Aihearkisto: Matkat kauemmas

Ruskalomahäpeää

Pyöräytän auton Pyhätunturilla Astelintien alussa parkkipaikalle. Kyltissä on  lukenut MaahisBlues. Parkkipaikalla on yksi auto, viininpunainen ooppeli. Peruutan oman briljantin punaisen ooppelini auton viereen ja siitä nousee mies kokonaisuuteen sopien viininpunainen baskeri vinossa. Tuttu mies! Monen kymmenen vuoden takaa!  Leveä hymy valtaa kummankin kasvot. Monta monituista kohtaamista meillä on ollut Kemijärven vuosieni aikana, mieleenpainuvimpana Laulu tulipunaisesta ruususta-runonäytelmä. (Heippa Erja Kärkkäinen 😉 ) Tervehdimme tosi iloisesti. Emme halaa.

Puhe pulppuaa kuin kevätpuro tunturissa. Lähdemme miehen opastuksella metsään ensin polkua ja sitten leveää laudoitusta pitkin. Keltaiset lehdet täplittävät tietämme. On liukasta. Me vanhat (?) rouvat astelemme varovasti jalkoihimme tuijottaen. Emme halua livetä. Välillä on pakko nostaa katse. Vieressä solisee puro – vai onko pieni joki. Puut kaartuvat veden ylle. On sanomattoman kaunista. Hamuan taskuani, haluan ottaa kuvan. En löydä kännykkää. Se jäi autoon. Tunnen itseni amputoiduksi. Puron keskellä on hiekkasärkkä, jolla on saappaita, turkoosia, musta hai, punaista.  Joku näkymätön menossa jonnekin. Tai jotkut. Kannon nokassa tervehtii sammaleen joukosta maahisten iloisiä kasvoja. Kasvoja alkaa löytyä enemmänkin. Tai maahiset löytävät meidät, katsovat meitä hyväntahtoisesti. Kiva kun tulitte. Odottakaapa vaan.

Tulemme kahvintarjoilupaikalle. Kuumaa kahvia ja kampanisut. Niitäpä pitää taas tehdä, vaikka puolen kilon voimäärä saa miettimään terveysasioita.  Maksamme konsertin pääsymaksun ja jatkamme matkaa.

Katsomo on rinteessä lavan yläpuolella. Lähellä, toisin kuin Aittakurussa, jossa katsojat roikkuvat ylhäällä rinteellä, etäällä esiintyjistä. Aittakurun esiintymislava muuten tuhoutui keväällä lumivyöryn alle. Onkohan saatu korjattuksi, maksaa paljon eikä Pelkosenniemen kunnalla juuri ole ylimääräistä tätä varten. Tänä vuonna Unplugged-konserttia ei järjestetty, arvaa miksi.

Kapuamme Maahisteatterin ylimmälle penkkiriville. Muut penkit ovat jo melkein täynnä. Lavaa reunustavat pystyssä olevat harmaat laudat. Vasemmalla on katos. Katolla on havunneulasia. On tämä rakennelma ollut jo monta vuotta, vaikka en minä ole tästä mitään tiennyt. Olen vähän kummissani, kun pidän itseäni sentään kulttuuri-ihmisenä ja olen aina ottanut selvää tapahtumista, kun Pyhällä olen ollut.

Ylhäällä maahiskatsomossa. Sain kuvia ystävältäni,  kun se oma kännykkä lepäsi autossa.

Näkymä on miellyttävä. Ympärillä puut heiluvat rapsakassa tuulessa. Kuusia, keltaisia koivuja, punaiset pihlajanmarjat hohtavat lavan takana. Otan esiin istuma-alustan, onpa hyvä että se tuli mukaan. Annan ystävättärelleni huopaisen. Penkit kun ovat syyssateen kyllästämiä. Mieli tasoittuu, levollistuu. Odotan.

Konsertti alkaa Kummitsoiva-yhtyeen osuudella. Kaksi kaunista nuorta naista, vaalea ja tummempi, viulua soittavat ja mies, kitara, huilu tehty sähköputkesta ja rumpali. Kaikilla kauniit villapaidat. Ville esitteli esiintyjät etunimiltä, nyt täytyy sanoa, että en muista kuin Ainon. Nyt jälkeenpäin kummastuttaa, etten löydä heistä mitään muuta tietoa kuin Lapin kansan artikkelin.

Kummitsoiva oli nimittäin hyvä. Taitavaa soittoa, hyvät lauluäänet ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Ei liian pitkä eikä liian lyhyt. Heitä tosin olisi kuunnellut pitempäänkin.

Mielenkiintoista oli yhtyeen nimi. Kummitsoiva on nimittäin entinen tulivuori Pelkosenniemellä Kokonaavan itäpuolella. Siitä nimikin tulee, kun Villen anoppi oli Saunavaarassa näyttänyt ikkunasta Kummitsoivan suuntaan ja kertonut tulivuoresta.

Käsiohjelmaa ei ollut, sukunimiä ei sanottu eikä siis näitä tietoja löydy. Pysähdyn miettimään, pitäisikö sitten olla. No, minua kiinnostavat esiintyjät, heidän pitkä tiensä musiikin maailmassa tähän hetkeen.

Tilaisuus jatkui nuoren naisen laulaessa ja säestäessä itseään sähköpianolla. Nimi ei minulle tullut selväksi. Hän lauloi sydäntäsärkeviä lauluja rakkauden ja läheisyyden kaipuusta. Täytyy sanoa, että lauluja oli liikaa. Puhuri alkoi jähmettää selkääni, kylmä hiipi istuinalustan läpi. Palelin rajusti. Ja nainen vaan jatkoi laulua. En saanut sanoista selvää.

Tänään löysin netistä Lapin kansan artikkelin. Minähän tunnen tytön! Hänen vanhempansa ovat työkavereitani Kemijärven ajoilta. Tytönkin tunnen, olen seurannut hänen elämäänsä. Johanna Koskanranta, ottanut nimen Johanna Joella Koskenranta. Hän kuului Takiainen-bändiin. Vähän harmittaa, etten tajunnut silloin kuunnellessani kuka hän on. Olisin suhtautunut eri tavalla.

