Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.
Matkalla teatteriin kävimme Oodissa, mistä avautui Kansalaistorille näkymä ja taustalla tulevaan näytelmään kiinteästi liittyvä Eduskunta
En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.
Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).
Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…
Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.
Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.
Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.
Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.
Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!
Pastaa oli kahdenlaista, samoin pizzaa. Alkupaloja oli kolmea laatua. Sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja mehän jaksoimme!Kaiken päälle tiramisua ja kahviaHotellin ikkunasta avautui kaunis maisema Ruttopuistoon. Sieltä minulla on muistoja 1970-luvun lopulta, mutta enpä kerro!
Ulkona maisema on vaihtanut asuaan täydellisestä talvesta tällaiseen ilmastonmuutostalveen. Joen vesi on parhaillaan nousemassa tulvakorkeuteen, kun lumet ovat sulaneet oikeastaan kaikki. Kaksi päivää on lisäksi satanut, eilen vettä ja tänään räntää. Ylläoleva kuva on otettu muutama päivä sitten. Lunta ei ole nyt kuin ojien pohjilla ja kasojen pohjina. Mikä nyt onkaan mukavampaa kuin viettää pirttipäivää ja lukea.
Olen muuten ottanut viime aikoina kirjastosta lukemista uutuushyllystä. Ja hyviä ovat olleet, parhaimpana mielestäni Petra Rautiaisen Meren muisti. Se antoi vihjeitä jopa omaan kirjoitustyyliin, jos vielä jotain kirjoitan.
Lukemista odottavat vielä lahjoiksi saadut Iida Rauman Hävitys ja Satu Rämön Hildur.
Lista on marraskuun lopulta tammikuun puoleenväliin.
Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta Groff Lauren: Mestarinna Hausman Romy: Lapsikulta Schatz Roman: Kohtaus Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain Rautiainen Petra: Meren muisti Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa Pekkarinen Sofia: Elämänpeli Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset
Ostin ilokseni uuden kukan: Kangaroo Paw eli kenguruntassu. Aivan uusi tuttavuus.
PS. Mitä yhtäläisyyttä huomaat näissä viidessä kirjassa? Kaikki ovat eri kuvittajien ja melkein kaikki eri kustantajien tekoa, mutta vaalea vihreä-vaalea turkoosi näyttää olevan päivän väri. 😉
Itsenäisyyspäivän ilta alkoi hämärtyä kun saavuin Turussa Tuomiokirkkoaukiolle. Olin käynyt vanhempieni haudalla moikkaamassa ja viemässä kynttilän (sellaisen ajastimella olevan ledin, joka palaa joka päivä kuusi tuntia). Lunta oli jonkin verran, kirkon kaikkia kävelyreittejä ei pystynyt kulkemaan. Kulman takaa pilkisti kuusi, tällä kertaa Loimaalta.
Kaunis on, sopusuhtainen lajinsa edustaja, saanut kasvaa valossa vapaasti. Jostain syystä kuusen uutisoitiin olevan Mellilästä, vaikka se oli kasvanut 9-tien toisella puolella Pappisissa.
Tapasin vanhat ystäväni, joulutraditio tämä jo on. Viisikymmentä vuotta sitten – ehkä ylikin, kun emme ihan tarkkaan muista esitapaamisiamme – tutustuimme ja koimme merkityksellisiä vuosia samoissa ympyröissä. Yhteys on säilynyt huolimatta ruuhkavuosista ja tuhannen kilometrin etäisyydestä. Selfie piti ottaa ja lähettää jouluterveiset muille Liisan ystäville. Brahen puistossa joimme M:n tarjoilemaa glögiä, mutustelimme pipareita ja hetken vertailimme kolotuksiamme, niitä vääjäämättömästi pulpahtelevia.
Me kolme Liisan ystävää. Herättelimme ajatusta, että josko ensi kesäkuussa kokoontuisimme taas koko joukolla Pyhälle ja Sodankylän filmifestivaaleille, kuten yhdeksän vuotta sitten. Kuka tietää. Ei kuitenkaan kannata lykätä, tässä iässä.
Sitten lähdimme Valon polulle. Viime vuonna se järjestettiin eka kertaa Turussa kolmessa puistossa. En käynyt kokemassa. Nyt Valon polku kulki Aurajokea myötäillen Turun linnaan saakka. Viisi kilometriä, neljän päivän ajan. Oli viimeinen päivä.
Väkeä oli lähtenyt liikkeelle paljon, tuhansia, ehkä kymmeniä tuhansia. Autojono oli katkeamaton. Parkkipaikkoja kiersi jonot myös, itse löysin viidessä minuutissa.
Varsinainen Valon polku alkoi Aurasillan jälkeen. Tapahtuman pääteos oli englantilaisen ”Jigi” Cochranen sadasta kookkaasta valoliljasta rakentuva kukkametsä Flower Forest Aurasillan ja Teatterisillan tuntumassa.
Katsojia oli tungokseksi asti. Olivat sammuttaneet valot kotoa, jättäneet linnan juhlien televisioinnin katsomatta – ja sähköä säästyi! Valon polun ledit eivät paljoa kuluttaneet.Svarte Rudolf juhlavalaistuksessa.Papa Joe ja kauniit kukat.Kaupungintalo kauniisti valaistu.Väriä vaihtavat neljä metriä korkeat kukat taisivat olla koko polun kaikkein hienoimmat. Kukat heijastuivat joen peittäneistä pyöreistä jääähyhmälautoista, katso otsakekuva.Kaupunginteatterin Hiljaiset sillat- näytelmän mukaisesti teatterisilta oli saanut kausikoristelun, jota heijastui henkeäsalpaavasti joen jäähyhmäkertymissä.
Wäinö Aaltosen museon ympäristössä oli vedenalaisen maailman värit ja valot, jotka oli toteuttanut Antti Kulmala. Teoksen nimi oli Dimension X. Emme kuitenkaan lähteneet museon taakse puistoon.
WAM – Wäinö Aaltosen museo ja täysikuu vai onko nuo katuvaloja…Valon polun teemana oli vesi. Myllysilta oli kuin vedessä kelluva laiva – alittaessa sen totesi pohjan olevan metallia, kuten laivan pohja.
Förillä siirryimme toiselle puolelle jokea. Föri oli Love boat – rakkauden lautta, mutta siitä ottamani kuva epäonnistui. Joen ylittäjiä oli paljon, mutta hyvin mahduimme.
Läntisen rantakadun erään talon seinään toistettiin Marjo Haapasalon konseptoima monitaiteellinen audiovisuaalinen teos, joka muistutti miten tärkeää on vaalia Aurajoen monimuotoisuutta. Tämä teos vähän puistatti, kun ensinäkymässä neidon hiukset velloivat vedessä kuin hukkuneen.
