Aihearkisto: Käynnit

Kevätkö se siellä kolkuttelee

Lapin lumiset valkoiset talvipäivät taittuivat viikko sitten yhtäkkiä ruskeiksi tienvierushangiksi. Likaa, likaa, mitä kaikkea liikenteestä voikaan irrota ojanreunustoille!

Vesi alkoi liristä. Peltikatolta rymähtivät lumet sellaisella voimalla, että koko mökki tärähti ja minä säikähdin, kun olin parvella. Ja taas rymähdys. Seitakeron isot hirret taipuivat, rytisivät ja paukahtivat entisiin mittoihinsa. Aikaisempi huopakatto piti lumet yllään pitkään, sulamisvedet vain tekivät metrisiä jääpuikkoja riviin räystäälle. Nyt lumet lensivät peltikaton liukumäessä monen metrin päähän ja iskivät lapsenlapsen nikkaroiman lintulaudan päreiksi. Katsotaan lumien sulettua voiko sitä enää korjata.Lapin käynti oli lyhyt, mutta yhtä antoisa kuin aina. Ladulle menin joka päivä, paitsi kun kävimme Kemijärvellä kahtena päivänä. Yhtenä päivänä oli kova pakkanen. Ensin paleli sormia ja kun veri alkoi viimein kiertää sormissa, alkoi palella takapuolta ja takareisiä. Muutoin oli niin mukava hiihdellä omaa vauhtia.

Kulttuurikämpällä tapasin Hillan koulun lauluillassa entisen työkaverini Sarin. Emme ole tavanneet varmaan yli 10 vuoteen, satunnaisesti olemme olleet yhteydessä facebookissa. Niinpä oli antoisaa muistella yhteisiä työvuosia ja niiden tapahtumia. Päätimme, että kesällä tapaamme oikein kunnolla paremmalla ajalla. Näin vuosien välimatkan jälkeen ymmärtää monia asioita, joita silloin tapahtui.

Sari ja Pirkko, koulutoimistoajan työkaverit 1990-luvulta

Kotimatkalla vietin monta tuntia pohjoisessa asuvien lapsiemme kanssa. Nyyh! Lapsia on aina ikävä. Minne ne yhteiset vuodet vierivät, niin nopeaan…

Mirri ja Pöpö – viehkot kissaeläimet, joiden korvia ei tahdo saada kuvaan mukaan

Perjantaina kokoontui Novellimankeli. Meitä on nyt seitsemän innokasta mankeloijaa, Sirkka jäi pois.

Kolme tuntia hioimme käytäntöjä – tietotekniikan ihmeet ovat niin IHMEITÄ – luimme tekstejämme ja annoimme ja saimme hyviä kommentteja. Mankelointia, vertaispalautetta, vinkkejä, lukijapalautetta. Etenemme rauhallisesti ilman tiukkoja aikarajoja. Teemme mitä teemme, miltä tuntuu, mitä jaksamme ja ehdimme. Mutta jo näin alkuvaiheessa on syntynyt niin hyviä tekstejä, että kyllä tästä hyvä tulee. Ja niin erilaisia olemme, erilaisia tekstejä teemme – erilaisille lukijoille.

Kolmas tanssi -romaanini etenee koko ajan mukana. Luen kirjallisuutta, etsin tietoja. Olen ollut yhteydessä Kirkenesin Pikene på Broen -kulttuuriyhteisöön. Menen kesällä heidän residenssiinsä, tarkkaa aikaa ei ole vielä sovittu, tapaamaan heitä ja keskustelemaan yli rajojen tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä ja  kirjoittamaan. Olen ollut myös yhteydessä Neidenin eli Njauddâmin Äʹvv -kolttamuseon johtajaan Honna Hovakseen, joka antoi hyviä vinkkejä kolttasaduista.

Kolttien talvikyläsäätiön sivuilla kerrotaan, että Katri Rauanjoki alkaa kirjoittaa kolttasaamelaisista kertovaa romaania. Ensin ajattelin, että no sitten minun ei tarvitsekaan kirjoittaa, mutta kun tutustuin hänen hankkeeseensa tarkemmin, voin todeta, että minulla on aivan erilainen juonihahmotelma. Otan yhteyttä Rauanjokeen ja kerron omasta hankkeestani. Tuskin nämä kilpailevat keskenään. Tämä vain osoittaa, että saamelaisuus kiinnostaa tänä päivänä suurta yleisöä.

Pian alan kirjoittaa.

Kudoin joutessani lapaset. Rintalan Annen valkoinen ja ruskea 100 % luomulampaan villalanka on ihanan pehmoista. Mallin olen kopsannut Väinö Tannerin Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta, I Kolttalappalaiset -kirjan kannessa olevasta kuvasta. Kuvio tehdään yleensä valkoisten lapasten ranteeseen, mutta venytin kuviota koko lapasen mittaan, jotta tulee lämpimämmät.

Matleena Fofanoffin mallin mukaan tehdyt lapaset

Kylvin tomaatinsiemenet, viime kesän omista tomaateista otetut pyöreät keltaiset, mustat ja punaiset. Pitkulaiset punaiset eivät viime kesänä olleet hyviä. Niinpä otin siemeniä kaupasta ostetuista mahdottoman hyvistä pitkulaisista. Viime vuonna keltaiset itivät kuudessa päivässä, mustat kuukaudessa. Saapi nähdä miten tänä vuonna käy. Olivat muuten istuttaneet keskiviikkona perunaa Rymättylässä, päivää aikaisemmin kuin viime vuonna… Kevät tulee taas, tänäkin vuonna.

Tulppaaniaika tuo hitaasti hiipivän lupauksen lisääntyvästä valosta ja lähestyvästä keväästä

Ja kevät vai. Ulkona pyryttää oikein kunnolla. Naapurin koivun latvassa istuu harakka pitkä pyrstö keinuen. Nyt se levitti siipensä ja lensi pois. Minne harakka menee lumisadetta pitämään? Entä yöksi nukkumaan? Lintulaudan yläpuolella olevasta lintupöntöstä tuli pikkuvarpunen. Sillä on oma talviasunto.

Talven maassa

Pilvet syleilevät Pyhätunturia. Kirkkaat valospotit ketjuttavat rinteiden reunoja. Laskettelijoita ei voi erottaa näin kauas, mutta lähemmäs hiihtäessä mustat pilkut siksakkaavat rinnettä alas. On etelän talvilomaviikko.

Lumi on valkoisista valkoisinta. Pehmeää, puhdasta ja kirkasta. Sitä ei ole tänä talvena paljon vaikka ehtiihän sitä vielä tuprutella. Taivas on harmaan peiton takana, se avaruus on siellä jossain. Kuitenkin häikäisee, välillä en erota mitään.  Aurinko ei luo varjoja, kaikki on tasaista, kuin pumpulissa liikkuisi.

Lumi on muuttanut maailman tasaisen valkoiseksi. Päässä keikahtaa kun valkoisuudesta ei saa otetta. Ainoastaan pienet varjot tuovat kolmiulotteisuutta.

Sukset luistavat pikkupakkasessa juuri vanhan rouvan arvon mukaisesti. Alamäessä en pelkää äkkinäisiä ladun mutkia, kun laskuvauhti on  niin verkkainen. Ylämäessä sukset eivät yhtäkkiä yllättäen lipsahda taaksepäin, kun nousen puolihaarakäyntiä ylös. Ei tule edes kunnolla hiki. Se on kai tämän iän siunaus, että ei enää tarvitse reuhtoa vaan etenen hitaasti lipuen. Arvokkaasti.

