Kaikki kirjoittajan admin artikkelit

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.

Nyt se tapahtui

Jaa että  mikä. No se lähti liikkeelle, kun serkkuni lähetti minulle kaksi kuvaa meidän lapsuudestamme. Hän oli alkanut järjestellä valokuviaan.

Samaa hommaa  toinen veljeni on tehnyt vuosikausia. Veli oli jopa digitoinut kaikki diat, joita silloin 1970-luvulla tuli otettua eikä niitä oltu vuosikymmeniin katsottu. Sieltä oli löytynyt täysin unohdettuja tilanteita, joita kuvat toivat esiin. Todellisia helmiä, sanoi veli.

Nyt veli aikoo ottaa vanhempieni negatiivit ja digitoida ne. Säilyvät siten pienemmässä tilassa. Mutta eipä niitä paperikuva-albumeita uskalla pois heittää, jospa käy niin kuin voi käydä, eli digimaailma joutuukin epäkuntoon ja kaikki  häviää. Tai ennemminkin konehuoneet täyttyvät kuvista ja niistä aletaan ottaa maksua tai peräti poistetaan. Mitäs sitten tehdään – no aletaan alusta.

Tunnistin heti, että  minulla oli serkun lähettämät kuvat ja muistin jopa niiden ottamisajankohdan. Olin 8-vuotias ja menossa toiselle luokalle kansakouluun. Toisesta kuvasta leikattiin kasvoni Puolalan kansakoulun oppilasarkistoon. Naurava kahdeksanvuotias, rusetti päässä, silmälasit silmillä. Kevätjuhlaleninki päällä, voi kun se olisi säilynyt.

Kuvien innostamana menin koneelle ja kaivoin esiin muita kuvia, joita siinä tilanteessa oli otettu. Yhdessä istun iloisena nurmella kissanpentuja sylissä. Minua niin säälitti, kun ne vietiin sen jälkeen pimeään navettaan emonsa luo. Pikkuveljeni ja serkkuni olivat kuvissa nelivuotiaita. Serkulla oli melkein itsensä  kokoinen nalle ja hienoja nukkeja, joilla oli valtavat leveät hameet. Niitä merimiehet toivat Amerikasta siihen aikaan. Niillä ei leikitty, vaan ne olivat hyllyssä koristeina. Minulla ei sellaisia ollut.

Kissanpentuja sylissä

Uppouduin tietokoneeni syövereihin. Kuvia löytyi vaikka mistä. Tietokoneelta monenlaisista  kansioista ja ulkoiselta muistilevyltä. Jotkut olivat kahteen-kolmeen kertaan, osa vain jossakin enkä niitä meinannut millään uudelleen löytää.

Meillä on äidinpuolen serkkujen (isän puolelta ei serkkuja olekaan) kanssa oma sivusto ja aloin sinne viedä kuvia. Ensin sinne tänne, mutta vähitellen tajusin, että olisi kannattanut miettiä albumien rakenne ensin. Ja kaikkein ensimmäiseksi olisi kannattanut yhdistellä eri paikoissa olevat kuvat yhteen paikkaan, esim. ulkoiselle muistille, tarkoin mietittyihin loogisiin kansioihin. Vielä nytkin on kuvia, jotka muistan  nähneeni, mutten löydä niitä mistään. ”Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty” – taas vanha sananlasku kertoo totuuden.

Nyt olen melkein kaksi viikkoa ähertänyt kuvien parissa. Samalla olemme olleet tiiviissä yhteydessä serkkujeni kanssa ja muistelleet  kuviin liittyviä tapahtumia.

Löytyi jopa Penu-koirasta kaksi kuvaa. Penu oli ensimmäinen eläinrakkauteni. Penu oli vaalea pystykorvan ja ajokoiran sekoitus, kaunis, hyväluonteinen, kiltti ja uskollinen. Penu eli vanhaksi ja oli loppuvaiheessa sokea. Penun jälkeen tulleet  koirat eivät vetäneet vertoja Penulle.

Ihana niin rakas Penu-koira

Kaiholla katselemme menneiden sukupolvien ja läheisten kuvia. He hymyilevät, hehkuvat elinvoimaa ja iloa. Ja osa heistä  joutui lähtemään  aivan liian aikaisin. Nykylääketiede olisi pidentänyt monen rakkaan elämää.

Kiihkeästi etsimme myös kuvia niistä vanhemmista ja vähän kaukaisemmista sukulaisista. Ei niitä juurikaan ole. Pappani on kahdessa kuvassa, yli 50-vuotiaana vähän ennen menehtymistään. Lapsuudenkuvia ei ole hänestä. Äitini sisaruksista ja äidistä vanhimmat kuvat ovat koululuokista ja rippiajoilta. Onneksi ne ovat säilyneet.

Nyt kun kuvat ovat serkkutiedostossa, sain MyHeritagesta viestin uusista serkkuosumista. Yleensä minulla yhteiset prosenttiosuudet  ovat alle yhden prosentin, miehelläni suurempia, 1-2 prosenttia. Tavallaan yllättävää oli, että veljelläni ja minulla on geeneissä vain 35 % samaa. Meidän geenimmekin ovat tulleet vähän eri paikoista, mikä on mielenkiintoista. No, se mitä hedelmöittymisen hetkellä uuteen yksilöön tulee, on todellakin sattumanvaraista.

Kahteen kertaan on miehelleni ja minulle tullut sama osuma, siis saman henkilön nimi. Eilen tuli osuma, jolla on mieheni kanssa peräti 4,5 % samaa ja minun kanssani 0,7 % samaa geeniperintöä. Hänen sukulaistensa nimiluettelossa oli monta mieheni suvun nimeä. Otin häneen yhteyttä, jos hän kertoisi mihin sukuhaaraan kuuluu. Ilmeisesti hän on mieheni jonkin serkun lapsi tai lapsenlapsi.

En siis ole mieheni kanssa samaa sukua, vaan meillä on yhteisiä sukulaisia. Meidän kummankin kaukaiset sukulaiset ovat siis tehneet yhdessä lapsia. Jännää, että ilmeisesti isäni suku on levittäytynyt Savoon.

Innostuin sitten katsomaan tarkemmin Genistä tietoja. Geni on ilmainen sukututkimusohjelma, johon voi lisätä tietojaan niin paljon kuin haluaa. Periaatteena on avoimuus. Kaikki kertovat asioitaan, jotta saadaan yhteyksiä sukulaisiin. Jos ei halua tietojaan jakaa, ei sinne kannata mennä.

Minulla on ollut 15 vuotta sukuohjelma  koneella. Siihen aikaan ei vielä ollut näitä nettipohjaisia ohjelmia. Eilen täydensin yhden sukuhaaran tietoja Genin tietojen perusteella.

