Aihearkisto: Kulttuuri

Gamvik, Slettnes – 71°05′22.6″N – 28°13′06.2″E

Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä.  Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.

Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.

Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään   saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan.  Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.

Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.

Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.

Gamvikin jälli on muisto ajoilta, jolloin kuivakalan tuottaminen oli Gamvikin keskeisiä toimintoja. Jälli pystytettiin todennäköisesti heti sodan jälkeen ja se oli käytössä 1960-luvun lopulle asti.

Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.

Yhteysalus Gamvik on rakenteeltaan hyvin vankka.  Sen on rakentanut J.R. Aasín veneveistämö Vestesissä. Vain kaksi tämäntyyppistä venettä on säilynyt, toinen on Berlevågissa.
Vanha vene  Gamvikin museon edustalla
Slettnesin majakka

Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.

Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.

Seinän paksuus näkyy ikkunan kohdalla. Miten ihmeessä tämä on pystytty rakentamaan yli 100 vuotta sitten?
Majakan portaikon nuppi. Miten monet kädet ovatkaan siihen tarttuneet, karheat, isot, känsäiset…
Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?
He juoksevat vastaan meitä
Moikka moi

Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalle ja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.

Kollfjordenin rantatunturi

”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.

Lähteet: Kalatehtaasta museoksi, Gamvik Museum, esite
Slettnes lighthouse – esite

 

Lähimatkailua – Somerolla

Oli ihana päästä valmiiksi suunnitellulle matkalle mukaan. Sitä on elämänsä aikana järjestänyt niin paljon kaikenlaista, että tietää miten paljon työtä reissut vaativat. Nyt sai vaan nauttia.

Somerolle oli lyhyt matka, alle tunnin. Kymppitieltä lähti etelään päin kiemurainen tie, 53 mutkaa, olen laskenut uimahallireissujen yhteydessä, silloin kun Loimaan uimahalli oli remontissa pitkään. Mutkatko olivat luoneet mieleeni kuvitelman Somerosta. Ja se keskusta, jossa olen ennenkin käynyt ja ihmetellyt kaupunki-nimitystä. Kaukana kaupungista, olin ajatellut.

Ensiksi menimme Hovilan kartanoon. Esittelijänä oli Arja Torkkomäki, joka on alenevassa polvessa kartanoon liittyvää sukua. Hän kertoi antaumuksella talon historiasta, siellä eläneistä ihmisistä, heidän kohtaloistaan ja vaikutuksistaan taloon. Hänen oma suhteensa kartanoon, sen kunnostamiseen, hankittuihin esineisiin ja rakkaudesta vanhaan oli mielenkiintoista ja kunnioitusta  herättävää.

Kuuntelemme Arja Torkkomäen esitystä. En kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen
Taidokas!
Kauneus on yksityiskohdissa.
Hovilan pakarin leipävarras. Muistanpa lapsuudestani Jalavanrannan tuvan katossa olleen leipävartaan. Leipä oli niin kovaa, etteivät hampaani pystyneet siitä palaa puraisemaan. Niinpä imeskelin.

Hovilan kartanon vintin ylisillä oli näyttely 50-luvusta. Monta tuttua asiaa!

Lapsuuteni vauvanvaunut.

Kartanoita näytettiin sitten monia muitakin. Niihin ei päässyt sisälle,  mutta tieltä ihmettelimme komeita rakennuksia ja pihoja, miten paljon niitä olikaan ja miten hyvin pidettyjä. Opas kertoi tarinan siitä, miksi Somerolla on niin paljon kartanoja: Venäjän tsaari tapatti kaikki aateliset, mutta alkoi katua ja päätti hankkia Ruotsista aatelisia takaisin Venäjälle. No, Someron kohdalla osa aatelisista putosi kyydistä ja asettui sinne.

Vierailimme myös Torppamuseossa. 1800-luku on museoissa hyvin edustettuna. Miten nykyaika tullaa esitettelemään museoissa? Ei varmaan perusteta kokonaisia museoita nykyiselle aikakaudella?

Härkätien varressa sijaitseva Torppamuseo kuvastaa 1800-luvun loppupuolen maalaiselämää. Torpan päärakennuksen lisäksi museo koostuu kahdestatoista 1700- ja 1800-luvun rakennuksesta, jotka on siirretty Somerolta ja lähipitäjistä. Vihkiäiset pidettiin 19.8.1956.
Päreitä. Katoavaa kansanperinnettä? Onko tulevaisuudessa osaajia?
Kävimme myös kirkossa. Sakastin ikivanhassa kaapissa oli kaunis sarana.
Katja Aarikan Someron kirkkoon suunnittelema ja toteuttama hääryijy. Kaunis! Katja Aarikan töistä oli myös museo. Siellä oli esineitä, joita löytyy meidänkin kaapista. En tiennyt niiden olevan Aarikan suunnittelemia.