Merenneito
Linnaa lähestyttäessä alkoivat hahmottua valaistut nostokurjet. Kari Kola halusi installatiollaan Valonnostaja luoda maksimaalisen kontrastin nosturien nykytilan ja valoteoksen välille, kertoo esite.
Nostokurkien nimitys tuli selväksi kun ne näki kunnolla valaistuina.
Hieno oli S/S Boren kannelta valaistu korkea valopatsas, joka ulottui jopa parinkymmenen kilometrin päähän. Sperry-valonheitintä on käytetty toisessa maailmansodassa valaisemaan vihollisen pommikoneita. Carbon Arc -teoksen oli toteuttanut optiikan professori ja valotaiteilija Ivo Schoofs, joka oli löytänyt valonheittimen Yhdysvalloista, missä joku halusi päästä eroon isänsä keräilyromusta. Toisen romu – toisen aarre -sanonta toteutui.
Sigyn ja täysikuu. Ehkäpä WAMin kuvassa toinen valoläikkä oli kuu.
Lähestyimme polun loppua. Turun linna oli valaistu. Pitääpä käydä sisällä ajan kanssa, viime käynnistä kun on varmaan yli 40 vuotta.
Turun linnan pohjoisseinä.Pyöreä torni.
Linnan itäseinään heijastettiin Valon polun Vesi ja meri -teeman mukaisesti high power -teos Turku 1827. Teos avaa näkymän Turkuun melkein 200 vuotta sitten – jos kaupunki ei olisikaan palanut syyskuussa 1827. Teoksen oli toteuttanut pelisuunnittelija Jonathan Biz Medina, joka oli leikitellyt ajatuksella, että Turku olisi vajonnut veteen – viittaus ilmastonmuutoksen aiheuttamaan merenpinnan nousuun.
Turku 1827 – jos ei olisikaan palanut vaan vaipunut veteen…
Viimeinen teos oli katsottu. Mielet tyyninä ja kylläisinä kiersimme linnan eteläpäätyyn, joka oli tietenkin valaistu. Taas mieleen hiipi ihmetys, miten silloin aikoinaan tämä linna on rakennettu.
Linnan eteläseiniä.Ikoninen Turun linna, vähän eri näkövinkkelistä.
Bussilla pääsimme torille. Koettiin sekin, että bussi oli niin täynnä, että kyytiin pyrkiviä jouduttiin jättämään pysäkille.
Kävelimme ensi kertaa uudella Kauppatorilla. Toriparkin rakentaminen oli kestänyt monta vuotta.
Kauppatorilla Ortodoksikirkon edessä väriä vaihtava Riite oli hieno ja kuusi myös.Uudella torilla piti ottaa selfie valokäytävän suulla – ja saimme kuvaan tuntemattoman miehen, joka näyttää ystävälliseltä.Lapsuuteni leikkipaikalta pitää aina katsoa kirkolle.Kierros lähenee loppuaan, vielä viime katse joelle, Turun sykkivälle sydämelle.
Takaisin Tuomiokirkkoaukiolle. LOVE – Jouni ”Psyke” Väänäsen #psykelove-teossarja sai alkunsa taiteilijan turhautuessa maailmalla yhä näkyvämmin levinneeseen ja jalansijaa ottaneeseen vihaan.
LOVE!
LOVE – me rakastamme, olemme rakastaneet ja tulemme rakastamaan. Uskomme ihmiskunnan viisastumiseen. Hitain askelin, kuten tällä Valon polulla, kaikki kääntyy kuitenkin paremmaksi. Tässä ihmiskuntaa auttaa kulttuuri.
PS. Koko matkan varrella ei ollut yhtään palvelua antavaa ravintolaa yms. auki, ei edes Forum Marinumin ravintola-kahvila. Glöginmyyjä ja useampikin olisi tienannut hyvän tilin.
Onneksi ei tarvinnut mennä vessaan, koska sellaista ei olisi löytynyt.
Aurajoki otti osaa Valon polkuun luonnontilansa mukaan.
Kun kirjoitin tuon listan kirjoista Luettua-sivulle, hämmästyttävää oli, että joistain kirjoista en muistanut yhtään mitään. Kun katsoin googlesta kustantajan tekstiä, jotain mieleen palautui, mutta vain sirpaleita.
No, lukemiseni tarkoitus on rentoutua. Ei kai sillä ole niin väliä, tekeekö kirja suuren vaikutuksen vai ei. Tärkeintä on kait se lukeminen.
Eilen illalla sain loppuun Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhurin. Se oli surullisesta aiheestaan huolimatta rikas, monitahoinen ja syvä kuvaus ihmisistä, joiden elämä järkkyy. Saa nähdä, mitä muistan siitä neljän kuukauden kuluttua.
Pitkä horros ravistautui yltäni. Jäi se vielä, mutta tuli pienoinen rako. Siitä pujahdin, yllättävä tarmonpuuska. Aurinko paistoi. Iltapäivällä sataisi, olisipa hyvä. On niin kuivaa.
Kiemurtaa. Oikaisee mutkaa. Yhä syvemmälle Alpon metsään.Rauhoitettu. Onpa hyvä. Niin suorina he siinä seisovat.Kaikki maatuu, luonto ryömii, peittää, auttaa siirtymään takaisin maan uumeniin, rauta, avaruuteenko takaisin?Tonttukotiko- hiipat mahtuvat hyvin.Sammalikko huokaisee, kosteus ilmasta, hitaasti kasvamme, ikkunasta näkyy kauas.Metsämökin sisäänkäynti, tästä sisään, jos raaskiii mennä.Ikkuna toimii myös toisinpäin.Hahhahhaa, huomasin sinut!Ken tästä käy…Aurinko paistoi edelleen. Yksinäinen hyttynen tervehti kasvojani. Kävelin metsästä hiljalleen. Pois en malttanut lähteä. Alpon taloihin uudelleen. Tässä vuoteessako Alpo on nukkunut, vai vaimo?Niinpä niin.En ollut tätä ennen huomannut.Alpo Jaakolan patsaspuisto on avattu tälle kesälle. Vaikka olet käynyt kuinka monta kertaa, astele avoimin silmin ja hämmästelet, onko tuo tuossa uusi juttu, en ole ennen huomannutkaan… Hyvästä taiteesta voi ammenta uutta, uudelleen, uudelleen, lopputtomasti…Tällä tarralla pääset myös Loimaan taidetalon näyttelyä katsomaan. Saat edun, kun käyt Patsaspuistossa.
