Aihearkisto: Kulttuuri

Spektri ja Nainen katoaa – kulttuuria Auran rannalla

Minusta on tullut Wäinö Aaltosen museon vakiokävijä. Kävin siellä nimittäin katsomassa Pentikin näyttelyn  jälkeisen Spektri-näyttelyn, kun olin menossa Turun kaupunginteatteriin katsomaan Grus Grus -teatterin Nainen katoaa -näytelmää.

Osuimme vielä Spektrinäyttelyn avajaisiin, jossa saimme kuulla erinomaisen puheen. Olipa mukava nähdä näyttelyssä tavallisuudesta poikkeavaa yleisöä. Me erotuimme, ikämme, ryppyjemme ynnä muun tavanomaisuuden vuoksi.

Teokset olivat riemastuttavia.  Värikkäitä, iloisia, ennakkoluulottomia. Täällä sai olla juuri sellainen kuin on. Tunnelma oli vapautunut.

On mukavaa, että näyttelyissä saa ottaa kuvia. Niiden kautta voi palata näyttelyn tunnelmiin.

Sitten menimme Turun kaupunginteatterin Sopukkaan katsomaan Nainen katoaa -näytelmää. Grus Grus -teatterista on tullut mieliteatterini kesäisten Huviretki tienpientareelletapaamisten kautta. Voi miten tykkään tällaisesta mielikuvituksellisesta, poikkeuksellisesta ja ehkä pähkähullusta toteutuksesta. Kun mitään ei voi odottaa ennakolta eikä mitään tapahdu itsestäänselvästi. Aivan ihanan vapauttavaa! Saa vaan olla ja aistia.

Minulle syntyi käsitys tapahtumista. Mutta liian myöhään, koska yleisökilpailuun olisi pitänyt osallistua saman päivän keskiyöhön mennessä, silloin olisi ehkä saanut lipun uusintanäytäntöön. Niin osallistavaa ja täysi poikkeuksellista tavalliseen teatteritarjontaan.

Nainen katoaa -näytännön jälkeen kävelimme autolle Itsenäisyydenaukion kautta. Kohta puisto on muisto vaan. Puiston paikalle rakennetaan Turun uusi konserttitalo. Tunnelma on ristiriitainen. Väistyä saavat vanhat isot puut. Periaatteessa olen puistojen hävittämistä vastaan ja tuntuu, että ranta pakataan liian täyteen massiivisia rakennuksia, WAM, Virastotalo, Kaupunginteatteri ja nyt vielä Konserttitalo.

Mutta tietenkin hyvä, että uusi konserttitalo saadaan ja vielä Taidetalo Rettigin vanhaa tupakkatehtaaseen (jossa tätini oli tekemässä tupakkaa, pilliklubia). Onkohan tulossa ensimmäinen täysin yksimielinen päätös Turun valtuustossa tai ainakin kulttuuriasioissa. Kulttuuriin satsaaminen kannattaa aina niin monimuotoisena hyvinvointina hyvin erilaisille ihmisille.

Seuraavat liput on jo varattu Grus Grus -teatterin Ennuste negatiivinen -näytäntöön, johon otetaan vain 10 katsojaa tai oikeammin kokijaa ja kuljetaan ympäri Turkua. Maltan tuskin odottaa.

Myös pari muuta teatteriesitystä on tulossa aivan lähiviikkoina. Nokia Turun kaupunginteatterissa peruuntui viime vuoden keväältä ja sitten Loimaan teatterissa pitkän tauon jälkeen näytelmä, Tuplakupla.

Kulttuuria, kulttuuria!

Anu Anu, Pentik Pentik, Posio Posio

Syyskuussa ehdin käydä Turussa Wäinö Aaltosen museossa, WAMissa. Olipa hyvä.

Anu Pentik on minulle sillä tavalla erityinen, että kun hain kesällä 1978 opettajan virkoja joka puolelta Suomea, 15. paikka ja johon minut valittiin, oli Posion yläaste. Samaan aikaan sain tiedon, että Sodankylässä olisi tuntiopettajuus eli siis 16. paikka. Katsoin kartasta, että Posio on etelämpänä ja sitten siellä on Pentik. Niinpä ilmoitin tulevani Posiolle ja Sodankylään eitä. Ja Posiolla oli viran väliaikainen hoito ja Sodankylässä siis tuntiopettajuus.

