Pitkä horros ravistautui yltäni. Jäi se vielä, mutta tuli pienoinen rako. Siitä pujahdin, yllättävä tarmonpuuska. Aurinko paistoi. Iltapäivällä sataisi, olisipa hyvä. On niin kuivaa.
Kevätkesäkävely Alpon metsässä
Aihearkisto: Käynnit
Joulukuinen Pähkinänsärkijä
Joulukuisena harmaana päivänä suunnistimme Helsinkiin. Tapasimme sukulaisia ja vietimme muutaman rattoisan iltapäivän tunnin heidän kanssaan. Illalla vierailun päätapahtuma alkoi Suomen kansallisbaletissa.
Jouluinen Pähkinänsärkijä. Alminsalissa, balettioppilaitoksen kaikkien vuosikurssien opiskelijoiden esittämänä. Isolla näyttämöllä esitetään pidempi versio, mutta me siis menimme katsomaan lapsenlapsen tanssia tässä opiskelijoiden esityksessä.
Paikalla oli paljon kaikenikäisiä lapsia, vanhempia ja isovanhempia. Katsomo oli aivan täynnä, kuten muissakin esityksissä. Esitys oli lyhennetty alkuperäisestä, mutta juoni oli näkyvissä.
Tanssit seurasivat toisiaan. Pienen pienet tanssijat esittivät taidolla tanssinsa, miten he muistivatkaan kaikki kuviot. Eri vuosiluokilla oli omat tanssinumeronsa: espajalainen, arabialainen, kiinalainen, venäläinen tanssi. Pääosien esittäjien lisäksi hiiriä, sotilaita, enkeleitä, makeisia, kukkia ja lumihiutaleita.
Baletin edetessä alkoi nousta ihmetys. Miten suuri produktio olikaan kyseessä. Laskin myöhemmin esitteestä 150 nimeä. Koko oppilaitoksessa on 180 opiskelijaa, ala-asteikäisistä ammatillisen koulutuksen opiskelijoihin. Osa oli ikävä kyllä sairastunut. Ihmetys vaan lisääntyi. Miten he saavatkaan kaikki asiat sovitetuksi yhteen noin sujuvaksi esitykseksi! Miten paljon työtä ja tanssitunteja onkaan tarvittu esityksen aikaan saamiseksi! Lapsenlapsi kertoi, että he olivat kaksi kuukautta harjoitelleet, hänellä oli kaksi tanssia, jotka vuorottelevat tilanteen mukaan eri esityksissä. Lisäksi puvusto, lavastus, tekniikka…
Mutta ihmetys hiipui jonnekin pois. Tilalle tuli tanssien kauneuden aikaansaama hyvä olo. Tanssijoiden iloiset kasvot lähettivät lämmintä hehkuaan meille katsojille. Mielestä karisi ulkopuolinen maailma kaikkine ikävine asioineen. Pois hävisi korona, ilmastonmuutos, kansanvaellukset, kireä poliittinen tilanne, ihmisten välinen vastakkainasettelu, joka kirvoittaa rumia sanoja, tekoja ja saa unohtamaan yksinkertaiset kohteliaisuustavat ja toisten ihmisten huomioon ottamisen.
Leijuin hyvässä olossa. Kohosin tanssijoiden hyppyjen mukana. Hymyilin onnellisena, keskittyneenä vain tähän hetkeen. Olin yhtä kaunis kuin tanssijat, yhtä nuori, yhtä sutjakka, yhtä täynnä tanssin euforiaa.
Taide saa unohtamaan muun maailman ja luo uusia kauneuden maailmoja. Taide pelastaa maailman, kun yhä useammat ihmiset tyynnyttävät mielensä muiden ihmisten kassa taiteen äärellä, keskellä, mukana.
Otsakekuva on Pähkinänsärkijän esitteestä, näytöksessä kun ei saanut ottaa kuvia. Tuossa lumihiutaleiden tanssissa esityksen lopussa esiintyi lapsenlapseni.
Sanoja sanoja kirjoiksi
Pitkään arvuuttelin lähdenkö vai en. Matka on pitkä, sinne ja takaisin kotiin. Pimeys alkaa vallata päivää jo iltapäivästä ja luntakin viskoo teille, jääksi asti.
Mutta sitten alkoi tehdä mieli lähteä jonnekin. Aamulla suunnata auton nokka pohjoista kohti, radio auki ja maisemat vilisevät. Niinpä ilmoittauduin Lapin kirjallisuusseuran Tekijöiden päivään, joka tänä vuonna järjestettiin Kemijärvellä, entisessä kotikaupungissani. Olen seuran jäsen ja osallistunut kuusi vuotta sitten Kittilässä Tekijöiden päivään, jossa esittelin esikoistani Vuotos-kirjaa.
Satoi vettä. Tihkua, vähän siis, mutta tauotta. Pyyhkijät touhusivat koko päivän. Odottelin lumirajaa ja Vuokatissa se oli. Ihmekös että siellä on niin paljon talviurheiluaktiviteetteja, lunta on. Tosin päivän vesisade oli lumen pintaa laskenut. Mutta valkoista oli.
Matkalla näin lapsiani ja lapsenlapsia. Olipa mukavaa. <3
Seuraava päivä avautui aurinkoisena. Sateesta ei ollut tietoakaan. Poroja alkoi ilmestyä teille. Kuusamontiellä edessä ajavien autojen perävalot loistivat punaisina ja kaartoivat vasemmalle. Pääsin paikalle ja siinäpä poro jökötti jalat harallaan ja nuoli tien pinnasta suolaa, silmät vaan muljahtelivat päässä. Näitä tilanteita oli sitten Lapin puolella tuon tuostakin. Muutoinkin poroja näkyi paljon, osa tien penkalla syömässä ruohoa. Muistelen, että edelliselläkin vierailulla poroja näkyi paljon. Miksi tulevat nyt teille?
