Aihearkisto: Kulttuuri

Tanssiaskeleet löytyneet

Näinä helmikuun päivinä Neon ja Jeffin tarina Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa on syventynyt. Ja vähän yllättäen melko helposti. Kahdeksan vuoden kypsyttely on tuottanut hedelmää.

Sivuja on kirjoitettuina tällä hetkellä 104 A-nelosta, 28 000 sanaa. Toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Juoni on koossa, punainen lanka kulkee tekstissä mutkitellen. Vielä  eri henkilölinjojen syventämistä ja niitä rauhallisia suvantovaiheita lisää. Muutoin lukija tukahtuu tapahtumiin. Mutta ensin piti saada tarinan pääpiirteet luoduksi, sehän on  tärkeintä. Nyt lisää yksityiskohtia – minkä väriseltä  lautaselta syödään, sataako lunta vai vettä, onko hyvä päivä vai vähän huonompi. Sen sellaista tunnelmaa luomaan.

Perjantaina Kolmannen tanssin tekstiä käsiteltiin Mankelissa. Sain palautetta ja jotta kaikki ehtivät tutustua vielä paremmin tekstiin, palaamme asiaan maaliskuun tapaamisessa. Mutta hyvää palautetta tuli: ”haluan lukea tämän kirjana”. Niinpä niin. Kiitos.

Nyt sitten vaan joka päivä pari kolme tuntia täällä vintillä Neon ja Jeffin  ja kyläläisten parissa ja eiköhän loppu ala häämöttää.

Tähän on tultu, vettä ja vettä. Tänä talvena ei hiihdetty joen jäällä.

Matin päivänä talvi kääntyy kevääseen. Jos on plussan puolella, tulee pitkä kesä. Ja niinhän oli eilen kolme astetta lämmintä, lumet sulivat, jäätikköä ja sulamisvettä joka paikassa. Illalla sitten satoi räntää oikein kunnolla. Kolmisenttinen loska oli siinä mielessä hyvä, että se sulatti alleen jäänyttä jäätikköä eikä enää ole niin liukasta.

Puutarhan lumet sulaneet metsikön vierestä. Oikaisin lumisen kohdan kautta tielle ja kävelylle. Hanki oli vielä kolkyssenttistä. Ei mennyt saappaan varresta sisään.

Harmaa on päivien väri. Mutta kohta on vihreää, sillä laitoin torstaina tomaatinsiemenet itämään. Nyt se taas alkaa, yli puolen vuoden tomaattikausi. Uutuutena tänä vuonna norjalainen Adore-pikkutomaatti elokuun reissulta ja keltaviiruinen tomaatti, jonka siemenet sain ystävältä.

Muisto viime kesältä. Valtava hevoskastanjan lehti. Onko nuo pyöreät rusakon papanoita?
Tulppaaniaika parhaimmillaan

Olen lukenut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

Katso Luettua-sivu, josta voit lukea mitä mieltä kirjoista olen.

Helmikuun alussa lupausta keväästä

Oli pakko päästä ulos kävelemään. Kylmän tammikuun alun ja leudon loppukuun jälkeen syntyneet jäätiköt olivat vertaansa vailla. Löysin liukuesteet ja ne antoivat turvallisuuden tunteen valitessani askelsijoja kirkkaalla harmaalla jäällä. Tosin eilisaamun räntäsade oli sataessaan märkään maahan ja siten pakastuessaan tarttunut niin tiukasti jäähän kiinni, että ei luistanut yhtään. Nyt oli asteen verran pakkasen puolella. Mutta liukkaita paikkoja oli vielä siellä, minne räntäsade ei ollut yltänyt.

Aurinko paistoi. Muistelin, että superhienosta haloilmiöstä on tasan kuukausi. Sama aurinko, nyt yksinään, mutta sai kuukausi sitten kaksi kaveria meidän kylämaisemassamme. Kaipasiko se heitä, yllättäen kohdattuja sukulaisia?

