Aihearkisto: Kulttuuri

Kevätkesäkävely Alpon metsässä

Pitkä horros ravistautui yltäni. Jäi se vielä, mutta tuli pienoinen rako. Siitä pujahdin, yllättävä tarmonpuuska. Aurinko paistoi. Iltapäivällä sataisi, olisipa hyvä. On niin kuivaa.

Kiemurtaa. Oikaisee mutkaa. Yhä syvemmälle Alpon metsään.
Rauhoitettu. Onpa hyvä. Niin suorina he siinä seisovat.
Kaikki maatuu, luonto ryömii, peittää, auttaa siirtymään takaisin maan uumeniin, rauta, avaruuteenko takaisin?
Tonttukotiko- hiipat mahtuvat hyvin.
Sammalikko huokaisee, kosteus ilmasta, hitaasti kasvamme, ikkunasta näkyy kauas.
Metsämökin sisäänkäynti, tästä sisään, jos raaskiii mennä.
Ikkuna toimii myös toisinpäin.
Hahhahhaa, huomasin sinut!
Ken tästä käy…
Aurinko paistoi edelleen. Yksinäinen hyttynen tervehti kasvojani. Kävelin metsästä hiljalleen. Pois en malttanut lähteä. Alpon taloihin uudelleen. Tässä vuoteessako Alpo on nukkunut, vai vaimo?
Niinpä niin.
En ollut tätä ennen huomannut.
Alpo Jaakolan patsaspuisto on avattu tälle kesälle. Vaikka olet käynyt kuinka monta kertaa, astele avoimin silmin ja hämmästelet, onko tuo tuossa uusi juttu, en ole ennen huomannutkaan… Hyvästä taiteesta voi ammenta uutta, uudelleen, uudelleen, lopputtomasti…
Tällä tarralla pääset myös Loimaan taidetalon näyttelyä katsomaan. Saat edun, kun käyt Patsaspuistossa.

 

Matka

Saharasta oli tuullut voimakkaasti. Hienon hieno hiekka levittäytyi kaikkialle. Parveke oli kuorrutettu vaalean ruskealla pölyllä. Tuolit pehmusteineen, pöytäliina. Sukkien pohjista sen näki. Kertoivat, että tammikuussa oli yhtenä yönä lämpötila noussut +27 asteeseen, kun Sahara hengähti pohjoiseen.

Hän katseli merelle. Rannaton ulappa levisi sinisenä. Mitähän tuolla horisontin takana on, hän mietti. Välimeren ranta avautui lounaaseen. Siellähän on Egypti, hän arveli.

Parvekkeella hän yritti juoda aamukahvia. Onnistuihan se, mutta vilunväristykset saivat hänet kääntymään takaisin sisälle. Parveke oli aamulla varjossa. Kävelylle hän ensimmäisenä päivänä lähti pitkähihaisessa fleese ja kaulaliina päällä, mutta kadun pinnassa lämpö sai hien puristumaan otsalle ja kainaloihin.

Meri välkkyi sinisenä vyönä. Huoneistosta oli paras näköala mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Hän muisti hymähtäen Maltan hotellin, jonka ikkuna aukesi sisäpihalle, jota neljältä puolelta rajasivat hotellin seinät muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Silloin harmitti. Aurinko paistoi pienelle parvekkeelle silloin hetken.

Lomahäpeä tuli enää aika ajoin. Kun ei uutisia kuullut, saattoi Ukrainan sodan unohtaa moneksi tunniksi. Miten etuoikeutettu olenkaan. Lomailen, kun muutaman sadan kilometrin päässä kuollaan ja nähdään kotien muuttuvan betonikasoiksi, hän ajatteli. Muutoinkin joutui todistelemaan itselleen, että lomassa ei ole mitään hävettävää. Hän oli säästänyt matkaa varten. Hän päätti nauttia ja unohtaa omantunnon kolkuttelut.

Keskipäivän rukouskutsu kaikui viereisen korttelin moskeijasta. Hartaasti miesääni lauloi. Sanoja hän ei tietenkään ymmärtänyt. Tauko, uudelleen aaltoilevaa laulua. Itse asiassa kaunista.

He olivat nähneet monta Ukrainan rekisterissä olevaa autoa. Yhteistä niille oli komeus. Ei voinut välttyä ajatukselta, että varakkaimmat olivat lähteneet ensimmäisinä.  Tavallinen kansa, naiset ja lapset, vaelsivat Puolan rajalle.

Kertoivat, että ukrainankieltä kuului usein. Itse hän ei erottanut toisistaan kieliä, turkkia, venäjää, ukrainaa. Monessa kahvilassa iloiset tarjoilijat – kaikki miehiä – laskettelivat suomea. Täällä osataan palvella, hän totesi. Eikä palvelussa ollut mielistelyn makua.

Kylässä – kaupunginosassa – oli aktiivinen suomalaisväestö. Eläkeläisiä, joista osa asui maassa vakituisesti, osa kulki edestakaisin kotimaan ja kylän välillä. Heidän tuomansa eurot olivat merkityksellisiä paikalliselle elinkeinoelämälle. Korona-aika oli täälläkin ollut ankara. Yli 65-vuotiaat olivat kaksi vuotta sitten 88 päivän Lock downissa, jolloin asunnosta ei saanut poistua. Melkein kolme kuukautta! Ruoka tuotiin ulko-oven ulkopuolelle. Onneksi sitten saatiin rokotukset ja viime vuonna oli vaan kahden viikon Lock down. Nyt elämä vaikuttaa melkein normaalilta. Maskeja näkyy siellä täällä, bussissa kaikilla. Lähtiessä Helsingissä, lentokentällä ja koneessa oli maskit kaikilla. Ihmeesti niihinkin on tottunut, alussa kun tuskin pystyi hengittämään maskin takana.

Nettikin sitten toimi. Erona neljän vuoden takaiseen edelliseen vierailuun oli, että suomalaisella operaattorilla oli tarjota nettiyhteys. Tosin pieni, täyttyi hetkessä, mutta lisätilauksella sai gigoja kahdeksi viikoksi. Hän hymähti nettiriippuvuuttaan. Nyt se konkretisoitui, mitä on olla ilman facebookia, whatsuppia, sähköpostia. Hän lähetti lämpimiä ajatuksia perheelleen ja ystävilleen, joiden yhteydenotot toivat turvallisuutta.

Eilen illalla hän ensi kertaa ajatteli kotia. Miten tomaatintaimet siellä selviävätkään, onkohan lumet jo sulaneet. Sitten hän laski montako päivää loma vielä kestää ja häivytti kotiajatukset mielestään. Nyt lomaillaan.

Päivät kuluivat. Matkan aikana hänen mielensä oli käynyt läpi monenlaisia tunteita. Vieras ympäristö oli pulpauttanut esiin asioita, jotka kotona rullaavassa päivien rutiinissa olivat hautautuneina. Vielä hän ei osannut sanoa, oliko tämä tunteiden vuoristorata hyödyllinen vai ei. Hän ymmärsi nyt menneiden sukupolvien vaikenemista, kun vaikeista asioista, sukujen saloista ja vaikka sotakokemuksista ei kerrottu tai kerrottiin tivattuihin kysymyksiin vastaten muunneltua totuutta. Kipeiden asioiden vatvominen ei ole mitenkään hedelmällistä, hän ajatteli. Kyllä tärkeintä on oman mielenrauhan ylläpito. Ehkä olen väärässä, ehkä en, hän hymähti.

Saman kuvion hän luki Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Vesitanssija. Kun on tapahtunut se kaikkein kauhein, on muserruttu täysin ja vaivoin pitkän ajan kuluessa koottu mielen riekaleet ja pystytty jatkamaan päiviä toisensa perään, ei mennyttä tule enää ottaa esiin millään tavalla. Muutoin se kipeä olo palautuu ja joutuu uudelleen käymään läpi eheyttämisen prosessin. Itsensä suojeleminen on tärkeintä.

Hän totesi taas kerran, että jos haluat saada selvyyttä asioihin, lähde matkalle. Matka riisuu.

Portaita kiivenneet lukemattomat jalat, pienet, suuret, keskikokoiset, matkalla sinne, tulossa tänne, aikojen saatossa, ei sitä voi käsittää.