Rovaniemellä sitten oli täysi talvi. Valkoista lunta, pikkupakkasta. Pyhällä talvitohinat päällä. Rinteessä tuolihissi kuljetti ihmisiä ylös ja ladut odottivat hiihtäjiä.
Tekijöiden päivä keräsi Kemijärven Kulttuurikeskukseen runsaasti väkeä, laskin yli 60. Osalla maskit, suuremmalla osalla ei. Ilmeisesti paikkakunnan koronatilanne on maltillinen. Minä pidin maskia koko päivän. Ja maskista huolimatta minut tunnistettiin, vaikka olen asunut muualla 20 vuotta, sillä 2002 vuoden alusta muutin Loimaalle. Oli kuin noita 20 vuotta ei olisi ollutkaan, juttu luisti keveästi. Tosin päivitimme elämäntilanteitamme, lapsenlapsia laskimme ja kuvia näyttelimme.
Ohjelmassa oli tärkeimpänä vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneiden lappilaisten esikoiskirjailijoiden haastattelut. Ne toteutettiin hienosti, kun haastattelija vaihtui kirjan aiheen mukaisesti. Tällöin jokainen keskustelu oli erilainen ja mielenkiintoinen. Kahdeksan kirjailijan haastattelu olisi voinut olla puuduttava kokemus, mutta nyt ei ollut.
Kaikista haastatteluista välittyi intohimoinen kiinnostus kirjallisuuteen ja se ilo ja mielihyvä, minkä kirjoittamisesta saa.
Tärkeitä ovat myös he, jotka kirjoja lukevat, saavat elämäänsä näkökulmia, mielipiteitä, lohtua, iloa, surua, yhteenkuuluvuutta. Ilman lukijoita ei olisi kirjojakaan.
E-kirjoista ja äänikirjoista myös puhuttiin. Kuitenkin kaikille meille tärkein on se kirja, jonka otat käteen, haistat, selailet, luet, palaat taaksepäin, suljet illalla kun käyt nukkumaan.
Tosin e-kirjojen ja äänikirjojen käyttö on tuonut uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Se on hyvä. Tosin samaan aikaan painettujen kirjojen määrä on vähentynyt.
Hieman tilastoja: Vuonna 2019 kirjamyynti oli euroina 248 milj. (+2 %), josta 9 % sekä e-kirjoja että äänikirjoja. Kirjoista 58 % oli e- ja äänikirjojen osuus ja 40 % kirja-kirjoja. Kirjailijan kannalta hankalaa on se, että korvaus e- ja äänikirjoista on noin 65 senttiä, kun painetusta saa noin 3 e.
Kustantajan puheenvuorossa Matti Ylipiessa kertoi, että runokirjoja ja novelleja, etenkin novellikokoelmia ei juuri oteta kustannettavaksi. Ei mene kaupaksi. Eniten menee sotakirjoja ja omaelämänkertoja. Että sillä lailla. Sitä on tullut julkaistua noita marginaalin kirjoja… Novellikokoelmia julkaistaan vain nimeä saaneiden romaanikirjailijoiden välitöinä. Eli ainoastaan pitkät tekstit, romaanit menevät kaupaksi.
Musiikkiopiston oppilaat esittivät musiikkia ja voi, miten taitavia he ovat! Mieleeni muistuivat oppilaskonsertit, joita kävin kuuntelemassa Kemijärvellä asuessani melkein joka kuukausi. Oli hienoa seurata oppilaiden kehittymistä pienistä oppilaista taitaviksi soittajiksi. Muutoinkin Kulttuurikeskuksen sali sai mieleeni vyörymään lukuisia tilaisuuksia, koulutuksia, seminaareja, tapahtumia, näytelmiä (myös itse esiinnyin Tulipunakukassa), konsertteja, Vuotostilaisuuksia… Niitä mahtui kymmenittäin vuosiin 1986-2002. Kulttuurikeskus valmistui vuonna 1986 hienolle paikalle Pöyliöjärven rannalle.
Tapahtuma oli varsin hyvin järjestetty. Kaikki oli otettu huomioon. Tarjoilut olivat erinomaiset, porokeitto mahdottoman hyvää ja kampanisut pehmeitä ja makoisia. Tunnelma oli käsinkosketeltavan mukava, iloinen ja välitön. Kävin monia keskusteluja muiden osallistujien kanssa. Sain muutaman kirjani myydyksi ja myös vaihdoimme toisten kirjoittajien kanssa kirjojamme. Ostin itse pari kirjaa. Lisäksi annoin näytteen tuotannostani 😉 kemijärveläiselle kirjallisuuden opettajalle.
Täytyy vielä kertoa, että Kemijärvelle on muuttanut nuoria luovia ihmisiä, jotka osallistuvat kulttuurielämään. Kuulinpa lausahduksen, että Kempasta tehdään Kirjoittajien kaupunki. Menestystä hankkeelle!
