Aihearkisto: Kulttuuri

Sydänkesää

Tällä viikolla on liikuttu, kolme kertaa Turussa ja lisäksi Loimaalla.

Olin kahviotalkoolaisena Loimaalla Krekilän kesäteatterissa. Näytelmänä oli tänä vuonna Pokka pitää.

Hyacintin toilailua on tullut seurattua telkkarista ja tämän rouvan edesottamukset sen kun jatkuivat Krekilän  lavalla. Pääsin jopa kuvaan rouva Bucketin eikun Bukéén kanssa.

Rouva Bukéé ja mä. Hän otti minut vastaan niin ystävällisesti vaikken olekaan mitenkään jalosukuinen. Ei kylläkään tullut kutsua kynttiläillallisille, jossa tarjoillaan kurkkuvoileipiä.

Rouva Bukéén roolissa oli Hanna-Maria Suonpää. Rooli sopi hänelle kuin valettu. Eräs rouva sanoi väliajalla, että tämähän on parempi kuin Porin versio, jossa oli ammattinäyttelijöitä. Hienoa Krekilän näyttelijäkaarti!

Krekilän  kesäteatteri sijaitsee Niinijoen kylässä Krekilän myllyllä. Vesi kohisi padon reunasta niin kiihkeästi, että pudotus suljettiin näytännön ajaksi.
Väliajalla tarjottiin kahvia ja leivonnaisia sisällä myllyssä. Kauempaa tulleet ihastelivat miljöötä. Myös edullista lipun hintaa kiiteltiin, etenkin kun kahvitus kuului hintaan.

Väliaikatarjoilun ympäristö on todella ainutlaatuinen. Linnut  liversivät kuorossa rannan puissa.

Loimaan kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura ry ylläpitää Krekilän myllyä, joka on aivan käyttökunnossa.

Pääsin vierailemaan todella erityislaatuiseen paikkaan, Lapilan saarelle, joka sijaitsee Naantalissa Luonnonmaan eteläpuolella Airiston pohjoispäädyssä, Ruissalon länsipuolella. Saarella on 1763 rakennettu rokokootyylinen kartano, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Historia ulottuu 1500 -luvulle.

Saarella on paljon ainutlaatuisia peltomaisemia.

Kävelymme ulottui saaren läpi kulkevan tien päästä päähän. Heinät keinuivat vilpoisassa kesätuulessa. Poikkesimme tieltä katsomaan vanhaa tammea, jonka sanotaan olleen Suomen kolmanneksi suurin tammi. Muutama vuosi sitten se romahti. Pystyyn jäi kuutisen metriä korkeat torsot, maassa lepäsi valtavan suuri runko. Hiiltyneet kohdat kirjavoivat puuvanhusta. Salamako puuhun oli iskenyt?

Rakas ystävättäreni tyttärensä kanssa antavat perspektiiviä tammen koolle.

Pellon reunaa reunusti pitkä angervokasvusto. Surina kuului kauas, tuoksu houkutti meitä ja hyönteisiä. Kultakuoriaiset ja nelivyöjäärät imivät täydessä sovussa makeaa mettä.

Sulassa sovussa.
Kultakuoriainen on komea ilmestys.
Nelivyöjäärä, hauska nimi tuo jäärä. Rakastaa mesiangervoa.
Perinteinen saaristomaisema Lapilan torpan ikkunasta

Uimaan ei menty. Viileys ja pohjoisnavalta puhaltava tuuli saivat vetämään takkia niskaan. Oliko se jo tässä, tämä kesä, kesään kuuluva lämpö, tihkuva hiki, lämpimän tuulen tuiverrus käsivarsilla? No, puolivälissä ollaan, heinäkuuta vielä kaksi viikkoa ja koko elokuu. Naisten viikko alkaa ylihuomenna: sateet, parantumattomat haavat, mätäkuu. Viikon päästä Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Saadaanpa nähdä ja kokea sanontojen totuus tämän kesän osalta.

Aurakatu 2, Turku, kohtaamispaikka

Maanantaina oli jännittävä tapaaminen Turussa. Viime kesän huipputeatterikokemus, Grus Grus -teatterin Huviretki tienpientareelle jatkui. Esitys valittiin viime vuonna vuoden parhaaksi teatteriesitykseksi. Eikä turhaan!

Meitä kokoontui viime kesän teatterivieraista 25 henkeä kohtaamaan toisensa ja stalkerin. Stalker johdatti meidät Aurajoen rantaan, jossa kerroimme mitä haluamme tulevaisuudessa kuohuviinitarjoilun jälkeen. Ensi vuonna samaan aikaan jatkuu  – ja  vaikka kymmenen vuotta. Jotain todella hienoa on tapahtumassa. Teatteri uudistuu, yhteisöllisyys tunkeutuu esitykseen. Olen aivan innoissani tästä!

Toriparkkityömaa

Tätä lähemmäs en uskaltanut mennä katsomaan tätä suuruudenhullua kaivuutyömaata. Toivottavasti torin reunan talot pysyvät pystyssä loppuun asti ja samoin lähistön kaupat.

Ruusu kukkii

Viime päivityksen kukkaloisto on sitten mennyttä. Viikatetraktori kävi ja jäljellä on ruskeaa sänkeä ja heinää. En ymmärrä tätä ajankohtaa. Miksei myöhemmin kesästä, jos kerran on pakko parturoida tienvarret? Tällaiset pienetkin?

PS. Kuka tunnistaa otsakekuvan, mistä se on? Monet ihmiset ovat sen nähneet, mutta missä? 😉

Rovaniemi kesäkuussa

Laskin kuvasta kirkontornin ja seitsemän nostokurkea. Kurjet nostavat, taakkoja siirtävät. Kehitys kehittyy. Miten mieleni mielellään hakeutuu ja viipyy kuitenkin menneeseen. Ehkä siksi, että mennyt maailmani on ajallisesti pitempi kuin tuleva maailmani.

