uutta. Olen Thesleffin maalauksia nähnyt aikaisemminkin Turun taidemuseossa useaan.
Mutta ne sodan aikaiset mielialat! En ole esimerkiksi tiennyt, että ihmisten mielialoja vakoiltiin aivan tarkoituksellisesti, mm. kuuntelemalla, mitä raitsikoissa, toreilla ja kaupoissa puhuttiin. Siis Suomessa! Aikaisemmin olen yhdistänyt tällaisen toiminnan aivan muihin maihin. Näin yritettiin saada selville mielialat, jotka mm. kirjeiden välityksellä sitten kulkeutuivat rintamalle ja vaikuttivat taistelutahtoon ja -kuntoon. Arkistot poltettiin 1944 Kalliossa ja osa haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastuneista arkistoista on nyt laadittu tämä näyttely, ideoijana Anna Kortelainen.
Valokuvaesityksiä oli monta eri aiheista. Niistä näkyi, että huolimatta sodasta istuttiin juhannuksena Esplanadilla Kappelissa juhlimassa. Juhlimiskuvia oli muitakin, ravintoloista ja tanssisaleista. Ei eletty täydessä synkkyydessä vaan nautittiin elämästä, joka saattoi katketa koska tahansa pommituksiin tai rintamalla. Lasten kuvat koskettivat erityisesti.
Projisoidut kuvat olivat suuria, monta vierekkäin imemässä katsojien katseet vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemaan traagiseen aikaan. Kerta kaikkiaan hieno kokonaisuus.
HAMissa oli myös Tove Janssonin taideteoksia. Hänhän on oikeastaan ollut kuuluisampi taidemaalari aikoinaan kuin muumien luoja. Nähtävillä oli kaksi isoa freskoa. Valtavan hienoja. Lapsille oli oma nurkkaus, jossa muumihahmot juoksivat iloisina. Olen muuten nähnyt Kasnäsissä näyttelyn, jossa olivat alkuperäiset muumit piirrettynä Janssonien kesämökin vessan seinien pinkopahville. Pitäisi kaivaa ne kuvat jostain esille.
Ateneumiin menin katsomaan Olli Lyytikäisen näyttelyä. Lyytikäinen oli samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta kuoli vuonna 1987. Liian nuorena. Hänellä olisi ollut vielä paljon sanottavaa ja kuvattavaa.
Sitten näin taas kerran suomalaisuuden ikonit, kultakauden taideteokset, jotka varmaan jokainen suomalainen tuntee. Teemana on Suomen taiteen tarina. Aina on mieltä hivelevää nähdä nämä teokset.
Eikä tämä tähän lopu. Kävin myös Salossa Veturitallissa, missä on aina mielenkiintoisia näyttelyjä. Nyt sain itse osallistua kahden eri teoksen tekoon. Tällaista lisää! Vähän aikaisemmin oli käynyt päiväkotiryhmä, jonka taiteen tekoa olisi ollut ilo katsella. Mutta oli ilo osallistua itsekin.
Alexander Reichstein asuu Suomessa. Hän oli pyytänyt yleisöltä kirjoja ja laatinut niistä ison labyrintin. Kiertelin sitä yhä sisemmäs, lueskentelin kirjojen nimiä, bongailin tuttuja kirjoja. Kirjat muuten jaetaan yleisölle näyttelyn loputtua.
Spectrumit ovat minullakin kirjahyllyssä. Tietosanakirjat ovat tällä hetkellä arvostukseltaan kuopassa, kun google kertoo kaiken. Mutta olen myös kuullut muunlaisia mielipiteitä, joiden mukaan niiden arvo tulee vielä nousemaan, kun google räjähtää tai sähkö loppuu tai tapahtuu jotain muuta. Sitäpaitsi googlen sisältämä tieto on pintatietoa. Tosin tietosanakirjoissa tieto voi vanhentua, mutta on siellä paljon ikuista asiaa.