Sitten pidettiin taukoa, käppäiltiin juomaan kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Toisella jaksolla soitti pelkoseniemeläisen Poor Bastard’s Blues -band. Kaksi meistä, rummut ja kitara. Nyt näen lehtiartikkelista, että he olivat Markku Laamanen ja Seppo Mattila. He osasivat todella soittaa. Taustalla soi ”nauhalta”, siis tietokoneelta muita soittimia ja laulajia. Turhaan, sillä he olivat taitavia soittavia.  Heitä olisi kuunnellut ihan pelkästään. Tekniikkaongelmat hoidettiin leppoisasti, lappilaisella meiningillä.

Kylmä tuli. Olin aivan jäässä. Oma vika, liian vähän vaatteita päällä, en osannut pukeutua. Välihousuja tuli ikävä.

Kokemus oli liikuttava ja aito. He esiintyivät sellaisina kuin ovat. He ovat vihkiytyneet musiikkiin ja halusivat, että me jaamme heidän kanssaan musiikkituokion. Tuli lämmin olo, vaikka oli kylmä. Oltiin lähellä heitä. Kohtaaminen. Oltiin yhdessä. He saivat meidät keskittymään. Hyvä kokemus, kannatti mennä. Kerta kaikkiaan hienoa, että he järjestivät tämän tilaisuuden.

Hotellilta lähtee tie pohjoista kohti, kiertää Kultakeron ja nousee lopuksi tunturin huipulle.

Sunnuntaina lähdimme Tajukankaalle katsomaan Musiikkitarinaa Ku-Kui.

Vettä satoi. Urheasti verhouduimme sadeviittoihin ja lähdimme silmälasit märkinä kävelemään Tajukankaalle. Vastaan tuli urheita, jotka olivat varmaan käyneet Kultakeron huipulla asti.

Kultakeron rakkarinnettä kuvioivat ruskan keltaiset soihdut

Sade yltyi koko ajan. Kuljimme laskettelurinteiden yli. Rinteet hohtivat vihreinä. Oli vaikeaa kuvitella, että muutaman kuukauden kuluttua lumi peittää vihreät kasvustot ja laskettelukansa sujahtelee alas noustakseen konevoimalla ylös.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tulimme perille. Tajukangas oli muuttunut.

Tajukankaan rinne on kiipeilijöiden suosiossa. Kylteissä varotetiin kiipeämästä ilman asiantuntevia henkilöitä. Rakennukset olivat tutut. Näissä rakennelmissa olen kestinnyt aikoinaan Kemijärven kaupungin vieraita, kantalahtelaisia (yksi vieras rakastui Huttu-ukon vaimoon) ja sobetsulaisia oppilaita ja opettajia kalakeitolla. Muistot tulvivat.

Rinteeseen oli rakennettu katsomo ja tien toiselle puolelle esiintymislava katoksineen.  En ollut näitä ennen nähnyt.

Lavalla soi kaunis musiikki, luonnon ääniä, kuin tuuli olisi ulissut puiden runkojen välistä. Sade kumisi ympärillä. Huomasimme, että katsomon keskellä kasvavan valtavan männyn alapuolella oli kuivaa. Niinpä istahdimme sinne. Aika ajoin iso vesimöykky tupsahti päähän.

Meitä oli kaksi ihmistä katsomossa. Ylhäältä tunturista palaavat ihmiset vilkaisivat näyttämöä mutta jatkoivat matkaansa. Juuri ennen tasatuntia tuli kaksi ihmistä. Niinpä meitä oli katsomossa neljä henkeä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkaa. Tarramara tanssii ja lausuu ja laulaa hyvin kauniilla äänellä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkoi sateen ropistessa taustalla. Sade tuntui kuuluvan esitykseen, nimittäin ensimmäisessä runossa sade ropisee tekstissä. Esittäjä Tarramaralla oli erinomaisen kaunis, selvä ja kuuluva ääni. Puheesta sai hyvin selvää. Runot kuvittuivat mielessäni, näin höyhenen leijuvan ilmassa. Laulut vuorottelivat runojen kanssa. Nautin joka hetkestä. Kokonaisuus oli sopiva, puoli tuntia.

Esityksen jälkeen juttelimme esiintyjän kanssa. Hän oli Elsi Heikkinen, syntyperäinen kemijärveläinen,  Levärannalta kotoisin ja ollut nuorimmaiseni kanssa samaan aikaan Lepistön yläkoulussa. Eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan. Hän kertoi itsestään ja taiteen tekemisestään. Netistä katsoin myöhemmin, että hän on monitoiminen Lapin luonnon asiantuntija. Hienoa, että hän on löytänyt elämän kotiseudultaan.

Kävelimme levollisina Seitakeroon. Tuntui niin hyvältä, että Pyhällä on tarjolla paikallisten tarjoamaa kulttuuria. Se kertoo syvästä sopeutumisesta kotiseutuun ja luomisvoiman ammentamisesta ympäröivästä luonnosta. Ennen ei ole tällaista ollut tarjolla (tai sitten jostain kumman syystä en ole huomannut, en kylläkään usko).

Olen lukenut:

Eowyn Ivey: Lumilapsi, Anne Swärd: Vera, Pirkko Jaakola: Puukansan tarinoita, Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola, Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Katso Luettua-sivu.

 

Joulukuuta ja uuteen vuosikymmeneen

Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.

Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.

Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.

Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.

Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.

Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.

Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.

Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.

Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.

Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.

Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.

Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja  miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.

Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉

Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.

Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja  leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja  niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.

Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.

Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…

Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.

Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.

Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.

Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.

Verannan ikkunalla orkidea ilostuttaa näinä pimeinä aikoina.

Stockholm du sköna

Viime viikolla oli vuorossa jokasyksyinen vierailu Tukholmaan opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären kanssa opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären luo. Tämä oli neljäs kerta. Ensimmäinen oli Vuotos -romaanin esittely Suomalaisten kirjallisuuspäivillä. Itse asiassa silloin 1970 – luvulla käytiin Turusta paljon Ruotsissa töissä. Itsekin olin kahtena kesänä Älvenäsissä Svenska Rayonilla ja kahtena laivoilla nissenä. Monet jäivät Ruotsiin kokonaan, parempi palkka ja selkeyttä elämäntilanteeseen. Itsekin olisin voinut jäädä, mutta sitten lähdinkin ihan toiseen suuntaan eli Lappiin.