Sitten eksyin facebookin erääseen sukututkimussivustoon. Sieltä löysin hyviä ohjeita, miten voin yhdistellä MyHeritagen serkkutietoja ja FamilyTreen tietoja ja saada täten uusia osumia. Myös Geniin minun pitää laittaa lisää tietoja. Yli 100 vuotta vanhoja tietoja voi laittaa, nuoremmilta pitää kysyä lupa. Niinpä he ovat sukupuissa vain ”yksityisiä” .

Päivällä kuitenkin lähdin ulos. Täysin tyyntä. Ilma oli kirkas, kuin kristallia. Lunta oli satanut yöllä taas, kevyttä pakkaslunta. Pakkasta kahdeksan astetta. Tein hiljalleen lumitöitä. Ei ollut raskasta ollenkaan, vaan oli mukava pukata lunta pihalta.

Kylätien varrella ojassa vesi virtaa, ei jäädy. Lumi rakentaa siltoja.

Ladon räystäältä roikkui kaunis lumipitsi. Pitsin alapäässä jäätynyt lumihelmi kertoi, että kevät on hiipimässä lähemmäs. Odotapas vaan kuukausi pari. No, kuukauden kuluttua etsin jo tomaatinsiemenet ja ei kun kasvamaan ensi kesän kasvustot. Siitä se taas alkaa.

Tässä laskemme mäkeä peltikatolta, mutta pakkanenpa sanoi että stop tykkänään, tähän jäätte roikkumaan

Lunta on puolisen metriä. Eipä ole ollu vuosikausiin meillä näin hyvää talvea. Se vähän lievittää korona-ahdistusta. Tartunnat lisääntyvät koko ajan, muuntovirus leviää Suomessakin ja ihmisiä kuolee joka päivä koronan aiheuttamaan tautiin.

Vaikkei nyt ole niin selkeitä rajoituksia kuin keväällä, meidän elämämme on samanlaista kuin silloin. Missään ei käydä, paitsi kaupassa ja maski naamalla, keväällä maskeja ei ollut. On jo tullut tavaksi pitää etäisyyttä. Pari metriä ilmaa jää väliin, jos jonkun kanssa vaihtaa muutaman sanan.

Muutama päivä sitten tuli vuosi ensimmäisestä tartunnasta Suomessa. Eipä silloin olisi uskonut, että vuoden kuluttua ollaan samassa jamassa. Mietityttää, selvitäänkö tästä. Tai kuinka kauan siihen menee, että olemme kaikki saaneet rokotukset.

Mutta. Ulkona on kaunis talvi. Kävelylenkillä tutulla kylätiellä katse poimii kauniita yksityiskohtia. Mieli lepää ja tulen sisään punaisin poskin.

Olen lukenut Markku Innon kirjan U. Katso Luettua.

Lumitilanne tammikuun viimeisenä päivänä

Tammitalvea

Päivitykset hiipuvat. Päivät toistuvat samanlaisina. Rutiineja melkein minuuttien tarkkuudella. Illalla hammasharjan suristessa mieleen välähtää, että onko nyt tosiaan ilta, äskenhän tätä käytin. Hammaslääkärini tosin sanoisi, että käytä  myös aamulla. Uskallanko tunnustaa, että aamulla käytän tavallista harjaa.

Mitä ihmettä, ulkona ei sadakaan lunta. Äsken hiutaleet kieppuivat sinne tänne, maisema oli enemmän valkoinen kuin mustavalkoinen.

Olemme saaneet tänne eteläänkin lunta. Ihmiset suihkivat laduilla. Minä en uskalla näiden uusien polvieni kanssa. Tosin jo vuosi leikkauksesta. Mutta en tiedä, mitä tapahtuisi äkkinäisissä tilanteissa. Niipä en tee sitä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Siispä lähden kävelylle. Mieleni kieppuu, ajatukset mylläävät, miten pääsisin tästä, kaipaan hiljaisuutta päähäni, ettei mitään pulpahtelisi.

Varikset yleensä muuttavat vähän etelämmäksi talven ajaksi. Nyt niitä on näkynyt koko ajan. Mutta, ne kokoontuivat ennen kovia pakkasia. Kertoivatko toisilleen matkaohjeita.

Tammikuuhun liittyy vähän painostavia asioita. Vanhenen vuodella. Tänä vuonna elin päivä päivältä hetkiä, sillä samanikäisenä äitini menehtyi. Kolme päivää ennen syntymäpäiväänsä.

Katson valokuvaa. Olen ajatellut aikaisemmin, että äiti on siinä vanhan näköinen. Nyt katson peiliin, ja siellä katsoo samannäköinen ilmestys. Suvun naisten kasvojen piirteet  korostuvat. Ties kuinka kauas historian hämäriin ovat samannäköiset kasvot katsoneet maailmaa.  Mikäli ovat tähän ikään päässeet.

Siis päässeet. Olen etuoikeutettu. Turvanani on kehittynyt lääketiede, monipuolinen ravinto, kaikenlainen tietämys, jonka avulla voin huolehtia hyvinvoinnistani.

Kirjoittaminenkin tuntuu tahmealta. Ennen sanat ovat virranneet sormien kautta näppäimille ja näyttöön. Nyt on katkos. Sanat tuntuvat teennäisiltä. Toistavat toisiaan. Ei mitään uutta. Turhaa.

Olen käynyt talssimassa kylätietä edestakaisin. Vaihtoehtoja on peräti kaksi. Pihalta vasemmalle tai oikealle. Katse valahtaa helposti maahan. Onko sohjoa. Onko joku kulkenut tästä. Millaiset kengänpohjan jäljet. Ohhoh, samanlaiset Kuomat ovat tässä talssineet. Naapurin koiratkin ovat jo käyneet lenkillä. Keltaiset kohtauspaikat hohtavat.

Lumikiteet kuorruttavat kaiken. Pysähdyn ja alan miettiä asiaa fysiikan kannalta. Miten ilman kosteus on oikein tarttunut pensaan oksiin?

Nostan katseeni taivaanrantaan. Aurinkoa ei näy. Valoisaa on, jossain siellä pilvien takana se tietty paistaa. Google-kuvat heittävät aamuisin menneiden vuosien kuvia. Samanlaisia ne ovat kuin mitä voisin nyt ottaa. Samat kohteetkin. Samalla tavalla lunta jonkin verran. Mitä tämä siis kannattaa. Mitä uutta, ei sitten yhtään mitään. Eikös olisi parempi vaipua hiljaisuuteen, liikkumattomuuteen, tapahtumattomuuteen,  olla lisäämättä itse asiassa aivan turhaa kamaa internetin syövereihin.

