Aihearkisto: Matkat kauemmas

Nordcap – Alta

Mehamnin leppoisten päivien jälkeen suunnistimme länteen – tai oikeastaan ensin etelään. Matkasimme turistipyydykseen, joka joissakin ihmisissä herättää ärtymystä. No, eihän sinne ole mikään pakko mennä.

Olimme jo nähneet monenlaista säätilaa ja tämä täysi tyyneys yllätti kuitenkin. Matkalla Lakselvin ja Ifjordin välillä.

Tie kiermurteli pitkin rantoja. Kapeita kohtia, mutkia mutkien perään ja sitten tunneleita. Pisin oli Nordcapin tunneli 6,875 km mantereelta  Magerøyan saarelle, jonka pohjoisosassa Nordcap sijaitsee. Se ei siis ole mantereen Euroopan pohjoisin paikka, vaan saarella sijaitseva pohjoisin maanteitse saavutettava paikka. Näin netti väittää, mutta onhan Slettnesin majakka vielä pohjoisempana, 71°05′22.6″N…

Tunneli tunneli tunneli, laulettiin lasten kanssa Norjan tunneleissa 1990-luvulla. Ja nytkin laulettiin kolmessa tunnelissa.

Olin  käynyt Nordcapissa vuonna 2007. Jääkaappimagneetista näin vuosiluvun, koska en löydä sen matkan kuvia mistään. Ikoninen kuva miehestä ja minusta, taustalla Nordcapin tunnus, maapallopatsas pituus- ja leveyspiireineen, on siis hukassa. Silloin oli huikaisevan kaunis ja kirkas kesäpäivä. Tuijotin pohjoiseen, joka peittyi salaperäiseen autereeseen ja mielessäni muljahti, kun kuvittelin siellä olevaa Pohjoisnapaa. Olin silloin elämäni pohjoisimmassa paikassa.

Meidän matkaamme sopi yöpyminen lähellä Nordcapia, kuten silloin aikaisemminkin. Yövyimme molemmilla kerroilla Skarsvågissa. Vuonna 2007 tosin eri paikassa. Yritimme silloin saada majapaikka Honningsvågissa, missä leirintäalue oli täynnä ja virkailija soitti Skarsvågiin ja varasi meille mökin. Hienoa asiakaspalvelua. Silloin mökin verannalta ihmettelin ihmisjonoja, jotka kiipesivät tunturin rinnettä ylös. No, silloin ei ollut nettiä ja sain myöhemmin tietää, että siellä oli Kirkeporten. Kyllä harmitti. Ajankohdan mukaan olisi ollut mahdollista nähdä keskiyön aurinko Kirkeportenin läpi.

Nyt kysyimme Base Campin vastaanotossa tietä Kirkeporteniin ja lähdimme kapuamaan rinnettä. Sitten erehdyimme oikealle kaartuvalle polulle, kävelimme ja kävelimme eikä kohdetta löytynyt. Alkoi jo vähän hämärtää. Onneksi oli netti, josta selvisi, että muodostelma oli alhaalla melkein vesirajassa eikä sitä näkynyt ylös. Niinpä laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas, vanhat jalat tekivät tarkkaa työtä harkitessaan jokaista jalansijaa. Vähän hirvitti. Kiertotie olisi ollut aika pitkä.

Niinpä viimein näimme Kirkeportenin muodostelman. On se hieno! Samalla näkyi Nordcapin sarvi niemen kärjessä.

Kirkeporten ja Nordcapin sarvi Mefjorden-vuonon molemmin puolin. Kumpikin muodostelma on ollut esikristillisenä aikana saamelaisten uhripaikkoina. Eikä ihme.

Olen nähnyt kuvia, joissa sarvi näkyy Kirkeportenin aukossa. Sen saamiseksi olisi pitänyt mennä alakautta rantaa pitkin. Olisi ollut kiva, jos vastaanotossa olisi kerrottu tarkemmin reitti – vasemmalle muutaman kymmenen metrin välein valkoiset tolpat – tai alas rantaan. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Jee, me selvittiin tänne ehjinä!

Base Campin mökki oli muuten erinomainen pohjapiirrokseltaan. Pieneen alaan oli saatu tarpeelliset asiat niin kätevästi, että keskelle jäi iso avoin tila. Astiat ym varustus oli tosi hyvä, verrattuna Mehamnin Adventure Campiin, jossa oli vain muutama lautanen ym vaikka makuutilat oli kuudelle. Kahvinkeitintä ei ihme kyllä ollut.

Illalla mökin ikkunasta rauhallinen tyyni näkymä. Autoja tuli Skarsvågiin tasaista tahtia.

Aamulla lähdimme Nordcapia kohti. Heti selvisi, että sää ei meitä nyt suosi. Sumu lisääntyi koko ajan. Tie oli kapea, mikä vähän ihmetytti kun liikenne oli aikamoista. Perillä oli paljon autoja. Emme maksaneet pääsymaksua rakennukseen, koska olin ollut siellä aikaisemmin jo ja matka-aikataulu vähän painoi takaraivossa. Mutta pysäköinti, WC ja muistomerkki olivat maksuttomia. Ne riittivät meille.

Sumu peitti maisemat ja tuuli, se oli myrskyluokkaa. Hyvä että pysyi pystyssä. Pohjoisnavan terveiset.

Nordcapin rakennus. Säiden ravistelemana ympäri vuoden. Ymmärrän hyvin, että pääsymaksu pitää maksaa sinne mennessä. Ei ole halpaa huolto näillä leveyspiireillä. Nordcapissa vierailee 200 000 ihmistä vuosittain. Paikalla on käyty  satoja vuosia. Se tuli tunnetuksi jo vuonna 1553, kun englantilainen tutkimusmatkailija Richard Chancellor kiersi sen. Aluksi laivat kuljettivat turistit Hornvikaan, mistä veneillä siirryttiin rantaan ja kiivettiin ylös.
Nordcap, 70°58′41″N, 25°58′30″E.   Jyrkänteet ovat äkkijyrkät, 307 m.
Puistattaa, kun katsoo alas.
Siellä se on sumussa, Pohjoisnapa. Yllättävän monipuolinen kasvillisuus. Etualalla väinönputki,   Angelica archangelica ssp.
Sumu jäi Nordcapiin. Tätä maisemaa oli kuvaamassa iso moottoripyöräilijäjoukko. Koko matkalla näimme yllättävän paljon matkailuautoja ja moottoripyöriä. Henkilöautot tuntuivat olevan vähemmistössä. Muutama auto veti matkailuvaunua. Näimme yhden megasuuren matkailuvaunun, jonka selviytymistä mutkaisilla kapeilla teillä ihmettelimme.
Tämä hiljensi. Vauhtiakin.

Lähdimme kohti Altaa. Sielläkin olin käynyt aikaisemmin, sillä samalla reissulla kuin Nordcapissa ja jonka kuva olivat hukassa. Alta eli norjaksi Alattio on yllättävän suuri kaupunki. Asutusta jatkui ja jatkui. Matkasimme Altan museoon, joka sijaitsee kaupungin länsiosassa. Halusimme nähdä kalliopiirrokset.

Alattion-Altan kalliopiirrokset on löydetty vasta 1960-70-luvulla. Piirrokset on kaiverrettu meren sileäksi hiomiin rannan silokallioihin 2000-7000 vuotta sitten. Niitä on kaikkiaan noin 6000 viidellä alueella, joista Hjemmeluft on suurin ja avoinna yleisölle. Kun kuvat löydettiin, ne maalattiin punaisiksi, jolloin ne näkyvät paremmin. Monien mielestä värittäminen poisti kuvista taianomaisuutta. Ennen pelkät kaiverrukset heräsivät eloon, kun valo ja varjot värittivät niitä. Osa kuvista on värittämättä.

Hirvenpääsauva oli käytössä kivikaudella nykyisten Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alueilla. Sauvaa käytettiin ilmeisesti rituaalisissa menoissa.
Kuva on maailman vanhin tunturipeurojen pyyntiä esittävä kuva. Noin 30 peuraa on ajettu johdinaitojen välistä pyyntiaitaukseen, osa vielä tulossa.
Karhua pidettiin mahdollisesti eläimenä, joka kykeni matkaamaan kosmisten maailmojen välillä. Kuvassa karhun jälkiä kulkee useisiin suuntiin.
Nauhamaiset hapsukuvat ovat erittäin harvinaisia. Ovatko ne koruja? Aurinko, kuu? Ansoja, kaloja, kotatelttoja? Kaulakoru? Emme saa koskaan tietää.

Paljon jää salaiseksi. Kuka näitä kuvia on tehnyt? Miksi? Mikä voima hänet – vai onko heitä ollut monta – on saanut kaivertamaan tuhansia kuvia? Onko hän ollut yhteisössään arvostettu vai hyljeksitty?

Kuvat saavat hiljaiseksi. Miten taitavasti tehtyjä, kuvaavat kohdettaan niin ilmeikkäästi, että lahjakkuutta on ollut jo silloin ihmisessä olemassa. Se ei ole muuttunut miksikään vuosituhansien aikana. Niin, milloin ihmisessä on kuvallinen lahjakkuus jalostunut? Minkälaisten tapahtumien tuloksena?