Saharasta oli tuullut voimakkaasti. Hienon hieno hiekka levittäytyi kaikkialle. Parveke oli kuorrutettu vaalean ruskealla pölyllä. Tuolit pehmusteineen, pöytäliina. Sukkien pohjista sen näki. Kertoivat, että tammikuussa oli yhtenä yönä lämpötila noussut +27 asteeseen, kun Sahara hengähti pohjoiseen.
Hän katseli merelle. Rannaton ulappa levisi sinisenä. Mitähän tuolla horisontin takana on, hän mietti. Välimeren ranta avautui lounaaseen. Siellähän on Egypti, hän arveli.
Parvekkeella hän yritti juoda aamukahvia. Onnistuihan se, mutta vilunväristykset saivat hänet kääntymään takaisin sisälle. Parveke oli aamulla varjossa. Kävelylle hän ensimmäisenä päivänä lähti pitkähihaisessa fleese ja kaulaliina päällä, mutta kadun pinnassa lämpö sai hien puristumaan otsalle ja kainaloihin.
Meri välkkyi sinisenä vyönä. Huoneistosta oli paras näköala mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Hän muisti hymähtäen Maltan hotellin, jonka ikkuna aukesi sisäpihalle, jota neljältä puolelta rajasivat hotellin seinät muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Silloin harmitti. Aurinko paistoi pienelle parvekkeelle silloin hetken.
Lomahäpeä tuli enää aika ajoin. Kun ei uutisia kuullut, saattoi Ukrainan sodan unohtaa moneksi tunniksi. Miten etuoikeutettu olenkaan. Lomailen, kun muutaman sadan kilometrin päässä kuollaan ja nähdään kotien muuttuvan betonikasoiksi, hän ajatteli. Muutoinkin joutui todistelemaan itselleen, että lomassa ei ole mitään hävettävää. Hän oli säästänyt matkaa varten. Hän päätti nauttia ja unohtaa omantunnon kolkuttelut.
Keskipäivän rukouskutsu kaikui viereisen korttelin moskeijasta. Hartaasti miesääni lauloi. Sanoja hän ei tietenkään ymmärtänyt. Tauko, uudelleen aaltoilevaa laulua. Itse asiassa kaunista.
He olivat nähneet monta Ukrainan rekisterissä olevaa autoa. Yhteistä niille oli komeus. Ei voinut välttyä ajatukselta, että varakkaimmat olivat lähteneet ensimmäisinä. Tavallinen kansa, naiset ja lapset, vaelsivat Puolan rajalle.
Kertoivat, että ukrainankieltä kuului usein. Itse hän ei erottanut toisistaan kieliä, turkkia, venäjää, ukrainaa. Monessa kahvilassa iloiset tarjoilijat – kaikki miehiä – laskettelivat suomea. Täällä osataan palvella, hän totesi. Eikä palvelussa ollut mielistelyn makua.
Kylässä – kaupunginosassa – oli aktiivinen suomalaisväestö. Eläkeläisiä, joista osa asui maassa vakituisesti, osa kulki edestakaisin kotimaan ja kylän välillä. Heidän tuomansa eurot olivat merkityksellisiä paikalliselle elinkeinoelämälle. Korona-aika oli täälläkin ollut ankara. Yli 65-vuotiaat olivat kaksi vuotta sitten 88 päivän Lock downissa, jolloin asunnosta ei saanut poistua. Melkein kolme kuukautta! Ruoka tuotiin ulko-oven ulkopuolelle. Onneksi sitten saatiin rokotukset ja viime vuonna oli vaan kahden viikon Lock down. Nyt elämä vaikuttaa melkein normaalilta. Maskeja näkyy siellä täällä, bussissa kaikilla. Lähtiessä Helsingissä, lentokentällä ja koneessa oli maskit kaikilla. Ihmeesti niihinkin on tottunut, alussa kun tuskin pystyi hengittämään maskin takana.
Nettikin sitten toimi. Erona neljän vuoden takaiseen edelliseen vierailuun oli, että suomalaisella operaattorilla oli tarjota nettiyhteys. Tosin pieni, täyttyi hetkessä, mutta lisätilauksella sai gigoja kahdeksi viikoksi. Hän hymähti nettiriippuvuuttaan. Nyt se konkretisoitui, mitä on olla ilman facebookia, whatsappia, sähköpostia. Hän lähetti lämpimiä ajatuksia perheelleen ja ystävilleen, joiden yhteydenotot toivat turvallisuutta.
Eilen illalla hän ensi kertaa ajatteli kotia. Miten tomaatintaimet siellä selviävätkään, onkohan lumet jo sulaneet. Sitten hän laski montako päivää loma vielä kestää ja häivytti kotiajatukset mielestään. Nyt lomaillaan.
Päivät kuluivat. Matkan aikana hänen mielensä oli käynyt läpi monenlaisia tunteita. Vieras ympäristö oli pulpauttanut esiin asioita, jotka kotona rullaavassa päivien rutiinissa olivat hautautuneina. Vielä hän ei osannut sanoa, oliko tämä tunteiden vuoristorata hyödyllinen vai ei. Hän ymmärsi nyt menneiden sukupolvien vaikenemista, kun vaikeista asioista, sukujen saloista ja vaikka sotakokemuksista ei kerrottu tai kerrottiin tivattuihin kysymyksiin vastaten muunneltua totuutta. Kipeiden asioiden vatvominen ei ole mitenkään hedelmällistä, hän ajatteli. Kyllä tärkeintä on oman mielenrauhan ylläpito. Ehkä olen väärässä, ehkä en, hän hymähti.
Saman kuvion hän luki Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Vesitanssija. Kun on tapahtunut se kaikkein kauhein, on muserruttu täysin ja vaivoin pitkän ajan kuluessa koottu mielen riekaleet ja pystytty jatkamaan päiviä toisensa perään, ei mennyttä tule enää ottaa esiin millään tavalla. Muutoin se kipeä olo palautuu ja joutuu uudelleen käymään läpi eheyttämisen prosessin. Itsensä suojeleminen on tärkeintä.
Hän totesi taas kerran, että jos haluat saada selvyyttä asioihin, lähde matkalle. Matka riisuu.
Portaita kiivenneet lukemattomat jalat, pienet, suuret, keskikokoiset, matkalla sinne, tulossa tänne, aikojen saatossa, ei sitä voi käsittää.
Ylläoleva teksi on siis novelli.