Eipä etelän tyttö tajunnut, että Sodankylä oli nelostien varrella ja paljon isompi paikka, kuin pikkuinen Posion kunta, joka sijaitsee kaukana keskuksista. Kuusamoon 60 km ja Rovaniemelle yli 100, samoin Kemijärvelle.

No, Posiolle menin, oli siellä kaksi vuotta ja se sitten vaikutti koko elämääni, kun tapasin miehen ja muutin Kemijärvelle. Teoreettisesti on mahdollista, että olisimme tavanneet Sodankylän vaihtoehdossakin, koska se tapahtui OAJ:n piirikokouksessa Rovaniemellä.

Pentikille menin tietenkin heti tutustumaan. Yläasteen takana on Pentikinmäki. 1970-luvulla siellä ei ollut kuin kotarakennus ja jonkinlaiset tuotantotilat. Mutta kun astuin sisään myymälään, ympäröivä maailma katosi ja kauneus valloitti minut. Sisustus ja tietenkin myytävät tuotteet oli aseteltu esille niin mieltä hivelevästi, että olisin viipynyt siellä vaikka kuinka kauan. Aloin ketätä itselleni Pentikin astioita, etenkin Riekko-sarjaa.

Pentikin tarina tuli sitten tutuksi. Anua en ole koskaan tavannut enkä nähnytkään. Seurasin firman kehittymistä ja laajenemista. Kemijärveltä kävimme tutustumassa keramiikkatehtaaseen pariinkin otteeseen. Pentikinmäelle rakennettiin lisää ja tien toiselle puolellekin. Myymälässä ja nykyisin laajassa ravintolassakin olen käynyt monia kertoja, viimeksi muutama vuosi sitten.

Laitan tähän ihania kuvia näyttelystä, ne kertokoot tarinaansa. Näyttely oli  muuten jaoteltu Anun uran mukaisesti, Unelmia, Umpikuja jne

Anun luomisvoima sen kun näyttää vahvistuvan. Tai enpä tiedä, kyllä hänen aikaansaannoksensa, maailman pohjoisin keramiikkatehdas, joka on ollu toiminnassa 50 vuotta, on osoitus sisukkuudesta, peräksiantamattomuudesta ja taiteellisista lahjoista, kaikki yhdessä naisessa. Saamme varmasti nähdä vielä lisää Anun luomistöitä.

 

En ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Niitä on kertynyt pitkä rivi.

Pykeijän Elsa, Karoliina Siira ja Elsa Ingilae Haldorsen; Kohtaamisia, Marjo Niemi; Oikeaa elämää, Adeline Dieudonne; Lohisuvannon soutajat, Matti Kettunen; Sanojen paino, Pascal Mercier; Rummunvartija, S.N. Pires, Suostumus, Vanessa Springora;  Hytti nro 6, Rosa Liksom, Tuliaiset Moskovasta, Matti Rönkä; Aina on Toivoa, Minna Lindgren

Katso Luettua-sivu

 

Romanttinen mieli – Kolmas tila

Teatterissa viimein. Kesällä tosin kahdessa kesäteatterissa. Nyt astelimme tihenevässä hämärässä Logomon tiilikompeksia kohti. Turun ratapihalla.

Emme tienneet mitä odottaa. Kolmannen tilan yhtä aikaisempaa teosta oli osa seurueestamme käynyt katsomassa. Oliko se Pieni luu.  Google ei tunne. ”Emme ymmärtäneet mitään”, puuskahti eräs kokija ja sai mieleni täyteen kihelmöivää jännitystä.

Rentouduin mukavaan tuoliin, joita oli ympyrässä hallin keskustan ympärillä. Siirsin tuolia niin, että näin edessä istuvien välistä. Olkapäät valahtivat alaspäin. Huokaisin pois ulkopuolisen maailman.

Miten vapauttavaa onkaan mennä istumaan pimeään katsomoon, väljästi ja maskit naamalla hiostamassa, mutta vailla minkäänlaisia odotuksia. Vailla mitään velvollisuuksia ymmärtää, analysoida. Vain ottaa vastaan lavan tapahtumat.

Pyöreä kangas välkehti. Se oli lampi. Pimennys. Sininen valo lampeen, välkehdintä lisääntyi. Miten se onkin niin kiehtovaa, välke. Sumu levittäytyi maan pintaa pitkin. Aurinko nousemassa. New dawn. Sammakkojen kurnutus. Rana temporaria.

Seurasi iloittelua, kiemurtelua (miten notkea se Arttu Wäänänen olikaan, ihan kateeksi kävi), Brahe Djäknar ja Florakören lauloivat elävän musiikin tahdissa tapahtumia.

