Aihearkisto: Käynnit

Alpo Jaakolan syntymästä 90 vuotta 1.4.2019

6.4.2019 admin Kommentoi

Alpo Jaakolan juhlavuoden kunniaksi Loimaan taidetalolla esitellään Jaakolan 1980 -luvun taidetta, joka ennennäkemättömällä tavalla tuo esille taiteilijan monipuolista ilmaisua. Näyttely on osa Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden tapahtumia. Näyttelyn teokset on kerätty suurelta yleisöltä ja kaupungin taidekokoelmasta. Näin on saatu aikaan hyvin monipuolinen ja virkistävä kokoelma Alpon töistä. Näyttelyn on koonnut Markku Haanpää.

Jaakola tunnetaan suurikokoisista veistoksistaan, taidegrafiikastaan ja öljyvärimaalauksistaan. 1980 -lukua leimaa kuitenkin uusien materiaalien haluunotto, lasi ja aplikaatiot, akvarellit.

Jaakolan ilmaisua on kuvailtu tai yritetty kuvailla moninaisin termein: surrealisti, ekspressionisti, naivisti, koloristi, mystikko, Loimaan shamaani, jopa jaakolismi. Alpo itse on tiivistänyt asian:

”Taidesuunnat eivät ole tärkeitä. Tuulensuunnat ovat.”

Alpon syntymän 90-vuotisjuhlavuotta vietetään monin tavoin. Loimaan Jaakola -seura kävi Alpon haudalla Patsaspuistossa, joka on näkyvin Alpon aikaansaannoksista.

Kunn näet tämän kyltin saapuessasi Loimaalle Turun suunnasta, jarruta ja vieraile Alpon Patsaspuistossa

Kesänäyttelyitä on joka vuosi. Kuivurissa on vierailevia näyttelyitä.

Kuivurin ulkoseinässä on Alpomainen teos, ei kylläkään Alpon tekemä

Alpon hauta. Vieressä hänen vaimonsa Marjan hauta

Patsaspuisto oli Alpolle hyvin rakas. Hän istutti puita pellolle ja vaali niitä. Nyt puut ovat kasvaneet jo suuriksi. Luonto tekee edelleen taidetta Patsaspuistossa.

Loimaan taidetalossa avattiin 1.4.2019 Alpo Jaakolan 1980 -luvun taidetta esittelevä näyttely Järki sulkee pois paljon kauneutta – ja paljon kärsimystä.

Näyttelyn avasi VTT Pentti Kemppainen. Sali oli aivan täynnä, kaikki eivät mahtuneet istumaan. Saimme kuulla Alpon ääntä.

Alpo teki Marjan kanssa yhdessä aplikaatioita. Vitriinissä on Alpon lasitaidetta

Yksi näyttelyn kolmesta teemasta on Nainen. Oikealla Alpon vaimon Marjan muotokuva

Teosten lomassa voi tutustua Alpon ajatuksiin katsomalla YLEn dokumentin Toisenlainen totuus Alpo Jaakolasta, 1988. Sen voi katsoa myös YLE Arkistosta.

Seuraavassa Alpon lyhyt elämänkerta

Alpo Jaakola syntyi 1.4.1929 Loimaalla Karhulan kylässä. Alpo oli perheen toiseksi vanhin lapsi. Loimaan kauppalaan perhe muutti 1936. Kouluaikoina 1940 -luvun alussa Alpo teki lyijykynä-, hiili-, liitu- ja vesiväritöitä. Ensimmäiset öljyvärityöt syntyivät 1947. Taidehistoria alkoi myös kiinnostaa.

Alpo oli Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1951-52, jolloin teoksia oli ensi kertaa näytteillä. Opettaja Otto Mäkilä totesi varhain ettei koululla ole Jaakolalle mitään annettavaa eikä Alpon omintakeinen ilmaisu hyötyisi koulun antamista opeista. Niinpä Alpo keskeytti koulun.

Isältään Alpo osti metsätontin Karhulan kylästä nykyisen patsaspuiston alueelta ja rakensi sinne Metsämökin 1953. Turuntie kulki silloin monen kilometrin päästä.

Hän osallistui aktiivisesti Turun Taiteilijaseuran ja Turun Taideyhdistyksen näyttelyihin vuodesta 1956. Useissa Nuorten näyttelyissä oli myös teoksia vuodesta 1957.

Alpo perusti Pro Arte ryhmän yhdessä Olavi Vaarulan, Max Salmen, Raimo Viitalan, Antti Lampisuon, Antti Niemisen ja Helge Sténinkanssa 1957 Otto Mäkilän muistonäyttelyn yhteydessä. Ryhmä järjesti näyttelyitä ympäri Suomea 1957-59 ja Helsingin Taidehallissaa 1961 ja 1965.

Loimaan työväenopiston taideopettajana Alpo toimi yhden lukukauden vuonna 1959. Verottaja iski 1960 ja vei kymmenittäin Alpon töitä.

Varsinainen läpimurto tapahtui 1963 Helsingissä Maariankadulla Jyrki ja Helena Kalkkeen kotinäyttelyn yhteydessä.

Ensimmäinen ympäristöveistos syntyi 1964. Samana vuonna valmistui ateljeerakennus, Metsämökkiin tuli sähköt ja seuraavana vuonna lisäsiipi, jossa hitsaus- ja kaasulaitteet. Ensimmäiset isot rautaveistokset nousivat tulevaan patsaspuistoon 1968-69. Puiden istutus jatkui koko 1970 -luvun.

Sarjakuvakirja Ruusuruoska ilmestyi 1967. Syksyllä 2019 Teatteri Takomo esittää Helsingissä teatteriesityksen kirjan pohjalta. Loimaan Jaakola -seura järjestää 28.9.2019 matkan katsomaan esitystä. Seuraa tiedotusta ja tule mukaan!

Vuonna 1971 Alpo osti Eksyssuolta viisi hehtaaria metsää, koska uuden 9 -tien meteli häiritsi elämistä Metsämökissä. Suomökki valmistui. Metsää kuitenkin hakattiin kummankin kodin ympäristöstä.

Vuonna 1979 Alpo muutti Torkkalan vanhaan kansakouluun ja Metsämökin vanha tontti saadaan luonnonsuojelualueeksi. Torkvillessä oli paljon näyttelyitä etenkin kesällä ja vieraita kävi eri puolilta Suomea.

Osan vuodesta Alpo työskenteli Gran Canarian Arucasissa, myös Marokossa ja Samoksella.

Loimaan kaupungille Alpo lahjoitti Loimaan leipätyttö -patsaan 1982.

Alpo oli hyvin monipuolinen. Hän sanoitti sarjakuvia ja teki hienon laulun Lulusta, säveltäjänä oli Jukka Alihanka. Tuula Amberla lauloi 1984 Lulun kaikkien tuntemaksi lauluksi. Kirjojen kuvituksia ovat mm. Timo K. Mukan Kyyhky ja unikko kuvitus, Kaarina Helakisan Olena ja Vassuska, Anu Kaipaisen Magdalena ja maailman lapset.

Alposta tehtiin myös useita ohjelmia radioon ja televisioon. Piina on Eeli Aallon ohjaama Jussi-palkittu televisioelokuva vuodelta 1977. Elokuvassa tutustutaan Alpo Jaakolan ajatuksiin ja taiteeseen sekä patsaspuistoon. Piinasta on valmistumassa teatteriesitys, joka nähtäneen syksyllä.

