Aihearkisto: Käden taidot

Kevätkö se siellä kolkuttelee

Lapin lumiset valkoiset talvipäivät taittuivat viikko sitten yhtäkkiä ruskeiksi tienvierushangiksi. Likaa, likaa, mitä kaikkea liikenteestä voikaan irrota ojanreunustoille!

Vesi alkoi liristä. Peltikatolta rymähtivät lumet sellaisella voimalla, että koko mökki tärähti ja minä säikähdin, kun olin parvella. Ja taas rymähdys. Seitakeron isot hirret taipuivat, rytisivät ja paukahtivat entisiin mittoihinsa. Aikaisempi huopakatto piti lumet yllään pitkään, sulamisvedet vain tekivät metrisiä jääpuikkoja riviin räystäälle. Nyt lumet lensivät peltikaton liukumäessä monen metrin päähän ja iskivät lapsenlapsen nikkaroiman lintulaudan päreiksi. Katsotaan lumien sulettua voiko sitä enää korjata.Lapin käynti oli lyhyt, mutta yhtä antoisa kuin aina. Ladulle menin joka päivä, paitsi kun kävimme Kemijärvellä kahtena päivänä. Yhtenä päivänä oli kova pakkanen. Ensin paleli sormia ja kun veri alkoi viimein kiertää sormissa, alkoi palella takapuolta ja takareisiä. Muutoin oli niin mukava hiihdellä omaa vauhtia.

Kulttuurikämpällä tapasin Hillan koulun lauluillassa entisen työkaverini Sarin. Emme ole tavanneet varmaan yli 10 vuoteen, satunnaisesti olemme olleet yhteydessä facebookissa. Niinpä oli antoisaa muistella yhteisiä työvuosia ja niiden tapahtumia. Päätimme, että kesällä tapaamme oikein kunnolla paremmalla ajalla. Näin vuosien välimatkan jälkeen ymmärtää monia asioita, joita silloin tapahtui.

Sari ja Pirkko, koulutoimistoajan työkaverit 1990-luvulta

Kotimatkalla vietin monta tuntia pohjoisessa asuvien lapsiemme kanssa. Nyyh! Lapsia on aina ikävä. Minne ne yhteiset vuodet vierivät, niin nopeaan…

Mirri ja Pöpö – viehkot kissaeläimet, joiden korvia ei tahdo saada kuvaan mukaan

Perjantaina kokoontui Novellimankeli. Meitä on nyt seitsemän innokasta mankeloijaa, Sirkka jäi pois.

Kolme tuntia hioimme käytäntöjä – tietotekniikan ihmeet ovat niin IHMEITÄ – luimme tekstejämme ja annoimme ja saimme hyviä kommentteja. Mankelointia, vertaispalautetta, vinkkejä, lukijapalautetta. Etenemme rauhallisesti ilman tiukkoja aikarajoja. Teemme mitä teemme, miltä tuntuu, mitä jaksamme ja ehdimme. Mutta jo näin alkuvaiheessa on syntynyt niin hyviä tekstejä, että kyllä tästä hyvä tulee. Ja niin erilaisia olemme, erilaisia tekstejä teemme – erilaisille lukijoille.

Kolmas tanssi -romaanini etenee koko ajan mukana. Luen kirjallisuutta, etsin tietoja. Olen ollut yhteydessä Kirkenesin Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöön. Menen kesällä heidän residenssiinsä, tarkkaa aikaa ei ole vielä sovittu, tapaamaan heitä ja keskustelemaan yli rajojen tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä ja  kirjoittamaan. Olen ollut myös yhteydessä Neidenin eli Njauddâmin Äʹvv -kolttamuseon johtajaan Honna Hovakseen, joka antoi hyviä vinkkejä kolttasaduista.

Kolttien talvikyläsäätiön sivuilla kerrotaan, että Katri Rauanjoki alkaa kirjoittaa kolttasaamelaisista kertovaa romaania. Ensin ajattelin, että no sitten minun ei tarvitsekaan kirjoittaa, mutta kun tutustuin hänen hankkeeseensa tarkemmin, voin todeta, että minulla on aivan erilainen juonihahmotelma. Otan yhteyttä Rauanjokeen ja kerron omasta hankkeestani. Tuskin nämä kilpailevat keskenään. Tämä vain osoittaa, että saamelaisuus kiinnostaa tänä päivänä suurta yleisöä.