Paksun männyn runko pysäyttää minut. Minkä taideteoksen tuisku onkaan tehnyt vai onko joku käynyt tökkimässä pumpulia kaarnan päälle?

Lumipumpulia puun rungolla

Eilen tein lyhyen lenkin, tänään jo kaksinkertaisen. Kilometrejä on kertynyt kymmenen. Kait se on mummelille sopiva matka vaikka nuoremmille pieni leiskaus. Sport tracker luo hommaan kivaa lisäarvoa, vaikken mitään tavoitteita ole asettanutkaan.

Viime talvena Sporttipalvelusta hankkimani karvapohjasukset muuten ovat edelleen aivan loistavat!

Luin eilen ja tänään Minna Rytisalon Lempi -romaanin. Luettua -sivulla on kommenttini.

L-kino alkoi eilen, mutta minulta jäi nyt tämän viikon elokuva näkemättä.

Matka kotoa tänne oli pitkä. Oulussa vietimme kunnon tauon ja tapasimme ensi kertaa uuden Pöpö-kisulin.

Pikkuinen kissanpoika oli päässyt korkealle takan päälle ihan omin voimin.

Perheen muut kissat eivät ole olleet moksiskaan uudesta tulokkaasta. Tai oli ensin kierrelty ja kaarreltu, mutta pikkuista ei oltu höykytetty. Pikkuisen vatsa on sekaisin, mutta muutoin talo on otettu haltuun.

Bussa ja Mirri päivälevolla.

Bussa ja Mirri eivät viitsineet keskeyttää päiväuniaan meidän takia. Mirri teki tosin päivän tuijotukset, mutta Bussan keräasento oli niin makea, ettei siitä viitsi oieta.

Emännälle tuotiin sydämenlämmitin, Rintalan Annen luomuvillalangoista virkattu. Niistä langoista tulee aina täydellisiä kudelmia. Luonnolliset lampaiden villaturkkien värit sulautuvat aina yhteen.

Marttojen sydämenlämmitin. Ässänvääräkiekurat kulkevat pitkässä sivussa. Lämmitin voi lämmittää päätä, kaulaa, vyötäröä, rinnusta, mitä vaan keksii.

Alan tehdä 1000 palan palapeliä Helsingin torilta. Innostuin palapeleistä lapsenlasten kanssa. En taida kyllä saada valmiiksi viikon aikana, mutta seuraavat vieraat jatkakoot!

Lappiin käy tie

Huomenna auton nokka kääntyy pohjoiseen. Kellon ympäri siinä körötellään läpi lumisen Suomenmaan. Suksille aion yrittää sitten perillä. Ensin varovaisia pikkulenkkejä, mutta päivä päivältä yhä pitempiä. Näin on aikaisempinakin vuosina käynyt.

Taivas on vielä osin kirkas, vaakasuora vana päästää valoa siniharmaiden pilvipeittojen välistä. Päivä on selvästi pidentynyt. Puut huojuvat hiljalleen, tummat sihuetit hohtavat selväpiirteisinä sinivalkoisia raitoja vasten.

Syömään, ruoka jäähtyy, huutaa kokki alakerrasta. Lähden syömään, kirjoittelen sitten Lapissa lisää.

 

 

Jouluvalmisteluja

Puikot ovat suihkineet, lahjat kääriytyneet paperiin, nauhat kiharrettu. Ihmisiä tavattu ja tapaamisista nautittu.

Joulukortit lähtivät punaisessa kuoressa maaimalle. Samalla koin nostalgisia hetkiä, kun järjestelin korttipinoa. Monenlaisia kortteja olen tehnyt vuosien varrella, viimeksi oppilaideni kanssa kun  keräsimme rahoitusta Pyhän leirikouluun. Loimaan vanhasta kirjakaupasta torin varrelta keräsin aikoinaan nostalgisen kokoelman ikivanhoja joulukortteja, joita en tosin raaski lähettää kenellekään. Olen niitä kuitenkin joinakin jouluina skannannut ja tulostanut. Ovat ne niin ihania!

Keskiviikkona kävin Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa lukemassa kaksi novellia. Paikalla oli yli 20 kuulijaa, puikot suihkivat, laskeutuivat välillä syliin kun tarinoiden kuuntelu vei kaiken huomion ja jatkoivat taas. Kudelmia vietiin perjantaina Kartanonmäen vanhuksille joululahjaksi.

Luin Novellikoukussa Tuuve Aron novellit Elsa ja Suojatie. Tykkään itse etenkin Elsasta. Siinä on kuvattu hienosti Elsan elämän käännekohtaa ottaen mukaan  nyansseja koko elämästä. Suojatie kuvaa myös käännekohtaa monen ihmisen elämässä. Loppu on arvoituksellinen. Jokainen lukija/kuulija saa itse vetää johtopäätökset. Hienoja novelleja. Muut Lihanleikkaaja -novellikokoelman tekstit ovat niin roiseja, etten niitä olisi voinut lukea…

Toisena lukijana oli entinen oppilaani vuosien takaa. Hän oli valinnut Maarit Verrosen ajankohtaisen novellin siitä, miten kohtaamme kanssaihmisemme. Minuunkin kolahti vastaavanlainen kohtaaminen erään ihmisen kanssa.  Lisäksi Katriina luki Jukka Viikilän aivan toisenlaisia novelleja, nimittäin aivan lyhyitä. Nekin ovat novelleja, vaikka lähestyvät runoa tai aforismia. Ne ovat niin moniselitteisiä, että pitäisi lukea moneen kertaan ja makustella sanoja.

Kovasti ilahdutti suuri kuuntelijamäärä ja vuorovaikutus heidän kanssaan. Tuli todella hyvä olo!

Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa 12.12.2018 luettiin, kuunneltiin ja kudottiin. Eläköön kirjallisuus! Kuvassa vasemmalta Katja toivotti tervetulleeksi ja kiitti kuluneesta syksystä, sitten Katriina ja kuuntelijoita rivikaupalla

Novellikoukkua varten luin Katja Ketun novellikokoelman Piippuhylly. Ei niitä voinut lukea Novellikoukussa. Luepa Luettua– sivulta, miksei.

Perjantaina vietimme pikkujoulua Runomankelilaisten kanssa. Paikalla olivat kaikki: Liisa, Virpi ja kaikki K-ihmiset: Kari, Kerkko, Pirkko ja Sirkka. Ihmettelimme, että on jo kaksi vuotta siitä, kun runoilimme hiki hatussa runoja antologiaamme Runotuulen mankeloimaa.

Söimme jouluherkkuja, päivitimme syksyn tekemisiämme ja ehdimme lukea kirjoittamiamme tekstinpätkiä.

Mankelilaisten herkkuja

Ja teimme ison päätöksen: Perustimme Novellimankelin! Eli aiomme julkaista novelliantologian, joko vuoden päästä tai kahden vuoden päästä. Meillä on niin valtavan hyvä porukka ja olemme tutustuneet toisiimme. Lisäksi yhteistyö sujuu niin luonnikkaasti, että tätä yhteyttä ei kannata heittää romukoppaan. Päätimme lisäksi pyytää paria muuta henkilöä mukaan, jos he vaan haluavat. Mirkka-opemme ei ole nyt mukana vaan yritämme omin voimin,  tosin Mirkkalta saaduin opein. Kiitos hänelle!

Onpa mukava, että ensi vuodelle on taas tiedossa kiinnostavaa luovaa tekemistä, mistä saa NIIIIN suuren nautinnon!