Uutta oli myös, että Someron läpi kulkee Paimionjoki. En ollut sitä aikaisemmin hahmottanut. Soraharjut olin tiennyt, somerohan tarkoittaa sorakkoa.

Pitkin päivää toistuivat suomalaiseen kulttuurielämään liittyvät suurhahmot: Unto Mononen, Rauli Baddig Somerjoki, Katja Aarikka, Kai Linnilä, Kaari Utrio, Mauri Antero Numminen. Eipä ole moneenkaan pieneen kuntaan liitettävissä näin montaa kansakunnan kaapin päälle ulottunutta henkilöä. Vähitellen tajuntaan tunteutui, että jotain erinomaista on Somerossa. Vai sanotaanko Somerolla, en tiedä.

Opas kertoi omasta kouluajastaan ja siitä, miten heitä kannustettiin toteuttamaan itseään. Tämä kannustus on jalostunut oppilaissa, vapauttanut heidät toteuttamaan lahjakkuuttaan ja luomaan aivan uutta suomalaiseen kulttuurielämään.

Kierroksen kestäessä tein myös huomion, että kaikkialla oli paljon isoja vanhoja puita. Ne ovat minun mielenmaisemassani sivistyksen mitta.

Seuraavana päivänä menin Loimaan uimahalliin. Järkytyin. Parkkialueen ja urheilukentän kaikki puut oli merkitty kaadettaviksi. MIKSI?

 

 

Sitä ihmistä en unohda

Hän oli silloin 22-vuotias, ja minä olin 14 vuotta, ja me vietimme kesän yhdessä. Kesä oli sellainen, kuin se Turun saaristossa on. Oli tuulisia päiviä, jolloin meri velloi tummanharmaana ja pelottavana, ja pilvenriekaleet kiitivät kovaa vauhtia yläilmoissa. Puut kumisivat kumeasti ja etäisesti, ja näinä päivinä me pysyttelimme sisällä talossa, joka tuntui myös hämärältä ja kostealta. Pelasimme korttia ja luimme, ja levysoitin soitti muutamia levyjä. Ja hän vaelteli huoneissa päällään venynyt villapusero.

Sitten oli sellaisia häikäisevän kirkkaita päiviä, jolloin meri välkehti sinisenä ja ystävällisenä, ja me juoksentelimme uimapuvuissa ja otimme aurinkoa. Minä muistan aina sen Suomen kesän, jossa me olimme ja jonka aikana opin tämän naisen tuntemaan ja muistamaan hänet koko elämäni.

Hän oli minua 8 vuotta vanhempi, mutta hänen mielensä ja tapansa olivat pysyneet nuorekkaina tai sitten minä olin vähän pikkuvanha. Hän oli minulle toveri, ystävätär, liittolainen. Me olimme koko kesän yhdessä. Me pelkäsimme yöllä kummituksia, iltaisin pimeän vaaroja ja päivisin myrskyävää merta, jonka yli meidän piti soutaa päästäksemme huvilalta. Me ihailimme yhdessä kuuta, joka kellitteli elokuun taivaalla kuin tuore juusto. Me kerroimme elämämme toisillemme, ja hän oli hyvä kuuntelija. Hän oli todella elänyt myrskyisästi. Hän oli neljän vuoden aikana saanut niin paljon aikaan, kuin joku muu ihminen koko elämänsä aikana. Nyt hän oli aivan rauhallisesti koko kesän. ”Ehkä minä tulen vanhaksi, kun ajattelee, 23 vuotta pian”, sanoi hän.

Joskus hän oli laiska kuin vanha kissa, joka haluaa vain maata lämpimässä paikassa ja litkiä kermaa. Hän tosin makasi suunnattomassa nojatuolissa ja luki romaania. Sitten hän yhtäkkiä saattoi saada tarmonpuuskan ja ruveta siivoamaan koko taloa. Aamuisin hän nukkui kauan, hänen ennätyksensä oli puoli yhteen asti. Ja vastapainoksi illalla valvoimme kahteen. Mutta loppukesällä hän alkoi nousta aikaisin ja saada tarmonpuuskia useammin kuin alkukesästä.

Hänellä oli ilmiömäinen tapa kadottaa tavaroita. Kerran hän etsi korvanappiaan lähteäkseen kaupunkiin. Ja kun sanoin sen olevan saunan takan päällä, hän katsoi minua epäluuloisesti ja meni hakemaan sen sieltä.

 Niin se kesä meni. Joka päivä toi mukanaan jotain yllättävää hänestä. Hänen makunsa, mielimusiikkinsa, hänen tapansa upposivat mieleeni ja muodostivat siellä uuden katsontatavan kaikkeen.

