Aihearkisto: Käden taidot

Sateista, pimeää ja sumuista koronajoulukuuta

Hohhoijaa. Eipä ole ollut juuri mitään kirjoitettavaa. Eikä silloin kannata tyhjää kirjoittaakaan. Kun mitään ei tapahtu. Päivät lonkkasevat samanlaisina peräkkäin. Hups, viikko on vierähtänyt ja on taas lauantai. Ensi lauantaina on joulukin ohi ja kahden viikon päästä ollaan jo ensi vuoden puolella.

Koronahan se tämän tapahtumattomuuden on aiheuttanut. Jos tätä luetaan aikojen kuluttua, kerron vaan, että on menossa tämän koronapandemiavuoden 2020 toinen korona-aalto. Varsinais-Suomi ja puoli Suomea itse asiassa ovat leviämisvaiheessa. Erona keväiseen tilanteeseen on, että nyt rajoitussuositukset ovat paikallisia eikä valmiuslakia ole otettu käyttöön.

Lappiin aiomme jouluksi lähteä. Koulusta on pitkä loma, loppiaisen yli ja Lapissa on lunta. Joten hiihtohullu perheemme levittäytyy laduille ja metsiin suksineen. Pitkään mietimme lähtöä. Mutta olemme olleet karanteenimaisissa olosuhteissa yli viikon eikä mitään ole ilmennyt. Menemme autoilla eikä julkisilla, olemme omassa mökissä ja kaupassa pistäydymme maskit naamalla. Helpotus oli lukea Koti-Lapista tervetuloa tänne Lappiin joululomalle. Kyllä siellä on tilaa meillekin. Ja meitä on selvästi alle kymmenen henkeä.

En ole käynyt kuin kaupassa visiiri päässä. Se ei ahdista niin paljoa kuin maski. Selkäytimeen on jo mennyt muiden ihmisten karttelu käytävillä ja hyllyjen välissä. Mielenkiintoista nähdä, omaksummeko pandemian jälkeen läheisyyden uudelleen? Vai loppuko pandemia… ja koska? Rokotukset muuten alkavat Suomessa joulun jälkeen.

Muutama päivä oli pakkasta. Joen rantojen jäävanat kurkottautuvat keskustaa kohti. Vaivalloista se oli, eivät rantojen jääpeitteet yhtyneet, kun lämpeni ja sade sulatti kaiken.
Tie kaartuu, kutsuu, astele tänne
Pysähdyn. Katse etsii horisontista viljavarastoja. Kadonneet ovat. Ovatko ne siellä, tämän kosteutta tihkuvan ilman peittäminä, harmaaseen peittoon kietoutuneena?
Pysähdyn äkkiä. Näitä kuoppia aina väistän autolla ajaessa. Ja hyvä että väistän, niin hieno on asfaltin joulukoriste.
Kuljen sitä ikivanhaa Hämeentietä niin pitkälle kuin pääsen. Suuret kivilohkareet siellä odottavat firman pihassa työstämistä. Käännyn takaisin ja minua korkeampi kela kököttää tien reunassa. Harmaa puupinta hioutunut vuosikymmenien sateissa ja tuiskuissa.

Iltaisin olen puikkoja heilutellut. Nyt tuli mitta täyteen. Puikot pussiin ja langat kaappiin.

Koronavuoden sukat ja tumput ja säärystimet ynnä muut. Joka paikka täynnä. Nyt riittää.

Olen alkanut lukea Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Ensimmäisen osan näin televisiossa keväällä 2020 ja toisen Uuden nimen tarina luin joulukuun alussa. Kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on myös luettu.

Katso Luettua-sivu.

Muistojen tilkkupeitto

Nyt loppuu blogihiljaisuus! Olen viime viikkoina urakoinut, ensin Kuoriutumisia-novellikokoelman e-kirjaversion kanssa ja sen jälkeen tartuin melkein ikuisuusprojektiksi jääneeseen tilkkupeittoon.

Kuoriutumisia on nyt monissa e-kirjaverkkokaupoissa, mm. Elisassa ja tietty kaikissa suomalaisissa e-kirjafirmoissa ym ym, jopa Amazonissa ja Kobossa. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko tätä kautta uusia lukijoita. Yhdysvaltalaiset e-kirjat ovat saatavilla vain heidän markkinoillaan. Jospa joku siellä asuva suomen kieltä osaava kiinnostuisi! Kirjastojenkin kautta voi e-kirjan lainata.

Mutta tilkkupeitto on tämän päivän JUTTU. Ajatus peiton teosta on itänyt pitkän aikaa. Sekä äitini että anoppini ovat olleet ahkeria ja taitavia ompelijoita ja itse asiassa työskennelleet tekstiilialalla. Niinpä perin heiltä paljon kankaita. Äidiltäni tuli isoja kankaita ja anopilta tilkkuja, aivan ihania 40-50 vuoden takaisia kuoseja ja kuvioita. Kun en voi heittää mitään pois, aloin pikku hiljaa suunnitella tilkkupeiton tekoa.

Ostin kirjoja. Ne olivat hyvin erilaisista tekniikoista. Useimmissa leikattiin millintarkkaan tilkut ja ommeltiin niistä sääntöjen mukaiset peitot. Mutta eniten minua alkoi viehättää Kate Fassettin kirja Taitajan tilkkutyöt, jossa on 21 mallia huippusuunnittelijoilta. Käsittääkseni Yhdysvalloissa on tilkkupeittojen teko aivan oma taiteenlajinsa.

Taitajan tilkkutyöt -kirjassa on silmiä hiveleviä malleja. Mutta niihin olisi pitänyt ostaa kankaat ja minulla taas oli niitä mitä erilaisimpia tilkkuja. Niinpä alkoi eniten viehättää lousianalaisten tilkkuystävysten Anna Williamsin ja Katherine Wattsin esittelemä hirsimökkityylinen peitto, jossa ei noudateta mitään sääntöjä, vaan annetaan tilkkujen sointua toisiinsa miten vaan. Sopii minun luonteelleni. On aivan ihanaa suunnitella sattuman johdattelemana ihan omaa näkemystä kuvastavaa työtä.