Viikonloppuna oli Heimolinnassa Wanhanajan joulumarkkinat, jonne menimme mankeliporukalla toista kertaa. Tosin saimme pöydän vain sunnuntaiksi. Tänä vuonna myimme loimaalaista kirjallista tuotantoa sekä minun pitkin vuotta värkkäämiäni kudonnaisia eli lapasia, sukkia, pipoja jne jne. Kannatti mennä, vaikka tuntui, että väkeä oli liikkeellä vähemmän kuin viime vuonna. Villakasat pienenivät ja pari kirjaakin kulkeutui uusiin koteihin ja uusiin mieliin.

Villaa ja paperia

Mutta kaikkein mukavinta oli  jutella ihmisten kanssa. Voi miten siitä tuleekin hyvä olo! Tapasin ihmisiä, joita en ollut pitkään aikaan näynyt ja saimme päivitettyä kuulumiset.

Mankelilaisten iskujoukko Wanhanajan joulumarkkinoilla. Kerkko ja Pirkko

Talvi tulee hiipien. Nollan kieppeillä on pyöritty monta viikkoa. Pakkaset, paukkusellaiset, odottavat vielä. On pimeää. Jouluvalot tuovat ilonpilkahduksia. Luonto on hiljaa, taitaa nukkua.  Pienet ruohonkorret tekevät tuttavuutta ilman kosteuden kanssa. Kyllä se varmaan lämmittää.

Aamulla lehteä hakiessani katselen alkavan päivän näkymiä. Joinakin aamuina pitää hakea kamera, kun luonnolla on niin paljon uutta kerrottavaa. Facebookista olen nähnyt, että ympäri maata on ollut hienoja auringon laskuja ja nousuja. On se siellä, se aurinko. Lämpöä ei meille nyt tule, mutta valoa kuitenkin.

Talven törröttäjät muistelevat hetken horroksesta herättyään kesää. Yksittäinen lintu tulee sieppaamaan siemenen.

Viikon päästä on joulupäivä. Tämä loppuviikko mennee jouluvalmistelujen kanssa. Sitä perinteistä: siivousta, järjestelyä, ruokia – teen laatikot äitini ohjeilla. Poikia tulee miniöineen joulun viettoon. On se mukavaa. Nyt on tänä vuonna aikuisten joulu.

Syksy ja talvi nokittelevat

Viikko on ollut kiireinen. Itsenäisyyspäivän osuminen torstaille toi pitkän viikonlopun ja pitkähkön loman työssäkäyville ja useimmille koululaisillekin. Joulun läheisyys näkyy lisääntyneissä jouluvaloissa ulkona ja talojen ikkunoilla. Glögit kuumenevat, piparkakut tuoksuvat, tortut rapisevat ja kuorruttavat rinnukset ja luumuhillolla huulipielet.

Niinpä kävin maanantaina Loimaa-Seuran joulutilaisuudessa, jossa juhlistettiin vuosittain ilmestyvän Saviseudun joulu 2018 -lehden pyöreitä vuosikymmeniä. Lehti on käsittämättömän hieno kattaus Loimaan historiasta. Vuosittain ilmestyy kymmeniä kirjoituksia mitä mielenkiintoisimmista aiheista. Suurkiitos kuuluu koko työryhmälle ja etenkin Raija Kourille, joka on toimittanut lehteä vuosikymmenet.

Tiistaina oli vuorossa Loimaan Teatterin Kylmä murha -näytelmän esitys, jonka kahvitarjoiluun osallistuin. Iso joukko uskollisia teatterin ystäviä kävi kauhistumassa jännitysnäytelmää. Itse olin nähnyt näytelmä jo aikaisemmin. Edelleen ihmettelen harrastajanäyttelijöiden sujuvaa ja kuuluvaa äänenkäyttöä. Ja miten he muistavat pitkät vuorosanansa… Lavasteet olivat hienot. Kaiken kaikkiaan erinomaista työtä taas kerran.

Kannaltani mielenkiintoista oli tavata oppilaani 11 vuoden takaa ja vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia maailman menosta. Itsellä ei 11 vuodessa ole niin kovin kummallisia muutoksia tapahtunut (mitä nyt vanhenemisprosessi etenee), mutta kun nuori ihminen kasvaa murrosikäisestä nuoreksi aikuiseksi, muutos on paljon suurempi.

Keskiviikkona oli merkityksellinen päivä, kun kuopukseni syntyi 32 vuotta sitten. Pitkin päivää mieli palasi siihen päivään, miten se sujui ja huipentui. Yksi elämän tärkeimpiä päiviä.

Loimaan Teatterin pukuvuokraajien glögit jäivät väliin, kun  kotitalon siivoamiseen meni pidempään kuin olin olettanut – viittaus siihen vanhenemisprosessiin. Joogaan ehdin kuitenkin ja siellä venyteltiin illalla kaikki nivelet jouluvalojen loisteessa joululomakuntoon. Kiitokset joogaohjaajalle, kun valitsee meille hyvät liikkeet!

Sitten tuli vieraita. Ei olla nähty puoleen vuoteen ja olipa kivat päivät heidän kanssaan! Mieleen palautuivat aikaisemmat tapaamisemme, yhteiset juhlapyhät, lapsien syntymät ja kasvamiset nuoriksi aikuisiksi. Ne iloiset asiat ja niin surulliset mutta vääjäämättömät elämän käänteet. Mutta sitä elämä on. Välimatkat, kasvaminen, elämän kaikki mahdollisuudet ja tapahtumat.  Korttia pelattiin, ja olipa muna viisaampi kanaa, nuorin paras ja ikäjärjestyksessä muut sijat. Sain kiusassa (seiskassa, kahdeksikossa, nimiä monta) yhdellä kierroksella 100 pistettä, taitaa olla ennätys… 😉

Linnan juhlia seurattiin myös, se on must. Kättelyurakka tuntuu aina niin rasittavalta presidenttiparin kannalta. Viime vuonna Jenny oli viimeisillään, joten nyt oli varmaan helpompaa. Jenny oli muuten niin kaunis, äityskö hänet sai niin hehkuvan näköiseksi.
Tuntematonta ei katsottu päivällä.

Kyselin vävyltä vinkkejä tämän blogin suhteen. Horjun koko ajan laidasta toiseen. Kannattaako näitä kirjoitella, mitä hyötyä, lukeeko kukaan, mitä järkeä… Hän sanoi, että onhan tämä sisältö merkityksellisempää kuin tavanomaiset höpötykset mitä sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Henkilökohtaisempaa. – No ehkä jatkan sitten.

Tänään olin Jaakola Seuran hallituksen kanssa kokoustamassa. Suunnittelimme Loppiaskonsertin ohjelman. Tervetuloa 6.1.2019 klo 15 Taidetalolle. Ensi vuosi on muuten juhlavuosi, Alpo Jaakolan syntymästä tulee 100 vuotta. Maalis-huhtikuussa tapahtuvan syntymäpäivän kieppeillä tapahtuu monta tilaisuutta Alposta.

Sitten aloin tehdä tätä päivitystä. Ensin ihmettelyä, kun WordPressiin on tullut uusia päivityksiä. Ei ne taitaneet onnistua, kun tämä päivittäminen tapahtuu vanhalla metodilla. Jaa, tuossahan on linkki Switch to Block Editor. En taida vaihtaa vielä, jotta saan tämän maailmalle.

Luin muuten loppuun Päivi Alasalmen Joenjoen laulun. Katso Luettua -sivulta mitä mieltä olin.

Huomenna  menemme teatterin porukan kanssa Kaarinan teatteriin katsomaan näytelmää Ylpeys ja ennakkoluulo. Palannen siihen myöhemmin. Mielenkiintoista nähdä toisen harrastajateatterin esitys.