Lopuksi juttelin pitkään Atrain&Nord -kustantamon (entinen Nordbooks ja Atrain-kustannus yhtyivät) Matti Ylipiessan kanssa. Nordbooks julkaisi syksyllä 2014 Vuotos-kirjani. Olimme pari vuotta sitten yhteydessä Kolmas tanssi –käsikirjoituksestani ja Matti oli siitä silloin kiinnostunut. Kirkenesin residenssivierailulla sitten luovuin koko kirjan kirjoittamisesta, koska mieleni täyttyi ristiriidoista: saako ei-saamelainen kirjoittaa saamelaisten asioista, onko se kulttuurista omimista, yritänkö vaan ratsastaa sillä suosiolla, joka tällä hetkellä on saamelaiskulttuurilla?
Mutta käsikirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Jeff, Lewatle ja Neo katsovat kummissaan. Tarina jäi kesken, eikö sitä jatketa….
Matti rohkaisi kirjoittamaan tarinan loppuun ja lähettämään hänelle. Katsotaan sitten uudestaan. Josko tarina päätyisi kirjaksi.
Hyvillä mielin lähdin takaisin Pyhälle. Seitakerossa lepäsin, tein kävelyjä kirpenevässä pakkasilmassa ja ihailin edelleen, Seitakeron 26 vuoden jälkeenkin, läheisiä maisemia. Rinteessä muuten on aika myllerrys, hotellin tasanteelle ja lähirinteeseen rakennetaan runsaasti taloja. Hmmm….
Hiljainen kansa Suomussalmella
Taas se sykähdytti. Tietenkin silloin 1990 -luvun puolivälissä hämmästys oli suurempi, kun tien varren pellolla vilahti jotain outoa, heinä-turvemyhkyröitä seipäiden päissä satamäärin. Yli tuhat niitä taitaa olla.
Paikka oli keskellä Kainuun korpea Suomussalmen ja Kuusamon välillä . Yllättävä, outo, riemastuttava.
Lisätietoa alkoi tihkua. Autot pysähtelivät tienpenkalle ja ottivat valokuvia. Jotkut pudottautuivat alas pellolle ja haahuilivat hahmojen välissä. Lehdissäkin alettiin kirjoitella.
Autoja pysähteli siihen malliin, että paikalle hommattiin pysähtymiskieltokyltit, jotteivät osittain tielle pysäköidyt autot aiheuttaisi onnettomuuksia.
”Tämä on osoitus siitä, ettei Suomussalmelle kannata pysähtyä. Kun kerrankin olisi syytä, niin se pitää kiireen vilkkaa kieltää.”
Kyltit poistettiin, raivattiin pysäköintipaikka ja tarjottiin ostettavaksi virvokkeita.
En ollut kulkenut Hiljaisen kansan ohi moneen kymmeneen vuoteen. Nyt elokuussa reitti Pyhältä kulki itäistä viitostietä ja iloisina pysähdyimme katsomaan mitä Hiljaiselle kansalle kuuluu.
Paikka oli aivan ihana. Patsaat tietenkin, mutta Niittykahvilassa olisi voinut viipyä pitempäänkin. Kahvila- ym. rakennukset olivat todella viihtyisiä ja ilo silmälle. Keloa, lättyjä porotäytteellä, virvokkeita ja matkamuistoja. Todella ihana pysähtymispaikka.
Tietenkin kuljimme patsaita katsomassa. Hiljaiseksi veti meidätkin.
Löysimme sieltä itsemmekin.
Anu Anu, Pentik Pentik, Posio Posio
Syyskuussa ehdin käydä Turussa Wäinö Aaltosen museossa, WAMissa. Olipa hyvä.
Anu Pentik on minulle sillä tavalla erityinen, että kun hain kesällä 1978 opettajan virkoja joka puolelta Suomea, 15. paikka ja johon minut valittiin, oli Posion yläaste. Samaan aikaan sain tiedon, että Sodankylässä olisi tuntiopettajuus eli siis 16. paikka. Katsoin kartasta, että Posio on etelämpänä ja sitten siellä on Pentik. Niinpä ilmoitin tulevani Posiolle ja Sodankylään eitä. Ja Posiolla oli viran väliaikainen hoito ja Sodankylässä siis tuntiopettajuus.
Eipä etelän tyttö tajunnut, että Sodankylä oli nelostien varrella ja paljon isompi paikka, kuin pikkuinen Posion kunta, joka sijaitsee kaukana keskuksista. Kuusamoon 60 km ja Rovaniemelle yli 100, samoin Kemijärvelle.
No, Posiolle menin, oli siellä kaksi vuotta ja se sitten vaikutti koko elämääni, kun tapasin miehen ja muutin Kemijärvelle. Teoreettisesti on mahdollista, että olisimme tavanneet Sodankylän vaihtoehdossakin, koska se tapahtui OAJ:n piirikokouksessa Rovaniemellä.
Pentikille menin tietenkin heti tutustumaan. Yläasteen takana on Pentikinmäki. 1970-luvulla siellä ei ollut kuin kotarakennus ja jonkinlaiset tuotantotilat. Mutta kun astuin sisään myymälään, ympäröivä maailma katosi ja kauneus valloitti minut. Sisustus ja tietenkin myytävät tuotteet oli aseteltu esille niin mieltä hivelevästi, että olisin viipynyt siellä vaikka kuinka kauan. Aloin ketätä itselleni Pentikin astioita, etenkin Riekko-sarjaa.
Pentikin tarina tuli sitten tutuksi. Anua en ole koskaan tavannut enkä nähnytkään. Seurasin firman kehittymistä ja laajenemista. Kemijärveltä kävimme tutustumassa keramiikkatehtaaseen pariinkin otteeseen. Pentikinmäelle rakennettiin lisää ja tien toiselle puolellekin. Myymälässä ja nykyisin laajassa ravintolassakin olen käynyt monia kertoja, viimeksi muutama vuosi sitten.