Jo melko korkealta aurinko paistaa, mutta himmeästi

Lähdin kylätietä itää kohti. Vedin raikasta talvi-ilmaa keuhkoihin ja puhalsin sisäilmaa pois. Tuntui todella hyvältä. Ei ollut kylmä, tuuli puhalteli selkään. Oliko se rippeitä Norjaa riepotelleesta myrskytuulesta? Pohjois-Norjassa puuskissa oli myrskynnyt 54,5 metriä sekunnissa. Se on aivan valtavan paljon. Kattoja  oli irronnut. Nyt muuten tiedän, miksei Tanskassa ja Hollannissa taloissa ole räystäitä. Eivät pääse mereltä ujeltavat tuulet kattoja irrottelemaan niin helposti. Nyt sähköt pois Norjassa kymmeniltä tuhansilta talouksilta. Talvella se on huono juttu, jos on sähkölämmitys. Ja ne pakastimet…

Eteneminen oli hidasta, kun niitä jalansijoja piti harkita tarkkaan. Paikoin tiellä oli sulaneita uria, joissa autot olivat ajaneet. Askelsin niitä pitkin.

Ojan siksakki tuo maisemaan vaihtelua. Supiko kulkenut ojanreunaa pitkin?

Mieli askarteli Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa. Olen nimittäin alkanut työstää sitä. Mankeli on kokoontunut joka kuukausi novellikokoelman julkaisun jälkeen, vedimme henkeä ja nyt olemme Kirjamankeli ja teimme suunnitelmat kevääksi. Jokainen meistä alkaa työstää pitkää tekstiään ja sovimme kuukausitapaamisiemme aiheet. Minun vuoroni on nyt helmikuussa, jolloin tuon Kolmannen tanssin käsikirjoituksen luettavaksi ja kommentoivaksi. Hyviä vinkkejä kaipaan, itse kun ei kaikkea huomaa.

Olen Kolmatta tanssia työstänyt kahdeksan vuotta. Jotenkin olen koko ajan tiennyt, että tämä teksti vaatii aikaa paljon enemmän kuin Vuotoskirja aikoinaan, siihen kun meni vajaa vuosi.

Tekstiä on nyt 22 000 sanaa, toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Runko on koossa, loppuratkaisu häämöttää, lisää tekstiä sinne ja tänne saatava.

Aamuyöstä havahduin ja mieleen pulpahti eräs ristiriitaisuus tarinassa. Enpä ole sitä aikaisemmin huomannut, korjaan sen. Eli työstäminen on tarttunut mieleeni syvälle.

Kun luin taas  kerran tähän asti kirjoittamani tekstin, huomasin miten henkilöt ovat tulleet läheisiksi. Neo, Jeff, Lewatle, E’ll, Maark, Ma’ren, A’ntt, Semman… Teidän tarinanne tulee kirjoittaa valmiiksi.

Olen lukenut:

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia
Johan Theorin: Viimeinen ranta
Johan Theorin: Hämärän hetki
Annie Ernaux: Nuori mies

Katso Luettua-sivu. Siellä on mietteitäni lukemistani kirjoista.

Äidille 27 vuotta sitten ostamani kliivia ilahduttaa talven harmaina päivinä oranssilla hehkullaan

Valon polulla Turussa joulukuussa 2023

Kolmannen  kerran järjestettyä Valon polkua kävin kiertämässä itsenäisyyspäivän jälkeen. Ensimmäistä parin vuoden takaista polkua en ole nähnyt ja nyt vaikutelmani oli, että viimevuotinen oli parempi kuin tämänvuotinen. No miksi. Viime vuonna valoteokset olivat pitkin joen rantaa, jota kuljettiin Tuomiokirkolta Turun linnalle asti. Nyt teokset oli siroteltu ympäri kaupunkia. Turun Sanomissa oli onneksi kartta, josta sai tietoja.