Ulkona taivas pilvessä koko ajan. Lunta alkoi viskoa ensin pakkasen kiteyttämänä ja tänään nollan kieppeillä räntää. Taas kerran olen mielissäni vuodenaikojen vaihtelusta. On niin mukavaa käpertyä sisälle villasukkiin ja -viittaan kun nurkissa ja hormissa tuuli vonkuu ja ikkuna kuorruttuu rännällä. Saa olla vaan täällä pesässä. Ja tehdä näitä kirjallisia juttuja. Kesällä pitää kohkata ulkona puutarhassa ja pihalla. No, on sekin sitten taas kivaa kun aurinko alkaa lähetellä kirkkauttaan ja multasormia alkaa kutittaa. Ei siihen ole kovin montaa viikkoa.

Pakkanen kutoo joelle peittoa

Kävin maanantaina elokuvissa, L-kinon viimeinen elokuva tältä syksyltä: Kosketuksissa. Käy lukemassa L-kino -sivulla miten sen koin.

”Luomisen tuska” on lähtenyt purkautumaan. Sain aikaiseksi muutaman sivun tekstiä. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta on vielä niiiin paljon tehtävää!

Torstaina ajaessani Turku – Helsinki moottoritiellä radiosta tuli Näistä levyistä en luovu -ohjelma. Haastateltavana oli nuori säveltäjä Outi Tarkiainen. Satuin kuulemaan juuri sen mielenkiintoisimman vaiheen: miten hänestä tuli säveltäjä:
– oli jo nelivuotiaana tehnyt omia musiikkikappaleita ja halusi, että kotiin hankitaan piano
– miten tie sitten aukeni
– musiikkiopiston vuosia kestävät perusopinnot – hurraa 1980-luvulla luotu musiikin perusopetusverkosto
– jazzia ensin alkuun, sitten Briteissä nähdyn Lulu-musiikkiteoksen kautta klassiseen musiikkiin ja siellä se oma ilmaisumuoto.

Tarkiainen kertoi myös luomisprosessistaan, mistä löysin paljon yhtäläisyyksiä omaan jaakobinpainiini. Kun Tarkiaisella on sävellysperiodi, hänellä on tarkka päivittäisrutiini. Aamupäivällä aamutoimen ja sitten työt eli säveltäminen. Kesto riippuu työn vaiheesta. Ensin alussa, kun kaikki on yhtä möykkyä, työskentelyperiodi on lyhyt. Voimat hupenevat aika nopeasti, ihan  parissa tunnissa. Haastattelija kysyi mistä sen sitten huomaa, että on parasta lopettaa. No kun ei enää synny, väsyy, uupuu. Silloin on parasta lopettaa siltä päivältä.

Kun työ etenee ja jäsentyy, työskentelyä voi olla tuntikausia, normaalin työpäivän kahdeksan tuntia ja joskus jopa kellon ympäri.

Lopussa selvisi, että Tarkiainen on kotoisin Rovaniemeltä. Hänen mielenmaisemansa on arktinen tundra: ei puita, avaruutta, tunturit pilkottavat maisemaa kehystäen. No ilmankos tuntuu niin tutulta Tarkiaisen maailma!

Kolmas tanssi – kirjoitinkin jo alkuun, että on alkanut jotain syntyä. Löysin vanhoista treenikirjoituksista aivan kelvollisia tekstejä. En tiedä vielä miten niitä käytän, mutta ne tekstit virittivät kirjan rakennepohdiskelun. Rakenne alkoi hahmottua.

Juri, Sammu, Elle, Pieti, Merit merentytär, lohikuningas on vielä vailla nimeä samoin poro… Elle muuttui vanhaksi naiseksi.

Kohtaukset vierivät mielessäni. Alitajunta on hauska juttu. Siellä  muhii, kypsyy, valmistunee. Pulpahtaa.

Sattumalta kuullut muutamat virkkeet saavat merkityksensä tässä ajatusten keitoksessa: pohjoisessa ympäristössä kiehtovat nimenomaan arktisuus, saamelaiset myytit ja niiden yhteydet suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten sukulaiskansojemme myytteihin. Miksei sitten kulttuurien yhteydet maailmanlaajuisesti. Kalliopiirrokset ovat samanlaisia ympäri maailmaa, Afrikassa ja Pohjois-Kalotilla. Ihmisyys siellä on se ydin.

Lähden kohta teatteriin. Loimaan Jaakola -seura ry järjestää matkan Tampereen teatteriin katsomaan Anna Kareninaa. Ensin syömme hyvin ja sitten katsomaan näytelmää. Olen nähnyt Anna Kareninan monta kertaa, teatterissa ja filmiversioina. Kirjankin olen lukenut. Ensin ajattelin, että miksi tämä tuttu juttu. Mutta teatteri on aina erilainen. Ohjaajan ja dramaturgin näkemys, näyttelijöiden panos. Palaan asiaan huomenna eli mitä tänään  illalla koin.

Sininen hetki keskellä päivää

 

 

Nyt olen nähnyt Tampereen teatterin Anna Kareninan. Oli se erilainen kuin aikaisemmin näkemäni. Viimeksi olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa vuonna 2010 unkarilaisohjaaja Andriy Zholdakin version. Se oli todella raju, ja niin hyvä, että kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Pääossassa oli Krista Kosonen. Ehkä parasta teatteria, jota olen nähnyt.

Kun kyseessä oli klassikko, jonka tarina on tuttua tutumpi, korostuivat dramatisoijan ja ohjaajan näkemykset ja toteutus.

Tampereen version dramatisoinnin oli tehnyt Helen Edmundson ja ohjaajana Marika Vapaavuori. Naisnäkökulma oli selvästi näkyvissä. Tarinasta oli otettu esille Annan lisäksi kahden  muun naisen  kohtalot. Miten yleispätevää vielä tänäkin päivänä!

Taikka sitten ei. Onneksi  maailma on mennyt suvaitsevaisempaan suuntaan. Moraaliasiat ovat lieventyneet eikä Annan  kohtalon sinetöinyt lapsen menettäminen isälle ja ympäröivän yhteiskunnan halveksunta enää ajaisi  turvautumaan niin epätoivoisiin ratkaisuihin joihin Anna meni. Tai – onhan näitäkin ikäviä tarinoita vieläkin.

Dramaturgiassa oli hienoja toteutuksia. Lavastus oli hyvin yksinkertainen. Muutamalla esineellä toteutettiin koko tarina. Kohtausten vaihtuminen saatettiin ilmoittaa yhdellä sanalla. Mielenkiintoinen oli loppupuolella kahden pariskunnan yhtaikainen kahden kohtauksen läpivienti, vuorotellen.

Puvut olivat alkuperäisen aikakauden mukaisia. Esitys alkoi hienolla ihmisjoukon liikkumisella musiikin mukaan. Tanssiesityksiä oli aika ajoin. Koko esityksenkin olisi voinut esittää näillä hienoilla tanssikohtauksilla. Koreografina on ollut Miika Riekkinen. Hieno toteutus!

Anna Kareninaa esitti Pia Pilz. Ulkonaisesti Krista Kososen näköinen ja aivan yhtä hyvä näyttelijä. En muista häntä ennen nähneeni, mutta tämän roolin perustella häntä nähdään varmaan enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti mennä. Esityksen jälkeen jonossa kommentti: Oli se ihan  hyvä. Kyllä kansa tietää.

Muuten, kun lähdimme takaisin Loimaalle, maa oli saanut valkoisen peitteen. Ja 95-bensa maksoi Tampereella vain 1,49 e.