Ylläoleva teksi on siis novelli.

Olen lukenut monta kirjaa: Katherine Engberg: Krokotiilinvartija, Donna Leon: Ystävä sä lapsien, Patricia Cornwell: Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia, Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu, Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Daphne Du Maurier: Serkkuni Raakel ja Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija.   Katso Luettua  -sivu

 

 

.

 

 

 

Runomankelista Novellimankelin kautta Kirjamankeliksi

Mankelilaiset ovat olleet kirjoittamisen merkeissä yhdessä jo viisi ja puoli vuotta, totesimme vähän hämmästyneinä ja teimme tarkastuslaskentoja.  Vuoden 2016-17 Runomankeli muuttui 2018-20 Novellimankeliksi ja nyt ollaan Kirjamankelissa. Yhteistä julkaisua mankelista ei enää tule, vaan toivottavasti mankelilaisilta  syntyy pitkää tekstiä,  kokonaisia romaaneja. Meillä kaikilla on niin erilainen tyyli, että lukemista tullee olemaan moneen makuun.   🙂

Kuoriutumisia-novellikokoelman julkaisun jälkeen  me mankelilaiset olemme huilanneet  puolitoista vuotta kirjoittamisista, tavanneet kylläkin ja pitäneet yhteyttä kuukausittain. Nyt totesimme, että tavoitteita on asetettava, jotta jotain alkaa syntyä. Tosin Maritta on ainoana saanut tekstiä aikaan. Olemme hieman jo päässeet mankeloimaankin sitä.

Niinpä nyt listasimme mankelilaisten orastavat aiheet ja ensi tapaamiseen kuukauden päästä tuomme synopsiksen valitsemistamme aiheista.

No mikä on synopsis. Google kertoo:

Synopsis on tiivistelmä tai yleiskuvaus esimerkiksi kuvallisesta tai kirjallisesta teoksesta. Synopsis pyrkii kuvailemaan teoksen sisältöä ja sen tuotantoa vastaamalla muun muassa kysymyksiin miksi, mitä, kenelle ja miten. Synopsis tulee kreikan kielen sanoista συν (syn, ”yhdessä”) ja οψις (opsis, ”näkeminen”).

Itselläni on kolme aihetta, joista nyt pitää valita yksi, jota alan työstää. Ehkäpä se on Toinen-kirjan ja näytelmän jatko. Juoni on valmiina, tehty yhdessä hyvän ystävän kanssa, saman, jonka kanssa Valman/Welman tarina alunperinkin syntyi.

Pitää vaan alkaa kirjoittaa. Se onkin melkein vaikeinta. On niin helppo värkätä kaikenlaista muuta ja hups, niinpä ne päivät kuluvat ja on taas jo ilta. Rutiinit auttavat, kun ne on saanut sovitetuksi päiväjärjestykseen.

Vaikka emme saane aikaan maailmankirjallisuutta, kirjoittamisen prosessit ovat tuoneet elämäämme ystävyyttä, mielekkyyttä ja kirjoittamisen nautintoa. Kirjoittaminen on hyvä harrastus. Siihen liittyy myös kirjallisuuden seuraaminen, lukeminen ja keskustelu kirjoista, niiden kiinnostavuudesta ja kirjailijoiden tavoista  käsitellä aiheitaan.

Kevät etenee hiljalleen. Kesäaikaan siirryttiin taas, harmi vaan. Kannatan luonnonmukaista aikakäsitystä, eli päivällä kello 12 aurinko on zeniitissä eli korkeimmillaan. Niin on talviajassa. Kesäajassa aurinko on zeniitissä tuntia liian myöhään eli kello 13.

Lumet sulavat hiljalleen. Jopa tämän talven erikoisuus, paksu jää, sulaa pikku hiljaa. Nurmikkoa on näkyvissä, pihatiekin melkein vapaa jäästä. Pihakengissä on vielä liukuesteet. En halua kaatua.

Miten suuren ilon aiheuttikaan tämä ensimmäinen pieni posliinihyasintin kukkanuppu talon eteläseinustalla. Vieressä puolimetrinen lumikinos.

Innolla seuraan taas tomaatintaimien kasvua. On se kuitenkin niin hidasta näin alussa. Kylvin omista viimevuotisista tomaateista otetut ja kuivatetut siemenet 2.3.22 eli neljä viikkoa sitten. Valitsin 45 parasta 2,5 viikon kuluttua. Niissä oli sirkkalehdet, parissa pienet kasvulehtien nystyt. Nyt neljän viikon päästä kehittyneimmissä on  kaksi lehteä ja melkein kaikissa näkyy jo se kasvulehtien alku.

Nopeimpia ovat punaiset pyöreät. Niiden koko on vuosien varrella kasvanut ja olivat viime kesänä kaupan tomaattien kokoisia, vaikka alkuperäisessä kasvissa oli sormenpään kokoiset tomaatit. Saa nähdä miten on maun kanssa. Viime kesänä makeimpia olivat keltaiset, aikaisemmin mustat, yhtenä vuonna punaiset pitkulaiset.

Suurimmat eli portugalilaiset häränsydäntomaatit aiheuttavat jännitystä, koska vain kaksi iti, toisessa on nyt kaksi pientä kasvulehteä ja toisessa voi suurennuslasilla erottaa kasvulehden nystyn. Toivottavasti edes toinen tuottaa hedelmää.

Punainen pyöreä on tänä vuonna nopein. Onko myös makein?
Haavankeltajäkälä, Xanthoria parietina, Terijoen salavan oksia koristamassa. Sainpa käyttää melkein 50 vuotta sitten hankkimaani Jäkäläkasviota!
Talvi on ollut leuto eikä komposti ole jäätynyt koko talvena. Nyt se on lähtenyt hommiin ja höyry sen kun nousee. Otan muuten yleensä nuo oikealla näkyvät kompostointipussit pois.
Perunanarsissi, voimakas tuoksuja ja niin kaunis.

Ukrainan tilanne väijyy taustalla. On se kauheaa, miten kaikkeen tottuu. Tunnemyrsky laimenee ja laantuu. Ihmisten kärsimys ja elämien loppuminen eivät enää kosketa niin kuin sodan alussa.

Ehkä se on itsesuojeluvaistoa. Oma jaksaminen on taattava tunteiden vaimenemisen avulla. Ei se myötätuntoa kuitenkaan poista.

Onneksi meillä on kevät.

 

Unohtamassa

Aurinkoisena torstaina astelimme varovasti, liukuesteet kengissä, Katariinanlaakson parkkipaikalta luontopolulle Turussa. Jokakeväinen luonnontarkkailuperinne toteutui näin normaalia aikaisemmin, yleensä olemme käyneet Ruissalossa katsomassa sinivuokkoja. Nyt sinivuokkoja ei näkynyt, mutta oli näkynyt tv-uutisten sääkuvissa.

Muistelimme kahden vuoden takaista Ruissalon retkeä, jolloin pysyimme monen metrin päässä toisistamme ja olimme tulleet paikalle omilla autoillamme.  Vastaantulijoita väistettiin ojan kautta. Maskeja ei silloin vielä käytetty eikä ollut rokotuksia, joten varovaisuus oli enemmän kuin paikallaan. Terveinä pysyttiin.

Mutta nyt kaikki on toisin. Korona jyllää edelleen. Uusin omikron 2 tarttuu tavattoman helposti, lähipiiristä tulee jatkuvasti tietoja sairastumisista. Kokonaiset perheet sairastuvat, jos virus pääsee kotiin yhden perheejäsenen fölissä. Rokotukset on, kolme yleensä, mutta sängyn pohjalle joudutaan kuumeen ja yskän kourissa. Nelisen päivää siihen yleensä menee. Virallinen jäljitys on lopetettu jo aikoja sitten eikä yleensä selviä, missä virus on päässyt limakalvoille. Kaikki viranomaisten laatimat rajoitukset on poistettu, ja sitä satoa korjaamme nyt. Monet tartunnat ovat tulleet ravintoloiden kautta, kun on käyty syömässä, ilman maskia tietenkin. Olen ollut edelleen terveenä, vielä?