Mutta kun  katsoin ottamiani kuvia, teokset näyttäytyivät hienoina. Ehkä ne olivatkin hyviä ja kokemukseeni vaikutti oma mielentilani, mikä se sitten olikaan.

Muutama työ jäi näkemättä, kun en opetellut karttaa etukäteen. Tässä kuitenkin kuvakavalkaadi tämänvuotiselta Valon polulta.

Tuomikirkon luota löytyi helposti parkkipaikka ja joulukuusi oli ikuistettava tänäkin jouluna.
Tuomiokirkkopuiston hämärässä valoambienssi Loimu toi tunnelmaa.
Joen toisella rannalla Lönnrothinpuistossa Alexandra Stratimirovicin installaatio johdatti katsojan kuvitteelliseen merenalaiseen kylään.

Kävelimme joen itäistä rantaa Aurasillalle asti ja siirryimme toiselle puolelle jokea.

Glaucus atlanticus – Läntisellä Rantakadulla Matthieu Tercieuxin maahan projisoidussa interaktiiivisessa teoksessa sinimerietanat reagoivat ihmisten liikkeisiin. Lapset olivat ihastuksissaan tästä teoksesta.

Teatterisillalla bongasimme Viirun seikkailut. Emme jatkaneet matkaa Wäinö Aaltosen museolle asti katsomaan Valon vektoreita, vaan käännyimme kauppatorille. Viime vuotisesta poiketen nyt oli tarjolla syötävää ja niinpä nautimme torilla karjalaisia herkkuja. Loistava liikeidea, sillä niitä paistettiin paikan päällä.

Through the cracs the light shines in, Brendan Savagen teos ohjasi katsomaan virheitäkin kauneutena.

Kävelimme takaisin joen rantaan  Aurasillan luo. Pitkin  matkaa kirkolle päin Rami Saarikorven Ultraviolet reality -teos kuvasi useassa pisteessä kauniita kukkia.

Kirjaston seinä hehkui.
Hieno!
Pääkirjaston vanhan osan ulkoseiniin heijastettiin Relation-teos.
Tuomiokirkkosillalta ihmettelimme sitä uhkarohkeaa, joka oli uskaltautunut jäälle. Viime vuonna ei ollut yhtenäistä jääpeitettä joessa, vaan lauttoja. Taustalla Vähätori ja kirjasto.
Porthanin puiston valot eivät kuuluneet Valon polkuun, vaan ovat jokavuotisia, mutta ah niin kauniita.
Porthanin puiston valopallot, joille lumi antoi oman säväyksensä.
Autolla kävimme katsomassa vielä tätä teosta, jonka nimi ei selvinnyt.

Liikkeellä oli paljon väkeä, mikä oli ilahduttavaa. Tuli mieleen turkkilainen kaupunkimiljöö, jossa on aina hyvin vilkasta. Nyt suomalaiset olivat lähteneet kodin lämmöstä liikkeelle kokemaan taidetta. Hieno juttu, kiitos Turku!

Luettua keväällä, kesällä ja alkusyksystä 2023

Enpä ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Se on huono juttu, koska kun  nyt katson kirjaston listauksia, en monistakaan kirjasta muista juuri mitään. Alan pohtia, onko sillä merkitystä. Onko kirja huono, jos en muista siitä mitään?

Riley Lucinda: Perhosten huone

Tartt Donna: Pieni ystävä

Archer Jeffrey: Kane ja Abel

Saarinen Satu: Annikin sota ja rauha

Riley Lucinda:
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar, Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Tervo Jari: Ukko

Riley Lucinda: Italialainen tyttö

Styron William: Sofien valinta

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Rönkä Antti: Nocturno 21:07

RönkäAntti: Jalat ilmassa

Aareleid Kai: Tyyni valtameri

Stefansson Jon Kalman: Jotain kaikkeuden kokoista

Kännö Heikki: Ihmishämärä

Dicker Joel: Balltimoren sukuhaaran tragedia

Doerr Anthony: Taivaanrannan taa

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Katso Luettua -sivu, siellä on linkkien takana vaikutelmani kustakin kirjasta.