Museoreitin kaunista kasvustoa. Alvejuuri Dryopteris expansa, kiven päällä kasvava kataja Jubiperis communis ja silmäruoho Euphrasia.

Altasta lähdimme etelää ja kotisuomea kohti.

Tie Kautokeinoon kulki jylhän kanjonin läpi.

Matka lähestyi loppuaan. Runsas viikko oli vierähtänyt nopeasti. Laskeskelin Norjanreissujen määrää. Monta kymmentä kertaa vajaan viidenkymmenen vuoden aikana. Mieleen pulpahteli yhä uusia käyntejä, joiden paikkoja en kaikkia pystynyt muistamaan.

Mutta nämä viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikaiset vierailut muistan. Niissä tiivistyy monta asiaa: tietenkin Norjan maisemat ja tunnelma, jotka karuudessaan vaikuttavat joka vierailulla. Ystävän seura, kun on niin helppo olla yhdessä, saa olla aivan oma itsensä. Muistin, kun kerroin työkaverille tämän matkakaverini vierailtua 45 vuotta sitten Posiolla, että me olemme hänen kanssaan tekemisissä varmasti elämämme loppuun asti. Työkaveri kysyi, mitä me sitten tehtäisiin ja arvelin, että ehkä vielä asumme uudelleen yhdessä vanhoilla päivillämme. Sitähän nämä matkat ovat. Ja sitten vielä se, että pääsee pois näistä arkisista ympyröistä ja kaikesta rasittavuudesta, joka elämään liittyy. Että kiitoksia kovasti matkaseurasta, rakas elämän mittainen ystäväni. <3

”Me silloiset, emme ole samat enää. Mutta olemmehan, olemme me.”

 

 

Mehamn – Hurtigrutenin pohjoisin satama

Saavuimme Mehamniin Utsjoen kautta, sitten Nuorgamiin ja Tanalta käännyttiin lähteen. Olipahan ajokokemus. Tiessä oli tuhat mutkaa, välillä hyvin kapeaa, huonopintaista, kuoppaista, välillä uutta päällystettä ja lisää leveyttä. Muutaman kymmenen kilometrin matkaan meni monta tuntia.

Store Breitholmen Laksevfjordissa. Maisemat olivat niin henkeä salpaavat, että piti pysähtyä postimerkin kokoiselle levikkeelle.

Perillä Mehamnissa olimme samaan aikaan, kun Hurtigruten oli laiturissa eli seitsemän jälkeen illalla. Majoituimme, söimme ja rentouduimme.

Perille on päästy! Takana 650 km , 12 tuntia, siis tänään.
Ensimmäinen aamu

Ensimmäisenä päivänä kävimme Mehamnin ”must”-museossa eli Nissemuseossa.  Käsittämätön  paikka. Jouluhahmoja on 40-45 000!

Mehamnin Nissemuseo eli joulumuseo, tarjolla myös majoitusta ja ruokaa.
Sarjassamme käsittämättömiä ihmisen aikaansaannoksia.
Veljekset Raymond ja Odd-Einari Tetlie omistavat museon. Ensimmäinen joulupukki oli vasemmalla oleva hahmo vuodelta 1936, jonka Raymond sai nelivuotiaana. Museotavaroita on siis kerätty 57 vuotta. Keskellä oleva oli lähetetty Afrikasta.
Katotkin olivat täynnä riippuvia joulukoristeita.
Adventure Camp Mehamn Rorbuer. Keltaisessa rakennuksessa on reception, ravintola ja yläkerrassa yhden huoneen majoitustiloja. Oikealla olevassa rakennuksessa oli toilettitilat ja lounge. Poreallaskin löytyi, mutta näytti siltä, ettei ihan vähään aikaan ole käytetty. Me majoituimme vasemmalla näkyvässä keskimmäisessä mökkissä nro 3.
Olemme viehättyneet laiturielämään ja se oli tässä majoituksessa parhaimmillaan.

Mökkimme verannalta bongasimme lintuja ja meduusoja.

Hiusmeduusa, Cyanea capillata.
Korvameduusa, Aurelia aurita. Heitä oli paljon.

Lintuinfluenssa on levinnyt kesän aikana myös Ruijaan. Meille kerrottiin, että kuolleita lintuja on ollut runsaasti, mutta nyt epidemia näyttää laantuneen. Nissemuseon hoitaja kertoi liikuttavan kertomuksen haahkaemosta kuolleiden poikastensa äärellä. Näimme eräällä emolla yhden poikasen.

Lintuinfluenssavaroitus.
Tässä oli joku lintu päättänyt päivänsä. Miksi, lintuinfluenssan vuoksiko vai muuten? Alhaalla vasemmalla on ”kotimme”.
Luonto oli tehnyt tehtävänsä – teoreettisesti ajatellen kulkutaudit on tarkoitettu karsimaan liian suurta populaatiota. Yksi parvi lenteli eri puolilla Mehamnia.
Siellä on Pohjoisnapa.

Mehamnin pohjoisin niemenkärki Vevik oli ollut sodan aikaan saksalaisten miehittämä. Voi vaan kuvitella,  miten saksalaiset nuoret miehet tähyilivät Jäämerelle josko sieltä vihollinen hyökkää.

Mökkikylämme takana nousi Vardholmen, jossa odottelimme Hurtigrutenia eräänä iltana. Sitä ei kuulunut eikä näkynyt, mutta kukkia löytyi.

Kasvitieteilijän onnen hetkiä.
Pohjansiankärsämö, Achillea millefolium ssp alpestris. Näitä kasvoi paljon.
Erikoista oli, että lilaa siankärsämöä oli varmaan  kolmasosa siankärsämöistä.
Halikka, Mertensia maritima, jota ei kasva Suomessa.
Honckenya peploides, suola-arho.
Erittäin makeita ja mehukkaita hilloja, merituulten maustamia. Hyviä olivat.
Papaver croceum, Siperianunikko.
Pietaryrtit ja hiirenvirnat muodostivat kauniita kasvustoja.

Viimeisenä päivänä kävelimme kylän itäpuolella sijaitsevan Nordmansethvatnetin ympäri kiertävää luontopolkua ja kiipesimme jyrkkää rinnettä ylös.

Nordmannsethvatnetin yläpuolisesta rinteestä uusi näkymä Mehamniin.
Ja silloin näimme taistelevat linnut! Lokit olivat merikotkan kimpussa, tekivät syöksyjä ja ajoivat merikotkan pois.

Luontopolkua kulki paljon porukkaa. Rinteen alaosassa olivat hienot rakennelmat, WC ja grillausrakennus. Istuimme ulkona pöydän ääressä, moikkailimme ohittajia – kaikki täällä tervehtivät – ja kanssamme tuli juttelemaan vanha rouva, joka kertoi laveasti elämästä Mehamnissa.

Polun varresta alkoi erottua yhä enemmän kasveja. Muistelin Pykeijän äärettömän runsasta kasvimaailmaa. Täällä oli osin samoja kasveja, mutta vielä jäi Pykeijä ykköseksi.

Alchemilla alpina, tunturipoimulehti.
Alchemilla, poimulehti, en pysty määrittelemään tarkemmin kun kasvikirja jäi kotiin.
Allium falcifolium, viikatelehtisipuli.
Campanula rotundifolia subsp. gieseckeana, Lapin kissankello, hän oli tosi pieni.
Carex pallescens, kalvassara.
Chamenerium angustifolium, maitohorsma. Isossa kasvustossa pörräsi kymmeniä kimalaisia.
Lupinus nootkatensis alaskanlupiini. Suurena kasvustona. Tätä en meinannut uskoa, haitallinen lupiini levinnyt tänne maailman ääreen asti! Luin, että tämä on levinnyt myös Islantiin, jossa ensin ajateltiin sen olevan hyödyllinen, mutta sitten tajuttiin sen valloittavan kasvutilaa paikallisilta lajeilta. Lampaat tosin syövät sitä mielellään, vaikka hyönteisille lupiinin sisältämät alkaloidit ovat myrkyllisiä.
Parnassia palustris, vilukko.
Tästä en ole varma, kun sitä kasvikirjaa ei ole mukana. Onkohan joku peippi?
Salix clauca, tunturipaju.
Silene acaulis, tunturikohokki, oli kukkinut jo. Sydämen muotoinen kuten Ecceroyssa.
Tofieldia pusilla, pohjankarhunruoho.
Veratrum album L. subsp. lobelianum (Kýchavice bilá), valkopärskäjuuri. Tämä oli jännä, ensimmäinen havainto elämässäni. Sudenmarjan sukulainen, minkä voi päätellä lehdistä. Erittäin myrkyllinen, mutta käytetty joskus aivastuspulverina. ? Suomessa vain Utsjoella Vaisjokivarressa lähellä Norjan rajaa. Ruijassa, Kuolan niemimaalla ja P-Venäjällä runsaana.
Vicia cracca, hiirenvirna eli hiirenherne.