Päivä päivältä aloin pitää hänestä aina vain enemmän, ja elokuun lopussa hän oli minulle hyvin läheinen. Olin niin tottunut hänen läheisyyteensä, että ero hänestä alkoi mielessäni tuntua kauhealta. Mutta säälimätön syksy tuli, ja erosimme eräänä perjantai-iltapäivänä. Minä itkin, ja hän itki. Minusta tuntui, aivan kuin joku ruumiinosa olisi riistetty pois. Soudin aivan kuin unessa lahden yli, ja samalla tuttu niemi katosi silmistäni, samalla katosi kesä. Ja samalla tuntui katoavan koko elämä.

Elin koko syksyn kaivaen häntä, ja vasta jouluna näin hänet. Mutta ympärillämme oli paljon ihmisiä, emmekä voineet jutella. Mutta vaikka olisimme olleet kahden kesken, tuskin minkään olisi enää ollut samanlaista. Hän kuului siihen kesään.

Sitten seuraavana kesänä vietin hänen kanssaan viikonlopun maalla. Emme silloinkaan olleet aivan kahden, mutta tunnelma oli läheinen.

Aina kun näen hänet televisiossa, tulee mieleeni tuo kesä, jota en ikinä unohda. Ja vaikken koskaan enää tapaisi häntä, juttelisi hänen kanssaan niin kuin silloin, hän on mielessäni ja pysyy siellä.

Edellä oleva teksti kouluaineeni Pyllissä eli Puolalan yhteislyseossa Turussa keskikoulun viidennellä luokalla eli 15-vuotiaana.

Arvosana 7 ( ½ sutattu yli). Palaute punaisella kynällä: Ei tunnu mukavalta, kun jää henkilöllisyys aivan avoimeksi. Vaikket nimeä mainitsisi, olisi selvitettävä miten olitte tutut, miten jouduitte viettämään yhdessä kesää.
Opettaja oli sama kuin Rouva Muttisen alennusmyynti -aineessa.

Sinä kesänä, 14-vuotiaana
Tapaamisemme kolmen vuoden kuluttua

Rouva Muttinen ja alennusmyynnit

Rouva Muttinen on eräs aivan tavallinen naisihminen, joka pitää vaatteista ja tietysti setelien kahinasta. Joulun jälkeen alkavat aina alennusmyynnit, senhän tietää jokainen. Mutta tänä vuonna rouva Muttinen oli tehnyt päätöksen, sillä hän oli päättänyt olla menemättä alennusmyynteihin, ja hän ajatteli olla kaikki päivät kotona hoitamassa lapsiaan.
                         Mutta sitten sattui, että eräs tuttavarouva maalta pyysi, että rouva Muttinen ostaisi hänelle puseron alennusmyynnistä. Rouva Muttisen täytyi siis mennä alennusmyyntiin. Hän ajatteli, että kun hän menee aivan ennen kello viittä, niin hän ei yksinkertaisesti ehdi ostamaan mitään turhaa.
                      Niinpä rouvamme lähti Lahtisen tavarataloon alennusmyyntiin. Siellä oli aika paljon ihmisiä, ja rouva Muttinen sai käyttää kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen lähelle ostopöytää. Siellä oli kaksi rouvaa tappelemassa aivan ihastuttavasta ostoskassista. Rouvamme ehdotti kompromissiratkaisua, kun nämä kaksi rouvaa pyysivät häntä ratkaisemaan asian, ja rouva ratkaisi asian ottamalla laukun itse. Maksettuaan laukun hän lähti poispäin, mutta muisti sitten puseron, jota hän oli tullut ostamaan. Rouva Muttinen suunnisti vaateosastolle, ja siellä eräs myyjätär esitti hänelle puseroa, joka oli joulukiireessä likastunut edestä, ja se myytiin siksi alennuksella. Rouvamme osti sen ajattelematta, lähtisikö tahra pois. Rouvamme lähti edelleen ja näki erään myyntipöydän luona suuren naisjoukon, ja rouva Muttinen päätti ottaa selvää, mitä siellä myytiin. Siellä myytiin aitoja pukinnahkakäsineitä á 10 mk pari, ja rouvamme osti kaksi paria aikoen lahjoittaa niitä ystävilleen merkkipäivinä. Sitten hän näki puolihameita, joiden aikaisempi hinta oli ollut 45 mk ja alennettu hinta oli 15 mk, ja koska alennus oli 30 mk, päätti hän ostaa yhden. Sitten rouvamme osti vielä kengät, hartiahuivin ja sukat, syksyn muotiväriä.
                         Kotona rouva Muttinen tarkasteli tavaroitaan. Laukun hän oli saanut yhdeksällä markalla, entinen hinta oli 15 mk, joten voitto oli 6 mk. Tosin hän huomasi, että lukko oli rikki ja toinen sanka oli katkeamaisillaan. Puseron voitto oli 27 mk, ja sehän on paljon. Mutta pesussa puserossa ollut tahra ei lähtenyt, vaan levisi, ja pusero venyi joka suuntaan, mutta perheen teini-ikäinen tyttö hyväksyi sen ilomielin. Suurin pettymys oli pukinnahkakäsineiden kohdalla. Ne eivät mahtuneet kenenkään perheenjäsenen käteen, ja sormiosat olivat suhteettoman pienet. Mutta rouva Muttinen lohduttautui sillä, että voittoa oli 7 mk. Sekä hame että kengät olivat liian pienet rouvan mitoille, mutta tytär sanoi haluavansa ne, sillä hän sanoi menevänsä niillä naamiaisiin. Ja sukat olivat ainoat sopivat, vaikka ne olivat syksyn 1961 muotia. Herra Muttinen hakkasi kyllä päätään seinään kuultuaan ostoksista, mutta rouva Muttinen lohdutti häntä sillä, että  oltiinhan koko asiassa voitettu lähes 50 mk.