Laiva oli hiljainen, eipä koskaan ole ollut  niin vähän matkustajia. Turusta lähti kanssamme vain muutama kymmenen matkustajaa. Mutta hiljaisuus sopi meille oikein hyvin. Saaristo oli jäätön ja lumeton. Aikaisempina vuosina on valkoista näkynyt näihin aikoihin.

Kulttuurimatkaksi tämäkin muodostui.  Syksyn edetessä näyttää kulttuuri vievän aktiivisen aikani yhä enemmän. Vierailimme paikallisessa kansallismuseossa, National museumissa, joka on juuri restauroitu hienoksi.

Tukholman National museumin portaikko

Tapasimme myös 50 vuotta vanhan ”vanhan ystävän”, joka kiersi näyttelyn kanssamme. Samalla saimme päivitettyä viime aikojen tapahtumat.

Taikku on aktiivinen blogini lukija ja yllätys yllätys, loimaalainen!

Museo oli ilmainen suurelta osin. Maksullisiin näyttelyihin emme menneet, kun kulttuuriannos täyttyi kolmikerroksisessa laajassa katsauksessa. Tidslinjen -osuus kuvasi taidetta monelta vuosisadalta. Paljon oli  henkilökuvia mutta myös esineitä. Viimeinen osuus, 1965 alkaen, aiheutti huudahduksia, kun vitriineistä löytyi suomalaisiakin esineitä, kuten Fiskarsin keltakahvaiset sakset.

Miten kaunis on valon ja varjon yhteistyö
Elämän hienoin muoto, kaari, pallo, valo, varjo
Räsymattokin on taidetta

Museosta lähdimme kävelylle pimeneviä katuja pitkin ja eikun sisään sisustusliikkeeseen. Ilokseni sain todeta, että ruotsalaisessa sisustuksessa on menossa värikäs runsauden kausi. Minun mieleeni!

Yltäkyllin väriä syksyn pimeyteen! Seinäkangas oli erityisen kaunis.

Toisena päivänä vierailimme aikamoisessa vesisateessa Fotografiskassa, joka on siis museo ja sijaitsee Södermalmilla samalla rannalla Vikingin terminaalin kanssa. Paikka on lähellä Slussenia, joka muuten on aikamoisessa myllerryksessä, kun maa on vajonnut ja vaatii monenmoiset korjaustoimenpiteet, jotka jatkuvat vielä vuosia.

Päänäyttelynä oli todella vaikuttava Jimmy Nelsonin Homage to Humanity.

Tanzania. Katsojat viipyivät hiljaisina pitkään kuvien äärellä.

Olipa vaikuttava kokonaisuus. Nelson on kiertänyt monta kymmentä vuotta ympäri maapalloa ja kuvannut asukkaita Siperiasta Meksikoon, Afrikkaan ja Tyynen meren saarille. Kuvat ovat todella vaikuttavia. Ne kertovat rikkaista kulttuureista, hiljaisesta voimasta ja tyynistä katseista.  Näitä kuvia katsellessa voimistuu tunne, että  nämä kulttuurit tulevat säilymään, koska ihmiset eivät anna lannistaa itseään vaan kantavat perinteitään ylpeästi.

Kuvatut heimot, paitsi Amerikat ovat jääneet pois kuvasta. Kaipasin saamelaisia, mutta pohjoisia kansoja edustamaan oli valittu Siperia.

Laitan tähän ottamiani kuvia, kaipa niiden näyttäminen on sallittua. Kaikkien kuvien ottopaikkaa en osaa varmasti sanoa. Laatu ei myöskään ole kovin hyvä.

Homage to Humanity -näyttelyn kansikuva
Wodaabe, Gerewol, Chad 2016. Erityisesti tämä kuva sai viipymään pitkään, oli niin paljon ihailtavaa.
Afrikka. Puu on niin suuri, ettei sitä meinaa tajuta.
Idässä ollaan
Idässä
Yangshou Cormorants, Yangshou, China, 2005. Kalastusta.
Sadhus, Naga Sadhus & Jat peoples, India
Khudi, Clas, Siberia
Inkat

Kauniita he ovat, ihmiskunnan edustajat maapallon eri puolilla, erilaisissa olosuhteissa, luonnon muovaamina, sopeutuneina vuosituhansien aikana. Tämä oli vaikuttavimpia näyttelyitä, mitä olen nähnyt. Jimmy Nelsonin kuvia voi ostaa kirjoina.

Fotografiskassa oli myös muita näyttelyitä, mutta näiden Nelsonin kuvien jälkeen ne eivät tuntuneet oikein miltään. Yksi näyttely  kertoi pohjoismaisesta elämänmuodosta. Ihmiset olivat saaneet lähettää kuviaan ja täytyy sanoa, että jälki oli sen mukaista. Ei oikein sykähdyttänyt.

Monta huonetta oli Sebastiao Salgadon kuvia Brasilian kultakaivokselta. Karmeat olosuhteet, jossa ihmiset olivat kuin muurahaisia, ei ihmisarvoa, ei yksilöllisyyttä. Ihan puistatti.

Golg mine of Serra Pelada, State of Pará, Brazil, 1986

Saga Wendottesin In Between Realites -näyttely kuvasi lapsia erilaisissa ympäristöissä. Näytti, että päät oli liitetty vieraisiin vartaloihin ja aiheiden valinta sai miettimään lasten hyväksikäyttöä.

Eläinten hyväksikäyttöä kuvasi norjalainen Christian Houge polttamalla eläinten malleja. Niitä oli inhottava katsoa ja näiden huoneiden läpi menimme nopeaan.

Syksyn Ruotsin reissu oli hieno. Tapasin ystäviä ja sain annoksen kulttuuria ja mielihyvää. Kyllä nyt jaksaa eteenpäin.

Onko se kuningatar pöntöllä? Vai onko tämä aluspöksymainos? 😉

 

Kolmas tanssi vaikenee

Onhan se hyvä, että kaikki ei mene niinkuin on alunperin ajatellut. Elämä olisi aika tylsää, jos tapahtumat olisivat ennalta tiedossa. Joskus vaan uudet käänteet aiheuttavat ahdistusta, hämmennystä ja suruakin.

Kolmas tanssi ei edennyt residenssireissulla. Askeleita ei löytynyt, musiikki vaikeni, tanssijat jähmettyivät ja suuri hämmennys valtasi mielet.