Anna Karenina alkaa kohta

Mysteerejä ja kaikuja satojen vuosien taakse

Viikon aikana on koettu pari mielenkiintoista juttua, joille yhteistä on se, että mielikuvitus alkoi laukata.

Keskiviikkona olin avoimen yliopiston luennolla Suomalaisuuden alkuperä – mitä geenit kertovat, joka välitettiin netin kautta Jyväskylästä 22 opistolle, Loimaalla työväenopistolle. Luennoitsija oli professori Päivi Onkamo Turun yliopistosta. Hän on myös Helsingin yliopiston perinnöllisyystieteen dosentti.  Onkamon oppiaine on evolutionäärinen genomiikka. Hän johtaa Suomessa Max Planck -instituutin kansainvälistä muinais-dna-tutkimushanketta.

Luennolla seurasi huima uppoutuminen ihmissuvun menneisyyteen, josta on alettu saada aivan uutta tietoa ratkaisevasti kehittyneen dna-tekniikan avulla. Ihmisen geneettistä  historiaa tutkittiin 1900-luvun alussa kallomittauksilla, 1950-luvulla veriryhmämäärityksillä, 1990-luvulla selviteltiin äiti- ja isälinjoja ja vasta 2008 jälkeen koko genomin vaihtelun perusteella.

Niin mikäkö on genomi. Geenit sijaitsevat genomissa, 22 autosomaliparia sekä sukupuolikromosomit X- (äiti) ja Y- (isä).
Dna on emäspareista muodostunut kaksoiskierre, jossa emäsparien tietty järjestys ja pätkä aiheuttaa aina jonkin ominaisuuden eli geenin. ”Tikapuiden puolapuina” ovat adeniini-tymiini ja quaniini-sytosiini (valkuaisaineita).

Vanhoista jäänteistä dna:n eristäminen on kylläkin hyvin hankalaa, jolloin näytteiden määrä jää melko vähäiseksi. Parhaiten näyte saadaan kuuloluiden ympäriltä olevasta hyvin kovasta luuaineksesta tai hampaista kiilteen sisältä.

Sain paljon uutta tietoa. Opiskelin aikoinaan perinnöllisyystiedettä, mutta koko tiede on muuttunut täysin toisenlaiseksi, kun tutkimusmenetelmät ovat muuttuneet tietokoneiden ja dna-tekniikan kehittymisen myötä. Me risteytimme banaanikärpäsiä ja tutkimme kärpästen silmien värien periytymistä. Nykyään perinnöllisyystieteilijät tekevät töitä kemiallisten analyysien ja tietokoneiden avulla.

Uusi tieto minulle oli, että pronssikaudella idästä laajoilta aroilta tuli hevosilla liikkuvia miesheimoja, jotka olivat valkoihoisia ja tehokkaita maanviljelijöitä. Heimojen nimi oli Yamnaya (lausutaan j:llä). Aikaisemmat asukkaat olivat tuhansia vuosia metsästäjä-keräilijöitä.

Samoihin aikoihin ilmestyivät ensimmäiset ruttotapaukset (näytteistä pystytään eristämään myös bakteereja). Onkin otaksuttu, että Yamnayat toivat ruton mukanaan ja rutto oli kohtalokas eurooppalaisille. Siksi eurooppalaiset ovat 80-prosenttisesti Yahnajien jälkeläisiä genomiltaan. Esimerkiksi Britannian väestöstä vaihtui 90 %. Baltiaan arojen väestön perimä saapui 4900 vuotta sitten.

Rautakaudella tapahtui sysäys idästä. Samoihin aikoihin alkoi kehittyä itämerensuomalainen kieli.

Merkittävää on ollut sopeutuminen pohjoisiin olosuhteisiin, kylmyyteen ja valon vähäisyyteen. Vaalean ihon geenissä tapahtui mutaatio 7700 vuotta sitten, samoin jo kivikaudella suomalaisiin kehittyi geenimuoto, joka lisäsi fyysistä suorityskykyä ja kylmään sopeutumista. Myös elimistön rasvan käsittelykyky, kardiovaskulaariset ominaisuudet sekä kehitys- ja psykologiset ominaisuudet ovat lisänneet kylmään sopeutumista.

Onkamon tutkimus, Sugrige -projekti tutkii suomalais-ugrilaisten  muinaisia genomeja. Tavoitteena on sekvensoida muinaisia genomeja suomalais-ugrilaisten kielten puhuja-alueilta. Liittyvätkö genomin rakenteen muutokset kieliin, arkeologisiin kulttuureihin vai läheinnä maantieteeseen?

Mistä nykyiset ja muinaiset ugri-genomit on keitetty kokoon:
kuinka paljon on
– jääkautista Pohjois-Euraasiaa
– muinais-eurooppalaista metsästäjä-keräilijää
– Euroopan ensimmäisten maanviljelijöiden perimää
– arolta saapuneiden indoeurooppalaisen perimää?

Onkamon työryhmä julkaisee marraskuussa tuloksia laajemmin.

Helsingin sanomien kuukausiliitteessä oli keväällä juttu projektista.

Onkamo antoi paljon linkkejä, joista voi tutustua tarkemmin. Ensimmäinen linkki on viime syksyn luennolta.

Marika Karulinnan blogi Päivi Onkamon luennosta

Biologian tutkimusten arkisto

Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia

Bojsin kirja löytyy Loimaan kirjastosta

Koillis-Euroopasta saatu 11 muinaista DNA-näytettä analysoitua

David Reich: Who we are and how we got here

No mikäs sitten oli mysteeriä? Pakohuoneesta olen kuullut aikaisemmin ja nyt sain tutustua Mysteeripöytään, jossa piti selvittää Mariian testamentti. Ja me onnistuimme ja saimme perinnön itsellemme!

Hoksottimille tuli käyttöä, älynystyröitä hierottiin, talonpoikaisjärki oli kovaa valuuttaa, hoksnokkaa löytyi. Opimme tarkkuutta, perinpohjaisuutta, yhteistyötä ja ilon hetkiä kun vihjeisiin löytyi ratkaisut mitä mielikuvituksellisimmista paikoista.

Mysteeripöytä löytyy Vesikoskitalosta. Ajan voi tilata sähköpostilla mysteeripoyta@gmail.com. Mysteeriä tarjotaan täysin harrastepohjalta. Maksu on vapaaehtoinen kannustusmaksu 5 e/hlö, ryhmä 10 e, jolla katetaan kuluja. Sopiva koko on 2-4 henkilöä.

Suosittelen! Oli tosi mukavaa olla kavereiden kanssa miettimässä mysteeriä!

Katso facebookista mysteeripöydän sivut

Matka Lappiin ja Varangille

Tällä sivulla kerron matkasta Lappiin ja Norjan puolelle Varankiin eli Varangin vuonon rannalle. Olen esitellyt alla olevan Loimaan työväenopiston Matkailupiirissä 24.9.2018.

Olen asunut Posiolla ja Kemijärvellä 23 vuotta, joten kerron Itä-Lapista, joista minulla on eniten kokemuksia.

Miten pohjoiseen sitten pääsee. Joskus julkisilla, joskus tilausbussilla, joskus henkilöautolla. Lentääkin voi Helsingistä Rovaniemelle. Lennoilta on bussiyhteyksiä Kemijärvelle.