Tämä Anna Williamsin hirsimökkityylinen XIII-peite vuodelta 1990 alkoi miellyttää eniten ja sopia tilkkuihini.

Tammikuun alussa, ennen polvileikkausta, kaivoin vaatehuoneesta kaikki kankaat, silitin niistä vuosikymmenten rypyt ja aloin leikata pitkän metalliviivottimen levyisiä liuskoja. Sitten seurasi neljän kuukauden tauko ja toukokuun puolivälissä leikkasin lisää liuskoja.

En mitannut tilkkuja mitenkään, vaan tein niin pitkiä kuin kankaasta tuli. Lajittelin tilkut pituusjärjestykseen. Olen jälkeenpäin miettinyt, olisiko pitänyt ottaa jotkut mitat, joiden mukaan olisin leikannut tilkut. Esim. 10 – 5 – 2,5 cm tai 12 – 8 – 4 cm. Tosin 2,5 cm on liian kapea, ei pysty ompelemaan. Tilkkuni olivat noin 3 cm leveitä.

Satoja tilkkuliuskoja odottamassa

Aloin sitten ommella samanpituisia yhteen. Aloitin noin kymmensenttisistä. Ensin levitin niitä pöydälle ja katsoin värejä yhteen sopiviksi. Tämä oli ihana vaihe!

Alkoi syntyä pitkiä tilkkurivejä

Käytin saumuria. Se on äitini peruja ja ollut  käyttämättä parikymmentä vuotta. Huolsin sen ja olin vuosi sitten syksyllä saumurikurssilla Työväenopistossa. Sain tosi hyviä vinkkejä, kun olin unohtanut ne mitä sain Kemijärven Kansalaisopistossa syksyllä 2001, juuri WTC:n ym. iskujen aikaan – ja muutama kuukausi ennen Loimaalle muuttoa (josta en kyllä silloin vielä tietänyt mitään). Tavallinen ompelukonekin olisi riittänyt, mutta kun noita lankoja on myös tullut perittyä valtavasti, otin saumurin. Ja jospa eivät saumat alkaisi purkautua. Olisi vaan pitänyt saada leikkuri pois päältä, koska tuli  muutama turha reikä. Leikkuri oli niin tiukasti kiinni, etten saanut sitä poistettua.

Levitin summassa tilkkuliuskoja vierekkäin – tarvitseeko mitään erityistä suunnittelua, ovat mielestäni niin hyvän näköisesti näinkin!

Siirryin yhä suurempiin kuvioihin ja tuli pidempiä saumoja. Alkoi hahmottua peiton teema. Keskellä sininen kuvio, sen ympärillä punaiset anopin kretonkikuviot, joita en millään raaskinut leikata pienemmiksi. Monta monituista kertaa kävin levittelemässä kuvoita vierashuoneen parivuoteelle ja katsomassa miltä näyttää. Vähitellen sitten peitto alkoi näyttää peitolta.

Kuvioiden yhdystämissuunnittelua

Kesän lopulla oli sitten vuorossa Kuoriutumisia-kirjan taitto ja tilkut pölyttyivät ympärilläni. Huone oli aika sekaisen näköinen. ”Mummi, siivoa täällä”, sanoi pojanpoikakin. No siinä ne muistuttivat kesken jääneestä projektista.

Kunnes sitten viime viikolla otin  loppurutistuksen. Peitosta puuttuivat enää pitkän reunan reunakaitaleet. Tässä vaiheessa selvisi, että tämä tällainen suunnittelemattomuus aiheuttaa sen, etteivät reunat olleet yhtä pitkiä ja säännöllinen suorakaide taitaa olla unelma vaan. Monta päivää pähkäilin että miten ihmeessä liuskat yhdistelen. Olin tehnyt pitkiä monen tilkun levyisiä kaitaleita. Tässä vaiheessa niiden yhdistely jo isoksi paisuneeseen peittoon oli työlästä. Ja koko homma alkoi kyllästyttää. Laskin päiviä, milloin saan koko homman valmiiksi ja raivatuksi työhuoneesta pois kaikki peittoon viittaavat kankaat.

Olin miettinyt ja etsinyt netistä ohjeita tilkkupeiton teosta ja tässä vaiheessa vanun ja pohjakankaan yhdistämisestä päälliseen. Menin paikalliseen kangaskauppaan ja helpotus oli suunnaton, kun sieltä löytyi vanu, jossa oli kiinni pohjakangas! Vanun leveyskin riitti, jouduin jopa leikkaamaan reunoista pois. Netin ohjeen mukaan kiinnitin vanun ja päällisen tikkauslangalla tekemällä kuvioiden reunoihin ”solmuja”. Ne olivat käteviä, koska ne saattoi poistaa, kun reunalle tulevan kaitaleen ompelun yhteydessä sain poistaa ”kupruja”.

Viimeinen sauma – reunakaitale yhdistää päällisen ja vanun aluskankaineen

Eilen torstaina kuuden jälkeen peitto oli sitten VALMIS!

Peiton teko vei minut menneisiin vuosikymmeniin. Löysin tilkuista tunnelmia. Äitiystunikani kangas vei esikoisen odottamisen aikaan, hänen paitakankaansa pikkuveljen kastetilaisuuteen, flanellisen yöpaitani valkoisuus ja pehmeys ylioppilaskylään. Äitini pojille tekemien verkkareiden ja takkien mittaukset tulivat mieleen ja kun äitini silmät tuikkien sovitteli niitä poikien päälle. Pojat tiesivät aina odottaa mitä mummi nyt on heille tehnyt. Tyttöjen teini-iässä ompelemien puserojen kankaat saivat kyyneleet silmiin. Marrun ylioppilaskeväänä Marian sairaalan työjaksolta tuotu iso keltainen lakana muotoutui pitkiksi liuskoiksi, jotka sitoivat yhteen monia kuvioita ja sai minut muistelemaan häntä niin, että näin untakin hänestä. Ja ne anopin ihanat kretongit! Muistanevatkohan mieheni siskot, mitä kankaista on ommeltu? Onneksi ne on säilytetty ja nyt säilyvät Muistojen tilkkupeitossani.