Miten tähän on tultu. Mitä vaivoja nähty, tuskia tunnettu, hiki otsalla, selkää pitkin noruen. Väsymys lyö nuijana. Nälkä kurisee vatsassa, vyötä kiristettävä, etteivät housut putoa tai hame valahda kuraista maata viistämään. Lapsen itku. Väsymys ja nälkä. Kylmyys.

Kuitenkin ilon pilkahduksia. Lapsen puhdas vilpitön hymy. Lämpimän leivän tuoksu, sylki karahtaa suuhun, voi sulaa ja valuu käsiin, jotka nuollaan leivän syönnin jälkeen. Hyvä olo valahtaa kuin vesi vesikuupasta niskaan saunan hämärässä.

Mikä vuosisatoja kertyneen tarkoituksenmukaisuuden toteutus. Ei yhtään mitään liikaa eikä liian vähän. Edelleen käyttökelpoista, rispaantumatonta, ehyttä. Kuitenkin käytössä hienokseltaan kulunutta. Aika näkyy, vuodet hioneet merkkinsä, tekijä jäänyt unohduksiin. Mutta pelkistyksen mestariteos.

Lohiverkon alapaula, tarkoituksenmukaisuuden ja käsityön taideteos. Kalastusvälineet tehtiin 1800 -luvun lopulle asti itse. Verkot kudottiin hienosta hamppu- tai pellavalangasta kävyllä, joka oli katajasta vuoltu.  Verkon alapaulassa painoina toimivat kivipussit tai tuohiset kivekset, joita näkyy kuvassa. 1870 -luvun jälkeen siirryttiin tehdastekoiseen pellavalankaan ja tehdastekoisia verkkoja tuli kauppoihin vuosisatojen vaihteessa.
Lohen kalastus on ollut elintärkeä koko Kemijokivarressa. Toinen melkein yhtä tärkeä kala on ollut hauki, ruokana ja taloudellisesti. Sitä saatiin ja saadaan edelleen joka ainoasta Suomen vedestä, se on iso ja helppo pyydystää. Haukea kuivattiin ja käytettiin omana ravintoja, myös veronmaksuvälineenä ja kauppatavarana.

Kulle ja koira eli saarua lukee tämän vieressä kyltissä. Mitä ihmettä. Tarvitsen googlea. Ei löydy kuin saaruan nimisiä matkailuyhdistyksiä. Kalastukseen tämä liittyy.

Joelle on menty pitkällä veneellä. Ihastelen taas veneen kaaren muotoja. Ne hivelevät silmääni. Kaari on ikuinen, kautta maapallon käytetty samanlainen sukkula.

Tässä lepäilen. Työt tehty, myrskyt kestetty, tyynellä halkaistu vettä äänettömästi. Pohjallani kalat sätkineet, ilma täynnä kiihkeitä huutoja, suomut lennelleet, verkot takertuneet hankaimiin. Nyt lepään ja tarjoan silmänruokaa tuolle tuijottajalle.

Piikkien estetiikkaa. Hyvin tehokasta mutta julmalta tuntuu tämän päivän näkökulmasta. Tuossa seinällä ne näyttävät hyviltä, atraimet.

Atrainkalastus kiellettiin viime vuosisadan alkupuolella. Lohia oli niin helppo keihästää näillä tappovälineillä. Mutta nykyaikana atrainkalastusta käytetään, joskin kielletty aika on 15.4.-31.5.

Rukkeja olen nähnyt, mutten koskaan tällaista. Jäin pohtimaan, mikä etu tuosta koosta on…

Rukkikokoelma.

No missäs olen käynyt. Rovaniemen kotiseutumuseossa Pöykkölässä.

Pöykkölän kotiseutumuseossa on 1840 -luvulla rakennettu päärakennus, puovi, kaksi aittaa ja muualta siirrettyinä 14 rakennusta. Ne kuvaavat täkäläiseen talonpoikaistaloon kuuluvia rakennuksia. Kuvassa puovirakennus, joka kuvaa talon vaurautta, joka saatiin karja- ja porotaloudella sekä kalastuksella. Pöykkölän puovi on ainoa lajissaas Peräpohjolan alueella. Puoveja ovat ruoka- ja miesten puovi, lisäksi talli ja paikallishistorian osasto, metsästys-, kalastus-, maatalous- ja käsityöosasto.

Huoneet ovat hulppeita. Hyvin siistiä, puhdasta. Täällä pohjolassa puhutaan muuten pirtistä eikä tuvasta. Mietiskelin, missä menee tuvan ja pirtin raja?
Salin tuolin kauneus saa huoahtamaan. Mikä entismaailman huonekalupuuseppä!

Salin kalustoon kuuluva valkoinen tuoli valkoisen puusohvan vieressä.

Muistelen mitä tiedän Rovaniemestä. Olen nähnyt kuvia, joissa pystyssä töröttävät savupiiput nousevat palaneiden talojen jäänteiden joukosta. Saksalaiset polttivat Rovaniemen. Sitten Alvar Aalto loi ”poronsarviasemakaavan” ja kaikki rakennettiin uudelleen. Mikä työ ja vaiva! Ei voi kuin kunnioittaa sodan jälkeistä uudisrakennusta.

Rovaniemi ennen sotia. Voi kun nämä rakennukset olisivat säilyneet! Tai sitten olisi käynyt kuten niin monessa kaupungissa 1960 -luvulta alkaen, että keskustan kivitalojen alta on hävitetty puutalot pois.

Kävin myös Arcticumissa taas. Arktinen – Arctos, karhu, Karhun tähtikuvion mukaan. Ympärillä ilahduttavan paljon lapsia äitiensä kanssa. Tekemistä ja tutkimista riitti.

Pisimpään pysähdyin ilmastonmuutosta esittävien tutkimustulosten äärelle. Kesälämpötilan nousu Novaja Zemljan sekä Koillis-Kanadan ja Luoteis-Grölannin välisen salmen tienoilla hätkähdytti todella. Samalla Pohjosnapaa peittävä jääpeite pienenee koko ajan. Niskassa alkoi kihelmöidä. Kuulin näistä asioista ensi kerran 1970 -luvulla luennoilla. Asiat ovat olleet tiedossa.