Tämä on keskikouluaineeni neljänneltä luokalta syksyllä 1964, koulu oli Pylli eli Puolalan yhteislyseo Turussa. Olin silloin 14-vuotias.
Arvosana aineesta oli 7-, ja huomautus tuli pilkkusäännöistä. Ne tuntuvat olleen kaikkea muuta tärkeämpiä asioita. Minun mielestäni aine on kekseliäästi ja humoristisesti kirjoitettu, mutta sisältö on kait ollut toisarvoinen asia. Tai ehkä olen vaan puolueellinen.

Kansakoulussa sai kolme arvosanaa: sisältö, oikeinkirjoitus ja puhtaaksikirjoitus, aine kun kirjoitettiin musteella korjattuna puhtaaksi. Se arvostelu tuntuu oikeudenmukaisemmalta. Huom. käytössä oli arvostelu, vasta 1970-luvun lopulla siirryttiin arviointiin. Olin silloin jo itse opettajana.

Omakuva 8-vuotiaana

Sydäntalvella – kansallisteatterissa

Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.

Matkalla teatteriin kävimme Oodissa, mistä avautui Kansalaistorille näkymä ja taustalla tulevaan näytelmään kiinteästi liittyvä Eduskunta

Kävimme teatterissa, suomalaisuuden ytimessä eli Kansallisteatterissa. Näytelmänä oli Ensimmäinen tasavalta.

En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.

Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).

Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän  ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…

Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.

Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.

Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.

Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä  täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.

Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!

Pastaa oli kahdenlaista, samoin pizzaa. Alkupaloja oli kolmea laatua. Sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja mehän jaksoimme!
Kaiken päälle tiramisua ja kahvia
Hotellin ikkunasta avautui kaunis maisema Ruttopuistoon. Sieltä minulla on muistoja 1970-luvun lopulta, mutta enpä kerro!

Olen lukenut, katso Luettua-sivu

Rämö Satu: Hildur
Lehtolainen Leena: Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita

Kesken on muuten Finlandiavoittaja Iida Rauman Hävitys

 

Olen lukenut vuodenvaihteessa

Ulkona maisema on vaihtanut asuaan täydellisestä talvesta tällaiseen ilmastonmuutostalveen. Joen vesi on parhaillaan nousemassa tulvakorkeuteen, kun lumet ovat sulaneet oikeastaan kaikki. Kaksi päivää on lisäksi satanut, eilen vettä ja tänään räntää.  Ylläoleva kuva on otettu muutama päivä sitten. Lunta ei ole nyt kuin ojien pohjilla ja kasojen pohjina. Mikä nyt onkaan mukavampaa kuin viettää pirttipäivää ja lukea.

Olen muuten ottanut viime aikoina kirjastosta lukemista uutuushyllystä. Ja hyviä ovat olleet, parhaimpana mielestäni  Petra Rautiaisen Meren muisti. Se antoi vihjeitä jopa omaan  kirjoitustyyliin, jos vielä jotain kirjoitan.

Lukemista odottavat vielä lahjoiksi saadut Iida Rauman Hävitys ja Satu Rämön Hildur.

Lista on marraskuun lopulta tammikuun puoleenväliin.
Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta
Groff Lauren: Mestarinna
Hausman Romy: Lapsikulta
Schatz Roman: Kohtaus
Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain
Rautiainen Petra: Meren muisti
Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista
Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys
Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa
Pekkarinen Sofia: Elämänpeli
Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Katso Luettua-sivu.

Ostin ilokseni uuden kukan: Kangaroo Paw eli kenguruntassu. Aivan uusi tuttavuus.

