”Veden solinaa. Tuhansia vuosia, Haalean auringon lämpö voimistuu ja kaivertaa kaiken peittävään jäähän syveneviä railoja. Sulamisvesi vapauttaa jään sisään myllertyneet ainekset. Kivet antavat periksi painovoimalle ja huokaisten laskeutuvat pohjalle. Niiden päälle kerrostuu veden rajussa syleilyssä hioutuvaa soraa ja hiekkaa pitkiksi harjateiksi. Syntyy Ailanganniemi.
Vesi loiskuaa rinteen rantaviivaan, sieppaa uhmassaan kivien välistä hiukkaset, leipoo niitä ahkerasti edestakaisin ja upottaa syvemmälle. Jäljelle jäävät isot lohkareet, rantaviiva.
Jään reunalla vesi ryöppyää vapaaksi päästyään villisti joka suuntaan viskaten hienoimman hiekan viuhkaksi jään eteen. Hitaasti madaltuu hiekkankangas, Ailanganlahden ranta ja pohja.
Ailangan hiekkaranta
Erääseen railoon kertyy painavaa ainesta. Jää reipastuu ja luovuttaa vetensä nopeasti. Syntyy Jupurasaari, ympärillään syvänteitä.”
Katson Ailanganniemeä. Vasemmalla puolellani aallot syöksyvät rantaan hiekkaa muovailemaan, voi miten sileää. Tuuli vie lämmön jäsenistä ja yrittää siepata hupun matkaansa.. Takavasemmalla Jupurasaari ottaa aallot ja tuulen vastaan, kuten tuhansia vuosia, jään sulamisen jälkeen…Ailanganlahden aallot, taustalla Hiipanniemi, sen takana LuusuaSileistä sileimpää on aaltojen hyväilyjen rakastama ranta, Jäämeren kivet ja Ailanganlahden hiekka
Pyöräytän auton Pyhätunturilla Astelintien alussa parkkipaikalle. Kyltissä on lukenut MaahisBlues. Parkkipaikalla on yksi auto, viininpunainen ooppeli. Peruutan oman briljantin punaisen ooppelini auton viereen ja siitä nousee mies kokonaisuuteen sopien viininpunainen baskeri vinossa. Tuttu mies! Monen kymmenen vuoden takaa! Leveä hymy valtaa kummankin kasvot. Monta monituista kohtaamista meillä on ollut Kemijärven vuosieni aikana, mieleenpainuvimpana Laulu tulipunaisesta ruususta-runonäytelmä. (Heippa Erja Kärkkäinen 😉 ) Tervehdimme tosi iloisesti. Emme halaa.
Puhe pulppuaa kuin kevätpuro tunturissa. Lähdemme miehen opastuksella metsään ensin polkua ja sitten leveää laudoitusta pitkin. Keltaiset lehdet täplittävät tietämme. On liukasta. Me vanhat (?) rouvat astelemme varovasti jalkoihimme tuijottaen. Emme halua livetä. Välillä on pakko nostaa katse. Vieressä solisee puro – vai onko pieni joki. Puut kaartuvat veden ylle. On sanomattoman kaunista. Hamuan taskuani, haluan ottaa kuvan. En löydä kännykkää. Se jäi autoon. Tunnen itseni amputoiduksi. Puron keskellä on hiekkasärkkä, jolla on saappaita, turkoosia, musta hai, punaista. Joku näkymätön menossa jonnekin. Tai jotkut. Kannon nokassa tervehtii sammaleen joukosta maahisten iloisia kasvoja. Kasvoja alkaa löytyä enemmänkin. Tai maahiset löytävät meidät, katsovat meitä hyväntahtoisesti. Kiva kun tulitte. Odottakaapa vaan.
Tulemme kahvintarjoilupaikalle. Kuumaa kahvia ja kampanisut. Niitäpä pitää taas tehdä, vaikka puolen kilon voimäärä saa miettimään terveysasioita. Maksamme konsertin pääsymaksun ja jatkamme matkaa.
Katsomo on rinteessä lavan yläpuolella. Lähellä, toisin kuin Aittakurussa, jossa katsojat roikkuvat ylhäällä rinteellä, etäällä esiintyjistä. Aittakurun esiintymislava muuten tuhoutui keväällä lumivyöryn alle. Onkohan saatu korjatuksi, maksaa paljon eikä Pelkosenniemen kunnalla juuri ole ylimääräistä tätä varten. Tänä vuonna Unplugged-konserttia ei järjestetty, arvaa miksi.
Kapuamme Maahisteatterin ylimmälle penkkiriville. Muut penkit ovat jo melkein täynnä. Lavaa reunustavat pystyssä olevat harmaat laudat. Vasemmalla on katos. Katolla on havunneulasia. On tämä rakennelma ollut jo monta vuotta, vaikka en minä ole tästä mitään tiennyt. Olen vähän kummissani, kun pidän itseäni sentään kulttuuri-ihmisenä ja olen aina ottanut selvää tapahtumista, kun Pyhällä olen ollut.
Ylhäällä maahiskatsomossa. Sain kuvia ystävältäni, kun se oma kännykkä lepäsi autossa.
Näkymä on miellyttävä. Ympärillä puut heiluvat rapsakassa tuulessa. Kuusia, keltaisia koivuja, punaiset pihlajanmarjat hohtavat lavan takana. Otan esiin istuma-alustan, onpa hyvä että se tuli mukaan. Annan ystävättärelleni huopaisen. Penkit kun ovat syyssateen kyllästämiä. Mieli tasoittuu, levollistuu. Odotan.
Konsertti alkaa Kummitsoiva-yhtyeen osuudella. Kaksi kaunista nuorta naista, vaalea ja tummempi, viulua soittavat ja mies, kitara, huilu tehty sähköputkesta ja rumpali. Kaikilla kauniit villapaidat. Ville esitteli esiintyjät etunimiltä, nyt täytyy sanoa, että en muista kuin Ainon. Nyt jälkeenpäin kummastuttaa, etten löydä heistä mitään muuta tietoa kuin Lapin kansan artikkelin.
Kummitsoiva oli nimittäin hyvä. Taitavaa soittoa, hyvät lauluäänet ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Ei liian pitkä eikä liian lyhyt. Heitä tosin olisi kuunnellut pitempäänkin.
Mielenkiintoista oli yhtyeen nimi. Kummitsoiva on nimittäin entinen tulivuori Pelkosenniemellä Kokonaavan itäpuolella. Siitä nimikin tulee, kun Villen anoppi oli Saunavaarassa näyttänyt ikkunasta Kummitsoivan suuntaan ja kertonut tulivuoresta.
Käsiohjelmaa ei ollut, sukunimiä ei sanottu eikä siis näitä tietoja löydy. Pysähdyn miettimään, pitäisikö sitten olla. No, minua kiinnostavat esiintyjät, heidän pitkä tiensä musiikin maailmassa tähän hetkeen.
Tilaisuus jatkui nuoren naisen laulaessa ja säestäessä itseään sähköpianolla. Nimi ei minulle tullut selväksi. Hän lauloi sydäntäsärkeviä lauluja rakkauden ja läheisyyden kaipuusta. Täytyy sanoa, että lauluja oli liikaa. Puhuri alkoi jähmettää selkääni, kylmä hiipi istuinalustan läpi. Palelin rajusti. Ja nainen vaan jatkoi laulua. En saanut sanoista selvää.
Tänään löysin netistä Lapin kansan artikkelin. Minähän tunnen tytön! Hänen vanhempansa ovat työkavereitani Kemijärven ajoilta. Tytönkin tunnen, olen seurannut hänen elämäänsä. Johanna Koskenranta, ottanut nimen Johanna Joella Koskenranta. Hän kuului Takiainen-bändiin. Vähän harmittaa, etten tajunnut silloin kuunnellessani kuka hän on. Olisin suhtautunut eri tavalla.