Laitan tähän ihania kuvia näyttelystä, ne kertokoot tarinaansa. Näyttely oli muuten jaoteltu Anun uran mukaisesti, Unelmia, Umpikuja jne
Anun luomisvoima sen kun näyttää vahvistuvan. Tai enpä tiedä, kyllä hänen aikaansaannoksensa, maailman pohjoisin keramiikkatehdas, joka on ollu toiminnassa 50 vuotta, on osoitus sisukkuudesta, peräksiantamattomuudesta ja taiteellisista lahjoista, kaikki yhdessä naisessa. Saamme varmasti nähdä vielä lisää Anun luomistöitä.
En ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Niitä on kertynyt pitkä rivi.
Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen; Kohtaamisia, Marjo Niemi; Oikeaa elämää, Adeline Dieudonne; Lohisuvannon soutajat, Matti Kettunen; Sanojen paino, Pascal Mercier; Rummunvartija, S.N. Pires, Suostumus, Vanessa Springora; Hytti nro 6, Rosa Liksom, Tuliaiset Moskovasta, Matti Rönkä; Aina on Toivoa, Minna Lindgren
Katso Luettua-sivu
RUK kurssi 118 – merkityksellinen vuosikerta
Syyskuinen Hamina humisi korvissani. Puista saattoi aavistaa lähestyvät talven. Värit olivat muuttuneet, vihreä kalvennut. Oli viileää, melkein kylmää. Kesän muuttumista syksyksi ei oikein tajunnut.
Olin mukana seuralaisena tapahtumassa, johon en itse olisi muutoin mitenkään osallistunut. Kolmatta kertaa Haminan reserviupseerikoululla.
Oli kyseessä RUK:n 118 kurssin 56-vuotisjuhla.
Päivä oli pitkä. Aloitettiin kurssilaisten kokoontumisella kentälle. Mielessä vihlaisi, kun tajusi, miten joukko oli pienentynyt viime kerrasta. Osa on poistunut lopullisesti, osa ei pystynyt tulemaan paikalle. Mutta siinä he seisoivat ryhdikkäästi, tummat puvut päällä. Ja maski kasvoilla, tämäkin piti vielä kokea.
Kurssin 118 on täysin poikkeuksellinen ja vaikutukset ulottuvat koko Suomeen ja monelle vuosikymmenelle monella eri yhteiskunnan alueella. Etenkin viihdemaailma olisi toisenlainen ilman kurssilla tapahtuneita kohtaamisia. Kurssilaisista muodostui nimittäin kolme musiikkikokoonpanoa: Ernos, Kivikasvot ja Danny. Käsittämätön juttu.
Niinpä kaikissa vuosijuhlissa on ollut huipputason esiintyjät omasta takaa. Niin tänäkin vuonna. Mutta tilanne oli kuitenkin nyt poikkeuksellinen. Tämä oli viimeinen kerta, kun kokoonnuttiin. Niin tosin sanottiin kuusi vuotta sittenkin, mutta nyt taitaa sanottu pitää.
Viimeisenä esiintyivät Kivikasvot. Tunnelma oli käsinkosketeltavan haikea. Fredi oli menehtynyt keväällä. Paikalla olevat Kivikasvojen jäsenet istuivat pöydän takana, Georg Dolivo ei pystynyt osallistumaan. Saimme katsoa spektaakkelin Kivikasvojen vuosikymmenistä. Vuosikymmenien mitä monipuolisimmat esitykset täyttivät mielet muistoilla. Viimeisenä kuva nuorista miehistä maastopuvut päällä.
Yleisö nieleskeli palaa kurkustaan. Eletyt vuosikymmenet, niiden moninaiset tapahtumat, kohtaamiset, työt, perheet. Elämän hauraus, vääjäämätön loppuminen, meitä kaikkia lähestymässä.
Viimeinen juhla solmi pakettiin 56 vuotta sitten alkaneen yhteyden. Tuntui niin hyvältä osallistua heidän kokemukseensa. Samalla mieleen hiipi oman elämän rajallisuus.
Kurssi 118 suoritti reserviupseerikoulun Haminassa 23.4.-23.7.1965. Kurssilla oli 1266 oppilasta, keski-ikä 21 vuotta. Nuoria miehiä, poikamiehiä, kun vain kolme prosenttia oli kihloissa tai naimisissa. Suurin osa oli pääkaupunkiseudulta tai suurista kaupungeista. Ylioppilaita oli 800. Ruotsinkielisiä 8 %.
PS. Tutustuin kolmeen hienoon rouvaan ja yllätys yllätys, yhden rouvan mies on kaukainen sukulaiseni Yläneeltä. Pieni on tämä kansa.
PSS. Seura-lehdessä 39/2021 on kahden aukeaman juttu tilaisuudesta
PSSS 6.2.2023 Kivikasvojen Georg Dolivo kuollut, R.I.P.
Ekkerøyn lintumaailmassa
Pykeijästä jatkoimme matkaa Varangin vuonon etelärantaa länteen Varangerbotteniin, sieltä pohjoisrantaa itään Vesisaaren kautta Ekkerøyyn. Olimme Pykeijän Sankkarilta katselleet horisontissa näkyvää kohoumaa, jossa olimme vierailleet jo kahdesti aikaisemminkin.
Kolmatta kertaa yövyimme Havhestenissä, aikaisemmin Edwinissä ja nyt Åstassa. Omistaja oli vaihtunut ja huoneissa oli tehty remonttia. Netissä on muuten vanhat kuvat. Nyt on todella paljon viihtyisämpää.