Voi miten hyvä olo tuli näiden kasvien löydyttyä.

Viimeisenä Mehamin iltana Adventure Campin ravintola oli auki (sairastapauksen vuoksi oli ollut suljettuna) ja kävimme syömässä.

Haddock – kolja-ateria, nam!
Jälkiruoaksi valtava annos jäätelöä ja makoisia tuoreita hilloja.

Mehamnin vierailu päättyy huomenna aamupäivällä, kun jatkamme matkaa. Haikea on mieli, kun seuraavasta vierailusta ei ole mitään takeita. Hyvää yötä!

Mehamnin yö,  meidän viimeinen.

Viimeisenä aamuna laiturilla näimme kalanpoikasparven ja meritähden vilkuttelemassa hyvästiksi.

Gamvik, Slettnes – 71°05′22.6″N – 28°13′06.2″E

Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä.  Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.

Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.

Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään   saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan.  Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.

Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.

Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.

Gamvikin jälli on muisto ajoilta, jolloin kuivakalan tuottaminen oli Gamvikin keskeisiä toimintoja. Jälli pystytettiin todennäköisesti heti sodan jälkeen ja se oli käytössä 1960-luvun lopulle asti.

Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.

Yhteysalus Gamvik on rakenteeltaan hyvin vankka.  Sen on rakentanut J.R. Aasín veneveistämö Vestesissä. Vain kaksi tämäntyyppistä venettä on säilynyt, toinen on Berlevågissa.
Vanha vene  Gamvikin museon edustalla
Slettnesin majakka

Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.

Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.

Seinän paksuus näkyy ikkunan kohdalla. Miten ihmeessä tämä on pystytty rakentamaan yli 100 vuotta sitten?
Majakan portaikon nuppi. Miten monet kädet ovatkaan siihen tarttuneet, karheat, isot, känsäiset…
Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?
He juoksevat vastaan meitä
Moikka moi

Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalle ja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.

Kollfjordenin rantatunturi

”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.

Lähteet: Kalatehtaasta museoksi, Gamvik Museum, esite
Slettnes lighthouse – esite

EDIT tammikuussa 2024: Vein Gamvikin kansan terveiset Kainuun hiljaiselle kansalle joulukuussa 2023. He ilahtuivat.

 

Kongsfjordin Veinesissä tuulessa ja sateessa

Norjan matkan neljäs päivä oli yhtä sateinen kuin edellinenkin päivä, jolloin he olivat pakkautuneet autoon ja ajaneet Varangerin ylängön kautta Båtsfjordiin. Oli satanut koko ajan ja tuullut rankasti, jolloin he olivat tyytyneet kaupunkikierrokseen ja juoneet päiväkahvit kahvilassa. Vähän ostoksia tietenkin tehtiin.

Mutta viimeinen päivä oli käytettävä hyvin. Niinpä he pukivat lämpimät vaatteet, ottivat sadevaatteet  ja evästä. Kongsfjordin pohjoinen niemimaa Veines oli kohteena. He muistelivat Ecceroyn rakasta niemimaata. Onko Veines samanlainen?

Kongsfjodin Veines. He halusivat nähdä Storvikan muinaisen saamelaisten asuinpaikan, lintujen tarkastelukopin ja tietenkin niemen kärjen.
Velkommen – tuntuipa kivalta saada tervetulotoivotukset parkkipaikalla.

Hän oli koko vierailun aikan yrittänyt tunnistaa paikkoja, joissa he olivat käyneet Kevon kesänä 1974. Vuorten silhuetit olivat kait pysyneet samanlaisina 48 vuotta, mutta tuttuja paikkoja ei vaan ollut löytynyt. Mutta nyt tapahtui jotain.

Peter ja Juho rannalla 1974. Vasemmalla niemessä oleva valkoinen talo on hyvä tuntomerkki…
…siellähän on edelleen se valkoinen talo vieressään pienempi rakennus! Tällä rannalla oli hänkin kävellyt, 48 vuotta sitten. Ympyrä sulkeutui, taas.
Lintuja matkalla ei ollut paljoa näkynyt, mutta rannalta ponkaisi lentoon haahkaparvi.

Tuuli yritti repiä heidän päältään sadeviitat mukaansa. Silmälasit peittyivät sadepisaroihin hetkessä. Kameraa piti suojata ihan tosissaan. He eivät kuitenkaan miettineet säätä tai millaista olisi ollut kauniilla säällä. Täällä oltiin nyt ja lähdettiin saamelaisten muinaista asuinkenttää kohti.

Saamelaisten muinainen asuinkenttä siellä alhaalla. He kuvittelivat kotaryhmää, kalastusvälineitä, veneitä, lapsia juoksentelemassa tasaisella kentällä, poroja. Muinaiset elämisen äänet pilkahtivat heidän kuvitelmissaan.

Polkuja ei oltu viitoitettu maastoon, jolloin he kulkeutuivat ylös eikä alas rantaan. Rantaa pitkin olisi ehkä päässyt niemen kärkeen asti. Nyt he ohittivat huomaamattaan lintujenkatselukopinkin ja etenivät polkua pitkin niemen kärkeä koti.

He etenivät aluksi selvää polkua.

Taivaalta kuului kraakuntaa. Ensin he luulivat lintua varikseksi, joita oli näkynyt hämmästyttävän paljon, mutta kuvan suurennos osoitti Veinesin tunnuslinnun tunturihaukan eli jaktfalkin lentelevän rantaviivaa myötäillen. He ilostuivat kovasti linnun ilmestymisestä kovassa tuulessa ja sateessa.

Jaktfalck eli tunturihaukka, Falco rusticous, tuli katsastamaan vierailijoita.
Toisen maailmansodan aikaisia saksalaisten joukkojen jälkiä oli Veinesin niemimaan kärjessä, kuten Ekkeroylläkin.
Kummallisia rautarakennelmia, kait saksalaisten jäljiltä. He olivat näkevinään niissä tilataidetta…
Kasvillisuutta ääriolosuhteissa. Kataja painautuu maata pitkin eikä kurkottaudu kallion reunan yläpuolelle tuulien riepoteltavaksi.

Suojaisassa notkossa kasvoi useita väinönputkia. He keräsivät niiden siemeniä. Mahtaako kasvaa etelässä?

Väinönputki, Angelica arcangelica, pohjoisen voimapakkaus
Ruohokanukan, Cornus suecica, marjat hohtivat punaisina.
Siellä jossain kaukana on Pohjoisnapa, josta kylmät tuulet toivat tuliaisensa.

He eivät edenneet aivan niemen pohjoiskärkeen asti. Tuuli tuntui voimistuvan ja vaakasuorana lentävä sade alkoi kastella sadeviittojen ulkopuolelle jäävät kädet ja polvet.  He kääntyivät ja päättivät etsiä lintujentarkkailukopin, jossa voisi syödä eväät suojassa.

Lintujentarkkailukoppi roikkui jyrkänteen reunalla. Oli pakko luottaa norjalaiseen rakennustaitoon.
Lintujentarkkailukoppi löytyi jyrkänteeltä sojottavalta kapealta niemekkeeltä. Kaipa se oli hyvin kiinnitetty…
Hieno paikka lintujen tarkkailuun – keväällä. Nyt lintuja ei näkynyt.
Veinesin ja pääkylän välisen kannaksen rannalla karimetsot, Phalacrocorax aristotelis, pitivät kokousta.

Matkan päätteeksi he lähettivät terveisiä ystävälle, joka siinä myrskytuulessa taittoi matkaa Hurtigrutenilla Kirkkoniemestä. Onneksi he olivat lujalla maaperällä!

Matka Berlevågiin

Toisena päivänä he lähtivät rannikkoa pitkin pohjoista kohti tai oikeammin luoteeseen. Näytti säätiedotuksen mukaan siltä, että tämä olisi heidän vierailunsa ainut sateeton päivä.

Tie kiemurteli aivan rannikkoa pitkin. Oikealla Barentsin meri – milloin se vaihtuukaan Jäämereksi – vasemmalla vuorenseinämä. Tie oli paremmassa kunnossa kuin 1970-luvulla.

Berlevåg ilmasta
Berlevåg – onko täällä eiffeltorni?

Berlevåg Havnemuseo oli juuri avautunut. He katsoivat vitriinien lisäksi kaksi filmiä, Berlevågin aallonmurtajien rakentamisesta – taistelusta meren kanssa – ja sodan aikaisesta partisaanitoiminnasta. Hiipien heidät valtasi tietoisuus elämän ankaruudesta näillä äärimmäisillä rannoilla ja ennen kaikkea, sodan armottomat olosuhteet ja historiankulun vaikutukset tavallisten ihmisen elämään. Kaupungissa oli kunnioitettu näiden elämänkohtaloiden arvoa. He päättivät etsiä Dagny Loen kotipaikan Sandfjordin rannalta.

Kala haukkoo henkeä. Muovia, muovia, metallia, köysiä, muovipalasia, voi mitä kaikkea eteen joutuukaan… Lapset pelastavat maailman, tekivät tämän taideteoksen kotirannoiltaan löytyneistä jätteistä. Niin surullista, niin toivoa herättävää.