Ruotsia, suomea, saksaa – joita ymmärrän jotenkuten – ranskasta en yhtään. 1800-luvun alun Turku levittäytyi eteemme. Pieni kolmen päivän episodi Adam Clayn matkalta. Pääosan esittäjä Césile Orblin eläytyi ilmiömäisesti.

Näyttelijät heittäytyivät valtavalla tarmolla esitykseen. Miten he muistavatkaan kaiken. No, hehän ovat näyttelijöitä.

Syvällisempi analysointi vaatisi toista katselukertaa. Mutta tämäkin riittää, valahtaminen entiseen maailmaan työryhmän avulla.

Kiitos Kolmas tila – työryhmälle tästä kokemuksesta!

Ah, tätä herkkua täytyy saada lisää. Koronarajoitukset poistuvat, yritämme sopeutua maailmaan koronaviruksen kanssa. Seuraavat liput on jo tilattu. On nälkä, kulttuurinnälkä.

Logomo, vanha VR:n konehallikompleksi. Onneksi ei revitty maan tasalle. Kymmenen vuotta sitten Turun kaupunginteatteria remontoitiin ja tarvittiin väistötila. Logomo otettiin silloin käyttöön ja käyttö on nyt jatkuvaa. Hienoa!
Syksy näyttää värikkäimmän luontonsa nyt. Kohta puut kurkottavat paljaita oksiaan taivasta kohti. Nukkuvat.

Jaakola-päivillä taiteilijuudesta

Toisen koronavuoden Jaakola-päivät uskallettiin järjestää syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna ulkotiloissa Patsaspuistossa. Maskeja ei pidetty, kun raitis kuulas hyvin vilpoinen syystuuli puhalteli ja vei mukanaan vähäisenkin lämmön ja virukset.

Perjantaina kuunneltiin taas kerran Pirkko Jaakolan koskettava kuunnelma Eksyssuon lapset. Patsaspuistossa sekin. Kun päiviä suunniteltiin, koronarajoitukset eivät mahdollistaneet bussikuljetusta ja niinpä kokoonnuttiin Patsaspuistoon. Esiintyi mielipiteitä, joiden mukaan koko idea vesittyi paikanvaihdosta, mutta nyt mukana oli ihmisiä, jotka eivät suolle olisi päässeet.  Ehkä ensi vuonna koemme kuunnelman autenttisessa suoympäristössä.

Lauantaina järjestettiin Sarka-museolla Köyrimarkkinat ja iltapäivällä siis Jaakola-päivät perinteisesti Patsaspuistossa. Ilma oli tosi vilpoinen. Kuunnelmaa kuunneltaessa oli paleltu niin perusteellisesti, että nyt päällä oli melkeinpä talvivarustus ja hyvin selvittiin hanskat käsissä, välihousut jalassa, toppatakissa ja pipot päässä. Filtti koipien päälle ja niinpä pystyi keskittymään ohjelman antiin.

Ohjelma oli mielenkiintoinen. Erilainen kuin ennen. Aloin nimittäin miettiä taiteilijuutta. Mitä se on. Miksi sitä on. Miksi taiteilijoita syntyy tai oikeammin kehittyy jatkuvasti, luultavasti aikojen alusta asti. Mitä he tekevät. Miksi.

Kaksi eri taiteenalojen edustajaa kertoivat tuotannostaan, kuvataiteilija ja kirjailija. Juha Allan Ekholm istallaatiostaan ja Marjo Niemi kirjoittamastaan romaanista. Heitä kumpaakin yhdisti Alpo Jaakola. Kummankin esillä olleissa teoksissa Alpon taiteilijahenki on ollut vaikuttajana, inspiraation lähteenä ja sisällön ammentajana.

Marjo Niemi kertoi romaanistaan Kuuleminen. Kirjassa päähenkilö hyppää oravanpyörästä ja seuraavia vaiheita sävyttää Alpo ja Marja Jaakola ja Patsaspuisto. Kirjassa on lukuisia viitteitä Alpoon ja hänen tuotantoonsa.

Kirja on hyvin mielenkiintoista luettavaa näiden viitteiden vuoksi. Marjo pohti, miksi Alpo ujuttautui hänen mieleensä niin perusteellisesti, että kirja rakentui näiden viittausten ympärille. Mikä kirjassa on Marjoa ja mikä Alpoa? Onko sillä väliä?