Anopin kretonkeja, perheen vauvojen lakanakangasta, jukkatanin lyhennyskaitale, paitakangasta, tuulihousujen turkoosia, äitiystunikani violettia pikkuruutua…

Parina viime viikkona on esitetty TVssä uusintana Taivaan tulia. Olen yllättynyt, miten paljon se tuo mieleeni niitä vuosia, kun asuin Kemijärvellä. Tutut kadut, joita talssin tai ajoin autolla vuosikaudet, talot, joissa kävin tai työskentelin ja avustajina näytelleet ihmiset, joiden kanssa olin tekemisissä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Ensimmäisten jaksojen aikaan näin monena yönä unia, joissa olimme entisessä talossamme, lapset olivat pieniä ja minä nuorempi…

Olen lukenut  Jean Rhys: Kvartetti,Skiftesvik Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni, Katri Rauanjoki: Jonain päivänä herään ja Kjell Westö: Tritonus

Katso Luettua-sivu.

PS. Siivotessani vaatehuonetta löysin sieltä muovipussin:

Tilkkuja mummille!

Nallet ikkunalla

Voi kun tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ei ole ollut pariin viikkoon. Vedän fleeceä tiukemmin päälleni. Villasukka jalassani luistaa lattialla. Ulkona pohjoistuuli riehuu puissa, joiden hentojen pikkuisten hiirenkorvien lomitse se pääsee viheltelemään.

Olen niin hyvin sopeutunut tähän kotona kyhjöttämiseen. Neljä kuukautta jo, polvileikkaus ja korona. Ei tarvitse tehdä mitään. Mitä nyt ei huvita tehdä. Ei siivota, kääntää kasvipenkkiä, lähteä kävelylle. Kun sataa, kun tuulee, kun on kylmä. Kädetkin ihan kohmeessa. Makaroonia ruuaksi kun ei viitsi kokata. Kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta. On tämä ihanaa. Saa vaan olla. Huomispäivä tulee kuitenkin. Niin tuleeko muka. Kun en lähde mihinkään, en saa koronaa ja kyllä se huominen sitten tulee. Tai jos sitten ei tulisi, mitä väliä.

Pilvet päästävät näkyviin leveän sinisen taivaan vyön. Muutoin tasaisen harmaata pilveä. Vielä ei ole tänään satanut. Siinä  ovatkin tärkeimmät tapahtumat. Hohhoijaa.

Kummallinen sininen taivaan vyö

Ulkona kevät etenee kuitenkin pikkuhiljaa kuten joka toukokuussa. Niinpä voit lukea viimevuotisen katsauksen. Mitä sitä nyt uudelleen tänne kirjoittamaan. Mutta eroa on: nyt on sama vaihe kuin viime vuonna 4.5.2019. Siis ollaan pari viikkoa jäljessä. Hyvä vaan, niin ei tarvitse touhuta puutarhassa.

Olen jotain yrittänyt räpeltää. Mutta ne jutut ovat kesken, myöhemmin niitä sitten enemmän. Ai pitää kertoa. Sen verran voin raottaa, että teen tilkkupeittoa. Yritän päästä vanhoista kankaista eroon ja ennen polvileikkausta leikkelin kankaita pitkulaisiksi suikaleiksi. Ne sitten levittäytyivät ympäriinsä ja pojanpoika kehoitti minua siivoamaan huoneen. Hän on kerran käynyt meillä sisällä tänä vuonna. Niinpä aloin ommella niitä saumurilla yhteen, samankokoisia aina yhteen pötköön. Nyt on hankalin vaihe. Pitäisi suunnitella, miten ne yhdistelen. Tuolla ne makaavat parivuoteella ja odottavat. Kerron sitten koko jutun, kun olen saanut valmista. Jos jaksan.

Osa tilkkujonoista. Tässä ne ovat aivan satunnaisessa järjestyksessä ja herää kysymys, pitääkö oikeastaan suunnitellakaan mitään?

Toinen tapahtuma tällä viikolla on ollut Kolmannen tanssin käsikirjoituksen kaivaminen esiin, pölyjen puhaltelu päältä – noin kuvainnollisesti – ja lähettäminen eräälle hyvälle esilukijalle. Hän on antanut hyviä vinkkejä ja nyt pohdimme juonikuvion kehitystä. Jeff ja Neo kun eivät jättäneet minua rauhaan.

Näihin aikoihin olen monena viime vuonna valmistautunut Norjan matkaan. Nytkin Varangin alue läikkyy mielessä. Kun vielä joskus pääsisi sinne.

Hamingbergin tien varrelta, lapinvuokko, Dryas octopetala

Joskus sitä onnistaa. Monta vuotta sitten äitienpäivälahjaksi saamani runkoruusu on raahattu syksyisin kellariin ja keväällä sieltä pois. Niinpä se kukkii jo sisällä. Tänä vuonna runsaammin kuin koskaan. Kiitos ruusu!

Runkoruusu täydessä kukassa. Sisällä.

Joulukuuta – 1

Koko alkukuun tein valmisteluja Loimaan Yrittäjänaisten järjestämille  Wanhan ajan joulumarkkinoille. Olen käynyt siellä kolme kertaa aikaisemmin myymässä joulutavaraa, kerran oppilaiden kanssa kun keräsimme rahaa Pyhän leirikoulua varten, pari vuotta sitten Runotuulen mankeloimaa -runokirjaa  ja sukkia ym myymässä ja viime vuonna sukkia, lapasia ym. kaupittelemassa. On ollut ihan tuottoisaa ja kivointa on ollut tavata joulutunnelmissa olevia ihmisiä.

Tänä vuonna tein viime viikot ahkerasti itse kirjoja eli kirjansidontaa. Olen käynyt kirjansidonta -kursseilla monta kertaa Työväenopistossa. Meitä on ollut tosi kiva porukka, opettaja Tiina Raumolin on ollut erinomainen ja kirjoja on syntynyt melkein liukuhihnalta. Nyt osasin jo tehdä itse ja paljon syntyi. Oli ihana tehdä jotain käsillä ja olla ajattelematta yhtään mitään.