Berlevågin kaupunki oli pieni ja nopeasti katsastettu. Norjalaiseen tapaan ruokaravintolat avautuivat vasta kolmelta iltapäivällä, joten he tyytyivät pikaruokaan. Arktisessa Lasistudiossa he ihailivat lasin kauniita muotoja ja värejä. Matkan matkamuistot hankittiin täältä.

Takapihan taidetta

Sandfjord avautui avarana. Hän muisti. Hän muisti kävelleensä hiekkarannalla silloin kauan sitten. Hiekka toivotti tervetulleeksi, meri kuohahteli, no tulithan sinä sitten. Me tässä leivomme hiekan kanssa, samalla tavalla kuin silloin, kauan sitten, joka vuosi, aina vaan.

Olet meri rakastettuni, olen ranta, joka ei voi paeta…

Sandfjordin itärannalta Løkvikasta löytyi Dagny Loen perheen koti, jossa Dagnyn ja hänen Nelly-sisarensa perheet auttoivat partisaaneja eli norjalaisten ja venäläisten muodostamia ryhmiä, joille he antoivat ruokaa, vaatteita ja kertoivat saksalaisten liikkeistä kevättalven 1943 aikana. He paljastuivat ja kaikkiaan seitsemän miestä, mm. Dagnyn mies, mestattiin elokuussa 1943. Dagny sisarineen kuljetettiin Saksaan keskitysleiriin. Kahdeksasta lapsesta vauva otettiin mukaan Saksaan, mutta kuoli matkalla. Muut lapset selviytyivät. Yksi  lapsenlapsista valmisti dokumentin, jonka he katsoivat museossa. Entinen kotitalo Sandfjordin rannalla on entisöity. Itku oli lähellä filmiä katsoessa.

Loen perheen koti Sandfjordin itärannalla. Matalassa varvikossa lasten oli hyvä juoksennella.
He keräsivät varvikosta lintujen syömien merisiilien kuoria, höyheniä ja oksia mandalaan Loen perheen muistoksi
Avaruus, meren tauoton kohina, yhteys, jatkuvuus, ihmisen pienet pilkahdukset ajan pyörteissä.
Hänen oli helppo kulkea polkua alas hietikolle. Keveys ulottui jaloista mieleen asti. Että olen taas päässyt tänne, minne en enää ikinä kuvitellut tulevani. Yhteen kauneimmista paikoista, joissa olen käynyt.
Sileistä silein hietikko odottaa

 

 

Matka menneisyyteen

Pohjois-Norjaan oli tehnyt mieli koko vuoden  viime vuoden elokuun Pykeijan ja Ekkeroyn vierailun jälkeen. Mielessä oli välkkynyt avaruus, karuus, raikas ilma jota on niin kevyt hengittää. Ja ystävyys, päivien yhdessäolo hyvän ystävän kanssa, jonka kanssa ajatellaan samoja ajatuksia samaan aikaan. Se ei kuitenkaan vähentänyt keskusteluja.

Matka oli pitkä, melkein 2000 kilometriä. Siihen kului useita päiviä, mutkineen ja monine kohtaamisineen.

Kotoa lähtiessä oli yksi aste pakkasen puolella ja kuura peitti nurmikon. Ensimmäiset keltaisen vivahdukset erottuivat lehtipuissa Keski-Suomessa. Päiviä myöhemmin matkan jatkuessa  Oulujärven pohjoispuolella erottuivat selvästi keltaiset sävyt ja huippunsa ruska saavutti Kaamasen ja Utsjoen välillä. Hän ei muistanut nähneensä näin hienoa ruskaa vuosikausiin. Silmiä häikäisi ja he huokailivat ihastuksesta. Lämpötilat keikkuivat noin kymmenessä asteessa.

Lapin ruskaa

Tämä matka oli myös matka menneisyyteen. Hän oli ollut 1970-luvulla kaksi kesää tutkimusapulaisena Kevon arktisella tutkimusasemalla Utsjoella. Ensimmäisenä kesänä MAB- tutkimusryhmä pyöräili polkupyörillä ympäri Lappia jäkälä- ym. näytteitä keräämässä, mutta toisena kesänä he saivat sentään käyttöönsä aseman volkkari-kleinbussin.

Hän oli mukana myös eläintieteilijöiden kanssa Varangin niemimaan pohjoisrannoilla.  Hän oli alkanut muistella näitä melkein viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja  ja mieleen pulpahteli hitaasti paikkoja, nimiä ja tapahtumia. Hän kaivoi esille silloin kuvaamiaan dioja, niitä kun silloin otettiin. Ei niitä paljoa ollut, alle parikymmentä kukkakuvien lisäksi, mutta niitä katsellessa hänet valtasi kummallinen olo.

Yksi kuva oli saatu muilta ja siinä hän oli itse mukana. Vähitellen hän muisti tuon  matkan, missä istui autossa, kuka vieressä, mitä oli päällä ja keskustelun vieruskaverin kanssa pulmusista. Hänet valtasi tunnelma, joka välittyi kuvistakin. Ja näin hän muisti, mitä sitten tapahtui. Ja mitä ei tapahtunut.

Ensin hän ei muistanut kenenkään nimiä. Vähitellen nimet putoilivat näkyviin yhden nimen päivävauhtia. Oman itsen näkeminen kuvassa oli hyvin hämmentävää ja toi mieleen nuoren tytön ensi askeleet naisen maailmaan.

Puusto loppui, kun tie kiipesi Varangin niemimaan ylätasangolle. Näkyi kauas. Tie piirsi laajoja kaaria tundralla. Liikennettä ei ollut. Valo viipyili vielä, hämärä lymyili matalan varvikon suojissa valmiina syöksähtämään esiin ja levittäytymään.

Loivia mutkia, näkyy kauas, ei ketään missään

He löysivät helposti majapaikkansa. Kongsfjordin kalastajakylä on nykyään pieni, vain 40 asukasta. Norjalaiseen tyyliin kylä muodostui yhden perheen taloista, kaikki erivärisiä. Ketään ei näkynyt missään.

Kongsfjord ilmasta, pohjoisimpana Veines-niemi

Satama löytyi helposti ja laiturilla sijaitseva majapaikka myös. Talo oli aivan hurmaava. Riehakkaina he levittäytyivät pussukoineen sisään ja ihastelivat kodikasta ja hyvällä maulla sisustettua interiööriä.

Lovisenborg på kaijjen. He olivat jo Ekkeroyssa ihastuneet laiturielämään.

Iltakävely laiturilla vahvisti sen, että tässä kylässä hän oli kuvannut kalastustyöntekijöiden kalankäsittelyä. Neljäkymmentä kahdeksan vuotta sitten.

Kongsfjordin kalalaituri 48 vuotta sitten

Hänen mieleensä vyörähti näiden vuosien tapahtumakavalkaadi, miten paljon kaikkea, perhe, työt, asumiset, muutot, kaiken maailman tekemiset ja kohtaamiset, ja nyt, kun tätä kaikkea on jäljellä enää luultavasti vähäinen määrä, ympyrä on näiltä osin sulkeutunut.

Ensimmäinen ilta. Aurinko laski tunturin taa.

 

 

 

 

 

Sanoja sanoja kirjoiksi

Pitkään arvuuttelin lähdenkö vai en. Matka on pitkä, sinne ja takaisin kotiin. Pimeys alkaa vallata päivää jo iltapäivästä ja luntakin viskoo teille, jääksi asti.

Mutta sitten alkoi tehdä mieli lähteä jonnekin. Aamulla suunnata auton nokka pohjoista kohti, radio auki ja maisemat vilisevät. Niinpä ilmoittauduin Lapin kirjallisuusseuran Tekijöiden päivään, joka tänä vuonna järjestettiin Kemijärvellä, entisessä kotikaupungissani. Olen seuran jäsen ja osallistunut kuusi vuotta sitten Kittilässä Tekijöiden päivään, jossa esittelin esikoistani Vuotos-kirjaa.

Satoi vettä. Tihkua, vähän siis, mutta tauotta. Pyyhkijät touhusivat koko päivän. Odottelin lumirajaa ja Vuokatissa se oli. Ihmekös että siellä on niin paljon talviurheiluaktiviteetteja, lunta on. Tosin päivän vesisade oli lumen pintaa  laskenut. Mutta valkoista oli.

Sadepisarakatto, jossain Pohjois-Savossa

Matkalla näin lapsiani ja lapsenlapsia. Olipa mukavaa. <3

Seuraava päivä avautui aurinkoisena. Sateesta ei ollut tietoakaan. Poroja alkoi ilmestyä teille. Kuusamontiellä edessä ajavien autojen perävalot loistivat punaisina ja kaartoivat vasemmalle. Pääsin paikalle ja siinäpä poro jökötti jalat harallaan ja nuoli tien pinnasta suolaa, silmät vaan muljahtelivat päässä. Näitä tilanteita oli sitten Lapin puolella tuon tuostakin. Muutoinkin poroja näkyi paljon, osa tien penkalla syömässä ruohoa. Muistelen, että edelliselläkin vierailulla poroja näkyi paljon. Miksi tulevat nyt teille?