Aion lukea kirjan uudelleen, koska ensilukemalla keskityin liikaa näihin viittauksiin ja varsinainen tarina jäi liikaa taka-alalle. Marjo oli hyvin sujuvasanainen ja hyvä esiintyjä. Todella mielenkiintoinen puheenvuoro.

Kirjailija Marjo Niemi kertoi mukaansatempaavasti Kuulemisia-romaanin synnystä ja luki otteita Alpon vaikutuksesta kirjaan

Patsaspuiston  kolmessa sisätilassa on tänä kesänä ollut nähtävillä Juha Allan Ekholmin installaatio Botanical Garden – New Era, Kasvitieteellinen puutarha – Uusi aikakausi. Teoksessa  kasvit ovat arjen käyttöesineitä, jotka on valmistettu muovista ja sarjatuotantoa edustavasta teollisesta keramiikasta.

Kulttuurisihteeri Monika Antikainen haastatteli Juha Allan Ekholmiä eikä oikeastaan kysymyksiä tarvittu, kun Ekholm vastasi ensimmäisessä puheenvuorossaan kaikkiin Monikan miettimiin kysymyksiin

Ekholm oli vuosien varrella alkanut entistä enemmän kiinnittää huomiota joka paikassa rehoittaviin muovikukkiin ja alkanut kuvata niitä. Muovikukilla halutaan tuoda luonnon tunnelma sisätiloihin, mutta samalla oikea luonto hiipuu yhä kauemmas näkymättömiin. Mutta luonto ei katoa kokonaan. Siellä se odottaa ja valtaa lopulta kaiken. Kolmiosaisessa Patsaspuiston eri rakennuksissa esitetyssä teoksessa kukat olivat esillä myös valokuvina. Teos on omistettu kasvitieteen perustajalle Theofrastokselle (371-286 eaa), jolle oli rakennettu monumentti kahvioon.

Botanical Garden on installaatio, jota on esitetty useissa paikoissa, mutta aina erilaisena. Patsaspuistossa näyttelyn kertomukset oli rakennettu vuoropuheluun Alpon maailman kanssa. Alpo vaikutti teoksen muotoutumiseen niin voimakkaasti, että Ekholm sai unessa Alpolta luvan: Anna palaa!

Sekä Niemen että Ekholmin teoksissa taiteilijuus näkyy syvänä elämän pohdintana, johon linkittyy yhteyksiä ympäröivästä maailmasta ja historiasta, Alposta etenkin.

Onko se sitten herkkyyttä, jonka vuoksi ihminen uppoutuu etsimään merkityksiä ympäröivästä ja myös menneestä maailmasta? Miksi jotkut ihmiset tuntevat polttavaa tarvetta luoda oma tulkintansa mitä erilaisimmista asioista?

Onneksi on näitä ihmisiä – taiteilijoita ja heidän tekemisiään – taidetta. Niin me saamme laajentaa omaa näkökulmaamme, me jotka emme itse siihen pysty. Tai osaa.

Juhannusorkesteri, Antti Jaakola laulajana esittivät tietenkin Lulun sekä muuta hyvää musiikkia
Pirkko ja Antti Jaakola. Taustalla Alpon pyllistävä nainen-veistos

Viime vuoden kesänä Patsaspuistossa esitetystä Todensanoja-teoksesta on valmistunut DVD, jossa on kuvaa ja Alpon puhetta. DVD on saatavilla 10 e omakustannushintaan mm. Taidetalolta.

Patsaspuistossa luonto luo jatkuvasti vaihtuvia installaatioita

Tienpientareella – matka jatkuu

Matka alkaa, Turku, departure 15.7.2021 kello 17, bussi 50, Grus Grus

Kun en puhu, alan kuulla. Kun muutkaan eivät puhu, alan ymmärtää lintujen kieltä, pöheikköjen kuiskauksia. Suhinaa, rapsutusta. Askelten kieli se vasta onkin vivahteikas. Auto vyörähtää äänimaailmallaan ohi. Ohi kiitävä juna peittää meidät tuoksulla, jonka muistan höyryjunien ajalta.

Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois” – Reetta Pakkanen runokokoelmassa Kärhi.

Tunnin kävelimme samaa reittiä kuin stalker seurattavineen kolme vuotta sitten. Stalkerin puhe menneisyyden matkalta kaikui mielissämme, yhtä salaperäisenä ja säälimättömän selittämättömänä kuin silloin.