Pääsimme vaivoin Katariinanlaakson parkkipaikalta polulle. En ole koskaan nähnyt tällaista jäätikköbuumia. Lunta oli talvella paljon ja toistuvat lämpöiset päivät ovat sulattaneet päivällä lumen pinnan vedeksi ja yöpakkaset jäädyttäneet. Pelloilla voi jopa luistella laajoilla tasaisilla jäätiköillä.

Katariinanlaakson luontopolku paksun liukkaan jään peitossa

Varovasti astelimme eteenpäin ja päivittelimme tilannetta vastaantulijoiden kanssa. Aurinko paistoi. Sinivuokkoja ei näkynyt. Ensi kerralla sitten.

Paksu jää peitti myös metsän. Puro oli kuitenkin kaivertanut uomansa jääkenttään.
Rannalla tervalepät odottivat leppoisia päiviä, jolloin nesteet alkavat virrata ja työntää lehtinuppuja esiin. Meri vielä jäässä.

Kävelyn jälkeen menimme Wäinö Aaltosen WAM-museoon. Siellä oli kaksi mielenkiintoista näyttelyä.

Anu Tuomen Väristä- näyttely toi mieleeni tämän hiljaisen lukioaikaisen luokkatoverini Pyllistä – Puolalan yhteislyseosta Turusta.  Anu oli kielilinjalla ja minä matikkalinjalla, mutta meillä oli yhteisiä tunteja. Enpä muista hänen kanssaan keskustelleeni, mutta hän jäi mieleeni, tummat kulmakarvat ja salaperäisen unelmoiva olemus. Anu meni piirustuskouluun, mitä minäkin harkitsin.

Anun sydämiä

Anun portaat

Mutta minua ei vienyt mukanaan luomisen vimma, kuten Anun vei. Hän on ollut kuvataiteilija koko elämänsä ja jättänyt jäljen turkulaiseen ja koko maan taidekenttään.

Anun pisaroita – ei myytävänä, on Anun kotona

Toinen WAMin näyttely oli sitten ihan erilainen, nykytaidetta parhaimmillaan,  Pekka Ja Teija Isorättyän Kuolleet sielut – näyttely. Enpä ole tällaista ennen nähnyt. Teosten äärellä tuli mieleen, että onpa hyvä, että tällaisia voi tehdä. On varmaan aivan ihanaa värkätä – anteeksi liian vähättelevä sana – luoda hahmoja, joille vain mielikuvitus asettaa rajat. Teoksista välittyy kannanottoja maailman menolle ja ihmisten kohtaloille. Ja että kaksi ihmistä on löytänyt yhteiset intohimonsa rakkauden ja taiteen alalta, että he voivat tukea ja ymmärtää toistensa taidetta.

Tämä kalaihminen liikkui
Liljan puutarha. Hyvin vaikuttava teos. Teoksessa käytetyt infuusioletkut ovat peräisin kahdeksanvuotiaalta Lilja Wideniukselta, jolla on harvinainen sairaus, jonka vuoksi hänen elimistönsä ei pysty pilkkkkomaan rastoja. Siksi hän ei siedä paastotiloja. Hoitona on mm. yöinfuusio. Kertakäyttöiset muoviletkut käytetään taideteoksessa. Ensimmäinen teos oli esillä Mäntässä 2016. Teokset lisääntyvät Liljan loppuelämän.

Varjo on osa teosta
Baarissa käytiin keskustelua tornionjokilaakson murteella ja espanjaksi

Näinpä ahdistavat ajatukset työntyivät jonnekin taka-alalle. Siellä ne muhivat, mutta muutaman tunnin kaikki oli kuten ennen.

Korona ja etenkin tämä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ravisuttanut koko elämän perustuksia ja saanut pohtimaan menneitä asioita. ”Mannerlaatat ovat liikahtaneet”, sanoi poliitikko ja osui mielestäni naulan kantaan. Mikään ei enää ole kuin ennen.

Kuulun isojen ikäluokkien loppurippeisiin ja täten ensimmäiseen nuorisosukupolveen, jolle muodostui omanlainen nuorisokulttuuri ja maailmankatsomus. Rock, hippiaate, seksuaalinen vapautuminen e-pillerien keksimisen  vuoksi, opiskelun helpottuminen valtiontakuisten opintolainojen saannin myötä, sosiaaliset yhteiskunnalliset parannukset ynnä muuta.

Me uskoimme siihen, että sotia ei enää tule, että kansat ovat viisastuneet eivätkä enää halua tappaa toisiaan. Neuvostoliittolaiset olivat ystäviä eivätkä vihollisia. Saimme kasvattaa lapsemme paranevien olosuhteiden maailmassa. Kansainvälistyminen, yhteiset tavoitteet. Kielitaito nousi kohisten. Uskoimme, että taloudellinen yhteistyö poistaa sotimisen tarpeet. Aseistariisuntaa tapahtui vuosien varrella. Löysin talomme vintiltä 1960-luvun alun vanhoja aikakauslehtiä, missä esiteltiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ydinasearsenaalia. Hiukset nousivat pystyyn. Ruotsi taisi mennä pisimmälle, poisti asevelvollisuuden ja pienensi puolustusmäärärahoja.

Mielestäni 2015 oli käänteentekevä vuosi. Pakolaisaalto Eurooppaan. Kaikki alkoi mennä pieleen. Rasismi lisääntyi. Ihmisten kanssakäymiseen alkoi tulla ikäviä ilkeitä piirteitä. Käyttäytymistavat, siis hyvän käyttäytymisen, rapistuivat. Populismin nousu kertoo yksinkertaistamisen tarpeesta yhä monimutkaisemmassa maailmassa.

Oma ikääntyminen on sitten kaiken taustalla. Oman elämän varrella kertyneiden kokemusten muokkaamat käsitteet ovatkin vanhanaikaisia eikä nuori polvi niistä perusta. Ei halua edes kuulla. Omat mieltymykseni ovat vain minun, ei niillä ole muille merkitystä. Pääministerikin puhui boomereista. Siitä tuli kovin ikävä olo ikäisilleni. Olemme aikamme lapsia eikä niitä vanhoja juttuja voi käsitellä nykyisten mittapuiden mukaan.

Tulppaanien aika

Olen lukenut Toni Morrisonin kirjoja. Katso Luettua-sivu.

 

 

 

Tammikuun räytymispäiviä

Harmaata. Liukasta. Vanhenin taas. Vuodella.

Ei huvita mikään. Miksi pitäisi. Ketä kiinnostaa. Eikä tarvitse.

Ei tule sanoja. Lopetan. Huomiseen. Josko sittenkään.

Pohjoistuuli piiskaa taloa. Pisarat levittäytyvät, matemaattisen tarkkat etäisyydet. Ja koot. Elävät punatulkut käväisivät marjaomanapuussa (Malus baccata var. Manzuriata), talitiaiset lintulaudalla joka päivä.
Sade liuotti lumet, vesi virtasi joelle, joka lainehti. Alla paksu jää, jolla hiihdettiin , luisteltiin ja moottorikelkkailtiin. Matemaattiset etäisyydet pellon sulavassa lumipeitteessä.
Sitten tuli kylmää ja lumisade etelästä. Märät hahtuvat takertuivat toisiinsa, matematiikkaa tässäkin, näissä möykyissä.
Ojan vesi jähmettynyt hienon harmaaksi hyhmäksi. Kevät pilkahtelee.

 

Olen lukenut kirjoja, katso Luettua-sivu.

Sinisimmät silmät, Toni Morrison
Inkat – Puuman varjo, Antoine B. Daniel
Tappoaikaa, Donald E.  Westlake
Taivaallinen vastaanotto, Jukka Viikilä
Kemijoki, minun jokeni, Hannele Pokka

Uitto

Mies astui Kemijoen Uittoyhdistyksen toimiston ovesta portaille. Katse kiinnittyi vastapäisen kirkon valkeaan seinään, kapeisiin korkeisiin ikkunoihin ja kiipesi tornia ristiin asti. Ympärillä raikui riemuisa lintujen aamukonsertti. Se havahdutti miehen, jolloin katse valahti kirkontornista oikealle välkkyvään joen pintaan. Melkein tyyntä, aurinko paistoi, tulisi hyvä työpäivä. Hän liikautti jalkojaan kuin ne olisivat puutuneet. Kädet hakeutuivat housuntaskuihin. Hän kääntyi joelle päin.