Joka ainut oksa, piikki tutustuu kosteuteen ja voi miten kaunista on

On lisättävä, etten ole masentunut, en ollenkaan. Minulla on aivan hyvä olo. Itse asiassa ne nuoruuden ahdistukset  ovat kadonneet kokonaan. Olen vaan nyt uppoutunut merkityksien perimmäisyyteen. Näen kaiken selvemmin kuin ennen. Mikä kannattaa, mikä ei.

Kuitenkin otan kuvia kävelyreittini varrelta. Pysähtelen. Tuuli vinkuu korvissani. Onneksi on keksitty huppu. Lumen olomuodot ihmetyttävät. Kiteytymisen salainen luonnonjärjestys.

Jotkut oksat ovat saaneet paksumman kidepeitteen kuin muut. Miksi? Kuka osaa kertoa…

Olemme serkkujen kanssa ladanneet menneiden aikojen kuvia serkkusivuillemme. Ensimmäisenä yönä en meinannut saada unta. Olin uppoutunut 1950-60-lukujen  lapsuuteen. Mikä onni, että  kuvia on. Ne välittävät jopa tunnelmia ja nyt näkee asioita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Uusia kuviakin on, vaihdamme serkkujen kanssa tunnelmia ja muistoja. Mikä onni, että on serkkuja, jotka ovat eläneet kanssani ne ajat. Ja he muistavat asioita, joita en itse muista.

Ja näen kuvista asioita, jotka ovat olleet olemassa jo silloin, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt  niiden merkityksen. Onneksi ovat kuvat.

Kauneutta tien varrella

Olen lukenut  Liza Marklundin Punainen susi jaTuovi Tenetin Maria Garvolian rikas elämä. Katso Luettua-sivu.

Lumijärviruoko, arkisista arkisin ojanpenkkojen ja vesistöjen massakasvaja, koristautuu kauniiksi

 

 

Ylös

Juna oli perillä varttia vaille 11. Asemalaituri hypähti vastaan, mies meinasi kaatua. Polvet notkahtivat, kädet lennähtivät taskuista tasapainoa etsimään. Päässä humisi, asemarakennus keikkui hetken ja hitaasti asettui sijalleen. Mies päätti kävellä. Kädet uudelleen taskuihin. Aikaa oli riittävästi.

Haalea syysaurinko lämmitti yllättävän paljon, latasi hitaasti keveyttä mieheen. Mieliala nousi joka askeleella. Hän väisteli vastaantulijoita.

Liikkeen ikkunat olivat mustat. Koukeroiset kullatut kirjaimet syöksähtivät esiin tummasta alustasta. Punaiset liekit ympäröivät tekstiä. Mies astui ovesta sisään. Outo haju leijui vastaan. Vahva jytinä vyöryi kaiuttimista. Mustaa metallia. Verhon takaa ilmestyi iso kaljupäinen pitkäpartainen mies. Metallia oli hänellä edessä ja takana, vaatteissa, nenässä, huulissa, korvissa useita.
– Ka sää tulit. Oota hetki.
Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle, silmät vilistivät seiniä peittäviä kuvia, isoja, pieniä, värillisiä, mustavalkoisia, pelottavia ja mitäänsanomattomia.

Verhon takaa kuului matalaa puhetta, kilahduksia, kahahduksia, surinaa, naurun hyrinää, voihkaisu. Verho vedettiin sivuun. Nainen tuli takahuoneesta myymälään, kasvot hehkuivat punaisina. Musta tukka oli sekaisena liimautunut kasvoille. Silmät kiilsivät, kyyneleitäkö. Kassakone kilahti, pankkikortti koneeseen, myyjän ja ostajan akti päättyi.

Miestä jännitti. Viikkoja kestänyt paha mieli, musta suru, pohjaton kaivo, hävisivät kuin iskusta uuden tunnetilan tieltä. Jotenkin kummallisesti mies tunsi kohoavansa samalla kun päältä valui ahdistuksen tumma raskas kaapu.
– Tuu tänne, kaljupää kutsui ja piti verhoa sivussa.
Mies siirtyi takahuoneeseen. Outo tuoksu voimistui ja nosti kurkkuun möykyn. Mies nielaisi ja kääntyi kaljupäätä kohti.
– Ootko ajatellut asian valmiiksi?
– Juu, olen harkinnut tätä pitkään ja hartaasti. Tämä täytyy tehdä.  Tässä kuva ja tekstit, mies rapisteli rintataskustaan paperin, oikoi taitteet, katsoi lappusta. Silmät kostuivat, nielaisu. Haavoitettu katse välähti peittyen päättäväisyyteen. Antoi paperin kuin suuren aarteen. Kaljupää katsoi sitä, silmät liukuivat pitkin poikin paperia. Mietti.
– Kyllä tämä käy. Siihen vaan pötköttämään. Riisu ensin.
Mies riisui farkkutakin, laittoi sen tuolin karmille, veti mustan paidan päänsä ylitse ja asettui selälleen tatuointipöydälle.

Koko

Astuin kauppaan vähän arkaillen. Pieni putiikki, design-vaatteita. Mutta häihin puku oli saatava enkä nyt tyydy Prisman tai Vapaa Valinnan valikoimiin. Ettei tarvitse pojan äitiään hävetä.

Kohti asteli myyjä. Mustavalkoinen vaatetus korosti kohtaamisen dramaattisuutta. Tummat hiukset oli vedetty tiukasti päätä pitkin poninhännälle. Iso punainen rusetti piti hiuksia paikoillaan. Kenkien korot näyttivät nauloilta, ja miten korkeat ne olivatkaan. Silmät ja kasvot maalattu niin viimeisen päälle, että tuollaista jälkeä ei synny kuin ammattikosmetologilla. Keinotekoinen hymy peitti kasvot.

– Mitä saisi olla. Vai haluatko vain katsella. Myyjän katse suoritti asiantuntevan arviointikierroksen hiuksistani kengänkärkiin. Tunsin punastuvani. Nykäisin takkia paremmin kiinni.
– Tarvitsen puvun häihin, sain sanotuksi.
Myyjän ilme piristyi hieman.
– Tännepäin, täällä on juhla-asuja.

Kävin vaaterekin kimppuun. Suuri osa oli malliltaan aivan kelvollisia, mutta kokoa XS tai S. Muutama M löytyi, mutta tiesin, ettei se riitä. Viime vuosina lisääntyneet lohduttautumishetket olivat nostaneet minut laajempiin sfääreihin, onko se 44 nyt sitten L tai varmaankin XL. Ettei vaan 46. XXL… en ala!

Löysin yhden puvun, joka varmaan mahtuisi päälleni. Menin sovituskoppiin. Riisuuduin. Samalla ympäröivistä useista peileistä näin ällöttävän olemukseni edestä ja takaa, sivultakin vielä. Jalat näyttivät tukeilta, vyötäröllä renkaat hyllyivät toistensa päällä. Rinnat valuivat melkein vyötärölle asti, vaikka olin yrittänyt nostaa niitä rintsikkojen hihnoja lyhentämällä. Otsalla kiilteli hiki. Kainaloista tuhahteli kirpeitä stressihajuja. Iho näytti epämiellyttävän harmaalta tummina loistavine luomineen. Mistä niitäkin itsestään oikein tulee.