(Ylioppilaskylä on muuttunut 50 vuodessa niin, että sain katsoa aivan tosissani, missä onkaan 3 A, jossa asuin ensimmäisenä asukkaana 32-kämpässä. Uutta pintaa, silloiset pellot taloja täyteen.)

Mutta pöheiköt kukoistivat, miten niitä onkin niin paljon. Joka puolella kasvaa, vihreää, eri sävyjä, pölyyntyneinä mutta elinvoimaisina. Joka paikassa, mitä ihminen ei jynssää. Keskellä kaupunkia. Ihminen jättää ikävät jälkensä, roskaa, lasinpalasia, romua, välinpitämättömyyttä. Mutta, luonto voittaa ja peittää.

Rannan salaperäiset rakennukset olivat kadonneet. Niitä ja niiden pihalla olleita ihmisiä ihmettelimme silloin. Kuuluivatko he suunniteltuun esitykseen vai sattuivatko paikalle aiheuttamaan syvyyttä tarinaan. He aiheuttivat syvimmät keskustelut silloin.

Luonto oli vallannut teltan paikan. Sen pystyi hädintuskin havaitsemaan. Vielä oli tallella pelto, jossa vadelmat kantoivat hedelmää, puntarpäät heiluvat vastavalossa, kaikki samaan tahtiin.

Aurajoen rannalla saimme juotavaa ja lahjan, Reetta Pekkasen runokokoelman Kärhi.

”Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa.”

Ensi vuonna samaan aikaan samassa paikassa. Me olemme. Grus Grus.

Hitaasti palasin matkalta, kuten edellisinäkin vuosina.

 

Novellimankelin lopettajaiset – eläköön Kirjamankeli

Ensin oli Runomankeli vuosina 2016-17. Suomi täytti 100 vuotta ja runoja syntyi kotomaasta ja kotiseudusta, savisesta maaperästä ja tunnelmasta.  Runokokoelma Runotuulen mankeloimaa ilmestyi huhtikuussa 2017.

Meitä oli kuusi: Kari Helin, minä Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Sirkka Lukka, Virpi Pakkanen ja Kerkko Vihava. Opettajana ja ohjaajana oli Loimaan työväenopiston monen kuukauden kurssilla Mirkka Mattheiszen. Mirkka, Kerkko, Sirkka ja Pirkko, kyllä me naurettiin sodanjälkeisen elämänmenon vahvoja konsonanttinimiä. No jaa, Mirkka nyt on ihan eri sukupolvea.

Porukka hitsautui niin kiinteästi yhteen, että mankeli jatkoi toimintaansa. Mankeli-nimityksen keksi alunperin Liisa. Toimme nimittäin runojamme ryhmän arvioitavaksi ja paranneltavaksi, siitä tuo mankeli- nimitys.

Työväenopisto järjesti viikonlopun kestäneen Novelli-kurssin keväällä 2018. Mankelilaiset osallistuivat kurssille sekä lisäksi porukkaan tuli kaarinalainen Maritta Västilä. Marittaan Pirkko oli tutustunut ulkomailla ja erinäisten sattumien vuoksi ilmeni yhteinen kiinnostus kirjoittamiseen.

Talvesta 2019 alkaen jatkoimme tapaamisiamme nyt Loimaan pääkirjaston Elers-huoneessa. Runot oli mankeloitu Sarka-museon kokoustilassa, josta oli huimaava näköala loimaalaiselle mielenmaisemalle, pellolle. Sarka kun oli Työväenopiston yhteistyökumppani. Yhteistyökumppaniksi tuli nyt Loimaan kirjasto.

Ryhmän kokoonpano muuttui hieman. Sirkka Lukka jäi pois ja tilalle tuli  Maritta Västilä.

Kokoonnuimme Elers-huoneessa kuukausittain ja päädyimme työstämään novellikokoelmaa. Runomankelista tuli Novellimankeli.

Emme pitäneet kiirettä. Kirjoitimme tekstejämme runsaan vuoden. Kaikki otettiin mukaan ja näin syntyi monipuolinen novellikokoelma. Karin Karlsson on pisin, noin 30 sivua. Osa novelleista on lyhyitä, muutaman rivin tiiviitä paketteja, jotka avautuvat lukijalle miettimisen jälkeen – tai sitten ei. Oli mielenkiintoista kuulla, miten eri tavalla nämä lyhyet modernit novellit avautuivat eri lukijoille. Novellin määritelmä kun on muuttunut siitä klassisesta muodosta, johon on totuttu.