Mykistyin saksalaisten turistien joukossa saamepukuja esittelevän vitriinin luona. Miten kauniita!

Kemijoki rakkaani
Puna-ailakki, Lapin kukka, jonka opin tuntemaan vasta etelässä, värjää tienvarret

Kesän huippu

Kahlasin vaalean vihreässä mustikkavarvustossa kuin rantavedessä.  Sääskiparvia pöllähteli yllättyneenä lehtien suojasta, pyörähteli hetken, töni kasvojani ja tuikkasi imukärsänsä suoraan suoneen. Kohtaamisemme poltteli minua pitkään.

Aallot olivat lajitelleet rantaviivaan sormenpään kokoista  soraa. Hiekat oli seulottu syvemmälle. Kivien pinnat olivat liukkaat, jalkani luiskahti vaikka astuin niiden päälle varovasti. Vihreä levä leuhahteli kivien ympärillä. Vanha penkki huudahti ilahtuneena ja kutsui luokseen. Jäkälät olivat levittäytyneet lisää. Vedin kädellä penkin päältä havuneulasia. Istahdin. Kosteus tunkeutui heti housujen läpi. Minua seuranneet sääsket istahtivat kasvoilleni tuulesta välittämättä.

Saari katseli minua mietteliäänä. Et nyt sitten tule käymään. Ei se mitään, tässä minä pysyn ja odottelen. Kyllä me vielä kohdataan, makoilet sitten nuotion laidalla, savu kiertelee, syöksähtää ikivanhojen mäntyjen lomasta saaren keskustaan. Heinäkuun lopulla kukkivat lehdokit, ovat levittäytyneet jo kasvustoksi. Tule silloin. Kierrät silittelemässä saaren kärjessä maassa lahoavaa mäntyä, joka suojelee vieläkin poikastaan. Mänty olisi mielissään.

Järvi otti tulvaveden irrottaman kelonrungon syleilyynsä, hellästi siveli, hieroi, yhä uudelleen uudelleen uudelleen. Hioi pois turhat rosot. Sileys hellii kättäni kuin rakkaan hyväily. Vesi muisti poron. Hitaasti poron muoto kuoriutui esiin.

Viime aikoina on luettu useita kirjoja, mutta vain kaksi romaania, Viikilän ja Faulknerin teokset, joista on Luettua -sivulla tekstiä. Muut kirjat ovat liittyneet Kolmas tanssi -kirjan aiheeseen, etenkin Petsamon alueeseen, joka kuului Suomeen 1920-1945. Se toinen käsivarsi.

Kolmas tanssi etsii askelia mieleni sopukoissa. Jeff ja Neo katsovat odottavina. Odotammehan me. Tarinamme täytyy kertoa. Sitten kun olet valmis, sanat tulevat, rakentuvat jonoon, lauseiksi, virkkeiksi, kappaleiksi. Ei mitään kiirettä.

Suomen metsien rhododendron. Suopursu. Huumaava tuoksu leviää tuulenpuuskan mukana. Valkoiset kukinnot täplittävät suot.

Kesä on täällä

Viikko on kulunut puutarhassa alkukesästä nauttien. Ilma on sakeana lintujen liverrystä, kahakointia  pesäryöstäjien kanssa ja tuulen tuiverrusta. Kömpelöt linnunpoikaset lennähtelevät oksalta toiselle, osuvat juuri ja juuri. Nopeasti taidot kuitenkin kehittyvät.

Kuumat ilmat tulivat. Liian kuumat, jos minulta kysytään. Aurinko polttaa, hiostuttaa, turvottaa, ahdistaa. Mutta kasvit. Ne kasvavat silmissä. Ensin näkyi pottumaalla pieni tummanvihreä ruusuke ja kun katsoin uudelleen, niitä on siellä ja täällä. Puikuloidenkin versot ovat nousseet maan pinnalle.

Juurespenkissä ei vaan näy mitään. Vieressä porkkana kyllä on noussut.  Etanat ovat syöneet toistakymmentä pientä avomaankurkun tainta, harmi. Piti ostaa torilta uusia. Sipulien varret heiluvat tuulessa. Lankamaiset purjot sojottavat taivasta kohti. Mansikka kukkii. Kaupasta sai jo ostaa kypsiä, mutta eivät kyllä vedä vertoja omille, ovat ne niin maukkaita.

Kasvihuoneessa  tomaattien ensimmäiset kukat ovat auenneet, keltaisissa. Matkaa on vielä raakileisiin  ja kypsiin.Kasvihuonekurkut laitoin siemenistä ja kolme hyvää tainta työntää kasvulehtiä.

Kasvihuoneen vesialtaassa molskahti ja iso ruskea sammakkohan se siellä mulkoili minua. Oli kait tullut kuumuutta pakoon. Yritin pyydystää sitä, jotta voisin viedä jokeen, mutta se meni pakoon. Samoin perhoset lentävät sisään ja pomppivat äärimmäisessä nurkassa eivätkä tajua mennä ovesta tai tuuletusikkunasta ulos.

Tätä ei uskoisi puun kukaksi, on se niin hieno ja näyttävä.

Hevoskastanjassa on 20 kukkaa, ensi kertaa. Kielot kukkivat, tuoksu tuo muiston lapsuudesta, kielohajuvedestä. Se tuntui silloin salaperäiseltä aikuisten maailmalta.

Piha on myllerretty. Meidän talomme liitetään naapurien kanssa kaupungin viemäriverkkoon. Loimijoki puhdistuu.

Posti toi Lapillisen, eli Lapin kirjallisuusseura ry:n lehden. Siellä oli paljon arviointeja runo- ja proosateoksista. Sitten: Tapani Tavi kirjoitti arvion Ann-Helen Laestadiuksen kirjasta Hei Söpö. Ja lopussa:

Hei söpö esittelee muuttuvassa maailmassa luontevasti perinteistä saamelaisten vaatetusta ja kertoo pitkistä matkoista porojen kanssa. Tarina käyttää lukijan kutkuttavasti myös vanhalla uhripaikalla. Rakkaus, kuinka kauaksi se olisi unohtunutkin, voi vielä kaiken muun valloittaa.