Kirjoja laidasta laitaan – yli 6oo sivuisesta minikirjoihin. Sivut odottavat malttamattomina kirjaimia, sanoja ja ajatusten lentoa.

Sukkia ja lapasia olen kutonut koko vuoden ja aikamoinen läjä niitä syntyikin.

Vasemmassa laidassa kehittelemäni raitalapaset – kahdella langalla tulee lämpimät. Oikeassa laidassa kuviolapasia, Kurkijoen kuvio, Varsinais-Suomen, kolttanaisen kuvio ja Kainuun maakuntalapanen.

Lapsillekin tein lapasia, jotka voi laittaa rukkasen sisään kun on kovin kylmä tai sitten talven kummassakin päässä, kun ei tarvita niin kauhean lämmintä.

Loppulangoista lapsille pikkuruisia lapasia.

Mikä onkaan ihanampaa kuin vetää rannekkeet kun viluttaa.
  Sukkia onkin sitten joka lähtöön.

Pikkuruisia varpaita odotellen
Lapsille vähän isommille
Pitsisukkia tyttösille
Värikästä haluaville
Perussukkia naisille
Lapsille vähän isommille
Isoille naisenjaloille
Miehille, lyhytvartisia pyydettiin viime vuonna, niitä voi käyttää tossuina – kaikki meni!
Naisten sydämiä lämmittämään, Martat ovat pitäneet huolta Suomen naisista vuosikymmeniä
En hoksannut ottaa kuvaa ennen myynnin aloittamista. Tämä on puoleltapäivin.

Kannatti mennä. Tavaramäärä puolittui ja sain tavata monia ihmisiä, entisiä työkavereita, joiden kanssa päivitimme taas tilanteet.

Eräs työkaveri kertoi hauskan jutun, jonka uskallan tähän laittaa.

– Mummi, miksei sulla ole poikakaveria? Kysyi alle kymmenvuotias.

– Ei mulla ole varaa poikakaveriin.

– Mitäh? Joudutko sä ostaman? Joudutko sä maksamaan poikakaverista?

Kainuun maakuntalapanen. Olen nähnyt myös myynnissä Neidenin kolttamuseossa.

 

Kevätkö se siellä kolkuttelee

Lapin lumiset valkoiset talvipäivät taittuivat viikko sitten yhtäkkiä ruskeiksi tienvierushangiksi. Likaa, likaa, mitä kaikkea liikenteestä voikaan irrota ojanreunustoille!

Vesi alkoi liristä. Peltikatolta rymähtivät lumet sellaisella voimalla, että koko mökki tärähti ja minä säikähdin, kun olin parvella. Ja taas rymähdys. Seitakeron isot hirret taipuivat, rytisivät ja paukahtivat entisiin mittoihinsa. Aikaisempi huopakatto piti lumet yllään pitkään, sulamisvedet vain tekivät metrisiä jääpuikkoja riviin räystäälle. Nyt lumet lensivät peltikaton liukumäessä monen metrin päähän ja iskivät lapsenlapsen nikkaroiman lintulaudan päreiksi. Katsotaan lumien sulettua voiko sitä enää korjata.Lapin käynti oli lyhyt, mutta yhtä antoisa kuin aina. Ladulle menin joka päivä, paitsi kun kävimme Kemijärvellä kahtena päivänä. Yhtenä päivänä oli kova pakkanen. Ensin paleli sormia ja kun veri alkoi viimein kiertää sormissa, alkoi palella takapuolta ja takareisiä. Muutoin oli niin mukava hiihdellä omaa vauhtia.

Kulttuurikämpällä tapasin Hillan koulun lauluillassa entisen työkaverini Sarin. Emme ole tavanneet varmaan yli 10 vuoteen, satunnaisesti olemme olleet yhteydessä facebookissa. Niinpä oli antoisaa muistella yhteisiä työvuosia ja niiden tapahtumia. Päätimme, että kesällä tapaamme oikein kunnolla paremmalla ajalla. Näin vuosien välimatkan jälkeen ymmärtää monia asioita, joita silloin tapahtui.

Sari ja Pirkko, koulutoimistoajan työkaverit 1990-luvulta

Kotimatkalla vietin monta tuntia pohjoisessa asuvien lapsiemme kanssa. Nyyh! Lapsia on aina ikävä. Minne ne yhteiset vuodet vierivät, niin nopeaan…

Mirri ja Pöpö – viehkot kissaeläimet, joiden korvia ei tahdo saada kuvaan mukaan

Perjantaina kokoontui Novellimankeli. Meitä on nyt seitsemän innokasta mankeloijaa, Sirkka jäi pois.

Kolme tuntia hioimme käytäntöjä – tietotekniikan ihmeet ovat niin IHMEITÄ – luimme tekstejämme ja annoimme ja saimme hyviä kommentteja. Mankelointia, vertaispalautetta, vinkkejä, lukijapalautetta. Etenemme rauhallisesti ilman tiukkoja aikarajoja. Teemme mitä teemme, miltä tuntuu, mitä jaksamme ja ehdimme. Mutta jo näin alkuvaiheessa on syntynyt niin hyviä tekstejä, että kyllä tästä hyvä tulee. Ja niin erilaisia olemme, erilaisia tekstejä teemme – erilaisille lukijoille.

Kolmas tanssi -romaanini etenee koko ajan mukana. Luen kirjallisuutta, etsin tietoja. Olen ollut yhteydessä Kirkenesin Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöön. Menen kesällä heidän residenssiinsä, tarkkaa aikaa ei ole vielä sovittu, tapaamaan heitä ja keskustelemaan yli rajojen tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä ja  kirjoittamaan. Olen ollut myös yhteydessä Neidenin eli Njauddâmin Äʹvv -kolttamuseon johtajaan Honna Hovakseen, joka antoi hyviä vinkkejä kolttasaduista.