Sitten pidettiin taukoa, käppäiltiin juomaan kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Toisella jaksolla soitti pelkoseniemeläisen Poor Bastard’s Blues -band. Kaksi meistä, rummut ja kitara. Nyt näen lehtiartikkelista, että he olivat Markku Laamanen ja Seppo Mattila. He osasivat todella soittaa. Taustalla soi ”nauhalta”, siis tietokoneelta muita soittimia ja laulajia. Turhaan, sillä he olivat taitavia soittavia. Heitä olisi kuunnellut ihan pelkästään. Tekniikkaongelmat hoidettiin leppoisasti, lappilaisella meiningillä.
Kylmä tuli. Olin aivan jäässä. Oma vika, liian vähän vaatteita päällä, en osannut pukeutua. Välihousuja tuli ikävä.
Kokemus oli liikuttava ja aito. He esiintyivät sellaisina kuin ovat. He ovat vihkiytyneet musiikkiin ja halusivat, että me jaamme heidän kanssaan musiikkituokion. Tuli lämmin olo, vaikka oli kylmä. Oltiin lähellä heitä. Kohtaaminen. Oltiin yhdessä. He saivat meidät keskittymään. Hyvä kokemus, kannatti mennä. Kerta kaikkiaan hienoa, että he järjestivät tämän tilaisuuden.
Hotellilta lähtee tie pohjoista kohti, kiertää Kultakeron ja nousee lopuksi tunturin huipulle.
Vettä satoi. Urheasti verhouduimme sadeviittoihin ja lähdimme silmälasit märkinä kävelemään Tajukankaalle. Vastaan tuli urheita, jotka olivat varmaan käyneet Kultakeron huipulla asti.
Sade yltyi koko ajan. Kuljimme laskettelurinteiden yli. Rinteet hohtivat vihreinä. Oli vaikeaa kuvitella, että muutaman kuukauden kuluttua lumi peittää vihreät kasvustot ja laskettelukansa sujahtelee alas noustakseen konevoimalla ylös.
Noin kymmenen minuutin kuluttua tulimme perille. Tajukangas oli muuttunut.
Tajukankaan rinne on kiipeilijöiden suosiossa. Kylteissä varotetiin kiipeämästä ilman asiantuntevia henkilöitä. Rakennukset olivat tutut. Näissä rakennelmissa olen kestinnyt aikoinaan Kemijärven kaupungin vieraita, kantalahtelaisia (yksi vieras rakastui Huttu-ukon vaimoon) ja sobetsulaisia oppilaita ja opettajia kalakeitolla. Muistot tulvivat.
Rinteeseen oli rakennettu katsomo ja tien toiselle puolelle esiintymislava katoksineen. En ollut näitä ennen nähnyt.
Lavalla soi kaunis musiikki, luonnon ääniä, kuin tuuli olisi ulissut puiden runkojen välistä. Sade kumisi ympärillä. Huomasimme, että katsomon keskellä kasvavan valtavan männyn alapuolella oli kuivaa. Niinpä istahdimme sinne. Aika ajoin iso vesimöykky tupsahti päähän.
Meitä oli kaksi ihmistä katsomossa. Ylhäältä tunturista palaavat ihmiset vilkaisivat näyttämöä mutta jatkoivat matkaansa. Juuri ennen tasatuntia tuli kaksi ihmistä. Niinpä meitä oli katsomossa neljä henkeä.
Musiikkitarina Ku-Kui alkaa. Tarramara tanssii ja lausuu ja laulaa hyvin kauniilla äänellä.
Musiikkitarina Ku-Kui alkoi sateen ropistessa taustalla. Sade tuntui kuuluvan esitykseen, nimittäin ensimmäisessä runossa sade ropisee tekstissä. Esittäjä Tarramaralla oli erinomaisen kaunis, selvä ja kuuluva ääni. Puheesta sai hyvin selvää. Runot kuvittuivat mielessäni, näin höyhenen leijuvan ilmassa. Laulut vuorottelivat runojen kanssa. Nautin joka hetkestä. Kokonaisuus oli sopiva, puoli tuntia.
Esityksen jälkeen juttelimme esiintyjän kanssa. Hän oli Elsi Heikkinen, syntyperäinen kemijärveläinen, Levärannalta kotoisin ja ollut nuorimmaiseni kanssa samaan aikaan Lepistön yläkoulussa. Eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan. Hän kertoi itsestään ja taiteen tekemisestään. Netistä katsoin myöhemmin, että hän on monitoiminen Lapin luonnon asiantuntija. Hienoa, että hän on löytänyt elämän kotiseudultaan.
Kävelimme levollisina Seitakeroon. Tuntui niin hyvältä, että Pyhällä on tarjolla paikallisten tarjoamaa kulttuuria. Se kertoo syvästä sopeutumisesta kotiseutuun ja luomisvoiman ammentamisesta ympäröivästä luonnosta. Ennen ei ole tällaista ollut tarjolla (tai sitten jostain kumman syystä en ole huomannut, en kylläkään usko).
Osta tilalta -tapahtuman puitteissa kävin tänään Rintalan Annen lampaita katsomassa. Vuosi on kulunut tosi nopeasti, vastahan minä siellä kävin ja sammalikolla raportoin. Kuitenkin, jos alkaa miettiä, kovin paljon on tapahtunut sitten viime näkemisen. Että viitsisikö koko koronaa edes mainita… tai polvileikkausta… tai Kuoriutumisia-kirjan valmistumista…
Vierailusta tuli niin hyvä olo. Ihmiskontaktien ja miksei myös oikeastaan eläinkontaktienkin vähäisyys on saanut tajunnan uppoamaan harmaaseen liikkumattomuuteen. Nyt juttelin Annen kanssa pitkään. Hän kertoi lampaiden hoidosta ja sain paljon uutta tietoa.
Lammasrotuja on monia.
Aitauksissa olikin jos monenmoisia karvaturreja. Kiertelin niitä katsomassa ja ihmettelin lampaiden käyttäytymistä. Ne ovat laumaeläimiä – yhteisöllisyys on itsestään selvä juttu. Yhdessä aitauksessa kaksi naarasta oli otsat vastakkain ja Annen mukaan se johtui siitä, että ne oli pari päivää sitten siirretty samaan sakkiin odottamaan pässin tekemää työtä. Eli laumassa on järjestys lampaillakin, kuten kanoilla se kuuluisa nokkimisjärjestys.
Niin, miksi oli siirretty. Lammastilalla ei ole kyse siitä romantiikasta, joka tahtoo meikäläisen katsontaa vaaleanpunaistaa. Lampaiden kasvatus on elinkeino ja siinä noudatetaan tiettyjä periaatteita. Lampaita kasvatetaan ja niiden liha ja villa hyötykäytetään. Myös lisääntyminen on tarkkaa toimintaa. Nämä lampaat oli siirretty odottamaan, että pässi tekee temppunsa.
Astutus on tarkkaa toimintaa. Tarkkaan katsotaan, ettei sukulaisuutta ole ja että rotu, värit ym ovat samat. Niinpä yhdessä aitauksessa oli aina samannäisiä ja -värisiä villakeriä. Lampailla ei käytetä keinohedelmöitystä. Astutus sujuu perinteisellä menetelmällä.
Tarjolla oli myös monenlaisia lammastuotteita. Söin valtavan hyvää lammaskaalia, päälle kahvit ja munkit. Niinpä ostin kotiin vietäväksi lampaan lapaa keittoon, lammasmakkaroita, lammasjauhelihaa, purkissa lampaanlihaa suoraan leivän päälle tai erilaisiin ruokiin ja lammaslihapullia, jotka kylläkin unohdin tiskille. Onpa odotettavaa, kun saan ne tulevaisuudessa.