Olen lukenut monta kirjaa: Katherine Engberg: Krokotiilinvartija, Donna Leon: Ystävä sä lapsien, Patricia Cornwell: Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia, Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu, Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Daphne Du Maurier: Serkkuni Raakel ja Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija. Katso Luettua -sivu
Mankelilaiset ovat olleet kirjoittamisen merkeissä yhdessä jo viisi ja puoli vuotta, totesimme vähän hämmästyneinä ja teimme tarkastuslaskentoja. Vuoden 2016-17 Runomankeli muuttui 2018-20 Novellimankeliksi ja nyt ollaan Kirjamankelissa. Yhteistä julkaisua mankelista ei enää tule, vaan toivottavasti mankelilaisilta syntyy pitkää tekstiä, kokonaisia romaaneja. Meillä kaikilla on niin erilainen tyyli, että lukemista tullee olemaan moneen makuun. 🙂
Kuoriutumisia-novellikokoelman julkaisun jälkeen me mankelilaiset olemme huilanneet puolitoista vuotta kirjoittamisista, tavanneet kylläkin ja pitäneet yhteyttä kuukausittain. Nyt totesimme, että tavoitteita on asetettava, jotta jotain alkaa syntyä. Tosin Maritta on ainoana saanut tekstiä aikaan. Olemme hieman jo päässeet mankeloimaankin sitä.
Niinpä nyt listasimme mankelilaisten orastavat aiheet ja ensi tapaamiseen kuukauden päästä tuomme synopsiksen valitsemistamme aiheista.
No mikä on synopsis. Google kertoo:
Synopsis on tiivistelmä tai yleiskuvaus esimerkiksi kuvallisesta tai kirjallisesta teoksesta. Synopsis pyrkii kuvailemaan teoksen sisältöä ja sen tuotantoa vastaamalla muun muassa kysymyksiin miksi, mitä, kenelle ja miten. Synopsis tulee kreikan kielen sanoista συν (syn, ”yhdessä”) ja οψις (opsis, ”näkeminen”).
Itselläni on kolme aihetta, joista nyt pitää valita yksi, jota alan työstää. Ehkäpä se on Toinen-kirjan ja näytelmän jatko. Juoni on valmiina, tehty yhdessä hyvän ystävän kanssa, saman, jonka kanssa Valman/Welman tarina alunperinkin syntyi.
Pitää vaan alkaa kirjoittaa. Se onkin melkein vaikeinta. On niin helppo värkätä kaikenlaista muuta ja hups, niinpä ne päivät kuluvat ja on taas jo ilta. Rutiinit auttavat, kun ne on saanut sovitetuksi päiväjärjestykseen.
Vaikka emme saane aikaan maailmankirjallisuutta, kirjoittamisen prosessit ovat tuoneet elämäämme ystävyyttä, mielekkyyttä ja kirjoittamisen nautintoa. Kirjoittaminen on hyvä harrastus. Siihen liittyy myös kirjallisuuden seuraaminen, lukeminen ja keskustelu kirjoista, niiden kiinnostavuudesta ja kirjailijoiden tavoista käsitellä aiheitaan.
Kevät etenee hiljalleen. Kesäaikaan siirryttiin taas, harmi vaan. Kannatan luonnonmukaista aikakäsitystä, eli päivällä kello 12 aurinko on zeniitissä eli korkeimmillaan. Niin on talviajassa. Kesäajassa aurinko on zeniitissä tuntia liian myöhään eli kello 13.
Lumet sulavat hiljalleen. Jopa tämän talven erikoisuus, paksu jää, sulaa pikku hiljaa. Nurmikkoa on näkyvissä, pihatiekin melkein vapaa jäästä. Pihakengissä on vielä liukuesteet. En halua kaatua.
Miten suuren ilon aiheuttikaan tämä ensimmäinen pieni posliinihyasintin kukkanuppu talon eteläseinustalla. Vieressä puolimetrinen lumikinos.
Innolla seuraan taas tomaatintaimien kasvua. On se kuitenkin niin hidasta näin alussa. Kylvin omista viimevuotisista tomaateista otetut ja kuivatetut siemenet 2.3.22 eli neljä viikkoa sitten. Valitsin 45 parasta 2,5 viikon kuluttua. Niissä oli sirkkalehdet, parissa pienet kasvulehtien nystyt. Nyt neljän viikon päästä kehittyneimmissä on kaksi lehteä ja melkein kaikissa näkyy jo se kasvulehtien alku.
Nopeimpia ovat punaiset pyöreät. Niiden koko on vuosien varrella kasvanut ja olivat viime kesänä kaupan tomaattien kokoisia, vaikka alkuperäisessä kasvissa oli sormenpään kokoiset tomaatit. Saa nähdä miten on maun kanssa. Viime kesänä makeimpia olivat keltaiset, aikaisemmin mustat, yhtenä vuonna punaiset pitkulaiset.
Suurimmat eli portugalilaiset häränsydäntomaatit aiheuttavat jännitystä, koska vain kaksi iti, toisessa on nyt kaksi pientä kasvulehteä ja toisessa voi suurennuslasilla erottaa kasvulehden nystyn. Toivottavasti edes toinen tuottaa hedelmää.
Punainen pyöreä on tänä vuonna nopein. Onko myös makein?Haavankeltajäkälä, Xanthoria parietina, Terijoen salavan oksia koristamassa. Sainpa käyttää melkein 50 vuotta sitten hankkimaani Jäkäläkasviota!Talvi on ollut leuto eikä komposti ole jäätynyt koko talvena. Nyt se on lähtenyt hommiin ja höyry sen kun nousee. Otan muuten yleensä nuo oikealla näkyvät kompostointipussit pois.Perunanarsissi, voimakas tuoksuja ja niin kaunis.
Ukrainan tilanne väijyy taustalla. On se kauheaa, miten kaikkeen tottuu. Tunnemyrsky laimenee ja laantuu. Ihmisten kärsimys ja elämien loppuminen eivät enää kosketa niin kuin sodan alussa.
Ehkä se on itsesuojeluvaistoa. Oma jaksaminen on taattava tunteiden vaimenemisen avulla. Ei se myötätuntoa kuitenkaan poista.
Aurinkoisena torstaina astelimme varovasti, liukuesteet kengissä, Katariinanlaakson parkkipaikalta luontopolulle Turussa. Jokakeväinen luonnontarkkailuperinne toteutui näin normaalia aikaisemmin, yleensä olemme käyneet Ruissalossa katsomassa sinivuokkoja. Nyt sinivuokkoja ei näkynyt, mutta oli näkynyt tv-uutisten sääkuvissa.
Muistelimme kahden vuoden takaista Ruissalon retkeä, jolloin pysyimme monen metrin päässä toisistamme ja olimme tulleet paikalle omilla autoillamme. Vastaantulijoita väistettiin ojan kautta. Maskeja ei silloin vielä käytetty eikä ollut rokotuksia, joten varovaisuus oli enemmän kuin paikallaan. Terveinä pysyttiin.