Patsaspuisto avattiin yleisölle 1992.

Alpo Jaakola nukkui pois 27.2.1997. Hänet on haudattu patsaspuistoon. Hänen puolisonsa Marjan hauta on vieressä.

Palkintoja ja tunnustuksia:

Turun ja Porin läänin taidepalkinto 1970
Pro Finlandia 1979
Varsinais-Suomen liiton Aurora -mitalli 1981
Professorin arvonimi 1985
Suosituin loimaalainen yleisöäänestyksen perusteella

Käynnit, vierailut, Kulttuuri

Kulttuurielämyksiä Helsingissä

22.3.2019 admin Kommentoi

Torstaiaamuna odottelin bussia Hämeentien varressa. Olin noussut auringon kanssa yhtäaikaa ja nyt aurinko oli jo kivunnut selvästi metsärajan yläpuolelle. Kevätpäivän tasaus oli ohitettu tiistaina. Olin odotusta täynnä. Mitä päivä tuo tullessaan, kun matkaamme kaikille suomalaisille tuttuun kulttuuriympäristöön.

Tässä jatkossa on paljon kuvia, mutta kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Ensiksi menimme Helsingissä kahville kauppatorille. Pistäydyimme myös kauppahallissa, missä ostin käsintehtyä suklaata ja lakritsia. Liike on Kultasuklaa, joka valmistaa suklaata Iittalassa. Onko Iittala päivän nimi? Olipa hyvää!

Kultasuklaan iloinen myyjä palveli meitä.

Ensimmäinen varsinainen vierailukohde oli uusi Helsingin keskustakirjasto Oodi rautatieaseman, Sanomatalon ja Musiikkitalon vieressä.

Oodin ikkunoihin heijastuu tärkeitä instituutioita: Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskunta

Oodista olimme kuulleet paljon ja olihan siellä nähtävää. Uusia ratkaisuja arkkitehtonisesti ja käytännössä. Ihmisiä oli jo aikaisin aamupäivällä paljon. Ja kaikenikäisiä. Tosin me taisimme olla sitä vanhinta ikäluokkaa. Nuoriso ja lapset olivat ottaneet Oodin haltuunsa. Sitä edesauttavat monet Oodin rakenteelliset ratkaisut.

Ensimmäisessä kerroksessa voi palauttaa tai lainata kirjansa, käydä elokuvissa ja ravintolassa.

Oodissa on paljon vinoja rakenteita. Vähän joutui varomaan ettei kalauttanut kalloaan.

Toisessa kerroksessa on työtiloja moneen tarpeeseen. Siellä voi jopa ommella tai laminoida.

Ilahduttavan paljon Oodissa on tiloja, joissa voi viettää aikaa, odottaa junaa tai bussia tai tehdä työtä. Oli suljettuja – tosin lasiseinäisiä – työpisteitä, saleja ja avoimia tiloja.

Kolmannessa kerroksessa ovat perinteiset kirjastotilat. Hyllyt ovat matalat ja näkymä on avoin. Perheille ja lapsille ovat omat tilansa Satuhuonetta myöten.

Perinteiset kirjastotilat ovat kolmannessa kerroksessa.

Musiikkitalossa kävimme syömässä. Meitä palveli hyvin palvelualtis tarjoilija, jonka sukunimi Poropudas kirvoitti keskustelun – ja Lapistahan hän oli kotoisin! Poropudas muuten kertoi aukion lopullisesta muodosta ja siitä, että Oodin katolla on syviä ”kuoppia”, joista kymmenkunta miestä lapioi talvella lunta pois. Ihmetyttää arkkitehtien suunnittelut!

Musiikkitalossa soitetaan Britteniä ja Sostakovitsia

Aikamoinen sekamelska tämä ydinkeskusta on. Vasemmalla Sanomatalo, sitten Pääposti ja Kiasma. Amos Rex pilkoittaa oikealla.

Kipaisimme myös pienemmällä porukalla nopeasti vieressä olevassa Kiasmassa ihmettelemässä Iiu Susirajan surrealismia lähenevää valokuvataidetta.

Näistä Kiasman kaarista tuli mieleen Tallinnan kumu. Ja olihan näitä Oodissakin.

Tätä Alma Heikkilän teosta ihaili myös koko luokallinen lukiolaisia. Heikkilän teosten aiheina ovat mikroskooppisen pienet eliöt, bakteerit, sienet sekä biosfääri yleensäkin.

Lyhyeksi jääneen Kiasman vierailun – kävimme siellä ruokatauon puitteissa – jälkeen huristimme Design-museoon. Nähtävillä oli vain ensimmäisen kerroksen työt, kun toisessa kerroksessa oli putkiremontti ja rakennettiin myös uutta näyttelyä. Mehän olemme niin ylpeitä suomalaisesta designistä. Etenkin Marimekko ja Iittalan lasitaide olivat hyvin edustettuina näyttelyssä.

Bongasin sieltä tuolin, joita oli Kemijärvellä koulujen juhlasaleissa. Eipä silloin tullut mieleen, että ne ovat suomalaista huippumuotoilua, joita keräilijät etsivät. Tuoli on Artekin Domus, jonka Ilmari Tapiovaara loi 1949 Domus Academican opiskelija-asuntolan tuoliksi. Nyt ne maksavat 650 euroa!

Toinen tuttu tuote on Ristomatti Ratian vuonna 1971suunnittelema Palaset, joita meillä on kotona.

Kellarikerroksen Galleriassa oli Vuoden 2019 Graafikoksi valitun Lotta Niemisen näyttely vielä nähtävillä. Itse tilakin oli hieno, valkoiseksi maalatut holvikaaret loivat hienon taustan grafiikalle.

Kahviossakin oli kauneutta.

Viimeisenä tutustumiskohteena oli Espoon Modernin taiteen museo EMMA, joka valittiin viime vuonna vuoden museoksi. Eikä syyttä.

WeeGee -museo on tehty Weilin&Göösin entiseen painotaloon. Näkyviin on jätetty betoniarkkitehtuuri eikä seiniä ole rakennettu kuin väliaikaisesti kunkin näyttelykokonaisuuden tarpeiden mukaan. Avarat tilat olivat kiehtovia.

Meidät jaettiin kahteen ryhmään ja tässä puolet kuuntelemassa erinomaistq esittelyä EMMAssa

Jännä peilityö, jossa voi nähdä itsensä loppumattomissa jonoissa eri suunnissa

Osa Alicja Kwaden näyttelykokonaisuudesta Trans-For-Men. Teokset kuvaavat liikettä ja muodonmuutosta.

EMMAssa oli hyvin mielenkiitoinen taiteilijapariskunta Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan henkilökohtaisiin työskentelyarkoistoihin perustuva kokoelma, katseluvarasto. Siellä oli paljon mielenkiintoista nähtävää.

Wirkkalan vuoden kauneimmaksi esineeksi valittu työ

WeeGee talossa on neljä museota, EMMAn lisäksi Lelumuseo, Kellomuseo ja Espoon kaupunginmuseo. Muissa emme ehtineet käydä.

Koko päivän saldo oli hyvin monipuolinen ja kattava, mutta täytyy todeta, että EMMA yllätti positiivisesti. Oodikin oli hieno.