 

Gamvik, Slettnes – 71°05′22.6″N – 28°13′06.2″E

Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä.  Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.

Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.

Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään   saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan.  Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.

Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.

Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.

Gamvikin jälli on muisto ajoilta, jolloin kuivakalan tuottaminen oli Gamvikin keskeisiä toimintoja. Jälli pystytettiin todennäköisesti heti sodan jälkeen ja se oli käytössä 1960-luvun lopulle asti.

Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.

Yhteysalus Gamvik on rakenteeltaan hyvin vankka.  Sen on rakentanut J.R. Aasín veneveistämö Vestesissä. Vain kaksi tämäntyyppistä venettä on säilynyt, toinen on Berlevågissa.
Vanha vene  Gamvikin museon edustalla
Slettnesin majakka

Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.

Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.

Seinän paksuus näkyy ikkunan kohdalla. Miten ihmeessä tämä on pystytty rakentamaan yli 100 vuotta sitten?
Majakan portaikon nuppi. Miten monet kädet ovatkaan siihen tarttuneet, karheat, isot, känsäiset…
Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?
He juoksevat vastaan meitä
Moikka moi

Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalle ja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.

Kollfjordenin rantatunturi

”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.

Lähteet: Kalatehtaasta museoksi, Gamvik Museum, esite
Slettnes lighthouse – esite

EDIT tammikuussa 2024: Vein Gamvikin kansan terveiset Kainuun hiljaiselle kansalle joulukuussa 2023. He ilahtuivat.

 

Lähimatkailua – Somerolla

Oli ihana päästä valmiiksi suunnitellulle matkalle mukaan. Sitä on elämänsä aikana järjestänyt niin paljon kaikenlaista, että tietää miten paljon työtä reissut vaativat. Nyt sai vaan nauttia.

Somerolle oli lyhyt matka, alle tunnin. Kymppitieltä lähti etelään päin kiemurainen tie, 53 mutkaa, olen laskenut uimahallireissujen yhteydessä, silloin kun Loimaan uimahalli oli remontissa pitkään. Mutkatko olivat luoneet mieleeni kuvitelman Somerosta. Ja se keskusta, jossa olen ennenkin käynyt ja ihmetellyt kaupunki-nimitystä. Kaukana kaupungista, olin ajatellut.

Ensiksi menimme Hovilan kartanoon. Esittelijänä oli Arja Torkkomäki, joka on alenevassa polvessa kartanoon liittyvää sukua. Hän kertoi antaumuksella talon historiasta, siellä eläneistä ihmisistä, heidän kohtaloistaan ja vaikutuksistaan taloon. Hänen oma suhteensa kartanoon, sen kunnostamiseen, hankittuihin esineisiin ja rakkaudesta vanhaan oli mielenkiintoista ja kunnioitusta  herättävää.

Kuuntelemme Arja Torkkomäen esitystä. En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen
Taidokas!
Kauneus on yksityiskohdissa.
Hovilan pakarin leipävarras. Muistanpa lapsuudestani Jalavanrannan tuvan katossa olleen leipävartaan. Leipä oli niin kovaa, etteivät hampaani pystyneet siitä palaa puraisemaan. Niinpä imeskelin.

Hovilan kartanon vintin ylisillä oli näyttely 50-luvusta. Monta tuttua asiaa!

Lapsuuteni vauvanvaunut.

Kartanoita näytettiin sitten monia muitakin. Niihin ei päässyt sisälle,  mutta tieltä ihmettelimme komeita rakennuksia ja pihoja, miten paljon niitä olikaan ja miten hyvin pidettyjä. Opas kertoi tarinan siitä, miksi Somerolla on niin paljon kartanoja: Venäjän tsaari tapatti kaikki aateliset, mutta alkoi katua ja päätti hankkia Ruotsista aatelisia takaisin Venäjälle. No, Someron kohdalla osa aatelisista putosi kyydistä ja asettui sinne.