Pian alan kirjoittaa.

Kudoin joutessani lapaset. Rintalan Annen valkoinen ja ruskea 100 % luomulampaan villalanka on ihanan pehmoista. Mallin olen kopsannut Väinö Tannerin Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta, I Kolttalappalaiset -kirjan kannessa olevasta kuvasta. Kuvio tehdään yleensä valkoisten lapasten ranteeseen, mutta venytin kuviota koko lapasen mittaan, jotta tulee lämpimämmät.

Matleena Fofanoffin mallin mukaan tehdyt lapaset

Kylvin tomaatinsiemenet, viime kesän omista tomaateista otetut pyöreät keltaiset, mustat ja punaiset. Pitkulaiset punaiset eivät viime kesänä olleet hyviä. Niinpä otin siemeniä kaupasta ostetuista mahdottoman hyvistä pitkulaisista. Viime vuonna keltaiset itivät kuudessa päivässä, mustat kuukaudessa. Saapi nähdä miten tänä vuonna käy. Olivat muuten istuttaneet keskiviikkona perunaa Rymättylässä, päivää aikaisemmin kuin viime vuonna… Kevät tulee taas, tänäkin vuonna.

Tulppaaniaika tuo hitaasti hiipivän lupauksen lisääntyvästä valosta ja lähestyvästä keväästä

Ja kevät vai. Ulkona pyryttää oikein kunnolla. Naapurin koivun latvassa istuu harakka pitkä pyrstö keinuen. Nyt se levitti siipensä ja lensi pois. Minne harakka menee lumisadetta pitämään? Entä yöksi nukkumaan? Lintulaudan yläpuolella olevasta lintupöntöstä tuli pikkuvarpunen. Sillä on oma talviasunto.

Talven maassa

Pilvet syleilevät Pyhätunturia. Kirkkaat valospotit ketjuttavat rinteiden reunoja. Laskettelijoita ei voi erottaa näin kauas, mutta lähemmäs hiihtäessä mustat pilkut siksakkaavat rinnettä alas. On etelän talvilomaviikko.

Lumi on valkoisista valkoisinta. Pehmeää, puhdasta ja kirkasta. Sitä ei ole tänä talvena paljon vaikka ehtiihän sitä vielä tuprutella. Taivas on harmaan peiton takana, se avaruus on siellä jossain. Kuitenkin häikäisee, välillä en erota mitään.  Aurinko ei luo varjoja, kaikki on tasaista, kuin pumpulissa liikkuisi.

Lumi on muuttanut maailman tasaisen valkoiseksi. Päässä keikahtaa kun valkoisuudesta ei saa otetta. Ainoastaan pienet varjot tuovat kolmiulotteisuutta.

Sukset luistavat pikkupakkasessa juuri vanhan rouvan arvon mukaisesti. Alamäessä en pelkää äkkinäisiä ladun mutkia, kun laskuvauhti on  niin verkkainen. Ylämäessä sukset eivät yhtäkkiä yllättäen lipsahda taaksepäin, kun nousen puolihaarakäyntiä ylös. Ei tule edes kunnolla hiki. Se on kai tämän iän siunaus, että ei enää tarvitse reuhtoa vaan etenen hitaasti lipuen. Arvokkaasti.

Paksun männyn runko pysäyttää minut. Minkä taideteoksen tuisku onkaan tehnyt vai onko joku käynyt tökkimässä pumpulia kaarnan päälle?

Lumipumpulia puun rungolla

Eilen tein lyhyen lenkin, tänään jo kaksinkertaisen. Kilometrejä on kertynyt kymmenen. Kait se on mummelille sopiva matka vaikka nuoremmille pieni leiskaus. Sport tracker luo hommaan kivaa lisäarvoa, vaikken mitään tavoitteita ole asettanutkaan.

Viime talvena Sporttipalvelusta hankkimani karvapohjasukset muuten ovat edelleen aivan loistavat!

Luin eilen ja tänään Minna Rytisalon Lempi -romaanin. Luettua -sivulla on kommenttini.

L-kino alkoi eilen, mutta minulta jäi nyt tämän viikon elokuva näkemättä.

Matka kotoa tänne oli pitkä. Oulussa vietimme kunnon tauon ja tapasimme ensi kertaa uuden Pöpö-kisulin.