Junalla
VR kotimaan liput

Henkilöautolla noin 880 km – 10 tuntia, riippuen pysähdysten kestosta
4-tietä Jyväskylä – Oulu – Kemi – Rovaniemi – Kemijärvi
Tampereen kautta Pohjanmaalle: Tampere – Virrat – Alavus – Vimpeli – Veteli – Toholampi – Sievi – Ylivieska – Oulainen – Oulu –
Sastamalan ja Seinäjoen kautta: Sastamala – Seinäjoki – Kauhava – Sievi – Toholampi – Sievi – Ylivieska – Oulainen – Oulu – Pudasjärvi – Ranua – Kemijärvi

Lapin kunnat

Kemjärven kaupunki sijaitsee Itä-Lapissa noin 80 km Rovaniemeltä koilliseen. Kaupunki on laaja, noin 100 km halkaisijaltaan. Mahtava Kemijoki kulkee etelästä pohjoiseen laajentuen keskivaiheilla Kemijärveksi. Järven rantoja reunustaa parikymmentä vaaraa. Valtatie 5 kulkee Kemijärven kautta Kuusamosta Sodankylään.

Visit Kemijarvi – nähtävyyksiä moneen lähtöön

Kemijärven kuvanveistoviikot
Yhdeksääntoista kuvanveistotapahtumaan on osallistunut noin 285 kuvanveistäjää 54:sta eri maasta. Tapahtuma järjestetään noin joka toinen vuosi. Kansainvälisessä taidekeskus Puustellissa on vaihtuva näyttely.
100 veistosta 100 vuotiaalle Suomelle

Reitit eri paikoista on ladattavissa mobiilipuhelimeen

Vuotoksen tekoallasta suunniteltiin Koillis-Lappiin monta kymmentä vuotta. Allasta vastustettiin ankarasti ja vuonna 2002 Korkein hallinto-oikeus päätti, että allasta ei saa rakentaa, koska se on Vesilain vastainen.
Pirkko Hyvönen on kirjoittanut näistä ajoista fiktiivisen romaanin. Romaanilla on omat facebook-sivut.  
Vuotossoututapahtumien kuvia

Kemijärven kaupungissa on kaksi tunturikeskusta.

Suomutunturi on 410 metriä korkea vaara – puita kasvaa huipulle asti – Kemijärven kaupungin kaakkoisosassa noin 30 km keskustasta, valtatie 5:n kupeessa. Suomutunturilla sijaitsee matkailu- ja laskettelukeskus, jonka rinteillä on lasketeltu vuodesta 1965.
Alueella on 11 laskettelurinnettä, hotelli, neljä hissiä ja mökkialueita. Suommulla tuulensuojaiset pitkät laskettelurinteet yhdistyvät ruuhkattomaan palveluun.
Kumpareikon MM- mitalistit harjoittelivat jo pikkupoikina Suomun rinteillä Avalance-seuran jäseninä.

Pyhätunturi on Pelkosenniemen ja Kemijärven kuntien alueilla sijaitseva usean tunturilaen ryhmä. Tunturijono on vajaan kymmenen kilometrin pituinen ja itä-länsisuuntainen. Se on muodostunut yli kaksi miljardia vuotta sitten, jolloin paikalla sijaitsi korkea vuorijono.

Kemijärveltä on noin 50 km Pyhälle.  Pyhälle pääsee monesta suunnasta julkisilla kulkuneuvoilla. Aamujunalta on bussiyhteys Pyhälle, samoin illansuussa Pyhältä junalle. Skibussit kulkevat Rovaniemeltä Luoston kautta edestakaisin.

Luontokeskus Naava on melkein ”pakollinen” vierailukohde näyttelyineen, konsertteineen ja ravintoloineen.

Luostotunturi  sijaitsee Sodankylän kunnassa 30 kilometriä Sodankylän keskustasta kaakkoon ja noin 30 km Pyhätunturilta pohjoiseen. Luostotunturit kuuluvat osittain Pyhä-Luoston kansallispuistoon.

Ametistikaivos  taas kuuluu Luoston ”pakollisiin” vierailukohteisiin. Tunturin huipulla sijaitsevassa kaivoksessa saat louhia itsellesi oman onnen ametistin ja  kuulet kodassa tarinoita ametistin salatuista voimista.

Salla on Kemijärven itäpuolinen naapurikunta.
Sallatunturi on Sallassa, Lapissa sijaitseva tunturialue koostuen kahdesta huipusta, joista korkeampi on 478,8 metriä. Lieksasta Savukoskelle ulottuva 270 kilometriä pitkä UKK-vaellusreitti kulkee Sallatunturien kautta. Sallatunturien huiput tunnettiin aiemmin nimillä Iso Pyhätunturi ja Pieni Pyhätunturi.

Savukoski on Suomen harvaan asutuin kunta (0,19 as/km²). Asutus on keskittynyt kunnan eteläosaan. Tyypillistä savukoskelaista maisemaa ovat laajat erämaat, josta yksittäiset tunturit kohoavat ympäristöään halliten.
Kunnan pinta-alasta noin 1/3 on erilaisia luonnonsuojelualueita. Luonnolle antavat leimansa myös isot suoalueet sekä useat joet, joista suurin on kunnan maisemaa halkova Kemijoki. Soklin fosfaattimalmio sijaitsee Savukoskella, lähellä Suomen ja Venäjän rajaa.

Sodankylä (sukunimestä, ei sanasta ”sota”, pohjoissaameksi Soađegilli) on kunta, joka sijaitsee Lapin keskiosassa nelostien varrella. Sodankylä on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta heti naapurikuntansa Inarin jälkeen
Sodankylässä sijaitsee muun muassa Jääkäriprikaati sekä Sodankylän keskustasta noin kuusi kilometriä etelään Sodankylän geofysiikan observatorio (lyh. SGO). SGO:n kanssa samalla alueella toimii Ilmatieteen laitoksen yksikkö, Lapin ilmatieteellinen tutkimuskeskus.

Sodankylän elokuvajuhlat perustettiin vuonna 1986 Sodankylän kunnan ja kolmen suomalaisen elokuvantekijän, Anssi Mänttärin sekä Aki ja Mika Kaurismäen yhteistyönä. Festivaalijohtajana toimi alusta alkaen kuolemaansa saakka Peter von Bagh. Hänen seuraajansa on Timo Malmi.
Elokuvajuhlat järjestetään vuosittain kesäkuun puolivälissä.

Tankavaara eli Tankavaaran Kultakylä on kylä valtatien 4 varressa Sodankylässä, Sodankylän ja Ivalon välillä, noin 90 kilometriä pohjoiseen Sodankylän keskustasta. Tankavaarassa sijaitsevat Tankavaaran Kultamuseo ja Koilliskairan luontokeskus sekä luontopolku näkötorneineen.

Ivalo on Inarin kunnan suurin taajama ja hallinnollinen keskus Inarijärven eteläpuolella. Ivalo sijaitsee seudun tärkeimmän tieyhteyden nelostien varrella.

Ivalon eteläpuolella sijaitsee Saariselän matkailualue.
Ivalossa on Suomen ja EU:n pohjoisin lentokenttä, joka vastaanottaa talvisin reittilentojen lisäksi charter-lentoja muun muassa Iso-Britanniasta, Hollannista ja Ranskasta. Talvisin Ivaloon lentää Lufthansa Frankfurtista sekä Finnair Lontoosta.

Ivalossa kannattaa  tankata auto, koska pohjoiseen mentäessä hinta nousee huomattavasti.

Inarin kirkonkylään on Ivalosta matkaa 39 km.

Siida on Inarin kirkonkylässä sijaitseva museo- ja luontokeskus ja ”pakollinen” vierailupaikka. Siidassa toimivat yhteistyössä Saamelaismuseo (Suomen saamelaisten kansallismuseo) sekä Metsähallituksen Ylä-Lapin luontokeskus.
Sana siida on pohjoissaamea ja se tarkoittaa saamelaista lapinkylää tai porokylää.
Saamelaismuseo Siida on keskeinen kohtaamispaikka Inarissa, Suomen saamelaisalueen keskuksessa. Siida on ikkuna saamelaiseen kulttuuriin ja Pohjois-Lapin monimuotoiseen luontoon.

