Syyskuussa ehdin käydä Turussa Wäinö Aaltosen museossa, WAMissa. Olipa hyvä.
Anu Pentik on minulle sillä tavalla erityinen, että kun hain kesällä 1978 opettajan virkoja joka puolelta Suomea, 15. paikka ja johon minut valittiin, oli Posion yläaste. Samaan aikaan sain tiedon, että Sodankylässä olisi tuntiopettajuus eli siis 16. paikka. Katsoin kartasta, että Posio on etelämpänä ja sitten siellä on Pentik. Niinpä ilmoitin tulevani Posiolle ja Sodankylään eitä. Ja Posiolla oli viran väliaikainen hoito ja Sodankylässä siis tuntiopettajuus.
Eipä etelän tyttö tajunnut, että Sodankylä oli nelostien varrella ja paljon isompi paikka, kuin pikkuinen Posion kunta, joka sijaitsee kaukana keskuksista. Kuusamoon 60 km ja Rovaniemelle yli 100, samoin Kemijärvelle.
No, Posiolle menin, oli siellä kaksi vuotta ja se sitten vaikutti koko elämääni, kun tapasin miehen ja muutin Kemijärvelle. Teoreettisesti on mahdollista, että olisimme tavanneet Sodankylän vaihtoehdossakin, koska se tapahtui OAJ:n piirikokouksessa Rovaniemellä.
Pentikille menin tietenkin heti tutustumaan. Yläasteen takana on Pentikinmäki. 1970-luvulla siellä ei ollut kuin kotarakennus ja jonkinlaiset tuotantotilat. Mutta kun astuin sisään myymälään, ympäröivä maailma katosi ja kauneus valloitti minut. Sisustus ja tietenkin myytävät tuotteet oli aseteltu esille niin mieltä hivelevästi, että olisin viipynyt siellä vaikka kuinka kauan. Aloin ketätä itselleni Pentikin astioita, etenkin Riekko-sarjaa.
Pentikin tarina tuli sitten tutuksi. Anua en ole koskaan tavannut enkä nähnytkään. Seurasin firman kehittymistä ja laajenemista. Kemijärveltä kävimme tutustumassa keramiikkatehtaaseen pariinkin otteeseen. Pentikinmäelle rakennettiin lisää ja tien toiselle puolellekin. Myymälässä ja nykyisin laajassa ravintolassakin olen käynyt monia kertoja, viimeksi muutama vuosi sitten.
Laitan tähän ihania kuvia näyttelystä, ne kertokoot tarinaansa. Näyttely oli muuten jaoteltu Anun uran mukaisesti, Unelmia, Umpikuja jne
Anun luomisvoima sen kun näyttää vahvistuvan. Tai enpä tiedä, kyllä hänen aikaansaannoksensa, maailman pohjoisin keramiikkatehdas, joka on ollu toiminnassa 50 vuotta, on osoitus sisukkuudesta, peräksiantamattomuudesta ja taiteellisista lahjoista, kaikki yhdessä naisessa. Saamme varmasti nähdä vielä lisää Anun luomistöitä.
En ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Niitä on kertynyt pitkä rivi.
Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen; Kohtaamisia, Marjo Niemi; Oikeaa elämää, Adeline Dieudonne; Lohisuvannon soutajat, Matti Kettunen; Sanojen paino, Pascal Mercier; Rummunvartija, S.N. Pires, Suostumus, Vanessa Springora; Hytti nro 6, Rosa Liksom, Tuliaiset Moskovasta, Matti Rönkä; Aina on Toivoa, Minna Lindgren
Syyskuinen Hamina humisi korvissani. Puista saattoi aavistaa lähestyvät talven. Värit olivat muuttuneet, vihreä kalvennut. Oli viileää, melkein kylmää. Kesän muuttumista syksyksi ei oikein tajunnut.
Olin mukana seuralaisena tapahtumassa, johon en itse olisi muutoin mitenkään osallistunut. Kolmatta kertaa Haminan reserviupseerikoululla.
Päivä oli pitkä. Aloitettiin kurssilaisten kokoontumisella kentälle. Mielessä vihlaisi, kun tajusi, miten joukko oli pienentynyt viime kerrasta. Osa on poistunut lopullisesti, osa ei pystynyt tulemaan paikalle. Mutta siinä he seisoivat ryhdikkäästi, tummat puvut päällä. Ja maski kasvoilla, tämäkin piti vielä kokea.
Kurssi 118 on kokoontunut monta kertaa, yleensä kymmenen vuoden välein. Kuvassa 50-vuotistapaamisen ryhdikäs rivistö vuonna 2015. Heitä oli paljon.Kurssi 118 vuonna 2021, 56 vuotta kulunut. Korona esti viime vuoden kokoontumisen. Joukko harventunut, 250 paikalla. Elossa puolet, noin 600.Soittokunta tahditti seppeleenlaskua.
Kurssin 118 on täysin poikkeuksellinen ja vaikutukset ulottuvat koko Suomeen ja monelle vuosikymmenelle monella eri yhteiskunnan alueella. Etenkin viihdemaailma olisi toisenlainen ilman kurssilla tapahtuneita kohtaamisia. Kurssilaisista muodostui nimittäin kolme musiikkikokoonpanoa:Ernos, Kivikasvot ja Danny. Käsittämätön juttu.
Niinpä kaikissa vuosijuhlissa on ollut huipputason esiintyjät omasta takaa. Niin tänäkin vuonna. Mutta tilanne oli kuitenkin nyt poikkeuksellinen. Tämä oli viimeinen kerta, kun kokoonnuttiin. Niin tosin sanottiin kuusi vuotta sittenkin, mutta nyt taitaa sanottu pitää.
Ernos. Saimme kuulla klassikot Harhaa ja Maria Louiza ja muuta yhtyeen tuotantoa. Erityishieno oli oikeanpuolisen Ilari Hannulan Beatles-versio.Danny ei esittelyjä kaipaa. Danny on tuonut Suomen viihdemarkkinoille yli 150 artistia ja mukana olivat uusimmat, rytmiryhmä, joka tanssi ja lauloi myös. Dannyn urasta oli koottu hieno esitys.Kivikasvot, Stone Faces, nuoret miehet, jotka pysyivät yhdessä koko ikänsä.
Viimeisenä esiintyivät Kivikasvot. Tunnelma oli käsinkosketeltavan haikea. Fredi oli menehtynyt keväällä. Paikalla olevat Kivikasvojen jäsenet istuivat pöydän takana, Georg Dolivo ei pystynyt osallistumaan. Saimme katsoa spektaakkelin Kivikasvojen vuosikymmenistä. Vuosikymmenien mitä monipuolisimmat esitykset täyttivät mielet muistoilla. Viimeisenä kuva nuorista miehistä maastopuvut päällä.