Puin leningin ylleni. Se kiristi olkapäistä. Vatsa kaartui pinkeänä puolikkaana pallona. Lantiolta kangas oli tiukka kuin makkarankuori. Helma oli edestä lyhyempi. Ei tämä käy, kuvastin antoi tylyn tuomionsa. Eikö siellä rekissä ole isompaa kokoa.

Kurkistin verhon raosta. Toisesta sovituskopista tullut nainen seisoi innokkaasti liehuvan myyjän kanssa liikkeen ison peilin edessä. Samanlainen leninki laskeutui naisen päällä väljästi. Nainen kääntyi, helma heilahti vallattomasti, selkä kaartui, leninki hehkui iloisena. Tätä varten se oli tehty.

Riuhtaisin verhon kiinni. Katseeni hakeutui peiliin. Kateus hehkui silmissäni ja moukaroi olemukseni käppyrään.

Hääpuku

Suuren liikkeen kirkkaasti valaistut ikkunat loistavat heittäen jalkakäytävälle ja kadulle suuren valokiilan. Kuin magneetti ne vetävät luokseen.
– Tässäkö se on, mennäänkö tänne.
He kumpikin tarttuvat kaupan oven ripaan.
– No tänne.
– Väistä vähän.
– Väistä itse. Äiti horjahtaa, kun tytär tönäisee hänet oven kanssa kauemmas jalkakäytävälle. Äidin mielen apeus kasvaa.

Tytär on jo päässyt sisälle myyntitiskin luo, kun äiti astuu sisälle.
– Tarvitsen hääpuvun, tytär visertää myyjälle.
– Jaaha, täällä näitä on. Millaista olet ajatellut? Pitkää, pitsiä, olkapäät peittoon vai miten?
Äiti katsoo kauempaa, kun tytär ja myyjä vilkkaasti keskustellen alkavat nostella rekistä pukuja.

Äiti huokaisee. Suuri päivä, hääpuvun osto tyttärelle.
Äiti muistaa omat häänsä, miten hän yksin kävi ostamassa hääpuvun itselleen. Ystävät, sukulaiset ja oma äiti olivat satojen kilometrien päässä. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa jokaisen pikkutytön mielessä siintelevän prinsessapäivän valmistelu, kaiken keskipisteenä kerrankin. Päivä, jolloin äidille selvisi yllättäen alkanut raskaus. Ympyrä sulkeutuu, tytär silloin mukana hääpukua valitsemassa ja nyt toisinpäin, hääpuku tyttärelle äidin kanssa.

Tytär sulkeutuu usean puvun kanssa isoon sovituskoppiin.
– Tarvitsetko apua? äiti kysyy.
– En!
– Mutta saatko itse vetoketjun kiinni?
– Pyydän apua, jos tarvitsen!

On se vihainen, vieläkin, vaikka asiaa on jo puitu. Miksi en aikaisemmin kertonut, olisi pitänyt. Mutta oli niin helppo livahtaa pois tilanteesta, kaikki jatkuisi ennallaan, kaikki hyvin.
Tytär riuhtaisee verhon auki ja purjehtii äitinsä ohi ison peilin luo nostaen samalla pitkiä hiuksiaan päälaelle kiehkuraksi.
– Väistä. Tytär kääntyilee, peilaa itseään edestä ja takaa. Vilkaisu äitiin, vihaa täynnä.
– Sehän on kaunis, äiti yrittää.
– Pöh, tytär tuhahtaa ja menee takaisin koppiin. Verho sulkeutuu, kuuluu riisumisen ääniä.

Myyjä tulee verho taakse.
– Saanko tulla katsomaan?
– Tule tänne, tytär vastaa ja myyjä livahtaa verhon raosta koppiin.
– Auta tämän vetoketjun kanssa.
Äidin mielen apeus lisääntyy. Vieras ihminen kelpaa, en minä. Aivan oikein, tämä on minulle aivan oikein.
Kopista kuuluu vaimeaa naurua, hihitystä. Punastuneet nuoret naiset tulevat peilin ääreen. Myyjä pitelee helmaa, korjaa etumusta. Tytär kääntyilee, keimailee peilille.
– Tämä on parempi.
– On, sopii vartalollesi, on kuin sinulle tehty, myyjä kehuu innoissaan, kun kauppa näyttää todennäköiseltä.

Peilin kautta äiti tavoittaa tyttären katseen. Siinä välähtääkin tuska, haavoittuneen eläimen tuska.
Äiti nielaisee, pystyy vaivoin pitämään katseensa vakaana ja vavahtelee pidätetystä liikutuksesta.
– Otatko sen, äiti kuiskaa käheästi.
Tytär seisoo kädet roikkuen kylkiä pitkin. Hän onkin valahtanut pieneksi tytöksi, joka sanattomasti pyytää äidiltään lohdutusta, pään silitystä, pääsyä syliin, pahan mielen työntämistä pois. Kyyneleet nousevat tyttären silmiin, hän kääntyy äitiinsä päin. Äiti nieleskelee. Kumpikin astuu askeleet toista kohti. He halaavat hellästi.
– Voi anna minulle anteeksi, äiti kuiskaa.
Tytär itkee ääneen.
– Minä… on niin vaikeaa. Enhän voi käsittää, että Kalle ei olekaan…

Myyjä on jähmettynyt katsomaan heitä suu auki. Leuka on pysähtynyt purkan jauhamisesta. Mitä ihmettä nuo sekoilevat.

Koronajoulu Lapissa

Hyvää joulunjälkeistä elämää täältä Lapista – koronasta huolimatta. Maskit kasvoilla kaupoissa, mutta ulkoillessa ilman. Toivottavasti riittää suojautuminen. Olemme olleet terveinä.

Joululoman loppu häämöittää. Huomenna matkustan autojunalla takaisin etelään. Kelit ja etenkin pimeys saivat valitsemaan tämän vaihtoehdon. Mikä sen mukavampaa kuin ottaa uusi vuosi 2021 vastaan makuuvaunun kolkkeessa vaikkapa Areenaa katsoen. Uudenvuoden juhlia on jo ollut niin paljon, että voin aivan hyvin tyytyä omaan seuraani.

Täällä Pyhällä on ollut paljon porukkaa. Aivan kuin olisi pääsiäinen, joka on huippusesonki. Melkein kaikissa mökeissä näkyy valoa ja vuokramökkejä ei ollut enää saatavilla jokin aika ennen joulua. Kävelijöitä on paljon ja sauvojen suihke kaikuu latujen lähistöllä.