Matka oli hyvin järjestetty, kiitos Loimaan työväenopiston Matkailupiirin, jonka mukaan pääsin ja erityiskiitos Ullalle, joka oli suunnitellut vierailut ja järjestänyt kaiken aivan erinomaisesti. Kiitokset myös neljällekymmenelle kanssamatkustajalle. Loimaalla on kulttuurinnälkäistä väkeä!

Elokuvat, Käynnit, Kirjallisuus, Luonto

Lenkkejä hyvässä seurassa

10.3.2019 admin Kommentoi

Eilen piti tänne kirjoitella, mutta kävin silmälääkärissä ja laitettiin mykiötä laajentavia tippoja silmiin. Niinpä en nähnyt mitään koko iltapäivänä. Aurinkolasit piti laittaa päähän, kun valoa tulvi verkkokalvolle niin paljon. Enkä pystynyt muuta kuin tekemään kävelylenkin. Huomasin, että päivittäiset tekemiseni ovat melkein kokonaan silmiä tarvitsevia: lukeminen, käsityöt, tietotekniikan käyttö. Otin sitten pitkästä aikaa kunnon päikkärit.

Hienoiselle päänsärylle tuli selitys. Etenkin vasemman silmän taitto-ominaisuudet olivat muuttuneet yli numeroa paremmiksi. Ällistyttävää on, että vielä 10 vuotta sitten silmissä oli viisi numeroa huonompi näkö. Nyt pärjään hyvin ilman lasejakin. Vanhenemisesta jotain hyötyä sittenkin, terveyden suhteen.

Kävin taas Turussa Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa. Se on kestosuosikkini. Siellä olen viettänyt satoja tunteja, etenkin opiskeluaikaan, kun kesällä 1974 luin ulkopuutarhatenttiin – kaikki ulkona kasvavat kasvit, nimet, latinalaiset nimet, paikat systematiikassa ja kasvupaikat sekä syksyllä sitten kasvihuoneiden kasvit. Ne tuntuivat helpommilta. Kasvihuoneet on sen jälkeen uusittu nykytekniikan mukaisiksi.

Kasvihuoneissa oli sammakkonäyttely. Terraarioissa oli mitä kummallisempia sammakoita. Kirkkaan keltaisen bongasimme heti, mutta muutamien lajien suojaväritys oli niin hyvä, että emme niitä löytäneet.

Kultanuolimyrkkysammakko on heimonsa ja samalla kaikkien selkärankaisten myrkyllisin eläin. Yhden sammakon myrkky riittää tappaamaan 10-20 aikuista ihmistä. Onneksi keltainen väri varoittaa muita tulemasta lähelle. Luulin ensin, että muoviahan se on, mutta se liikkui tuohon eteen poseeraamaan. Se elää luonnonvaraisena vain Kolumbian Cauca -laaksossa, Tyynenmeren rannalla. Elinympäristön muuttuminen uhkaa tätä pientä sammakkoa ja sen olemassaolo on vaarantunut.

Puutarhassa käynnin jälkeen ajoimme Saaronniemeen ja teimme kävelylenkin. Yllättäen meri oli vapaana jääkahleista. Laiturin luona isot jäälautat olivat tönineet toisiaan pyöreiksi. Laituri odotti kesäisiä veneitä ja veneilijöitä, hiekkaranta auringonottajia ja harmaa merivesi uimareita. Heitä kyllä käy rannan saunasta pulahtelemassa ympäri vuoden. Sinisorsia oli ruokailemassa rannan tuntumassa. Ihmetytti, mitä syötävää ne oikein jäiden joukosta löysivät.

Luontoelämyksiä tällä viikolla on riittänyt. Kävin joen jäällä hiihtämässä ja yllätys yllätys, siellä oli myös loikkinut saukko! Olen nähnyt aikaisemminkin saukon jälkiä, mutta tämä oli aivan lähellä meidän rantaa. Yritin katsoa, minne se oikein oli mennyt, mutta en rohjennut seurata sen jälkiä keskelle jokea, joka aina jäätyy viimeisenä ja sulaa ensimmäisenä. Superkivaa, että saukko viihtyy näin lähellä meitä!

Muuttolintuja on saapunut Saviseudulle viikontakaisen lämpöaallon houkuttelemina. Joutsenia on nähty monella suunnalla, pulmunen, huuhkaja ainaskin.

Maaliskuun toisena päivänä kylvin tomaatin siemeniä. Omista kasvatetuista (pyöreitä keltaisia, punaisia ja mustia) otin viime kesänä parhaita tomaatteja, levitin siemenet käsipaperin päälle, kuvasin ja säilytin ilmavassa laatikossa. Kun pitkulaiset olivat viime vuonna aivan mauttomia, ostin nyt Iisakssonin hyvin maukkaita pikkutomaatteja ja otin niistä siemeniä.

Nyt kylvin siis 2.3.2019 ja jo viiden päivän päästä ne olivat itäneet pannuhuoneessa. Parhaat alut oli punaisissa pyöreissä ja toisin kuin viime vuonna, mustat olivat hyvin itäneet.

Perjantaina nostin ne verannan ikkunalaudalle ja jo seuraavana päivänä pienet sirkkalehdet olivat vihertyneet ja kurottautuivat valoa kohti. Odotan vielä pari päivää, jotta juuristot kehittyvät ja koulin ne omiin ruukkuihinsa. Miten tämä onkin joka kevät niin valtavan innostavaa! Ne kaikki lukijat, jotka haluavat sitten toukokuussa tomaatintaimia, voitte jo ilmoittautua.

Tässä taimia juuri pannuhuoneesta tuotuina. Seuraana päivänä yhä useammat siemenet olivat itäneet ja sirkkalehdet auenneet ja saaneet vihreää. Vasemmalla punaisia pyöreitä, jotka olivat tanakampia kuin muut – niiden koko oli muuten viime kesänä suurentunut, ei enää kirsikan kokoisia. Oikealla mustia, jotka olivat edelliskesänä hyvin maukkaita. Sisältävät muuten antosyanideja, samoja väriaineita kuin mustikoissa. Eli superterveellisiä.

Vielä täytyy kertoa, että Kolmas tanssi -romaaniprojekti on edellyt roimasti. Mutta kerron siitä ensi kerralla lisää! 😉

Luin ensi kertaa Heidi Köngäksen romaanin, Dora Dora. Katso Luettua -sivu.

Nyt pääsin viimein L-kinoon, ensimmäinen elokuva kun näytettiin meidän Lapin matkan aikana. Elokuva oli The Rider. Katso Elokuvat -sivulta, mitä koin.

Kirjallisuus, Kudontaa ja neulomista, Matkat kauemmas

Kevätkö se siellä kolkuttelee

2.3.2019 admin Kommentoi

Lapin lumiset valkoiset talvipäivät taittuivat viikko sitten yhtäkkiä ruskeiksi tienvierushangiksi. Likaa, likaa, mitä kaikkea liikenteestä voikaan irrota ojanreunustoille!