Uni oli yöllä ollut katkonaista. Hän oli pyörinyt vuoteessa niin, että aamulla lakana oli paksuna köytenä. Ajatukset olivat myllänneet tulevan viikon ja koko kesän töissä eivätkä millään vaipuneet unen hiljaiseen salaperäisyyteen. Kun hän oli todennut, ettei uni kunnolla tule, hän oli noussut, keittänyt kahvit ja syönyt voileivän. Koti oli hiljainen. Pojatkin olivat nukkuneet, varmaan puoleenpäivään asti. Mitä siitä, olivathan lomalla. Muutaman vuoden päästä alkaisi heilläkin työnteon pitkä elämänrupeama aamunousuineen.
Hän oli laskeutunut alakertaan. Toimistossa oli hiljaista, muut eivät vielä olleet tulleet. Kohta uuteen rakennukseen Pöyliöjärven rannalle muuttava apteekkikin oli hiljainen. No kellohan oli vasta viisi. Hän oli suunnitellut huolellisesti tulevan viikon työt. Pari tuntia siihen meni.

Uitto oli alkanut ja tulisi kiihtymään tällä viikolla täyteen vauhtiin jatkuakseen elokuulle, kunnes kaikki yläjuoksujen tukit olisi uitettu Luusuaan ja sieltä Kemiin. Niin, mikäli kaikki sujuisi kuin rasvattu. Käynnistymisvaikeuksia oli joka alkukesä. Uudet ammattitaidottomat miehet raskaissa ja vaarallisissa töissä, joista eivät tietäneet mitään. Töiden sujuminen oli vanhojen jätkien varassa. Näyttävätkö kärsivällisesti vai kärsimättömästi. Siitä ei saanut lisäpalkkaa, mutta ohjaaminen oikeisiin työtapoihin oli ehdottoman tärkeää. Pomot eivät joka hetkeen ehtineet mukaan. Kokeneet työmiehet olivat haluttuja, mutta joka vuosi kaartiin tuli uusia, osa kauempaa hyvien palkkahuhujen vetämänä, osa paikkakuntalaisia nuoria, jotka juuri ja juuri voitiin laskea työikäisiksi. Pätevyysvaatimuksia ei ollut. Kun oli opittu oikeat työtavat, oli kesä lopussa.

Hän lähti lossirantaa kohti. Täysin yksin, ketään ei näkynyt missään. Oli päästävä Pelkosenniemelle. Jotenkin tuntui, etteivät siellä asiat vielä olleet lutviutuneet. Näihin ”tuntuihin” kannatti luottaa. Niin usein hän oli osunut oikeaan. Kai se on ammattitaitoa, hän hymähti. Hän tiesi uittoporukan sanovan, että uittopäällikkö näkee vaikka saaren taakse, jos jätkät laiskottelee. Herran pelko on viisauden alku, eikös näin sanota. Hänen mielialansa parani vähän.

Hän tuli punaiselle lossituvalle. Siinä olivat keskustan ja Sipovaaran väliä kulkevan lossin kuljettajat viettäneet lepoaikojaan. Rautatie Rovaniemeltä Kemijärvelle oli saatu 1930-luvun puolivälissä. Talvisodan rauhassa Neuvostoliitto vaati rautatiesillan rakentamista tarkoituksenaan saada rautatieyhteys Kantalahteen. Välirauhan aikaan silta olikin rakennettu, mutta saksalaiset sitten sen räjäyttivät. Uuden sillan vihkiäiset muutama vuosi sitten oli ollut suuri juhla. Monta Ukko-Pekka-veturia oli sillalla juhlistamassa tapahtumaa. Rautatiesillan kiskojen ympärillä oleva laudoitus mahdollisti muunkin liikenteen joen yli. Lossiliikenne loppui.
Hänen mielensä syöksyi talvisodan kylmyyteen, Mäntyvaaran kaamoksessa käytyyn taisteluun. Hän huitaisi muistot mielestään.

Mutta mielen syövereistä syöksyi uusi paha olo, joka oli siellä lymynnyt koko viikonlopun, nyt hän sen tunnisti. Lossituvassa asui iso perhe. He kalastivat, kuten kaikki Kemijärvellä. Perheen toisella kymmenellä olevat pojat huolehtivat syömäkalan saannista. Hänen silmiensä eteen nousivat hänen puheilleen tulleet pojat. Toinen edempänä johti puhetta, toinen taaempana, arkana ja kuin pakoon lähtemässä. Rohkeampi vetäisi lakin päästään ja halusi puhua.
– Kun tukit veivät meidän verkot.
– Niin mitä.
– Kuumalammen tukit. Pitäisi korvata verkot. Uiton.
Verkot olivat olleet tulvaveden peittämällä Kuumalammen ja joen välisellä luonnonniityllä, suovien seipäissä kiinni. Hän tajusi yhtäkkiä, mistä oikein oli kyse. Kuumalammen lanssiin kerättiin talvisin paljon puita. Kun jäät sulivat, puut vyörytettiin tulvaveteen ja hinattiin puomien ympäröiminä Kemijärveen. Lautta oli vienyt verkot mukanaan ties minne.
Hän oli hätistänyt pojat pois. Taaimmainen oli ottanut jalat alleen nopeammin. Puhetta pitänyt jäi seisomaan paikoilleen, väänsi lakkia käsissään ja vetäisi sen päähänsä kiivaasti.
Nyt hän ihmetteli suhtautumistaan. Asia oli ollut pojille tärkeä, kun tulivat siitä puhumaan. Se ei ollut pojille helppoa. Mitähän kotona oli asiasta puhuttu. Ja mitä hän oli tehnyt. Hajamielisenä oli tuskin kuunnellut, mistä oli kyse. Hätistänyt pojat pois kuin kasvoja kiusaavat sääsket.
Hän pysähtyi. Ylimielisyyden peitteet karisivat. Verkot oli korvattava pojille.

Mieleen nousi muita tilanteita, jolloin uiton harmit olivat tulleet esille. Ei niitä monia ollut. Uiton työllistävä vaikutus oli niin tavattoman suuri, ettei väestön suurimman osan mieleenkään tullut, että sitä voitaisiin kyseenalaistaa. Seisoessaan siinä mieleltään alastomana hän näki uiton haittojen pompahtelevan esiin.
Ikiaikaiset metsät oli leimattu ja satavuotiaat aihkit kaadettu. Purot oli perattu kivistä, mutkat suoristettu. Eivät siellä enää lohikalat nousseet. Rannat oli myllätty puupinojen alle, puhumattakaan tieurista. Savottakämppien ympäristöt kuin tunkioita.  Kesäisin joet olivat täynnä tukkeja. Ei siellä uitu, veneilty tai kalastettu. Joen ylitys veneellä oli mahdotonta. Uppopuut aiheuttivat vaaratilanteita veneilylle kelluessaan näkymättömissä pinnan alla.
Mutta se raha, jota metsän hyödyntäminen alueelle toi, oli kaiken haitan väärtti. Kemijärven alueen vauraus oli tullut metsistä. Kemijärveläinen oli kuuluisa tuhatlappunen, joka nimettiin sen mukaan, kun niitä Kemijärven rahakkailla metsämyyntitulojen saajilla oli niin paljon.
Isokylän metsien myynti oli myytti 1800-luvun lopulta. Isäntiä vedätettiin myymään metsät pilkkahinnalla, kun eivät voineet tajuta miten arvokas ennen hakkaamaton metsä oikein oli. Häpeissään Kemiyhtiö oli maksanut koulurakennuksen Isokylälle.
Metsäteollisuus oli Suomen pelastaja. Lukemattomat vuosikymmeniä tuulessa ja tuiskussa sinnitelleet puuvanhukset luovuttivat runkonsa, kun kehittyvä yhteiskunta tarvitsi sahapuuta ja sellua. Metsät Suomen kulta, ei turha sanonta.
Hän kohensi ryhtiään. Upseerin olemus oli niin helppo vetää esiin, kuin mieluinen vaatekerta. Vien verkkoja pojille, kun tulen Pelkosenniemeltä. Päätös huitaisi pois epämääräisen painon, joka oli musertanut häntä monta päivää.
Hän ei tiennyt, että toinen poika oli hänen kuopuksensa luokkatoveri Kuumaniemen kansakoulusta ja muutaman vuoden päästä töissä uitossa kauppiaana Luuksinsalmen saaressa ja myöhemmin muissakin uiton hommissa.
Mitenkähän ällistynyt hän olisi ollut, jos olisi tiedetty kertoa, että nämä pojat ja hänen vanhin poikansa olisivat 40 vuoden kuluttua mökkinaapureita Ailangassa. Kalastaisivat siellä samoilla vesillä. Silloin olisi uittokin lopetettu ja puut siirretty kumipyörien ja junien kuljetettaviksi. Arvaamattomat tulevat kohtaamiset!