Pikkuinen kissanpoika oli päässyt korkealle takan päälle ihan omin voimin.

Perheen muut kissat eivät ole olleet moksiskaan uudesta tulokkaasta. Tai oli ensin kierrelty ja kaarreltu, mutta pikkuista ei oltu höykytetty. Pikkuisen vatsa on sekaisin, mutta muutoin talo on otettu haltuun.

Bussa ja Mirri päivälevolla.

Bussa ja Mirri eivät viitsineet keskeyttää päiväuniaan meidän takia. Mirri teki tosin päivän tuijotukset, mutta Bussan keräasento oli niin makea, ettei siitä viitsi oieta.

Emännälle tuotiin sydämenlämmitin, Rintalan Annen luomuvillalangoista virkattu. Niistä langoista tulee aina täydellisiä kudelmia. Luonnolliset lampaiden villaturkkien värit sulautuvat aina yhteen.

Marttojen sydämenlämmitin. Ässänvääräkiekurat kulkevat pitkässä sivussa. Lämmitin voi lämmittää päätä, kaulaa, vyötäröä, rinnusta, mitä vaan keksii.

Alan tehdä 1000 palan palapeliä Helsingin torilta. Innostuin palapeleistä lapsenlasten kanssa. En taida kyllä saada valmiiksi viikon aikana, mutta seuraavat vieraat jatkakoot!

Sydämenlämmitin

Ennen joulua virkkasin urakalla ystävättäreni pukinkonttiin Sydämenlämmittäjän. Malli on Marttojen lehdestä vuodelta 2012.

Kuva valehtelee sen verran, että tupsun yläpuolella ei oikeasti ole valkoista vaan koko liina on tasaisen luonnonvalkoinen.

Olen aikaisemmin tehnyt samalla mallilla ohjeen mukaisen puna-vihreän lämmittimen virolaisista villalangoista. Nyt lankana oli Sevettijärveltä ostamani valkoinen ja Rintalan Annen ruskea. Kyllä nuo täysin värjäämättömät lampaan ominaisväriset langat sopivat niin hyvin yhteen! Kuviona on perinteinen ässänväärä.

Liina on puolitoista metriä pitkä. Sitä voi käyttää todella monin tavoin. Imettävän äidin rinnat ovat lämmössä, liinan voi kietoa turbaaniksi, kaulaa lämmittämään, kolmio etupuolelle. Liinaa voi käyttää miten vaan!

Nyt teen toista tai oikeastaan kolmatta sydämenlämmitintä. Väreinä luonnonvalkoinen ja harmaa. Edelleen Sevettijärven ja Annen langoista. Kyllä tulee kaunis! Tämä liina menee lahjaksi. Pitäisikö tehdä itsellekin…

Sydämenlämmitin, valkoinen lanka Sevettijärveltä, harmaa Anne Rintalalta

Löysin netistä samalla nimellä kudotun version, joka on samanmuotoinen, mutta siis kudottu. Sen version oli tehnyt Mari Muinonen.

Jouluvalmisteluja

Puikot ovat suihkineet, lahjat kääriytyneet paperiin, nauhat kiharrettu. Ihmisiä tavattu ja tapaamisista nautittu.

Joulukortit lähtivät punaisessa kuoressa maaimalle. Samalla koin nostalgisia hetkiä, kun järjestelin korttipinoa. Monenlaisia kortteja olen tehnyt vuosien varrella, viimeksi oppilaideni kanssa kun  keräsimme rahoitusta Pyhän leirikouluun. Loimaan vanhasta kirjakaupasta torin varrelta keräsin aikoinaan nostalgisen kokoelman ikivanhoja joulukortteja, joita en tosin raaski lähettää kenellekään. Olen niitä kuitenkin joinakin jouluina skannannut ja tulostanut. Ovat ne niin ihania!

Keskiviikkona kävin Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa lukemassa kaksi novellia. Paikalla oli yli 20 kuulijaa, puikot suihkivat, laskeutuivat välillä syliin kun tarinoiden kuuntelu vei kaiken huomion ja jatkoivat taas. Kudelmia vietiin perjantaina Kartanonmäen vanhuksille joululahjaksi.