PS. Mitä yhtäläisyyttä huomaat näissä viidessä kirjassa? Kaikki ovat eri kuvittajien ja melkein kaikki eri kustantajien tekoa, mutta vaalea vihreä-vaalea turkoosi näyttää olevan päivän väri. 😉

Vastuulliset, Vanhatalo, PauliinaTomun ja tuulen maa, Hannah, KristinMeren muisti

Valon polulla Turussa joulukuussa 2022

Itsenäisyyspäivän ilta alkoi hämärtyä kun saavuin Turussa  Tuomiokirkkoaukiolle. Olin käynyt vanhempieni haudalla moikkaamassa ja viemässä kynttilän (sellaisen ajastimella olevan ledin, joka palaa joka päivä kuusi tuntia). Lunta oli jonkin verran, kirkon kaikkia kävelyreittejä ei pystynyt kulkemaan. Kulman takaa pilkisti kuusi, tällä kertaa Loimaalta.

Kaunis on, sopusuhtainen lajinsa edustaja, saanut kasvaa valossa vapaasti. Jostain syystä kuusen uutisoitiin olevan Mellilästä, vaikka se oli kasvanut 9-tien toisella puolella Pappisissa.

Tapasin vanhat ystäväni, joulutraditio tämä jo on. Viisikymmentä vuotta sitten – ehkä ylikin, kun emme ihan tarkkaan muista esitapaamisiamme – tutustuimme ja koimme merkityksellisiä vuosia samoissa ympyröissä. Yhteys on säilynyt huolimatta ruuhkavuosista ja tuhannen kilometrin etäisyydestä. Selfie piti ottaa ja lähettää jouluterveiset muille Liisan ystäville. Brahen puistossa joimme M:n tarjoilemaa glögiä, mutustelimme pipareita ja hetken vertailimme kolotuksiamme, niitä vääjäämättömästi pulpahtelevia.

Me kolme Liisan ystävää. Herättelimme ajatusta, että josko ensi kesäkuussa kokoontuisimme taas koko joukolla Pyhälle ja Sodankylän filmifestivaaleille, kuten yhdeksän vuotta sitten. Kuka tietää. Ei kuitenkaan kannata lykätä, tässä iässä.

Sitten lähdimme Valon polulle. Viime vuonna se järjestettiin eka kertaa Turussa kolmessa puistossa. En käynyt kokemassa. Nyt Valon polku kulki Aurajokea myötäillen Turun linnaan saakka. Viisi kilometriä, neljän päivän ajan. Oli viimeinen päivä.

Väkeä oli lähtenyt liikkeelle paljon, tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia. Autojono oli katkeamaton. Parkkipaikkoja kiersi jonot myös, itse löysin viidessä minuutissa.

Varsinainen Valon polku alkoi Aurasillan jälkeen. Tapahtuman pääteos oli englantilaisen ”Jigi” Cochranen sadasta kookkaasta valoliljasta rakentuva kukkametsä Flower Forest Aurasillan ja Teatterisillan tuntumassa.

Katsojia oli tungokseksi asti. Olivat sammuttaneet valot kotoa, jättäneet linnan juhlien televisioinnin katsomatta – ja sähköä säästyi! Valon polun ledit eivät paljoa kuluttaneet.
Svarte Rudolf juhlavalaistuksessa.
Papa Joe ja kauniit kukat.
Kaupungintalo kauniisti valaistu.
Väriä vaihtavat neljä metriä korkeat kukat taisivat olla koko polun kaikkein hienoimmat. Kukat heijastuivat joen peittäneistä pyöreistä jääähyhmälautoista, katso otsakekuva.
Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat- näytelmän mukaisesti teatterisilta oli saanut kausikoristelun, jota heijastui henkeäsalpaavasti joen jäähyhmäkertymissä.

Wäinö Aaltosen museon ympäristössä oli vedenalaisen maailman värit ja valot, jotka oli toteuttanut Antti Kulmala. Teoksen nimi oli Dimension X. Emme kuitenkaan lähteneet museon taakse puistoon.

WAM – Wäinö Aaltosen museo ja täysikuu vai onko nuo katuvaloja…
Valon polun teemana oli vesi. Myllysilta oli kuin vedessä kelluva laiva – alittaessa sen totesi pohjan olevan metallia, kuten laivan pohja.

Förillä siirryimme toiselle puolelle jokea. Föri oli  Love boat – rakkauden lautta, mutta siitä ottamani kuva epäonnistui. Joen ylittäjiä oli paljon, mutta hyvin mahduimme.

Läntisen rantakadun erään talon seinään toistettiin Marjo Haapasalon konseptoima monitaiteellinen audiovisuaalinen teos, joka muistutti miten tärkeää on vaalia Aurajoen monimuotoisuutta. Tämä teos vähän puistatti, kun ensinäkymässä neidon hiukset velloivat vedessä kuin hukkuneen.

Merenneito

Linnaa lähestyttäessä alkoivat hahmottua valaistut nostokurjet. Kari Kola halusi installatiollaan Valonnostaja luoda maksimaalisen kontrastin nosturien nykytilan ja valoteoksen välille, kertoo esite.