Lähdimme kotiuduttuamme kävelemään. Jos Pykeijä oli kasvien maailma, on Ekkerøy lintujen maailma. Joka paikka oli täynnä valkoista ulostetta ja valtavasti höyheniä. Linnut suihkivat ylitsemme ja mekkala oli aikamoinen. Pikkukajavia enimmäkseen, lisäksi lokkeja.
Kaijjalla oli ollut kalaravintola Havhesten. Aikaisempina vuosina olimme niin aikaisin liikkeellä, ettei ravintola ollut vielä auki. Nyt odotimme pääsevämme sinne syömään. Mutta edellisenä päivänä viranomaiset olivat sulkeneet ravintolan. ”Eivät olleet tyytyväisiä keittiöömme”, kertoi Roald. Niinpä ravintola jäi taas kokematta.
Mutta Roald antoi meille kulhollisen katkarapuja ja majoneesituubin. Niinpä nautimme Åstassa paahdetun leivän kanssa hyvän aterian meren antimista.
Seuraavana päivänä lähdimme taas luontopolulle, joka kulkee etelärannan myötäisesti ylätasangon itäpäähän ja takaisin matalaa loivaa pohjoisrantaa.
Kasvimaailma oli suppeampi kuin Pykeijän seudulla, mutta jotain sentään nähtiin massiivisten hillaesiintymien lisäksi.
Pohjoisrannalta löytyivät mm. seuraavat kasvit.
Nyt näimme vähemmän lintuja kuin aikaisemmilla kesäkuun alun käynneillämme. Haahkaperheitä oli ruokailemassa rantavedessä ja tylli juoksenteli rannalla. Pois olivat veriharakat, kotka, kuovit.
Loma oli täydellinen. Täysin hävisivät mielestä arjen harmit. Oli niin rentouttavaa vaan olla, olla oma itsensä vailla mitään velvollisuuksia.
Näkemisiin Ekkerøy, tulemme varmasti takaisin.
Pykeijän kasvimaailmassa
Ensin kiipesimme Sankkarille koulun takaa. Heti piti pysähtyä ja kumartua ihmettelemään kukkia. Eteneminen olikin hidasta, koska yhä uusia tunturikasveja löytyi. Viimein pääsimme huipulle, mistä oli hienot näköalat ja – hilloja. Ne olivat sinnikkäitä yksilöitä, jotka armottomissa tuulissa ja viimoissa olivat kasvattaneet vain yhden siemenen ja sen ympärille makeaa maltoa. Mutta ne olivat isoja. Eväiden jälkeen saimme niistä jälkiruoan.
Löysimme sopivat istuinpaikat ja katse liukui vastarannalle, mistä yritimme tunnistaa Vesisaaren rakennuksia. Itäpuolella lentokentän isot rakennukset näkyivät hyvin.
Seuraavana päivänä lähdimme luontopolulle, joka vei Ranvikan hylättyyn kalastajakylään. Siellä olivat aikoinaan pykeijäläiset viettäneet kesiään kalastaen ja heinää keräten. Lohenpyytäjät käyttävät luonnonpoukamaa vieläkin kesäisin. Ranvikassa on Etelä-Varangin suurin lintuvuori ja etelärinteellä on kiinnostava kasvillisuusrinne.
Mutta Ranvikaan emme päässeet tällä kertaa. Matkamme pysähtyi ensimmäiseen jyrkkään rinteeseen, jota olisi pitänyt nousta nelinkontin. Meillä oli pöytävaraus Bistroon muutaman tunnin päästä ja aloimme epäillä, että emme ehtisi takaisin, jos jatkaisimme matkaa. Niinpä katse laskeutui alas ja aloimme havaita yhä uusia tunturikasveja, joita oli viimeksi nähnyt Kevon kesinä. Olin aivan innoissani ja otin valtavasti kuvia. Tekstin lopussa on kuvia.
Kuningasrapuaterian jälkeen tapasimme Elsan ja Anitan ja kyselimme heiltä kasvien nimiä, kaikkia emme nimittäin pystyneet tunnistamaan. Elsa toi meille kasvikirjoja ja ilta kuluikin kasvien parissa.
Mutta sitä ennen keskustelimme Elsan ja Anitan kanssa Pykeijästä. Istuimme mökkimme verannalla. Yhtäkkiä Elsa osoitti kallion huippua, siellä lenteli mustia isoja lintuja. Ne olivat merikotkia, perhe, jossa oli kaksi poikasta. Pitkään ne kieppuivat ympäriinsä, laskeutuivat, lähestyivät toisiaan, etääntyivät, lekuttelivat paikoillaan. Aivan huippu luontoelämys tämäkin.
Elsa kertoi elämästään, matkailusta ja Pykeijän nykytilanteesta. Anita oli tullut muutama vuosi sitten Pykeijään ensin oppaana ja sitten työskentelemään Elsan kanssa. Anita tuntee Lapin hyvin ja on valmistanut hienoja käsitöitä, joita oli myytävänä Galleriassa.
Pykeijä on aina ollut vetovoimainen kulttuuritapahtumille. Niinpä kylässä on ollut monipuolisesti eri taiteenalojen tapahtumia. Galleria on perustettu entiseen romuvarastoon karavaanialueen yhteyteen. Siellä on järjestetty konsertteja, näyttelyita jne.