Luin Novellikoukussa Tuuve Aron novellit Elsa ja Suojatie. Tykkään itse etenkin Elsasta. Siinä on kuvattu hienosti Elsan elämän käännekohtaa ottaen mukaan  nyansseja koko elämästä. Suojatie kuvaa myös käännekohtaa monen ihmisen elämässä. Loppu on arvoituksellinen. Jokainen lukija/kuulija saa itse vetää johtopäätökset. Hienoja novelleja. Muut Lihanleikkaaja -novellikokoelman tekstit ovat niin roiseja, etten niitä olisi voinut lukea…

Toisena lukijana oli entinen oppilaani vuosien takaa. Hän oli valinnut Maarit Verrosen ajankohtaisen novellin siitä, miten kohtaamme kanssaihmisemme. Minuunkin kolahti vastaavanlainen kohtaaminen erään ihmisen kanssa.  Lisäksi Katriina luki Jukka Viikilän aivan toisenlaisia novelleja, nimittäin aivan lyhyitä. Nekin ovat novelleja, vaikka lähestyvät runoa tai aforismia. Ne ovat niin moniselitteisiä, että pitäisi lukea moneen kertaan ja makustella sanoja.

Kovasti ilahdutti suuri kuuntelijamäärä ja vuorovaikutus heidän kanssaan. Tuli todella hyvä olo!

Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa 12.12.2018 luettiin, kuunneltiin ja kudottiin. Eläköön kirjallisuus! Kuvassa vasemmalta Katja toivotti tervetulleeksi ja kiitti kuluneesta syksystä, sitten Katriina ja kuuntelijoita rivikaupalla

Novellikoukkua varten luin Katja Ketun novellikokoelman Piippuhylly. Ei niitä voinut lukea Novellikoukussa. Luepa Luettua– sivulta, miksei.

Perjantaina vietimme pikkujoulua Runomankelilaisten kanssa. Paikalla olivat kaikki: Liisa, Virpi ja kaikki K-ihmiset: Kari, Kerkko, Pirkko ja Sirkka. Ihmettelimme, että on jo kaksi vuotta siitä, kun runoilimme hiki hatussa runoja antologiaamme Runotuulen mankeloimaa.

Söimme jouluherkkuja, päivitimme syksyn tekemisiämme ja ehdimme lukea kirjoittamiamme tekstinpätkiä.

Mankelilaisten herkkuja

Ja teimme ison päätöksen: Perustimme Novellimankelin! Eli aiomme julkaista novelliantologian, joko vuoden päästä tai kahden vuoden päästä. Meillä on niin valtavan hyvä porukka ja olemme tutustuneet toisiimme. Lisäksi yhteistyö sujuu niin luonnikkaasti, että tätä yhteyttä ei kannata heittää romukoppaan. Päätimme lisäksi pyytää paria muuta henkilöä mukaan, jos he vaan haluavat. Mirkka-opemme ei ole nyt mukana vaan yritämme omin voimin,  tosin Mirkkalta saaduin opein. Kiitos hänelle!

Onpa mukava, että ensi vuodelle on taas tiedossa kiinnostavaa luovaa tekemistä, mistä saa NIIIIN suuren nautinnon!

Viikonloppuna oli Heimolinnassa Wanhanajan joulumarkkinat, jonne menimme mankeliporukalla toista kertaa. Tosin saimme pöydän vain sunnuntaiksi. Tänä vuonna myimme loimaalaista kirjallista tuotantoa sekä minun pitkin vuotta värkkäämiäni kudonnaisia eli lapasia, sukkia, pipoja jne jne. Kannatti mennä, vaikka tuntui, että väkeä oli liikkeellä vähemmän kuin viime vuonna. Villakasat pienenivät ja pari kirjaakin kulkeutui uusiin koteihin ja uusiin mieliin.

Villaa ja paperia

Mutta kaikkein mukavinta oli  jutella ihmisten kanssa. Voi miten siitä tuleekin hyvä olo! Tapasin ihmisiä, joita en ollut pitkään aikaan näynyt ja saimme päivitettyä kuulumiset.

Mankelilaisten iskujoukko Wanhanajan joulumarkkinoilla. Kerkko ja Pirkko

Talvi tulee hiipien. Nollan kieppeillä on pyöritty monta viikkoa. Pakkaset, paukkusellaiset, odottavat vielä. On pimeää. Jouluvalot tuovat ilonpilkahduksia. Luonto on hiljaa, taitaa nukkua.  Pienet ruohonkorret tekevät tuttavuutta ilman kosteuden kanssa. Kyllä se varmaan lämmittää.