Kolttien talvikyläsäätiön sivuilla kerrotaan, että Katri Rauanjoki alkaa kirjoittaa kolttasaamelaisista kertovaa romaania. Ensin ajattelin, että no sitten minun ei tarvitsekaan kirjoittaa, mutta kun tutustuin hänen hankkeeseensa tarkemmin, voin todeta, että minulla on aivan erilainen juonihahmotelma. Otan yhteyttä Rauanjokeen ja kerron omasta hankkeestani. Tuskin nämä kilpailevat keskenään. Tämä vain osoittaa, että saamelaisuus kiinnostaa tänä päivänä suurta yleisöä.

Pian alan kirjoittaa.

Kudoin joutessani lapaset. Rintalan Annen valkoinen ja ruskea 100 % luomulampaan villalanka on ihanan pehmoista. Mallin olen kopsannut Väinö Tannerin Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta, I Kolttalappalaiset -kirjan kannessa olevasta kuvasta. Kuvio tehdään yleensä valkoisten lapasten ranteeseen, mutta venytin kuviota koko lapasen mittaan, jotta tulee lämpimämmät.

Matleena Fofanoffin mallin mukaan tehdyt lapaset

Kylvin tomaatinsiemenet, viime kesän omista tomaateista otetut pyöreät keltaiset, mustat ja punaiset. Pitkulaiset punaiset eivät viime kesänä olleet hyviä. Niinpä otin siemeniä kaupasta ostetuista mahdottoman hyvistä pitkulaisista. Viime vuonna keltaiset itivät kuudessa päivässä, mustat kuukaudessa. Saapi nähdä miten tänä vuonna käy. Olivat muuten istuttaneet keskiviikkona perunaa Rymättylässä, päivää aikaisemmin kuin viime vuonna… Kevät tulee taas, tänäkin vuonna.

Tulppaaniaika tuo hitaasti hiipivän lupauksen lisääntyvästä valosta ja lähestyvästä keväästä

Ja kevät vai. Ulkona pyryttää oikein kunnolla. Naapurin koivun latvassa istuu harakka pitkä pyrstö keinuen. Nyt se levitti siipensä ja lensi pois. Minne harakka menee lumisadetta pitämään? Entä yöksi nukkumaan? Lintulaudan yläpuolella olevasta lintupöntöstä tuli pikkuvarpunen. Sillä on oma talviasunto.

Talven maassa

Pilvet syleilevät Pyhätunturia. Kirkkaat valospotit ketjuttavat rinteiden reunoja. Laskettelijoita ei voi erottaa näin kauas, mutta lähemmäs hiihtäessä mustat pilkut siksakkaavat rinnettä alas. On etelän talvilomaviikko.

Lumi on valkoisista valkoisinta. Pehmeää, puhdasta ja kirkasta. Sitä ei ole tänä talvena paljon vaikka ehtiihän sitä vielä tuprutella. Taivas on harmaan peiton takana, se avaruus on siellä jossain. Kuitenkin häikäisee, välillä en erota mitään.  Aurinko ei luo varjoja, kaikki on tasaista, kuin pumpulissa liikkuisi.

Lumi on muuttanut maailman tasaisen valkoiseksi. Päässä keikahtaa kun valkoisuudesta ei saa otetta. Ainoastaan pienet varjot tuovat kolmiulotteisuutta.

Sukset luistavat pikkupakkasessa juuri vanhan rouvan arvon mukaisesti. Alamäessä en pelkää äkkinäisiä ladun mutkia, kun laskuvauhti on  niin verkkainen. Ylämäessä sukset eivät yhtäkkiä yllättäen lipsahda taaksepäin, kun nousen puolihaarakäyntiä ylös. Ei tule edes kunnolla hiki. Se on kai tämän iän siunaus, että ei enää tarvitse reuhtoa vaan etenen hitaasti lipuen. Arvokkaasti.

Paksun männyn runko pysäyttää minut. Minkä taideteoksen tuisku onkaan tehnyt vai onko joku käynyt tökkimässä pumpulia kaarnan päälle?

Lumipumpulia puun rungolla

Eilen tein lyhyen lenkin, tänään jo kaksinkertaisen. Kilometrejä on kertynyt kymmenen. Kait se on mummelille sopiva matka vaikka nuoremmille pieni leiskaus. Sport tracker luo hommaan kivaa lisäarvoa, vaikken mitään tavoitteita ole asettanutkaan.

Viime talvena Sporttipalvelusta hankkimani karvapohjasukset muuten ovat edelleen aivan loistavat!

Luin eilen ja tänään Minna Rytisalon Lempi -romaanin. Luettua -sivulla on kommenttini.

L-kino alkoi eilen, mutta minulta jäi nyt tämän viikon elokuva näkemättä.

Matka kotoa tänne oli pitkä. Oulussa vietimme kunnon tauon ja tapasimme ensi kertaa uuden Pöpö-kisulin.

Pikkuinen kissanpoika oli päässyt korkealle takan päälle ihan omin voimin.

Perheen muut kissat eivät ole olleet moksiskaan uudesta tulokkaasta. Tai oli ensin kierrelty ja kaarreltu, mutta pikkuista ei oltu höykytetty. Pikkuisen vatsa on sekaisin, mutta muutoin talo on otettu haltuun.

Bussa ja Mirri päivälevolla.

Bussa ja Mirri eivät viitsineet keskeyttää päiväuniaan meidän takia. Mirri teki tosin päivän tuijotukset, mutta Bussan keräasento oli niin makea, ettei siitä viitsi oieta.

Emännälle tuotiin sydämenlämmitin, Rintalan Annen luomuvillalangoista virkattu. Niistä langoista tulee aina täydellisiä kudelmia. Luonnolliset lampaiden villaturkkien värit sulautuvat aina yhteen.

Marttojen sydämenlämmitin. Ässänvääräkiekurat kulkevat pitkässä sivussa. Lämmitin voi lämmittää päätä, kaulaa, vyötäröä, rinnusta, mitä vaan keksii.