Viimein sitten Pykeijän oleskelumme viimeinen päivä koitti. Tapasimme vielä Elsa ja Anitan Galleriassa ja meissä vahvistui se, että tulemme tänne uudelleen ja liitymme Pykeijän ystäviin. Siispä emme sano Hyvästi vaan Näkemiin. Kiitos Pykeijä, Elsa, Anitta ja mahtava luonto! Ja ihmiset, joita kohtasimme. En missään muualla ole keskustellut niin vaivattomasti vieraiden ihmisten kanssa kuin Pykeijässä. Sen täytyy johtua Pykeijän ilmapiiristä. Siinä on taikaa, joka tekee hyvää ihmisen sielulle.
Niin on jäänyt sanomatta, että uimme tietenkin Jäämeressä. Vesi oli vilpoista, muttei mitenkään liian kylmää. Suola säilyi ihollamme sitä hellien, huulilta kieli lipoi suolaa. Jäämeren sauna jäi kokematta, mutta ensi kerralla varmasti!
Matka jatkui vuonon vastakkaiselle rannalle vanhaan tuttuun Ekkerøyhyn. Siitä seuravassa postauksessa.
Nyt sitten tunturikasvikuvakavalkaadi.
Tunnistamisessa auttoi Suomen tunturikasvio, Henry Väre ja Rauni Partanen sekä tietenkin Google Lens
Bugøynes – Pykeijä P-Norjassa Varangin vuonon etelärannalla
Se oli pitkäaikainen haave, unelma. Edellisen Norjan käyntimme jälkeen katselimme Varangin alueen karttaa. Muistelin, että Kevon-kesinä kävimme pohjoisessa Norjan Berlevågissa, Båtsfjordissa ja Sandfjordissa. Pitäisi joskus kaivaa esiin diat, joita silloin otin. Olen käynyt myös muualla Norjassa, Narvikissa, Tromsassa, Mo i Ranassa, Nordkapissa ja sieltä itäänpäin. Myös ne kuvat pitäisi ottaa esiin.
Mutta Bugøynes – Pykeijä alkoi kiehtoa entistä enemmän. Muistin, että kylä oli jossain vaiheessa myynnissä, kun kalastus loppui ja kyläläisiltä loppuivat työt. Myyntitempaus herätti laajaa huomiota.
Sitten alkoi tulla uutisia Pykeijän uudesta kukoistuksesta, jonka matkailu aiheutti. Kerrottiin, että kylässä on yksi suomalainen nainen, joka tarjoaa matkailupalveluita. Elsa Halvorsen.
Vuosi sitten totesimme, että haluamme joskus mennä Elsa Halvorsenin Jäämeren Sauna -matkailuyrityksen meren rannalla olevaan mökkiin, jonka terassilla voimme katsoa, kuunnella ja haistella Jäämerta. Kun sitten melko yhtäkkiä tuli menoa pohjoisemmas, päätimme lähteä Pykeijään. Varasimme netissä mökin ja niinpä pääsimme matkaan elokuisena maanantaina.
Rajan ylitimme Näätämössä. Rajan ylitykseen liittyi samanlaista jännitystä, kuin ennen EU-aikaa – minä muistan ne ajat. Meillä oli passit ja rokotustodistukset, joita vaalea komea viikingin näköinen nuori tullimies tutkaili. Antaessaan paperit takaisin hän hymyillen toivotti suomeksi hyvää matkaa. Tuli mukava olo.
Saimme Anitalta mökkimme ja pitkäaikaisen haaveen mukaisesti istuimme verannalle ja kohotimme kuksissa kuohuviinimaljat merelle, pohjoiselle, ystävyydelle ja Pykeijälle. Loma saattoi alkaa.
Illalla kiertelimme kylää. Norjassa ei näe kerrostaloja ollenkaan. Omakotitalojen pihat oli aidattu, koska lampaita saa laiduntaa vapaasti missä vaan. Pihat olivat hyvin hoidettuja, nurmikot leikattu ja paljon kukkia.
Kylän arkkitehtuuri on vanhaa suomalaista ja uutta norjalaista rakennustyyliä. Muutamat talot ovat 1800-luvulta.
Hautausmaan itäosa on Skandinaviassa ainoa alue, jossa esiintyy Siperian sinilatvaa eli karvaista sinilatvaa (Polemonium boreale). Siksi osa alueesta on rauhoitettu. Liikkuminen on sallittu polkuja pitkin.
Karvainen sinilatva huomattiin alueella ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja kasvi rauhoitettiin vuonna 1919. Uhkana sille on risteytyminen lehtosinilatvan (P. caeruleum) ja kellosinilatvan (P. acutiforum) kanssa. Niinpä hautausmaalla kasvaakin risteytyneitä kasveja, jotka eivät tosin ”vesitä” karvaista sinilatvaa, mutta kilpailevat kasvutilasta.
Ilta helli meitä hienolla auringonlaskulla. Katse vetäytyi koko ajan merelle maisemaa tarkkailemaan. Joka kerran se oli erilainen.
Haahuilimme rannalla joka iltapäivä etsimässä erikoisia kiviä, simpukoita ja kotiloita. Muutaman poimimme. Kotona talven riehuessa ulkona otan Pykeijän rannan kiven käteeni, suljen silmäni ja kivestä alkaa säteillä minuun aaltojen kuisketta, voimaa ja lohdutusta arjen harmauteen. Toisaalta, kivet kuuluvat luontoon, mutta silti niitä poimin… ihan muutaman vaan. Kotiloita tai simpukoita ei ollut, paitsi yksi erikoisen iso ja punainen, joka oli särkynyt. Keräsimme palaset kivelle.