Keväällä 2020 kirjoituksia alettiin muuttaa taittokuntoon. Pirkko teki tämän työn. Kari teki kansihahmotelmia ja valitsimme kirjan kanneksi shakkilaudan, jolla kuusi hahmoa katselee eri suuntiin.

Nimeä olimme miettineet pitkin matkaa. Lopulta Liisan keksimä Kuoriutumisia valittiin kirjan nimeksi, vaikka se alunperin oli ollut Liisan viimeisen novellin nimi.
Novelleja oli kertynyt 108, kaikki syntyneet otettiin mukaan ja sivuja kirjaan tuli yli 330. Tallinnan kirjapainon kanssa tehtiin painosopimus elokuulle 2020.

Emme edes harkinneet yrittävämme hankkia kirjalle kustantamoa. Aikaa olisi tuhrautunut eikä myönteistä tulosta ollut realistista odottaa. Jotenkin tuntuu, että kirjoittajalla  pitää olla nimeä valmiiksi eli jonkinlaisen kuuluisuuden kirjat otetaan kustantamojen listoille. Tai sitten tekstin  pitää olla todella erikoinen. Myös ikä vaikuttaa. Olemme eläkeläisiä eikä se ole tässä yhteydessä mikään meriitti.

Sitä paitsi kokoelmakirjat eivät ole suosittuja, antologia-sana on melkein kirosana. Niinpä me puhumme novellikokoelmasta.

Me mankelilaiset pidämme kirjoittamisesta. On nautinto saada ajatuksensa sanoiksi. ”Joskus sitä ihan itsekin liikuttuu omasta tekstistään”, sanoi Jaakolan Pirkko kerran. Se on ihan totta. Kun saa sanat mieleiseensä järjestykseen, sitä nautintoa ei voi mihinkään muuhun verrata. Tai ehkä kuvataiteilija tuntee samoin saatuaan maalauksensa valmiiksi. Tai näyttelijä onnistuneen roolisuorituksen jälkeen.

Kirjoittaminen on harrastuksemme. Ryhmämme on hiutunut yhteen. ”Näitä runoja ei olisi syntynyt ilman tätä porukkaa”, kuten Kari sanoi. Eikä näitä novelleja.

Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen oli syksyllä 10.10.2020 juuri siinä vaiheessa, kun koronaepidemia alkoi liukua toiseen aaltoon. Keväällä olimme kokoontumisrajoitusten vuoksi pitäneet nettipalavereja. Onneksi olimme kirjoituksissa jo niin pitkällä, ettei kovin pitkiä istuntoja enää tarvittu. No jaa, kyllä siinä neljä tuntia vierähti uuden tekniikan välityksellä.

Olimme julkistamistilaisuudessa maskit päässä, siihen aikaan niitä alettiin pitää laajemmin. Tätä kirjoitettaessa maskit ovat aina kasvoilla yleisille paikoille mentäessä ja kouluissakin keväällä. Mieleen hiipii, voimmeko luopua niistä jossain vaiheessa… Japanissa kun niitä näki jo ennen koronaepidemiaa. Se hyvä puoli on, että flunssat ja nuhat ovat olleet poissa tämän koroaepidemian aikana, kun hygienia on korostunut, halaukset loppuneet ja tapaamiset vähentyneet.

Novellikokoelman myyntiin koronaepidemia iski säälittä. Emme päässeet osaksi joulumarkkinoita  emmekä erinäisiin kohtaamisiin, joissa kirjaa olisi voinut kaupata.

Kirjasta on tehty sähkökirja, mutta siitä kirjamerestä on tuntemattomien kirjoittajien kirjan vaivalloista nousta näkyviin. Mutta siellä Kuoriutumisia on, samoin kuin kirjastojen hyllyillä, kauppojen valikoimissa ja Kirjavälityksessä. Myös kirjoittajilla on kirjoja jäljellä. Jos vaikka kiinnostut lukemaan.

Pidimme helteisessä, jopa tukalassa säässä Novellimankelin päättäjäidet meillä. Aurinko paistoi niin säälittä, että oli laitettava seinäaurinkosuojaa. Seuraavana päivänä riehuikin ukkosmyrsky, joten ajoitus oli täydellinen.

Olemme tyytyväisiä Novellimankeliin. Saimme kirjoittaa, saimme tukea, saimme neuvoja. Tutustuimme yhä syvemmin toisiimme tekstiemme välityksellä. Saimme kirjan aikaiseksi. Se säilyy muistona tuosta puolestatoista vuodesta.