Alan tehdä 1000 palan palapeliä Helsingin torilta. Innostuin palapeleistä lapsenlasten kanssa. En taida kyllä saada valmiiksi viikon aikana, mutta seuraavat vieraat jatkakoot!

Sydämenlämmitin

Ennen joulua virkkasin urakalla ystävättäreni pukinkonttiin Sydämenlämmittäjän. Malli on Marttojen lehdestä vuodelta 2012.

Marttojen sydämenlämmitin
Kuva valehtelee sen verran, että tupsun yläpuolella ei oikeasti ole valkoista vaan koko liina on tasaisen luonnonvalkoinen.

Olen aikaisemmin tehnyt samalla mallilla ohjeen mukaisen puna-vihreän lämmittimen virolaisista villalangoista. Nyt lankana oli Sevettijärveltä ostamani valkoinen ja Rintalan Annen ruskea. Kyllä nuo täysin värjäämättömät lampaan ominaisväriset langat sopivat niin hyvin yhteen! Kuviona on perinteinen ässänväärä.

Liina on puolitoista metriä pitkä. Sitä voi käyttää todella monin tavoin. Imettävän äidin rinnat ovat lämmössä, liinan voi kietoa turbaaniksi, kaulaa lämmittämään, kolmio etupuolelle. Liinaa voi käyttää miten vaan!

Nyt teen toista tai oikeastaan kolmatta sydämenlämmitintä. Väreinä luonnonvalkoinen ja harmaa. Edelleen Sevettijärven ja Annen langoista. Kyllä tulee kaunis! Tämä liina menee lahjaksi. Pitäisikö tehdä itsellekin…

Sydämenlämmitin, valkoinen lanka Sevettijärveltä, harmaa Anne Rintalalta

Löysin netistä samalla nimellä kudotun version, joka on samanmuotoinen, mutta siis kudottu. Sen version oli tehnyt Mari Muinonen.

Jouluvalmisteluja

Puikot ovat suihkineet, lahjat kääriytyneet paperiin, nauhat kiharrettu. Ihmisiä tavattu ja tapaamisista nautittu.

Joulukortit lähtivät punaisessa kuoressa maaimalle. Samalla koin nostalgisia hetkiä, kun järjestelin korttipinoa. Monenlaisia kortteja olen tehnyt vuosien varrella, viimeksi oppilaideni kanssa kun  keräsimme rahoitusta Pyhän leirikouluun. Loimaan vanhasta kirjakaupasta torin varrelta keräsin aikoinaan nostalgisen kokoelman ikivanhoja joulukortteja, joita en tosin raaski lähettää kenellekään. Olen niitä kuitenkin joinakin jouluina skannannut ja tulostanut. Ovat ne niin ihania!

Keskiviikkona kävin Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa lukemassa kaksi novellia. Paikalla oli yli 20 kuulijaa, puikot suihkivat, laskeutuivat välillä syliin kun tarinoiden kuuntelu vei kaiken huomion ja jatkoivat taas. Kudelmia vietiin perjantaina Kartanonmäen vanhuksille joululahjaksi.

Luin Novellikoukussa Tuuve Aron novellit Elsa ja Suojatie. Tykkään itse etenkin Elsasta. Siinä on kuvattu hienosti Elsan elämän käännekohtaa ottaen mukaan  nyansseja koko elämästä. Suojatie kuvaa myös käännekohtaa monen ihmisen elämässä. Loppu on arvoituksellinen. Jokainen lukija/kuulija saa itse vetää johtopäätökset. Hienoja novelleja. Muut Lihanleikkaaja -novellikokoelman tekstit ovat niin roiseja, etten niitä olisi voinut lukea…

Toisena lukijana oli entinen oppilaani vuosien takaa. Hän oli valinnut Maarit Verrosen ajankohtaisen novellin siitä, miten kohtaamme kanssaihmisemme. Minuunkin kolahti vastaavanlainen kohtaaminen erään ihmisen kanssa.  Lisäksi Katriina luki Jukka Viikilän aivan toisenlaisia novelleja, nimittäin aivan lyhyitä. Nekin ovat novelleja, vaikka lähestyvät runoa tai aforismia. Ne ovat niin moniselitteisiä, että pitäisi lukea moneen kertaan ja makustella sanoja.

Kovasti ilahdutti suuri kuuntelijamäärä ja vuorovaikutus heidän kanssaan. Tuli todella hyvä olo!

Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa 12.12.2018 luettiin, kuunneltiin ja kudottiin. Eläköön kirjallisuus! Kuvassa vasemmalta Katja toivotti tervetulleeksi ja kiitti kuluneesta syksystä, sitten Katriina ja kuuntelijoita rivikaupalla

Novellikoukkua varten luin Katja Ketun novellikokoelman Piippuhylly. Ei niitä voinut lukea Novellikoukussa. Luepa Luettua– sivulta, miksei.

Perjantaina vietimme pikkujoulua Runomankelilaisten kanssa. Paikalla olivat kaikki: Liisa, Virpi ja kaikki K-ihmiset: Kari, Kerkko, Pirkko ja Sirkka. Ihmettelimme, että on jo kaksi vuotta siitä, kun runoilimme hiki hatussa runoja antologiaamme Runotuulen mankeloimaa.

Söimme jouluherkkuja, päivitimme syksyn tekemisiämme ja ehdimme lukea kirjoittamiamme tekstinpätkiä.

Mankelilaisten herkkuja

Ja teimme ison päätöksen: Perustimme Novellimankelin! Eli aiomme julkaista novelliantologian, joko vuoden päästä tai kahden vuoden päästä. Meillä on niin valtavan hyvä porukka ja olemme tutustuneet toisiimme. Lisäksi yhteistyö sujuu niin luonnikkaasti, että tätä yhteyttä ei kannata heittää romukoppaan. Päätimme lisäksi pyytää paria muuta henkilöä mukaan, jos he vaan haluavat. Mirkka-opemme ei ole nyt mukana vaan yritämme omin voimin,  tosin Mirkkalta saaduin opein. Kiitos hänelle!