Hän näki höyryhinaajan kauempana rannassa. Savu ei puhahdellut piipusta. Hinaajan miehistön olisi pitänyt olla pitkällä lähtövalmisteluissa. Kummallista. Kajuutassa näkyi liikettä.
Hänellä oli oma pikavene ja kuljettaja reissujaan varten, mutta perjantaina kuski oli tullut kiukuissaan kertomaan, että moottorissa oli jotain vikaa. Vasta maanantaina saisi korjaajan kiinni. Niinpä Pelkosenniemelle olisi mentävä hinaajan kyydissä. Tai ainakin Autioniemen vastuulle, miten sieltä eteenpäin, sen selviää sitten, kun näkee miten työt siellä Autioniemessä sujuvat.
Autioniemi toi hänen mieleensä hyvät veneet, jotka kyläläinen veneentekijä oli uitolle tehnyt. Hän oli mennyt kylälle ja tokaissut, että ovatko veneentekijät Autioniemestä loppuneet. No eivät olleet tekijät loppuneet. Veneentekijä löytyi ja hän tilasi neljä venettä. Hyviä, erinomaisia ja tarkoitukseensa sopivia olivat. Tokaisu kiersi edelleen kylillä.

Kitiseltä, Luirolta ja Yliseltä Kemijoelta tulevat tukit seilasivat vapaana jokiuomassa, itsekseen. Puroista ne oli vonkattu matkaan. Pelkosenniemellä jokien yhtymäkohdassa oli joskus ryskettä, kun monesta suunnasta virtasi puuta ylen määrin. Hän muisti itse jääneensä veneensä ja kuljettajansa kanssa tukkien keskelle jumiin, kun tukit ympäröivät veneen ja painuvat yhä tiiviimmäksi peitoksi. Siinä ehti pelkokin läikähtää. Jos musertavat veneen. Joudun veteen tukkien alle. Rannalta oli sitten huomattu heidän ahdinkonsa ja hetken päästä suma oli selvitetty ja he pääsivät rantaan. Mutta pelon nostaman adrenaliinin villiinnyttämät näyt säilyivät mielessä pitkään.
Hän lähestyi hinaajaa. Hinaajat olivat jotenkin liikuttavia, hän ajatteli. Sitä ei nyt kehtaa kellekään kertoa, että muka liikuttavia, veneet. No liikuttavathan ne, pöllejä.
Uitto 6 näytti olevan tämä laiturissa oleva. Hinaajia oli paljon, peräti 136 koko Kemijoen uitossa, hän tiesi tilastot. Osa hinaajista oli pienempiä apuhinaajia, osa suurempia.
Monesta pyräästä, joiksi pieniä kupopuomien ympäröimiä kehälauttoja kutsuttiin, koottiin tarakka. Suuret hinaajat johtivat koko hommaa vetämällä sitten tarakat Luusuaan. Joessa veto sujui hyvin, mutta Kemijärvellä pyräät pääsivät joskus irti, kun tuuli tai myrskysi. Hän muisti sen kesän, kun Ailanganlahdesta jouduttiin keräämään myrskyn riepottelemaa puuta rannoilta miestyövoimalla, kun vesi oli laskenut. Se lisäsi kustannuksia ja kirosanojen määrää, kun miehet rämpivät mutaisilla ja kivikkoisilla rannoilla tukkeja kantamassa tai kekseillä vetämässä.

Kuutosessa oli huomattu uittopäällikön lähestyminen. Se herätti ikiaikaisen kunnioittamisen tulvahduksen miehistössä. Viikonloppu oli levätty, kuka perheensä kanssa, kuka jätkäporukassa korttia lyöden ja virvokkeita nauttien. Osalla paluu töihin tiesi melkein lepoa, huvit kun olivat niin raskaat. Seuraavat kaksi viikkoa vedettäisiin sitten tukkeja Autioniemestä Luusuaan.  Hitaasti mutta varmasti, pari kolme kilometriä tunnissa. Mitä se nyt tänne, mistä se tietää tulla, mitä mitä nyt.
Hän hyppäsi ripeäsi Kuutosen matalaan takaosaan. Miehistön liikettä näkyi edelleen kajuutassa. Hän asteli heitä kohti, he tulivat esiin yrittäen piiloutua toistensa taakse. Mitä ihmettä, hän ehti ajatella. Mitä täällä oikein on meneillään.
– Pitäisi päästä Pelkosenniemelle, ettekö te ole lähdössä, hän kysyi ja huomaamattaan ojentautui upseerin hahmoonsa. Se yleensä auttoi arvaamattomissa tilanteissa. Henkilökunnassa oli paljon sodan käyneitä, jota asettuivat sota-ajalta tuttuun kuuntelu- ja tottelemisasentoon. Vilkuilua.
–  Kapteeni on sairastunut. Ei voida lähteä, etummainen ryhdistäytyi.
– No mutta. Sinne on nyt päästävä. Kuka teistä tuntee joella olevat karit, hän kysyi ja antoi katseensa pyyhkiä miehestä toiseen ja takaisinkin. Yksi miehistä nosti kätensä.
– Sinä ohjaat laivaa Pelkosenniemelle, hän määräsi helpottuneena.
Lähtövalmistelut aloitettiin terhakkaasti. Koko henkilökunta velloi touhuissaan ja niin irrottauduttiin laiturista. Hän jäi seisomaan hinaajan takaosaan. Kulku oli tasaista, oli niin tyyntä.
Kemijärven taajama pienentyi hänen näkökentässään, uusi kirkontorni ylimmäisenä. Hän ei väsynyt katselemasta sen uljasta profiilia.

Kirkko valmistui muutama vuosi sitten saksalaisten polttaman puisen noin satavuotiaan ristikirkon tilalle. Amerikkalaisten luterilaisten kirkkojen taloudellista tukea siihen tarvittiin. Kellotapuli oli vanha, 1700-luvun lopulta. Siitä kerrottiin, että saksalaisten vetäytyessä sodan loppuvaiheessa oveen oli isketty lappu, jossa kiellettiin sitä polttamasta. Nicht brennen. Niinpä kellotapuli säilyi, vaikka suurin osa keskustasta oli savuavina raunioina. Säästyneet rakennukset sitten kemijärveläiset tulivat itse hävittämään seuraavien vuosikymmenten nousuhuumassa. Tapuli tulisi nousemaan otsikoihin muutaman kymmenen vuoden päästä, kun sieltä löydettiin muumioitunut vastasyntyneen ruumis. Puistattava tapahtuma.
Kirkon vieressä rannalla pappilat, uusi ja polttamiselta säästynyt vanha, täydensivät maisemaa.  Hän totesi, että niemekkeelle oli satoja vuosia tultu, siitä oli lähdetty ja siihen oli asetuttu. Kemijärven historiallinen hermokeskus.
Sipovaaran pienet talot häipyivät näkyvistä ensimmäisinä. Rautatiesillalla näkyi autoja matkalla keskustaan. Yhdyskunta oli herännyt.

Joen pinta välkkyi sinisenä, heippa hei, aamulla jo tervehdimme. Alkukesän ihanuus, tuore vihreys rannan koivuissa. Kemijoen rantaviivan yläpuolella aaltoili sinisenä vaarojen vyö, ei yhtä tasaista kohtaa. Hän melkein liikuttui luonnon kauneudesta. Oli kesän paras jakso ennen sääskien massaesiintymistä, joka vie hetkittäin täydelliseen epätoivoon. Luonto juuri herännyt elämän riemuun, samoin kuin ihmispolot riuduttavan kaamoksen, kylmyyden ja niukkuuden jälkeen.