Yleisö nieleskeli palaa kurkustaan. Eletyt vuosikymmenet, niiden moninaiset tapahtumat, kohtaamiset, työt, perheet. Elämän hauraus, vääjäämätön loppuminen, meitä kaikkia lähestymässä.
Viimeinen juhla solmi pakettiin 56 vuotta sitten alkaneen yhteyden. Tuntui niin hyvältä osallistua heidän kokemukseensa. Samalla mieleen hiipi oman elämän rajallisuus.
Kurssi 118 suoritti reserviupseerikoulun Haminassa 23.4.-23.7.1965. Kurssilla oli 1266 oppilasta, keski-ikä 21 vuotta. Nuoria miehiä, poikamiehiä, kun vain kolme prosenttia oli kihloissa tai naimisissa. Suurin osa oli pääkaupunkiseudulta tai suurista kaupungeista. Ylioppilaita oli 800. Ruotsinkielisiä 8 %.
PS. Tutustuin kolmeen hienoon rouvaan ja yllätys yllätys, yhden rouvan mies on kaukainen sukulaiseni Yläneeltä. Pieni on tämä kansa.
PSS. Seura-lehdessä 39/2021 on kahden aukeaman juttu tilaisuudesta
PSSS 6.2.2023 Kivikasvojen Georg Dolivo kuollut, R.I.P.
RUK:n puistossa kasvoi vanhoja isoja puita, rakkaitani. Lehmus vielä voimissaan, kuten 56 vuotta sittenkin.
Pykeijästä jatkoimme matkaa Varangin vuonon etelärantaa länteen Varangerbotteniin, sieltä pohjoisrantaa itään Vesisaaren kautta Ekkerøyyn. Olimme Pykeijän Sankkarilta katselleet horisontissa näkyvää kohoumaa, jossa olimme vierailleet jo kahdesti aikaisemminkin.
Ekkerøyssä yövyimme Havhestenissä, joka sijaitsee kaijjalla eli laiturilla vanhassa katkarapujalostamossa. Heti ovesta ulos astuessaan pääsee laiturille meren ja lintujen maailmaan.
Kolmatta kertaa yövyimme Havhestenissä, aikaisemmin Edwinissä ja nyt Åstassa. Omistaja oli vaihtunut ja huoneissa oli tehty remonttia. Netissä on muuten vanhat kuvat. Nyt on todella paljon viihtyisämpää.
Havhestenin Åstan olohuoneÅstan olohuoneen ikkunasta on näkymä kaijjalle. Taustalla oleva häkkyrä toi mieleen Alpo Jaakolan teokset.Åstan makuuhuoneen ikkunasta näkyy kylälle
Lähdimme kotiuduttuamme kävelemään. Jos Pykeijä oli kasvien maailma, on Ekkerøy lintujen maailma. Joka paikka oli täynnä valkoista ulostetta ja valtavasti höyheniä. Linnut suihkivat ylitsemme ja mekkala oli aikamoinen. Pikkukajavia enimmäkseen, lisäksi lokkeja.
Verkonkohoista oli tehty tilataideteosAallonmurtajalta kylän päin. Laskuvesi paljasti laajat rakkoleväesiintymät.Aallonmurtajan murtuneeseen kuoppaan oli kerääntynyt höyheniä ja lintujen syömiä merisiilejä. Merisiilin mäti on muuten maailman kallein ruoka.Kivikkorannalle oli pakko päästä. Nyt emme poimineet kiviä matkaan, vaan ihailimme niiden sileyttä paikan päällä.
Kaijjalla oli ollut kalaravintola Havhesten. Aikaisempina vuosina olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei ravintola ollut vielä auki. Nyt odotimme pääsevämme sinne syömään. Mutta edellisenä päivänä viranomaiset olivat sulkeneet ravintolan. ”Eivät olleet tyytyväisiä keittiöömme”, kertoi Roald. Niinpä ravintola jäi taas kokematta.
Mutta Roald antoi meille kulhollisen katkarapuja ja majoneesituubin. Niinpä nautimme Åstassa paahdetun leivän kanssa hyvän aterian meren antimista.
Katkarapuillallinen.Nousuvesi peitti rakkolevät.
Seuraavana päivänä lähdimme taas luontopolulle, joka kulkee etelärannan myötäisesti ylätasangon itäpäähän ja takaisin matalaa loivaa pohjoisrantaa.
Ekkerøyn niemimaan keskellä on lampi.Arktista kauneutta.Hilloja kasvoi lammen ympärillä niin paljon, etten ole koskaan ennen moista nähnyt. Osa oli jo kypsynyt ja niinpä söimme niin paljon, että tuli kyllästys.Etelärannan jyrkillä kallionkielekkeillä asusti edelleen pikkukajavia, vaikka pesimäaika oli jo ohi. Vahvat tuoksut lemahtelivat rinteestä ylös. Linnut lentelivät isoissa parvissa, syöksähtelivät sinne tänne ja hups vaan, takaisin pesiin tai kellumaan meren aalloille.Oli iltapäivän laskuvesi. Rantaviiva oli vetäytynyt kauas ja jättänyt jälkeensä lammikoita.
Kasvimaailma oli suppeampi kuin Pykeijän seudulla, mutta jotain sentään nähtiin massiivisten hillaesiintymien lisäksi.
Nyt näimme vähemmän lintuja kuin aikaisemmilla kesäkuun alun käynneillämme. Haahkaperheitä oli ruokailemassa rantavedessä ja tylli juoksenteli rannalla. Pois olivat veriharakat, kotka, kuovit.
Haahkaperhe ruokailemassa.Heippa hei, mitäs töllistelette?Ekkerøyyn tullaan kapeaa kannasta pitkin. Kummallakin puolella on hieno hiekkaranta. Uimaan emme täällä menneet.Viimeinen auringonlasku.Kiitos matkaseurasta hyvä rakas ystävä!
Loma oli täydellinen. Täysin hävisivät mielestä arjen harmit. Oli niin rentouttavaa vaan olla, olla oma itsensä vailla mitään velvollisuuksia.
Näkemisiin Ekkerøy, tulemme varmasti takaisin.
Ensin kiipesimme Sankkarille koulun takaa. Heti piti pysähtyä ja kumartua ihmettelemään kukkia. Eteneminen olikin hidasta, koska yhä uusia tunturikasveja löytyi. Viimein pääsimme huipulle, mistä oli hienot näköalat ja – hilloja. Ne olivat sinnikkäitä yksilöitä, jotka armottomissa tuulissa ja viimoissa olivat kasvattaneet vain yhden siemenen ja sen ympärille makeaa maltoa. Mutta ne olivat isoja. Eväiden jälkeen saimme niistä jälkiruoan.