Mutta nyt kaikki on toisin. Korona jyllää edelleen. Uusin omikron 2 tarttuu tavattoman helposti, lähipiiristä tulee jatkuvasti tietoja sairastumisista. Kokonaiset perheet sairastuvat, jos virus pääsee kotiin yhden perheejäsenen fölissä. Rokotukset on, kolme yleensä, mutta sängyn pohjalle joudutaan kuumeen ja yskän kourissa. Nelisen päivää siihen yleensä menee. Virallinen jäljitys on lopetettu jo aikoja sitten eikä yleensä selviä, missä virus on päässyt limakalvoille. Kaikki viranomaisten laatimat rajoitukset on poistettu, ja sitä satoa korjaamme nyt. Monet tartunnat ovat tulleet ravintoloiden kautta, kun on käyty syömässä, ilman maskia tietenkin. Olen ollut edelleen terveenä, vielä?
Pääsimme vaivoin Katariinanlaakson parkkipaikalta polulle. En ole koskaan nähnyt tällaista jäätikköbuumia. Lunta oli talvella paljon ja toistuvat lämpöiset päivät ovat sulattaneet päivällä lumen pinnan vedeksi ja yöpakkaset jäädyttäneet. Pelloilla voi jopa luistella laajoilla tasaisilla jäätiköillä.
Katariinanlaakson luontopolku paksun liukkaan jään peitossa
Varovasti astelimme eteenpäin ja päivittelimme tilannetta vastaantulijoiden kanssa. Aurinko paistoi. Sinivuokkoja ei näkynyt. Ensi kerralla sitten.
Paksu jää peitti myös metsän. Puro oli kuitenkin kaivertanut uomansa jääkenttään.Rannalla tervalepät odottivat leppoisia päiviä, jolloin nesteet alkavat virrata ja työntää lehtinuppuja esiin. Meri vielä jäässä.
Anu Tuomen Väristä-näyttely toi mieleeni tämän hiljaisen lukioaikaisen luokkatoverini Pyllistä – Puolalan yhteislyseosta Turusta. Anu oli kielilinjalla ja minä matikkalinjalla, mutta meillä oli yhteisiä tunteja. Enpä muista hänen kanssaan keskustelleeni, mutta hän jäi mieleeni, tummat kulmakarvat ja salaperäisen unelmoiva olemus. Anu meni piirustuskouluun, mitä minäkin harkitsin.
Anun sydämiä
Anun portaat
Mutta minua ei vienyt mukanaan luomisen vimma, kuten Anun vei. Hän on ollut kuvataiteilija koko elämänsä ja jättänyt jäljen turkulaiseen ja koko maan taidekenttään.
Anun pisaroita – ei myytävänä, on Anun kotona
Toinen WAMin näyttely oli sitten ihan erilainen, nykytaidetta parhaimmillaan, Pekka Ja Teija Isorättyän Kuolleet sielut – näyttely. Enpä ole tällaista ennen nähnyt. Teosten äärellä tuli mieleen, että onpa hyvä, että tällaisia voi tehdä. On varmaan aivan ihanaa värkätä – anteeksi liian vähättelevä sana – luoda hahmoja, joille vain mielikuvitus asettaa rajat. Teoksista välittyy kannanottoja maailman menolle ja ihmisten kohtaloille. Ja että kaksi ihmistä on löytänyt yhteiset intohimonsa rakkauden ja taiteen alalta, että he voivat tukea ja ymmärtää toistensa taidetta.
Tämä kalaihminen liikkuiLiljan puutarha. Hyvin vaikuttava teos. Teoksessa käytetyt infuusioletkut ovat peräisin kahdeksanvuotiaalta Lilja Wideniukselta, jolla on harvinainen sairaus, jonka vuoksi hänen elimistönsä ei pysty pilkkkkomaan rasvoja. Siksi hän ei siedä paastotiloja. Hoitona on mm. yöinfuusio. Kertakäyttöiset muoviletkut käytetään taideteoksessa. Ensimmäinen teos oli esillä Mäntässä 2016. Teokset lisääntyvät Liljan loppuelämän.
Varjo on osa teostaBaarissa käytiin keskustelua tornionjokilaakson murteella ja espanjaksi
Näinpä ahdistavat ajatukset työntyivät jonnekin taka-alalle. Siellä ne muhivat, mutta muutaman tunnin kaikki oli kuten ennen.
Korona ja etenkin tämä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ravisuttanut koko elämän perustuksia ja saanut pohtimaan menneitä asioita. ”Mannerlaatat ovat liikahtaneet”, sanoi poliitikko ja osui mielestäni naulan kantaan. Mikään ei enää ole kuin ennen.
Kuulun isojen ikäluokkien loppurippeisiin ja täten ensimmäiseen nuorisosukupolveen, jolle muodostui omanlainen nuorisokulttuuri ja maailmankatsomus. Rock, hippiaate, seksuaalinen vapautuminen e-pillerien keksimisen vuoksi, opiskelun helpottuminen valtiontakuisten opintolainojen saannin myötä, sosiaaliset yhteiskunnalliset parannukset ynnä muuta.
Me uskoimme siihen, että sotia ei enää tule, että kansat ovat viisastuneet eivätkä enää halua tappaa toisiaan. Neuvostoliittolaiset olivat ystäviä eivätkä vihollisia. Saimme kasvattaa lapsemme paranevien olosuhteiden maailmassa. Kansainvälistyminen, yhteiset tavoitteet. Kielitaito nousi kohisten. Uskoimme, että taloudellinen yhteistyö poistaa sotimisen tarpeet. Aseistariisuntaa tapahtui vuosien varrella. Löysin talomme vintiltä 1960-luvun alun vanhoja aikakauslehtiä, missä esiteltiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ydinasearsenaalia. Hiukset nousivat pystyyn. Ruotsi taisi mennä pisimmälle, poisti asevelvollisuuden ja pienensi puolustusmäärärahoja.
Mielestäni 2015 oli käänteentekevä vuosi. Pakolaisaalto Eurooppaan. Kaikki alkoi mennä pieleen. Rasismi lisääntyi. Ihmisten kanssakäymiseen alkoi tulla ikäviä ilkeitä piirteitä. Käyttäytymistavat, siis hyvän käyttäytymisen, rapistuivat. Populismin nousu kertoo yksinkertaistamisen tarpeesta yhä monimutkaisemmassa maailmassa.