Tohmon saaren kohdalla hinaaja seisahtui äkkinäisesti kuin seinään. Raapivan tussauksen äänivyöry kertautui sekunnissa rannoilta takaisin hinaajaan. Veneen etuosa nousi ylös, hän kaatui, sai partaasta kiinni, ei suistunut veteen, mikä onni. Vettä ryöpsähti matalasta peräpäästä hänen jaloilleen. Kajuutasta kuului mölinää. Hinaaja oli aivan vinossa, hän nousi vaivoin ylös, kömpi kajuuttaan.
– Sinähän sanoit, että tiedät karien paikat!
– Tämä oli ensimmäinen, kuului vastaus.

Kemijärven pappilan rantaa 1930-luvulla. Kemijärven kotiseutumuseon kuva, en ole kysynyt lupaa julkaisemiseen…
Kuva on siis otettu ennen sotia, saksalaisten polttoja ja Kemijärven vedenpinnan säännöstelyä, novelli kertoo 1950-luvusta

PS. Wordin asetukset eivät välity tänne sivulle enkä osaa niitä laittaa.
Osallistuin Uitto-novellilla Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun. Se ei päässyt palkintosijoille. Uitto julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -julkaisussa noin 10 kirjoituksen joukossa.

Joulukuinen Pähkinänsärkijä

Joulukuisena harmaana päivänä suunnistimme Helsinkiin. Tapasimme sukulaisia ja vietimme muutaman rattoisan iltapäivän tunnin heidän kanssaan. Illalla vierailun päätapahtuma alkoi Suomen kansallisbaletissa.

Pimeässä illassa vaelsimme Kansallisbaletin Töölönlahden puoleisen sisäänkäynnin luo.

Jouluinen Pähkinänsärkijä. Alminsalissa, balettioppilaitoksen kaikkien vuosikurssien opiskelijoiden esittämänä.  Isolla näyttämöllä esitetään pidempi versio, mutta me siis menimme katsomaan lapsenlapsen tanssia tässä opiskelijoiden esityksessä.

Paikalla oli paljon kaikenikäisiä lapsia, vanhempia ja isovanhempia. Katsomo oli aivan täynnä, kuten muissakin esityksissä. Esitys oli lyhennetty alkuperäisestä, mutta juoni oli näkyvissä.

Tanssit seurasivat toisiaan.  Pienen pienet tanssijat esittivät taidolla tanssinsa, miten he muistivatkaan kaikki kuviot. Eri vuosiluokilla oli omat tanssinumeronsa: espajalainen, arabialainen, kiinalainen, venäläinen tanssi. Pääosien esittäjien lisäksi hiiriä, sotilaita, enkeleitä, makeisia, kukkia ja lumihiutaleita.

Baletin edetessä alkoi nousta ihmetys. Miten suuri produktio olikaan kyseessä. Laskin myöhemmin esitteestä 150 nimeä. Koko oppilaitoksessa on 180 opiskelijaa, ala-asteikäisistä ammatillisen koulutuksen opiskelijoihin. Osa oli ikävä kyllä sairastunut. Ihmetys vaan lisääntyi.  Miten he saavatkaan kaikki asiat sovitetuksi yhteen noin sujuvaksi esitykseksi! Miten paljon työtä ja tanssitunteja onkaan tarvittu esityksen aikaan saamiseksi! Lapsenlapsi kertoi, että he olivat kaksi kuukautta harjoitelleet,  hänellä oli kaksi tanssia, jotka vuorottelevat tilanteen mukaan eri esityksissä. Lisäksi puvusto, lavastus, tekniikka…

Mutta ihmetys hiipui jonnekin pois. Tilalle tuli tanssien kauneuden aikaansaama hyvä olo. Tanssijoiden iloiset kasvot lähettivät lämmintä hehkuaan meille katsojille. Mielestä karisi ulkopuolinen maailma kaikkine ikävine asioineen. Pois hävisi korona, ilmastonmuutos, kansanvaellukset, kireä poliittinen tilanne, ihmisten välinen vastakkainasettelu, joka kirvoittaa rumia sanoja, tekoja ja saa unohtamaan yksinkertaiset kohteliaisuustavat ja toisten ihmisten huomioon ottamisen.

Leijuin hyvässä olossa. Kohosin tanssijoiden hyppyjen mukana. Hymyilin onnellisena, keskittyneenä vain tähän hetkeen. Olin yhtä kaunis kuin tanssijat, yhtä nuori, yhtä sutjakka, yhtä täynnä tanssin euforiaa.

Taide saa unohtamaan muun maailman ja luo uusia kauneuden maailmoja. Taide pelastaa maailman, kun yhä useammat ihmiset tyynnyttävät mielensä muiden ihmisten kassa taiteen äärellä, keskellä, mukana.

Otsakekuva on Pähkinänsärkijän esitteestä, näytöksessä kun ei saanut ottaa kuvia. Tuossa lumihiutaleiden tanssissa esityksen lopussa esiintyi lapsenlapseni.

Balettitossuja. Niitä kuluu tanssijalla monet vuodessa.

 

 

Ennuste negatiivinen – Henkisen lentoyhtiön kurkimatkassa

Pimeys laskeutui. Etsimme oikeaa bussipysäkkiä Turun linja-autoasemalla. Menimme sinne, missä eniten hämmentyneen oloisia odottajia. Yksi veti röökiä kiivaasti, siirryimme kauemmas tupakanhajusta.

Bussi kurvasi  pysäkille. Ulos tulivat mies ja nainen, vihreät tunikat, muutoin valkoisissa. Maskit tietenkin. Nimenhuuto. Eikö meidän nimiämme huudeta ollenkaan, vähän aloimme jännittää. Odotus kasvatti jännitystä. Olimme menossa Grus Grus -teatterin esitykseen Ennuste negatiivinen.

Lähtö Henkisen lentoyhtiön vuorolle Ennuste negatiivinen. Turun Sanomien kuva 8.11.2021 eli aikaisemmasta esityksestä

Pääsimme bussiin, runsas 10 henkilöä. Käsidesiä, maskit. Meidät ohjattiin istumaan bussin yläosaan. Etuosa oli eristetty verholla, takapenkki nauhoilla. Lähdimme liikkeelle Satakunnantielle ja kurvasimme palokunnan eteen. Meidät viittilöitiin ulos. Seisoimme ympyrässä ja sitten alkoi tapahtua.

En kerro juonta. Tapahtumat vyöryivät ympäri luoteisturkua. Yritin olla selvillä missä milloinkin olimme, mutta menin sekaisin jo aikaisessa vaiheessa. Turku on niin kovin laajentunut sen jälkeen, kun muutin pois. Pimeys kietoi meidät, sumu peitti ohitettavien rakennusten taloilla välkkyvät kyltit. Taidettiin osin mennä samoja teitä uudelleen. Oriketoa pitkin ristiin rastiin, ainakin. Muuallakin.

Bussissa tapahtui. Huolestuneita kasvoja, kiihkeää puhetta. Hoitotoimenpiteitä, siivousta. Pysähdys, ulos, ihmetystä, odotusta. Yllätystä toisensa perään. Ei osannut aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Mikä kuului esitykseen, mikä ympärillä kuhisevan yhteiskunnan sykettä.  Eikä sillä väliä. Kuten aikaisemmissakin Grus Grus -esityksissä, olimme tapahtumien keskipisteessä, tapahtumien jotka tapahtuivat meistä huolimatta. Tai meidän vuoksemme. Emme voi tietää.

Hoitajien arkipäivää. Turun Sanomien artikkeli 8.11.2021

Ympäröivä sumu tiivistyi. Pimeys pimentyi. Liikenne hiljeni. Yksinäinen bussi halkoi sumuista iltayötä, jostakin, jonnekin, onko sillä väliä. Irrallisuuden tunne kevensi mielen. Katse haravoi ohitettujen tehdasrakennusten sumussa himmeästi hohtavia kylttejä. Esitys vyöryi ympärillä. Kasvava ahdistus oli käsinkosketeltava.