Aamulla lehteä hakiessani katselen alkavan päivän näkymiä. Joinakin aamuina pitää hakea kamera, kun luonnolla on niin paljon uutta kerrottavaa. Facebookista olen nähnyt, että ympäri maata on ollut hienoja auringon laskuja ja nousuja. On se siellä, se aurinko. Lämpöä ei meille nyt tule, mutta valoa kuitenkin.

Talven törröttäjät muistelevat hetken horroksesta herättyään kesää. Yksittäinen lintu tulee sieppaamaan siemenen.

Viikon päästä on joulupäivä. Tämä loppuviikko mennee jouluvalmistelujen kanssa. Sitä perinteistä: siivousta, järjestelyä, ruokia – teen laatikot äitini ohjeilla. Poikia tulee miniöineen joulun viettoon. On se mukavaa. Nyt on tänä vuonna aikuisten joulu.

Kolmas tanssi

Lapasvarasto on täydentynyt, katsopa aikaisempaan päivitykseen tehty lisäys: Lapasia

Sain myös luetuksi loppuun Josephine Teyn kirjan Ajan tytär, katso Luettua

Muutoin viikko on kulunut miettiessä uutta kirjaani. Se pyörii päässä koko ajan, öitä myöten. Nimikin muuttui: Kolmas tanssi. Saattaapa se muuttua vieläkin, olkoon tuo työnimi.

Onko tämä nyt sitä luomisen tuskaa. Luin aikaisemmin kirjoittamani alun. Osin se on ihan kelvollista tektiä, osin aivan p—aa.  Päässä risteilevät lukemattomat linjaukset suunnattomana möykkynä. Miten tästä eteenpäin. Miten uudistua. Miten jotain merkityksellistä. Mitä tämä kannattaa. Kuka lukee. Ketä kiinnostaa…

Sitten muistin, että käydessäni torstaina Taidetalolla kaksi ihmistä kysyi mitä kirjoittamisilleni kuuluu. Eli voisi päätellä, että kiinnostaa…  Toinen jopa halusi itselleen Vuotoskirjan. Keskustelimme myös Lapista, mistä hän yllättäen onkin kotoisin. Suku ulottuu Länsirajalle, josta on Vuotoskirjassa ja myös itään, josta Kolmas kertoo. Kannustin häntä ja sukuaan kirjoittamaan paperille suvun historiaa. Menneiden muistelu ei ollut vanhempiemme sukupolven mielipuuhaa, ikävät asiat haluttiin painaa unholaan. Mutta niin kauan kuin on joku joka muistaa, kannattaa kerätä tiedot suvun historiaan. Kyllä tulevissa sukupolvissa on heitä, jotka haluaisivat tietää mistä ovat tulleet.

Ehkä pitää vaan aloittaa kirjoittaminen. Kyllä se siitä. Alku aina hankalaa, kuten vanha kansa tietää.

Kolmannen tanssin tapahtumapaikka on Lappi, kuinkas muuten. Siellä olen asunut 23 vuotta ja viettänyt kaksi kesää tutkimushommissa Kevolla ja Pohjois-Norjassa. Graduni nimi on Pohjois-Lapin jäkälien hivenainetaloudesta.

Lappi jäi minuun – ei siitä eroon pääse, enkä haluakaan. Viime vuosina Norjan avarat maisemat ja Jäämeri ovat syöpyneet yhä voimakkaammin mieleeni. Geenianalyysissä perimässäni on skandinaavia 1,6 %, irlantilais-skottilais-walesilaista 4,7% ja eskimo-inuiittia 2,4 % suomalaisuuden lisäksi. Ehkä sieltä tulee kaipaus arktisiin maisemiin.

Taas ensi kesänä menemme mentori-Liisani kanssa Norjaan. Seikkailin netissä ja kun kirjan tapahtuma-alue on kolttien asumaseutu, löysin Kirkenesistä mielenkiintoista tietoa.

Kirkenesissä vaikuttaa taideyhteisö Pikene på broen. Nimi sai minut aivan haltioituneeksi, minuahan opiskeluaikaiset ystäväni kutsuvat Pikeksi. Pikene på broen tarkoittaa Tyttöjä sillalla. Viitannee siihen, että heillä on kulttuuriyhteistyötä Venäjällä asuvien taiteilijoiden kanssa. Mikä onkin kirjanluonnokseni yksi kantavista aiheista, ihmisten yhteys ilman rajoja. Se on ihmiskunnan selviytymisen ehto. Ei rajoja ja eristäytymistä. Luonnonvarojen tasainen jakaminen. Ja tämä ilmastonmuutos, josta minulle luennoitiin jo 1970 -luvulla.