Vesi alkoi liristä. Peltikatolta rymähtivät lumet sellaisella voimalla, että koko mökki tärähti ja minä säikähdin, kun olin parvella. Ja taas rymähdys. Seitakeron isot hirret taipuivat, rytisivät ja paukahtivat entisiin mittoihinsa. Aikaisempi huopakatto piti lumet yllään pitkään, sulamisvedet vain tekivät metrisiä jääpuikkoja riviin räystäälle. Nyt lumet lensivät peltikaton liukumäessä monen metrin päähän ja iskivät lapsenlapsen nikkaroiman lintulaudan päreiksi. Katsotaan lumien sulettua voiko sitä enää korjata.Lapin käynti oli lyhyt, mutta yhtä antoisa kuin aina. Ladulle menin joka päivä, paitsi kun kävimme Kemijärvellä kahtena päivänä. Yhtenä päivänä oli kova pakkanen. Ensin paleli sormia ja kun veri alkoi viimein kiertää sormissa, alkoi palella takapuolta ja takareisiä. Muutoin oli niin mukava hiihdellä omaa vauhtia.

Kulttuurikämpällä tapasin Hillan koulun lauluillassa entisen työkaverini Sarin. Emme ole tavanneet varmaan yli 10 vuoteen, satunnaisesti olemme olleet yhteydessä facebookissa. Niinpä oli antoisaa muistella yhteisiä työvuosia ja niiden tapahtumia. Päätimme, että kesällä tapaamme oikein kunnolla paremmalla ajalla. Näin vuosien välimatkan jälkeen ymmärtää monia asioita, joita silloin tapahtui.

Sari ja Pirkko, koulutoimistoajan työkaverit 1990-luvulta

Kotimatkalla vietin monta tuntia pohjoisessa asuvien lapsiemme kanssa. Nyyh! Lapsia on aina ikävä. Minne ne yhteiset vuodet vierivät, niin nopeaan…

Mirri ja Pöpö – viehkot kissaeläimet, joiden korvia ei tahdo saada kuvaan mukaan

Perjantaina kokoontui Novellimankeli. Meitä on nyt seitsemän innokasta mankeloijaa, Sirkka jäi pois.

Kolme tuntia hioimme käytäntöjä – tietotekniikan ihmeet ovat niin IHMEITÄ – luimme tekstejämme ja annoimme ja saimme hyviä kommentteja. Mankelointia, vertaispalautetta, vinkkejä, lukijapalautetta. Etenemme rauhallisesti ilman tiukkoja aikarajoja. Teemme mitä teemme, miltä tuntuu, mitä jaksamme ja ehdimme. Mutta jo näin alkuvaiheessa on syntynyt niin hyviä tekstejä, että kyllä tästä hyvä tulee. Ja niin erilaisia olemme, erilaisia tekstejä teemme – erilaisille lukijoille.

Kolmas tanssi -romaanini etenee koko ajan mukana. Luen kirjallisuutta, etsin tietoja. Olen ollut yhteydessä Kirkenesin Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöön. Menen kesällä heidän residenssiinsä, tarkkaa aikaa ei ole vielä sovittu, tapaamaan heitä ja keskustelemaan yli rajojen tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä ja kirjoittamaan. Olen ollut myös yhteydessä Neidenin eli Njauddâmin Äʹvv -kolttamuseon johtajaan Honna Hovakseen, joka antoi hyviä vinkkejä kolttasaduista.

Kolttien talvikyläsäätiön sivuilla kerrotaan, että Katri Rauanjoki alkaa kirjoittaa kolttasaamelaisista kertovaa romaania. Ensin ajattelin, että no sitten minun ei tarvitsekaan kirjoittaa, mutta kun tutustuin hänen hankkeeseensa tarkemmin, voin todeta, että minulla on aivan erilainen juonihahmotelma. Otan yhteyttä Rauanjokeen ja kerron omasta hankkeestani. Tuskin nämä kilpailevat keskenään. Tämä vain osoittaa, että saamelaisuus kiinnostaa tänä päivänä suurta yleisöä.

Pian alan kirjoittaa.

Kudoin joutessani lapaset. Rintalan Annen valkoinen ja ruskea 100 % luomulampaan villalanka on ihanan pehmoista. Mallin olen kopsannut Väinö Tannerin Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta, I Kolttalappalaiset -kirjan kannessa olevasta kuvasta. Kuvio tehdään yleensä valkoisten lapasten ranteeseen, mutta venytin kuviota koko lapasen mittaan, jotta tulee lämpimämmät.

Matleena Fofanoffin mallin mukaan tehdyt lapaset

Kylvin tomaatinsiemenet, viime kesän omista tomaateista otetut pyöreät keltaiset, mustat ja punaiset. Pitkulaiset punaiset eivät viime kesänä olleet hyviä. Niinpä otin siemeniä kaupasta ostetuista mahdottoman hyvistä pitkulaisista. Viime vuonna keltaiset itivät kuudessa päivässä, mustat kuukaudessa. Saapi nähdä miten tänä vuonna käy. Olivat muuten istuttaneet keskiviikkona perunaa Rymättylässä, päivää aikaisemmin kuin viime vuonna… Kevät tulee taas, tänäkin vuonna.

Tulppaaniaika tuo hitaasti hiipivän lupauksen lisääntyvästä valosta ja lähestyvästä keväästä

Ja kevät vai. Ulkona pyryttää oikein kunnolla. Naapurin koivun latvassa istuu harakka pitkä pyrstö keinuen. Nyt se levitti siipensä ja lensi pois. Minne harakka menee lumisadetta pitämään? Entä yöksi nukkumaan? Lintulaudan yläpuolella olevasta lintupöntöstä tuli pikkuvarpunen. Sillä on oma talviasunto.

Kirjallisuus, Kudontaa ja neulomista, Luonto, Matkat kauemmas

Talven maassa

19.2.2019 admin 5 kommenttia

Pilvet syleilevät Pyhätunturia. Kirkkaat valospotit ketjuttavat rinteiden reunoja. Laskettelijoita ei voi erottaa näin kauas, mutta lähemmäs hiihtäessä mustat pilkut siksakkaavat rinnettä alas. On etelän talvilomaviikko.

Lumi on valkoisista valkoisinta. Pehmeää, puhdasta ja kirkasta. Sitä ei ole tänä talvena paljon vaikka ehtiihän sitä vielä tuprutella. Taivas on harmaan peiton takana, se avaruus on siellä jossain. Kuitenkin häikäisee, välillä en erota mitään. Aurinko ei luo varjoja, kaikki on tasaista, kuin pumpulissa liikkuisi.

Lumi on muuttanut maailman tasaisen valkoiseksi. Päässä keikahtaa kun valkoisuudesta ei saa otetta. Ainoastaan pienet varjot tuovat kolmiulotteisuutta.

Sukset luistavat pikkupakkasessa juuri vanhan rouvan arvon mukaisesti. Alamäessä en pelkää äkkinäisiä ladun mutkia, kun laskuvauhti on niin verkkainen. Ylämäessä sukset eivät yhtäkkiä yllättäen lipsahda taaksepäin, kun nousen puolihaarakäyntiä ylös. Ei tule edes kunnolla hiki. Se on kai tämän iän siunaus, että ei enää tarvitse reuhtoa vaan etenen hitaasti lipuen. Arvokkaasti.

Paksun männyn runko pysäyttää minut. Minkä taideteoksen tuisku onkaan tehnyt vai onko joku käynyt tökkimässä pumpulia kaarnan päälle?