Vierailimme myös Torppamuseossa. 1800-luku on museoissa hyvin edustettuna. Miten nykyaika tullaa esitettelemään museoissa? Ei varmaan perusteta kokonaisia museoita nykyiselle aikakaudella?

Härkätien varressa sijaitseva Torppamuseo kuvastaa 1800-luvun loppupuolen maalaiselämää. Torpan päärakennuksen lisäksi museo koostuu kahdestatoista 1700- ja 1800-luvun rakennuksesta, jotka on siirretty Somerolta ja lähipitäjistä. Vihkiäiset pidettiin 19.8.1956.
Päreitä. Katoavaa kansanperinnettä? Onko tulevaisuudessa osaajia?
Kävimme myös kirkossa. Sakastin ikivanhassa kaapissa oli kaunis sarana.
Katja Aarikan Someron kirkkoon suunnittelema ja toteuttama hääryijy. Kaunis! Katja Aarikan töistä oli myös museo. Siellä oli esineitä, joita löytyy meidänkin kaapista. En tiennyt niiden olevan Aarikan suunnittelemia.

Uutta oli myös, että Someron läpi kulkee Paimionjoki. En ollut sitä aikaisemmin hahmottanut. Soraharjut olin tiennyt, somerohan tarkoittaa sorakkoa.

Pitkin päivää toistuivat suomalaiseen kulttuurielämään liittyvät suurhahmot: Unto Mononen, Rauli Baddig Somerjoki, Katja Aarikka, Kai Linnilä, Kaari Utrio, Mauri Antero Numminen. Eipä ole moneenkaan pieneen kuntaan liitettävissä näin montaa kansakunnan kaapin päälle ulottunutta henkilöä. Vähitellen tajuntaan tunteutui, että jotain erinomaista on Somerossa. Vai sanotaanko Somerolla, en tiedä.

Opas kertoi omasta kouluajastaan ja siitä, miten heitä kannustettiin toteuttamaan itseään. Tämä kannustus on jalostunut oppilaissa, vapauttanut heidät toteuttamaan lahjakkuuttaan ja luomaan aivan uutta suomalaiseen kulttuurielämään.

Kierroksen kestäessä tein myös huomion, että kaikkialla oli paljon isoja vanhoja puita. Ne ovat minun mielenmaisemassani sivistyksen mitta.

Seuraavana päivänä menin Loimaan uimahalliin. Järkytyin. Parkkialueen ja urheilukentän kaikki puut oli merkitty kaadettaviksi. MIKSI?

 

 

Sitä ihmistä en unohda

Hän oli silloin 22-vuotias, ja minä olin 14 vuotta, ja me vietimme kesän yhdessä. Kesä oli sellainen, kuin se Turun saaristossa on. Oli tuulisia päiviä, jolloin meri velloi tummanharmaana ja pelottavana, ja pilvenriekaleet kiitivät kovaa vauhtia yläilmoissa. Puut kumisivat kumeasti ja etäisesti, ja näinä päivinä me pysyttelimme sisällä talossa, joka tuntui myös hämärältä ja kostealta. Pelasimme korttia ja luimme, ja levysoitin soitti muutamia levyjä. Ja hän vaelteli huoneissa päällään venynyt villapusero.

Sitten oli sellaisia häikäisevän kirkkaita päiviä, jolloin meri välkehti sinisenä ja ystävällisenä, ja me juoksentelimme uimapuvuissa ja otimme aurinkoa. Minä muistan aina sen Suomen kesän, jossa me olimme ja jonka aikana opin tämän naisen tuntemaan ja muistamaan hänet koko elämäni.