Villa-aitassa ostin lankoja. Erivärisiä harmaita, aivan siis luonnollisia värejä ja tietenkin Annen värjäämää vihreää lankaa. Kädet kutiavat lankoja hyödyntämään. En raaski näistä ihanista langoista tehdä sukkia, vaan teen vähän ”jalompaan” käyttöön rannekkeita, säärystimiä ja kynsikkäitä. Tai mitä sitten keksikään.
Vasemmanpuoleinen Ilo ja Suru on käsin värjättyä suomenlampaan lankaa. Se on pehmeää ja kiiltävää ja on kehrätty ja pesty Suomessa. Villan lanoliini suojaa kosteudelta, hylkii likaa ja hoitaa ihoa. Suru sopii erityisen hyvin sukkien neulontaan siihen lisätyn polyamidin ansiosta. Villan lämmittävyys ja pehmeus on kuitenkin tallella. – Toinen vasemmalta on alpakkaista Aapelia, jossa on 70 % Metsänkylän alpakoiden villaa ja 30 % omien suomenlampaiden pehmeää villaa. Aapeli sopii vaikka mihin. Villan ominaisuuksia ei ole muutettu kemiallisilla käsittelyillä (värjäys, konepestävyys, koinsuojaus), joten sen lämpimyys ja kosteudenimemiskyky ovat tallella. Kaikkien pesu vain tarvittaessa (tuuletus saattaa riittää, etenkin kosteassa ulkoilmassa) käsin 40 asteessa tai koneen villaohjelmalla.
Sitten seuraa kuvakavalkaadi lampaista. Minua niin kiinnostaa yleensäkin eläimien suhde toisiinsa tai sitten ihmisiin. Miten se näkyy, miten käytös muuttuu ihmisen tullessa lähelle, meneekö eläin pakoon vai tuleeko kohti, katsooko silmiin, mitä odottaa?
Annen mustavalkoista border collie -koiraa rapsuttaessa tulvahti taas mieleen, että enkö tosiaankaan saa itsestäni irti niin paljoa, että jaksaisin koiraa hoitaa. Luulen, että saisin monin kerroin takaisin sen vaivan, joka siihen menisi…
Pyöreitä pyllyjäValkoista, ruskeaa, mustaa. Nämä eivät olleet astutusvaiheessa ja kyllä täälläkin sitä järjestystä koeteltiin. Vai oliko kyseessä hellyydenosoitus?Tässä me syödään hyvässä sovussa. Nämä lampaat olivat kovia juttelemaan. Mää, mää, eikun mää, kuului kuorona. Ihmettelin näiden äänekkyyttä ja kerrottiin, että lauma on tavallisesti ulkona, mutta nyt tämän päivän kunniaksi joutuivat sisälle. Siitä protestointi. – Lampaat muuten tuodaan aina yöksi sisälle, lammaskoirien avustuksella. Muutama vuosi sitten sudet kävivät laitumella yötään viettävien lampaiden kimppuun ja tappoivat muistaakseni viisi lammasta. Pihalle ja sisätiloihin sudet eivät ole uskaltautuneet.Rehua tarvitaan suuret määrät. Säilörehu pilkotaan pienemmäksi ja tuodaan lampaille. Kun silppuamiskone alkoi työnsä, lampaat alkoivat määkiä kiihkoissaan, tiesivät mitä on tulossa – ruokaa!Minä halusin potrettiin. Osaan poseerata.Tomski, 1,5 -vuotias Kainuun harmaa. Hän etsiin loppuelämän kotia. Olisiko sinulla tarjota sellainen?
Viime päivien tapaan sade tuiskautti aika ajoin kuuronsa niskaamme. Pisarat, nuo pilvien lähettiläät, asettuvat lehden muotojen mukaisesti ihmeteltäväksi.
Sataa, sataa, syksy on. Kotimatkalla Oripään tiellä tervehti iso töyhtöhyyppäparvi. Ne matkustavat koronan rajamuodollisuuksista välittämättä etelän lämpöön. Kunnes puolen vuoden kuluttua ilahduttavat talvesta heräävillä pelloilla. Heikun keikun!
Käymme kesäisin Nurmaan mökiltä Mäntyharjussa kaupoissa, sinne kun on lyhyempi matka ja parempi tie kuin Jaalaan, minne kiemurrellaan soratietä pitkin. Tosin nyt Mäntyharjun tie on ollut niin kuoppainen, etten ole moista ennen kokenut Suomessa. Tällä viikolla olivat alkaneet korjauksen, mikä on todella paikallaan, kun autoilijat rikkoivat renkaitaan valtavissa kuopissa. Emme onneksi me.
Häpeä myöntää, että ei siellä joka kesä ole tullut vierailtua eikä konserteissa kertaakaan. Kun kauppareissuilla oli mukana lapsia ja ruokaa, ei ollut tilaisuutta mennä katsomaan taidetta.
Mutta muutaman kerran olen käynyt, viime vuosina useamminkin.
Tänä koronavuonna Salmelassa oli melko vähän väkeä. Ehkä ihmiset eivät vielä olleet lomalla. Oli kuuma, hiki pukkasi otsaalle. Ikkunat olivat auki ja järveltä henki viilentävä puhallus.
Keskellä huonetta oli ihania Veikko Myllerin veistoksia. Taustalla Reidarin teoksia.
Veikko Myllerin lintuja ja taustalla Reidarin mystinen tauluMyller ja SärestöniemiNämä Myllerin veistokset ovat vaan niin ihania!
Loimaan maisemat tulvivat mieleen Elina Förstin latomaalausten äärellä. Ladoissa on jotain niin alkukantaista tarkoituksellisuutta. Ne sopivat suomalaiseen peltomaisemaan äärettömän hyvin.
Tiina Torkkelin veistokset ja Elina Förstin latomaalaukset täydesivät toisiaan.
Torkkeli kuvaa kuvaa veistoksiaan runolla:
Takki auki
ketunhäntä kainalossa
astumme pimeyteen
kohti valoa
uuteen alkuun
Mukana oli myös Rafael Wardin, Miina Äkkijyrkän ja muiden kuuluisuuksien taidetta. Mutta aina nuo aikaisemmin tuntemattomat sykähdyttävät enemmän. Paitsi Särestöniemi aina.
Pääkeskuksen läheisyydessä oleva Domanderin näyttelyalue oli varattu Nuorten kuvataidekilpailun 2019-20 parhaimmistolle. Kilpailu on vuonna 1982 ja sen jälkeen syntyneille kuvataiteilijoille. Kilpailu järjestetään 3-4 vuoden välein ja sen tarkoituksena on tukea uutta suomalaista nykytaidetta. Tuomaristo on valinnut osallistujat ja valitsee heinäkuun alussa kolme parasta, jotka saavat 4000-1800 euron rahapalkinnot. Yleisön suosikki saa erikoispalkinnon.
Olen taitanut nähdä vuoden 2013 kilpailun. Sen voitti Pia Kousa.
Nuorten töitä on aina sykähdyttävää katsoa. Miten he tekevä taidettaan niin intohimolla, etsivät ja tutkivat maailman ilmiöitä ja kuvaavat niitä omista lähtökohdistaan. Miten erilaisia työt ovatkaan. Yksi tutkii maailmankaikkeutta, toinen maalaa naiskasvoja ruusujen ympäröimänä, kolmas tekee matkoiltaan maisematauluja, neljäs työstää valokuvat alumiinilevyille…
En voinut olla pohtimatta, miten nuoret kuvataiteilijat tulevat taloudellisesti toimeen…
Tässä vaiheessa olin niin helteen uuvuttama, etten ottanut yhtään kuvaa. Tykkäsin eniten Kia T:n keltasävyisistä tauluista, jotka hän on rakentanut tekemiensä matkojen perusteella. Taulut eivät kuitenkaan esitä mitään tiettyä kaupunkia. Yksi tauluista oli myyty, 3700 e. Hyvä!