Onpa mukava, että ensi vuodelle on taas tiedossa kiinnostavaa luovaa tekemistä, mistä saa NIIIIN suuren nautinnon!

Viikonloppuna oli Heimolinnassa Wanhanajan joulumarkkinat, jonne menimme mankeliporukalla toista kertaa. Tosin saimme pöydän vain sunnuntaiksi. Tänä vuonna myimme loimaalaista kirjallista tuotantoa sekä minun pitkin vuotta värkkäämiäni kudonnaisia eli lapasia, sukkia, pipoja jne jne. Kannatti mennä, vaikka tuntui, että väkeä oli liikkeellä vähemmän kuin viime vuonna. Villakasat pienenivät ja pari kirjaakin kulkeutui uusiin koteihin ja uusiin mieliin.

Villaa ja paperia

Mutta kaikkein mukavinta oli  jutella ihmisten kanssa. Voi miten siitä tuleekin hyvä olo! Tapasin ihmisiä, joita en ollut pitkään aikaan näynyt ja saimme päivitettyä kuulumiset.

Mankelilaisten iskujoukko Wanhanajan joulumarkkinoilla. Kerkko ja Pirkko

Talvi tulee hiipien. Nollan kieppeillä on pyöritty monta viikkoa. Pakkaset, paukkusellaiset, odottavat vielä. On pimeää. Jouluvalot tuovat ilonpilkahduksia. Luonto on hiljaa, taitaa nukkua.  Pienet ruohonkorret tekevät tuttavuutta ilman kosteuden kanssa. Kyllä se varmaan lämmittää.

Aamulla lehteä hakiessani katselen alkavan päivän näkymiä. Joinakin aamuina pitää hakea kamera, kun luonnolla on niin paljon uutta kerrottavaa. Facebookista olen nähnyt, että ympäri maata on ollut hienoja auringon laskuja ja nousuja. On se siellä, se aurinko. Lämpöä ei meille nyt tule, mutta valoa kuitenkin.

Talven törröttäjät muistelevat hetken horroksesta herättyään kesää. Yksittäinen lintu tulee sieppaamaan siemenen.

Viikon päästä on joulupäivä. Tämä loppuviikko mennee jouluvalmistelujen kanssa. Sitä perinteistä: siivousta, järjestelyä, ruokia – teen laatikot äitini ohjeilla. Poikia tulee miniöineen joulun viettoon. On se mukavaa. Nyt on tänä vuonna aikuisten joulu.

Kolmas tanssi

Lapasvarasto on täydentynyt, katsopa aikaisempaan päivitykseen tehty lisäys: Lapasia

Sain myös luetuksi loppuun Josephine Teyn kirjan Ajan tytär, katso Luettua

Muutoin viikko on kulunut miettiessä uutta kirjaani. Se pyörii päässä koko ajan, öitä myöten. Nimikin muuttui: Kolmas tanssi. Saattaapa se muuttua vieläkin, olkoon tuo työnimi.

Onko tämä nyt sitä luomisen tuskaa. Luin aikaisemmin kirjoittamani alun. Osin se on ihan kelvollista tektiä, osin aivan p—aa.  Päässä risteilevät lukemattomat linjaukset suunnattomana möykkynä. Miten tästä eteenpäin. Miten uudistua. Miten jotain merkityksellistä. Mitä tämä kannattaa. Kuka lukee. Ketä kiinnostaa…

Sitten muistin, että käydessäni torstaina Taidetalolla kaksi ihmistä kysyi mitä kirjoittamisilleni kuuluu. Eli voisi päätellä, että kiinnostaa…  Toinen jopa halusi itselleen Vuotoskirjan. Keskustelimme myös Lapista, mistä hän yllättäen onkin kotoisin. Suku ulottuu Länsirajalle, josta on Vuotoskirjassa ja myös itään, josta Kolmas kertoo. Kannustin häntä ja sukuaan kirjoittamaan paperille suvun historiaa. Menneiden muistelu ei ollut vanhempiemme sukupolven mielipuuhaa, ikävät asiat haluttiin painaa unholaan. Mutta niin kauan kuin on joku joka muistaa, kannattaa kerätä tiedot suvun historiaan. Kyllä tulevissa sukupolvissa on heitä, jotka haluaisivat tietää mistä ovat tulleet.

Ehkä pitää vaan aloittaa kirjoittaminen. Kyllä se siitä. Alku aina hankalaa, kuten vanha kansa tietää.

Kolmannen tanssin tapahtumapaikka on Lappi, kuinkas muuten. Siellä olen asunut 23 vuotta ja viettänyt kaksi kesää tutkimushommissa Kevolla ja Pohjois-Norjassa. Graduni nimi on Pohjois-Lapin jäkälien hivenainetaloudesta.

Lappi jäi minuun – ei siitä eroon pääse, enkä haluakaan. Viime vuosina Norjan avarat maisemat ja Jäämeri ovat syöpyneet yhä voimakkaammin mieleeni. Geenianalyysissä perimässäni on skandinaavia 1,6 %, irlantilais-skottilais-walesilaista 4,7% ja eskimo-inuiittia 2,4 % suomalaisuuden lisäksi. Ehkä sieltä tulee kaipaus arktisiin maisemiin.

Taas ensi kesänä menemme mentori-Liisani kanssa Norjaan. Seikkailin netissä ja kun kirjan tapahtuma-alue on kolttien asumaseutu, löysin Kirkenesistä mielenkiintoista tietoa.

Kirkenesissä vaikuttaa taideyhteisö Pikene på broen. Nimi sai minut aivan haltioituneeksi, minuahan opiskeluaikaiset ystäväni kutsuvat Pikeksi. Pikene på broen tarkoittaa Tyttöjä sillalla. Viitannee siihen, että heillä on kulttuuriyhteistyötä Venäjällä asuvien taiteilijoiden kanssa. Mikä onkin kirjanluonnokseni yksi kantavista aiheista, ihmisten yhteys ilman rajoja. Se on ihmiskunnan selviytymisen ehto. Ei rajoja ja eristäytymistä. Luonnonvarojen tasainen jakaminen. Ja tämä ilmastonmuutos, josta minulle luennoitiin jo 1970 -luvulla.