Hän oli minua 8 vuotta vanhempi, mutta hänen mielensä ja tapansa olivat pysyneet nuorekkaina tai sitten minä olin vähän pikkuvanha. Hän oli minulle toveri, ystävätär, liittolainen. Me olimme koko kesän yhdessä. Me pelkäsimme yöllä kummituksia, iltaisin pimeän vaaroja ja päivisin myrskyävää merta, jonka yli meidän piti soutaa päästäksemme huvilalta. Me ihailimme yhdessä kuuta, joka kellitteli elokuun taivaalla kuin tuore juusto. Me kerroimme elämämme toisillemme, ja hän oli hyvä kuuntelija. Hän oli todella elänyt myrskyisästi. Hän oli neljän vuoden aikana saanut niin paljon aikaan, kuin joku muu ihminen koko elämänsä aikana. Nyt hän oli aivan rauhallisesti koko kesän. ”Ehkä minä tulen vanhaksi, kun ajattelee, 23 vuotta pian”, sanoi hän.

Joskus hän oli laiska kuin vanha kissa, joka haluaa vain maata lämpimässä paikassa ja litkiä kermaa. Hän tosin makasi suunnattomassa nojatuolissa ja luki romaania. Sitten hän yhtäkkiä saattoi saada tarmonpuuskan ja ruveta siivoamaan koko taloa. Aamuisin hän nukkui kauan, hänen ennätyksensä oli puoli yhteen asti. Ja vastapainoksi illalla valvoimme kahteen. Mutta loppukesällä hän alkoi nousta aikaisin ja saada tarmonpuuskia useammin kuin alkukesästä.

Hänellä oli ilmiömäinen tapa kadottaa tavaroita. Kerran hän etsi korvanappiaan lähteäkseen kaupunkiin. Ja kun sanoin sen olevan saunan takan päällä, hän katsoi minua epäluuloisesti ja meni hakemaan sen sieltä.

 Niin se kesä meni. Joka päivä toi mukanaan jotain yllättävää hänestä. Hänen makunsa, mielimusiikkinsa, hänen tapansa upposivat mieleeni ja muodostivat siellä uuden katsontatavan kaikkeen.

Päivä päivältä aloin pitää hänestä aina vain enemmän, ja elokuun lopussa hän oli minulle hyvin läheinen. Olin niin tottunut hänen läheisyyteensä, että ero hänestä alkoi mielessäni tuntua kauhealta. Mutta säälimätön syksy tuli, ja erosimme eräänä perjantai-iltapäivänä. Minä itkin, ja hän itki. Minusta tuntui, aivan kuin joku ruumiinosa olisi riistetty pois. Soudin aivan kuin unessa lahden yli, ja samalla tuttu niemi katosi silmistäni, samalla katosi kesä. Ja samalla tuntui katoavan koko elämä.

Elin koko syksyn kaivaen häntä, ja vasta jouluna näin hänet. Mutta ympärillämme oli paljon ihmisiä, emmekä voineet jutella. Mutta vaikka olisimme olleet kahden kesken, tuskin minkään olisi enää ollut samanlaista. Hän kuului siihen kesään.

Sitten seuraavana kesänä vietin hänen kanssaan viikonlopun maalla. Emme silloinkaan olleet aivan kahden, mutta tunnelma oli läheinen.

Aina kun näen hänet televisiossa, tulee mieleeni tuo kesä, jota en ikinä unohda. Ja vaikken koskaan enää tapaisi häntä, juttelisi hänen kanssaan niin kuin silloin, hän on mielessäni ja pysyy siellä.

Edellä oleva teksti kouluaineeni Pyllissä eli Puolalan yhteislyseossa Turussa keskikoulun viidennellä luokalla eli 15-vuotiaana.

Arvosana 7 ( ½ sutattu yli). Palaute punaisella kynällä: Ei tunnu mukavalta, kun jää henkilöllisyys aivan avoimeksi. Vaikket nimeä mainitsisi, olisi selvitettävä miten olitte tutut, miten jouduitte viettämään yhdessä kesää.
Opettaja oli sama kuin Rouva Muttisen alennusmyynti -aineessa.