Rovaniemellä sitten oli täysi talvi. Valkoista lunta, pikkupakkasta. Pyhällä talvitohinat päällä. Rinteessä tuolihissi kuljetti ihmisiä ylös ja ladut odottivat hiihtäjiä.

Talvi on

Tekijöiden päivä keräsi Kemijärven Kulttuurikeskukseen runsaasti väkeä, laskin yli 60. Osalla maskit, suuremmalla osalla ei. Ilmeisesti paikkakunnan koronatilanne on maltillinen. Minä pidin maskia koko päivän. Ja maskista huolimatta minut tunnistettiin, vaikka olen asunut muualla 20 vuotta, sillä 2002 vuoden alusta muutin Loimaalle. Oli kuin noita 20 vuotta ei olisi ollutkaan, juttu luisti keveästi. Tosin päivitimme elämäntilanteitamme, lapsenlapsia laskimme ja kuvia näyttelimme.

Ohjelmassa oli tärkeimpänä vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneiden lappilaisten esikoiskirjailijoiden haastattelut. Ne toteutettiin hienosti, kun  haastattelija vaihtui kirjan aiheen mukaisesti. Tällöin jokainen keskustelu oli erilainen ja mielenkiintoinen. Kahdeksan kirjailijan haastattelu olisi voinut olla puuduttava kokemus, mutta nyt ei ollut.

Kaikista haastatteluista välittyi intohimoinen kiinnostus kirjallisuuteen ja se ilo ja mielihyvä, minkä kirjoittamisesta saa.

Tärkeitä ovat myös he, jotka kirjoja lukevat, saavat elämäänsä näkökulmia, mielipiteitä, lohtua, iloa, surua, yhteenkuuluvuutta. Ilman lukijoita ei olisi kirjojakaan.

E-kirjoista ja äänikirjoista myös puhuttiin. Kuitenkin kaikille meille tärkein on se kirja, jonka otat käteen, haistat, selailet, luet, palaat taaksepäin, suljet illalla kun käyt nukkumaan.

Tosin e-kirjojen ja äänikirjojen käyttö on tuonut uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Se on hyvä. Tosin samaan aikaan painettujen kirjojen määrä on vähentynyt.

Hieman tilastoja: Vuonna 2019 kirjamyynti  oli euroina 248 milj.  (+2 %), josta 9 % sekä e-kirjoja että äänikirjoja.   Kirjoista 58 % oli e- ja äänikirjojen osuus ja 40 % kirja-kirjoja. Kirjailijan kannalta hankalaa on se, että korvaus e- ja äänikirjoista on noin 65 senttiä, kun painetusta saa noin 3 e.

Kustantajan  puheenvuorossa Matti Ylipiessa kertoi, että runokirjoja ja novelleja, etenkin novellikokoelmia ei juuri oteta kustannettavaksi. Ei mene kaupaksi. Eniten menee sotakirjoja ja omaelämänkertoja. Että sillä lailla. Sitä on tullut julkaistua noita marginaalin kirjoja… Novellikokoelmia julkaistaan vain nimeä saaneiden romaanikirjailijoiden välitöinä. Eli ainoastaan pitkät tekstit, romaanit menevät kaupaksi.

Haastatellut kirjoittajat, ympäri Lappia. Takaa vasemmalta Laura Torvinen Torniosta (Kummitustarinoita), Posiolta Höyryhatut (Nämä värit eivät ole tämän maailman), Kirsi Karhu Rovaniemeltä (Unelmalista), Mirjami Hiltunen Kittilästä (Siirin ja Santerin hoviväki), istumassa vasemmalta Kari Tallavaara Pelkosenniemeltä (Moukku),  nuori kemijärveläinen runoilija – etunimi ja runokirjan nimi hukassa – Tervola, Tuomo Pirttimaa Kuusamosta (Hete),  kirjailija Länsi-Lapista – nimeä en muista, kirjan nimissä oli Kiehisiä. Kunpa olisi ollut luettelo heidän nimistään ja kirjoistaan.
Järjestäjät Tuula Luiro ja Pekka Iivari jakoivat haastatelluille muistot Kemijärvestä. Tuula muuten valittiin Lapi Kirjallisuusseuran uudeksi puheenjohtajaksi. Onnea!

Musiikkiopiston oppilaat esittivät musiikkia ja voi, miten taitavia he ovat! Mieleeni muistuivat oppilaskonsertit, joita kävin kuuntelemassa Kemijärvellä asuessani melkein joka kuukausi. Oli hienoa seurata oppilaiden kehittymistä pienistä oppilaista taitaviksi soittajiksi. Muutoinkin Kulttuurikeskuksen sali sai mieleeni vyörymään lukuisia tilaisuuksia,  koulutuksia, seminaareja, tapahtumia, näytelmiä (myös itse esiinnyin Tulipunakukassa), konsertteja, Vuotostilaisuuksia… Niitä mahtui kymmenittäin vuosiin 1986-2002. Kulttuurikeskus valmistui vuonna 1986 hienolle paikalle Pöyliöjärven rannalle.

Kulttuurikeskuksen ikkunoista avautuu hieno näköala Pöyliöjärvelle. Tapahtuman kunniaksi lukuisat jätkänkynttilät loimusivat ympärillä.

Tapahtuma oli varsin hyvin järjestetty. Kaikki oli otettu huomioon. Tarjoilut olivat erinomaiset, porokeitto mahdottoman hyvää ja kampanisut pehmeitä ja makoisia. Tunnelma oli käsinkosketeltavan mukava, iloinen ja välitön. Kävin monia keskusteluja muiden osallistujien  kanssa. Sain muutaman kirjani  myydyksi ja myös vaihdoimme toisten kirjoittajien kanssa kirjojamme. Ostin itse pari kirjaa. Lisäksi annoin näytteen tuotannostani 😉 kemijärveläiselle kirjallisuuden opettajalle.

Täytyy vielä kertoa, että Kemijärvelle on muuttanut nuoria luovia ihmisiä, jotka osallistuvat kulttuurielämään. Kuulinpa lausahduksen, että Kempasta tehdään Kirjoittajien kaupunki. Menestystä hankkeelle!

Lopuksi juttelin pitkään Atrain&Nord -kustantamon (entinen Nordbooks ja Atrain-kustannus yhtyivät) Matti Ylipiessan kanssa. Nordbooks julkaisi syksyllä 2014 Vuotos-kirjani. Olimme pari vuotta sitten yhteydessä Kolmas tanssi –käsikirjoituksestani ja Matti oli siitä silloin kiinnostunut. Kirkenesin residenssivierailulla sitten luovuin  koko kirjan kirjoittamisesta, koska mieleni täyttyi ristiriidoista: saako ei-saamelainen kirjoittaa saamelaisten asioista, onko se kulttuurista omimista, yritänkö vaan ratsastaa sillä suosiolla, joka tällä hetkellä on saamelaiskulttuurilla?

Mutta käsikirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Jeff, Lewatle ja Neo katsovat kummissaan. Tarina jäi kesken, eikö sitä jatketa….

Matti rohkaisi kirjoittamaan tarinan loppuun ja lähettämään hänelle.  Katsotaan sitten uudestaan. Josko tarina päätyisi kirjaksi.

Hyvillä mielin lähdin takaisin Pyhälle. Seitakerossa lepäsin, tein kävelyjä kirpenevässä pakkasilmassa ja ihailin edelleen, Seitakeron 26 vuoden jälkeenkin, läheisiä maisemia. Rinteessä muuten on aika myllerrys, hotellin tasanteelle ja lähirinteeseen rakennetaan runsaasti taloja. Hmmm….

Hotellilla nautin jättirapuja virvoittavan juoman kera
Opastuskeskuksessa täytyy aina käydä. Jotain uutta joka kerralla. Nuo kun oppisi…

Ekkerøyn lintumaailmassa

Pykeijästä jatkoimme matkaa Varangin vuonon etelärantaa länteen Varangerbotteniin, sieltä pohjoisrantaa itään Vesisaaren kautta Ekkerøyyn. Olimme Pykeijän Sankkarilta katselleet horisontissa näkyvää kohoumaa, jossa olimme vierailleet jo kahdesti aikaisemminkin.

Ekkerøyssä yövyimme Havhestenissä, joka sijaitsee kaijjalla eli laiturilla vanhassa katkarapujalostamossa. Heti ovesta ulos astuessaan pääsee laiturille meren ja lintujen maailmaan.

Kolmatta kertaa yövyimme Havhestenissä, aikaisemmin Edwinissä ja nyt Åstassa.  Omistaja oli vaihtunut ja huoneissa oli tehty remonttia. Netissä on muuten vanhat kuvat. Nyt on todella paljon viihtyisämpää.