Kaamanen on Inarin kunnassa sijaitseva noin 200 asukkaan kylä valtatie 4:n ja kantatie 92:n varressa Muddusjärveen laskevan Kaamasjoen rannalla. Kaamasen kievarissa kannattaa pysähtyä.

Sitten jatketaan suoraan pohjoiseen. Maisema muuttuu yhä karummaksi. Noustaan ylöspäin. Havupuut – pohjoisimmat kuuset olivat Kaunispään korkeudella – eli männyt katoavat, kunnes niitä nähdään taas laskeuduttaessa Kevojokilaaksoon. Korkeimmalla kohdalla voi tien  levikkeeltä ihailla pohjoisessa pilkottavia Norjan Rastigaissa-tuntureita.

Utsjoki on Suomen pohjoisin kunta. Kunnassa asuu 1 228 ihmistä, ja sen pinta-ala on 5 372,00 km², josta 226,02 km² on vesistöjä. Utsjoen väestötiheys on vain 0,24 asukasta/km², ja se on Suomen kolmanneksi harvimpaan asuttu kunta Savukosken ja Enontekiön jälkeen.  Utsjoki on Suomen ainut saamelaisenemmistöinen kunta.

Utsjoella kannattaa pysähtyä Giisassa, joka on kylätalo aivan tien reunassa. Siellä voi juoda kahvit, täydentää eväitä ja ostaa paikallisen tekemiä matkamuistoja.

Utsjoelta pääsee Norjan puolelleTenon yli uudehkoa siltaa pitkin. Jos on matkalla itään, tie on aika huonokuntoinen, joten kannattaa ajaa Nuorgamin kautta.

Suomen pohjoisin kylä on Nuorgam juuri ennen Norjan rajaa. Kannattaa käydä kaupassa ja tankata, koska Norjassa hinnat ovat paljon korkeammat kuin Suomessa. Tosin Nuorgamissa oli 95-bensiinin hinta kesäkuussa 2018 ennätysmäinen: 1,77 e/litra.

Sitten NORJAAN!

Varanki on Norjan koillisin alue. Se sijaitsee 70 leveyspiirillä pohjoisessa ja yhtä idässä kuin Istanbul.

Varanginvuono (norj. Varangerfjorden, ven. Варяжский залив, Варангер-фъорд, Varjažski zaliv, Varanger-fjord) on Norjan Finnmarkin läänissä sijaitseva noin 100 km pitkä itään aukeava Barentsinmeren lahti. Länsiosassaan ”vuono” on noin 8 km leveä, mutta suuosa on Vuoreijan ja Kirkkoniemen kaupunkien välillä kymmeniä kilometrejä (70 km).

Varanginvuonon pohjoisrannalla Varangin niemimaalla sijaitsevat Vesisaaren (Vadso) ja Vuoreijan (Vardo) kunnat, etelärannalla Etelä-Varanki, mm. Pykeijä ja Kirkkoniemi sekä lahden perällä Nesseby, jonka valkoinen kirkko näkyy kauas.  Koko rannikolla on monenlaisia matkailullisesti kiinnostavia kohteita sekä monia museoita.

Visit Varanger

Vesisaaressa on kokonainen talo täynnä villalankoja, Kramstua. Talo sijaitsee harjun päällä Damsveienillä. Kramstua muutti elokuussa 2021 keskustaan, pääkirjaston vastapäiseen kortteliin pääkadun varrelle. Siellä aivan sekoaa lankojen keskellä. Lankoja on myytävänä myös kaupoissa aika edullisesti.
Ostimme myös Vesisaaren urheilukaupasta talvitakkeja ja kenkiä, oli hyvä alennusmyynnit, oli kesäkuu. Urheilukauppa on pääkirjastoa vastapäätä. Samassa rakennuksessa on myös hyvä konditoria.

Ekkerøy (Ekreia) on noin 15 km Vesisaaresta itään sijaitseva L-kirjaimen muotoinen niemimaa. Se on yksi vanhimmista kalastuskylistä Finnmarkissa.  Niemen etelänpuoleisella jyrkkäkallioisella rannalla pesii 20 000 pikkukajavaa.  Luontopolku kiertää niemen. Pohjoisranta on matala ja siellä voi nähdä monia kahlaajalajeja.

Ekkerøyn kalastuskylä
Lars Gunnarin Havhesten på kajjen”. Täällä majoituimme kahtena kesänä vanhassa katkarapujalostamossa, joka oli tehty kodikkaaksi. Kolme yötä kustansi kahdelle hengelle yhteensä 370 e. Hinta riippuu henkilöiden määrästä ja varauksen pituudesta.

Ekkerøy feriehus
Ingjerdin korkeatasoinen Finnmarkin ensimmäinen ekomatkailuyritys. Todella hienot olosuhteet, ystävällinen palvelu ja mahtavat maisemat. Täällä majoituimme kesällä 2017 yhdeksi yöksi, kun ei ollut tilaa useammalle yölle (ja siirryimme Lars Gunnarin Havhesteniin).
Sivuilla paljon lisätietoa Varangin niemimaan nähtävyyksistä.

Kun lähtee ajamaan Ekkeroystä itään, maisema muuttuu yhä pelkistetymmäksi. Puitahan ei ole  näkynyt enää vuonon pohjukan jälkeen.

Vuoreija (Vardö) on kunta ja kaupunki Varangin niemimaan itäosassa Vardøyan saarella, jonne mennään tunnelia pitkin.  Vuoreija mainitaan kalastuspaikkana ja linnoituksena jo 1307.
Vuoreijassa on pari näkemisen arvoista paikkaa.

Hornøya on Norjan itäisin saari noin kilometrin päässä Vuoreijan kaupungista Barentsinmeressä. Ajomatka Ekkerøystä itään Vuoreijaan kestää 45 minuuttia. Hornøyalle pääsee helposti, Vuoreijan satamasta sinne on 10 minuutin venematka.
Perillä näet kymmeniä tuhansia lintuja, myös lunneja, noita Jäämeren papukaijoja.

Steilnesetin muistomerkki  on pystytetty vuonna 1621 Steilnesetin niemellä 91 noitavainoissa roviolla poltetulle (joista 77 oli naisia). Sata metriä pitkä muistomerkki on pydähdyttävä ja ahdistavakin kokemus.

Jos vielä on aikaa, kannattaa kääntyä Vuoreijasta pohjoiseen kulkevalle kapealle tielle. Tien päässä on Euroopan koillisin kylä, Hamningberg. Kylä on aikoinaan ollut tärkeä kalastussatama, mutta nykyään se on talvisin asumaton (tietä olisi mahdotonta pitää auki) ja kesäisin asutettu.  Ajomatka on unenomainen päätös pohjoisen matkalle. Tämän erikoisempaa ei voi olla.

Jos haluaa vähän pystyssä olevien niskavillojen laskevan, voi pysähtyä hienolle hiekkarannalle, joka on Sandfjordnesetin luonnonsuojelualue . Joen niemessä on erikoisia korkeita dyynejä. Leveältä hiekkarannalta voi poimia matkamuistoksi monenmoisia kotiloiden ja simpukoiden kuoria.

Matka on nyt huipentunut, tämän erikoisempaa on vaikea kuvitella.

Varankista on paljon kirjoitettu blogeja ym. Alla muutama linkki.

Vuonon rannat ovat karuja ja kallioisia, mutta linturikkaita.