Miten kauniita kirjat ovatkaan. Niiden sivut sisältävät kirjoittajan mielen tuottamat lauseet, virkkeet, ajatukset, satojen tuntien rankan aivotyön tulokset.
Viimeisessä huoneessa oli installaatio, johon näyttelyvieraat saivat tehdä oman syntymäkuukautensa kohdalle kuvan. Ihanaa!
Reichstein on nimensä mukaisesti kiinnostunut kivistä. Hän oli makoillessaan meren rannalla saanut idean teoksiin, joissa rautalangasta väännetyt hahmot tekevät vaikka mitä.
Nyt on mieli täynnä kauneutta. Ulkona luontokin veti päälleen valkoisen viitan ja toteuttaa kauneutta osaltaan. Talvi on tullut.
Viikko sitten lauantaina oli Loimaalla suurta kulttuurijuhlan tuntua ilmassa, kun Kauppala Big Band täytti 10 vuotta. Puistokadun koulun sali oli muutamaa kymmentä paikkaa vaille täynnä. Ihmisiä oli niin paljon, että kahvikakskytminuuttinenkin venyi melkein kaksinkertaiseksi. Oli muuten hyvät tarjoilut.
Big Bandissa on paljon soittajia niin kuin kuuluukin: foni- ja trumpettisektioissa kummassakin viisi, komppisektiossa neljä ja pasuunasektiossa kolme. Laulajiakin oli neljä. Kaikkiaan ihmetyttää, että Loimaan kokoisesta kaupungista löytyy näin paljon näin taitavia muusikkoja.
Ohjelma koostui ikivihreistä jazzsovituksista, James Bond -tunnareista ja Elviksen kappaleista. Lisäksi oli Aki Sirkesaloa ja minua eniten värisyttänyttä Ultra Brata ja Walker Brothersia. Nämä viimeksi mainitut laulettiin kaikkien neljän voimin. En ollut tiennytkään, että Pekka Suhonen osaa laulaa noin hyvin! Riikka Ollila oli myös uusi tuttavuus ja hänen supervahva äänensä yllätti. Iina Wahlström on rakas Valma-Welmani ja tuttu viime vuoden kevään Toinen -näytelmästä. Armi Haatanen on vakuuttanut jo aikaisemmin hienoilla tulkkinnoillaan ja sävellyksillään.
Tätä toivoisinkin lisää! Kaikki neljä laulamassa yhdessä, vuorotellen sooloillen. Väristykset olisivat varmat. Big Band voisi pitää vaikka Ultra Bra -konsertin tai Walker Brothers -konsertin.
Walker Brothers oli elämässäni 18 -vuotiaana kesän rytmittäjä ja menen melkein sekaisin, kun kuulen heidän kumeita kappaleitaan. Summertime tuntuu melkein profeetalliselta… Your gonna spreng your wings… Kokonainen konsertti heidän kipaleitaan ja minut saataisiin syvään nirvanaan.
Lokakuun päivät on pinottu harmaina. Muutama enää jäljellä. Olen kirjoitellut novelleja, perjantaina kun oli Novellimankelin kuukausitapaaminen. Mutta vaikeaa on. Tästä harmaudesta on vaikea nostaa mitään.
Mutta onneksi pari meistä oli saanut aikaan aivan valmiilta tuntuvia uusia tekstejä. Aikovat vielä muokata, mutta hyvä teksti on pohjana. Itsellä näistä tämän viikon jutuista yksi neljästä on jotenkin kelvollinen. Muut kolme vaativat vielä paljon työtä. Sigh…
Novellimankelissa teimme aikataulutusta ja vuoden päästä aiomme julkaista. Kevät vielä aikaa kirjoittaa, sitten alkusyksyllä paino ym. juttuja ja marraskuussa julkkarit pääkirjastossa. Tervetuloo!
Nimeä mietimme, pituutta, novellien järjestystä, kansikuvaa… Novellimankelin logo on jo tehty, kiitos Helinin Karin. Ja pitää tietty vielä kirjoittaa uusia ja hioa vanhoja. Meillä on ihana ryhmä! Siis Kari Helin, mä, Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Pirjo Salmela, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Upea porukka!