Löysimme sopivat istuinpaikat ja katse liukui vastarannalle, mistä yritimme tunnistaa Vesisaaren rakennuksia. Itäpuolella lentokentän isot rakennukset näkyivät hyvin.
Sankkarilta näkyi Ekkerøy, seuraava matkakohteemme. Sankkarin ja Sikosaaren völissä vasemmalla oli viikolla nähty miekkavalaita, mutta meitä ei onnistanut valaiden suhteen.
Seuraavana päivänä lähdimme luontopolulle, joka vei Ranvikan hylättyyn kalastajakylään. Siellä olivat aikoinaan pykeijäläiset viettäneet kesiään kalastaen ja heinää keräten. Lohenpyytäjät käyttävät luonnonpoukamaa vieläkin kesäisin. Ranvikassa on Etelä-Varangin suurin lintuvuori ja etelärinteellä on kiinnostava kasvillisuusrinne.
Ranvikaan pääsee kahta kautta. Me lähdimme jalkapallokentän reunalta. Elsan perhe oli kentän rakennuksessa aivan avainasemassa. Heidän poikansa nousivat Norjan huippujalkapalloilijoiden joukkoon!Ranvikan luontopolku noudattelli notkoa, jossa oli ollut vanha telelinja. Notkossa kasvoi tunturikoivua Betula pubescens ssp. czerepanovii-suojaisissa olosuhteissa,
Mutta Ranvikaan emme päässeet tällä kertaa. Matkamme pysähtyi ensimmäiseen jyrkkään rinteeseen, jota olisi pitänyt nousta nelinkontin. Meillä oli pöytävaraus Bistroon muutaman tunnin päästä ja aloimme epäillä, että emme ehtisi takaisin, jos jatkaisimme matkaa. Niinpä katse laskeutui alas ja aloimme havaita yhä uusia tunturikasveja, joita oli viimeksi nähnyt Kevon kesinä. Olin aivan innoissani ja otin valtavasti kuvia. Tekstin lopussa on kuvia.
Kuningasrapuaterian jälkeen tapasimme Elsan ja Anitan ja kyselimme heiltä kasvien nimiä, kaikkia emme nimittäin pystyneet tunnistamaan. Elsa toi meille kasvikirjoja ja ilta kuluikin kasvien parissa.
Mutta sitä ennen keskustelimme Elsan ja Anitan kanssa Pykeijästä. Istuimme mökkimme verannalla. Yhtäkkiä Elsa osoitti kallion huippua, siellä lenteli mustia isoja lintuja. Ne olivat merikotkia, perhe, jossa oli kaksi poikasta. Pitkään ne kieppuivat ympäriinsä, laskeutuivat, lähestyivät toisiaan, etääntyivät, lekuttelivat paikoillaan. Aivan huippu luontoelämys tämäkin.
Liisa, Elsa ja Anita mökkimme verannalla
Elsa kertoi elämästään, matkailusta ja Pykeijän nykytilanteesta. Anita oli tullut muutama vuosi sitten Pykeijään ensin oppaana ja sitten työskentelemään Elsan kanssa. Anita tuntee Lapin hyvin ja on valmistanut hienoja käsitöitä, joita oli myytävänä Galleriassa.
Anita Sileniuksen valmistamia upeita käsitöitä,mm. kalan nahasta.
Pykeijä on aina ollut vetovoimainen kulttuuritapahtumille. Niinpä kylässä on ollut monipuolisesti eri taiteenalojen tapahtumia. Galleria on perustettu entiseen romuvarastoon karavaanialueen yhteyteen. Siellä on järjestetty konsertteja, näyttelyita jne.
Eila Ampulan kutoma seinävaate, kooltaan 240×240 cm. Teos on valmistettu Brasilian Penedossa.
Viimein sitten Pykeijän oleskelumme viimeinen päivä koitti. Tapasimme vielä Elsa ja Anitan Galleriassa ja meissä vahvistui se, että tulemme tänne uudelleen ja liitymme Pykeijän ystäviin. Siispä emme sano Hyvästi vaan Näkemiin. Kiitos Pykeijä, Elsa, Anitta ja mahtava luonto! Ja ihmiset, joita kohtasimme. En missään muualla ole keskustellut niin vaivattomasti vieraiden ihmisten kanssa kuin Pykeijässä. Sen täytyy johtua Pykeijän ilmapiiristä. Siinä on taikaa, joka tekee hyvää ihmisen sielulle.
Anita ja Elsa
Niin on jäänyt sanomatta, että uimme tietenkin Jäämeressä. Vesi oli vilpoista, muttei mitenkään liian kylmää. Suola säilyi ihollamme sitä hellien, huulilta kieli lipoi suolaa. Jäämeren sauna jäi kokematta, mutta ensi kerralla varmasti!
Lähtö. Viimein saatu kaikki kamat kasaan ja löydetty koko ajan kadoksissa olevat tavarat.
Matka jatkui vuonon vastakkaiselle rannalle vanhaan tuttuun Ekkerøyhyn. Siitä seuravassa postauksessa.
Se oli pitkäaikainen haave, unelma. Edellisen Norjan käyntimme jälkeen katselimme Varangin alueen karttaa. Muistelin, että Kevon-kesinä kävimme pohjoisessa Norjan Berlevågissa, Båtsfjordissa ja Sandfjordissa. Pitäisi joskus kaivaa esiin diat, joita silloin otin. Olen käynyt myös muualla Norjassa, Narvikissa, Tromsassa, Mo i Ranassa, Nordkapissa ja sieltä itäänpäin. Myös ne kuvat pitäisi ottaa esiin.
Mutta Bugøynes – Pykeijä alkoi kiehtoa entistä enemmän. Muistin, että kylä oli jossain vaiheessa myynnissä, kun kalastus loppui ja kyläläisiltä loppuivat työt. Myyntitempaus herätti laajaa huomiota.
Sitten alkoi tulla uutisia Pykeijän uudesta kukoistuksesta, jonka matkailu aiheutti. Kerrottiin, että kylässä on yksi suomalainen nainen, joka tarjoaa matkailupalveluita. Elsa Halvorsen.
Vuosi sitten totesimme, että haluamme joskus mennä Elsa Halvorsenin Jäämeren Sauna -matkailuyrityksen meren rannalla olevaan mökkiin, jonka terassilla voimme katsoa, kuunnella ja haistella Jäämerta. Kun sitten melko yhtäkkiä tuli menoa pohjoisemmas, päätimme lähteä Pykeijään. Varasimme netissä mökin ja niinpä pääsimme matkaan elokuisena maanantaina.
Pykeijään käännytään hyväkuntoiselta E6- tieltä. Kylään johtava tie kiemurtelee meren rantaa ja vuoria myötäillen. Paikalliset muuten laittavat viimeiseksi kirjaimeksi ä eikä a.