Nostokurkien nimitys tuli selväksi kun ne näki kunnolla valaistuina.

Hieno oli S/S Boren kannelta valaistu korkea valopatsas, joka ulottui jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Sperry-valonheitintä on käytetty toisessa maailmansodassa valaisemaan vihollisen pommikoneita. Carbon Arc -teoksen oli toteuttanut optiikan professori ja valotaiteilija Ivo Schoofs, joka oli löytänyt valonheittimen Yhdysvalloista, missä joku halusi päästä eroon isänsä keräilyromusta. Toisen romu – toisen aarre -sanonta toteutui.

Sigyn  ja täysikuu. Ehkäpä WAMin  kuvassa toinen valoläikkä oli kuu.

Lähestyimme polun loppua. Turun linna oli valaistu. Pitääpä käydä sisällä ajan kanssa, viime käynnistä kun on varmaan yli 40 vuotta.

Turun linnan pohjoisseinä.
Pyöreä torni.

Linnan itäseinään heijastettiin Valon polun Vesi ja meri -teeman mukaisesti high power -teos Turku 1827. Teos avaa näkymän Turkuun melkein 200 vuotta sitten – jos kaupunki ei olisikaan palanut syyskuussa 1827. Teoksen oli toteuttanut pelisuunnittelija Jonathan Biz Medina, joka oli leikitellyt ajatuksella, että Turku olisi vajonnut veteen – viittaus ilmastonmuutoksen aiheuttamaan merenpinnan nousuun.

Turku 1827 – jos ei olisikaan palanut vaan vaipunut veteen…

Viimeinen teos oli katsottu. Mielet tyyninä ja kylläisinä kiersimme linnan eteläpäätyyn, joka oli tietenkin valaistu. Taas mieleen hiipi ihmetys, miten silloin aikoinaan tämä linna on rakennettu.

Linnan eteläseiniä.
Ikoninen Turun linna, vähän eri näkövinkkelistä.

Bussilla pääsimme torille. Koettiin sekin, että bussi oli niin täynnä, että kyytiin pyrkiviä jouduttiin jättämään pysäkille.

Kävelimme ensi kertaa uudella Kauppatorilla. Toriparkin rakentaminen oli kestänyt monta vuotta.

Kauppatorilla Ortodoksikirkon edessä väriä vaihtava Riite oli hieno ja kuusi myös.
Uudella torilla piti ottaa selfie valokäytävän suulla – ja saimme kuvaan tuntemattoman miehen, joka näyttää ystävälliseltä.
Lapsuuteni leikkipaikalta pitää aina katsoa kirkolle.
Kierros lähenee loppuaan, vielä viime katse joelle, Turun sykkivälle sydämelle.

Takaisin Tuomiokirkkoaukiolle. LOVE – Jouni ”Psyke” Väänäsen #psykelove-teossarja sai alkunsa taiteilijan turhautuessa maailmalla yhä näkyvämmin levinneeseen ja jalansijaa ottaneeseen vihaan.

LOVE!

LOVE – me rakastamme, olemme rakastaneet ja tulemme rakastamaan. Uskomme ihmiskunnan viisastumiseen. Hitain askelin, kuten tällä Valon polulla, kaikki kääntyy kuitenkin paremmaksi. Tässä ihmiskuntaa auttaa kulttuuri.

PS. Koko matkan varrella ei ollut yhtään palvelua antavaa ravintolaa yms. auki, ei edes Forum Marinumin ravintola-kahvila. Glöginmyyjä ja useampikin olisi tienannut hyvän tilin.

Onneksi ei tarvinnut mennä vessaan, koska sellaista ei olisi löytynyt.

Aurajoki otti osaa Valon polkuun luonnontilansa mukaan.

Luettua kesällä ja alkusyksystä

Olen runsaan neljän kuukauden aikana lukenut seuraavat kirjat:

Kaisanlahden kirja lisätty.

Kaisanlahti Juhani. Kemijärveltä maailmalle. Poromiehen poika muistele.
Lefteri Christy. Aleppon mehiläistarhuri.
Koch Herman. Pääosassa Sophia
Koskinen Ulla. Suomessa selviytymisen historia
 Lispector Clarence. Elämän henkäys
Tamminen Petri. Se sano: uohtumattomat lausahdukset
Väisänen Hannu. Esi-isät
Hackman Iikka. Tähän aikaan huomenna
Hassinen Pirjo. Kalmari
Sudenlehti Jussi. Melankolia
Saisio Pirkko. Passio
Saisio Pirkko. Epäröintejä: tunnustuksia rakkaudesta
Saisio Pirkko. Mies ja hänen asiansa
Saisio Pirkko. Lokikirja
Samartin Cecilia. Kirottu kauneus
Ahava Selja. Nainen joka rakasti hyönteisiä
Ellittä Anna-Maria. Tämäkin hämärä katoaa
Mustonen Enni. Näkijä 
Tran Quynh. Varjo ja viileys
Tuurna Marja-Leena. Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien äärten

Kun kirjoitin tuon listan kirjoista Luettua-sivulle, hämmästyttävää oli, että joistain kirjoista en muistanut yhtään mitään. Kun katsoin googlesta kustantajan tekstiä, jotain mieleen palautui, mutta vain sirpaleita.