Oma ikääntyminen on sitten kaiken taustalla. Oman elämän varrella kertyneiden kokemusten muokkaamat käsitteet ovatkin vanhanaikaisia eikä nuori polvi niistä perusta. Ei halua edes kuulla. Omat mieltymykseni ovat vain minun, ei niillä ole muille merkitystä. Pääministerikin puhui boomereista. Siitä tuli kovin ikävä olo ikäisilleni. Olemme aikamme lapsia eikä niitä vanhoja juttuja voi käsitellä nykyisten mittapuiden mukaan.
Tulppaanien aika
Olen lukenut Toni Morrisonin kirjoja. Katso Luettua-sivu.
Ei huvita mikään. Miksi pitäisi. Ketä kiinnostaa. Eikä tarvitse.
Ei tule sanoja. Lopetan. Huomiseen. Josko sittenkään.
Pohjoistuuli piiskaa taloa. Pisarat levittäytyvät, matemaattisen tarkkat etäisyydet. Ja koot. Elävät punatulkut käväisivät marjaomanapuussa (Malus baccata var. Manzuriata), talitiaiset lintulaudalla joka päivä.Sade liuotti lumet, vesi virtasi joelle, joka lainehti. Alla paksu jää, jolla hiihdettiin , luisteltiin ja moottorikelkkailtiin. Matemaattiset etäisyydet pellon sulavassa lumipeitteessä.Sitten tuli kylmää ja lumisade etelästä. Märät hahtuvat takertuivat toisiinsa, matematiikkaa tässäkin, näissä möykyissä.Ojan vesi jähmettynyt hienon harmaaksi hyhmäksi. Kevät pilkahtelee.
Mies astui Kemijoen Uittoyhdistyksen toimiston ovesta portaille. Katse kiinnittyi vastapäisen kirkon valkeaan seinään, kapeisiin korkeisiin ikkunoihin ja kiipesi tornia ristiin asti. Ympärillä raikui riemuisa lintujen aamukonsertti. Se havahdutti miehen, jolloin katse valahti kirkontornista oikealle välkkyvään joen pintaan. Melkein tyyntä, aurinko paistoi, tulisi hyvä työpäivä. Hän liikautti jalkojaan kuin ne olisivat puutuneet. Kädet hakeutuivat housuntaskuihin. Hän kääntyi joelle päin.
Uni oli yöllä ollut katkonaista. Hän oli pyörinyt vuoteessa niin, että aamulla lakana oli paksuna köytenä. Ajatukset olivat myllänneet tulevan viikon ja koko kesän töissä eivätkä millään vaipuneet unen hiljaiseen salaperäisyyteen. Kun hän oli todennut, ettei uni kunnolla tule, hän oli noussut, keittänyt kahvit ja syönyt voileivän. Koti oli hiljainen. Pojatkin olivat nukkuneet, varmaan puoleenpäivään asti. Mitä siitä, olivathan lomalla. Muutaman vuoden päästä alkaisi heilläkin työnteon pitkä elämänrupeama aamunousuineen.
Hän oli laskeutunut alakertaan. Toimistossa oli hiljaista, muut eivät vielä olleet tulleet. Kohta uuteen rakennukseen Pöyliöjärven rannalle muuttava apteekkikin oli hiljainen. No kellohan oli vasta viisi. Hän oli suunnitellut huolellisesti tulevan viikon työt. Pari tuntia siihen meni.
Uitto oli alkanut ja tulisi kiihtymään tällä viikolla täyteen vauhtiin jatkuakseen elokuulle, kunnes kaikki yläjuoksujen tukit olisi uitettu Luusuaan ja sieltä Kemiin. Niin, mikäli kaikki sujuisi kuin rasvattu. Käynnistymisvaikeuksia oli joka alkukesä. Uudet ammattitaidottomat miehet raskaissa ja vaarallisissa töissä, joista eivät tietäneet mitään. Töiden sujuminen oli vanhojen jätkien varassa. Näyttävätkö kärsivällisesti vai kärsimättömästi. Siitä ei saanut lisäpalkkaa, mutta ohjaaminen oikeisiin työtapoihin oli ehdottoman tärkeää. Pomot eivät joka hetkeen ehtineet mukaan. Kokeneet työmiehet olivat haluttuja, mutta joka vuosi kaartiin tuli uusia, osa kauempaa hyvien palkkahuhujen vetämänä, osa paikkakuntalaisia nuoria, jotka juuri ja juuri voitiin laskea työikäisiksi. Pätevyysvaatimuksia ei ollut. Kun oli opittu oikeat työtavat, oli kesä lopussa.
Hän lähti lossirantaa kohti. Täysin yksin, ketään ei näkynyt missään. Oli päästävä Pelkosenniemelle. Jotenkin tuntui, etteivät siellä asiat vielä olleet lutviutuneet. Näihin ”tuntuihin” kannatti luottaa. Niin usein hän oli osunut oikeaan. Kai se on ammattitaitoa, hän hymähti. Hän tiesi uittoporukan sanovan, että uittopäällikkö näkee vaikka saaren taakse, jos jätkät laiskottelee. Herran pelko on viisauden alku, eikös näin sanota. Hänen mielialansa parani vähän.
Hän tuli punaiselle lossituvalle. Siinä olivat keskustan ja Sipovaaran väliä kulkevan lossin kuljettajat viettäneet lepoaikojaan. Rautatie Rovaniemeltä Kemijärvelle oli saatu 1930-luvun puolivälissä. Talvisodan rauhassa Neuvostoliitto vaati rautatiesillan rakentamista tarkoituksenaan saada rautatieyhteys Kantalahteen. Välirauhan aikaan silta olikin rakennettu, mutta saksalaiset sitten sen räjäyttivät. Uuden sillan vihkiäiset muutama vuosi sitten oli ollut suuri juhla. Monta Ukko-Pekka-veturia oli sillalla juhlistamassa tapahtumaa. Rautatiesillan kiskojen ympärillä oleva laudoitus mahdollisti muunkin liikenteen joen yli. Lossiliikenne loppui.
Hänen mielensä syöksyi talvisodan kylmyyteen, Mäntyvaaran kaamoksessa käytyyn taisteluun. Hän huitaisi muistot mielestään.
Mutta mielen syövereistä syöksyi uusi paha olo, joka oli siellä lymynnyt koko viikonlopun, nyt hän sen tunnisti. Lossituvassa asui iso perhe. He kalastivat, kuten kaikki Kemijärvellä. Perheen toisella kymmenellä olevat pojat huolehtivat syömäkalan saannista. Hänen silmiensä eteen nousivat hänen puheilleen tulleet pojat. Toinen edempänä johti puhetta, toinen taaempana, arkana ja kuin pakoon lähtemässä. Rohkeampi vetäisi lakin päästään ja halusi puhua.