Sanojen tyrehtyessä olin ihmeissäni. Menin sohvalle makaamaan ja tein sudokuja. Ne sujuivat hyvin ja nopeasti. Aivoni työskentelivät ilmeisesti kiihkeästi. Sain blogikirjoituksestani rohkaisevia kommentteja, kyllä se siitä, huokaise ja rauhoitu, vastaus löytyy ennen pitkää.

Niinpä hyvin rauhallisesti mieleni täytti vapauttava varmuus: Kolmas tanssi -kirjaprojekti loppuu tähän. Valtava helpotus vyöryi ylleni. Ei tarvitse kirjoittaa, julkaista, ottaa vastaan kritiikkiä (ja suuria rahasummia: 1 e per kustantajan kautta myyty  kirja, verojen jälkeen).

Lisäksi kirjoittamisen pitäisi olla kivaa eikä näin vaivalloista. Tässä iässä ei halua enää tehdä mitään puolipakollakaan. Jos jatkossa vielä jotain kirjoitan, se on sellaista  mikä syntyy helpommalla ja mistä saan nautintoa.

Miksikä sitten näin? Norjassa käymissäni keskusteluissa tiivistyivät kummassakin kirjan rakenteen samat ongelmat. En avaa niitä tässä tarkemmin, mutta koko idea on oikeastaan tällaisenaan toteuttamiskelvoton. He ehdottivat tapahtumapaikan vaihtamista, mutta se olisi liian vaikeaa ja hankalaa. Suorastaan mahdotonta, koska koko kirjan lähtöajatus ja punainen lanka liittyivät Lappiin.

Eräs myötäeläjäni lohdutti, että ehkä tuhkasta nousee jotain uutta. Niin, ehkä voin joitakin tekstinpätkiä käyttää muissa yhteyksissä.

Mutta Norjan reissu kannatti. Kotona olisin jatkanut kirjoittamista ja saanut aikaan huonon kirjan. Kyllä tapahtumapaikalle meno on aivan välttämätöntä, siellä vasta näkee kokonaisuuden.

Niinpä Kolmas tanssi siirtyy Elämäni Suurten Epäonnistumisten listan jatkoksi.

Minulla on vaan vähän ikävä Jeffiä, Neoa, Maarkia, Elleä, Matleenaa.. ja poroa. Ehdin  heihin kiintyä.

Kevätesikkoja Paatsjokilaaksossa Svanhovdin kasvitieteellisessä puutarhassa

 

Kolmas tanssi – Kirkenesissä residenssissä

Sade on kuvioinut ikkunan, taas. Ennusteen mukaisesti. Aamulla havahduin auringon tunkeutuessa ikkunasta sisälle. Se ei kestänyt kauaa, mutta ilahdutti.

Nukuin hyvin. Lähdin sitten aika aikaisin ajamaan Norjan itäisimpään kolkkaan, Grense Jakobselviin. Matkaa ei ollut kuin 50 km, mutta kaksi tuntia siihen  meni. Tie pieneni pienenemistään, kapeni, routavaurioita, kuoppia ja heittoja sinne tänne. Lopulta sorapäällysteinen viimeinen osuus.

Sor-Varangerin kartta

Tunturiylängöllä oli vielä talven merkkejä näkyvissä. Järvissä jäätä ja lunta kinoksissa siellä täällä ja oikeastaan aika paljon. Suomen Yle ykkönen kuului ylängöllä. On se vaan niin kiva kuulla omaa kieltä, vaikka vasta kaksi päivää on edellisestä kuulemisesta.

Tunturiylängön kevättalvi
Norjan vanhinta kallioperää, 2,5 mrd vuotta ikää

Jakobselvin laaksoon laskeutuessa lumet katosivat ja puissa vivahti selvästi vihreys. Täällä on yllättäen aika paljon pihlajia, joiden lehdet ovat jo isot, eivät kuitenkaan levittäytyneet. Samoin täällä Kirkenesissä on kevät edemmässä kuin sisämaassa. Meri lämmittää todellakin.

Varsinaista sitkeyttä. Jäämeren tunteettomien tuulten tuivertamia käkkyräisiä tunturikoivurykelmiä. Pienet hiirenkorvat jo näkyvissä.

Jakobselv on rajajoki, toisella puolella on Venäjä. Kävelin hiekkarannalla ja tiirailin kotiloita ja erikoisia kiviä. Mutta alkoi niskaan hiipiä  vaivaantunut olo ja lähdin pois. Luinkin sitten opastustaulusta, että Venäjän puolella on sotilailla hyvät kiikarit, joilla seuraavat ettei poikkeavaa tapahdu.  Ilmankos. Odottelinkin sitten kotimatkalla, että pysäytetäänkö minut ja otetaan pois pienet vaaleanpunaiset kotilokuoret, joita poimin. En ole muualla samanvärisiä nähnyt.

Mutta lajivalikoima oli todella suppea. Viime kesän Sandfjordin hiekkarannan monipuolisuus säilyi edelleen ykkösenä. Syynsä on kylläkin siinä, että tämä on joen ranta ja makeaa vettä tai ehkä murtovettä, jos merestä valuu vettä tähän. Sandfjordissa oli oikea valtameri.

Laskuveden aikaan. Toisella rannalla Venäjä. Vahtitorneissa vahditaan.

Sitä taas ihmettelin, että kaikkiin paikkoihin ihminen itsensä työntää. Kirkkokin oli tänne rakennettu, isoista kivistä. Tie on kulkukelvoton talvella lumen vuoksi, mutta mökkejä oli pitkin matkaa ja kaikenlaista varustusta pihoilla. No silloin aikoinaan liikuttiin veneillä pitkin rannikkoa ja noustiin maihin suotuisissa paikoissa.

Grense Jakobselvin kirkko. Kirkko valmistui 1969 ja 1873 Kuningas Oscar II vieraili siinä ja pyysi, että kirkko nimetään hänen mukaansa. Hautausmaalla on suomalaisten, saamelaisten, norjalaisten ja venäläisten hautoja. Osa oli ortodokseja ja osa luterilaisia.

Matkalla näin pari jänistä ja pikkulintuja, lajimääritys jäi tekemättä, sekä joitain kahlaajia. Aika vähän lintuja kuitenkin.