Rannalla kulki myös muita. Eräs nainen katseli kivivalleja, kumartui, pysähtyi, katse käsissä. Kohtasin hänet, hän katsoi minuun ja ojensi käsiensä kuppia. Siinä lepäsi punertava isohko sydämenmuotoinen kivi. ”Tämä on meidän tämänpäiväisen 48-vuotishääpäivämme kunniaksi”, nainen sanoi käheällä äänellä ja tuijotti kiveä. Nielaisimme kumpikin möhkäleen kurkustamme.
Tutustuimme Pykeijän sieluun, Jäämeren saunan perustajaan Elsa Halvorseniin. Hänestä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon. Pari viikkoa sitten hän vieraili Suomen televisiossa Ylen aamussa, jossa mukana oli alkuvuodesta ilmestyneen Pykeijän Elsa -kirjan kirjoittanut Karoliina Siira.
Pykeijän historia on mielenkiintoinen. Skandinavian vanhimman asutuksen merkit ovat kivikautisia ja ne on löydetty Pykeijän lähistöltä. Muinaisien asuinpaikkojen jäännöksiä voi nähdä Pykeijän tien varrella (maankohoumia) ja vanhan sataman vieressä.
Suomalaiset ovat asuttaneet seutua ainakin 1700-luvulta alkaen. 1850-luvun nälkävuosina Varangin alueelle, Pykeijään, Vesisaareen, Näätämöön ja Annijoelle eli Vestre Jacobselveen saapui paljon suomalaisia Peräpohjolasta, Lapista ja Tornionjokilaaksosta. Meri antoi työtä ja ruokaa, kun Varanginvuonon kalansaaliit olivat erityisen runsaita. Väkiluku nousi Pykeijässä 37 henkilöstä 350 henkilöön vuoteen 1885 mennessä. Nykyään asukkaita on noin 200, kesällä enemmän. Kylässä on myös uussiirtolaisian Suomesta ja Venäjältä.
Suomalaiset toivat mukanaan käsityöperinteitä, mm. veneenrakennustaidot sekä maalaistalojen jälkipolvet maanviljelyksen. Kalastus ja perinteikäs maanviljely antoivat perustan pienen kylän kasvulle.
Vuosilukuja:
Lääkäri kävi Kirkkoniemestä jo 1800-luvulla porokyydillä, kalanmyyntiä 1803 alkaen, kauppa 1848, paljon suomalaisia saapui 1850-luvulla, venekuljetuspalvelut 1860-luvulla, 350 asukasta 1885, puhelinlinja 1890-luvulla, oma koulu 1870, uusi koulu 1908, kylätie 1925, Olga ja Thomas Gunnarilla kalatehdas 1939-59, telakalla veneiden rakennusta 1946 alkaen, leipomo 1950-60, sähköt 1952, iso tie 1959-62, poronlihatehdas 1970-2015, 1970-luvulla eurooppalaiset veneet kalastivat Barentsinmerellä ilman minkäänlaisia rajoituksia, jolloin kalansaaliit ehtyivät, kalatehtaan konkurssi 1980-luvulla, pankki 1980-luvulla, 1989 Elsa perusti Jäämeren Sauna-yrityksen, ja alkoi majoittaa matkailijoita talonsa alakerrassa, mökkien suunnittelu ja toteutus, 1990-luvulta alkaen kuningasravun pyytäminen, 1996 Elsa perusti Bugøynes Opplevelser as -yrityksen, 2008 Pykeijän ystävät ry.
Sodan aikaan kylässä oli saksalaisten tukikohta. Kyläläiset joutuivat tekemään töitä saksalaisille. Vuoden 1944 lopulla saksalaiset poistuivat kylästä. Kylä jäi polttamatta, koska saksalaisten johtaja sanoi olevansa humaani ihminen eikä natsi. Hän teki sopimuksen, jonka mukaan jos kyläläiset kuljettivat sotilaat veneillä Varanginvuonon pohjukkaan, niin kylä jää polttamatta. Kylään kun ei ollut tietä, jota pitkin saksalaiset olisivat voineet poistua. Päällikkö joutui sotaoikeuteen, mutta vapautettiin, koska hän oli pelastanut sotilaat. Hän on myöhemmin vieraillut Pykeijässä.
Suomalaisuus on säilynyt kylässä ja suomalaisten jälkeläiset puhuvat edelleen vanhaa Pykeijän suomea, joka on suhteellisen lähellä meänkieltä, ihmekös kun sieltä ihmiset tulivat. Pykeijän suomea on mukava kuunnella. Sanastoon kuuluu monia hauskoja sanoja, mm. kaffela on kahvila. Kaupassa ja Bistrossakin meitä palveltiin suomeksi, vaikka yritimme vääntää englantia tai ruotsia.
Kveeni on Pykeijässä haukkumasana, kuten finnjävel Ruotsissa.
Pykeijän pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja kalanjalostus. Kalastuselinkeino on kuitenkin kokenut monia vaiheita vuosisatojen aikana. Ryöstökalastuksen vuoksi saaliit putosivat 1970-80 -luvuilla ja kalastajat menettivät työnsä. Niinpä kyläläiset päättivät muuttaa kylästä ja Aksjon Bugøynes-lehdessä julkaistiin 16.8.1989 ilmoitus, jossa etsittiin tahoa, joka ottaisi kyläläiset vastaan. Toimittaja kuitenkin julkaisi asian myynti-ilmoituksena: Bugøynes til salgs – Pykeijä myytävänä.
Lehti-ilmoitus teki kylän maailmankuuluksi. Toimittajia tuli joka puolelta maailmaa, mm. Kanadasta ja eri puolilta Eurooppaa. Le Monde-lehti on sittemmin seurannut Pykeijän elämää säännöllisesti.