Eniten muuten oli myyty niitä ruusujen ympäröimiä kasvoja esittäviä töitä. Laskeskelin, että taiteilija teki kymppitonnin tilin. Hyvä!
Kummallista oli, ettei nuoren taiteilijoiden nimilistaa ole missään, ei äänestyslipukkeessa, ei Salmelan esitevihkosessa enkä löytänyt netistäkään. Kun helteen uuvuttamana kiersin näyttelyhuoneita, en jaksanut tehdä mitään muistiinpanoja taiteilijoista. Niinpä kaikki huoneet käytyäni en muistanut enää taiteilijoiden nimiä. Äänestin Kia T:a, sukunimi oli vaikea, en muista. Etunimen sattumalta muistin. Hän maalasi niitä keltaisia maisemia.
Se tuli kuin vastauksena talven ja kevään ahdinkoihin. Että kannattaa uskoa ja toivoa parempaa. Se tulee sitten jotenkin yllättäen. Sitä seisoo hämmentyneenä, hiki pukkaa otsalle, silmälasit meinaavat luiskahtaa pitkin nenän märkää liukurataa. Vaatteet tuntuvat vällyiltä. Jalat ovat kuumentuneet crocseissa kiehumispisteeseen.
Kesä. Lämpö, jota etsin kevättalven haaleasta auringosta, silmät kiinni, keskittyen. Ei ensin löytynyt, mutta sitten viimein ensimmäinen lämmön vivahdus täytti koko mummelin onnella.
Vietimme juhannusta pitkästä aikaa perhepiirissä mökillä Jaalassa, joka nykyään kuuluu Kouvolaan. Joukko väheni juhannuksen jälkeen, mutta lämpö ei. Nurmaanjärven vesi lämpeni joka päivä, laiturin viereessä tänään 27,5 astetta. Matalassa vedessä tosin. Ilman lämpötila on 30 astetta. Metsä varjostaa mukavasti, ihana metsä! Kankaanpäässä mitattiin tänään torstaina 33,5 astetta.
Vähitellen luonto tunkeutui mökkielämäämme yhä rikkaampana. Ensin huomasimme rannan isolla kivellä pesivät kalalokit.
Krääk krääk
Koko ajan toinen aikuinen päivysti, toinen kävi reissuillaan. Viimein tulivat näkyviin poikaset, kaksi pörröistä palleroa.
Sieltä he kurkkaavat, kaksi pörröistä palluraa, kalalokkeja heistä tulee, siis valkoharmaita
Lokkien kirkuna tuntui aivan mukavalta, kunnes kiihkeys lisääntyi niin paljon, että piti rynnätä katsomaan. Kauempana kaislikkoon pudottautui iso ruskea lintu. Lokit pörräsivät ympärillä kun se nousi ylös, ne syöksyivät kirkuen sitä kohti, pyörähtivät kauemmas ja ei kun uudelleen. Olikohan kalasääski, kun kaislikkoon pudottautui tai sitten maakotka, jos linnunpoikasia jahtasi. Kotka lähti poispäin. Lokit rauhoittuivat jonkin verran, mutta rohkein lokki seurasi sitä, syöksyi nokkaisemaan selkää, teki kierroksen ja ei kun uudelleen. Kotka oli hätää kärsimässä.
Kamera ei tietenkään ollut kuvausvalmiina eikä eilenkään, kun lokkien kirkuna taas ilmaisi, että jotain on tekeillä. Samanlainen lintu oli nyt sillä lokkien pesimäkivellä ja lähti sitten taas samaan suuntaan kuin aikaisemminkin. Sen verran erotin, että nokka oli keltainen koukkunokka. Poika näki samanlaisen lähipellolla, valkoisia läikkiä olkapäillä. Ainakin yhden poikasen näin kivellä eikä kotkan nokassa näkynyt mitään. Ehkä ne säästyivät, ehkä kotka jäi nälkäiseksi.
Onko maakotka?Västäräkit tulivat vierailulle kalalokkien luo.
Ruokailuterassin luona huomasimme jatkuvan lentoliikenteen räystään alle. Nyt kamera oli lähellä ja saimme todistaa leppälintuperheen ”ruuhkavuosia”.
Leppälintukoiras istahti aina välillä oksalle odottamaan ruokintavuoroaan
Yhtä ahkeria ne näyttivät olevan, nykyaikainen perhe!
Ison mehevän toukan on leppälintunaaras löytänyt. Leppälintunaaras on ruskehtava, pyrstö tiilenpunainen. Ihanat nappisilmät hänellä!
Eilen sitten yllättäen pihakivetyksellä istui leppälinnun poikanen. Se oli siinä pitkään, katseli suoraan silmiin eikä osannut pelätä ollenkaan.
Hänellä on jo siipisulatkin. Mahtoiko hän niillä lentää, emme nähneet. Jonnekin hän häipyi.
Liikenne leppälintujen pesällä on loppunut. Oliko poikasia enemmän, emme nähneet. Jonnekin ovat kaikki lähteneet.
Katajassa istui tämä sinitiainen. Taitaa sekin olla poikanen, kun ei pelkää, on pörröinen ja suloinen.
Taivaalla on vilskettä.
Kalatiira kiisi matkoihinsaKuikkapari ulapalla, jokavuotinen tuttu. Yhtäaikaa ne sukelsivat, olivat pitkään uppeluksissa ja nousivat pintaan ihan muualla.Lentokone sai aikaan kuikkien sukeltamisen
Iltakävelyllä olivat linnutkin, kokoontuivat lähipellolle. Huomaa turvavälit.
Kurjet spatseeraamassa lokkien kanssa. Kuvan ulkopuolella rastaita.
Pörriäiset haittasivat eniten ennen juhannusta. Kuivuusko lienee syynä, että nyt ovat vähentyneet. Hyttyset siis, mutta paarmoja on ihan tarpeeksi.
Lienee kärpänen, joku heistä.
Päivällä uimaan mennessä tesmaperhonen lenteli ympärilläni ja hipaisi hennoilla raajoillaan säärtäni. Mikä ihana kokemus!
Tesmaperhonen. Hän asettautui auliisti kuvattavaksi. Harmi vaan, että kameran akku loppui, olisin saanut paremmankin kuvan.
Uin kevein vedoin leppeässä järvivedessä. Ei vilunväristyksiä eikä kramppeja. Ulpukat myötäilivät aiheuttamiani pieniä aaltoja. Sudenkorennot jatkoivat häiriintymättä bakkanaalejaan.
Ulpukka, se keltainen kelluslehtinen.
Entisellä paikalla pihan kaunistus, orkidea Maariankämmekkä, hitaasti avaa kukintojaan. Hyvää kesää kaikille! Nautitaan lähiluonnosta!
He uskalsivat tavata ja lähteä yhdessä liikkeelle. Kahdella autolla, jotta ei tarvitse henkäillä auton ahtaudessa toisen sisuksista tullutta käytettyä ilmaa. Jos siellä vaikka yksi koronahippunen odottaa tarttumiskohtaa keuhkojen ohueeseen solukerrokseen.
Turkulaisten ykkösulko-olohuone, Ruissalo, oli muidenkin matkan kohteena. Autojono oli yhtenäinen kumpaankin suuntaan.