– Kun tukit veivät meidän verkot.
– Niin mitä.
– Kuumalammen tukit. Pitäisi korvata verkot. Uiton.
Verkot olivat olleet tulvaveden peittämällä Kuumalammen ja joen välisellä luonnonniityllä, suovien seipäissä kiinni. Hän tajusi yhtäkkiä, mistä oikein oli kyse. Kuumalammen lanssiin kerättiin talvisin paljon puita. Kun jäät sulivat, puut vyörytettiin tulvaveteen ja hinattiin puomien ympäröiminä Kemijärveen. Lautta oli vienyt verkot mukanaan ties minne.
Hän oli hätistänyt pojat pois. Taaimmainen oli ottanut jalat alleen nopeammin. Puhetta pitänyt jäi seisomaan paikoilleen, väänsi lakkia käsissään ja vetäisi sen päähänsä kiivaasti.
Nyt hän ihmetteli suhtautumistaan. Asia oli ollut pojille tärkeä, kun tulivat siitä puhumaan. Se ei ollut pojille helppoa. Mitähän kotona oli asiasta puhuttu. Ja mitä hän oli tehnyt. Hajamielisenä oli tuskin kuunnellut, mistä oli kyse. Hätistänyt pojat pois kuin kasvoja kiusaavat sääsket.
Hän pysähtyi. Ylimielisyyden peitteet karisivat. Verkot oli korvattava pojille.
Mieleen nousi muita tilanteita, jolloin uiton harmit olivat tulleet esille. Ei niitä monia ollut. Uiton työllistävä vaikutus oli niin tavattoman suuri, ettei väestön suurimman osan mieleenkään tullut, että sitä voitaisiin kyseenalaistaa. Seisoessaan siinä mieleltään alastomana hän näki uiton haittojen pompahtelevan esiin.
Ikiaikaiset metsät oli leimattu ja satavuotiaat aihkit kaadettu. Purot oli perattu kivistä, mutkat suoristettu. Eivät siellä enää lohikalat nousseet. Rannat oli myllätty puupinojen alle, puhumattakaan tieurista. Savottakämppien ympäristöt kuin tunkioita. Kesäisin joet olivat täynnä tukkeja. Ei siellä uitu, veneilty tai kalastettu. Joen ylitys veneellä oli mahdotonta. Uppopuut aiheuttivat vaaratilanteita veneilylle kelluessaan näkymättömissä pinnan alla.
Mutta se raha, jota metsän hyödyntäminen alueelle toi, oli kaiken haitan väärtti. Kemijärven alueen vauraus oli tullut metsistä. Kemijärveläinen oli kuuluisa tuhatlappunen, joka nimettiin sen mukaan, kun niitä Kemijärven rahakkailla metsämyyntitulojen saajilla oli niin paljon.
Isokylän metsien myynti oli myytti 1800-luvun lopulta. Isäntiä vedätettiin myymään metsät pilkkahinnalla, kun eivät voineet tajuta miten arvokas ennen hakkaamaton metsä oikein oli. Häpeissään Kemiyhtiö oli maksanut koulurakennuksen Isokylälle.
Metsäteollisuus oli Suomen pelastaja. Lukemattomat vuosikymmeniä tuulessa ja tuiskussa sinnitelleet puuvanhukset luovuttivat runkonsa, kun kehittyvä yhteiskunta tarvitsi sahapuuta ja sellua. Metsät Suomen kulta, ei turha sanonta.
Hän kohensi ryhtiään. Upseerin olemus oli niin helppo vetää esiin, kuin mieluinen vaatekerta. Vien verkkoja pojille, kun tulen Pelkosenniemeltä. Päätös huitaisi pois epämääräisen painon, joka oli musertanut häntä monta päivää.
Hän ei tiennyt, että toinen poika oli hänen kuopuksensa luokkatoveri Kuumaniemen kansakoulusta ja muutaman vuoden päästä töissä uitossa kauppiaana Luuksinsalmen saaressa ja myöhemmin muissakin uiton hommissa.
Mitenkähän ällistynyt hän olisi ollut, jos olisi tiedetty kertoa, että nämä pojat ja hänen vanhin poikansa olisivat 40 vuoden kuluttua mökkinaapureita Ailangassa. Kalastaisivat siellä samoilla vesillä. Silloin olisi uittokin lopetettu ja puut siirretty kumipyörien ja junien kuljetettaviksi. Arvaamattomat tulevat kohtaamiset!
Hän näki höyryhinaajan kauempana rannassa. Savu ei puhahdellut piipusta. Hinaajan miehistön olisi pitänyt olla pitkällä lähtövalmisteluissa. Kummallista. Kajuutassa näkyi liikettä.
Hänellä oli oma pikavene ja kuljettaja reissujaan varten, mutta perjantaina kuski oli tullut kiukuissaan kertomaan, että moottorissa oli jotain vikaa. Vasta maanantaina saisi korjaajan kiinni. Niinpä Pelkosenniemelle olisi mentävä hinaajan kyydissä. Tai ainakin Autioniemen vastuulle, miten sieltä eteenpäin, sen selviää sitten, kun näkee miten työt siellä Autioniemessä sujuvat.
Autioniemi toi hänen mieleensä hyvät veneet, jotka kyläläinen veneentekijä oli uitolle tehnyt. Hän oli mennyt kylälle ja tokaissut, että ovatko veneentekijät Autioniemestä loppuneet. No eivät olleet tekijät loppuneet. Veneentekijä löytyi ja hän tilasi neljä venettä. Hyviä, erinomaisia ja tarkoitukseensa sopivia olivat. Tokaisu kiersi edelleen kylillä.
Kitiseltä, Luirolta ja Yliseltä Kemijoelta tulevat tukit seilasivat vapaana jokiuomassa, itsekseen. Puroista ne oli vonkattu matkaan. Pelkosenniemellä jokien yhtymäkohdassa oli joskus ryskettä, kun monesta suunnasta virtasi puuta ylen määrin. Hän muisti itse jääneensä veneensä ja kuljettajansa kanssa tukkien keskelle jumiin, kun tukit ympäröivät veneen ja painuvat yhä tiiviimmäksi peitoksi. Siinä ehti pelkokin läikähtää. Jos musertavat veneen. Joudun veteen tukkien alle. Rannalta oli sitten huomattu heidän ahdinkonsa ja hetken päästä suma oli selvitetty ja he pääsivät rantaan. Mutta pelon nostaman adrenaliinin villiinnyttämät näyt säilyivät mielessä pitkään.