Novellimankelin porukka viime hetkillään. Vielä pidettiin viimeinen kokous ja kerättiin kokemukset yhteen.
Novellimankeli on paketissa.Kiitos Novellimankeli! Eläköön Kirjamankeli!

Päätimme jatkaa mankelia. Loistomasiina, sanoi Mirkka. Niinpä elokuusta alkaen jatkuu Kirjamankeli ja kirjoittamisen nautinto. Saapi nähdä mitä siinä syntyy!

Olen lukenut: Erling Kagge: Kaikki  mitä olen oppinut naparetkilläni ja Ville-Juhani Sutinen: Likaista lunta

Katso Luettua-sivu

The Fall

Tämän alkukesän ehdoton katsomissuosikki on ollut The Fall. Joskus aikaisemminkin on ollut sarjoja, jotka ovat jättäneet jälkensä mieleni vuodenaikoihin, mm. kreikkalainen Saari , jonka tunnusmusiikki saa vieläkin väreet juoksemaan selässä sekä tietenkin Loistava ystäväni, Elena Ferranten Napoli-sarjan ensi osa. Muita osia ei valitettavasti ole vielä nähty Suomen tvssä.

En ensin alkuun ollut The Fall –sarjasta kiinnostunut, joitain alkujaksoja jäi näkemättä. Ensimmäinen kausi loppui (kuusi jaksoa) ja luulin, että se oli sitten siinä. Brittiläisissä tehdasmaisissa dekkarisarjoissa kun ratkaistaan jopa tunnissa mitä monimutkaisimpia tragedioita. Mutta mielenkiinto kasvoi harppauksin, kun toinen kausi jatkui siitä mihin ensimmäisessä oli päästy.

Kerronta on hidasta. Pysähtyneitä kuvakulmia. Ei puhetta, vaan henkilöiden kasvoilta voi lukea tunteita, ahdistusta, alistumista ja pelkoa. Henkilöitä ei esitellä hyviksinä ja pahiksina, vaan mieli alkaa askarrella niissä syissä, jotka ovat vähitellen johdattaneet kuvattuun tapahtumaketjuun. Päähenkilöt herättävät sympatiaa, kuten oikeassakin elämässä tunteet heittelevät laidasta laitaan riippumatta henkilöiden yksittäisistä teoista tai tapahtumista.

Käsikirjoitus on loistava. Näyttelijätyö samoin, ja ohjaus. Toisen kauden ohjaaja on sama kuin aikoinaan Epäilyksen polttopisteessä, joka on myös yksi niitä parhaimpia tvdekkareita.

Näyttelijät ovat vähän harvemmin nähtyjä. Yleensä brittisarjoissa on TAAS niitä samoja näyttelijöitä, yhä uudelleen ja uudelleen ja hetken aikaa miettii, missä rooleissa he ovat aikaisemmin esiintyneet ja sehän häiritsee katselukokemusta.

Joskus menee aivan sekaisin koko juoni, kun hetken luulee, että näyttelijän eri roolit yhdistyvätkin tässä viimeisimmässä tarinassa. Samalla alkaa miettiä näyttelijöiden työllisyystilannetta. Mutta eikö näyttelijöitä ole niin paljon, että uusille kasvoille voitaisiin antaa rooleja tai sitten muuttaa näyttelijän ulkoista olemusta niin, ettei sekaannuksia tapahdu.

Joskun olen huomaavinani, että näyttelijät näyttelevät samalla kaavalla eri tuotannoissa. Samalla mietin, paljonko tulkinnassa on näyttelijän oma persoonaa. Sehän ei pitäisi näkyä mitenkään rooleissa, vaan käsikirjoittajan näkemys. No jaa, voihan näyttelijä tehdä omia painotuksiaan, mutta ei aina samanlaisia eri tuotannoissa.

The Fallin tapahtumapaikka on poikkeava, ollaan Pohjois-Irlannissa Belfastissa. Murretta käytetään ja on viittauksia uskontoon ja muihin paikallisiin piirteisiin. Kertakaikkiaan virkistävää.

Juonen kehittyessä tulee selväksi, että kamaliin tekoihin ajautuneet ihmiset ovat monimutkaisten henkilökohtaisten tapahtumien johdattelemina ajautuneet harhapoluille. Sivutarinoita on monia ja monipuolisia, ne valottavat tapahtumaketjun laajoja vaikutuksia ihmisiin. Etenkin päähenkilön, sen pahiksen, vaimon tilanne käy sääliksi. Miten tuollaisesta selviää, mitä lapsien tulevaisuus tuo tullessaan. Ja tuollaista tapahtuu ihan oikeassakin elämässä. Me luemme niistä vaan lehdistä ja korkeintaan paheksumme.