Havhestenin Åstan olohuone
Åstan olohuoneen ikkunasta on näkymä kaijjalle. Taustalla oleva häkkyrä toi mieleen Alpo Jaakolan teokset.
Åstan makuuhuoneen ikkunasta näkyy kylälle

Lähdimme kotiuduttuamme kävelemään. Jos Pykeijä oli kasvien maailma, on Ekkerøy lintujen maailma. Joka paikka oli täynnä valkoista ulostetta ja valtavasti höyheniä. Linnut suihkivat ylitsemme ja mekkala oli aikamoinen. Pikkukajavia enimmäkseen, lisäksi lokkeja.

Verkonkohoista oli tehty tilataideteos
Aallonmurtajalta kylän päin. Laskuvesi paljasti laajat rakkoleväesiintymät.
Aallonmurtajan murtuneeseen kuoppaan oli kerääntynyt höyheniä ja lintujen syömiä merisiilejä. Merisiilin mäti on muuten maailman kallein ruoka.
Kivikkorannalle oli pakko päästä. Nyt emme poimineet kiviä matkaan, vaan ihailimme niiden sileyttä paikan päällä.

Kaijjalla oli ollut kalaravintola Havhesten. Aikaisempina vuosina olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei ravintola ollut vielä auki. Nyt odotimme pääsevämme sinne syömään. Mutta edellisenä päivänä viranomaiset olivat sulkeneet ravintolan. ”Eivät olleet tyytyväisiä keittiöömme”, kertoi Roald. Niinpä ravintola jäi taas kokematta.

Mutta Roald antoi meille kulhollisen katkarapuja ja majoneesituubin. Niinpä nautimme Åstassa paahdetun leivän kanssa hyvän aterian meren antimista.

Katkarapuillallinen.
Nousuvesi peitti rakkolevät.

Seuraavana päivänä lähdimme taas luontopolulle, joka kulkee etelärannan  myötäisesti ylätasangon itäpäähän ja takaisin matalaa loivaa pohjoisrantaa.

Ekkerøyn niemimaan keskellä on lampi.
Arktista kauneutta.
Hilloja kasvoi lammen ympärillä niin paljon, etten ole koskaan ennen moista nähnyt. Osa oli jo kypsynyt ja niinpä söimme niin paljon, että tuli kyllästys.
Etelärannan jyrkillä kallionkielekkeillä asusti edelleen pikkukajavia, vaikka pesimäaika oli jo ohi. Vahvat tuoksut lemahtelivat rinteestä ylös. Linnut lentelivät isoissa parvissa, syöksähtelivät sinne tänne ja hups vaan, takaisin pesiin tai kellumaan meren aalloille.
Oli iltapäivän laskuvesi. Rantaviiva oli vetäytynyt kauas ja jättänyt jälkeensä lammikoita.

Kasvimaailma oli suppeampi kuin Pykeijän seudulla, mutta jotain sentään nähtiin massiivisten hillaesiintymien lisäksi.

Hilla, Rubus chamaemorus

Pohjoisrannalta löytyivät mm. seuraavat kasvit.

Lapinkissankello, Campanula rotundifolia ssp. gieseckiana
Pulskaneilikka, Dianthus superbus
Punakatkero, Gentiana purpurea
Lumileinikki, Ranunculus nivalis
Pohjansiankärsämö, Achillea millefolium ssp. alpestris ja nokkosperhonen, Aglais urticae

Nyt näimme vähemmän lintuja kuin aikaisemmilla kesäkuun alun käynneillämme. Haahkaperheitä oli ruokailemassa rantavedessä ja tylli juoksenteli rannalla. Pois olivat veriharakat, kotka, kuovit.

Haahkaperhe ruokailemassa.
Heippa hei, mitäs töllistelette?
Ekkerøyyn tullaan kapeaa kannasta pitkin. Kummallakin puolella on hieno hiekkaranta. Uimaan emme täällä menneet.
Viimeinen auringonlasku.
Kiitos matkaseurasta hyvä rakas ystävä!

Loma oli täydellinen. Täysin hävisivät mielestä arjen harmit. Oli niin rentouttavaa vaan olla, olla oma itsensä vailla mitään velvollisuuksia.
Näkemisiin Ekkerøy, tulemme varmasti takaisin.

Siellä vastarannalla on Pykeijä.

Pykeijän kasvimaailmassa

Ensin  kiipesimme Sankkarille koulun takaa. Heti piti pysähtyä ja kumartua ihmettelemään  kukkia. Eteneminen olikin hidasta, koska yhä uusia tunturikasveja löytyi. Viimein pääsimme huipulle, mistä oli hienot näköalat ja – hilloja. Ne olivat sinnikkäitä yksilöitä, jotka armottomissa tuulissa ja viimoissa olivat kasvattaneet vain yhden siemenen ja sen ympärille makeaa maltoa. Mutta ne olivat isoja. Eväiden jälkeen saimme niistä jälkiruoan.

Löysimme sopivat istuinpaikat ja katse liukui vastarannalle, mistä yritimme tunnistaa Vesisaaren rakennuksia. Itäpuolella lentokentän isot rakennukset näkyivät hyvin.

Sankkarilta näkyi Ekkerøy, seuraava matkakohteemme. Sankkarin ja Sikosaaren völissä vasemmalla oli viikolla nähty miekkavalaita, mutta meitä ei onnistanut valaiden suhteen.

Seuraavana päivänä lähdimme luontopolulle, joka vei Ranvikan hylättyyn kalastajakylään.  Siellä olivat aikoinaan pykeijäläiset viettäneet kesiään kalastaen ja heinää keräten. Lohenpyytäjät käyttävät luonnonpoukamaa vieläkin kesäisin. Ranvikassa on Etelä-Varangin suurin lintuvuori ja etelärinteellä on kiinnostava kasvillisuusrinne.

Ranvikaan pääsee kahta kautta. Me lähdimme jalkapallokentän reunalta. Elsan perhe oli kentän rakennuksessa aivan avainasemassa. Heidän poikansa nousivat Norjan huippujalkapalloilijoiden joukkoon!
Ranvikan luontopolku noudattelli notkoa, jossa oli ollut vanha telelinja. Notkossa kasvoi tunturikoivua Betula pubescens ssp. czerepanovii-suojaisissa olosuhteissa,

Mutta Ranvikaan emme päässeet tällä kertaa. Matkamme pysähtyi ensimmäiseen jyrkkään rinteeseen, jota olisi pitänyt nousta nelinkontin. Meillä oli pöytävaraus Bistroon muutaman tunnin päästä ja aloimme epäillä, että emme ehtisi takaisin, jos jatkaisimme matkaa. Niinpä katse laskeutui alas ja aloimme havaita yhä uusia tunturikasveja, joita oli viimeksi nähnyt Kevon kesinä. Olin aivan innoissani ja otin valtavasti kuvia. Tekstin lopussa on kuvia.

Kuningasrapuaterian jälkeen tapasimme Elsan ja Anitan ja kyselimme heiltä kasvien nimiä, kaikkia emme nimittäin pystyneet  tunnistamaan. Elsa toi meille kasvikirjoja ja ilta kuluikin kasvien parissa.

Mutta sitä ennen keskustelimme Elsan ja Anitan  kanssa Pykeijästä. Istuimme mökkimme verannalla. Yhtäkkiä Elsa osoitti kallion huippua, siellä lenteli mustia isoja lintuja. Ne olivat merikotkia, perhe, jossa oli kaksi poikasta. Pitkään ne kieppuivat ympäriinsä, laskeutuivat, lähestyivät toisiaan, etääntyivät, lekuttelivat paikoillaan. Aivan huippu luontoelämys tämäkin.

Liisa, Elsa ja Anita mökkimme verannalla

Elsa  kertoi elämästään, matkailusta ja Pykeijän nykytilanteesta. Anita oli tullut muutama vuosi sitten Pykeijään ensin oppaana ja sitten työskentelemään Elsan kanssa.  Anita tuntee Lapin hyvin ja on valmistanut hienoja käsitöitä, joita oli myytävänä Galleriassa.

Anita Sileniuksen valmistamia upeita käsitöitä,mm. kalan nahasta.

Pykeijä on aina ollut vetovoimainen kulttuuritapahtumille. Niinpä kylässä on ollut monipuolisesti eri taiteenalojen tapahtumia. Galleria on perustettu entiseen romuvarastoon karavaanialueen yhteyteen. Siellä on järjestetty konsertteja, näyttelyita jne.

Eila Ampulan kutoma seinävaate, kooltaan 240×240 cm. Teos on valmistettu Brasilian Penedossa.

Viimein sitten Pykeijän oleskelumme viimeinen päivä koitti. Tapasimme vielä Elsa ja Anitan Galleriassa ja meissä vahvistui se, että tulemme tänne uudelleen ja liitymme Pykeijän ystäviin. Siispä emme sano Hyvästi vaan Näkemiin. Kiitos Pykeijä, Elsa, Anitta ja mahtava luonto! Ja ihmiset, joita kohtasimme. En missään muualla ole keskustellut niin vaivattomasti vieraiden ihmisten kanssa kuin Pykeijässä. Sen täytyy johtua Pykeijän ilmapiiristä. Siinä on taikaa, joka tekee hyvää ihmisen sielulle.