Esityksen jälkeen luin Willy Kyrklundin novellin Prognos, negativ”, johon Grus Grusin esitys perustui. Olipa hyvä novelli. Ihmettelin, etten ollut aikaisemmin kuullut Willy Kyrklundista. Nyt tiedän, että hän eli 1921-2009, tunnettu suomenruotsalainen kirjailija ja ruotsinkielisen prooosan mestariksi mainittu.

Alkuperäinen novelli on rajumpi kuin esitys. Ehkä siksi, että se keskittyi yksilön kohtaloon. Hiukset nousivat pystyyn. Näinkin voi käydä ja ihmiset käyttäytyä toista ihmistä kohtaan tällä tavalla. Kannattaa todellakin lukea. Aion tutustua Kyrklundin tuotantoon tarkemmin.

Grus Grusin esitys oli tuotu nykyaikaan ja teemoina laajemmin ajankohtaiset terveydenhoitohenkilökunnan ja kulttuurialan vaikeudet, koronan ja liian vähäisen arvostuksen vuoksi. Grus Grus lennätti meidät henkisellä lentoyhtiöllään keskelle hektistä arkea koronan keskellä. Kunpa emme joutuisi keskipisteeksi tapahtumissa, jotka pakottavat terveydenhoitohenkilökunnan raastavien vaikeiden päätösten eteen.

Grus grus teki taas taattua laatua. Uudenlaista teatteria, mielikuvituksellista, osallistavaa, ajatuksia herättävää, joka saa mielen pulpahtelemaan pitkäksi aikaa. Osallistaminen ei kuitenkaan ollut rasittavaa. Ei meiltä mitään vaadittu, muuta kuin siirtymisiä henkilökunnan ohjeiden mukaan. Olimme tapahtumien keskipisteessä.

Saimme lähtiessämme käteen kirjekuorellisen tekstiä. Ohjaajien puheenvuoron, elinluovutustestamenttilomakkeet, nuotit Kun paattis pinnalla on -lauluun. Kaikki taas viimeisen päälle.

Mitähän keväällä on tulossa. Menen varmasti.

Esitystä ei saanut kuvata. Oheiset kuvat  ovat Turun Sanomien esityksestä kertovista uutisista.

Turun Sanomat 3.11.2021: Onko meillä varaa odottaa?

Turun Sanomat  8.11.2021: Poikkeustila bussin kyydissä

 

Sanoja sanoja kirjoiksi

Pitkään arvuuttelin lähdenkö vai en. Matka on pitkä, sinne ja takaisin kotiin. Pimeys alkaa vallata päivää jo iltapäivästä ja luntakin viskoo teille, jääksi asti.

Mutta sitten alkoi tehdä mieli lähteä jonnekin. Aamulla suunnata auton nokka pohjoista kohti, radio auki ja maisemat vilisevät. Niinpä ilmoittauduin Lapin kirjallisuusseuran Tekijöiden päivään, joka tänä vuonna järjestettiin Kemijärvellä, entisessä kotikaupungissani. Olen seuran jäsen ja osallistunut kuusi vuotta sitten Kittilässä Tekijöiden päivään, jossa esittelin esikoistani Vuotos-kirjaa.

Satoi vettä. Tihkua, vähän siis, mutta tauotta. Pyyhkijät touhusivat koko päivän. Odottelin lumirajaa ja Vuokatissa se oli. Ihmekös että siellä on niin paljon talviurheiluaktiviteetteja, lunta on. Tosin päivän vesisade oli lumen pintaa  laskenut. Mutta valkoista oli.

Sadepisarakatto, jossain Pohjois-Savossa

Matkalla näin lapsiani ja lapsenlapsia. Olipa mukavaa. <3

Seuraava päivä avautui aurinkoisena. Sateesta ei ollut tietoakaan. Poroja alkoi ilmestyä teille. Kuusamontiellä edessä ajavien autojen perävalot loistivat punaisina ja kaartoivat vasemmalle. Pääsin paikalle ja siinäpä poro jökötti jalat harallaan ja nuoli tien pinnasta suolaa, silmät vaan muljahtelivat päässä. Näitä tilanteita oli sitten Lapin puolella tuon tuostakin. Muutoinkin poroja näkyi paljon, osa tien penkalla syömässä ruohoa. Muistelen, että edelliselläkin vierailulla poroja näkyi paljon. Miksi tulevat nyt teille?

Rovaniemellä sitten oli täysi talvi. Valkoista lunta, pikkupakkasta. Pyhällä talvitohinat päällä. Rinteessä tuolihissi kuljetti ihmisiä ylös ja ladut odottivat hiihtäjiä.

Talvi on

Tekijöiden päivä keräsi Kemijärven Kulttuurikeskukseen runsaasti väkeä, laskin yli 60. Osalla maskit, suuremmalla osalla ei. Ilmeisesti paikkakunnan koronatilanne on maltillinen. Minä pidin maskia koko päivän. Ja maskista huolimatta minut tunnistettiin, vaikka olen asunut muualla 20 vuotta, sillä 2002 vuoden alusta muutin Loimaalle. Oli kuin noita 20 vuotta ei olisi ollutkaan, juttu luisti keveästi. Tosin päivitimme elämäntilanteitamme, lapsenlapsia laskimme ja kuvia näyttelimme.

Ohjelmassa oli tärkeimpänä vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneiden lappilaisten esikoiskirjailijoiden haastattelut. Ne toteutettiin hienosti, kun  haastattelija vaihtui kirjan aiheen mukaisesti. Tällöin jokainen keskustelu oli erilainen ja mielenkiintoinen. Kahdeksan kirjailijan haastattelu olisi voinut olla puuduttava kokemus, mutta nyt ei ollut.

Kaikista haastatteluista välittyi intohimoinen kiinnostus kirjallisuuteen ja se ilo ja mielihyvä, minkä kirjoittamisesta saa.

Tärkeitä ovat myös he, jotka kirjoja lukevat, saavat elämäänsä näkökulmia, mielipiteitä, lohtua, iloa, surua, yhteenkuuluvuutta. Ilman lukijoita ei olisi kirjojakaan.

E-kirjoista ja äänikirjoista myös puhuttiin. Kuitenkin kaikille meille tärkein on se kirja, jonka otat käteen, haistat, selailet, luet, palaat taaksepäin, suljet illalla kun käyt nukkumaan.

Tosin e-kirjojen ja äänikirjojen käyttö on tuonut uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Se on hyvä. Tosin samaan aikaan painettujen kirjojen määrä on vähentynyt.

Hieman tilastoja: Vuonna 2019 kirjamyynti  oli euroina 248 milj.  (+2 %), josta 9 % sekä e-kirjoja että äänikirjoja.   Kirjoista 58 % oli e- ja äänikirjojen osuus ja 40 % kirja-kirjoja. Kirjailijan kannalta hankalaa on se, että korvaus e- ja äänikirjoista on noin 65 senttiä, kun painetusta saa noin 3 e.

Kustantajan  puheenvuorossa Matti Ylipiessa kertoi, että runokirjoja ja novelleja, etenkin novellikokoelmia ei juuri oteta kustannettavaksi. Ei mene kaupaksi. Eniten menee sotakirjoja ja omaelämänkertoja. Että sillä lailla. Sitä on tullut julkaistua noita marginaalin kirjoja… Novellikokoelmia julkaistaan vain nimeä saaneiden romaanikirjailijoiden välitöinä. Eli ainoastaan pitkät tekstit, romaanit menevät kaupaksi.

Haastatellut kirjoittajat, ympäri Lappia. Takaa vasemmalta Laura Torvinen Torniosta (Kummitustarinoita), Posiolta Höyryhatut (Nämä värit eivät ole tämän maailman), Kirsi Karhu Rovaniemeltä (Unelmalista), Mirjami Hiltunen Kittilästä (Siirin ja Santerin hoviväki), istumassa vasemmalta Kari Tallavaara Pelkosenniemeltä (Moukku),  nuori kemijärveläinen runoilija – etunimi ja runokirjan nimi hukassa – Tervola, Tuomo Pirttimaa Kuusamosta (Hete),  kirjailija Länsi-Lapista – nimeä en muista, kirjan nimissä oli Kiehisiä. Kunpa olisi ollut luettelo heidän nimistään ja kirjoistaan.
Järjestäjät Tuula Luiro ja Pekka Iivari jakoivat haastatelluille muistot Kemijärvestä. Tuula muuten valittiin Lapi Kirjallisuusseuran uudeksi puheenjohtajaksi. Onnea!