Eilen tein lyhyen lenkin, tänään jo kaksinkertaisen. Kilometrejä on kertynyt kymmenen. Kait se on mummelille sopiva matka vaikka nuoremmille pieni leiskaus. Sport tracker luo hommaan kivaa lisäarvoa, vaikken mitään tavoitteita ole asettanutkaan.

Viime talvena Sporttipalvelusta hankkimani karvapohjasukset muuten ovat edelleen aivan loistavat!

Luin eilen ja tänään Minna Rytisalon Lempi -romaanin. Luettua -sivulla on kommenttini.

L-kino alkoi eilen, mutta minulta jäi nyt tämän viikon elokuva näkemättä.

Matka kotoa tänne oli pitkä. Oulussa vietimme kunnon tauon ja tapasimme ensi kertaa uuden Pöpö-kisulin.

Pikkuinen kissanpoika oli päässyt korkealle takan päälle ihan omin voimin.

Perheen muut kissat eivät ole olleet moksiskaan uudesta tulokkaasta. Tai oli ensin kierrelty ja kaarreltu, mutta pikkuista ei oltu höykytetty. Pikkuisen vatsa on sekaisin, mutta muutoin talo on otettu haltuun.

Bussa ja Mirri eivät viitsineet keskeyttää päiväuniaan meidän takia. Mirri teki tosin päivän tuijotukset, mutta Bussan keräasento oli niin makea, ettei siitä viitsi oieta.

Emännälle tuotiin sydämenlämmitin, Rintalan Annen luomuvillalangoista virkattu. Niistä langoista tulee aina täydellisiä kudelmia. Luonnolliset lampaiden villaturkkien värit sulautuvat aina yhteen.

Marttojen sydämenlämmitin. Ässänvääräkiekurat kulkevat pitkässä sivussa. Lämmitin voi lämmittää päätä, kaulaa, vyötäröä, rinnusta, mitä vaan keksii.

Alan tehdä 1000 palan palapeliä Helsingin torilta. Innostuin palapeleistä lapsenlasten kanssa. En taida kyllä saada valmiiksi viikon aikana, mutta seuraavat vieraat jatkakoot!

Käynnit

Lappiin käy tie

16.2.2019 admin Kommentoi

Huomenna auton nokka kääntyy pohjoiseen. Kellon ympäri siinä körötellään läpi lumisen Suomenmaan. Suksille aion yrittää sitten perillä. Ensin varovaisia pikkulenkkejä, mutta päivä päivältä yhä pitempiä. Näin on aikaisempinakin vuosina käynyt.

Taivas on vielä osin kirkas, vaakasuora vana päästää valoa siniharmaiden pilvipeittojen välistä. Päivä on selvästi pidentynyt. Puut huojuvat hiljalleen, tummat sihuetit hohtavat selväpiirteisinä sinivalkoisia raitoja vasten.

Syömään, ruoka jäähtyy, huutaa kokki alakerrasta. Lähden syömään, kirjoittelen sitten Lapissa lisää.

Käynnit, Kirjallisuus, Kudontaa ja neulomista, Luonto

Jouluvalmisteluja

17.12.2018 admin Kommentoi

Puikot ovat suihkineet, lahjat kääriytyneet paperiin, nauhat kiharrettu. Ihmisiä tavattu ja tapaamisista nautittu.

Joulukortit lähtivät punaisessa kuoressa maaimalle. Samalla koin nostalgisia hetkiä, kun järjestelin korttipinoa. Monenlaisia kortteja olen tehnyt vuosien varrella, viimeksi oppilaideni kanssa kun keräsimme rahoitusta Pyhän leirikouluun. Loimaan vanhasta kirjakaupasta torin varrelta keräsin aikoinaan nostalgisen kokoelman ikivanhoja joulukortteja, joita en tosin raaski lähettää kenellekään. Olen niitä kuitenkin joinakin jouluina skannannut ja tulostanut. Ovat ne niin ihania!

Keskiviikkona kävin Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa lukemassa kaksi novellia. Paikalla oli yli 20 kuulijaa, puikot suihkivat, laskeutuivat välillä syliin kun tarinoiden kuuntelu vei kaiken huomion ja jatkoivat taas. Kudelmia vietiin perjantaina Kartanonmäen vanhuksille joululahjaksi.

Luin Novellikoukussa Tuuve Aron novellit Elsa ja Suojatie. Tykkään itse etenkin Elsasta. Siinä on kuvattu hienosti Elsan elämän käännekohtaa ottaen mukaan nyansseja koko elämästä. Suojatie kuvaa myös käännekohtaa monen ihmisen elämässä. Loppu on arvoituksellinen. Jokainen lukija/kuulija saa itse vetää johtopäätökset. Hienoja novelleja. Muut Lihanleikkaaja -novellikokoelman tekstit ovat niin roiseja, etten niitä olisi voinut lukea…

Toisena lukijana oli entinen oppilaani vuosien takaa. Hän oli valinnut Maarit Verrosen ajankohtaisen novellin siitä, miten kohtaamme kanssaihmisemme. Minuunkin kolahti vastaavanlainen kohtaaminen erään ihmisen kanssa. Lisäksi Katriina luki Jukka Viikilän aivan toisenlaisia novelleja, nimittäin aivan lyhyitä. Nekin ovat novelleja, vaikka lähestyvät runoa tai aforismia. Ne ovat niin moniselitteisiä, että pitäisi lukea moneen kertaan ja makustella sanoja.

Kovasti ilahdutti suuri kuuntelijamäärä ja vuorovaikutus heidän kanssaan. Tuli todella hyvä olo!

Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa 12.12.2018 luettiin, kuunneltiin ja kudottiin. Eläköön kirjallisuus! Kuvassa vasemmalta Katja toivotti tervetulleeksi ja kiitti kuluneesta syksystä, sitten Katriina ja kuuntelijoita rivikaupalla

Novellikoukkua varten luin Katja Ketun novellikokoelman Piippuhylly. Ei niitä voinut lukea Novellikoukussa. Luepa Luettua– sivulta, miksei.

Perjantaina vietimme pikkujoulua Runomankelilaisten kanssa. Paikalla olivat kaikki: Liisa, Virpi ja kaikki K-ihmiset: Kari, Kerkko, Pirkko ja Sirkka. Ihmettelimme, että on jo kaksi vuotta siitä, kun runoilimme hiki hatussa runoja antologiaamme Runotuulen mankeloimaa.

Söimme jouluherkkuja, päivitimme syksyn tekemisiämme ja ehdimme lukea kirjoittamiamme tekstinpätkiä.

Ja teimme ison päätöksen: Perustimme Novellimankelin! Eli aiomme julkaista novelliantologian, joko vuoden päästä tai kahden vuoden päästä. Meillä on niin valtavan hyvä porukka ja olemme tutustuneet toisiimme. Lisäksi yhteistyö sujuu niin luonnikkaasti, että tätä yhteyttä ei kannata heittää romukoppaan. Päätimme lisäksi pyytää paria muuta henkilöä mukaan, jos he vaan haluavat. Mirkka-opemme ei ole nyt mukana vaan yritämme omin voimin, tosin Mirkkalta saaduin opein. Kiitos hänelle!

Onpa mukava, että ensi vuodelle on taas tiedossa kiinnostavaa luovaa tekemistä, mistä saa NIIIIN suuren nautinnon!