Hän lähestyi hinaajaa. Hinaajat olivat jotenkin liikuttavia, hän ajatteli. Sitä ei nyt kehtaa kellekään kertoa, että muka liikuttavia, veneet. No liikuttavathan ne, pöllejä. Uitto 6 näytti olevan tämä laiturissa oleva. Hinaajia oli paljon, peräti 136 koko Kemijoen uitossa, hän tiesi tilastot. Osa hinaajista oli pienempiä apuhinaajia, osa suurempia.
Monesta pyräästä, joiksi pieniä kupopuomien ympäröimiä kehälauttoja kutsuttiin, koottiin tarakka. Suuret hinaajat johtivat koko hommaa vetämällä sitten tarakat Luusuaan. Joessa veto sujui hyvin, mutta Kemijärvellä pyräät pääsivät joskus irti, kun tuuli tai myrskysi. Hän muisti sen kesän, kun Ailanganlahdesta jouduttiin keräämään myrskyn riepottelemaa puuta rannoilta miestyövoimalla, kun vesi oli laskenut. Se lisäsi kustannuksia ja kirosanojen määrää, kun miehet rämpivät mutaisilla ja kivikkoisilla rannoilla tukkeja kantamassa tai kekseillä vetämässä.
Kuutosessa oli huomattu uittopäällikön lähestyminen. Se herätti ikiaikaisen kunnioittamisen tulvahduksen miehistössä. Viikonloppu oli levätty, kuka perheensä kanssa, kuka jätkäporukassa korttia lyöden ja virvokkeita nauttien. Osalla paluu töihin tiesi melkein lepoa, huvit kun olivat niin raskaat. Seuraavat kaksi viikkoa vedettäisiin sitten tukkeja Autioniemestä Luusuaan. Hitaasti mutta varmasti, pari kolme kilometriä tunnissa. Mitä se nyt tänne, mistä se tietää tulla, mitä mitä nyt.
Hän hyppäsi ripeäsi Kuutosen matalaan takaosaan. Miehistön liikettä näkyi edelleen kajuutassa. Hän asteli heitä kohti, he tulivat esiin yrittäen piiloutua toistensa taakse. Mitä ihmettä, hän ehti ajatella. Mitä täällä oikein on meneillään.
– Pitäisi päästä Pelkosenniemelle, ettekö te ole lähdössä, hän kysyi ja huomaamattaan ojentautui upseerin hahmoonsa. Se yleensä auttoi arvaamattomissa tilanteissa. Henkilökunnassa oli paljon sodan käyneitä, jota asettuivat sota-ajalta tuttuun kuuntelu- ja tottelemisasentoon. Vilkuilua.
– Kapteeni on sairastunut. Ei voida lähteä, etummainen ryhdistäytyi.
– No mutta. Sinne on nyt päästävä. Kuka teistä tuntee joella olevat karit, hän kysyi ja antoi katseensa pyyhkiä miehestä toiseen ja takaisinkin. Yksi miehistä nosti kätensä.
– Sinä ohjaat laivaa Pelkosenniemelle, hän määräsi helpottuneena.
Lähtövalmistelut aloitettiin terhakkaasti. Koko henkilökunta velloi touhuissaan ja niin irrottauduttiin laiturista. Hän jäi seisomaan hinaajan takaosaan. Kulku oli tasaista, oli niin tyyntä.
Kemijärven taajama pienentyi hänen näkökentässään, uusi kirkontorni ylimmäisenä. Hän ei väsynyt katselemasta sen uljasta profiilia.
Kirkko valmistui muutama vuosi sitten saksalaisten polttaman puisen noin satavuotiaan ristikirkon tilalle. Amerikkalaisten luterilaisten kirkkojen taloudellista tukea siihen tarvittiin. Kellotapuli oli vanha, 1700-luvun lopulta. Siitä kerrottiin, että saksalaisten vetäytyessä sodan loppuvaiheessa oveen oli isketty lappu, jossa kiellettiin sitä polttamasta. Nicht brennen. Niinpä kellotapuli säilyi, vaikka suurin osa keskustasta oli savuavina raunioina. Säästyneet rakennukset sitten kemijärveläiset tulivat itse hävittämään seuraavien vuosikymmenten nousuhuumassa. Tapuli tulisi nousemaan otsikoihin muutaman kymmenen vuoden päästä, kun sieltä löydettiin muumioitunut vastasyntyneen ruumis. Puistattava tapahtuma.
Kirkon vieressä rannalla pappilat, uusi ja polttamiselta säästynyt vanha, täydensivät maisemaa. Hän totesi, että niemekkeelle oli satoja vuosia tultu, siitä oli lähdetty ja siihen oli asetuttu. Kemijärven historiallinen hermokeskus.
Sipovaaran pienet talot häipyivät näkyvistä ensimmäisinä. Rautatiesillalla näkyi autoja matkalla keskustaan. Yhdyskunta oli herännyt.
Joen pinta välkkyi sinisenä, heippa hei, aamulla jo tervehdimme. Alkukesän ihanuus, tuore vihreys rannan koivuissa. Kemijoen rantaviivan yläpuolella aaltoili sinisenä vaarojen vyö, ei yhtä tasaista kohtaa. Hän melkein liikuttui luonnon kauneudesta. Oli kesän paras jakso ennen sääskien massaesiintymistä, joka vie hetkittäin täydelliseen epätoivoon. Luonto juuri herännyt elämän riemuun, samoin kuin ihmispolot riuduttavan kaamoksen, kylmyyden ja niukkuuden jälkeen.
Tohmon saaren kohdalla hinaaja seisahtui äkkinäisesti kuin seinään. Raapivan tussauksen äänivyöry kertautui sekunnissa rannoilta takaisin hinaajaan. Veneen etuosa nousi ylös, hän kaatui, sai partaasta kiinni, ei suistunut veteen, mikä onni. Vettä ryöpsähti matalasta peräpäästä hänen jaloilleen. Kajuutasta kuului mölinää. Hinaaja oli aivan vinossa, hän nousi vaivoin ylös, kömpi kajuuttaan.
– Sinähän sanoit, että tiedät karien paikat!
– Tämä oli ensimmäinen, kuului vastaus.
Kemijärven pappilan rantaa 1930-luvulla. Kemijärven kotiseutumuseon kuva, en ole kysynyt lupaa julkaisemiseen… Kuva on siis otettu ennen sotia, saksalaisten polttoja ja Kemijärven vedenpinnan säännöstelyä, novelli kertoo 1950-luvusta
PS. Wordin asetukset eivät välity tänne sivulle enkä osaa niitä laittaa.
Osallistuin Uitto-novellilla Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun. Se ei päässyt palkintosijoille. Uitto julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -julkaisussa noin 10 kirjoituksen joukossa.