Rajan ylitimme Näätämössä. Rajan ylitykseen liittyi samanlaista jännitystä, kuin ennen EU-aikaa – minä muistan ne ajat. Meillä oli passit ja rokotustodistukset, joita vaalea komea viikingin näköinen nuori tullimies tutkaili. Antaessaan paperit takaisin hän hymyillen toivotti suomeksi hyvää matkaa. Tuli mukava olo.
”Pakollinen” kuva Pykeijän kylään johtavalta tieltä. Kylä sijaitsee mantereen ja vasemmalla näkyvän Sankarin välisellä kannaksella. Satama sijoittuu kuvan ulkopuolelle oikealle. Kuvassa on iltapäivän laskuvesi, jolloin laaja hiekkaranta on näkyvissä. Vuorovesi liikkuu noin kuuden tunnin rytmissä. Illalla yhdeksän maissa korkeimmillaan ja taas aamulla yhdeksältä.
Saimme Anitalta mökkimme ja pitkäaikaisen haaveen mukaisesti istuimme verannalle ja kohotimme kuksissa kuohuviinimaljat merelle, pohjoiselle, ystävyydelle ja Pykeijälle. Loma saattoi alkaa.
Hyttemme eli mökkimme oli pieni mutta kodikas. Ovi oli auki koko ajan ja niinpä olimme ulkona vuorokauden ympäri. Se näkyi raikasilmamyrkytyksenä, illalla posket polttivat ja uni tuli jo iltayhdeksältä. Oli hyvä nukkua meren tuudittaessa meitä vuorovesirytminsä mukaisesti.
Illalla kiertelimme kylää. Norjassa ei näe kerrostaloja ollenkaan. Omakotitalojen pihat oli aidattu, koska lampaita saa laiduntaa vapaasti missä vaan. Pihat olivat hyvin hoidettuja, nurmikot leikattu ja paljon kukkia.
Kylän arkkitehtuuri on vanhaa suomalaista ja uutta norjalaista rakennustyyliä. Muutamat talot ovat 1800-luvulta.
Vanhaa kalastusvälineistöä ja runsaita kukkaistutuksiaVanhoja rakennuksia katsellessa mieli alkoi askarrella menneiden vuosikymmenien ja miksei satojenkin töissä, miten ihmiset olivat liikkuneet ja eläneet tässä ankarassa ilmastossa.Pihoilla kasvoi suurina loistavan keltaisina kasvustoina pietaryrttiä, joka houkutteli hyönteisiä. Pietaryrtti, Tanacetum vulgare ja nokkosperhonen, Aglais urticaeKeskellä kylää on kirkko ja hautausmaa, jossa oli luettavissa paljon suomalaisia nimiä
Hautausmaan itäosa on Skandinaviassa ainoa alue, jossa esiintyy Siperian sinilatvaa eli karvaista sinilatvaa (Polemonium boreale). Siksi osa alueesta on rauhoitettu. Liikkuminen on sallittu polkuja pitkin.
Karvainen sinilatva huomattiin alueella ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja kasvi rauhoitettiin vuonna 1919. Uhkana sille on risteytyminen lehtosinilatvan (P. caeruleum) ja kellosinilatvan (P. acutiforum) kanssa. Niinpä hautausmaalla kasvaakin risteytyneitä kasveja, jotka eivät tosin ”vesitä” karvaista sinilatvaa, mutta kilpailevat kasvutilasta.
Pykeijän hautausmaalla kasvava hyvin harvinainen Siperian sinilatva eli karvainen sinilatva. Erotuksena muista sinilatvoista se on pienempi, kukat vaaleansinisiä, tuoksuvat pahalta ja kukan keskellä on keltainen täplä.Vaja rannalla. Vastapäisellä rannalla Vesisaari.
Ilta helli meitä hienolla auringonlaskulla. Katse vetäytyi koko ajan merelle maisemaa tarkkailemaan. Joka kerran se oli erilainen.
Ensimmäinen auringonlasku, melkein pohjoiseen. Vuorovesi korkeimmillaan.Laskuveden aikaan iltapäivällä kävelimme rantahietikolla. Mökit ovat aivan rannassa. Vasemmanpuoleisena Jäämeren Sauna, sitten Aurora-talo revontulien katsomista varten ja mökit, joissa nro ykkösessä yövyimme.Laskuvesi oli kuvioinut hiekkaan mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita, joissa saattoi nähdä vaikka mitä muotoja.Aivan selvästi lintu
Haahuilimme rannalla joka iltapäivä etsimässä erikoisia kiviä, simpukoita ja kotiloita. Muutaman poimimme. Kotona talven riehuessa ulkona otan Pykeijän rannan kiven käteeni, suljen silmäni ja kivestä alkaa säteillä minuun aaltojen kuisketta, voimaa ja lohdutusta arjen harmauteen. Toisaalta, kivet kuuluvat luontoon, mutta silti niitä poimin… ihan muutaman vaan. Kotiloita tai simpukoita ei ollut, paitsi yksi erikoisen iso ja punainen, joka oli särkynyt. Keräsimme palaset kivelle.
Punainen kampasimpukka, Pectinidae
Rannalla kulki myös muita. Eräs nainen katseli kivivalleja, kumartui, pysähtyi, katse käsissä. Kohtasin hänet, hän katsoi minuun ja ojensi käsiensä kuppia. Siinä lepäsi punertava isohko sydämenmuotoinen kivi. ”Tämä on meidän tämänpäiväisen 48-vuotishääpäivämme kunniaksi”, nainen sanoi käheällä äänellä ja tuijotti kiveä. Nielaisimme kumpikin möhkäleen kurkustamme.
Tutustuimme Pykeijän sieluun, Jäämeren saunan perustajaan Elsa Halvorseniin. Hänestä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon. Pari viikkoa sitten hän vieraili Suomen televisiossa Ylen aamussa, jossa mukana oli alkuvuodesta ilmestyneen Pykeijän Elsa -kirjan kirjoittanut Karoliina Siira.
Elsa Halvorsen ensitapaamisella
Pykeijän historia on mielenkiintoinen. Skandinavian vanhimman asutuksen merkit ovat kivikautisia ja ne on löydetty Pykeijän lähistöltä. Muinaisien asuinpaikkojen jäännöksiä voi nähdä Pykeijän tien varrella (maankohoumia) ja vanhan sataman vieressä.