Viikonloppuna oli Heimolinnassa Wanhanajan joulumarkkinat, jonne menimme mankeliporukalla toista kertaa. Tosin saimme pöydän vain sunnuntaiksi. Tänä vuonna myimme loimaalaista kirjallista tuotantoa sekä minun pitkin vuotta värkkäämiäni kudonnaisia eli lapasia, sukkia, pipoja jne jne. Kannatti mennä, vaikka tuntui, että väkeä oli liikkeellä vähemmän kuin viime vuonna. Villakasat pienenivät ja pari kirjaakin kulkeutui uusiin koteihin ja uusiin mieliin.

Mutta kaikkein mukavinta oli jutella ihmisten kanssa. Voi miten siitä tuleekin hyvä olo! Tapasin ihmisiä, joita en ollut pitkään aikaan näynyt ja saimme päivitettyä kuulumiset.

Mankelilaisten iskujoukko Wanhanajan joulumarkkinoilla. Kerkko ja Pirkko

Talvi tulee hiipien. Nollan kieppeillä on pyöritty monta viikkoa. Pakkaset, paukkusellaiset, odottavat vielä. On pimeää. Jouluvalot tuovat ilonpilkahduksia. Luonto on hiljaa, taitaa nukkua. Pienet ruohonkorret tekevät tuttavuutta ilman kosteuden kanssa. Kyllä se varmaan lämmittää.

Aamulla lehteä hakiessani katselen alkavan päivän näkymiä. Joinakin aamuina pitää hakea kamera, kun luonnolla on niin paljon uutta kerrottavaa. Facebookista olen nähnyt, että ympäri maata on ollut hienoja auringon laskuja ja nousuja. On se siellä, se aurinko. Lämpöä ei meille nyt tule, mutta valoa kuitenkin.

Talven törröttäjät muistelevat hetken horroksesta herättyään kesää. Yksittäinen lintu tulee sieppaamaan siemenen.

Viikon päästä on joulupäivä. Tämä loppuviikko mennee jouluvalmistelujen kanssa. Sitä perinteistä: siivousta, järjestelyä, ruokia – teen laatikot äitini ohjeilla. Poikia tulee miniöineen joulun viettoon. On se mukavaa. Nyt on tänä vuonna aikuisten joulu.

Käynnit, vierailut, Mitä nyt

Syksy ja talvi nokittelevat

8.12.2018 admin Kommentoi

Viikko on ollut kiireinen. Itsenäisyyspäivän osuminen torstaille toi pitkän viikonlopun ja pitkähkön loman työssäkäyville ja useimmille koululaisillekin. Joulun läheisyys näkyy lisääntyneissä jouluvaloissa ulkona ja talojen ikkunoilla. Glögit kuumenevat, piparkakut tuoksuvat, tortut rapisevat ja kuorruttavat rinnukset ja luumuhillolla huulipielet.

Niinpä kävin maanantaina Loimaa-Seuran joulutilaisuudessa, jossa juhlistettiin vuosittain ilmestyvän Saviseudun joulu 2018 -lehden pyöreitä vuosikymmeniä. Lehti on käsittämättömän hieno kattaus Loimaan historiasta. Vuosittain ilmestyy kymmeniä kirjoituksia mitä mielenkiintoisimmista aiheista. Suurkiitos kuuluu koko työryhmälle ja etenkin Raija Kourille, joka on toimittanut lehteä vuosikymmenet.

Tiistaina oli vuorossa Loimaan Teatterin Kylmä murha -näytelmän esitys, jonka kahvitarjoiluun osallistuin. Iso joukko uskollisia teatterin ystäviä kävi kauhistumassa jännitysnäytelmää. Itse olin nähnyt näytelmä jo aikaisemmin. Edelleen ihmettelen harrastajanäyttelijöiden sujuvaa ja kuuluvaa äänenkäyttöä. Ja miten he muistavat pitkät vuorosanansa… Lavasteet olivat hienot. Kaiken kaikkiaan erinomaista työtä taas kerran.

Kannaltani mielenkiintoista oli tavata oppilaani 11 vuoden takaa ja vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia maailman menosta. Itsellä ei 11 vuodessa ole niin kovin kummallisia muutoksia tapahtunut (mitä nyt vanhenemisprosessi etenee), mutta kun nuori ihminen kasvaa murrosikäisestä nuoreksi aikuiseksi, muutos on paljon suurempi.

Keskiviikkona oli merkityksellinen päivä, kun kuopukseni syntyi 32 vuotta sitten. Pitkin päivää mieli palasi siihen päivään, miten se sujui ja huipentui. Yksi elämän tärkeimpiä päiviä.

Loimaan Teatterin pukuvuokraajien glögit jäivät väliin, kun kotitalon siivoamiseen meni pidempään kuin olin olettanut – viittaus siihen vanhenemisprosessiin. Joogaan ehdin kuitenkin ja siellä venyteltiin illalla kaikki nivelet jouluvalojen loisteessa joululomakuntoon. Kiitokset joogaohjaajalle, kun valitsee meille hyvät liikkeet!

Sitten tuli vieraita. Ei olla nähty puoleen vuoteen ja olipa kivat päivät heidän kanssaan! Mieleen palautuivat aikaisemmat tapaamisemme, yhteiset juhlapyhät, lapsien syntymät ja kasvamiset nuoriksi aikuisiksi. Ne iloiset asiat ja niin surulliset mutta vääjäämättömät elämän käänteet. Mutta sitä elämä on. Välimatkat, kasvaminen, elämän kaikki mahdollisuudet ja tapahtumat. Korttia pelattiin, ja olipa muna viisaampi kanaa, nuorin paras ja ikäjärjestyksessä muut sijat. Sain kiusassa (seiskassa, kahdeksikossa, nimiä monta) yhdellä kierroksella 100 pistettä, taitaa olla ennätys… 😉

Linnan juhlia seurattiin myös, se on must. Kättelyurakka tuntuu aina niin rasittavalta presidenttiparin kannalta. Viime vuonna Jenny oli viimeisillään, joten nyt oli varmaan helpompaa. Jenny oli muuten niin kaunis, äityskö hänet sai niin hehkuvan näköiseksi.
Tuntematonta ei katsottu päivällä.

Kyselin vävyltä vinkkejä tämän blogin suhteen. Horjun koko ajan laidasta toiseen. Kannattaako näitä kirjoitella, mitä hyötyä, lukeeko kukaan, mitä järkeä… Hän sanoi, että onhan tämä sisältö merkityksellisempää kuin tavanomaiset höpötykset mitä sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Henkilökohtaisempaa. – No ehkä jatkan sitten.

Tänään olin Jaakola Seuran hallituksen kanssa kokoustamassa. Suunnittelimme Loppiaskonsertin ohjelman. Tervetuloa 6.1.2019 klo 15 Taidetalolle. Ensi vuosi on muuten juhlavuosi, Alpo Jaakolan syntymästä tulee 100 vuotta. Maalis-huhtikuussa tapahtuvan syntymäpäivän kieppeillä tapahtuu monta tilaisuutta Alposta.

Sitten aloin tehdä tätä päivitystä. Ensin ihmettelyä, kun WordPressiin on tullut uusia päivityksiä. Ei ne taitaneet onnistua, kun tämä päivittäminen tapahtuu vanhalla metodilla. Jaa, tuossahan on linkki Switch to Block Editor. En taida vaihtaa vielä, jotta saan tämän maailmalle.