Tästä residenssin ikkunasta seuraan harmaalokkiparin elämää. Ensin ihmettelin, kun lokki seisoo vastapäisen talon katon harjalla samassa paikassa tuntikaupalla. Sitten näin sen astelevan loivaa kattoa alaspäin ja hups, savupiipun takaa näkyi toinen lokki. Eli emo hautoo ja isäntä vartioi ja seuraa tilannetta. Mistähän ne löytävät syötävää?Eilen muuten tapasin Pikene på Broenin ihastuttavia nuoria ihmisiä norjalaisen lounaan merkeissä. Eli kevyttä, leipää, kasviksia, salaattia. He kertoivat tekemisistään ja minä kerroin omasta projektistani. Annoin heille Vuotoskirjan muistoksi. Kirkenesissä on suomalaisia, jotka voivat kirjan lukea. Heillä on viitisenkymmentä residenssivierasta vuoden mittaan kahdessa eri asunnossa.  Taiteenalasta riippuen he järjestävät tapahtumia täällä olonsa aikana. Hienoa kulttuurityötä!

No sitten tämä kirjoittaminen. Kaiken odotuksen jälkeen Kolmannen tanssin kirjoittaminen on sitten jumissa. En oikein tahdo päästä täällä alkuun. Aiheen vaikeus, joka on tullut tällä matkalla käymieni keskustelujen aikana ilmi,  on kai luonut jonkinlaisen esteen mieleeni.  Pitäisi vaan luottaa omaan intuiitioonsa ja kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa ja miettiä sitten vasta myöhemmin.

Vai tämä ulkoina vallitseva matalapaineko painaa minut lyttyyn. Tulinko tänne asti vain todetakseni, että kirjoittaminen sujuu parhaiten  kotona. Mitä haaskausta!

Onhan tässä vielä kolme päivää aikaa. Ehkä runosuoni alkaa pulputa. Huomenna on täälläkin Helatorstai. Ajattelin ajaa Paatsjokilaaksoon katsomaan millaista siellä on. Sunnuntaina lähden sitten kotia kohti. Ettei nyt vaan jäisi matkailun puolelle tämä reissu. Ahdistaa.

Tekniset vaikeudet estävät laittamasta omaa kuvaani tähän – Norjan itäisimmässä pisteessä, erään tien päässä. Taas.

Nyt tekniset vaikeudet voitettu ja tässä kuva.

Taas erään tien päässä. Taustalla Jäämeri, siellä jossain Novaja Zemlja

Kolmas tanssi – matka residenssiin Kirkenesiin

Perjantaina lähdin. Kotona kevät juhli kiihkeänä, omenapuutkin pukeutuneina valkoisiin hattaroihin.

Valkea kuulas ja manzurialainen marjaomenapuu hattaroineen.

Keittiössä yllätys yllätys: amaryllis työntää kukkaa!

No onkos tullut joulu kesän keskelle…

Perjantaina siis lähdin ajamaan pohjoista kohti. Satoi Pohjanmaalta alkaen. Etelässä sadetta olisi myös kaivattu, on ollut niin valtavan kuivaa. Kasvihuoneeseen virittelin kastelysysteemit, kaipa puolitoista viikkoa selviävät.

Pidempiä välipysähdyksiä Oulussa, Rovaniemellä sekä Pyhätunturilla. Sunnuntaina jatkoin pohjoisemmaksi. Puiden lehdet loppuivat noin Vuotson tienoilla. Siinä on tällä hetkellä kevään ja kesän vihreä raja. Sevettijärvellä en nähnyt yhtään ihmistä. Oli supersunnuntai, Eu -vaalit ja Suomi pelasi jääkiekon MM-loppuottelussa. Hyvin kävi molemmissa, tosin taitaa riippua katsontakannasta. Majoituspaikan seinällä vanhaa Lappi-romantiikkaa.

Tällaisena monet ihmiset Lapin näkevät.

Maanantaina jatkoin Norjaan.  Sade jatkui, eikä yhtään haittaa, koska Lapissa on kulovaroitus. Viime vuonnakin Sevettijärvellä ollessani satoi. Tie jatkui mutkaisena, ei ollut montaa suoraa pätkää. Autoja yllättävän paljon, norjalaisia ja venäläisiä rekkaresta päätellen. Ja vauhti oli niillä kova. Perääni kertyi jonoa, vaikken  mitenkään hidastellut. Ohi sitten menivät.

Päivällä  tapasin  Neidenissä Ä’vv -kolttasaamelaismuseon johtajattaren Honna Havaksen, jonka kanssa keskustelimme antoisasti Kolmas tanssi -romaanihahmotelmani teemoista. Paljon on mietittävää.

Honna ja Pirkko

Sitten  matka jatkui Kirkenesiä kohti. Löysin helposti Terminal B:n eli Pikene på Broenin toimitilan, josta minut johdatettiin lähellä sijaitsevaan residenssiin.

Taustalla residenssi kolmannessa kerroksessa. Siellä vietän tämän viikon.

Toivottavasti tekstiä syntyy ja  käsikirjoitus kehittyy ja syvenee.  Huomenna menen lounaalle Pikene på Broenin edustajien kanssa ja keskustelemme rajat ylittävästä kulttuuriyhteistyöstä, jota täällä tehdään mm. Venäjän suuntaan. Aion myös käydä kunnolla Jäämeren rannalla. Kerron sitten lisää.

Kotoa tänne kertyi 1447 km. Kauas on pitkä matka. On muuten hienoa, että Elisan liittymäni toimii täällä samoilla taksoilla kuin Suomessakin, siis nettikin. Tosin täällä residenssissä on oma wifi.

Kirjoituskammioni tämän viikon ajan.

Nyt on vähän tyhjä olo, väsyttääkin. Taidan ottaa päikkärit, vaikka on melkein ilta jo. Iltakävely on myös ohjelmassa. Palataan asiaan!

Hyvää pääsiäistä

Pääsiäisviikko vietetty kirkkaassa auringonpaisteessa, etenevän  kevään matkassa, sulamisvesien lotistessa, sohjoladuilla ja sormet tietokoneen näppäimillä. Kulttuurielämyksiäkin on ollut.