He kävivät ensin Hengitysliiton kesäpaikassa Toivonniemessä, kun sinne oli liiton jäsenenä mahdollisuus mennä. Paikalla ei ollut kuin muutama ihminen, kuten koronakesään kuului.
Siellä Airisto
Rantakeinussa he söivät eväitä ja ihastelivat tiiran hienoa pyyntitekniikkaa. Se lenteli veden yllä, pysäytti vauhtinsa yhtäkkiä, siivet viuhuivat huimasti ja yhtäkkiä se pudottautui kuin kivi veteen uppeluksiin. He eivät kuitenkaan nähneet linnun nokassa mitään, söikö se saaliinsa heti pinnan alla vai eikö saanut mitään.
Pääskyset syökäöhtelivät terävine siipineen pinnan yläpuolella. Niiden virtaviivaiset silhuetit ovat melkein kauneinta lintumaailmassa. Yksin, kaksin ne kieppuivat toistensa ympärillä. Leikittelivät akrobaatteina. Ihan selvästi iloisina auringosta ja lämmöstä.
Linnuista katseet hakeutuivat merelle. Vesi välkkyi auringossa. Hento tuulenvire hellitteli heidän käsivarsiaan. Rannan ikimänty loi varjonsa heidän ylleen. Luonnon oma päivänvarjo.
Laivoja liikkui horisontissa Airistolla. Muille maille vierahille menossa. Muut vieraat uskaltautuivat laiturilta mereen. Heille ei ollut tullut edes mieleen uiminen, harmi vaan. Uimapuvut jäivät kotiin.
Matka jatkui Ruissalon eteläkärkeen. Parkkipaikka oli aivan täynnä. Leirintäalueella oli kymmeniä matkailuvaunuja ja -autoja. Niistähän oli eilen uutisoitu, ihmiset ostaneet näitä matkailuvälineitä yllättäviä määriä. Korona-aika on tuonut esiin uusia piirteitä ihmisen ostokäyttäytymisessä, mikä kuvannee arvostuksien muutosta. Ei laitetakaan rahoja lentokoneella ulkomaille siirtymiseen, vaan liikkumiseen omassa maassa. Hyvä näin. Niin paljon on näkemättä ja kokematta aivan lähiympäristössäkin. Mikä se onkin se kaukokaipuu, että pitää päästä lähtemään, pois, kauas. Jokin alkukantainen uuden ja vieraan kokemisen sisäinen pakko.
He palasivat koronaan jutteluissaan. Miten pitkään onkaan oltu vaan kotona ja tavattu vain aivan läheisimpiä, jos heitäkään, turvavälejä noudattaen. Puheluja on soiteltu useammin kuin ennen. On ollut tärkeää kuulla, miten pärjätään, onko pysytty terveinä, miltä tuntuu, onko oireita, entäs sitten mieliala. Oma mieliala kun oli joinakin aamuina niin alamaissa, ettei moista ollut tapahtunut nuoruuden angstien jälkeen. Mikään ei tuntunut miltään, ulkonakin uppoharmaata, radiossa lueteltiin kuolinlukuja. Ympäri maailmaa. Tajunnan peilissä välkkyi Italian ruumisautojen jono, kun veivät krematorioon päivittäin melkein tuhat tautiin menehtynyttä. Suureksi osaksi ihmisiä, joita lääketiede tähän asti oli pitänyt hengissä, nyt poistuivat huoltosuhdetta rasittamasta. Saivat perillisetkin viimein perintönsä, kun ovat itse vielä aktiivisessa iässä. Satavuotiaan lapset kun ovat jo 70-80 -vuotiaita. Synkistelystä ravistauduttiin vaivoin taas auringon pilkahdusta odottamaan.
Korona teki maailman pienemmäksi. Osoitti, että me olemme yhtä, yksi sama ihmislaji, joka ottaa vastaan asiat joka puolella palloa. Vielä on rajat eri ryhmien välillä. Nyt niistä oli siinä mielessä hyötyä, että eristäytyminen oli helppoa, pistettiin ne omat rajat kiinni.
Mitä tästä jää. Muuttuuko ihminen, muuttaako käytöstään, muuttuvatko arvot. He uskoivat, että muutos on käynnissä. Hitaasti, mutta jokin uusi sivu on kääntynyt ihmiskunnan historiankirjassa.
He tunsivat kiitollisuutta siitä, että talven ja kevään eristäytymisen jälkeen tuli kesä. Jos koronapandemia olisi tapahtunut syksyllä ja olisi oltu menossa kohti pimeää ja kylmää, niistä angsteista olisi ollut vaikeampaa nousta. Nyt kevät ja kesä tuntuivat riemuitsevan heidän kanssaan lämmöstä ja auringosta. Heleää vihreää, kukat sinisinä – nurmitädykkeitä, keltaisina – no ne kiusankappaleet voikukat, puna-ailakkeja, metsätähdetkin jo tiukkivat mansikankukkien rinnalla kallion reunustan rehevässä lehdossa.
Alkukesän heleä vihreys, luonnon nuoruus
Polku kutsui. Aurinko pyrki isojen puiden lehvästöjen läpi, onnistui vaivoin ja kuvioi polun abstraktilla kuvioilla, jotka irrotettuina ympäristöstä olisivat käyneet grafiikanlehdistä.
Lehdossa kallion reunaa myötäilevä polku
Tätä polkua he olivat kulkeneet vuosia sitten ja vielä se oli olemassa. Muistelu toi heidän mieliinsä paljon tapahtumia melkein viidenkymmenen vuoden ajalta. Miten paljon onkaan yhdessä tehty ja koettu. Huolimatta maantieteellisestä välimatkasta, ystävyys säilyi ja vaikka välillä kumpikin tahoillaan keskittyi enemmän arkipäivään, vahva tunneside ei koskaan katkennut. Kun sitten välimatka lyheni ja elämäntapahtumat karttuivat, he jatkoivat siitä mihin olivat silloin kauan sitten jääneet.
Samalla menneiden vuosien merkitys korostui. Iän karttuessa he ymmärsivät, miten merkityksellisiä he toisilleen olivat silloin joskus niin kauan sitten olleet. Olivat yhä.
Polulta alkoi välkkyä meri. Niemen nokassa nuoret valmistautuivat pulahtamaan kalliota liukuen mereen. He urheat!
Meri näkyy
He poikkesivat isolta polulta pienemmälle, joka johdatti Ruissalon pohjoisimmalle kallioniemekkeelle, jota kylteissä kutsuttiin Nordcapiksi. Polulta saattoi nähdä paperimyttyjä. Oli käyty täällä pissalla. Mieleen palautuivat Ymen opetukset: luontoon ei saa jättää mitään jälkeä siellä käynnistä. Paperimytyt on kiepsautettava karikkeen alle peittoon. Siellä ne maatuvat eivätkä rasita kenenkään silmää.
Sama aurinko kuin aamuyön sumussa, on nyt tuolla
Puut muuttuivat lehdon paksurunkoista jaloista lehtipuista käkkyräisiksi tuulen tuivertamiksi männyiksi. Notkossa oli viileää ja hyttyset pörräsivät. He lähtivät kiipeämään kalliota ylös. Vielä pääsemme, toinen totesi. Niinpä niin, vielä pääsemme kallioille kukkumaan. Ylös on helppo mennä, miten pääsemme täältä alas. Mutta sen riskin he ottivat, takaperin sitten nelinkontin, ellei muuta. Jalkojen jäykkyys taitaa korreloida iän kanssa, hahhaa.
Notkossa heidän nenissään voimistui ikävä tuoksu. Tuoksut olivat tuntuneet jo aikaisemminkin. Sireeni kukki, pihlaja ja poppelit. Mutta notkossa haisi virtsa. Haju sai heidät katsomaan tarkemmin mihin askelensa asettivat. Roskia ei ollut, mutta kallionkoloissa oli nuotionpohjia eikä maahan olisi missään nimessä istunut. Lasinpaloja he keräilivät ja kätkivät niin, ettei mikään eläin pikku tassuaan tai lintu varpaitaan niihin loukkaisi.