Siellä täällä pyörähtäviä lyhyitä saamen lauseita lukisi enemmänkin. Ihan uteliaisuudesta kulttuuriin ja sanojen alkuperiin ynnä samankaltaisuuksiin eri kielissä.”

Mielessäni jysähti. Noita asioitahan käsittelin Kolmas tanssi -romaanikäsikirjoituksessani. Olisiko todella yleisempää halukkuutta tutustua noihin asioihin?

Mitä minulle oikein tapahtui siellä Kirkenesin residenssissä? Minne katosi terve itseluottamus ja usko omaan näkemykseeni? Yli neljä vuotta olen  luonut kirjan kuviota, tutustunut saamelaisuuteen ja etenkin kolttasaamelaisuuteen ja kirjoittanut Jeffin matkasta  takaisin omaan perinteeseensä. Joutaako se kaikki todella roskakoppaan?

Mitä tällainen mielialojen heilahtelu sitten oikeastaan tarkoittaa, kuuluuko se kirjoittamisprosessiin? Vai onko ilmentymä minun epävakaudestani…  Miksi edes asiaa tänne kirjoitan ja vaivaan lukijoita tällä. En  kai voi nyt julistaa kirjoittavani  kirjan sittenkin,  olenhan  joka paikkaan ilmoittanut lopettavani koko prosessin.  ;/

Katsotaan mitä tapahtuu. En vaan ainakaan tämän puolentoista viikon aikana ole saanut kirjan henkilöitä mielestäni. He ovat jääneet ihmettelemään johonkin välitilaan.

Katsotaan rauhassa mitä tapahtuu.

 

 

Kolmas tanssi vaikenee

Onhan se hyvä, että kaikki ei mene niinkuin on alunperin ajatellut. Elämä olisi aika tylsää, jos tapahtumat olisivat ennalta tiedossa. Joskus vaan uudet käänteet aiheuttavat ahdistusta, hämmennystä ja suruakin.

Kolmas tanssi ei edennyt residenssireissulla. Askeleita ei löytynyt, musiikki vaikeni, tanssijat jähmettyivät ja suuri hämmennys valtasi mielet.

Sanojen tyrehtyessä olin ihmeissäni. Menin sohvalle makaamaan ja tein sudokuja. Ne sujuivat hyvin ja nopeasti. Aivoni työskentelivät ilmeisesti kiihkeästi. Sain blogikirjoituksestani rohkaisevia kommentteja, kyllä se siitä, huokaise ja rauhoitu, vastaus löytyy ennen pitkää.

Niinpä hyvin rauhallisesti mieleni täytti vapauttava varmuus: Kolmas tanssi -kirjaprojekti loppuu tähän. Valtava helpotus vyöryi ylleni. Ei tarvitse kirjoittaa, julkaista, ottaa vastaan kritiikkiä (ja suuria rahasummia: 1 e per kustantajan kautta myyty  kirja, verojen jälkeen).

Lisäksi kirjoittamisen pitäisi olla kivaa eikä näin vaivalloista. Tässä iässä ei halua enää tehdä mitään puolipakollakaan. Jos jatkossa vielä jotain kirjoitan, se on sellaista  mikä syntyy helpommalla ja mistä saan nautintoa.

Miksikä sitten näin? Norjassa käymissäni keskusteluissa tiivistyivät kummassakin kirjan rakenteen samat ongelmat. En avaa niitä tässä tarkemmin, mutta koko idea on oikeastaan tällaisenaan toteuttamiskelvoton. He ehdottivat tapahtumapaikan vaihtamista, mutta se olisi liian vaikeaa ja hankalaa. Suorastaan mahdotonta, koska koko kirjan lähtöajatus ja punainen lanka liittyivät Lappiin.

Eräs myötäeläjäni lohdutti, että ehkä tuhkasta nousee jotain uutta. Niin, ehkä voin joitakin tekstinpätkiä käyttää muissa yhteyksissä.

Mutta Norjan reissu kannatti. Kotona olisin jatkanut kirjoittamista ja saanut aikaan huonon kirjan. Kyllä tapahtumapaikalle meno on aivan välttämätöntä, siellä vasta näkee kokonaisuuden.

Niinpä Kolmas tanssi siirtyy Elämäni Suurten Epäonnistumisten listan jatkoksi.

Minulla on vaan vähän ikävä Jeffiä, Neoa, Maarkia, Elleä, Matleenaa.. ja poroa. Ehdin  heihin kiintyä.

Kevätesikkoja Paatsjokilaaksossa Svanhovdin kasvitieteellisessä puutarhassa

 

Kolmas tanssi – Kirkenesissä residenssissä

Sade on kuvioinut ikkunan, taas. Ennusteen mukaisesti. Aamulla havahduin auringon tunkeutuessa ikkunasta sisälle. Se ei kestänyt kauaa, mutta ilahdutti.

Nukuin hyvin. Lähdin sitten aika aikaisin ajamaan Norjan itäisimpään kolkkaan, Grense Jakobselviin. Matkaa ei ollut kuin 50 km, mutta kaksi tuntia siihen  meni. Tie pieneni pienenemistään, kapeni, routavaurioita, kuoppia ja heittoja sinne tänne. Lopulta sorapäällysteinen viimeinen osuus.

Sor-Varangerin kartta

Tunturiylängöllä oli vielä talven merkkejä näkyvissä. Järvissä jäätä ja lunta kinoksissa siellä täällä ja oikeastaan aika paljon. Suomen Yle ykkönen kuului ylängöllä. On se vaan niin kiva kuulla omaa kieltä, vaikka vasta kaksi päivää on edellisestä kuulemisesta.

Tunturiylängön kevättalvi
Norjan vanhinta kallioperää, 2,5 mrd vuotta ikää

Jakobselvin laaksoon laskeutuessa lumet katosivat ja puissa vivahti selvästi vihreys. Täällä on yllättäen aika paljon pihlajia, joiden lehdet ovat jo isot, eivät kuitenkaan levittäytyneet. Samoin täällä Kirkenesissä on kevät edemmässä kuin sisämaassa. Meri lämmittää todellakin.