No, lukemiseni tarkoitus on rentoutua. Ei kai sillä ole niin väliä, tekeekö kirja suuren vaikutuksen vai ei. Tärkeintä on kait se lukeminen.

Eilen illalla sain loppuun  Christy Lefterin  Aleppon mehiläistarhurin. Se oli surullisesta aiheestaan huolimatta rikas, monitahoinen ja syvä kuvaus ihmisistä, joiden elämä järkkyy. Saa  nähdä, mitä muistan siitä neljän kuukauden kuluttua.

Kevätkesäkävely Alpon metsässä

Pitkä horros ravistautui yltäni. Jäi se vielä, mutta tuli pienoinen rako. Siitä pujahdin, yllättävä tarmonpuuska. Aurinko paistoi. Iltapäivällä sataisi, olisipa hyvä. On niin kuivaa.

Kiemurtaa. Oikaisee mutkaa. Yhä syvemmälle Alpon metsään.
Rauhoitettu. Onpa hyvä. Niin suorina he siinä seisovat.
Kaikki maatuu, luonto ryömii, peittää, auttaa siirtymään takaisin maan uumeniin, rauta, avaruuteenko takaisin?
Tonttukotiko- hiipat mahtuvat hyvin.
Sammalikko huokaisee, kosteus ilmasta, hitaasti kasvamme, ikkunasta näkyy kauas.
Metsämökin sisäänkäynti, tästä sisään, jos raaskiii mennä.
Ikkuna toimii myös toisinpäin.
Hahhahhaa, huomasin sinut!
Ken tästä käy…
Aurinko paistoi edelleen. Yksinäinen hyttynen tervehti kasvojani. Kävelin metsästä hiljalleen. Pois en malttanut lähteä. Alpon taloihin uudelleen. Tässä vuoteessako Alpo on nukkunut, vai vaimo?
Niinpä niin.
En ollut tätä ennen huomannut.
Alpo Jaakolan patsaspuisto on avattu tälle kesälle. Vaikka olet käynyt kuinka monta kertaa, astele avoimin silmin ja hämmästelet, onko tuo tuossa uusi juttu, en ole ennen huomannutkaan… Hyvästä taiteesta voi ammenta uutta, uudelleen, uudelleen, lopputtomasti…
Tällä tarralla pääset myös Loimaan taidetalon näyttelyä katsomaan. Saat edun, kun käyt Patsaspuistossa.

 

Matka

Saharasta oli tuullut voimakkaasti. Hienon hieno hiekka levittäytyi kaikkialle. Parveke oli kuorrutettu vaalean ruskealla pölyllä. Tuolit pehmusteineen, pöytäliina. Sukkien pohjista sen näki. Kertoivat, että tammikuussa oli yhtenä yönä lämpötila noussut +27 asteeseen, kun Sahara hengähti pohjoiseen.

Hän katseli merelle. Rannaton ulappa levisi sinisenä. Mitähän tuolla horisontin takana on, hän mietti. Välimeren ranta avautui lounaaseen. Siellähän on Egypti, hän arveli.

Parvekkeella hän yritti juoda aamukahvia. Onnistuihan se, mutta vilunväristykset saivat hänet kääntymään takaisin sisälle. Parveke oli aamulla varjossa. Kävelylle hän ensimmäisenä päivänä lähti pitkähihaisessa fleese ja kaulaliina päällä, mutta kadun pinnassa lämpö sai hien puristumaan otsalle ja kainaloihin.

Meri välkkyi sinisenä vyönä. Huoneistosta oli paras näköala mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Hän muisti hymähtäen Maltan hotellin, jonka ikkuna aukesi sisäpihalle, jota neljältä puolelta rajasivat hotellin seinät muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Silloin harmitti. Aurinko paistoi pienelle parvekkeelle silloin hetken.

Lomahäpeä tuli enää aika ajoin. Kun ei uutisia kuullut, saattoi Ukrainan sodan unohtaa moneksi tunniksi. Miten etuoikeutettu olenkaan. Lomailen, kun muutaman sadan kilometrin päässä kuollaan ja nähdään kotien muuttuvan betonikasoiksi, hän ajatteli. Muutoinkin joutui todistelemaan itselleen, että lomassa ei ole mitään hävettävää. Hän oli säästänyt matkaa varten. Hän päätti nauttia ja unohtaa omantunnon kolkuttelut.