Kylässä on kala- ja kuningasraputehdas. Viimeisin uusi tulokas onkin ollut kuningasrapu 1990-luvulta alkaen. Kuningasrapu on hieman kyseenalainen, koska se on kotoisin Kamtsatkalta ja siten vieraslaji, joka syö pohjasta eläimet. Mutta kuningasrapu on nykyään tärkeä saalislaji, joka tuo työtä monille ihmisille. Sitä ei saa kalastaa ilman lupaa. Muita tärkeitä saaliskaloja ovat turska, ruijanpallas,kampela ja lohensukuiset kalat. Riistaa ja poroa jatkojalostetaan myös.
1980-luvulla löydettiin erikoinen gneissi (Barents blue), jota louhitaan ja hiotaan erilaisiksi laatoiksi. Myös taitelijat käyttävät sitä.
Matkailuelinkeino on ollut tervetullut lisä ja antaa tuloa etenkin kesäkuukausina. Heinäkuun lopussa Merikalastusjuhlat eli Foskefestivaali kokoaa kansaa Pykeijään.
Kylässä on päiväkoti ja koulu, mutta lapsia saisi olla enemmän. Näimme ainoastaan kolme paikallista lasta vierailumme aikana. Kauppa kylällä on, mutta asiakkaista saisi olla enemmän silläkin.
Vuonna 2008 perustettiin Argentiinan Mendozassa hotellin ylimmässä kerroksessa Pykeijän ystävät ry. Jaa miksi Argentiinassa? Siellä vieraili Helsingin matkamessuilla tutustuneita henkilöitä, jotka järjestivät matkan Etelä-Amerikkaan ja kuuluisaan suomalaiskylään Brasilian Penedoon, jota kutsutaan Pikku Suomeksi.
Yhdistyksen tarkoitus on tukea suomalaista kulttuuria ja kieltä sekä edistää Varanginvuonon suomensukuisten ihmisten keskinäistä kanssakäymistä. Yhdistys haluaa profiloida Pykeijää ja saada sinne vapaaehtoistyöntekijöitä. Yhdistyksessä on noin 130 jäsentä Suomesta ja Norjasta.
Ystävyysryhmän jäseniä vierailee Pykeijässä kesäkuun toisella viikolla. He järjestävät kulttuuriviikon, joka sisältää konsertteja, esitelmiä, retkiä ja paljon muuta. Myös muita matkoja järjestetään, mm. ruskaretki pohjoiseen. Korona vaan on estänyt toiminnan viime aikoina.
Liityin jäseneksi ja onpa ensi kesälle tiedossa Pykeijän reissu kesäkuussa. Sovitetaan yhteen Sodankylän filmifestivaalien kanssa, mikäli korona antaa luvan.
Kumpanakin kokonaisena päivänä kävimme retkillä, jotka osoittautuivat kasviretkiksi. Pykeijän ympäristön kasvimaailma on erikoisen runsas. Kerron retkistä seuraavassa päivityksessä.
Lähteet
Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen
Mökin infokansio
Pykeijän ystävät ry
Varanginvuono kutsuu retkelle, Suomen Luonto 29.3.2018
Mathiljedalissa ja Westersin puutarhassa Kemiönsaarella
Huolimatta huolestuttavasta koronatilanteesta Loimaa Seura ryn hallitus uskaltautui päiväretkelle Mathiljedaliin ja Westersin puutarhalle Kemiönsaarelle.
Maskit päässä istuttiin, ensin tunnollisemmin ja sitten ne tahtoivat jäädä taskuun, bussissa. Kaupoissa ja julkisissa tiloissa liikuimme maskit kasvoilla.
Kyseessä oli kahden Loimaa Seura ry:n erittäin aktiivisen jäsenen ”palkintomatka”, he kun jäävät nyt pois tärkeistä tehtävistään. Edelleen he ovat mukana, mutta suuret vastuut seuran ja Saviseudun joulun vetämisestä ovat siirtyneet muille jäsenille.
Ensiksi menimme Mathiljedaliin. En ollut siellä ennen käynyt enkä oikein tiennyt edes, mistä oli kysymys. Teijon ja Fiskarsin yhdistin näihin seutuihin. Fiskarsissa vierailin Loimaan Puutarhaseuran kanssa muutama vuosi sitten.
Mathiljedalin kotisivuilla on hyvä kuvaus paikasta. Aivan ihana historiaa huokuva paikka. Kannattaa mennä.
Sitten siirryttiin Westersin puutarhaan Kemiöön. Sinne oli matkaa noin kaksi kilometriä linnuntietä, mutta saaristossa kun ollaan, kierrettiin maata pitkin Strömman kanavan kautta. Siitä olen kuullut, mutta nyt sitten tiedän, missä se on.
Westersin puutarha oli tavattoman mielenkiintoinen paikka. Näin sellaisia kasveja, joita en ole ennen nähnyt, ellei sitten opiskeluaikaan Ruissalon puutarhassa.
Kuvia otin niin runsaasti, etten niitä nyt tähän laita. Mutta tuoksuvassa puutarhassa lenteli perhosia ja muita pörriäisiä niin paljon, että ne antautuivat kuvattaviksi. Niitä nyt tähän muutama. Punahattu on niin hyvä houkutin, että aion laittaa sitä ensi keväänä kasvamaan koko penkillisen. Muutoinkin ihastuin Westersin rouvan ideologiaan, kun hän oli siirtynyt vihannesten kasvatuksesta kukkien kasvatukseen.