Varsinaista sitkeyttä. Jäämeren tunteettomien tuulten tuivertamia käkkyräisiä tunturikoivurykelmiä. Pienet hiirenkorvat jo näkyvissä.

Jakobselv on rajajoki, toisella puolella on Venäjä. Kävelin hiekkarannalla ja tiirailin kotiloita ja erikoisia kiviä. Mutta alkoi niskaan hiipiä  vaivaantunut olo ja lähdin pois. Luinkin sitten opastustaulusta, että Venäjän puolella on sotilailla hyvät kiikarit, joilla seuraavat ettei poikkeavaa tapahdu.  Ilmankos. Odottelinkin sitten kotimatkalla, että pysäytetäänkö minut ja otetaan pois pienet vaaleanpunaiset kotilokuoret, joita poimin. En ole muualla samanvärisiä nähnyt.

Mutta lajivalikoima oli todella suppea. Viime kesän Sandfjordin hiekkarannan monipuolisuus säilyi edelleen ykkösenä. Syynsä on kylläkin siinä, että tämä on joen ranta ja makeaa vettä tai ehkä murtovettä, jos merestä valuu vettä tähän. Sandfjordissa oli oikea valtameri.

Laskuveden aikaan. Toisella rannalla Venäjä. Vahtitorneissa vahditaan.

Sitä taas ihmettelin, että kaikkiin paikkoihin ihminen itsensä työntää. Kirkkokin oli tänne rakennettu, isoista kivistä. Tie on kulkukelvoton talvella lumen vuoksi, mutta mökkejä oli pitkin matkaa ja kaikenlaista varustusta pihoilla. No silloin aikoinaan liikuttiin veneillä pitkin rannikkoa ja noustiin maihin suotuisissa paikoissa.

Grense Jakobselvin kirkko. Kirkko valmistui 1969 ja 1873 Kuningas Oscar II vieraili siinä ja pyysi, että kirkko nimetään hänen mukaansa. Hautausmaalla on suomalaisten, saamelaisten, norjalaisten ja venäläisten hautoja. Osa oli ortodokseja ja osa luterilaisia.

Matkalla näin pari jänistä ja pikkulintuja, lajimääritys jäi tekemättä, sekä joitain kahlaajia. Aika vähän lintuja kuitenkin.

Tästä residenssin ikkunasta seuraan harmaalokkiparin elämää. Ensin ihmettelin, kun lokki seisoo vastapäisen talon katon harjalla samassa paikassa tuntikaupalla. Sitten näin sen astelevan loivaa kattoa alaspäin ja hups, savupiipun takaa näkyi toinen lokki. Eli emo hautoo ja isäntä vartioi ja seuraa tilannetta. Mistähän ne löytävät syötävää?Eilen muuten tapasin Pikene på Broenin ihastuttavia nuoria ihmisiä norjalaisen lounaan merkeissä. Eli kevyttä, leipää, kasviksia, salaattia. He kertoivat tekemisistään ja minä kerroin omasta projektistani. Annoin heille Vuotoskirjan muistoksi. Kirkenesissä on suomalaisia, jotka voivat kirjan lukea. Heillä on viitisenkymmentä residenssivierasta vuoden mittaan kahdessa eri asunnossa.  Taiteenalasta riippuen he järjestävät tapahtumia täällä olonsa aikana. Hienoa kulttuurityötä!

No sitten tämä kirjoittaminen. Kaiken odotuksen jälkeen Kolmannen tanssin kirjoittaminen on sitten jumissa. En oikein tahdo päästä täällä alkuun. Aiheen vaikeus, joka on tullut tällä matkalla käymieni keskustelujen aikana ilmi,  on kai luonut jonkinlaisen esteen mieleeni.  Pitäisi vaan luottaa omaan intuiitioonsa ja kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa ja miettiä sitten vasta myöhemmin.

Vai tämä ulkoina vallitseva matalapaineko painaa minut lyttyyn. Tulinko tänne asti vain todetakseni, että kirjoittaminen sujuu parhaiten  kotona. Mitä haaskausta!

Onhan tässä vielä kolme päivää aikaa. Ehkä runosuoni alkaa pulputa. Huomenna on täälläkin Helatorstai. Ajattelin ajaa Paatsjokilaaksoon katsomaan millaista siellä on. Sunnuntaina lähden sitten kotia kohti. Ettei nyt vaan jäisi matkailun puolelle tämä reissu. Ahdistaa.

Tekniset vaikeudet estävät laittamasta omaa kuvaani tähän – Norjan itäisimmässä pisteessä, erään tien päässä. Taas.

Nyt tekniset vaikeudet voitettu ja tässä kuva.

Taas erään tien päässä. Taustalla Jäämeri, siellä jossain Novaja Zemlja

Kolmas tanssi – matka residenssiin Kirkenesiin

Perjantaina lähdin. Kotona kevät juhli kiihkeänä, omenapuutkin pukeutuneina valkoisiin hattaroihin.

Valkea kuulas ja manzurialainen marjaomenapuu hattaroineen.

Keittiössä yllätys yllätys: amaryllis työntää kukkaa!

No onkos tullut joulu kesän keskelle…

Perjantaina siis lähdin ajamaan pohjoista kohti. Satoi Pohjanmaalta alkaen. Etelässä sadetta olisi myös kaivattu, on ollut niin valtavan kuivaa. Kasvihuoneeseen virittelin kastelysysteemit, kaipa puolitoista viikkoa selviävät.

Pidempiä välipysähdyksiä Oulussa, Rovaniemellä sekä Pyhätunturilla. Sunnuntaina jatkoin pohjoisemmaksi. Puiden lehdet loppuivat noin Vuotson tienoilla. Siinä on tällä hetkellä kevään ja kesän vihreä raja. Sevettijärvellä en nähnyt yhtään ihmistä. Oli supersunnuntai, Eu -vaalit ja Suomi pelasi jääkiekon MM-loppuottelussa. Hyvin kävi molemmissa, tosin taitaa riippua katsontakannasta. Majoituspaikan seinällä vanhaa Lappi-romantiikkaa.