Musiikkiopiston oppilaat esittivät musiikkia ja voi, miten taitavia he ovat! Mieleeni muistuivat oppilaskonsertit, joita kävin kuuntelemassa Kemijärvellä asuessani melkein joka kuukausi. Oli hienoa seurata oppilaiden kehittymistä pienistä oppilaista taitaviksi soittajiksi. Muutoinkin Kulttuurikeskuksen sali sai mieleeni vyörymään lukuisia tilaisuuksia,  koulutuksia, seminaareja, tapahtumia, näytelmiä (myös itse esiinnyin Tulipunakukassa), konsertteja, Vuotostilaisuuksia… Niitä mahtui kymmenittäin vuosiin 1986-2002. Kulttuurikeskus valmistui vuonna 1986 hienolle paikalle Pöyliöjärven rannalle.

Kulttuurikeskuksen ikkunoista avautuu hieno näköala Pöyliöjärvelle. Tapahtuman kunniaksi lukuisat jätkänkynttilät loimusivat ympärillä.

Tapahtuma oli varsin hyvin järjestetty. Kaikki oli otettu huomioon. Tarjoilut olivat erinomaiset, porokeitto mahdottoman hyvää ja kampanisut pehmeitä ja makoisia. Tunnelma oli käsinkosketeltavan mukava, iloinen ja välitön. Kävin monia keskusteluja muiden osallistujien  kanssa. Sain muutaman kirjani  myydyksi ja myös vaihdoimme toisten kirjoittajien kanssa kirjojamme. Ostin itse pari kirjaa. Lisäksi annoin näytteen tuotannostani 😉 kemijärveläiselle kirjallisuuden opettajalle.

Täytyy vielä kertoa, että Kemijärvelle on muuttanut nuoria luovia ihmisiä, jotka osallistuvat kulttuurielämään. Kuulinpa lausahduksen, että Kempasta tehdään Kirjoittajien kaupunki. Menestystä hankkeelle!

Lopuksi juttelin pitkään Atrain&Nord -kustantamon (entinen Nordbooks ja Atrain-kustannus yhtyivät) Matti Ylipiessan kanssa. Nordbooks julkaisi syksyllä 2014 Vuotos-kirjani. Olimme pari vuotta sitten yhteydessä Kolmas tanssi –käsikirjoituksestani ja Matti oli siitä silloin kiinnostunut. Kirkenesin residenssivierailulla sitten luovuin  koko kirjan kirjoittamisesta, koska mieleni täyttyi ristiriidoista: saako ei-saamelainen kirjoittaa saamelaisten asioista, onko se kulttuurista omimista, yritänkö vaan ratsastaa sillä suosiolla, joka tällä hetkellä on saamelaiskulttuurilla?

Mutta käsikirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Jeff, Lewatle ja Neo katsovat kummissaan. Tarina jäi kesken, eikö sitä jatketa….

Matti rohkaisi kirjoittamaan tarinan loppuun ja lähettämään hänelle.  Katsotaan sitten uudestaan. Josko tarina päätyisi kirjaksi.

Hyvillä mielin lähdin takaisin Pyhälle. Seitakerossa lepäsin, tein kävelyjä kirpenevässä pakkasilmassa ja ihailin edelleen, Seitakeron 26 vuoden jälkeenkin, läheisiä maisemia. Rinteessä muuten on aika myllerrys, hotellin tasanteelle ja lähirinteeseen rakennetaan runsaasti taloja. Hmmm….

Hotellilla nautin jättirapuja virvoittavan juoman kera
Opastuskeskuksessa täytyy aina käydä. Jotain uutta joka kerralla. Nuo kun oppisi…

Nokia-näytelmä

Se oli kolmanneksi viimeisin Nokia-näytelmän esitys. Olimme saaneet liput joululahjaksi melkein kaksi vuotta sitten – ennen koronaa. Sitten koko Suomi sulkeutui keväällä 2020 ja liput jäivät odottamaan lipaston laatikkoon.

Lauantai-iltapäivänä astelimme taas Itsenäisyydenaukion puiston läpi Turun kaupunginteatterille. Huokailin puiden ja vihreyden perään, kohta se on tässä mennyttä. Lehtitietojen mukaan kyseessä oli kahden kauppa siinä mielessä, että uuden konserttitalon saanti Itsenäisyydenaukiolle varmisti Rettigin entisen tupakkatehtaan saamisen Taiteiden taloksi. Miksei sitten molempia? Taas kerran voin todeta, että kaikki kansanosat ja päättäjät eivät arvota asioita samalla tavalla kuin minä. Sigh. Siis haluanhan minä uuden konserttitalon, mutta ei ahdettuna puistoon kaupunginteatterin, virastotalon ja WAM:n väliin.

No sitten itse Turun kaupunginteatterin Nokia-esitykseen. Tiesin etukäteen, että se kertoo Nokia-brändistä. Odotinkin tavanomaista teatteria, mutta sain odotuksissani pettyä. Esitys oli nimittäin erittäin hyvä. Nokian historia kerrottiin mielikuvituksellisella tavalla sekä tekstin käsittelyn, huumorin, lavastusten että näyttelijätyön osalta. En pitkästynyt hetkeäkään eikä nukahtamisesta (mitä on joskus teatterissa tapahtunut) ollut puhettakaan.

Näyttelijöitä oli kahdeksan, kaksi naista ja kuusi miestä. Kaikki olivat pukeutuneet harmaisiin pukuihin, naiset hameisiin. Näin he näyttivät toisiltaan ja vaihtoivat rooleja kertomuksen edetessä. Pääosassa Jorma Ollilaa esitti Taneli Mäkelä.

Samoin lavasteita käytettiin todella mielikuvituksellisesti ja 1960-luvulta muistamani pyörivä lattia oli ahkerassa käytössä. Välillä noustiin näyttämön pinnasta ylöspäinkin.

Teksti oli mehukasta. Näyttelijät toimivat myös kertojina. Huumoria oli mukana niin, että täysi katsomo hörähteli useaan otteeseen. Väliaplodejakin annettiin.

Niinpä sukelsin nettiin etsimään tietoa tekijöistä. Tekstin oli laatinut minulle tuntematon kirjoittaja, Sami Keski-Vähälä. Hänhän onkin kirjoittanut paljon näytelmiä, mutten ole ennen hänen nimeensä törmännyt. Nyt odotan innolla häneltä jatkoa ja aion mennä tulevia produktioita katsomaan.

Ohjaajana on ollut Mikko Kouki. Hän onkin tuttu aikaisemmista töistään.  Hienon näytelmän hän on luonut.

Kaiken kaikkiaan virkistävä elämys täydessä teatterissa. Menimme esityksen jälkeen seuralaisinemme syömään Pippurimyllyyn – tuttu paikka opiskeluvuosilta. Kertailimme näytelmän tapahtumia ja muistelimme, mitä Nokia eri vaiheissaan on meille merkinnyt – ja koko Suomelle ja koko maailmalle.

Yhtä slogania jäin odottamaan: Nokia – Connecting Peopleluki Salcompilta saamissamme T-paidoissa, kun mainostimme Nokiaa kemijärveläisten oppilaiden kanssa Japanin matkallamme.

Ennen esitystä oli lavalla henkilö ohjaamassa penkkeihin asettumista (paikkoja ei oltu määrätty, ainoastaan rivit eikä sitten päässytkään lipussa olevalle riville, kun ihmiset olivat menneet istumaan minne sattuu – takaisin paikkavarauksiin!). Hän muistutti kuvauskiellosta mutta antoi taltiointiluvan ruotsalaisille striimaajille. Niinpä kävikin, että ystävättäreni katsoi samaa esitystä Ruotsissa! Hieno homma tämä tekniikka! 😉