Suomalaiset ovat asuttaneet seutua ainakin 1700-luvulta alkaen. 1850-luvun nälkävuosina Varangin alueelle, Pykeijään, Vesisaareen, Näätämöön ja Annijoelle eli Vestre Jacobselveen saapui paljon suomalaisia Peräpohjolasta, Lapista ja Tornionjokilaaksosta. Meri antoi työtä ja ruokaa, kun Varanginvuonon kalansaaliit olivat erityisen runsaita. Väkiluku nousi Pykeijässä 37 henkilöstä 350 henkilöön vuoteen 1885 mennessä. Nykyään asukkaita on noin 200, kesällä enemmän. Kylässä on myös uussiirtolaisian Suomesta ja Venäjältä.
Suomalaiset toivat mukanaan käsityöperinteitä, mm. veneenrakennustaidot sekä maalaistalojen jälkipolvet maanviljelyksen. Kalastus ja perinteikäs maanviljely antoivat perustan pienen kylän kasvulle.
Vuosilukuja:
Lääkäri kävi Kirkkoniemestä jo 1800-luvulla porokyydillä, kalanmyyntiä 1803 alkaen, kauppa 1848, paljon suomalaisia saapui 1850-luvulla, venekuljetuspalvelut 1860-luvulla, 350 asukasta 1885, puhelinlinja 1890-luvulla, oma koulu 1870, uusi koulu 1908, kylätie 1925, Olga ja Thomas Gunnarilla kalatehdas 1939-59, telakalla veneiden rakennusta 1946 alkaen, leipomo 1950-60, sähköt 1952, iso tie 1959-62, poronlihatehdas 1970-2015, 1970-luvulla eurooppalaiset veneet kalastivat Barentsinmerellä ilman minkäänlaisia rajoituksia, jolloin kalansaaliit ehtyivät, kalatehtaan konkurssi 1980-luvulla, pankki 1980-luvulla, 1989 Elsa perusti Jäämeren Sauna-yrityksen, ja alkoi majoittaa matkailijoita talonsa alakerrassa, mökkien suunnittelu ja toteutus, 1990-luvulta alkaen kuningasravun pyytäminen, 1996 Elsa perusti Bugøynes Opplevelser as -yrityksen, 2008 Pykeijän ystävät ry.
Sodan aikaan kylässä oli saksalaisten tukikohta. Kyläläiset joutuivat tekemään töitä saksalaisille. Vuoden 1944 lopulla saksalaiset poistuivat kylästä. Kylä jäi polttamatta, koska saksalaisten johtaja sanoi olevansa humaani ihminen eikä natsi. Hän teki sopimuksen, jonka mukaan jos kyläläiset kuljettivat sotilaat veneillä Varanginvuonon pohjukkaan, niin kylä jää polttamatta. Kylään kun ei ollut tietä, jota pitkin saksalaiset olisivat voineet poistua. Päällikkö joutui sotaoikeuteen, mutta vapautettiin, koska hän oli pelastanut sotilaat. Hän on myöhemmin vieraillut Pykeijässä.
Suomalaisuus on säilynyt kylässä ja suomalaisten jälkeläiset puhuvat edelleen vanhaa Pykeijän suomea, joka on suhteellisen lähellä meänkieltä, ihmekös kun sieltä ihmiset tulivat. Pykeijän suomea on mukava kuunnella. Sanastoon kuuluu monia hauskoja sanoja, mm. kaffela on kahvila. Kaupassa ja Bistrossakin meitä palveltiin suomeksi, vaikka yritimme vääntää englantia tai ruotsia. Kveeni on Pykeijässä haukkumasana, kuten finnjävel Ruotsissa.
Pykeijän pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja kalanjalostus. Kalastuselinkeino on kuitenkin kokenut monia vaiheita vuosisatojen aikana. Ryöstökalastuksen vuoksi saaliit putosivat 1970-80 -luvuilla ja kalastajat menettivät työnsä. Niinpä kyläläiset päättivät muuttaa kylästä ja Aksjon Bugøynes-lehdessä julkaistiin 16.8.1989 ilmoitus, jossa etsittiin tahoa, joka ottaisi kyläläiset vastaan. Toimittaja kuitenkin julkaisi asian myynti-ilmoituksena: Bugøynes til salgs – Pykeijä myytävänä.
Lehti-ilmoitus teki kylän maailmankuuluksi. Toimittajia tuli joka puolelta maailmaa, mm. Kanadasta ja eri puolilta Eurooppaa.Le Monde-lehti on sittemmin seurannut Pykeijän elämää säännöllisesti.
Kylässä on kala- ja kuningasraputehdas. Viimeisin uusi tulokas onkin ollut kuningasrapu 1990-luvulta alkaen. Kuningasrapu on hieman kyseenalainen, koska se on kotoisin Kamtsatkalta ja siten vieraslaji, joka syö pohjasta eläimet. Mutta kuningasrapu on nykyään tärkeä saalislaji, joka tuo työtä monille ihmisille. Sitä ei saa kalastaa ilman lupaa. Muita tärkeitä saaliskaloja ovat turska, ruijanpallas,kampela ja lohensukuiset kalat. Riistaa ja poroa jatkojalostetaan myös.
1980-luvulla löydettiin erikoinen gneissi (Barents blue), jota louhitaan ja hiotaan erilaisiksi laatoiksi. Myös taitelijat käyttävät sitä.
Matkailuelinkeino on ollut tervetullut lisä ja antaa tuloa etenkin kesäkuukausina. Heinäkuun lopussa Merikalastusjuhlat eli Foskefestivaali kokoaa kansaa Pykeijään.
Kylän maailmankuulussa Bistrossa kävimme syömässä kuningasrapua, kuinkas muuten. Oli viehättävä paikka.
Kylässä on päiväkoti ja koulu, mutta lapsia saisi olla enemmän. Näimme ainoastaan kolme paikallista lasta vierailumme aikana. Kauppa kylällä on, mutta asiakkaista saisi olla enemmän silläkin.
Vuonna 2008 perustettiin Argentiinan Mendozassa hotellin ylimmässä kerroksessa Pykeijän ystävät ry. Jaa miksi Argentiinassa? Siellä vieraili Helsingin matkamessuilla tutustuneita henkilöitä, jotka järjestivät matkan Etelä-Amerikkaan ja kuuluisaan suomalaiskylään Brasilian Penedoon, jota kutsutaan Pikku Suomeksi.
Yhdistyksen tarkoitus on tukea suomalaista kulttuuria ja kieltä sekä edistää Varanginvuonon suomensukuisten ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Yhdistys haluaa profiloida Pykeijää ja saada sinne vapaaehtoistyöntekijöitä. Yhdistyksessä on noin 130 jäsentä Suomesta ja Norjasta.
Ystävyysryhmän jäseniä vierailee Pykeijässä kesäkuun toisella viikolla. He järjestävät kulttuuriviikon, joka sisältää konsertteja, esitelmiä, retkiä ja paljon muuta. Myös muita matkoja järjestetään, mm. ruskaretki pohjoiseen. Korona vaan on estänyt toiminnan viime aikoina.