Itse en ole ollut hiihtämässä. Sukset jäivät kotiin. Olin aivan varma, että ne olisivat täällä varastossa, mutta eivätpä olleetkaan. Vanhat sukset olivat, mutta jotenkin arastelin ladulle menoa noiden polvieni kanssa. Miten alamäkien auraus sujuisi näillä leikatuilla polvilla? Eli oli hyvä syy tyytyä päivittäisiin kävelyihin.

Rinteessä on riittänyt porukkaa
Naava-opastuskeskuksen seinää ihailen aina ohi kulkiessani. Lumi ja arkkitehdin luomus leikittelevät.

On ollut ennätyksellisen  leutoa, vain muutama aste  pakkasta. Parina päivänä -14 – -20 astetta. Kevolla oli -41,1 astetta. Ei muuten tuntunut tuo parikymmentä yhtään kylmältä. Täällä pakkanen on kuivempaa kuin etelässä. Hanget madaltuivat alkupäivien vesisateissa ja nyt on hyvä hankikanto. Lunta on vähemmän kuin viime vuonna, mutta riittävästi. Talvi on vielä alkupuolellaan. Vasta huhtikuun lopulla alkaa lopullinen sulaminen.

Korona näkyi siinä, että joulupöytään katettiin vähemmän lautasia kuin tavallisesti. Halauksia ei ollenkaan. Lapset kyllä kupsahtelevat syliin ja kaulailemaan, mutta aikuiset ovat turvavälin päässä. Ja ne maskit kaupassa, kaikilla. Joulupukki oli kasvattanut ison partansa suojaksi eikä ottanut  lapsia syliin, kuten viime vuonna.

Joulupukilla on luontainen maski

Koronarokotukset alkoivat Suomessa heti joulun jälkeen. Runsas vuosi meni rokotusten kehittämiseen. Saapi nähdä miten nopeasti rokottaminen vaikuttaa tartuntojen vähenemiseen. Polion kohdalla tulos oli hyvä, kahdessa kuukaudessa tartunnat loppuivat rokotusten alkamisen jälkeen. Jospa tulevaisuus olisikin ilman koronaa.

Ulkona on hämärää, vaikka aurinko laskee tilaston mukaan tunnin kuluttua. Puut ovat aivan liikkumattomia. Illalla menemme makkaraa paistamaan kotaan lasten liukumäen viereen. Siellä on ollut paljon lapsia koko loman ajan. Naurua ja iloa.

Liikenneympyrässä taivaita kurkottelevat muinaisten aikojen kuviot

Olen lukenut Elena Ferranten Napoli-sarjan viimeisen osan Kadonneen lapsen tarina ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas.

Katso Luettua-sivu.

Sateista, pimeää ja sumuista koronajoulukuuta

Hohhoijaa. Eipä ole ollut juuri mitään kirjoitettavaa. Eikä silloin kannata tyhjää kirjoittaakaan. Kun mitään ei tapahtu. Päivät lonkkasevat samanlaisina peräkkäin. Hups, viikko on vierähtänyt ja on taas lauantai. Ensi lauantaina on joulukin ohi ja kahden viikon päästä ollaan jo ensi vuoden puolella.

Koronahan se tämän tapahtumattomuuden on aiheuttanut. Jos tätä luetaan aikojen kuluttua, kerron vaan, että on menossa tämän koronapandemiavuoden 2020 toinen korona-aalto. Varsinais-Suomi ja puoli Suomea itse asiassa ovat leviämisvaiheessa. Erona keväiseen tilanteeseen on, että nyt rajoitussuositukset ovat paikallisia eikä valmiuslakia ole otettu käyttöön.

Lappiin aiomme jouluksi lähteä. Koulusta on pitkä loma, loppiaisen yli ja Lapissa on lunta. Joten hiihtohullu perheemme levittäytyy laduille ja metsiin suksineen. Pitkään mietimme lähtöä. Mutta olemme olleet karanteenimaisissa olosuhteissa yli viikon eikä mitään ole ilmennyt. Menemme autoilla eikä julkisilla, olemme omassa mökissä ja kaupassa pistäydymme maskit naamalla. Helpotus oli lukea Koti-Lapista tervetuloa tänne Lappiin joululomalle. Kyllä siellä on tilaa meillekin. Ja meitä on selvästi alle kymmenen henkeä.

En ole käynyt kuin kaupassa visiiri päässä. Se ei ahdista niin paljoa kuin maski. Selkäytimeen on jo mennyt muiden ihmisten karttelu käytävillä ja hyllyjen välissä. Mielenkiintoista nähdä, omaksummeko pandemian jälkeen läheisyyden uudelleen? Vai loppuko pandemia… ja koska? Rokotukset muuten alkavat Suomessa joulun jälkeen.

Muutama päivä oli pakkasta. Joen rantojen jäävanat kurkottautuvat keskustaa kohti. Vaivalloista se oli, eivät rantojen jääpeitteet yhtyneet, kun lämpeni ja sade sulatti kaiken.
Tie kaartuu, kutsuu, astele tänne
Pysähdyn. Katse etsii horisontista viljavarastoja. Kadonneet ovat. Ovatko ne siellä, tämän kosteutta tihkuvan ilman peittäminä, harmaaseen peittoon kietoutuneena?
Pysähdyn äkkiä. Näitä kuoppia aina väistän autolla ajaessa. Ja hyvä että väistän, niin hieno on asfaltin joulukoriste.
Kuljen sitä ikivanhaa Hämeentietä niin pitkälle kuin pääsen. Suuret kivilohkareet siellä odottavat firman pihassa työstämistä. Käännyn takaisin ja minua korkeampi kela kököttää tien reunassa. Harmaa puupinta hioutunut vuosikymmenien sateissa ja tuiskuissa.

Iltaisin olen puikkoja heilutellut. Nyt tuli mitta täyteen. Puikot pussiin ja langat kaappiin.

Koronavuoden sukat ja tumput ja säärystimet ynnä muut. Joka paikka täynnä. Nyt riittää.

Olen alkanut lukea Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Ensimmäisen osan näin televisiossa keväällä 2020 ja toisen Uuden nimen tarina luin joulukuun alussa. Kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on myös luettu.

Katso Luettua-sivu.

Kulttuuria koronan aikaan

Tämä kummallinen vuosi kääntyy loppuaan kohti. Outoa, yllätyksellistä, arvoituksellista, melkein käsittämätöntä.

Joitain heikkoja signaaleja on ollut. Ihmisen aivan käsittämätön ja luonnonvastainen nopea liikkuminen ympäri maapalloa. Muutamassa tunnissa monen aikavyöhykkeen ylittäminen tai siirtyminen aivan päinvastaiseen vuodenaikaan. Tai molempia yhtäaikaa.