Tällaisena monet ihmiset Lapin näkevät.

Maanantaina jatkoin Norjaan.  Sade jatkui, eikä yhtään haittaa, koska Lapissa on kulovaroitus. Viime vuonnakin Sevettijärvellä ollessani satoi. Tie jatkui mutkaisena, ei ollut montaa suoraa pätkää. Autoja yllättävän paljon, norjalaisia ja venäläisiä rekkaresta päätellen. Ja vauhti oli niillä kova. Perääni kertyi jonoa, vaikken  mitenkään hidastellut. Ohi sitten menivät.

Päivällä  tapasin  Neidenissä Ä’vv -kolttasaamelaismuseon johtajattaren Honna Havaksen, jonka kanssa keskustelimme antoisasti Kolmas tanssi -romaanihahmotelmani teemoista. Paljon on mietittävää.

Honna ja Pirkko

Sitten  matka jatkui Kirkenesiä kohti. Löysin helposti Terminal B:n eli Pikene på Broenin toimitilan, josta minut johdatettiin lähellä sijaitsevaan residenssiin.

Taustalla residenssi kolmannessa kerroksessa. Siellä vietän tämän viikon.

Toivottavasti tekstiä syntyy ja  käsikirjoitus kehittyy ja syvenee.  Huomenna menen lounaalle Pikene på Broenin edustajien kanssa ja keskustelemme rajat ylittävästä kulttuuriyhteistyöstä, jota täällä tehdään mm. Venäjän suuntaan. Aion myös käydä kunnolla Jäämeren rannalla. Kerron sitten lisää.

Kotoa tänne kertyi 1447 km. Kauas on pitkä matka. On muuten hienoa, että Elisan liittymäni toimii täällä samoilla taksoilla kuin Suomessakin, siis nettikin. Tosin täällä residenssissä on oma wifi.

Kirjoituskammioni tämän viikon ajan.

Nyt on vähän tyhjä olo, väsyttääkin. Taidan ottaa päikkärit, vaikka on melkein ilta jo. Iltakävely on myös ohjelmassa. Palataan asiaan!

Kotipuutarhurin kylvöajatuksia

Sadetutka ennusti sadetta iltapäivän lopuksi ja illaksi. Oli kiire saada kasvimaan penkki käännetyksi, puhtaaksi rikkaruohoista ja siemenet kylvetyksi.

Pienellä kasvimaallani on viisi penkkiä, kaksi isoa, yksi pienempi ja kaksi aivan kapeaa. Kohopenkkien väliin olin laittanut vuosia sitten mansikkakangasta, joka muka pitäisi rikkaruohot kurissa ja estäisi saven tarttumista saappaisiin.

Olin jo monena päivänä ollut penkin kimpussa, sen yhden ja saman. Olin ollut parina viime vuonna laiska. En ollut poistanut rikkaruohoja kovinkaan ahkeraan. Niinpä rikkaruohot ja nurmikko näyttivät, miten nopeasti luonto valtaa uudet alueet.  Olen noudattanut vuoroviljelyä ja se penkki, johon juurekset tulevat tänä vuonna, kasvoi selvää nurmikkoa ja täytyy sanoa että paremmin kuin varsinaisella nurmikolla, joka on taas sammaleen valloittamaa. Penkkien välinen kävelykaista oli myös aivan nurmea, ajoinkin sen viime vuonna ruohonleikkurilla aina matalaksi. Olishan se kiva nurmikaista, mutta kun ruohikko siis  levisi siitä kasvimaahan. Jos tunneissa laskee, meni yhden käytävän ja penkin puhdistamiseen ja kääntämiseen varmaan 10 tuntia, viitenä päivänä.

Siinä ehti miettiä monenlaista. Ensinnäkin tietenkin koko kotipuutarhan mielekkyyttä. Kaupasta saa kaikkea, tuoreena ja suht koht edullisestikin. Miksi sitten vaivaan itseäni, kun on niin hankalaa. Selkää piti oikoa aika usein, sormia tykyttää nytkin ja väsyttää. Lannoitteet, siemenet, mullat ja taimet aiheuttavat joka vuosi kuluja.  Pitää kastella, pumppu tuo onneksi vettä joesta, mutta oli monen sadan sijoitus sekin. Taitaa olla vielä toinen tai kolmas pumppu menossa. Iltaisin saa seisoa tuntikaupalla kastelemassa tai voihan kyllä laittaa sadettajatoiminnon päälle. Sadonkorjuukin on syksyllä aika uuvuttavaa. Selkä ja polvet ovat koetuksella. Sähköä menee, kun pakastin jäädyttää porkkanoita ja mansikoita.

Eihän koko homma todellakaan kannata, jos järjellä ajattelee. Voisihan sitä mennä kuntosalille nostelemaan  puntteja, tekemään kiertoliikkeitä ja hauiskääntöjä. Pitkäkestoista rasitusta voisi suorittaa uima-altaassa.

Mitä sitten menettäisi, jos ei olisi kasvimaata. Ei voisi aamulla lehdenhakureissulla sipaista mukaan salaattia, persiljaa ja ruohosipulia aamiaissämpylän päälle. Ei saisi kiinteitä mansikoita suoraan  maasta. Vastanostettu peruna, olematon kuori, päälle oman maan tilliä ja voinokare, jäisi kokematta.

Eikä tarvitse maksaa kuntosalin kausikorttia.

Niin muuten, kylvin juureksia eli naurista, palsternakkaa, punajuurta ja porkkanaa. En paljoa, yksi rivi riittää paitsi porkkanaa kaksi riviä.

Käännösurakka tehty! Nyt vaot, siemenien ripottelu, peittäminen ja harso päälle. Tämä kuva on kyllä aikaisemmilta vuosilta. Ei tullut kuvattua sitä tilannetta, kun koko kasvipenkki ja käytävä oli vihreää nurmikkoa.