Liityin jäseneksi ja onpa ensi kesälle tiedossa Pykeijän reissu kesäkuussa. Sovitetaan yhteen Sodankylän filmifestivaalien kanssa, mikäli korona antaa luvan.
Kumpanakin kokonaisena päivänä kävimme retkillä, jotka osoittautuivat kasviretkiksi. Pykeijän ympäristön kasvimaailma on erikoisen runsas. Kerron retkistä seuraavassa päivityksessä.
Lähteet Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen
Mökin infokansio Pykeijän ystävät ry
Varanginvuono kutsuu retkelle, Suomen Luonto 29.3.2018
Huolimatta huolestuttavasta koronatilanteesta Loimaa Seura ryn hallitus uskaltautui päiväretkelle Mathiljedaliin ja Westersin puutarhalle Kemiönsaarelle.
Maskit päässä istuttiin, ensin tunnollisemmin ja sitten ne tahtoivat jäädä taskuun, bussissa. Kaupoissa ja julkisissa tiloissa liikuimme maskit kasvoilla.
Kyseessä oli kahden Loimaa Seura ry:n erittäin aktiivisen jäsenen ”palkintomatka”, he kun jäävät nyt pois tärkeistä tehtävistään. Edelleen he ovat mukana, mutta suuret vastuut seuran ja Saviseudun joulun vetämisestä ovat siirtyneet muille jäsenille.
Ensiksi menimme Mathiljedaliin. En ollut siellä ennen käynyt enkä oikein tiennyt edes, mistä oli kysymys. Teijon ja Fiskarsin yhdistin näihin seutuihin. Fiskarsissa vierailin Loimaan Puutarhaseuran kanssa muutama vuosi sitten.
Mathiljedalin kotisivuilla on hyvä kuvaus paikasta. Aivan ihana historiaa huokuva paikka. Kannattaa mennä.
Mathiljedalin 1800-luvun ruukkimiljöö sijaitsee Teijon kansallispuiston läheisyydessä.MuseorakennusMuseossa oli nähtävillä vanhoja rakennelmia. Niissä on aina jotain niin kiehtovaa, salaperäistä. Miten monet kädet ovatkaan näitä koskettaneet, miten nouseet aamulla, tulleet töihin, töistä kotiin perheen luo. Millainen yhteiskunta olikaan silloin…Ruukkiympäristö oli hyvin viehättävä. Vettä tarvittiin, joten pieni uoma löytyi täältäkinSammalikolla kun ollaan, niin bongataan aina sammalkasvustoja. Tässä puunrunko kasvualustana
Sitten siirryttiin Westersin puutarhaan Kemiöön. Sinne oli matkaa noin kaksi kilometriä linnuntietä, mutta saaristossa kun ollaan, kierrettiin maata pitkin Strömman kanavan kautta. Siitä olen kuullut, mutta nyt sitten tiedän, missä se on.
Westersin puutarhaoli tavattoman mielenkiintoinen paikka. Näin sellaisia kasveja, joita en ole ennen nähnyt, ellei sitten opiskeluaikaan Ruissalon puutarhassa.
Kuvia otin niin runsaasti, etten niitä nyt tähän laita. Mutta tuoksuvassa puutarhassa lenteli perhosia ja muita pörriäisiä niin paljon, että ne antautuivat kuvattaviksi. Niitä nyt tähän muutama. Punahattu on niin hyvä houkutin, että aion laittaa sitä ensi keväänä kasvamaan koko penkillisen. Muutoinkin ihastuin Westersin rouvan ideologiaan, kun hän oli siirtynyt vihannesten kasvatuksesta kukkien kasvatukseen.
Keisarinviitta punahatullaNeitoperhonenAmiraali ja kimalainenSitruunaperhonen ja kimalainenKimalaiset työn touhussaKiitokset mielenkiintoisesta esittelystä ja erinomaisen maukkaasta lounaasta!
Koko viikon on ollut kylmä, K- ja I-Suomessa paikoin 30 astetta ja enemmäinkin. Meilläkin öisin toistakymmentä astetta. Olen palellut koko viikon. Onneksi on villaa jalkoihin ja päälle. Kova tuuli, lunta tuiskutti vaakasuorassa. Helsingin ympäristössä autoilijat olivat pulassa. Kaikilla ulosmenoteillä oli ketjukolareita, Turun väylällä 89 autoa rutussa. Onneksi kukaan ei kuollut. Ja onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään.
Olen uppoutunut sukujeni menneisyyteen, ja syvälle! Sukututkimus etenee. Joka päivä löytyy uusia nimiä ja perheitä. Lapsuudessa kuulemani nimet ovat saaneet syvyyttä. Olen kaukaista sukua heille. Menneisyytemme on ollut yhteinen. Se antaa jotenkin aivan ennen kokemattoman tunteen. Tunnen vahvistuneeni. Olen osa isoa kokonaisuutta.
Ja kadun, etten alkanut tähän hommaan aikaisemmin, jotta olisin voinut kysyä vielä elossa olevilta asioita. Nyt se on myöhäistä, kun olen itse vanhimmasta päästä. Kyselkää, kirjoittakaa muistiin!
Pakottauduin ulos. Siellä oli suojan puolella, hyvä kävellä. Tuuli sen verran, etten saanut kuvaa pajunkissoista, oksat kun heiluivat edestakaisin niin, ettei pystynyt tarkentamaan.
Pikkupojat tulivat pulisten iloisesti pyörillä vastaan. Toinen nostatti etupyörää ja vilkaisi minua ylpeänä. Hieno nosto.
Pupun kanssa olemme käyneet kävelyllä. Hän tosin yöllä.
Suurella ilolla ostin lisää kylvömultaa (sain hakea kahdesta kaupasta, kun oli loppu ensimmäisestä ja toisesta otin viimeiset pussit) ja poimin varovasti nelivuotiaan kanssa kylvetyt pienoiset tomaatintaimien alut omiin purkkeihinsa. Kesä tulee joka tapauksessa tänäkin vuonna, tämänkin talven jälkeen, tämänkin kevään jälkeen. Vuodenaikojen vaihtelu on suuri ilo.
Kuudentena päivänä ne olivat työntyneet mullasta esiin. Peite pois ja niinpä ne kurkottautuivat valoa kohti, viherhiukkaset alkoivat lisääntyä ja yhteyttää.Yksitoista päivää kylvöstä ja kolme päivää itämisestä – kaikki lajit koulittiin omiin purkkeihinsa. Eniten punaisia pitkulaisia, sitten pyöreitä punaisia, mustia ja vain pari keltaista. Häränsydäntomaatteja myös vaan muutama.
Sitten pakollinen koronapäivitys.