Pakkautuminen tiiviiksi kudelmaksi, kuin mehiläispesään. Reviirien pieneneminen. Rotat alkavat kerrostalomaisissa rakennelmissa tappaa toisiaan. Ajanvietteenä pidettävä mitä kuvottavampien tappamistapojen realistinen esittely ”viihdyttävissä” elokuvissa. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, joka on kaikkein ahdistavin asia. Lasten kaltoinkohtelukin jatkuu edelleen. Moista saa eläinmaailmasta etsiä etsimällä.

Vuosi sitten covid-19-virus alkoi levitä Kiinassa. Kukaan ei uskonut, että se olisi vaarallinen, olisihan Wuhan ja Kiina pitänyt sulkea niin, ettei virus olisi levinnyt ympäri maailmaa niillä tehokkailla lentokoneilla. Suomen ensimmäinen tartunta 29.1.2020 ja maaliskuussa yhteiskuntamme sulkeutui. Kukaan ei ollut pystynyt moista ennustamaan. Mielen pohjalla välkkyy Italian ruumisautojono, joka kuljetti kuolleita krematorioon. Tuhat joka päivä, monta viikkoa.

Kesän saimme elellä melko normaalisti. Pidimme sukujuhlat eikä koronatartuntoja tullut. Mutta nyt olemme taas saaneet kuulla päivä päivältä uusia tartuntaennätyksiä. Eilen Suomessa 550.

Varsinais-Suomessa tuli tänään voimaan joukko rajoituksia. Yleisötilaisuuksissa max 20 henkilöä. Olimme varanneet aikoja sitten liput Sanat ja sävelet -konserttiin, jossa Kjell Westön romaanin Tritonus pohjalta keskustellaan ja esitetään romaanissa mainittua musiikkia. Seurasimme jännittyneinä tilannetta, perutaanko tilaisuus vai kuinka. Helsingistä se oli jo peruttu ja siirretty kevääseen. Viime sunnuntaina konsertti pidettiin Tampereella. Nyt keskiviikkona rajoitukset eivät vielä olleet voimassa ja niinpä pääsimme konserttiin.

Joulun odotukseen on liittynyt tapaaminen ystävättären kanssa. Olemme käyneet jossain joulukonsertissa, joka usein on esitetty Tuomiokirkossa. Samalla olemme nauttineet joulutunnelmasta kirkon eteen tuodun kuusen ympärillä. Niinpä tänä vuonna menimme konserttiin Turun konserttitaloon kirkon kautta.

Vuosittainen joulukuva. Pitäisikö hankkia selfiekeppi?
Turun tuomiokirkko ja joulukuusi

Kuusi oli tänä vuonna erityisen suuri ja tuuhea. Vertasin viime vuoden kuviin ja ero on selvä. Joka vuosi uutisoidaan kuusen löytyminen, kaataminen ja kuljetus torille. Jotenkin aina säälin sitä kuusta. Tämäkin oli vielä hyvässä kasvussa ja olisi suurentunut vuosikausia.

No, olihan se hieno. Oksat ulottuivat maahan asti. Tyvi yli metrin halkasijaltaan. Komeasti se kantoi jouluvalot. Olikohan kuusi tyytyväinen ympärillään pyörivistä ihmisistä? Kamerat napsahtelivat, kun kuusi ikuistettiin kännyköillä. Tuli mieleen Andersenin satu kuusesta, joka tuotiin metsästä joulukuuseksi loistamaan ja joulun jälkeen heitettiin tunkiolle.

Turussa on tänä syksynä panostettu valaistuksiin. Monet puistot, rakennukset ja rakennelmat ovat valotaiteen esittämispaikkoina.

Porthanin (”Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen”) puiston valoja
Aurajoen rannat ja kirkon edusta ovat turkulaisten olohuone. Tässä vietimme kesäistä iltaa ensimmäistä kertaa järjestetyllä kirkkotorin terassialueella.

Turun konserttitalo liittyy  lapsuuteeni, nuoruuteeni ja opiskeluaikaan. Ensimmäinen vierailu, jonka muistan oli vuonna 1958 Lumikki-näytelmä, jota olimme koko Puolalan kansakoulu katsomassa. Muistan etenkin viimeisen kohtauksen, kun Lumikki makasi katafalkilla ja prinssi tuli suutelemaan.

Teinivuosina konserttitalossa järjestettiin kerran kuussa nuorisokonsetti, jossa suosikkimme oli etenkin Jormas, jonka konserttien jälkeen oli kurkku kipeä kirkumisesta. Väkevimmin on jäänyt mieleen Pepe Willberg, kun hän laihana nuorukaisena roikkui mikrofonissa ja lauloi Saat miehen kyyneliin. Se muisto saa vieläkin 55 vuoden päästä kylmät väreet seilaamaan selässä. Opiskeluaikaan järjestimme Turku jazz -tapahtumia, joista osa oli konserttitalossa. Mutta en siellä ole käynyt sen jälkeen, kun muutin Turusta eli yli 40 vuoteen. Niinpä muistoja pulppuili alitajunnasta.

Aulassa jaettiin meille mustat maskit. Aulan hieno katto oli valaistu korostamaan muotoja.

Aulassa mieleen tulvahti Arja Saionmaa, joka tuli Turkun jazztapahtuman konserttiin pitkä takki helmat liehuen. Arja on komea nainen.

Liuskaa ylös ja yläpäässä otettiin kaikkien puhelinnumerot ylös, toivottavasti ilmoitusta ei tule…

Yläaulan fresco kuvaa Turkua 1950-luvulla. Silloin ei ruotsinlaivoista vielä tiedetty.

Istumapaikat olivat väljästi,  kummallakin puolella kaksi tyhjää. Jalkatilaa oli todella runsaasti, kun vertaa nykyisiin teattereihin. Mielenkiintoista ajatella, tulevatko nämä ihmisten etäisyysvaatimukset jäämään jossain muodossa voimaan, kun pandemia on joskus ohi?

Konsertissa ei saanut kuvata, puhelimet piti sammuttaa. Tämä kuva on Turun Sanomista 4.12.20. ”Mezzosopraano Jenny Carlstedtin, pianisti Tuomas Turriagon ja Finestre-jousikvartetin tulkitsenana kuultiin Mariettan aaria Korngoldin oopperasta Die Tote Stadt. Vasemmalla kuuntelevat Pauliina Ahokas ja Kjell Westö.”

Pauliina Ahokas haastatteli Kjell Westötä. He kävivät läpi kirjoittamisprosessia ja kirjan eri teemoja. Välillä Westö luki otteita Tritonuksesta, suomeksi ja ruotsiksi, mistä en ymmärtänyt juuri mitään muutamia sanoja lukuunottamatta.