Kylmä kausi kesti yli viikon. Yöpakkaset olivat enimmillään seitsemän astetta. Kasvihuoneessa tomaatintaimet, kukat ja kylvöt viettivät kylmän ajan  moninkertaisten harsoviristysten alla. Kolme pienintä tomaatintainta paleltui, muutoin taimet jököttivät eivätkä kasvaneet oikeastaan ollenkaan. Viime yön ne olivat ilman harsoa ja alkoivat saada aurinkoa aikaisin. Nyt ne ovat kuin hypähtäneet ylöspäin. Auringonkukan pikkuruiset taimet  kasvavat silmissä, tänään tulivat näkyviin kasvulehtien alut. Unikon hennot versot nousivat myös mullasta. Purjo on hauska, se tekee versostaan koukun, joka sitten pongahtaa suoraksi muutaman päivän päästä.

Kierros pihalla esittelee muutaman kukkivan kukan.

Keltanarsissit soittavat torvillaan kevätmusiikkia
Keväinen vuohenjuuri aloittelee kukintaa yhdessä vuorenkilven kanssa
Äitienpäiväkukka – valkovuokko on aina niin ihana, kun se valkoisena mattona kiertelee teiden reunostoja
Aurinkopaneelit kehräävät sähköä. Lasit ovat heijastamattomia, huoltovapaita ja 30 vuoden takuu. Eli pärjätään satavuotiaiksi asti.

Me olemme nyt aurinkovoimalan omistajia. Ylimäärä sähkö myydään sähköyhtiölle. Tämä systeemi on muuten ollut Tanskassa käytössä jo vuosikymmeniä. Kaikki tapahtui hyvin vaivattomasti, meidän ei tarvinnut tehdä mitään kuin laittaa nimet paperiin ja maksaa lasku. Hinnat ovat pudonneet puoleen siitä, mitä ne olivat vielä 10 vuotta sitten. Toimittajafirma oli tamperelainen Aurinkorakennus.

Innokkaana tein hiilijalanjälkitestin ja tunsin ylpeyttä siitä, että maailma on hieman lähempänä pelastumista. Miten pieneksi jalkani tuleekaan, onko uudet kengät hankittava! Mutta mikä pettymys, testissä ei ollut energiamuotojen luettelossa ollenkaan aurinkovoimavaihtoehtoa. Eikä puuvaihtoehtoakaan. Koska meillä on varsinaisena energian tuottajana sähkö silloin kun auringosta ei saada tarpeeksi, se jalanjälki ei pienentynyt ollenkaan. On muuten myös puu ja entinen öljyvaihtoehtokin olemassa. No, testi on testi, ei maailma sen perusteella pelastu tai tuhoudu.

Teemalta on muuten tullut tällä viikolla pari hyvää leffaa. Alkuviikosta Härkäpää ja eilen Musta ratsu. Kummassakin käsiteltiin yllättäviä asioita mielenkiintoisella tavalla.

Härkäpäässä tosin oli yksi murha ja lisäksi hyvin traaginen tapahtuma, mutta aiheen  käsittely oli hieno. Ei selitelty, alleviivattu, mässäilty. Kerronnan kehittyessä katsojalle alkoi valjeta pikku hiljaa koko jutun kauheus.

Musta ratsu oli Uudesta Seelannista eli aivan erilaisesta ympäristöstä, johon olemme tottuneet. Tarina perustui tositapahtumiin ja sisälsi positiivisen vireen.

Olen kirjoittanut Kolmatta tanssia. Nyt on juoni niin kasassa, että kirjoittaminen on nautinto. Hyvä ystäväni luki tekstin ja keskustelimme pitkään eri henkilöiden ja tapahtumien suhteista. Residenssiviikko alkaa kahden viikon päästä. Pääsen tarinan tapahtumapaikoille aistimaan atmosfääriä. Odotan mielenkiintoista viikkoa. Kerron sitten matkalta lisää. Siellä on varmaan wifi, niin voin tehdä päivityksiä.

Takatalvi tuli

Viime viikon hurmos vaihtui sitten yöpakkasin ja lumisateeseen. No sehän oli odotettavissa, sanoo pessimisti suupielet mutrussa. Kevät keikkuen tulevi, sanoo optimisti ja peittelee herkimmät kasvinsa, puhaltelee niille lämmintä hiilidioksidipuuroa, lohduttaa että kyllä me tämänkin kestämme. Oli se kuitenkin niin kivaa, kun viime viikolla oli lämmintä. Parempi näin kuin ainainen tasainen elämä.  Ei ole alamäkeä, ellei ole välillä ylämäkeä.

Olen kuitenkin ohimenevästi pohtinut, miten nämä säätilojen heilahdukset ovat vaikuttaneet suomalaiseen perusluonteeseen. Nöyräksi tämä vetää, kun turpiin tulee noin kuvainnollisesti. Luonne lujittuu, kun ei luule itsestään liikoja ja aina palautetaan maan pinnalle armottomalla kädellä. Tiesihän jo Saarijärven Paavo tämän.

Mutta luonto on vahva. Kiertelin puutarhassa ja siellä on viikossa tapahtunut edistystä. Siispä paikallaan on pieni kuvakavalkadi, olkoon mottona kyllä me kesää  kohti menemme.

Yli kymmenen vuotta vanha tai nuori hevoskastanja on tehnyt ensimmäiset kukinnot. Odotan suurella mielenkiinnolla nupujen aukeamista.
Perheomenapuu ei ole vielä tehnyt kuin kolme omenaa viime kesänä, mutta nyt siinä on paljon kukka-aiheita.
Ruokajätekomposti ei ole jäätynyt koko talvena, mikä on täysin poikkeuksellista. Kompostimadot ovat ahkerassa työssä.
Rypyssä olemme me nuorina, mutta odotas kun oikenemme, siliämme, alamme kasvattaa vartta. Valmistaudu piirakan tekoon!
Varis on syönyt munakkaan. Ankara on elon taisto. Valkoisia munia on yleensä kolopesijöillä. Munan värissäkin näkyy tarkoituksenmukaisuus. Tämä taitaa olla sepelkyyhkyn muna, koska sepelkyyhkypari on meidän pihalla vieraillut päivittäin.
Yöllä on ollut pakkasta jopa seitsemän astetta. Harsojen alla on pärjätty, paitsi että viime yönä kolme tainta paleltui. Nämä kasvusäkeissä kasvavat ovat jo niin suuria, että taitavat kestää tämänkin koettelemuksen.
Narsissin herkkyyttä. Nämä saavat joka kevät minut huokailemaan ihastuksesta.