Nuoret meloivat suppalaudoilla ja nähtyään haahkaparven lähtivät sitä kohti. He katsoivat kalliolta huolestuneina, mitä niitä nyt hätyyttelemään. Haahkat kääntyivät emojen johdattelemina takaisin ja olipa niillä vauhtia, ei pysynyt suppailija perässä.
Kaksi haahkaemoa ja yli kaksikymmentä poikasta. Uroshaahka oli ulkoistanut poikasten hoidon emoille ja pysytteli taustalla.
He seurasivat tapahtumaa. Kallion toisella puolella ruokaili kyhmyjoutsenpari kolmen ruskeapukuisen poikasen kanssa. Suppailija lopetti haahkojen ajattamisen ja alkoi kuvata joutsenia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet moisesta.
Kyhmyjoutsenperhe ruokaili häiriintymättä
Vinosti vastapäätä niemeä oli Lapilan saari, jossa he olivat vierailleet viime kesänä. Saarien välissä kulki jatkuvalla syötöllä veneitä. Osa putputteli rauhassa, mutta osa kiisi nokat pystyssä kovaa vauhtia. Rantaan ne lähettivät aaltoja, jotka heiluttivat rannan kivien ja kallion leväkasvustoja. Tuosta ei uimaan kannata mennä, ylös tulo on vaikeaa liukkaan levämassan takia, he pohtivat.
Meri, se sama Norjassa, Maltalla, Turkissa, Italiassa, Mallorcalla. Tyrskyää rantaa vasten sitä syleillen, minua rakasta, annathan periksi, sinua rakastan, ranta
He pääsivät kalliolta alas, osin takaperin ja nelinkonttia, mutta kuitenkin ilman mitään vammoja. Mieli välähti tulevissa vuosissa, miten on sen liikkumisen laita, miten vanheneminen etenee, entä raihnaisuus. Uskaltaako sitä minnekään enää lähteä, jos vaikka kaatuu, kupsahtaa, menee tasapaino, luita poikki, joutuu sängynpohjalle. Mutta ei, ei me siihen suostuta, he päättivät. Me jumpataan, seistään yhdellä jos toisellakin jalalla hampaita pestessä, poljetaan kuntopyörällä kun oikean pyörän päälle kyllä pääsee, mutta se pysähtyminen… Periksi ei anneta. Hiukset värjätään, meikkiäkin naamaan tärkeimpiä tilaisuuksia varten, vaatteita katsotaan sillä silmällä, että kotiasuiksi ne monta kymmentä vuotta vanhat rääsyt…
Polun varrelta nousivat luonnon hienot yksityiskohdat. Vaikka oltiin lähellä kotia, siellä ne kukoistavat, luonnon omat kauneudet.
Polku kiersi takaisin leirintäalueelle. Sopiva pituus heille. Käsien pesun jälkeen jäätelöt haettiin Cafesta. Ulkona pöydät kahden metrin päässä toisistaan. Vierestä kulki reitti uimarannalle. Alkoi kuulua iloista pulinaa, he eivät ymmärtäneet mitä kieltä. Yli kahdenkymmenen ulkomaalaisen nuoren joukko oli menossa uimaan. Kahden metrin välejä nuoret eivät noudattaneet. Mistä olivat Suomeen tulleet, milloin?
Korona näytti taas päätään, niinkuin oli ollut mukana koko päivän.
Olen lukenut:
Eeva Park: Viimeisellä rajalla, Andreï Makine: Idän sielunmessu ja Andreï Makine: Venäläisiä unelmia.
Koronaa, koronaa, joko korotuttaa ja kyllästyttää?
Elämä on näissä uomissa uinut nyt jo monta monituista viikkoa. Tammikuun puolenvälin polvileikkauksen takia olin hissutellen kotona pitkään. Neljän viikon kuluttua sain ajaa autoa ja kävin kaksi kertaa L-kinossa, fysioterapiassa nyt neljä kertaa, Novelimankelissa ja kerran uimahallissa. Sitten kun olisi voinut lähteäkin jonnekin, tuli tämä koronaeristys. Kauppaan pitää hiipiä pitkin nurkkia ja pakoilla ihmisiä. Maanantaina en kestänyt enää kotonaoloa ja ajoin yksinäni Säkylään ja kävin äitini suvun haudoilla. Kaupassa sai kumihanskat käteen. Kukaan ei yskinyt ja kiersin muut asiakkaat kaukaa. Hanskoissa muuten kädet hikoaa aivan valtavasti. Miten pystyvät pitämään tuntikaupalla niitä…
Pihahommia tein muutamana päivänä, kun oli niin lämmintä, että heitin takin ja pipon pois. Raivasin kuivat kasvinosat pois, ja sieltähän on tulossa jo uutta kasvua! Sitten säät viilenivät ja juuri nyt sataa vinosti pohjoistuulen mukana lunta. Ikkunalauta ropisee rytmikkäästi.
Mutta eilen olimme rohkeita. Tein reissun Turkuun. Yksin omassa autossa. Kävin hautausmaalla viemässä vanhempien haudalle pääsiäisnarsisseja. En jutellut kenenkään kanssa. Kaukaisilla haudoilla näkyi olevan ihmisiä.
Sitten menin ystävättäreni luo. Olipa vaikeaa olla halaamatta. Ällistelimme, että olemme tavanneet fyysisesti viimeksi ennen joulua, kolme ja puoli kuukautta sitten. Tuntuu, että siitä on ikuisuus. Niin paljon on tapahtunut, pitkä joulunvietto Pyhällä, se leikkaus ja nyt tämä pandemia, jota kukaan ei uskonut tulevaksi.
Paljon muistoja tulvi mieleen. Olen käynyt Honkapirtillä ensi kerran toisen luokan kevätretkellä Puolalan kansakoulusta. Erikoisesti tuli mieleen toukokuun 1973 alun Canonkoulutus. Olin opiskelujen lomassa töissä Rajalan kameraliikkeessä ja hankin itselleni järjestelmäkameran. Siihen aikaan luontokuvaus ponnahti ilmoille, lähinnä Hannu Hautalan parittelevien kotkien kuvalla. Luontokuvaustapahtumia järjestettiin paljon. Luennon jälkeen kävelimme läheiseen metsään. Ensi kertaa kuvasin luontoa sellaisella kameralla, jolla saa tarkkoja lähikuvia. Olin aivan hurmiossa. Sinivuokot kukkivat, pajuissa oli pieniä lehtiä ja löysin sammaleen peittävän kannon. Nyt etsin innoissani kantoa, ja löysin sen! Nyt kotona etsin sen 47 vuotta sitten otetun kuvan, ja kyllä se on sama kanto!
Sammal peittää pehmeänä peittona ikivanhan kannonToukokuun kuudes päivä vuonna 1973 kuvattu sama kanto. Värifilmille, luultavasti Agfa, kun on mennyt noin punertavaksi.
Kävelimme muutaman kilometrin lenkin ja söimme kumpikin omia eväitämme kalliolla. Aurinko paistoi ja kun tuuli hiipui, oli ihanan lämmin.
Sain ystävättäreltäni hyviä vinkkejä novelleihini. Sitä itse tulee melkein sokeaksi omalle tekstilleen. On niin hyvä, että joku muukin lukee. Kylläpä tuli hyvä olo!