Anita ja Elsa

Niin on jäänyt sanomatta, että uimme tietenkin Jäämeressä. Vesi oli vilpoista, muttei mitenkään liian kylmää. Suola säilyi ihollamme sitä hellien, huulilta kieli lipoi suolaa. Jäämeren sauna jäi kokematta, mutta ensi kerralla varmasti!

Lähtö. Viimein saatu kaikki kamat kasaan ja löydetty koko ajan kadoksissa olevat tavarat.

Matka jatkui vuonon vastakkaiselle rannalle vanhaan tuttuun Ekkerøyhyn. Siitä seuravassa postauksessa.

Nyt sitten tunturikasvikuvakavalkaadi.

Hieskoivu, Betula pubescens
Vilukko, Parnassia palustris
Uuvana, Diapensia lapponica
Tähtirikko, Saxifraga stellaris
Tunturiängelmä, Thalictrum alpinum
Tunturikurjenherne, Astragalus alpinus ssp. arcticus
Tähtirikko, Saxifraga stellaris
Silmäruoho, Euphrasia
Ruusujuuri, Rhodiola rosea
Pohjanvariksenmarja, Empetrum hermaphroditum ja juolukka, Vaccinium uliginosum
Pikkulaukku, Rhinanthus minor
Pikkulaukku, Rhinanthus minor
Lääte, Saussurea alpina
Lapinvuokko, Dryas octopetala
Kurjenkanerva, Phyllodoce caerulea
Kesämaksaruho, Sedum annuum
Idänneulankärki, Oxytropis campestris ssp. sordida
Metsäimarre, Gymnocarpium dryopteris ja vaivaispaju, Salix herbacea
Ruohokanukka, Cornus suecica
Hapro, Oxyria digyna
Tämä jäi tunnistamatta. Joku kissankäpälä? Tunteeko joku?
Tämä on myös hankala. Ruijan kissankäpälä, Antennaria nordhageniana?

Tunnistamisessa auttoi Suomen tunturikasvio, Henry Väre ja Rauni Partanen sekä tietenkin Google Lens

Pykeijän eteläpuolen kartta

 

 

 

Bugøynes – Pykeijä P-Norjassa Varangin vuonon etelärannalla

Se oli pitkäaikainen haave, unelma. Edellisen Norjan käyntimme jälkeen katselimme Varangin alueen karttaa. Muistelin, että Kevon-kesinä kävimme pohjoisessa Norjan Berlevågissa, Båtsfjordissa ja Sandfjordissa. Pitäisi joskus kaivaa esiin diat, joita silloin  otin. Olen käynyt myös muualla Norjassa, Narvikissa, Tromsassa, Mo i Ranassa, Nordkapissa ja sieltä itäänpäin. Myös ne kuvat pitäisi ottaa esiin.

Mutta Bugøynes – Pykeijä alkoi kiehtoa entistä enemmän. Muistin, että kylä oli jossain vaiheessa myynnissä, kun kalastus loppui ja kyläläisiltä loppuivat työt. Myyntitempaus herätti laajaa huomiota.

Sitten alkoi tulla uutisia Pykeijän uudesta kukoistuksesta, jonka matkailu aiheutti. Kerrottiin, että kylässä on yksi suomalainen  nainen, joka tarjoaa matkailupalveluita. Elsa Halvorsen.

Vuosi sitten totesimme, että haluamme joskus mennä Elsa Halvorsenin Jäämeren Sauna -matkailuyrityksen meren rannalla olevaan mökkiin, jonka terassilla voimme katsoa, kuunnella ja haistella Jäämerta. Kun sitten melko yhtäkkiä tuli menoa pohjoisemmas, päätimme lähteä Pykeijään. Varasimme netissä mökin ja niinpä pääsimme matkaan elokuisena maanantaina.

Pykeijään käännytään hyväkuntoiselta E6- tieltä. Kylään johtava tie kiemurtelee meren rantaa ja vuoria myötäillen. Paikalliset muuten laittavat viimeiseksi kirjaimeksi ä eikä a.

Rajan ylitimme Näätämössä. Rajan ylitykseen liittyi samanlaista jännitystä, kuin ennen EU-aikaa – minä muistan ne ajat. Meillä oli passit ja rokotustodistukset, joita vaalea komea viikingin näköinen nuori tullimies tutkaili. Antaessaan paperit takaisin hän hymyillen toivotti suomeksi hyvää matkaa. Tuli mukava olo.

”Pakollinen” kuva Pykeijän kylään johtavalta tieltä. Kylä sijaitsee mantereen ja vasemmalla näkyvän Sankarin välisellä kannaksella. Satama sijoittuu kuvan ulkopuolelle oikealle. Kuvassa on iltapäivän laskuvesi, jolloin laaja hiekkaranta on näkyvissä. Vuorovesi liikkuu noin kuuden tunnin rytmissä. Illalla yhdeksän maissa korkeimmillaan  ja taas aamulla yhdeksältä.

Saimme Anitalta mökkimme ja pitkäaikaisen haaveen mukaisesti istuimme verannalle ja kohotimme kuksissa kuohuviinimaljat merelle, pohjoiselle, ystävyydelle ja Pykeijälle. Loma saattoi alkaa.

Hyttemme eli mökkimme oli pieni mutta kodikas. Ovi oli auki koko ajan ja niinpä olimme ulkona vuorokauden ympäri. Se näkyi raikasilmamyrkytyksenä, illalla posket polttivat ja uni tuli jo iltayhdeksältä. Oli hyvä nukkua meren tuudittaessa meitä vuorovesirytminsä mukaisesti.

Illalla kiertelimme kylää. Norjassa ei näe kerrostaloja ollenkaan. Omakotitalojen pihat oli aidattu, koska lampaita saa laiduntaa vapaasti missä vaan. Pihat olivat hyvin hoidettuja, nurmikot leikattu ja paljon kukkia.

Kylän arkkitehtuuri on vanhaa suomalaista ja uutta norjalaista rakennustyyliä. Muutamat talot ovat 1800-luvulta.

Vanhaa kalastusvälineistöä ja runsaita kukkaistutuksia
Vanhoja rakennuksia katsellessa mieli alkoi askarrella menneiden vuosikymmenien ja miksei satojenkin töissä, miten ihmiset olivat liikkuneet ja eläneet tässä ankarassa ilmastossa.
Pihoilla kasvoi suurina loistavan keltaisina kasvustoina pietaryrttiä, joka houkutteli hyönteisiä. Pietaryrtti, Tanacetum vulgare ja nokkosperhonen, Aglais urticae
Keskellä kylää on kirkko ja hautausmaa, jossa   oli luettavissa paljon suomalaisia nimiä

Hautausmaan itäosa on Skandinaviassa ainoa alue, jossa esiintyy Siperian sinilatvaa eli karvaista sinilatvaa (Polemonium boreale). Siksi osa alueesta on rauhoitettu. Liikkuminen on sallittu polkuja pitkin.

Karvainen sinilatva huomattiin alueella ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja kasvi rauhoitettiin vuonna 1919. Uhkana sille on risteytyminen lehtosinilatvan (P. caeruleum) ja kellosinilatvan (P. acutiforum) kanssa. Niinpä hautausmaalla kasvaakin risteytyneitä kasveja, jotka eivät tosin ”vesitä” karvaista sinilatvaa, mutta kilpailevat kasvutilasta.

Pykeijän hautausmaalla kasvava hyvin harvinainen Siperian sinilatva eli karvainen sinilatva. Erotuksena muista sinilatvoista se on pienempi, kukat vaaleansinisiä, tuoksuvat pahalta ja kukan keskellä on keltainen täplä.
Vaja rannalla. Vastapäisellä rannalla Vesisaari.

Ilta helli meitä hienolla auringonlaskulla. Katse vetäytyi koko ajan merelle maisemaa tarkkailemaan. Joka kerran se oli erilainen.

Ensimmäinen auringonlasku, melkein pohjoiseen. Vuorovesi korkeimmillaan.
Laskuveden aikaan iltapäivällä kävelimme rantahietikolla. Mökit ovat aivan rannassa. Vasemmanpuoleisena Jäämeren Sauna, sitten Aurora-talo revontulien katsomista varten ja mökit, joissa nro ykkösessä yövyimme.
Laskuvesi oli kuvioinut hiekkaan mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita, joissa saattoi nähdä vaikka mitä muotoja.
Aivan selvästi lintu

Haahuilimme rannalla joka iltapäivä etsimässä erikoisia kiviä, simpukoita ja kotiloita. Muutaman poimimme. Kotona talven riehuessa ulkona otan Pykeijän rannan kiven käteeni, suljen silmäni ja kivestä alkaa säteillä minuun aaltojen  kuisketta, voimaa ja lohdutusta arjen harmauteen. Toisaalta, kivet kuuluvat luontoon, mutta silti niitä poimin… ihan muutaman vaan. Kotiloita tai simpukoita ei ollut, paitsi yksi erikoisen iso ja punainen, joka oli särkynyt. Keräsimme palaset kivelle.