Ahokkaalla oli erittäin miellyttävä selkeä ääni ja puhetapa. Hän oli kovin kauniskin. Hän ei esitellyt itseään ja epäselväksi jäi, mikä oli hänen roolinsa projektissa, paitsi tämä haastattelu. No katsoin tietty Googlesta ja Ahokas on Tampere-talon toimitusjohtaja. Outoa, ettei hän esitellyt itseään.

Se selvisi, että Ahokkaalla on musiikillinen peruskoulutus ja hän oli etsimällä etsinyt virheitä kirjasta. Yhden oli löytänyt, partituuria ei kirjoiteta mustekynällä. ”Lapsus”, kuittasi Westö.

Westöhän ei ole muusikko paitsi hän on harrastanut musiikkia koko ikänsä ja soittanut useissa bändeissä. Myös hänen lapsuudenkotinsa on ollut musiikillinen. Hän oli lukenut valtavasti kirjallisuutta kirjaa varten. Kirjoittamisprosessi oli ollut käynnissä vuodesta 2016 alkaen eli pitkään ne kestävät. Kirjan tapahtuma-aika on lähitulevaisuudessa. Koronan hän oli joutunut sinne lisäämään, se oli jo ohi kuitenkin. Eli elämää on koronan jälkeenkin.

Tilaisuus alkoi musiikilla, Westö ja Mikko Kosonen esittivät kirjassa merkityksellisen kappaleen Fishermans Blues. Hienosti se meni, on Westö ihan kelvollinen kitaristi.

Välillä esitettiin eri kokoonpanoilla kirjassa esillä olleita kappaleita. En niitä toista. En ole millään  lailla musiikin asiantuntija, en tunne musiikkia enkä soita yhtään mitään. Kuuntelen kyllä mielelläni, mutta mieleeni ei jää mitään enkä osaa mitään toistaa. En edes saa painettua mieleeni mitä fraseeraus tarkoittaa, siihen viitataan kirjassa moneen kertaan.

Musiikki-ihmiselle kirja on varmaan aarreaitta, niin paljon siinä on musiikkiviitteitä. Aulassa vaihdoimme  mielipiteitä tuttujen kanssa. Eräs heistä ei ollut kirjaa lukenut eikä pitänyt sitä yhtään huonona asiana konsertin seuraamisen kannalta. Aikoi tietenkin lukea.

Mutta oli tämä hieno kokemus. Sai istua ja keskittyä täysillä siihen, mitä lavalla tapahtui. Olin osa kollektiivista kokemusta. Kietouduin tiiviiseen tunnemaailmaan, joka konserttisalin täytti.

Turun konserttitalon tulevaisuus on Turun poliitikkojen harkinnassa. Talo on rakennettu 1950-luvulla eikä tekniikaltaan ja tiloiltaan vastaa nykyisiä vaatimuksia. Kiistellään siitä, rakennetaanko uusi konserttitalo vai korjataanko nykyistä ja mitä sitten tehdään tälle, jos rakennetaan uusi? Konserttitalo on käsittääkseni suojeltu. Paikka on vaan niin ahdas, ettei  laajennusta voi tehdä. Uusi ilmeisesti aiotaan rakentaa, mutta paikasta kiistellään. Jo päätettiinkin, että talo rakennetaan Itsenäisyydenaukiolle Kaupunginteatterin viereen. Paikka on minusta todella huono ja ahdas enkä voi kannattaa puistoon rakentamista. Jospa satamassa olisi WOW-arkkitehtuuria edustava konserttitalo, joka näkyisi kauas mereitse Turkuun saapuville?

Tyytyväisinä lähdimme konsertista. Kylmä viima pyyhki meitä, oikeastaan eka kertaa tänä syksynä. Tuomiokirkko näkyi eri suunnasta ja yllätys: kuu tuli esiin pieneksi hetkeksi. Sitten pilvenriekaleet peittivät sen ja hetki oli mennyt.

Kirkko ja kuu

Olen lukenut Tritonuksen, täytyypä katsoa mitä sitä kirjoitin Luettua-sivulla.

Muistojen tilkkupeitto

Nyt loppuu blogihiljaisuus! Olen viime viikkoina urakoinut, ensin Kuoriutumisia-novellikokoelman e-kirjaversion kanssa ja sen jälkeen tartuin melkein ikuisuusprojektiksi jääneeseen tilkkupeittoon.

Kuoriutumisia on nyt monissa e-kirjaverkkokaupoissa, mm. Elisassa ja tietty kaikissa suomalaisissa e-kirjafirmoissa ym ym, jopa Amazonissa ja Kobossa. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko tätä kautta uusia lukijoita. Yhdysvaltalaiset e-kirjat ovat saatavilla vain heidän markkinoillaan. Jospa joku siellä asuva suomen kieltä osaava kiinnostuisi! Kirjastojenkin kautta voi e-kirjan lainata.

Mutta tilkkupeitto on tämän päivän JUTTU. Ajatus peiton teosta on itänyt pitkän aikaa. Sekä äitini että anoppini ovat olleet ahkeria ja taitavia ompelijoita ja itse asiassa työskennelleet tekstiilialalla. Niinpä perin heiltä paljon kankaita. Äidiltäni tuli isoja kankaita ja anopilta tilkkuja, aivan ihania 40-50 vuoden takaisia kuoseja ja kuvioita. Kun en voi heittää mitään pois, aloin pikku hiljaa suunnitella tilkkupeiton tekoa.

Ostin kirjoja. Ne olivat hyvin erilaisista tekniikoista. Useimmissa leikattiin millintarkkaan tilkut ja ommeltiin niistä sääntöjen mukaiset peitot. Mutta eniten minua alkoi viehättää Kate Fassettin kirja Taitajan tilkkutyöt, jossa on 21 mallia huippusuunnittelijoilta. Käsittääkseni Yhdysvalloissa on tilkkupeittojen teko aivan oma taiteenlajinsa.

Taitajan tilkkutyöt -kirjassa on silmiä hiveleviä malleja. Mutta niihin olisi pitänyt ostaa kankaat ja minulla taas oli niitä mitä erilaisimpia tilkkuja. Niinpä alkoi eniten viehättää lousianalaisten tilkkuystävysten Anna Williamsin ja Katherine Wattsin esittelemä hirsimökkityylinen peitto, jossa ei noudateta mitään sääntöjä, vaan annetaan tilkkujen sointua toisiinsa miten vaan. Sopii minun luonteelleni. On aivan ihanaa suunnitella sattuman johdattelemana ihan omaa näkemystä kuvastavaa työtä.

Tämä Anna Williamsin hirsimökkityylinen XIII-peite vuodelta 1990 alkoi miellyttää eniten ja sopia tilkkuihini.

Tammikuun alussa, ennen polvileikkausta, kaivoin vaatehuoneesta kaikki kankaat, silitin niistä vuosikymmenten rypyt ja aloin leikata pitkän metalliviivottimen levyisiä liuskoja. Sitten seurasi neljän kuukauden tauko ja toukokuun puolivälissä leikkasin lisää liuskoja.