Sitten vielä kiersin pojan perheen kautta, vein leivonnaisia ja pääsiäisterveisiä. Näin lapsenlapsetkin, kaukaa. Mutta juttelimme hetken iloisina. Hyvä olo sen kun täydentyi. Miten suurta onnea onkaan, kun taas joskus tulevaisuudessa saa olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa!
Olen lukenut Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti ja Pekka Hiltusen Sysipimeää.
Sinivuokot sykähdyttävät joka kevät, kun puut ovat lehdettömiä ja vuokot työntävät siniset kukkansa kuivan karikkeen joukosta. Näitä kaipasin Lapissa niin että aivan koski.
Joulu on nyt ohi. Uusi vuosi 2020 saatiin alkuun, vanha vuosi 2019 monine ikävyyksineen muistojen joukkoon.
Meidän tilataideteos, jääpuikot aseteltiin pikkuväen kanssa lyhtyä ympäröimään.
Pitkästä aikaa koko lähiperhe kokoontui yhteen Lappiin, Pelkosenniemen Pyhätunturille Seitakeroon. Edellisestä kerrasta on viisi vuotta, siis Pyhällä. Ilmassa on haikeutta. Kaksi meistä on poissa pysyvästi. Kaksi on tullut lisää. Kaksi eläintäkin on poistunut ja kaksi tullut lisää.
Elämän kulku. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään mainittavaa. Mutta vääjäämätöntä ei voi paeta, osa on lähtövuorossa. Vaikeinta on hyväksyä, että lähdössä ei ole ikäjärjestystä, kun poistuneelta jäi kokematta niin monta elämänvaihetta, jotka itse on todennut hedelmällisiksi. Ettemme voi koskaan enää jutella.
Kerta kerralta päivien ketjussa syvenevät tummat katveet. Ne ehkä hiipuvat taustalle, mutta eivät poistu. Ilo – kyllä sitä on, mutta se muuttuu erilaiseksi. Jotenkin lyhyemmäksi.
Pihan puut ovat kasvaneet 25 vuodessa niin, että pihalla Kultakero pilkottaa juuri ja juuri niiden välistä. Miten hauskoilta puut näyttävätkään. Ne kurkottelevat ylös ylös ja kantavat lumihahtuvansa kevyesti.
Lappi näytti parastaan. Etelän vesisateesta ja tulvatilanteesta saavuttiin runsaiden valkeiden hankien keskelle. Kuohkea pakkaslumi kuorrutti puiden oksat. Pakkasta oli vaan muutama aste.
Viisi vuotta sitten olikin parikymmentä astetta kylmempää, jolloin ulkoilu oli erilaista. Nyt laskettiin mäkeä, tehtiin lumitöitä ja hiihdettiin yhteensä monta sataa kilometriä. Koko ajan joku meistä oli latuja mittaamassa, parhaat pari kertaa päivässä.
Hiihtolenkillä kaamos pääsi yllättämään. Vielä muutama kilometri valaistulle ladulle.
Viimein sitten lähestyttiin vuoden vaihdetta. Siinä oli erikoista tunnelmaa, kun siirryttiin uudelle vuosikymmenelle.
Pyhätunturin ilotulitus oli niin nopea, ettemme nähneet siitä kuin rippeitä. Kiipesimme kovaa vauhtia harjun rinnettä ylös, ja kaikki olikin jo ohi. Olisi tietenkin voinut lähteä ajoissa. Mutta onneksi tämä kipunasuihku vielä nähtiin. Ilotulituksessa on jotain hyvin syvälle ihmisen sieluun menevää riemua. Minua alkaa aina itkettää.
Miten nopeasti aika kuluukaan. Millennium vietettiin myös Pyhällä. Sen jälkeen on muutettu etelään ja niin paljon on tapahtunut kaikkea. Kaksikymmentä vuotta. Mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana tapahtuukaan, tai kahdenkymmenen. Yksi ainakin on varma. Lapset lähestyvät keski-ikää ja heidän lapsensa kasvavat nuoriksi aikuisiksi. Ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua on uusia suvun jatkajia. Ja minä. Tässä iässä vääjäämätöntä on terveydentilan heikkeneminen ja miten se sitten vaikuttaakaan elämään. Saa nähdä.
Harhalaukaus mutta dokumentti siitä, että olinhan minäkin paikalla 😉
Nyt kotona, ulkona sataa vettä. Tuuli riepoo puiden latvoja. Ne heiluvat reippaasti. On pimeää. Ikkunaa peittää sadepisaroiden kudos. Yritin ottaa siitä kuvaa, ei onnistu tarkennus pisaroihin. On erikoinen tammikuu. Pellot ovat vihreitä ja ihmiset käyvät golfaamassa.
Kuin unena mielen taustalla välkkyvät Lapin valkoisuus, hankien pehmeys, suksien suhina laduilla. Ne kymmenen päivää, jotka vietimme läheisten kanssa. Lasten naurua ja leikkiä, pikkuiset kädet hieromassa mummin selkää ja niskaa, pasianssin – ”simpanssin” – peluuta yhdessä. Hotellipelissä myytiin ja ostettiin kiinteistöjä. Ristiseiskaa ja sanaristikkopeliä. Hyvää ruokaa ja juomaa. Kiukkaan sihahdus hiihtolenkin jälkeen. Takkatulen loimotus.
Ikiaikainen loimotus, joka vetää katseet puoleensa, mielen hiljaiseksi kumpuavia syviä ajatuksia vastaanottamaan.
Tuleeko vielä kymmenen yhdessä vietettyä päivää…
Suklaan kulutus oli aikamoista. Viimeiseksi saatiin lahjaksi tämä kilon sisältävä ihana sydän. Eikä kestänyt kauaa.
Tammikuuhun liittyy haikeus. Odotettu joulu on ohi. Uuden vuoden käynnistysvaikeuksia. Päivä kerrallaan. Yhtäkkiä sitten helmikuussa valon määrä häikäisee, mieli viriää, tulppaanit maljakkoon, siemenet itämään ja kasvua ihmettelemään.
Mutta nyt eletään tammikuun päiviä, joina tänä vuonna odotellaan talvea, tuleeko se vai onko kummallinen uusi vuodenaika syksyn ja kevään välissä. Täällä etelässä.
Olen lukenut Tolstoita, Oksasta, Zafónia ja afrikkalaisia novelleja, katso Luettua.
Viime viikolla oli vuorossa jokasyksyinen vierailu Tukholmaan opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären kanssa opiskeluajoilta peräisin olevan ystävättären luo. Tämä oli neljäs kerta. Ensimmäinen oli Vuotos -romaanin esittely Suomalaisten kirjallisuuspäivillä. Itse asiassa silloin 1970 – luvulla käytiin Turusta paljon Ruotsissa töissä. Itsekin olin kahtena kesänä Älvenäsissä Svenska Rayonilla ja kahtena laivoilla nissenä. Monet jäivät Ruotsiin kokonaan, parempi palkka ja selkeyttä elämäntilanteeseen. Itsekin olisin voinut jäädä, mutta sitten lähdinkin ihan toiseen suuntaan eli Lappiin.
Laiva oli hiljainen, eipä koskaan ole ollut niin vähän matkustajia. Turusta lähti kanssamme vain muutama kymmenen matkustajaa. Mutta hiljaisuus sopi meille oikein hyvin. Saaristo oli jäätön ja lumeton. Aikaisempina vuosina on valkoista näkynyt näihin aikoihin.
Kulttuurimatkaksi tämäkin muodostui. Syksyn edetessä näyttää kulttuuri vievän aktiivisen aikani yhä enemmän. Vierailimme paikallisessa kansallismuseossa, National museumissa, joka on juuri restauroitu hienoksi.
Tukholman National museumin portaikko
Tapasimme myös 50 vuotta vanhan ”vanhan ystävän”, joka kiersi näyttelyn kanssamme. Samalla saimme päivitettyä viime aikojen tapahtumat.