Kulttuuria kylläkin olen nauttinut. Viikko sitten Metsämaan Kalliohovissa oli tupa täynnä, kun Heli Laaksonen kävi Aurinko -kierroksellaan kertomassa runoista. Aurinko. Porkkana. Vesi.
Laaksonen kertoili elämästään, runoista ja niiden taustoista ja tietenkin luki runoja. Moneen kertaan yleisö sai hörähtää nauruun. Laaksonen on taitava. Kannatti mennä. Ja oli ilo nähdä, että niin moni muukin oli tullut kuuntelemaan Laaksosen kotiseuturakasta ja myönteistä sanomaa.
Loimaan teatterin tämän syksyn huipputapaus on Kopit -näytelmä, jonka Sari Äikää-Torkkeli on käsikirjoittanut Loimaan Lehden kopeista eli lukijoiden lähettämistä lyhyistä tekstiviesteistä.
Esitys oli aivan hulvaton! Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä. Kopit antavat kuvan loimaalaisesta sielunmaisemasta parilta viime vvuosikymmeneltä. Kerrassaan hieno kokonaisuus, jossa kaikki repliikit ovat aitoja koppeja. Osan muistin, osa oli aivan uusia minulle. Sari on tehnyt valtavan hienon työn kootessaan kopeista näin hyvän esityksen. Ammattilaisen työtä! Näyttelijätkin olivat hyviä ja mukana oli aivan uusia kasvoja entisten luottonäyttelijöiden lisäksi. Myös ikähaitari oli suuri, mikä on aina hieno asia.
Erityisen hieno oli Valituskuoro, joka on nähtävissä Youtubessa. Valmistaudu nauramaan!
Sunnuntaina oli teatterilla Johnny Cash -konsertti. Soittajina oli nuoria miehiä, jotka ovat Wilenin Hannelen siipien suojassa soitelleet monta vuotta ja nyt viimein soittivat meille muillekin Cashin kantria.
Esityksiä oli kolme, olin viimeisessä. Yleisö poikkesi tavanomaisesta teatteriyleisöstä, koska suurin osa oli MIEHIÄ. Leveälieriset hatut päässä, palttoot niskassa, selät niin leveinä, ettei tällainen hento (?) naisihminen meinannut takaa nähdä mitään. (Lyhyt nyt ainakin.) Mutta musiikki kuului.
Oli niin mukava nähdä entisiä oppilaita. Muistan elävästi, kun ysiluokan joululoman jälkeen solisti Kauniston Janne tuli bilsan luokkaan pystypäin, pitkä palttoo helmat liehuen, buutsit kopisten ja rojahti kuninkaana takapenkkiin. Joululomalla oli tapahtunut muodonmuutos, ja kantrimusiikkiharrastuksesta kerrottiin paikallislehdessäkin. Kaksi muutakin solistia esiintyi ja heitä olisi kuunnellut enemmänkin.
Leffassa kävin katsomassa Kari Tapiosta kertovan Olen suomalainen -elokuvan. Siinä vilahti Jaakolan Anttikin antamassa potkut nuorelle Kari Jalkaselle, tämä kun oli pitänyt lauluhommien takia rokulipäivän. Anttia nyt olisi katsellut enemmänkin.
Elokuva kertoi Kari Tapion elämäntarinan. Kuulin tuttavani kommentin, joka ei tykännyt viinan juonnin kuvauksesta, kai Kari Tapiossa muitakin elementtejä oli, ne jäivät nyt sivuun. Mutta aika oli sellainen. Viinan kanssa läträttiin eri tavalla kuin nykyään. Juicesta kertova elokuva sai samantyyppistä kommentointia, kun keskittyi Juicen alkoholismin kuvaukseen.
No, ne ovat käsikirjoittajan valitsemia näkökulmia. Mitä siihen nyt voi sanoa. Kari Tapio kuitenkin nousi vaimon vahvan persoonan ja perheen avulla ja elämän loppupuoli oli tasapainoinen – tämän käsityksen elokuvasta sai.