Tasan vuosi sitten 13.3.2020 Suomessa oli kaikkiaan 155 koronatartuntaa. Nyt tartuntoja tulee päivittäin yli viisinkertainen määrä. Maailmalla oli alle 200 000 tartuntaa, nyt 2,65 miljoonaa. Suomen asiantuntijat sanoivat, että ollaan lähellä epidemian kynnystä. Eipä olisi uskonut, että tämä näin kauan kestää. Jos olisi pandemian ennustanut, pessimistiksi olisi sanottu.
Vuosi sitten kukaan ei vielä Suomessa ollut kuollut koronaan, ensimmäinen uhri 20.3.2020. Maailmalla oli silloin kuollut noin 7000 ihmistä. Nyt koronaan kuolleita on Suomessa 786. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa on kuolleita yli 13 000…
Saan muuten varata maanantaina ajan rokotukseen. Rokotteita on 300, saapi nähdä ehdinkö saada ajan ensimmäiseen 70-79-vuotiaiden satsiin.
Meinasin ostaa tulppaaneja, mutta sitten näin nämä kauniit krysanteemin isot kukat. Kestävät ja ilostuttavat pitempään.
Olen lukenut Sofi Oksasen Koirapuisto. Katso Luettua-sivu.
Hyvää joulunjälkeistä elämää täältä Lapista – koronasta huolimatta. Maskit kasvoilla kaupoissa, mutta ulkoillessa ilman. Toivottavasti riittää suojautuminen. Olemme olleet terveinä.
Joululoman loppu häämöittää. Huomenna matkustan autojunalla takaisin etelään. Kelit ja etenkin pimeys saivat valitsemaan tämän vaihtoehdon. Mikä sen mukavampaa kuin ottaa uusi vuosi 2021 vastaan makuuvaunun kolkkeessa vaikkapa Areenaa katsoen. Uudenvuoden juhlia on jo ollut niin paljon, että voin aivan hyvin tyytyä omaan seuraani.
Täällä Pyhällä on ollut paljon porukkaa. Aivan kuin olisi pääsiäinen, joka on huippusesonki. Melkein kaikissa mökeissä näkyy valoa ja vuokramökkejä ei ollut enää saatavilla jokin aika ennen joulua. Kävelijöitä on paljon ja sauvojen suihke kaikuu latujen lähistöllä.
Itse en ole ollut hiihtämässä. Sukset jäivät kotiin. Olin aivan varma, että ne olisivat täällä varastossa, mutta eivätpä olleetkaan. Vanhat sukset olivat, mutta jotenkin arastelin ladulle menoa noiden polvieni kanssa. Miten alamäkien auraus sujuisi näillä leikatuilla polvilla? Eli oli hyvä syy tyytyä päivittäisiin kävelyihin.
Rinteessä on riittänyt porukkaaNaava-opastuskeskuksen seinää ihailen aina ohi kulkiessani. Lumi ja arkkitehdin luomus leikittelevät.
On ollut ennätyksellisen leutoa, vain muutama aste pakkasta. Parina päivänä -14 – -20 astetta. Kevolla oli -41,1 astetta. Ei muuten tuntunut tuo parikymmentä yhtään kylmältä. Täällä pakkanen on kuivempaa kuin etelässä. Hanget madaltuivat alkupäivien vesisateissa ja nyt on hyvä hankikanto. Lunta on vähemmän kuin viime vuonna, mutta riittävästi. Talvi on vielä alkupuolellaan. Vasta huhtikuun lopulla alkaa lopullinen sulaminen.
Korona näkyi siinä, että joulupöytään katettiin vähemmän lautasia kuin tavallisesti. Halauksia ei ollenkaan. Lapset kyllä kupsahtelevat syliin ja kaulailemaan, mutta aikuiset ovat turvavälin päässä. Ja ne maskit kaupassa, kaikilla. Joulupukki oli kasvattanut ison partansa suojaksi eikä ottanut lapsia syliin, kuten viime vuonna.
Joulupukilla on luontainen maski
Koronarokotukset alkoivat Suomessa heti joulun jälkeen. Runsas vuosi meni rokotusten kehittämiseen. Saapi nähdä miten nopeasti rokottaminen vaikuttaa tartuntojen vähenemiseen. Polion kohdalla tulos oli hyvä, kahdessa kuukaudessa tartunnat loppuivat rokotusten alkamisen jälkeen. Jospa tulevaisuus olisikin ilman koronaa.
Ulkona on hämärää, vaikka aurinko laskee tilaston mukaan tunnin kuluttua. Puut ovat aivan liikkumattomia. Illalla menemme makkaraa paistamaan kotaan lasten liukumäen viereen. Siellä on ollut paljon lapsia koko loman ajan. Naurua ja iloa.
Liikenneympyrässä taivaita kurkottelevat muinaisten aikojen kuviot
Olen lukenut Elena Ferranten Napoli-sarjan viimeisen osan Kadonneen lapsen tarina ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas.
Viikko Itä-Lapissa oli antoisa. Keskusteluja, naurua, hiljaisuutta, yhdessäoloa rakkaan ystävän kanssa, Lapin luonnon täyttäessä tajunnan hiljalleen niin, että se välkkyy vieläkin tuikahdellen.
Ilma niin raikas. Katse hakeutuu lepoasentoon, horisontti kaukana. Korviin ei kuulu kuin tuulen kohina, puiden latvojen humina, ploksahdus saappaan irtautuessa suon sammaleesta.
Rahkasammal hehkuu punaisena
Kumarrun ilahtuneena poimimaan karpalon. Tuossa toinen! Ja kolmas! Niitähän on tässä paljon!
Rahkasammal vuoteena, karhunsammalet pylväinä, korret luopuneet elämän väreistään, tässä makaamme, kohta lumen alla luovutamme suolle rakennusaineemme. Silmiä hivelevää värien leikkiä, me karpalot punaisina hohdamme täynnä kirpeää mehua.
Kaiken kaikkiaan saalis ei ole suuri. Suon sammalikkoon painuneista jäljistä näemme, että onnekas on meitä ennen käynyt samoja mättäitä katsastamassa. Mutta saamme maistiaiset. Talvella hyytelöpurkkia avatessa tuoksu vie punakeltaisena hehkuvalle suolle, rahkasammalen kotiin. Maistuu hyvälle, korostaa poronkäristyksen makua.
Matkaamme Ailankaan. Puolukoita on vain siellä täällä, muutama kerrallaan. Onko yksinäinen pörriäinen haapuillut siellä täällä kukista mettä etsimässä. Muistoissa välähtävät isot pulleat puolukat, joita taannoin samoilta paikoilta poimin. Mutta vuodet ovat erilaiset, nyt näin.
Kalamajan takaa olen aikaisemmin poiminut puolukoita vaikka kuinka paljon.