Luin muuten loppuun Päivi Alasalmen Joenjoen laulun. Katso Luettua -sivulta mitä mieltä olin.

Huomenna menemme teatterin porukan kanssa Kaarinan teatteriin katsomaan näytelmää Ylpeys ja ennakkoluulo. Palannen siihen myöhemmin. Mielenkiintoista nähdä toisen harrastajateatterin esitys.

Ulkona taivas pilvessä koko ajan. Lunta alkoi viskoa ensin pakkasen kiteyttämänä ja tänään nollan kieppeillä räntää. Taas kerran olen mielissäni vuodenaikojen vaihtelusta. On niin mukavaa käpertyä sisälle villasukkiin ja -viittaan kun nurkissa ja hormissa tuuli vonkuu ja ikkuna kuorruttuu rännällä. Saa olla vaan täällä pesässä. Ja tehdä näitä kirjallisia juttuja. Kesällä pitää kohkata ulkona puutarhassa ja pihalla. No, on sekin sitten taas kivaa kun aurinko alkaa lähetellä kirkkauttaan ja multasormia alkaa kutittaa. Ei siihen ole kovin montaa viikkoa.

Elokuvat, Käynnit, Kirjallisuus, Teatteri

Pakkanen kutoo joelle peittoa

24.11.2018 admin Kommentoi

Kävin maanantaina elokuvissa, L-kinon viimeinen elokuva tältä syksyltä: Kosketuksissa. Käy lukemassa L-kino -sivulla miten sen koin.

”Luomisen tuska” on lähtenyt purkautumaan. Sain aikaiseksi muutaman sivun tekstiä. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta on vielä niiiin paljon tehtävää!

Torstaina ajaessani Turku – Helsinki moottoritiellä radiosta tuli Näistä levyistä en luovu -ohjelma. Haastateltavana oli nuori säveltäjä Outi Tarkiainen. Satuin kuulemaan juuri sen mielenkiintoisimman vaiheen: miten hänestä tuli säveltäjä:
– oli jo nelivuotiaana tehnyt omia musiikkikappaleita ja halusi, että kotiin hankitaan piano
– miten tie sitten aukeni
– musiikkiopiston vuosia kestävät perusopinnot – hurraa 1980-luvulla luotu musiikin perusopetusverkosto
– jazzia ensin alkuun, sitten Briteissä nähdyn Lulu-musiikkiteoksen kautta klassiseen musiikkiin ja siellä se oma ilmaisumuoto.

Tarkiainen kertoi myös luomisprosessistaan, mistä löysin paljon yhtäläisyyksiä omaan jaakobinpainiini. Kun Tarkiaisella on sävellysperiodi, hänellä on tarkka päivittäisrutiini. Aamupäivällä aamutoimen ja sitten työt eli säveltäminen. Kesto riippuu työn vaiheesta. Ensin alussa, kun kaikki on yhtä möykkyä, työskentelyperiodi on lyhyt. Voimat hupenevat aika nopeasti, ihan parissa tunnissa. Haastattelija kysyi mistä sen sitten huomaa, että on parasta lopettaa. No kun ei enää synny, väsyy, uupuu. Silloin on parasta lopettaa siltä päivältä.

Kun työ etenee ja jäsentyy, työskentelyä voi olla tuntikausia, normaalin työpäivän kahdeksan tuntia ja joskus jopa kellon ympäri.

Lopussa selvisi, että Tarkiainen on kotoisin Rovaniemeltä. Hänen mielenmaisemansa on arktinen tundra: ei puita, avaruutta, tunturit pilkottavat maisemaa kehystäen. No ilmankos tuntuu niin tutulta Tarkiaisen maailma!

Kolmas tanssi – kirjoitinkin jo alkuun, että on alkanut jotain syntyä. Löysin vanhoista treenikirjoituksista aivan kelvollisia tekstejä. En tiedä vielä miten niitä käytän, mutta ne tekstit virittivät kirjan rakennepohdiskelun. Rakenne alkoi hahmottua.

Juri, Sammu, Elle, Pieti, Merit merentytär, lohikuningas on vielä vailla nimeä samoin poro… Elle muuttui vanhaksi naiseksi.

Kohtaukset vierivät mielessäni. Alitajunta on hauska juttu. Siellä muhii, kypsyy, valmistunee. Pulpahtaa.

Sattumalta kuullut muutamat virkkeet saavat merkityksensä tässä ajatusten keitoksessa: pohjoisessa ympäristössä kiehtovat nimenomaan arktisuus, saamelaiset myytit ja niiden yhteydet suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten sukulaiskansojemme myytteihin. Miksei sitten kulttuurien yhteydet maailmanlaajuisesti. Kalliopiirrokset ovat samanlaisia ympäri maailmaa, Afrikassa ja Pohjois-Kalotilla. Ihmisyys siellä on se ydin.

Lähden kohta teatteriin. Loimaan Jaakola -seura ry järjestää matkan Tampereen teatteriin katsomaan Anna Kareninaa. Ensin syömme hyvin ja sitten katsomaan näytelmää. Olen nähnyt Anna Kareninan monta kertaa, teatterissa ja filmiversioina. Kirjankin olen lukenut. Ensin ajattelin, että miksi tämä tuttu juttu. Mutta teatteri on aina erilainen. Ohjaajan ja dramaturgin näkemys, näyttelijöiden panos. Palaan asiaan huomenna eli mitä tänään illalla koin.

Nyt olen nähnyt Tampereen teatterin Anna Kareninan. Oli se erilainen kuin aikaisemmin näkemäni. Viimeksi olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa vuonna 2010 unkarilaisohjaaja Andriy Zholdakin version. Se oli todella raju, ja niin hyvä, että kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Pääossassa oli Krista Kosonen. Ehkä parasta teatteria, jota olen nähnyt.

Kun kyseessä oli klassikko, jonka tarina on tuttua tutumpi, korostuivat dramatisoijan ja ohjaajan näkemykset ja toteutus.

Tampereen version dramatisoinnin oli tehnyt Helen Edmundson ja ohjaajana Marika Vapaavuori. Naisnäkökulma oli selvästi näkyvissä. Tarinasta oli otettu esille Annan lisäksi kahden muun naisen kohtalot. Miten yleispätevää vielä tänäkin päivänä!

Taikka sitten ei. Onneksi maailma on mennyt suvaitsevaisempaan suuntaan. Moraaliasiat ovat lieventyneet eikä Annan kohtalon sinetöinyt lapsen menettäminen isälle ja ympäröivän yhteiskunnan halveksunta enää ajaisi turvautumaan niin epätoivoisiin ratkaisuihin joihin Anna meni. Tai – onhan näitäkin ikäviä tarinoita vieläkin.

Dramaturgiassa oli hienoja toteutuksia. Lavastus oli hyvin yksinkertainen. Muutamalla esineellä toteutettiin koko tarina. Kohtausten vaihtuminen saatettiin ilmoittaa yhdellä sanalla. Mielenkiintoinen oli loppupuolella kahden pariskunnan yhtaikainen kahden kohtauksen läpivienti, vuorotellen.

Puvut olivat alkuperäisen aikakauden mukaisia. Esitys alkoi hienolla ihmisjoukon liikkumisella musiikin mukaan. Tanssiesityksiä oli aika ajoin. Koko esityksenkin olisi voinut esittää näillä hienoilla tanssikohtauksilla. Koreografina on ollut Miika Riekkinen. Hieno toteutus!