En mitannut tilkkuja mitenkään, vaan tein niin pitkiä kuin kankaasta tuli. Lajittelin tilkut pituusjärjestykseen. Olen jälkeenpäin miettinyt, olisiko pitänyt ottaa jotkut mitat, joiden mukaan olisin leikannut tilkut. Esim. 10 – 5 – 2,5 cm tai 12 – 8 – 4 cm. Tosin 2,5 cm on liian kapea, ei pysty ompelemaan. Tilkkuni olivat noin 3 cm leveitä.

Satoja tilkkuliuskoja odottamassa

Aloin sitten ommella samanpituisia yhteen. Aloitin noin kymmensenttisistä. Ensin levitin niitä pöydälle ja katsoin värejä yhteen sopiviksi. Tämä oli ihana vaihe!

Alkoi syntyä pitkiä tilkkurivejä

Käytin saumuria. Se on äitini peruja ja ollut  käyttämättä parikymmentä vuotta. Huolsin sen ja olin vuosi sitten syksyllä saumurikurssilla Työväenopistossa. Sain tosi hyviä vinkkejä, kun olin unohtanut ne mitä sain Kemijärven Kansalaisopistossa syksyllä 2001, juuri WTC:n ym. iskujen aikaan – ja muutama kuukausi ennen Loimaalle muuttoa (josta en kyllä silloin vielä tietänyt mitään). Tavallinen ompelukonekin olisi riittänyt, mutta kun noita lankoja on myös tullut perittyä valtavasti, otin saumurin. Ja jospa eivät saumat alkaisi purkautua. Olisi vaan pitänyt saada leikkuri pois päältä, koska tuli  muutama turha reikä. Leikkuri oli niin tiukasti kiinni, etten saanut sitä poistettua.

Levitin summassa tilkkuliuskoja vierekkäin – tarvitseeko mitään erityistä suunnittelua, ovat mielestäni niin hyvän näköisesti näinkin!

Siirryin yhä suurempiin kuvioihin ja tuli pidempiä saumoja. Alkoi hahmottua peiton teema. Keskellä sininen kuvio, sen ympärillä punaiset anopin kretonkikuviot, joita en millään raaskinut leikata pienemmiksi. Monta monituista kertaa kävin levittelemässä kuvoita vierashuoneen parivuoteelle ja katsomassa miltä näyttää. Vähitellen sitten peitto alkoi näyttää peitolta.

Kuvioiden yhdystämissuunnittelua

Kesän lopulla oli sitten vuorossa Kuoriutumisia-kirjan taitto ja tilkut pölyttyivät ympärilläni. Huone oli aika sekaisen näköinen. ”Mummi, siivoa täällä”, sanoi pojanpoikakin. No siinä ne muistuttivat kesken jääneestä projektista.

Kunnes sitten viime viikolla otin  loppurutistuksen. Peitosta puuttuivat enää pitkän reunan reunakaitaleet. Tässä vaiheessa selvisi, että tämä tällainen suunnittelemattomuus aiheuttaa sen, etteivät reunat olleet yhtä pitkiä ja säännöllinen suorakaide taitaa olla unelma vaan. Monta päivää pähkäilin että miten ihmeessä liuskat yhdistelen. Olin tehnyt pitkiä monen tilkun levyisiä kaitaleita. Tässä vaiheessa niiden yhdistely jo isoksi paisuneeseen peittoon oli työlästä. Ja koko homma alkoi kyllästyttää. Laskin päiviä, milloin saan koko homman valmiiksi ja raivatuksi työhuoneesta pois kaikki peittoon viittaavat kankaat.

Olin miettinyt ja etsinyt netistä ohjeita tilkkupeiton teosta ja tässä vaiheessa vanun ja pohjakankaan yhdistämisestä päälliseen. Menin paikalliseen kangaskauppaan ja helpotus oli suunnaton, kun sieltä löytyi vanu, jossa oli kiinni pohjakangas! Vanun leveyskin riitti, jouduin jopa leikkaamaan reunoista pois. Netin ohjeen mukaan kiinnitin vanun ja päällisen tikkauslangalla tekemällä kuvioiden reunoihin ”solmuja”. Ne olivat käteviä, koska ne saattoi poistaa, kun reunalle tulevan kaitaleen ompelun yhteydessä sain poistaa ”kupruja”.

Viimeinen sauma – reunakaitale yhdistää päällisen ja vanun aluskankaineen

Eilen torstaina kuuden jälkeen peitto oli sitten VALMIS!

Peiton teko vei minut menneisiin vuosikymmeniin. Löysin tilkuista tunnelmia. Äitiystunikani kangas vei esikoisen odottamisen aikaan, hänen paitakankaansa pikkuveljen kastetilaisuuteen, flanellisen yöpaitani valkoisuus ja pehmeys ylioppilaskylään. Äitini pojille tekemien verkkareiden ja takkien mittaukset tulivat mieleen ja kun äitini silmät tuikkien sovitteli niitä poikien päälle. Pojat tiesivät aina odottaa mitä mummi nyt on heille tehnyt. Tyttöjen teini-iässä ompelemien puserojen kankaat saivat kyyneleet silmiin. Marrun ylioppilaskeväänä Marian sairaalan työjaksolta tuotu iso keltainen lakana muotoutui pitkiksi liuskoiksi, jotka sitoivat yhteen monia kuvioita ja sai minut muistelemaan häntä niin, että näin untakin hänestä. Ja ne anopin ihanat kretongit! Muistanevatkohan mieheni siskot, mitä kankaista on ommeltu? Onneksi ne on säilytetty ja nyt säilyvät Muistojen tilkkupeitossani.

Anopin kretonkeja, perheen vauvojen lakanakangasta, jukkatanin lyhennyskaitale, paitakangasta, tuulihousujen turkoosia, äitiystunikani violettia pikkuruutua…

Parina viime viikkona on esitetty TVssä uusintana Taivaan tulia. Olen yllättynyt, miten paljon se tuo mieleeni niitä vuosia, kun asuin Kemijärvellä. Tutut kadut, joita talssin tai ajoin autolla vuosikaudet, talot, joissa kävin tai työskentelin ja avustajina näytelleet ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Ensimmäisten jaksojen aikaan näin monena yönä unia, joissa olimme entisessä talossamme, lapset olivat pieniä ja minä nuorempi…

Olen lukenut  Jean Rhys: Kvartetti,Skiftesvik Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni, Katri Rauanjoki: Jonain päivänä herään ja Kjell Westö: Tritonus

Katso Luettua-sivu.

PS. Siivotessani vaatehuonetta löysin sieltä muovipussin:

Tilkkuja mummille!