Menemme rantaan, jossa tuuli tuntuu voimakkaampana kuin metsässä.
Vesi on matalalla, enpä muista kuin rakentamiskesän 1991, jolloin pidin nuotiota tässä ja valmistin muurikalla makoisat ruoat. Sittemmin rantavesi on loiskunut rannan varvuissa asti kaapimassa hiekkaa mukanaan syvemmälle.
Jupurasaari katselee meitä. Siellä mänty makaa pohjoispäässä.
”Maassa on viileää. Kosteus pureutuu maata koskettavaan runkoon. Sen pinta on kova, ei siihen äkkiä asetuta. Vuosien kuluessa kuningatar sulautuu saareensa. Pikku mönkiäiset hakeutuvat suojaan sen alle. Homesienet ujuttavat rihmojaan sen sisuksiin. Lahottajahyönteiset rohmuavat punaista puuuainesta. Mäntyyn leviää lämmin olo. Näin se pitää jatkua, ei tässä enää mitään pahaa, kun tähän jouduttiin.
Niin kuningatar luovuttaa saarensa eliöiden käyttöön satoja vuosia keräämänsä ravinteet. Saareen syntyy hedelmällisiä keskittymiä. Lähelle niemen kärkeä pureutuu yövilkka, orkideansukuinen valkeakukkainen hieno tuoksuja. Mistä ihmeestä sen siemen sinne tuli, linnunko nokassa. Mänty saattaa olla ylpeä.”
Voi saari, emme päässeet luoksesi tämän lähemmäksi tällä kertaa. Tuuli oli niin voimakas, ettemme uskaltautuneet soutamaan. Rantautuminen olisi ollut liian hankalaa.
Katson Jupurasaarta. Se on pääosassa Vuotos-kirjassani siellä kasvaneen männyn kanssa. Muistan kesän 2013, kun kirjoitin mökin pöydän ääressä kirjan lopun. Siitä se lähti, tarinan punominen. Muissakin kirjan päätapahtumissa luonto vaikuttaa voimakkaasti. Se ei meitä tarvitse, me tarvitsemme sitä.
Saari elää, aivan selvästi. Odottaa. Oliko se kaikki jo tässä?
Pikkukivikon viereen aallot ovat kasanneet hiekkaa. Salaperäinen kivien jälkijono saa mielikuvituksen laukkaamaan. Mihin ne ovat menossa?
Kemijärvi on ollut säännöstelyallas vuodesta 1965. Järveen kerätään kesällä vettä, jota lasketaan talvella Seitakorvan voimalaitoksen padon läpi. Generaattorit hyrräävät, sähköä syntyy.
Vielä elää ihmisiä, jotka muistavat järven luonnontilaisena. He kaipaavat luhtaniittyjä, jotka raidoittivat järveä. Keväisin lumien sulaessa latvavesillä vesi nousi Kemijärvessä korkealle, mutta vain vähäksi aikaa. Kesäisin vesi oli matalalla. Mutta ei siis ole enää. Säännöstelyn vuoksi veden pinnan ylä- ja alatason ero on 680 cm eli melkein seitsemän metriä. Siis pinnan vaihtelu pystysuunnassa! Vettä on metsään saakka. Maisemassa ei voi erottaa rantaa.
Paljon puuta jäi nousevan rantaveden alle. Ne kuolivat, kuinkas muuten, kun ei voinut hengittää. Puiden pinta harmaantui, ne kevenivät ja viimein saattoivat katketa. Puita on kerätty rannoille suuriksi röykkiöiksi. Niistä saattaa löytää vaikka minkälaisia kuvioita.
Tässä voi nähdä vaikka mitä
Puuta uitettiin Kemijoessa 1890-luvulta 101 vuotta vuoteen 1991. Uiton lopettaminen tapahtui nopeasti ja hiljaisesti. Valtavat puumassat siirtyivät rekkojen kuljetettaviksi. Uiton lopettamisesta ei juuri puhuttu. Samalla kokonainen elinkeino runsaine työpaikkoineen ja rikas uittokulttuuri vaipuivat historiaan, noin vaan.
Samaan aikaan valmistui kalakämppämme Ailankaan. Järven rannat olivat monta vuotta täynnä uiton jälkiä eli irtonaisia puita. Niitä oli ollut uppeluksissa ja päässyt irti uitossa. Keräsimme puita monta kesää, ne kun olivat kelluvina vaarana veneilylle. Polttopuita riitti moneksi vuodeksi.
Uittopuomin pää. Jykevät rautapultit ovat kuin uusia.
Nyt olen kotona. Mieli kieppuu vielä Lapin viikossa. Ja valmistautuu ensi viikolla huipentuvaan Kuoriutumisia-kirjan julkistamistilaisuuteen. Siitäpä ensi kerralla.
Puutarhassa valmistaudutaan talveen. Asterit kukkivat neljän kuukauden valmistautumisen jälkeen. Ilostuttavat suuresti.
”Veden solinaa. Tuhansia vuosia, Haalean auringon lämpö voimistuu ja kaivertaa kaiken peittävään jäähän syveneviä railoja. Sulamisvesi vapauttaa jään sisään myllertyneet ainekset. Kivet antavat periksi painovoimalle ja huokaisten laskeutuvat pohjalle. Niiden päälle kerrostuu veden rajussa syleilyssä hioutuvaa soraa ja hiekkaa pitkiksi harjateiksi. Syntyy Ailanganniemi.
Vesi loiskuaa rinteen rantaviivaan, sieppaa uhmassaan kivien välistä hiukkaset, leipoo niitä ahkerasti edestakaisin ja upottaa syvemmälle. Jäljelle jäävät isot lohkareet, rantaviiva.
Jään reunalla vesi ryöppyää vapaaksi päästyään villisti joka suuntaan viskaten hienoimman hiekan viuhkaksi jään eteen. Hitaasti madaltuu hiekkankangas, Ailanganlahden ranta ja pohja.
Ailangan hiekkaranta
Erääseen railoon kertyy painavaa ainesta. Jää reipastuu ja luovuttaa vetensä nopeasti. Syntyy Jupurasaari, ympärillään syvänteitä.”
Katson Ailanganniemeä. Vasemmalla puolellani aallot syöksyvät rantaan hiekkaa muovailemaan, voi miten sileää. Tuuli vie lämmön jäsenistä ja yrittää siepata hupun matkaansa.. Takavasemmalla Jupurasaari ottaa aallot ja tuulen vastaan, kuten tuhansia vuosia, jään sulamisen jälkeen…Ailanganlahden aallot, taustalla Hiipanniemi, sen takana LuusuaSileistä sileimpää on aaltojen hyväilyjen rakastama ranta, Jäämeren kivet ja Ailanganlahden hiekka