Sinä kesänä, 14-vuotiaana
Tapaamisemme kolmen vuoden kuluttua

Rouva Muttinen ja alennusmyynnit

Rouva Muttinen on eräs aivan tavallinen naisihminen, joka pitää vaatteista ja tietysti setelien kahinasta. Joulun jälkeen alkavat aina alennusmyynnit, senhän tietää jokainen. Mutta tänä vuonna rouva Muttinen oli tehnyt päätöksen, sillä hän oli päättänyt olla menemättä alennusmyynteihin, ja hän ajatteli olla kaikki päivät kotona hoitamassa lapsiaan.
                         Mutta sitten sattui, että eräs tuttavarouva maalta pyysi, että rouva Muttinen ostaisi hänelle puseron alennusmyynnistä. Rouva Muttisen täytyi siis mennä alennusmyyntiin. Hän ajatteli, että kun hän menee aivan ennen kello viittä, niin hän ei yksinkertaisesti ehdi ostamaan mitään turhaa.
                      Niinpä rouvamme lähti Lahtisen tavarataloon alennusmyyntiin. Siellä oli aika paljon ihmisiä, ja rouva Muttinen sai käyttää kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen lähelle ostopöytää. Siellä oli kaksi rouvaa tappelemassa aivan ihastuttavasta ostoskassista. Rouvamme ehdotti kompromissiratkaisua, kun nämä kaksi rouvaa pyysivät häntä ratkaisemaan asian, ja rouva ratkaisi asian ottamalla laukun itse. Maksettuaan laukun hän lähti poispäin, mutta muisti sitten puseron, jota hän oli tullut ostamaan. Rouva Muttinen suunnisti vaateosastolle, ja siellä eräs myyjätär esitti hänelle puseroa, joka oli joulukiireessä likastunut edestä, ja se myytiin siksi alennuksella. Rouvamme osti sen ajattelematta, lähtisikö tahra pois. Rouvamme lähti edelleen ja näki erään myyntipöydän luona suuren naisjoukon, ja rouva Muttinen päätti ottaa selvää, mitä siellä myytiin. Siellä myytiin aitoja pukinnahkakäsineitä á 10 mk pari, ja rouvamme osti kaksi paria aikoen lahjoittaa niitä ystävilleen merkkipäivinä. Sitten hän näki puolihameita, joiden aikaisempi hinta oli ollut 45 mk ja alennettu hinta oli 15 mk, ja koska alennus oli 30 mk, päätti hän ostaa yhden. Sitten rouvamme osti vielä kengät, hartiahuivin ja sukat, syksyn muotiväriä.
                         Kotona rouva Muttinen tarkasteli tavaroitaan. Laukun hän oli saanut yhdeksällä markalla, entinen hinta oli 15 mk, joten voitto oli 6 mk. Tosin hän huomasi, että lukko oli rikki ja toinen sanka oli katkeamaisillaan. Puseron voitto oli 27 mk, ja sehän on paljon. Mutta pesussa puserossa ollut tahra ei lähtenyt, vaan levisi, ja pusero venyi joka suuntaan, mutta perheen teini-ikäinen tyttö hyväksyi sen ilomielin. Suurin pettymys oli pukinnahkakäsineiden kohdalla. Ne eivät mahtuneet kenenkään perheenjäsenen käteen, ja sormiosat olivat suhteettoman pienet. Mutta rouva Muttinen lohduttautui sillä, että voittoa oli 7 mk. Sekä hame että kengät olivat liian pienet rouvan mitoille, mutta tytär sanoi haluavansa ne, sillä hän sanoi menevänsä niillä naamiaisiin. Ja sukat olivat ainoat sopivat, vaikka ne olivat syksyn 1961 muotia. Herra Muttinen hakkasi kyllä päätään seinään kuultuaan ostoksista, mutta rouva Muttinen lohdutti häntä sillä, että  oltiinhan koko asiassa voitettu lähes 50 mk.