Taikku on aktiivinen blogini lukija ja yllätys yllätys, loimaalainen!
Museo oli ilmainen suurelta osin. Maksullisiin näyttelyihin emme menneet, kun kulttuuriannos täyttyi kolmikerroksisessa laajassa katsauksessa. Tidslinjen -osuus kuvasi taidetta monelta vuosisadalta. Paljon oli henkilökuvia mutta myös esineitä. Viimeinen osuus, 1965 alkaen, aiheutti huudahduksia, kun vitriineistä löytyi suomalaisiakin esineitä, kuten Fiskarsin keltakahvaiset sakset.
Miten kaunis on valon ja varjon yhteistyöElämän hienoin muoto, kaari, pallo, valo, varjoRäsymattokin on taidetta
Museosta lähdimme kävelylle pimeneviä katuja pitkin ja eikun sisään sisustusliikkeeseen. Ilokseni sain todeta, että ruotsalaisessa sisustuksessa on menossa värikäs runsauden kausi. Minun mieleeni!
Yltäkyllin väriä syksyn pimeyteen! Seinäkangas oli erityisen kaunis.
Toisena päivänä vierailimme aikamoisessa vesisateessa Fotografiskassa, joka on siis museo ja sijaitsee Södermalmilla samalla rannalla Vikingin terminaalin kanssa. Paikka on lähellä Slussenia, joka muuten on aikamoisessa myllerryksessä, kun maa on vajonnut ja vaatii monenmoiset korjaustoimenpiteet, jotka jatkuvat vielä vuosia.
Tanzania. Katsojat viipyivät hiljaisina pitkään kuvien äärellä.
Olipa vaikuttava kokonaisuus. Nelson on kiertänyt monta kymmentä vuotta ympäri maapalloa ja kuvannut asukkaita Siperiasta Meksikoon, Afrikkaan ja Tyynen meren saarille. Kuvat ovat todella vaikuttavia. Ne kertovat rikkaista kulttuureista, hiljaisesta voimasta ja tyynistä katseista. Näitä kuvia katsellessa voimistuu tunne, että nämä kulttuurit tulevat säilymään, koska ihmiset eivät anna lannistaa itseään vaan kantavat perinteitään ylpeästi.
Kuvatut heimot, paitsi Amerikat ovat jääneet pois kuvasta. Kaipasin saamelaisia, mutta pohjoisia kansoja edustamaan oli valittu Siperia.
Laitan tähän ottamiani kuvia, kaipa niiden näyttäminen on sallittua. Kaikkien kuvien ottopaikkaa en osaa varmasti sanoa. Laatu ei myöskään ole kovin hyvä.
Homage to Humanity -näyttelyn kansikuvaWodaabe, Gerewol, Chad 2016. Erityisesti tämä kuva sai viipymään pitkään, oli niin paljon ihailtavaa.Afrikka. Puu on niin suuri, ettei sitä meinaa tajuta.Idässä ollaanIdässäYangshou Cormorants, Yangshou, China, 2005. Kalastusta.Sadhus, Naga Sadhus & Jat peoples, IndiaKhudi, Clas, SiberiaInkat
Kauniita he ovat, ihmiskunnan edustajat maapallon eri puolilla, erilaisissa olosuhteissa, luonnon muovaamina, sopeutuneina vuosituhansien aikana. Tämä oli vaikuttavimpia näyttelyitä, mitä olen nähnyt. Jimmy Nelsonin kuvia voi ostaa kirjoina.
Fotografiskassa oli myös muita näyttelyitä, mutta näiden Nelsonin kuvien jälkeen ne eivät tuntuneet oikein miltään. Yksi näyttely kertoi pohjoismaisesta elämänmuodosta. Ihmiset olivat saaneet lähettää kuviaan ja täytyy sanoa, että jälki oli sen mukaista. Ei oikein sykähdyttänyt.
Monta huonetta oli Sebastiao Salgadon kuvia Brasilian kultakaivokselta. Karmeat olosuhteet, jossa ihmiset olivat kuin muurahaisia, ei ihmisarvoa, ei yksilöllisyyttä. Ihan puistatti.
Golg mine of Serra Pelada, State of Pará, Brazil, 1986
Saga Wendottesin In Between Realites -näyttely kuvasi lapsia erilaisissa ympäristöissä. Näytti, että päät oli liitetty vieraisiin vartaloihin ja aiheiden valinta sai miettimään lasten hyväksikäyttöä.
Eläinten hyväksikäyttöä kuvasi norjalainen Christian Houge polttamalla eläinten malleja. Niitä oli inhottava katsoa ja näiden huoneiden läpi menimme nopeaan.
Syksyn Ruotsin reissu oli hieno. Tapasin ystäviä ja sain annoksen kulttuuria ja mielihyvää. Kyllä nyt jaksaa eteenpäin.
Onko se kuningatar pöntöllä? Vai onko tämä aluspöksymainos? 😉
Lauantaina Rintalan lammastilalla järjestettiin avoimien ovien päivä. Sadekin taukosi vaihteeksi, yksi kuuro kyllä peitti auringon.
Olinkin jo miettinyt, miten saan Annelta lankoja sydämenlämmittimiin. Tämä avoimien ovien päivä tuli kuin tilauksesta.
Tunnen Annen hänen opettajavuosiltaan. Lampaat kuitenkin veivät voiton opettamisesta, ja Anne siirtyi täyspäiväiseksi villayrittäjäksi. Rintalan lammastilan ensimmäiset lampaat olivat häälahjaksi saadut viisi lammasta, josta katras alkoi kasvaa. Tila sijaitsee Yläneellä, noin 60 km Turusta ja meiltä runsaan puolen tunnin ajomatkan päässä Makkarkosken kylässä. Sukututkimukseni paljasti, ettää minulla on ollut kylällä kaukaisia sukulaisia, vuosisatoja sitten.
Anne ryntäsi minua halaamaan, emme ole nähneet pitkään aikaan.
Myyjä harmitteli, että hyllyt ovat vajaita, mutta sehän kertoo, että kaupaksi on mennyt!Tonkkia, kannuja, kannuja – entisaikaan niin tarpeellisiaLammaspariskunta! Pyysin Annelta kuvaa, jossa hän halaisi lammasta, mutta Anne kysyi eikö tämä kelpaa. Pöytä vaan ei päästänyt tämän lähemmäs kumppania.Osa lepäili, osa oli syömässä. Kaikkien leuat tekivät töitä – lammas on märehtijä.
Toistakymmentä vuotta sitten Anne sanoi minulle, että minulla on ”romantisoitu käsitys lampaanhoidosta”. 😉
Muistin sen, kun menin lampolaan katsomaan lampaita. Niitä oli satoja. Mutta kun lähestyin niitä, ne joko kiepsahtivat pakoon tai sitten tulivat tekemään tuttavuutta. Eivätkä ne todellakaan ole samanlaisia! Nyt seuraa lammaspotretteja.
Minä olen kaunis kaino ruskeaOletpas oudon näköinen, minä ihmettelenTästä tuli mieleen meidän Nero, silläkin oli mustaa ja valkoista naamassa, samalla tavalla kuin tällä. Mustavalkoisuus on muuten sellainen väriominaisuus, joka tulee näkyviin kotieläimillä. Luonnonoloissa mustavalkoisuus häviää muutamassa sukupolvessa. Näkyvät kait liian helposti vihollisille.Me tykätään toisistammeHahhahhaa, onpas nyt hauskaa
Ostin Kainuun Iivarin harmaita luonnonvärisiä lankoja ja pehmoista Helmi karitsan lankaa. Vihreän langan Anne on käsin värjännyt.