Muistilista Varangin matkalle/ Mika Linho

KOTIMATKAN voi tehdä eri reittiä ja kääntyä vuonon pohjukassa etelään kohti Neideniä eli vuonon etelärannalle.  Norjan jälkeen näyttävät Suomen Lapin maisemat hyvin kesyiltä.

Tie kulkee osittain sisämaassa ja on hyväkuntoinen.

Neidenissä (Norjan Näätämö) on avattu upouusi Kolttasaamelainen museo. Se on myös ”pakollinen”, jos tänne asti on tultu.

Näätämön jalkeen voi jatkaa joko Kirkenesiin tai kääntyä etelään Suomen rajaa kohti Suomen Näätämöön. Tie on hetken aikaa aika huonossa kunnossa, mutta ei  kestä kauan.

Rajalla Suomen puolella on kaksi  kauppaa.  Toisessa myydään itse valmistettuja erinomaisia makkaroita, kannattaa ostaa mukaan!

Sevettijärvi on Inarin kunnassa koltta-alueella sijaitseva kylä Itäisen Jäämerentien varrella, noin 120 kilometriä pohjoiseen Inarista. Kylältä on Norjan rajalle Näätämöön matkaa noin 35 kilometriä. Näätämöstä tullessa karu maasto muuttuu yhä vihreämmäksi lähestyttäessä Sevettijärveä.

Sevettijärveltä tullaankin sitten Kaamaseen eli ympyrä on sulkeutunut.

Eduskuntatalo ja Pokrovan luostari – kaksi erilaista miljöötä

Syksyisenä keskiviikkona vierailin kolmatta kertaa Eduskuntatalossa. Aikaisemmat vierailut tapahtuivat kauan kauan sitten (25 ja 19 vuotta). Koko rakennuskompleksi on sen jälkeen laajentunut ja remontoitu.
Ensimmäisen kerran ällistystä ei enää kokenut – miten näin komea kokonaisuus on saatu aikaan vasta muutaman vuoden ikäisessä Suomessa (valmistui 1931) – mutta vaikutuksen tekivät edelleen komeus, kestävät materiaalit ja hienot taiteelliset yksityiskohdat, joita näkyi mihin tahansa katsoi.

Eduskuntatalon portaat ja pylväät
Supisuomalaista 1920-luvun klassismia, Kalvolan graniittia., suunnittelijana arkkitehti J.S. Siren. Nykyään vain kansanedustajat saavat nousta nämä 46 porrasta pääoville, rahvas kulkee sivuovista. Korinttilaistyyliset 14 pylvästä luovat katseensa mäeltä Kiasmaan, Sanomataloon, Musiikkitaloon, sivummalla olevaan Finlandiataloon ja keskelle näkymää nousevaan hulppeaan pääkirjastoon.
Eduskuntatalolta aukeava näkymä uusi näkymä
Lehmuksen siemeniä lajiteltuna kivetyksen koloihin
Lehmuksen siemenien lajittelua, taidetta ulkopuolellakin
Valtiosali eduskuntatalossa
Ei nyt nähty tällä kertaa Valtiosalissa tärkeitä haastatteluja päivän polttavista asioista.
Eduskuntatalon hallituksen käytävä
Talossa on päivittäin töissä 1000 ihmistä. Heitä ohjaavat tarkat säädökset mm. käyttäytymisestä ja liikkumisesta. Esimerkkinä kuvassa on Hallituksen käytävä, jolle ei ole muilla asiaa. Poikkeuksena naiset, sillä ensimmäisen oven takana on naisten huone, jossa jo 90 vuotta sitten naiset saattoivat levätä ja tavata toisiaan.
Täysistuntosalissa on kupolikatto ja sen huipulla lanterniini
Täysistuntosalissa on kupolikatto ja sen huipulla lanterniini, jonka ikkunoista päivänvalo lankeaa muuten ikkunattomaan tilaan. Kupolin laatat on tehty sokeriruokomassasta.
Eduskuntatalon viiden kerroksen portaikko
Koko eduskuntatalo on täynnä kauniita yksityiskohtia, jotka ovat remontin jälkeen hienossa kunnossa. Jopa viisikerroksisen rakennuksen portaikko on taideteos.
Seurueemme emäntänä toimi kansanedustaja Katja Taimela, kotoisin Salosta. Meitä kävi tapaamassa toinenkin maakuntamme edustaja, ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Anne-Mari Virolalinen, kotoisin Liedosta.
Kansanedustajat Katja Taimela, Kike Elomaa
Myös kansanedustaja Kike Elomaa kävi meitä tapaamassa, syntyisin Lokalahdelta.
Senioriopettajat eduskunnassa ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Anne-Mari Virolaisen ja kansanedustaja Katja Taimelan kanssa.

Eduskuntatalo

Antoisan eduskuntatalovierailun jälkeen tutustuimme täysin erilaiseen miljööseen, nimittäin Pokrovan ortodoksiseen kirkkoon ja veljestöön Kirkkonummella.

Pokrovan ortodoksinen kirkko

Isä Hariton kertoi meille todella persoonalliseen tapaansa yhteisön perustamisesta, rakennusprojektista sekä tapahtumista.

Isä Hariton esitteli pihaa ja viljelyksiä
Söimme maukasta borsh-keittoa, kaalipiirakkaa ja jälkiruoaksi omenapiirakkaa, talon omista tuotteista valmistettuja
Koko talo oli täynnä kauniita yksityiskohtia – tämäkin vierailukohde tarjosi monimuotoista nähtävää

Matkan järjesti Turun seudun senioriopettajat ry, jolla on paljon toimintaa ja aktiviteetteja entisille kansankynttilöille. Kiitokset järjestäjille!

Hollonmäki Loimaalla

En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Seinällä punamullalla väritettyjä päreitä rivissä, kattoon asti.

Hollonmäen vanhan puolen päreseinä

Hollonmäen kantatalo, rustholli. Vanha, 1860-luvulla  joen rannasta nykyiselle paikalleen siirretty  päärakennus on pitkärunkoinen, satulakattoinen, ulkoseinät vuorattu pärein. Päreiden alla on  hirsirakennus.

Näinä konmarituksen kulta-aikoina tekee sielulle oudosti hyvää  nähdä ympäristö, jossa on kunnioitettu entisten sukupolvien työn tuloksia rakennuksista pieniin puhdetöihin. Kaapin kätköistä löytyneet isoäidin vanhat suklaarasiat saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Miltä konfektit maistuivat melkein sata vuotta sitten?

 

Hollonmäen kammio (1912) vanhan puolen verannalta

Rakennuksista on pidetty hyvää huolta ja ne on päivitetty nyky-aikaan kunnioittaen vanhaa. Pia Hollo onkin saanut Miljööpalkinnon tekemästään työstä.

Hollonmäen uusi puoli, rakennettu 1877-1910 perinteiseen talonpoikaistyyliin

Pihapiirissä ovat lisäksi aitta vuodelta 1840,  karjakeittiö ja talli rakennettu 1910 sekä Leikkilä, leikkimökki 1930-luvulta. Kartanolla on näkyvä sijainti Hulmin peltoalueen laidassa.

Hollonmäki kuuluu seudullisesti merkittäviin rakennussuojelu- kohteisiin ja on Maakuntamuseon inventoinnin (2013) mukaan seudullisesti merkittävä rakennetun ympäristön suojelukohde.

Loimaan kaupungin osayleiskaava 2013 , Kulttuuriympäristö, yhteenveto ja luettelo, Hollonmäki s. 20

Syksyn kaunista satoa
Hollonmäen metsää