Hanget madaltuvat täällä pohjoisessa. Samalla paljastuu talven aikana hangille kertynyt moska. Tienvarret ovat kauhean näköisiä, metsässä puiden neulasia, kaarnanpalasia, oksia, naavaa – sitä tekisi mieli kerätä. Tiet ovat sulat, myös pienet tiet ja hiihtäessä piti tuon tuostakin ottaa sukset jalasta, kun ei kuraiselle ja märälle tielle voinut suksilla mennä.

Tahaton omakuva, kun ei ollutkaan hankikantoa vaan kupsahdin kyljelleni puhelin kädessä. Ylös pääseminen oli työn ja tuskan takana.

Tiistaina kävimme Kemijärvellä kulttuuritalolla ja luulimme menevämme katsomaan Tsehovin Lokkia, mutta lava olikin täynnä pikkuisia ja vähän isompiakin tanssijoita. Yllättäen oli Koillis-Lapin musiikkiopiston Musiikin ja tanssin ilta.

Kaikki tanssijat esitysten päätteeksi lavalla – ja heitä oli paljon!

Harmi, ettemme tienneet kahvituksen päätteeksi jatkuvaa musiikkiosuutta. Jäi kuulematta musiikkipuoli  kokonaan.

Kulttuuria koettiin lisäksi pitkäperjantaina Savukoskella, kun paikallinen Rösölänperän Ruppanat esitti Tenho Karjalaisen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Sompion Helmi. Sali oli taas aivan täynnä, noin 400 katsojaa. Kiertueellekin he lähtevät naapurikuntiin. Savukoskella on näytelty kymmeniä vuosia. Evp kulttuurisihteeri Marjatta Pulska käsikirjoitti ja ohjasi alkuvuodet ja nyt siis Karjalainen viisi vuotta. Täydet salilliset vuosi vuoden jälkeen osoittavat, että tämäntyyppiselle näytelmälle on tarvetta.

Sain Savukoskelta lankalauantaina pidettävien Kuivalihamarkkinoiden esitteen. Olimme siellä viime vuonna, tänä vuonna emme mene. Paliskuntainyhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollilan kirjoitus oli miellyttävää luettavaa, kun hän kirjoitti luonnon ja luonnontuotteiden arvonnoususta, jonka hän totesi kertovan ja ennakoivan laajempaa ihmisten arvoissa ja ajatustavoissa tapahtuvaa muutosta. Ihminen alkaa vähitellen oivaltaa, että meillä ei ole olemassa Planeetta Beetä. Jess!

Värriön tutkimusasema sijaitsee Sallan puolella,  mutta sinne kuljetaan Savukosken kautta. Asemaa hallinnoi Helsingin yliopiston ilmakehän tutkimuksen keskus. Siellä on tutkittu pitkillä havaintosarjoilla vuodesta 1967 asti ilmakehän tilaa esimerkiksi lumilinjoilla, joilta  kerätään tietoja.  Lisäksi havainnoidaan marjasatoja, puiden kasvua, käpysatoa jne.

SMEARin tutkimukset ovat osoittaneet, että täällä on niin puhdas ilma, että se lisää ihmisten elinikää merkittävästi verrattuna teollisuuspaikkakuntiin tai suurkaupunkeihin. Viikko Värriön puhdasta ilmaa lisää elinikää viikolla puhumattakaan muista luonnossa ja metsässä olemisen eduista. Huh huh!

Viikolla ilmestyi Atrain&Nord -kirjakustantamon eli entisen Nordbooksin syksyn 2019 listaus. Ja siellähän on minun Kolmas tanssini!

Olen koko viikon viettänyt tuntikausia täällä parvella ja kirjoittanut monta tuhatta sanaa Kolmanteen tanssiin. On se hidasta, mutta sivuja karttuu koko ajan lisää.


Kuukauden päästä matkustan sitten Kirkenesiin Pikene på Broenin residenssiin viikoksi. Matkalla tapaan Sevettijärvellä Kolttasäätiön edustajan ja Neidenissä Ä´vv -museon johtajan. Residenssiviikon jälkeen käyn Kemissä kustantajan luona ja varmistuu valmistumisajankohta. Kaipa sen silloin tietää, valmistuuko kirja loppukesäksi.

Huominen päivä vietetään sukulaisten kanssa ja sitten auton nokka etelää kohti. Siellä odottanevat puutarhatyöt!

Kemijärven kauneimpia maisemia. Nyt oli taivaalla joku lentäjä hurvitellut oikein kunnolla.

Täällä taas

Etelässä kevät eteni alkuviikosta suurin harppauksin, päivällä oli jopa 13 astetta lämmintä. Ja sitten heilahdettiin aivan toiseen suuntaan, niinkuin näyttää kaikissa asioissa tapahtuvan, äärimmäisyydestä toiseen. Yöllä pakkasta parhaimmillaan oli 13 astetta.

Tomaatintaimet pääsivät suurempiin purkkeihin ja kasvu oikein roihahti vauhtiin.  Kuusi viikkoa kylvöstä. Katselin vanhoja kuvia, nämä ovat melkein  kuukauden edellä aikaisempiin vuosiin verrattuna

Vein siinä lämmön hurmassa osan tomaateista kasvihuoneeseen, kun verannan ikkunalaudat olivat täynnä. Laitoin kolminkertaisen harson ympärille. Kaksi yötä ne olivat siellä ja sitten kolmannen päivän iltana toin laatikot sisälle, viime tipassa. Pakkasta oli jo viisi astetta. Olisivat ne sinne paleltuneet. Tete-narsissitkin luovuttivat ja makasivat reporankoina katajanoksien päällä jo viiden pakkasasteen jälkeen. Vähän ne ovat jaksaneet nousta päivisin.

Olen lukenut pari kirjaa, Tommi Kinnusen Pintin ja Heidi Köngäksen Sandran. Katso Luettua -sivu.

Kävin tiistaina Loimaan taidetalolla konsertissa. Kulttuuripalvelut järjestävät tiistaikonsertteja muutaman viikon välein. Nyt olivat vuorossa Mikko Innasen erinomaiset Uudistuneet maakuntalaulut.