Loppukohtaus on hieno. Saapuminen kotiin, postia lattialla, kukat kuihtuneet, viinipullo sentään löytyi, istahtaminen, takki niskassa lasillinen ja yksi kirje auki. Pysähtynyt katse, luultavasti aika tyhjä.

Se vaan nauratti, että suomalainen olisi heittänyt superkorkeat korkokengät jalastaan heti kynnysmatolle tullessaan viimein kotiin. Mutta madame piti ne jalassaan viimeiseen kuvaan asti.

Sen verran katsoin netistä, että sarja on saanut monia palkintoja. Ansiosta. Katso ihmeessä Areenassa, ellet ole jo katsonyt.

 

Olen lukenut Helen Monks Takharin Kaikki mitä halusit ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä.
Katso Luettua-sivu.

PS. En millään saanut siirrettyä kunnollisia kuvia tänne. Kaikenmaailman suojauksia, joita en osannut ohittaa.

 

Takatalven kourissa

Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!

Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.

Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen.  Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet  eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli  pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.

Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.

Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.

Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.

Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta  kertaa.

Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.

Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.

Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.
Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!

Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!

Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.

Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.

Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.

Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.

PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.

 

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.

Ylös

Juna oli perillä varttia vaille 11. Asemalaituri hypähti vastaan, mies meinasi kaatua. Polvet notkahtivat, kädet lennähtivät taskuista tasapainoa etsimään. Päässä humisi, asemarakennus keikkui hetken ja hitaasti asettui sijalleen. Mies päätti kävellä. Kädet uudelleen taskuihin. Aikaa oli riittävästi.

Haalea syysaurinko lämmitti yllättävän paljon, latasi hitaasti keveyttä mieheen. Mieliala nousi joka askeleella. Hän väisteli vastaantulijoita.

Liikkeen ikkunat olivat mustat. Koukeroiset kullatut kirjaimet syöksähtivät esiin tummasta alustasta. Punaiset liekit ympäröivät tekstiä. Mies astui ovesta sisään. Outo haju leijui vastaan. Vahva jytinä vyöryi kaiuttimista. Mustaa metallia. Verhon takaa ilmestyi iso kaljupäinen pitkäpartainen mies. Metallia oli hänellä edessä ja takana, vaatteissa, nenässä, huulissa, korvissa useita.
– Ka sää tulit. Oota hetki.
Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle, silmät vilistivät seiniä peittäviä kuvia, isoja, pieniä, värillisiä, mustavalkoisia, pelottavia ja mitäänsanomattomia.

Verhon takaa kuului matalaa puhetta, kilahduksia, kahahduksia, surinaa, naurun hyrinää, voihkaisu. Verho vedettiin sivuun. Nainen tuli takahuoneesta myymälään, kasvot hehkuivat punaisina. Musta tukka oli sekaisena liimautunut kasvoille. Silmät kiilsivät, kyyneleitäkö. Kassakone kilahti, pankkikortti koneeseen, myyjän ja ostajan akti päättyi.

Miestä jännitti. Viikkoja kestänyt paha mieli, musta suru, pohjaton kaivo, hävisivät kuin iskusta uuden tunnetilan tieltä. Jotenkin kummallisesti mies tunsi kohoavansa samalla kun päältä valui ahdistuksen tumma raskas kaapu.
– Tuu tänne, kaljupää kutsui ja piti verhoa sivussa.
Mies siirtyi takahuoneeseen. Outo tuoksu voimistui ja nosti kurkkuun möykyn. Mies nielaisi ja kääntyi kaljupäätä kohti.
– Ootko ajatellut asian valmiiksi?
– Juu, olen harkinnut tätä pitkään ja hartaasti. Tämä täytyy tehdä.  Tässä kuva ja tekstit, mies rapisteli rintataskustaan paperin, oikoi taitteet, katsoi lappusta. Silmät kostuivat, nielaisu. Haavoitettu katse välähti peittyen päättäväisyyteen. Antoi paperin kuin suuren aarteen. Kaljupää katsoi sitä, silmät liukuivat pitkin poikin paperia. Mietti.
– Kyllä tämä käy. Siihen vaan pötköttämään. Riisu ensin.
Mies riisui farkkutakin, laittoi sen tuolin karmille, veti mustan paidan päänsä ylitse ja asettui selälleen tatuointipöydälle.