Tästä ei selvitä muutoin kuin ymmärtämällä, että ihmiskunta on yhtä ja etteivät valtioiden rajat merkitse mitään.  Tuntuupa kornilta. Helppoa se on sanoa täällä varakkaassa pohjoismaisessa demokratiassa. Yhteiskuntien eri vaiheet… Tarvitaanko satoja vuosia vai jokin pysäyttävä luonnonkatastrofi, joka tasaa olosuhteet maapallolla. Tai pahimmassa tapauksessa ihmisten itse aiheuttama väestön määrän pienentäminen. Kymmenen miljardia ihmistä on tämänhetkisten käsitysten mukaan maapallon kestokyky. Tähän pyrkimistä tappamalla ennustetaan. Onhan se jo menossa esimerkiksi Syyriassa, Myanmarissa… Luonto itsekin hoitaa asiaa. Syntyvyys laskee, Y-kromosomin koko on pienenemässä, elintavat (tupakointi, päihteet) laskevat hedelmällisyyttä. Syntyvyys on vähenemässä ensin alkuun ns. kehittyneissä maissa.

Näyttääkin siltä, että elintason nousu säätele syntyvyyttä tehokkaasti. Koulutus ja etenkin naisten tietoisuuden lisääminen ovat avainasemassa.

No hoh hoh, menipä synkäksi tämä pohdiskelu. Mutta aika ajoin muistutan itseäni, että vaikka tämä aika mielestäni on niin tärkeä juuri nyt, ihmiskunnan historiassa tämä on vain pieni välähdys.

Aion hakea apurahaa ainakin Nordisk kulturkontakt -ohjelmasta. Löysin myös edullisia majoitusvaihtoehtoja Kirkenesistä.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiosta – Yle ykkönen, paras, ei poppia – ohjelma Katja Ketusta,  hänen uudesta kirjastaan Rose on poissa, joka on Finlandia -palkintoehdokaskin.

Tulipa kuin nyrkki silmään. Ketun aihealue on suunnilleen sama kuin Kolmannessa: maaginen realismi, identiteetin etsintä, muodon muuttaminen, äidin kaipuu lapseen – lapsen äitiin, muisti – mitä muistetaan, millä tavalla muistetaan.

Kettu kertoi myös miten hän pääsee kirjoittamistunnelmaan. Ensimmäisenä tuli eristäytyminen. Tämän koin kirjoittaessani Vuotosta. Mies lähti mökille ja minä pihalle katoksen alle kirjoittamaan. Nyt olen yksin kotona ja kunpa virittäytyisin samaan kirjoitusvirtaan… Metsässä liikkuminen on myös hedelmällistä, se muuttaa havaintotilan, jolloin syntyy uusia oivalluksia.

Eli on vaan tartuttava asiaan. Olen lukenut kymmeniä aihealueeseen kuuluvia kirjoja. Tehnyt niistä muistiinpanoja. Luenpa muistiinpanot uudelleen. Jospa se sekamelska asettuu jonkinlaiseen järjestykseen ja runosuoni alkaa pulputa. Tai oikeammin sanat siirtyä sormien kautta tietokoneen uumeniin.

Ei tästä ajatusten myllerryksestä muuten eroon pääse kuin kirjoittamalla.

Tumppuja

Olen nyt kutonut koko kesänkin. Aikaisemmin olen keväällä siirtänyt lankakorit varastoon ja syksyn pimeiden laskeuduttua kantanut korit esiin. Mutta nyt kutomisvimma on ollut pakottava. Jopa helteiden aikaan kudoin joka ilta istuessani pormestarin tuolissani televisio taustalla ääntä tuottaen. Tuli vähän kuuma.

Sukkia on jo iso varastolaatikollinen. Niinpä aloin kutoa – pitäisi kai sanoa neuloa, mutta kun se viittaa mielestäni neulaan, joten minä kudon – TUMPPUJA.