Väkeä oli vähän verrattuna tiistaikonsertteihin yleensä, mutta osasyynä oli varmaan ulkona riehunut kevätmyrsky. Hyytävä pohjoistuuli, räntää ja pimeää. Ehkä jotkut ajattelivat, ettei maakuntalauluissa ole mitään uutta, mutta kyllä oli. Innanen soitti erilaisilla saksofoneilla omintakeisia jazzsovituksia tutuista maakuntalauluista. Välillä oli aivan tunnistettaviakin melodioita, jolloin huomasin kertaavani laulun sanoja. Taidettiin minun ikäluokalleni opettaa ne kansakoulussa tarkkaan, kun sanat tulivat kuin apteekin hyllyltä. Uutena oli Innasen 1920 -luvulta  peräisin olevasta vanhasta kirjasta löytämä Varsinais-Suomen laulu. Tekijää ei ollut merkitty, ehkä sitä ei sitten tiedetty. Laulu oli hyvin kaunis.

Samalla katsoin uudestaan Alpon juhlanäyttelyn tauluja. Niitä on niin paljon, että uutta löytyi tälläkin kerralla.

Sitten viikon helmi. Olen saanut viikon residenssipaikan Norjan Kirkenesistä Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöltä! Matkustan sinne toukokuun lopulla aistimaan atmosfääriä ja kirjoittamaan Kolmas tanssi -romaaniani. Matkalla pysähdyn myös Sevettijärvellä ja Neidenissä tapaan Ä’vv skoltesamisk  -museon johtajan Honna Havaksen.

Tekstiä on syntynyt, mutta paljon lisää tarvitaan.

Saavuimme eilen illalla tänne Pyhälle pääsiäisen viettoon. Ulkona on neljä lämpöastetta. Räystäältä tippuu vettä. Taivas on paksussa harmaassa pilvessä. Lähden kohta ladulle hengittelemään tätä raikasta ilmaa. Levillä perjantaiyönä sattunut hyvin traaginen mökkipalo sai minut tarkastamaan palovaroittimien paristot. Kolmesta kaksi paristoa oli hengettömiä. Täytyy käydä tänään kaupassa.

Huomenna jännitetään eduskuntavaaleja. Olen katsellut vaalitenttejä. Viimeisessä kahdessa johtajien tentissä tunnelma oli kuin yläasteella parhaimmillaan. Kaikki huutavat yhteen ääneen eikä järjestystä saada aikaiseksi. Melkein kuin koulua koskevissa painajaisunissani. Huomenna sitten äänestään ja illalla nähdään mitä kansa haluaa. Yhteisten asioiden hoitaminen on kyllä niin monimutkaista, että ihmetyttää kun sinne johtopaikoille on tunkua.

Jouluruusu – Helleborus on mulla ulkona kukkapenkissä ja oli heti kukassa, kun lumet haihtuivat päältä

Otsikkokuva on kahden vuoden takaa, päivälleen, Pyhätunturit etelästä päin Haarainselän ladulta.

Kevätkö se siellä kolkuttelee

Lapin lumiset valkoiset talvipäivät taittuivat viikko sitten yhtäkkiä ruskeiksi tienvierushangiksi. Likaa, likaa, mitä kaikkea liikenteestä voikaan irrota ojanreunustoille!

Vesi alkoi liristä. Peltikatolta rymähtivät lumet sellaisella voimalla, että koko mökki tärähti ja minä säikähdin, kun olin parvella. Ja taas rymähdys. Seitakeron isot hirret taipuivat, rytisivät ja paukahtivat entisiin mittoihinsa. Aikaisempi huopakatto piti lumet yllään pitkään, sulamisvedet vain tekivät metrisiä jääpuikkoja riviin räystäälle. Nyt lumet lensivät peltikaton liukumäessä monen metrin päähän ja iskivät lapsenlapsen nikkaroiman lintulaudan päreiksi. Katsotaan lumien sulettua voiko sitä enää korjata.Lapin käynti oli lyhyt, mutta yhtä antoisa kuin aina. Ladulle menin joka päivä, paitsi kun kävimme Kemijärvellä kahtena päivänä. Yhtenä päivänä oli kova pakkanen. Ensin paleli sormia ja kun veri alkoi viimein kiertää sormissa, alkoi palella takapuolta ja takareisiä. Muutoin oli niin mukava hiihdellä omaa vauhtia.

Kulttuurikämpällä tapasin Hillan koulun lauluillassa entisen työkaverini Sarin. Emme ole tavanneet varmaan yli 10 vuoteen, satunnaisesti olemme olleet yhteydessä facebookissa. Niinpä oli antoisaa muistella yhteisiä työvuosia ja niiden tapahtumia. Päätimme, että kesällä tapaamme oikein kunnolla paremmalla ajalla. Näin vuosien välimatkan jälkeen ymmärtää monia asioita, joita silloin tapahtui.

Sari ja Pirkko, koulutoimistoajan työkaverit 1990-luvulta

Kotimatkalla vietin monta tuntia pohjoisessa asuvien lapsiemme kanssa. Nyyh! Lapsia on aina ikävä. Minne ne yhteiset vuodet vierivät, niin nopeaan…

Mirri ja Pöpö – viehkot kissaeläimet, joiden korvia ei tahdo saada kuvaan mukaan

Perjantaina kokoontui Novellimankeli. Meitä on nyt seitsemän innokasta mankeloijaa, Sirkka jäi pois.

Kolme tuntia hioimme käytäntöjä – tietotekniikan ihmeet ovat niin IHMEITÄ – luimme tekstejämme ja annoimme ja saimme hyviä kommentteja. Mankelointia, vertaispalautetta, vinkkejä, lukijapalautetta. Etenemme rauhallisesti ilman tiukkoja aikarajoja. Teemme mitä teemme, miltä tuntuu, mitä jaksamme ja ehdimme. Mutta jo näin alkuvaiheessa on syntynyt niin hyviä tekstejä, että kyllä tästä hyvä tulee. Ja niin erilaisia olemme, erilaisia tekstejä teemme – erilaisille lukijoille.

Kolmas tanssi -romaanini etenee koko ajan mukana. Luen kirjallisuutta, etsin tietoja. Olen ollut yhteydessä Kirkenesin Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöön. Menen kesällä heidän residenssiinsä, tarkkaa aikaa ei ole vielä sovittu, tapaamaan heitä ja keskustelemaan yli rajojen tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä ja  kirjoittamaan. Olen ollut myös yhteydessä Neidenin eli Njauddâmin Äʹvv -kolttamuseon johtajaan Honna Hovakseen, joka antoi hyviä vinkkejä kolttasaduista.