Onneksi aika on muuttunut alkoholin käytön suhteen.
Olen lueskellut Tóibínia ja Verrosta, katso Luettua.
Verannan ikkunalla ihastelen kauniita kasvun ihmeitä näin ennen pimeyttä ja talvilepoa. Ystävältäni saatu kaktus kukkii niin runsaasti, että henki salpautuu. Sen kanssa punaisia kukkia työntää jo ties monettako vuotta pikkusyklaami.
Sunnuntaina Suomen Kuunnelmayhdistys ry järjesti Loimaan kuunnelmapäivän teatterilla. Ja tupa oli täysi, lisätuoleja haalittiin lisää vielä aivan alkuhetkilläkin. Esitystaiteet ovat todella hurjassa nousukiidossa Loimaalla. Mieleeni tuli, että kuunnelmani Mylly esityksessä Alastaron vehnämyllyllä oli viime vuonna myös tupa täynnä. Hyvä kuunnelmat!
Mutta aihe oli niin herkullinen, nimittäin kirjailija Pirkko Jaakolan kuunnelman Uneksijan ehtoollinen Live-esitys.
Sali pimeni. Esiripun edessä (esiripun toisella puolella Kopit -näytelmän lavasteet valmiina illan esitykseen, Kopit saavat kaksi lisäesitystäkin, kun tähän mennessä kaikki ovat olleet loppuunmyytyjä) istui yhdeksän lukijaa pienten tuikkujen äärellä. Pukeutuneena mustiin. Laura istui soittimineen vasemmalla, Reni oikealla. Sellon hiljaiset soinnut johdattivat kauas Espanjaan, missä samaan lopputulokseen johtavat yhdeksän tapahtumaketjua huipentuivat. Hiljaisuus oli rikkumaton. Silmät saattoi sulkea ja levollisuus levisi jäseniin, vatsaan, päähän. Äänet etenivät aaltoina mielen sopukoihin kertoen vanhaa tarinaa, josta ei yllätyksiä puuttunut. Kerrassaan mielenkiintoinen, syvästi vaikuttava ja sanoilla herkutteleva kokemus.
Sitten rakastettu Pirkko Jaakola kertoi miten kuunnelma syntyi 1960 -luvun lopulla. Monen käänteen jälkeen kuunnelma sitten tehtiin YLEssä ja Pirkon tie kirjailijuuteen aukesi laveana. Pirkko on kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, mutta myös paljon muuta. Uusin käsikirjoitus Loimaan saviaarit esitetään marraskuussa Haaran kyläteatterissa. Luomisvoima on ehtymätön!
Pirkon jälkeen esiintyivät muusikot (monen muun tekemisen lisäksi) Laura Kilpiö ja Antti Jaakola. He lauloivat mm. iki-ihanan rakastumisen ylistyksen Silmät silmiä, johon Pirkko on tehnyt sanoituksen. Levytyksen tekivät Muksut. Sitä ei voi kyynelehtimättä kuunnella. Otin pätkän Lauran ja Antin esityksestä videolle, mutta sen lisäämisen tähän on teknisesti mahdotonta (ainakin minulle).
Lauran ja Antin yhteistyö jatkuu Haaran kyläteatterissa Loimaan Saviaareissa. Maltan tuskin odottaa…
Yritin lukea Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Lopetin lukemisen 20 sivun jälkeen. Luepa Luettua -sivulta, miksi.
L-kinossa näytettiin maanantaina mielenkiintoinen elokuva Kolme naista, tosin ohjaaja oli antanut elokuvalle nimen Kolmet kasvot, mikä olisi mielestäni ollut paljon parempi (edelleen ihmettelen suuresti, miksi suomennusvaiheessa nimiä vaihdetaan – kääntäjä-tuttavani sanoi, että elokuvien levittäjät määräävät nimet myyvimmiksi 🙁 ). Luepa Elokuvia -sivu.