Keskipäivän rukouskutsu kaikui viereisen korttelin moskeijasta. Hartaasti miesääni lauloi. Sanoja hän ei tietenkään ymmärtänyt. Tauko, uudelleen aaltoilevaa laulua. Itse asiassa kaunista.

He olivat nähneet monta Ukrainan rekisterissä olevaa autoa. Yhteistä niille oli komeus. Ei voinut välttyä ajatukselta, että varakkaimmat olivat lähteneet ensimmäisinä.  Tavallinen kansa, naiset ja lapset, vaelsivat Puolan rajalle.

Kertoivat, että ukrainankieltä kuului usein. Itse hän ei erottanut toisistaan kieliä, turkkia, venäjää, ukrainaa. Monessa kahvilassa iloiset tarjoilijat – kaikki miehiä – laskettelivat suomea. Täällä osataan palvella, hän totesi. Eikä palvelussa ollut mielistelyn makua.

Kylässä – kaupunginosassa – oli aktiivinen suomalaisväestö. Eläkeläisiä, joista osa asui maassa vakituisesti, osa kulki edestakaisin kotimaan ja kylän välillä. Heidän tuomansa eurot olivat merkityksellisiä paikalliselle elinkeinoelämälle. Korona-aika oli täälläkin ollut ankara. Yli 65-vuotiaat olivat kaksi vuotta sitten 88 päivän Lock downissa, jolloin asunnosta ei saanut poistua. Melkein kolme kuukautta! Ruoka tuotiin ulko-oven ulkopuolelle. Onneksi sitten saatiin rokotukset ja viime vuonna oli vaan kahden viikon Lock down. Nyt elämä vaikuttaa melkein normaalilta. Maskeja näkyy siellä täällä, bussissa kaikilla. Lähtiessä Helsingissä, lentokentällä ja koneessa oli maskit kaikilla. Ihmeesti niihinkin on tottunut, alussa kun tuskin pystyi hengittämään maskin takana.

Nettikin sitten toimi. Erona neljän vuoden takaiseen edelliseen vierailuun oli, että suomalaisella operaattorilla oli tarjota nettiyhteys. Tosin pieni, täyttyi hetkessä, mutta lisätilauksella sai gigoja kahdeksi viikoksi. Hän hymähti nettiriippuvuuttaan. Nyt se konkretisoitui, mitä on olla ilman facebookia, whatsappia, sähköpostia. Hän lähetti lämpimiä ajatuksia perheelleen ja ystävilleen, joiden yhteydenotot toivat turvallisuutta.

Eilen illalla hän ensi kertaa ajatteli kotia. Miten tomaatintaimet siellä selviävätkään, onkohan lumet jo sulaneet. Sitten hän laski montako päivää loma vielä kestää ja häivytti kotiajatukset mielestään. Nyt lomaillaan.

Päivät kuluivat. Matkan aikana hänen mielensä oli käynyt läpi monenlaisia tunteita. Vieras ympäristö oli pulpauttanut esiin asioita, jotka kotona rullaavassa päivien rutiinissa olivat hautautuneina. Vielä hän ei osannut sanoa, oliko tämä tunteiden vuoristorata hyödyllinen vai ei. Hän ymmärsi nyt menneiden sukupolvien vaikenemista, kun vaikeista asioista, sukujen saloista ja vaikka sotakokemuksista ei kerrottu tai kerrottiin tivattuihin kysymyksiin vastaten muunneltua totuutta. Kipeiden asioiden vatvominen ei ole mitenkään hedelmällistä, hän ajatteli. Kyllä tärkeintä on oman mielenrauhan ylläpito. Ehkä olen väärässä, ehkä en, hän hymähti.

Saman kuvion hän luki Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Vesitanssija. Kun on tapahtunut se kaikkein kauhein, on muserruttu täysin ja vaivoin pitkän ajan kuluessa koottu mielen riekaleet ja pystytty jatkamaan päiviä toisensa perään, ei mennyttä tule enää ottaa esiin millään tavalla. Muutoin se kipeä olo palautuu ja joutuu uudelleen käymään läpi eheyttämisen prosessin. Itsensä suojeleminen on tärkeintä.

Hän totesi taas kerran, että jos haluat saada selvyyttä asioihin, lähde matkalle. Matka riisuu.

Portaita kiivenneet lukemattomat jalat, pienet, suuret, keskikokoiset, matkalla sinne, tulossa tänne, aikojen saatossa, ei sitä voi käsittää.

Ylläoleva teksi on siis novelli.

Olen lukenut monta kirjaa: Katherine Engberg: Krokotiilinvartija, Donna Leon: Ystävä sä lapsien, Patricia Cornwell: Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia, Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu, Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Daphne Du Maurier: Serkkuni Raakel ja Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija.   Katso Luettua  -sivu

 

 

.