Punainen kampasimpukka, Pectinidae

Rannalla kulki myös muita. Eräs nainen katseli kivivalleja, kumartui, pysähtyi, katse käsissä. Kohtasin hänet, hän katsoi minuun ja ojensi käsiensä kuppia. Siinä lepäsi punertava isohko sydämenmuotoinen kivi. ”Tämä on meidän tämänpäiväisen 48-vuotishääpäivämme kunniaksi”, nainen sanoi käheällä äänellä ja tuijotti kiveä. Nielaisimme kumpikin möhkäleen kurkustamme.

Tutustuimme Pykeijän sieluun, Jäämeren saunan perustajaan Elsa Halvorseniin. Hänestä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon. Pari viikkoa sitten hän vieraili Suomen televisiossa Ylen aamussa, jossa mukana oli alkuvuodesta ilmestyneen Pykeijän Elsa -kirjan kirjoittanut Karoliina Siira.

Elsa Halvorsen ensitapaamisella

Pykeijän historia on mielenkiintoinen.  Skandinavian vanhimman asutuksen merkit ovat kivikautisia ja ne on löydetty Pykeijän lähistöltä. Muinaisien asuinpaikkojen jäännöksiä voi nähdä Pykeijän tien varrella (maankohoumia) ja vanhan sataman vieressä.

Suomalaiset ovat asuttaneet seutua ainakin 1700-luvulta alkaen. 1850-luvun nälkävuosina Varangin alueelle, Pykeijään, Vesisaareen, Näätämöön ja Annijoelle eli Vestre Jacobselveen saapui paljon suomalaisia Peräpohjolasta, Lapista ja Tornionjokilaaksosta. Meri antoi työtä ja ruokaa, kun Varanginvuonon kalansaaliit olivat erityisen runsaita.  Väkiluku nousi Pykeijässä 37 henkilöstä 350 henkilöön vuoteen 1885 mennessä. Nykyään asukkaita on noin 200, kesällä enemmän. Kylässä on myös uussiirtolaisian Suomesta ja Venäjältä.

Suomalaiset toivat mukanaan käsityöperinteitä, mm. veneenrakennustaidot sekä maalaistalojen jälkipolvet maanviljelyksen. Kalastus ja perinteikäs maanviljely antoivat perustan pienen kylän kasvulle.

Vuosilukuja:
Lääkäri kävi Kirkkoniemestä jo 1800-luvulla porokyydillä, kalanmyyntiä 1803 alkaen, kauppa 1848,  paljon suomalaisia saapui 1850-luvulla, venekuljetuspalvelut 1860-luvulla, 350 asukasta 1885,  puhelinlinja 1890-luvulla, oma koulu 1870, uusi koulu 1908, kylätie 1925, Olga ja Thomas Gunnarilla kalatehdas 1939-59, telakalla veneiden rakennusta 1946 alkaen,  leipomo 1950-60, sähköt 1952, iso tie 1959-62, poronlihatehdas 1970-2015, 1970-luvulla eurooppalaiset veneet kalastivat Barentsinmerellä ilman minkäänlaisia rajoituksia, jolloin kalansaaliit ehtyivät, kalatehtaan konkurssi 1980-luvulla, pankki 1980-luvulla, 1989 Elsa perusti Jäämeren Sauna-yrityksen, ja alkoi majoittaa matkailijoita talonsa alakerrassa, mökkien suunnittelu ja toteutus, 1990-luvulta alkaen kuningasravun pyytäminen, 1996 Elsa perusti Bugøynes Opplevelser as -yrityksen, 2008 Pykeijän ystävät ry.

Sodan aikaan kylässä oli saksalaisten tukikohta. Kyläläiset joutuivat tekemään töitä saksalaisille. Vuoden 1944 lopulla saksalaiset poistuivat kylästä. Kylä jäi polttamatta, koska saksalaisten johtaja sanoi olevansa humaani ihminen eikä natsi. Hän teki sopimuksen, jonka mukaan jos kyläläiset kuljettivat sotilaat veneillä Varanginvuonon pohjukkaan, niin kylä jää polttamatta. Kylään kun ei ollut tietä, jota pitkin saksalaiset olisivat voineet poistua. Päällikkö joutui sotaoikeuteen, mutta vapautettiin, koska hän oli pelastanut sotilaat. Hän on myöhemmin vieraillut Pykeijässä.

Suomalaisuus on säilynyt kylässä ja suomalaisten jälkeläiset puhuvat edelleen vanhaa Pykeijän suomea, joka on suhteellisen lähellä meänkieltä, ihmekös kun sieltä ihmiset tulivat. Pykeijän suomea on mukava kuunnella. Sanastoon kuuluu monia hauskoja sanoja, mm. kaffela on kahvila. Kaupassa ja Bistrossakin meitä palveltiin suomeksi, vaikka yritimme vääntää englantia tai ruotsia.
Kveeni on Pykeijässä haukkumasana, kuten finnjävel Ruotsissa.

Pykeijän pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja kalanjalostus. Kalastuselinkeino on kuitenkin kokenut monia vaiheita vuosisatojen aikana. Ryöstökalastuksen vuoksi saaliit putosivat 1970-80 -luvuilla ja kalastajat menettivät työnsä. Niinpä kyläläiset päättivät muuttaa  kylästä ja Aksjon  Bugøynes-lehdessä julkaistiin 16.8.1989 ilmoitus, jossa etsittiin tahoa, joka ottaisi kyläläiset vastaan. Toimittaja kuitenkin julkaisi asian myynti-ilmoituksena: Bugøynes til salgsPykeijä myytävänä.
Lehti-ilmoitus teki kylän maailmankuuluksi. Toimittajia tuli joka puolelta maailmaa, mm. Kanadasta ja eri puolilta Eurooppaa. Le Monde-lehti on sittemmin seurannut Pykeijän elämää säännöllisesti.

Kylässä on kala- ja kuningasraputehdas.  Viimeisin uusi tulokas onkin ollut kuningasrapu 1990-luvulta alkaen. Kuningasrapu on hieman kyseenalainen, koska se on kotoisin Kamtsatkalta ja siten vieraslaji, joka syö pohjasta eläimet. Mutta kuningasrapu on nykyään tärkeä saalislaji, joka tuo työtä monille ihmisille. Sitä ei saa kalastaa ilman lupaa. Muita tärkeitä saaliskaloja ovat turska, ruijanpallas,kampela ja lohensukuiset kalat. Riistaa ja poroa jatkojalostetaan myös.

1980-luvulla löydettiin erikoinen gneissi (Barents blue), jota louhitaan ja hiotaan erilaisiksi laatoiksi. Myös taitelijat käyttävät sitä.

Matkailuelinkeino on ollut tervetullut lisä ja antaa tuloa etenkin kesäkuukausina. Heinäkuun lopussa Merikalastusjuhlat eli Foskefestivaali kokoaa kansaa Pykeijään.

Kylän maailmankuulussa Bistrossa kävimme syömässä kuningasrapua, kuinkas muuten. Oli viehättävä paikka.

Kylässä on päiväkoti ja koulu, mutta lapsia saisi  olla enemmän. Näimme ainoastaan kolme paikallista lasta vierailumme aikana. Kauppa kylällä on, mutta asiakkaista saisi olla enemmän silläkin.

Vuonna 2008 perustettiin Argentiinan Mendozassa hotellin ylimmässä kerroksessa Pykeijän ystävät ry.  Jaa miksi Argentiinassa? Siellä vieraili Helsingin matkamessuilla tutustuneita henkilöitä, jotka järjestivät matkan Etelä-Amerikkaan ja kuuluisaan suomalaiskylään Brasilian Penedoon, jota kutsutaan Pikku Suomeksi.

Yhdistyksen tarkoitus on tukea suomalaista kulttuuria ja kieltä sekä edistää Varanginvuonon suomensukuisten ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Yhdistys haluaa profiloida Pykeijää  ja saada sinne vapaaehtoistyöntekijöitä. Yhdistyksessä on noin 130 jäsentä Suomesta ja Norjasta.

Ystävyysryhmän jäseniä vierailee Pykeijässä kesäkuun toisella viikolla. He järjestävät kulttuuriviikon, joka sisältää konsertteja, esitelmiä, retkiä ja paljon muuta. Myös muita matkoja järjestetään, mm. ruskaretki pohjoiseen. Korona vaan  on estänyt toiminnan viime aikoina.

Liityin jäseneksi ja onpa ensi kesälle tiedossa Pykeijän reissu kesäkuussa. Sovitetaan yhteen Sodankylän filmifestivaalien kanssa, mikäli korona antaa luvan.

Kumpanakin kokonaisena päivänä kävimme retkillä, jotka osoittautuivat kasviretkiksi. Pykeijän ympäristön kasvimaailma on erikoisen runsas. Kerron retkistä seuraavassa päivityksessä.

Lähteet
Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen
Mökin infokansio
Pykeijän ystävät ry
Varanginvuono kutsuu retkelle, Suomen Luonto 29.3.2018