Anna Kareninaa esitti Pia Pilz. Ulkonaisesti Krista Kososen näköinen ja aivan yhtä hyvä näyttelijä. En muista häntä ennen nähneeni, mutta tämän roolin perustella häntä nähdään varmaan enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti mennä. Esityksen jälkeen jonossa kommentti: Oli se ihan hyvä. Kyllä kansa tietää.

Muuten, kun lähdimme takaisin Loimaalle, maa oli saanut valkoisen peitteen. Ja 95-bensa maksoi Tampereella vain 1,49 e.

Käynnit, vierailut

Mysteerejä ja kaikuja satojen vuosien taakse

2.11.2018 admin Kommentoi

Viikon aikana on koettu pari mielenkiintoista juttua, joille yhteistä on se, että mielikuvitus alkoi laukata.

Keskiviikkona olin avoimen yliopiston luennolla Suomalaisuuden alkuperä – mitä geenit kertovat, joka välitettiin netin kautta Jyväskylästä 22 opistolle, Loimaalla työväenopistolle. Luennoitsija oli professori Päivi Onkamo Turun yliopistosta. Hän on myös Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen dosentti. Onkamon oppiaine on evolutionäärinen genomiikka. Hän johtaa Suomessa Max Planck -instituutin kansainvälistä muinais-dna-tutkimushanketta.

Luennolla seurasi huima uppoutuminen ihmissuvun menneisyyteen, josta on alettu saada aivan uutta tietoa ratkaisevasti kehittyneen dna-tekniikan avulla. Ihmisen geneettistä historiaa tutkittiin 1900-luvun alussa kallomittauksilla, 1950-luvulla veriryhmämäärityksillä, 1990-luvulla selviteltiin äiti- ja isälinjoja ja vasta 2008 jälkeen koko genomin vaihtelun perusteella.

Niin mikäkö on genomi. Geenit sijaitsevat genomissa, 22 autosomaliparia sekä sukupuolikromosomit X- (äiti) ja Y- (isä).
Dna on emäspareista muodostunut kaksoiskierre, jossa emäsparien tietty järjestys ja pätkä aiheuttaa aina jonkin ominaisuuden eli geenin. ”Tikapuiden puolapuina” ovat adeniini-tymiini ja quaniini-sytosiini (valkuaisaineita).

Vanhoista jäänteistä dna:n eristäminen on kylläkin hyvin hankalaa, jolloin näytteiden määrä jää melko vähäiseksi. Parhaiten näyte saadaan kuuloluiden ympäriltä olevasta hyvin kovasta luuaineksesta tai hampaista kiilteen sisältä.

Sain paljon uutta tietoa. Opiskelin aikoinaan perinnöllisyystiedettä, mutta koko tiede on muuttunut täysin toisenlaiseksi, kun tutkimusmenetelmät ovat muuttuneet tietokoneiden ja dna-tekniikan kehittymisen myötä. Me risteytimme banaanikärpäsiä ja tutkimme kärpästen silmien värien periytymistä. Nykyään perinnöllisyystieteilijät tekevät töitä kemiallisten analyysien ja tietokoneiden avulla.

Uusi tieto minulle oli, että pronssikaudella idästä laajoilta aroilta tuli hevosilla liikkuvia miesheimoja, jotka olivat valkoihoisia ja tehokkaita maanviljelijöitä. Heimojen nimi oli Yamnaya (lausutaan j:llä). Aikaisemmat asukkaat olivat tuhansia vuosia metsästäjä-keräilijöitä.

Samoihin aikoihin ilmestyivät ensimmäiset ruttotapaukset (näytteistä pystytään eristämään myös bakteereja). Onkin otaksuttu, että Yamnayat toivat ruton mukanaan ja rutto oli kohtalokas eurooppalaisille. Siksi eurooppalaiset ovat 80-prosenttisesti Yahnajien jälkeläisiä genomiltaan. Esimerkiksi Britannian väestöstä vaihtui 90 %. Baltiaan arojen väestön perimä saapui 4900 vuotta sitten.

Rautakaudella tapahtui sysäys idästä. Samoihin aikoihin alkoi kehittyä itämerensuomalainen kieli.

Merkittävää on ollut sopeutuminen pohjoisiin olosuhteisiin, kylmyyteen ja valon vähäisyyteen. Vaalean ihon geenissä tapahtui mutaatio 7700 vuotta sitten, samoin jo kivikaudella suomalaisiin kehittyi geenimuoto, joka lisäsi fyysistä suorityskykyä ja kylmään sopeutumista. Myös elimistön rasvan käsittelykyky, kardiovaskulaariset ominaisuudet sekä kehitys- ja psykologiset ominaisuudet ovat lisänneet kylmään sopeutumista.

Onkamon tutkimus, Sugrige -projekti tutkii suomalais-ugrilaisten muinaisia genomeja. Tavoitteena on sekvensoida muinaisia genomeja suomalais-ugrilaisten kielten puhuja-alueilta. Liittyvätkö genomin rakenteen muutokset kieliin, arkeologisiin kulttuureihin vai läheinnä maantieteeseen?

Mistä nykyiset ja muinaiset ugri-genomit on keitetty kokoon:
kuinka paljon on
– jääkautista Pohjois-Euraasiaa
– muinais-eurooppalaista metsästäjä-keräilijää
– Euroopan ensimmäisten maanviljelijöiden perimää
– arolta saapuneiden indoeurooppalaisen perimää?

Onkamon työryhmä julkaisee marraskuussa tuloksia laajemmin.

Helsingin sanomien kuukausiliitteessä oli keväällä juttu projektista.

Onkamo antoi paljon linkkejä, joista voi tutustua tarkemmin. Ensimmäinen linkki on viime syksyn luennolta.

Marika Karulinnan blogi Päivi Onkamon luennosta

Biologian tutkimusten arkisto

Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia

Bojsin kirja löytyy Loimaan kirjastosta

Koillis-Euroopasta saatu 11 muinaista DNA-näytettä analysoitua

David Reich: Who we are and how we got here

No mikäs sitten oli mysteeriä? Pakohuoneesta olen kuullut aikaisemmin ja nyt sain tutustua Mysteeripöytään, jossa piti selvittää Mariian testamentti. Ja me onnistuimme ja saimme perinnön itsellemme!

Hoksottimille tuli käyttöä, älynystyröitä hierottiin, talonpoikaisjärki oli kovaa valuuttaa, hoksnokkaa löytyi. Opimme tarkkuutta, perinpohjaisuutta, yhteistyötä ja ilon hetkiä kun vihjeisiin löytyi ratkaisut mitä mielikuvituksellisimmista paikoista.

Mysteeripöytä löytyy Vesikoskitalosta. Ajan voi tilata sähköpostilla mysteeripoyta@gmail.com. Mysteeriä tarjotaan täysin harrastepohjalta. Maksu on vapaaehtoinen kannustusmaksu 5 e/hlö, ryhmä 10 e, jolla katetaan kuluja. Sopiva koko on 2-4 henkilöä.

Suosittelen! Oli tosi mukavaa olla kavereiden kanssa miettimässä mysteeriä!

Katso facebookista mysteeripöydän sivut

Ällistynyt sammalikko