Tästä ei selvitä muutoin kuin ymmärtämällä, että ihmiskunta on yhtä ja etteivät valtioiden rajat merkitse mitään.  Tuntuupa kornilta. Helppoa se on sanoa täällä varakkaassa pohjoismaisessa demokratiassa. Yhteiskuntien eri vaiheet… Tarvitaanko satoja vuosia vai jokin pysäyttävä luonnonkatastrofi, joka tasaa olosuhteet maapallolla. Tai pahimmassa tapauksessa ihmisten itse aiheuttama väestön määrän pienentäminen. Kymmenen miljardia ihmistä on tämänhetkisten käsitysten mukaan maapallon kestokyky. Tähän pyrkimistä tappamalla ennustetaan. Onhan se jo menossa esimerkiksi Syyriassa, Myanmarissa… Luonto itsekin hoitaa asiaa. Syntyvyys laskee, Y-kromosomin koko on pienenemässä, elintavat (tupakointi, päihteet) laskevat hedelmällisyyttä. Syntyvyys on vähenemässä ensin alkuun ns. kehittyneissä maissa.

Näyttääkin siltä, että elintason nousu säätele syntyvyyttä tehokkaasti. Koulutus ja etenkin naisten tietoisuuden lisääminen ovat avainasemassa.

No hoh hoh, menipä synkäksi tämä pohdiskelu. Mutta aika ajoin muistutan itseäni, että vaikka tämä aika mielestäni on niin tärkeä juuri nyt, ihmiskunnan historiassa tämä on vain pieni välähdys.

Aion hakea apurahaa ainakin Nordisk kulturkontakt -ohjelmasta. Löysin myös edullisia majoitusvaihtoehtoja Kirkenesistä.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiosta – Yle ykkönen, paras, ei poppia – ohjelma Katja Ketusta,  hänen uudesta kirjastaan Rose on poissa, joka on Finlandia -palkintoehdokaskin.

Tulipa kuin nyrkki silmään. Ketun aihealue on suunnilleen sama kuin Kolmannessa: maaginen realismi, identiteetin etsintä, muodon muuttaminen, äidin kaipuu lapseen – lapsen äitiin, muisti – mitä muistetaan, millä tavalla muistetaan.

Kettu kertoi myös miten hän pääsee kirjoittamistunnelmaan. Ensimmäisenä tuli eristäytyminen. Tämän koin kirjoittaessani Vuotosta. Mies lähti mökille ja minä pihalle katoksen alle kirjoittamaan. Nyt olen yksin kotona ja kunpa virittäytyisin samaan kirjoitusvirtaan… Metsässä liikkuminen on myös hedelmällistä, se muuttaa havaintotilan, jolloin syntyy uusia oivalluksia.

Eli on vaan tartuttava asiaan. Olen lukenut kymmeniä aihealueeseen kuuluvia kirjoja. Tehnyt niistä muistiinpanoja. Luenpa muistiinpanot uudelleen. Jospa se sekamelska asettuu jonkinlaiseen järjestykseen ja runosuoni alkaa pulputa. Tai oikeammin sanat siirtyä sormien kautta tietokoneen uumeniin.

Ei tästä ajatusten myllerryksestä muuten eroon pääse kuin kirjoittamalla.

Tumppuja

Olen nyt kutonut koko kesänkin. Aikaisemmin olen keväällä siirtänyt lankakorit varastoon ja syksyn pimeiden laskeuduttua kantanut korit esiin. Mutta nyt kutomisvimma on ollut pakottava. Jopa helteiden aikaan kudoin joka ilta istuessani pormestarin tuolissani televisio taustalla ääntä tuottaen. Tuli vähän kuuma.

Sukkia on jo iso varastolaatikollinen. Niinpä aloin kutoa – pitäisi kai sanoa neuloa, mutta kun se viittaa mielestäni neulaan, joten minä kudon – TUMPPUJA.

Lapasia. Yleensä niitä ei tule käytettyä, koska ne ovat niin kylmiä. Sormeni kun palelevat hyvin herkästi. Niinpä keksin tehdä kahdella langalla yhtäaikaa. Ensin kokeilin yksi oikein, yksi nurin, mutta kauniimpi tuli mielestäni kaksi oikein, kaksi nurin -menetelmällä. Ja ovat lämpimät!

Lankoja ostin kesähelteillä kauppojen poistokoreista. Ei maksa paljon. Siksi voin myydä niitä halvalla: miehet 10 e, naiset 5 e, lapset 3 e. Tässä vaiheessa haluan vain päästä niistä eroon 😉

Viime joulunalusaikana olin Loimaan Wanhoilla joulumarkkinoilla myymässä sukkia ja lapasia. Sinne aion mennä nytkin, jotta pääsen noista eroon.

Jaa, miksenkö anna lapsilleni. No heillä on kuulemmma aivan tarpeeksi jo villatamineita… 😉

Eri värisiä. Koot 90 cm – >miehen kokoiset.

Nyt on vuorossa kirjoneulelapasia. Olen kiinnostunut vanhoista malleista, joita on vuosisatoja valmistettu.
Saapi vähän aivovoimistelua, kun pitää seurata ohjetta. Lapasista tulee lisäksi lämpimämpiä. kun monta lankaa kulkee mukana. Välillä sitten pitää kierrellä lankakeriä kun langat kietoutuvat.

Kainuun lapaset. Näin samanlaiset kesällä Norjassa Neidenin Kolttamuseossa. Kuuluukohan malli myös kolttien malleihin?
.
Matleena Fofanofin kuvio, joka on kuvattu Väinö Tannerin (ei poliitikko vaan tutkija) sadan vuoden takaisen  kirjan Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta kannessa

 

Enontekiön lapanen

 

 

 

 

 

Kuolemanjärven lapanen
Kahdella langalla kudotut lapaset
Kurkijoen perinteisen mallin mukaan tehdyt lapaset