Tämä on keskikouluaineeni neljänneltä luokalta syksyllä 1964, koulu oli Pylli eli Puolalan yhteislyseo Turussa. Olin silloin 14-vuotias.
Arvosana aineesta oli 7-, ja huomautus tuli pilkkusäännöistä. Ne tuntuvat olleen kaikkea muuta tärkeämpiä asioita. Minun mielestäni aine on kekseliäästi ja humoristisesti kirjoitettu, mutta sisältö on kait ollut toisarvoinen asia. Tai ehkä olen vaan puolueellinen.

Kansakoulussa sai kolme arvosanaa: sisältö, oikeinkirjoitus ja puhtaaksikirjoitus, aine kun kirjoitettiin musteella korjattuna puhtaaksi. Se arvostelu tuntuu oikeudenmukaisemmalta. Huom. käytössä oli arvostelu, vasta 1970-luvun lopulla siirryttiin arviointiin. Olin silloin jo itse opettajana.

Omakuva 8-vuotiaana

Sydäntalvella – kansallisteatterissa

Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.

Matkalla teatteriin kävimme Oodissa, mistä avautui Kansalaistorille näkymä ja taustalla tulevaan näytelmään kiinteästi liittyvä Eduskunta

Kävimme teatterissa, suomalaisuuden ytimessä eli Kansallisteatterissa. Näytelmänä oli Ensimmäinen tasavalta.

En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.

Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).

Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän  ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…

Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.

Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.

Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.

Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä  täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.

Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!

Pastaa oli kahdenlaista, samoin pizzaa. Alkupaloja oli kolmea laatua. Sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja mehän jaksoimme!
Kaiken päälle tiramisua ja kahvia
Hotellin ikkunasta avautui kaunis maisema Ruttopuistoon. Sieltä minulla on muistoja 1970-luvun lopulta, mutta enpä kerro!

Olen lukenut, katso Luettua-sivu

Rämö Satu: Hildur
Lehtolainen Leena: Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita

Kesken on muuten Finlandiavoittaja Iida Rauman Hävitys

 

Olen lukenut vuodenvaihteessa

Ulkona maisema on vaihtanut asuaan täydellisestä talvesta tällaiseen ilmastonmuutostalveen. Joen vesi on parhaillaan nousemassa tulvakorkeuteen, kun lumet ovat sulaneet oikeastaan kaikki. Kaksi päivää on lisäksi satanut, eilen vettä ja tänään räntää.  Ylläoleva kuva on otettu muutama päivä sitten. Lunta ei ole nyt kuin ojien pohjilla ja kasojen pohjina. Mikä nyt onkaan mukavampaa kuin viettää pirttipäivää ja lukea.

Olen muuten ottanut viime aikoina kirjastosta lukemista uutuushyllystä. Ja hyviä ovat olleet, parhaimpana mielestäni  Petra Rautiaisen Meren muisti. Se antoi vihjeitä jopa omaan  kirjoitustyyliin, jos vielä jotain kirjoitan.

Lukemista odottavat vielä lahjoiksi saadut Iida Rauman Hävitys ja Satu Rämön Hildur.

Lista on marraskuun lopulta tammikuun puoleenväliin.
Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta
Groff Lauren: Mestarinna
Hausman Romy: Lapsikulta
Schatz Roman: Kohtaus
Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain
Rautiainen Petra: Meren muisti
Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista
Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys
Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa
Pekkarinen Sofia: Elämänpeli
Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Katso Luettua-sivu.

Ostin ilokseni uuden kukan: Kangaroo Paw eli kenguruntassu. Aivan uusi tuttavuus.

PS. Mitä yhtäläisyyttä huomaat näissä viidessä kirjassa? Kaikki ovat eri kuvittajien ja melkein kaikki eri kustantajien tekoa, mutta vaalea vihreä-vaalea turkoosi näyttää olevan päivän väri. 😉

Vastuulliset, Vanhatalo, PauliinaTomun ja tuulen maa, Hannah, KristinMeren muisti