Kolttien talvikyläsäätiön sivuilla kerrotaan, että Katri Rauanjoki alkaa kirjoittaa kolttasaamelaisista kertovaa romaania. Ensin ajattelin, että no sitten minun ei tarvitsekaan kirjoittaa, mutta kun tutustuin hänen hankkeeseensa tarkemmin, voin todeta, että minulla on aivan erilainen juonihahmotelma. Otan yhteyttä Rauanjokeen ja kerron omasta hankkeestani. Tuskin nämä kilpailevat keskenään. Tämä vain osoittaa, että saamelaisuus kiinnostaa tänä päivänä suurta yleisöä.

Pian alan kirjoittaa.

Kudoin joutessani lapaset. Rintalan Annen valkoinen ja ruskea 100 % luomulampaan villalanka on ihanan pehmoista. Mallin olen kopsannut Väinö Tannerin Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta, I Kolttalappalaiset -kirjan kannessa olevasta kuvasta. Kuvio tehdään yleensä valkoisten lapasten ranteeseen, mutta venytin kuviota koko lapasen mittaan, jotta tulee lämpimämmät.

Matleena Fofanoffin mallin mukaan tehdyt lapaset

Kylvin tomaatinsiemenet, viime kesän omista tomaateista otetut pyöreät keltaiset, mustat ja punaiset. Pitkulaiset punaiset eivät viime kesänä olleet hyviä. Niinpä otin siemeniä kaupasta ostetuista mahdottoman hyvistä pitkulaisista. Viime vuonna keltaiset itivät kuudessa päivässä, mustat kuukaudessa. Saapi nähdä miten tänä vuonna käy. Olivat muuten istuttaneet keskiviikkona perunaa Rymättylässä, päivää aikaisemmin kuin viime vuonna… Kevät tulee taas, tänäkin vuonna.

Tulppaaniaika tuo hitaasti hiipivän lupauksen lisääntyvästä valosta ja lähestyvästä keväästä

Ja kevät vai. Ulkona pyryttää oikein kunnolla. Naapurin koivun latvassa istuu harakka pitkä pyrstö keinuen. Nyt se levitti siipensä ja lensi pois. Minne harakka menee lumisadetta pitämään? Entä yöksi nukkumaan? Lintulaudan yläpuolella olevasta lintupöntöstä tuli pikkuvarpunen. Sillä on oma talviasunto.

Talven maassa

Pilvet syleilevät Pyhätunturia. Kirkkaat valospotit ketjuttavat rinteiden reunoja. Laskettelijoita ei voi erottaa näin kauas, mutta lähemmäs hiihtäessä mustat pilkut siksakkaavat rinnettä alas. On etelän talvilomaviikko.

Lumi on valkoisista valkoisinta. Pehmeää, puhdasta ja kirkasta. Sitä ei ole tänä talvena paljon vaikka ehtiihän sitä vielä tuprutella. Taivas on harmaan peiton takana, se avaruus on siellä jossain. Kuitenkin häikäisee, välillä en erota mitään.  Aurinko ei luo varjoja, kaikki on tasaista, kuin pumpulissa liikkuisi.

Lumi on muuttanut maailman tasaisen valkoiseksi. Päässä keikahtaa kun valkoisuudesta ei saa otetta. Ainoastaan pienet varjot tuovat kolmiulotteisuutta.

Sukset luistavat pikkupakkasessa juuri vanhan rouvan arvon mukaisesti. Alamäessä en pelkää äkkinäisiä ladun mutkia, kun laskuvauhti on  niin verkkainen. Ylämäessä sukset eivät yhtäkkiä yllättäen lipsahda taaksepäin, kun nousen puolihaarakäyntiä ylös. Ei tule edes kunnolla hiki. Se on kai tämän iän siunaus, että ei enää tarvitse reuhtoa vaan etenen hitaasti lipuen. Arvokkaasti.

Paksun männyn runko pysäyttää minut. Minkä taideteoksen tuisku onkaan tehnyt vai onko joku käynyt tökkimässä pumpulia kaarnan päälle?

Lumipumpulia puun rungolla

Eilen tein lyhyen lenkin, tänään jo kaksinkertaisen. Kilometrejä on kertynyt kymmenen. Kait se on mummelille sopiva matka vaikka nuoremmille pieni leiskaus. Sport tracker luo hommaan kivaa lisäarvoa, vaikken mitään tavoitteita ole asettanutkaan.

Viime talvena Sporttipalvelusta hankkimani karvapohjasukset muuten ovat edelleen aivan loistavat!

Luin eilen ja tänään Minna Rytisalon Lempi -romaanin. Luettua -sivulla on kommenttini.

L-kino alkoi eilen, mutta minulta jäi nyt tämän viikon elokuva näkemättä.

Matka kotoa tänne oli pitkä. Oulussa vietimme kunnon tauon ja tapasimme ensi kertaa uuden Pöpö-kisulin.

Pikkuinen kissanpoika oli päässyt korkealle takan päälle ihan omin voimin.

Perheen muut kissat eivät ole olleet moksiskaan uudesta tulokkaasta. Tai oli ensin kierrelty ja kaarreltu, mutta pikkuista ei oltu höykytetty. Pikkuisen vatsa on sekaisin, mutta muutoin talo on otettu haltuun.

Bussa ja Mirri päivälevolla.

Bussa ja Mirri eivät viitsineet keskeyttää päiväuniaan meidän takia. Mirri teki tosin päivän tuijotukset, mutta Bussan keräasento oli niin makea, ettei siitä viitsi oieta.

Emännälle tuotiin sydämenlämmitin, Rintalan Annen luomuvillalangoista virkattu. Niistä langoista tulee aina täydellisiä kudelmia. Luonnolliset lampaiden villaturkkien värit sulautuvat aina yhteen.

Marttojen sydämenlämmitin. Ässänvääräkiekurat kulkevat pitkässä sivussa. Lämmitin voi lämmittää päätä, kaulaa, vyötäröä, rinnusta, mitä vaan keksii.

Alan tehdä 1000 palan palapeliä Helsingin torilta. Innostuin palapeleistä lapsenlasten kanssa. En taida kyllä saada valmiiksi viikon aikana, mutta seuraavat vieraat jatkakoot!