Meillä oli Novellimankelin neljäs tapaaminen ja nyt pidämme kesätauon ja jatkamme elokuun puolivälissä. Meitä on siis seitsemän kirjoittajaa – Kari, Kerkko, Liisa, Maritta, Pirjo, Pirkko ja Virpi – ja tämän kolmen kuukauden aikana olemme saaneet aikaan 78 novellia! Kyllä niistä antologia tulee plus sitten tulevat syksyllä kirjoitetut. Ja  kaikki niin erilaisia. On lyhyitä ja pitkiä. Aiheet vaihtelevat luonnon ja ihmisen pohdinnoista 1950 -luvulla seikkailevaan Karlssoniin, muistoihin sodan jälkeisistä tapahtumista  mitä erilaisimpiin kuvauksiin ihmiselon varrelta. Uskon, että jokainen löytää mielinovellinsa tästä runsaudesta.

Kari Helin teki Novellimankelille oman logon

Hyvää pääsiäistä

Pääsiäisviikko vietetty kirkkaassa auringonpaisteessa, etenevän  kevään matkassa, sulamisvesien lotistessa, sohjoladuilla ja sormet tietokoneen näppäimillä. Kulttuurielämyksiäkin on ollut.

Hanget madaltuvat täällä pohjoisessa. Samalla paljastuu talven aikana hangille kertynyt moska. Tienvarret ovat kauhean näköisiä, metsässä puiden neulasia, kaarnanpalasia, oksia, naavaa – sitä tekisi mieli kerätä. Tiet ovat sulat, myös pienet tiet ja hiihtäessä piti tuon tuostakin ottaa sukset jalasta, kun ei kuraiselle ja märälle tielle voinut suksilla mennä.

Tahaton omakuva, kun ei ollutkaan hankikantoa vaan kupsahdin kyljelleni puhelin kädessä. Ylös pääseminen oli työn ja tuskan takana.

Tiistaina kävimme Kemijärvellä kulttuuritalolla ja luulimme menevämme katsomaan Tsehovin Lokkia, mutta lava olikin täynnä pikkuisia ja vähän isompiakin tanssijoita. Yllättäen oli Koillis-Lapin musiikkiopiston Musiikin ja tanssin ilta.

Kaikki tanssijat esitysten päätteeksi lavalla – ja heitä oli paljon!

Harmi, ettemme tienneet kahvituksen päätteeksi jatkuvaa musiikkiosuutta. Jäi kuulematta musiikkipuoli  kokonaan.

Kulttuuria koettiin lisäksi pitkäperjantaina Savukoskella, kun paikallinen Rösölänperän Ruppanat esitti Tenho Karjalaisen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Sompion Helmi. Sali oli taas aivan täynnä, noin 400 katsojaa. Kiertueellekin he lähtevät naapurikuntiin. Savukoskella on näytelty kymmeniä vuosia. Evp kulttuurisihteeri Marjatta Pulska käsikirjoitti ja ohjasi alkuvuodet ja nyt siis Karjalainen viisi vuotta. Täydet salilliset vuosi vuoden jälkeen osoittavat, että tämäntyyppiselle näytelmälle on tarvetta.

Sain Savukoskelta lankalauantaina pidettävien Kuivalihamarkkinoiden esitteen. Olimme siellä viime vuonna, tänä vuonna emme mene. Paliskuntainyhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollilan kirjoitus oli miellyttävää luettavaa, kun hän kirjoitti luonnon ja luonnontuotteiden arvonnoususta, jonka hän totesi kertovan ja ennakoivan laajempaa ihmisten arvoissa ja ajatustavoissa tapahtuvaa muutosta. Ihminen alkaa vähitellen oivaltaa, että meillä ei ole olemassa Planeetta Beetä. Jess!

Värriön tutkimusasema sijaitsee Sallan puolella,  mutta sinne kuljetaan Savukosken kautta. Asemaa hallinnoi Helsingin yliopiston ilmakehän tutkimuksen keskus. Siellä on tutkittu pitkillä havaintosarjoilla vuodesta 1967 asti ilmakehän tilaa esimerkiksi lumilinjoilla, joilta  kerätään tietoja.  Lisäksi havainnoidaan marjasatoja, puiden kasvua, käpysatoa jne.

SMEARin tutkimukset ovat osoittaneet, että täällä on niin puhdas ilma, että se lisää ihmisten elinikää merkittävästi verrattuna teollisuuspaikkakuntiin tai suurkaupunkeihin. Viikko Värriön puhdasta ilmaa lisää elinikää viikolla puhumattakaan muista luonnossa ja metsässä olemisen eduista. Huh huh!

Viikolla ilmestyi Atrain&Nord -kirjakustantamon eli entisen Nordbooksin syksyn 2019 listaus. Ja siellähän on minun Kolmas tanssini!

Olen koko viikon viettänyt tuntikausia täällä parvella ja kirjoittanut monta tuhatta sanaa Kolmanteen tanssiin. On se hidasta, mutta sivuja karttuu koko ajan lisää.


Kuukauden päästä matkustan sitten Kirkenesiin Pikene på Broenin residenssiin viikoksi. Matkalla tapaan Sevettijärvellä Kolttasäätiön edustajan ja Neidenissä Ä´vv -museon johtajan. Residenssiviikon jälkeen käyn Kemissä kustantajan luona ja varmistuu valmistumisajankohta. Kaipa sen silloin tietää, valmistuuko kirja loppukesäksi.

Huominen päivä vietetään sukulaisten kanssa ja sitten auton nokka etelää kohti. Siellä odottanevat puutarhatyöt!

Kemijärven kauneimpia maisemia. Nyt oli taivaalla joku lentäjä hurvitellut oikein kunnolla.