Lapasia. Yleensä niitä ei tule käytettyä, koska ne ovat niin kylmiä. Sormeni kun palelevat hyvin herkästi. Niinpä keksin tehdä kahdella langalla yhtäaikaa. Ensin kokeilin yksi oikein, yksi nurin, mutta kauniimpi tuli mielestäni kaksi oikein, kaksi nurin -menetelmällä. Ja ovat lämpimät!

Lankoja ostin kesähelteillä kauppojen poistokoreista. Ei maksa paljon. Siksi voin myydä niitä halvalla: miehet 10 e, naiset 5 e, lapset 3 e. Tässä vaiheessa haluan vain päästä niistä eroon 😉

Viime joulunalusaikana olin Loimaan Wanhoilla joulumarkkinoilla myymässä sukkia ja lapasia. Sinne aion mennä nytkin, jotta pääsen noista eroon.

Jaa, miksenkö anna lapsilleni. No heillä on kuulemmma aivan tarpeeksi jo villatamineita… 😉

Eri värisiä. Koot 90 cm – >miehen kokoiset.

Nyt on vuorossa kirjoneulelapasia. Olen kiinnostunut vanhoista malleista, joita on vuosisatoja valmistettu.
Saapi vähän aivovoimistelua, kun pitää seurata ohjetta. Lapasista tulee lisäksi lämpimämpiä. kun monta lankaa kulkee mukana. Välillä sitten pitää kierrellä lankakeriä kun langat kietoutuvat.

Kainuun lapaset. Näin samanlaiset kesällä Norjassa Neidenin Kolttamuseossa. Kuuluukohan malli myös kolttien malleihin?
.
Matleena Fofanofin kuvio, joka on kuvattu Väinö Tannerin (ei poliitikko vaan tutkija) sadan vuoden takaisen  kirjan Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta kannessa

 

Enontekiön lapanen

 

 

 

 

 

Kuolemanjärven lapanen
Kahdella langalla kudotut lapaset
Kurkijoen perinteisen mallin mukaan tehdyt lapaset

Käsillä

Olen harrastanut käsillä tekemistä aina. Kutomaan opettelin tikkukaramellin pyöreillä tikuilla kuusivuotiaana, kun olin sairastelun jälkeen toipilaana ja pyysin äitiä opettamaan. Äiti antoi oikeat puikot käsiini ja opetti miten kutominen sujuu. Ensimmäinen kutomani tekele oli keltainen pikkunuken peitto. Se on tallella vieläkin.

Koulussa ensimmäisellä luokalla tehtiin kanavakankaalle reunasta alkaen erilaisia kuvioita. Minun pikku pöytäliinani tuli melkein täyteen ja näyttelyssä ekaluokan loppuessa se oli keskellä ja muiden oppilaiden työt ympärillä. Se oli minulle yllätys, mitään kehumista en muista.

Sitten kaikkea mahdollista vuosien varrella. Nuken vaatteita, jotka äiti heitti roskiin. Itkin ja äiti etsi niitä roskiksesta muttei niitä enää löytynyt. Muistan erikoisesti nuken keltaisen kellohameen, johon tein myös alushameen. Olisi niitä kiva nyt katsella. On jotain säilynytkin. Pikkuruisia pikkunuken vaatteita.

Kudottuja sukkia ja lapasia iso korillinen. Pitänee mennä myymään niitä jonnekin markkinoille tai antaa hyväntekeväisyyteen. Lähipiiri kun on sukkien suhteen kylläistä.

Viime talvena päätin, etten enää hanki uusia lankoja. Niinpä aloin tehdä lopuista langoista vaikka minkälaisia kudelmia. Itse asiassa se oli tosi mukavaa, suunnitella, mittailla lankojen menekkiä, kun tein kuitenkin samannäköiset kummastakin. Aivan pienet pätkätkin säästin, aion solmia ne yhteen ja tehdä jonkin hassun jutun. Solmukohtein langanpätkät voivat olla tehosteena pinnassa tai sisäpuolella lämmittämässä, esim. pipossa.

Sukkia ja lapasia jätelangoista

Huovutettuja tossuja, tauluja, pikkuruisia kirjoja, isompiakin (tuplakantinen koptilaissidos oli monivaiheisin), räsymattoja…

Jotain täytyy koko ajan tehdä. Nyt kutominen on tauolla ja iltaisin väritän värityskirjoja. Käsillä tekemistä sekin. Jotkut kuviot vievät yli kaksi tuntia. Ja lisää haluttaa tehdä.