Aihearkisto: Kulttuuri

Kahvi

Kahvikupit kilisivät, lusikat raapivat kupin pohjia. Kahvi otti vauhtia pyörimisliikkeeseensä ja ohuet vanat valuivat kupin reunojen ulkopuolelle. Lusikka kilahti lautaselle, hiljaisuus oli harras. Kuppi huulille, suuhun siirtyvän kahvin lurina kupli tyytyväisyyttä. Hyvät sumpit emäntä oli keittänyt. Jaa-a, isäntä huokaisi ja mursi leetasta palasen, vei sen suuhunsa ja mussutti silmät puoliummessa.

Isännän silmät revähtivät ammolleen, kun hänen tarkkaavaisuutensa kiinnittyi vieraaseen. Tämä oli kaatanut kahvin tassille, poiminut sokeripalan törröttävien huultensa väliin ja alkoi ryystää kahvia sokerin läpi. Ruokottomat tupakan kellastuttamat viikset levittäytyivät likoamaan tassin kahviin. Isäntä yritti peittää tahattoman puistatuksensa. Vieressä istuva emäntä tuuppasi reitensä isännän reiteen ja huokaisi merkitsevästi. Ryystäminen pysähtyi kuin seinään. Vieraan katse jähmettyi, hyppi emännästä isäntään, laski tassin pöydälle, kolisteli pystyyn ja sanoi: Hyväst ny, jollen lähtiesä kerkee.

Hyväst ny, jollen lähtiesä kerkee.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

Potut

Mies lirutteli keittoa lusikallaan. Liemi oli vihertävän ruskeaa, ohutta litkua. Lusikkaan ei osunut sattumia kuin sattumalta, pieniä lihan riekaleita. Olisi edes pottuja pilkottu mukaan.

Ovat paleltuneita, emäntä tiuskasi kädet puuskassa, silitti esiliinaansa ja kääntyi nojaamaan tiskikomuuttiin. Enkö muutaman kerran ole pyytänyt tilkitsemään kellarin ettei potut jäätyisi.

Mies räjähti. Tiedät kyllä, mistä kellarin jäätyminen johtuu! Naapurin äijän koira kaivoi kellarin peittävään lumeen kuoppia enkä niitä huomannut. Mitä pitää piskiään auki! Sen syy se paleltuminen on! Pääsi pakkanen kellariin!

Emännän olkapäät lysähtivät. Niinhän se oli. Ei ole pottuja ei. Eikä rahaa ostaa.

Mieheen kerääntynyt kiukku purkautui. Nämä sinun keitoksesi! Et ole oppinut ruokaa laittamaan vaikka olet 40 vuotta harjoitellut! Tämmöistä moskaa päivästä päivään!

Emäntä kohosi koko komeuteensa, paiskasi suurimman paistinpannun hellalle, viskasi penkiltä isännän säämistähousut pannulle, sieppasi voikupin, kaapi sen sisällön housujen päälle, samaan syssyyn koko sokerikupillinen. Sokerisa keitettynä ja voisa paistettuna syä vaikka säämistä-housut, ärähti vaimo.

Sokerisa keitettynä ja voisa paistettuna syä vaikka säämistä-housut.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

Vierailu

Hänellä oli urheilushortsit kalliin pukunsa alla. Pääsisi nopeasti lenkille tai kuntosalille vierailun jälkeen. Hotellin kuntosali olikin varattu hänen käyttöönsä illaksi. Salilla hauiskääntöjä tehdessä voisi kerrata päivällä tapahtuneita kohtaamisia itäsuomalaisten kanssa. Heillä on muuten nauru herkässä. Eikä vierailulla ollut merkkiäkään arvokkuudesta, jota hän on yrittänyt vetää kasvoilleen virkaanastumisensa jälkeen. Tai oikeammin jo vaalitulospäivän jälkeen. Näin, tällä tavalla kansa hyydytti iloisen miehen, kuten Rosvo-Roopen kohtalona oli laulussa. Ettei vaan tulisi katumapäälle.

On vaalit hävinnyt osapuoli muuten helpottunut. Hänen mielessään on öiden unettomina tunteina vilissyt kiusallisten tapahtumien  kavalkaadi, johon hän olisi virassa ollessaan joutunut A:n kanssa.

”Kyseessä on tuoreen presidentin ensimmäinen virallinen matka kotimaassa.

Keitto

Vaimo oli valmiiksi vihainen. Hän pyörähteli köökissä, pudotteli astioita käsistään ja jupisi, välillä ääni kohosi falsettiin. Pirtinpöydän ääressä hiljennyttiin sitä mukaa kun vaimon kiukku levisi ympäriinsä saavuttaen syöjät yksi kerrallaan ja tilkiten ilmanalan tiiviiseen kauhuun.

Lusikoiden kalina vaimeni myös, hiljaa raavittiin lautasilta keiton rippeet, leivänkyrsät löysivät tiensä avautuviin kitoihin. Leuat jatkoivat ikiaikaista liikettään, joka takasi helpon nielemisen ja ruoansulatuksen tyytyväisen toiminnan.

Sitten se tapahtui.

Vaimo kiepsahti ympäri, hellan koulusta sieppasi rätin, viskasi sen pesuvatiin, väänsi suurella voimalla liiat vedet valumasta ja tömisti pöydän luo.

Pöydän ääressä isäntä veti olkapäitään kyyryyn vaipuneen ruhonsa pimentoon. Harva tukka sojotti harmaina tuppaina. Pelon haju tunkeutui kanssaistujien tajuntaan lamauttavana.

Emäntä heitti isännän lautasen tiskivatiin, viskasi rätin pöydälle ja yritti hallita lainehtivaa keittoa, jota loiskahti isännän entisestään märille housuille. Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko, emäntä huusi.

Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko.
Vanha loimalainen sanonta sadan vuoden takaa

Joulu

Hän selaili pankkikirjaansa. Vaaleansinisessä kannessa keikaili pyöreä Postisäästöpankin tunnus. Kirja tuntui kädessä mukavan napakalta. Se sivut olivat paksut ja kun kirjan laittoi pöydälle, kannet jäivät sojottamaan V-kirjaimen muotoon. Sivuille oli nimittäin liimailtu paksuja leimamerkkejä, jokaisesta talletuksesta monta. Hän hyrisi mielihyvästä. Niin paljon talletuksia! Rahaa! Kirja oli melkein täynnä, pari sivua tyhjinä loppupuolella.

Hän laski kirjan pöydälle, nojautui taaksepäin. Tuoli rusahti painon siirtyessä takajaloille. Kädet löysivät takaraivon, hiki lemahti kainaloista. Kyllä tuoksui hyvälle, oma hiki. Ankaralla työllä hankittu. Avonaisesta kaula-aukosta lemahti epämiellyttävämpi löyhäys. Lika. Pitäisi paita viedä eukolle pyykkiin. Hän römähti eteenpäin tuoleineen. Kädet kumahtivat pöydälle ja hän palautui tähän hetkeen. Eukkohan on hautausmaalla. Kaksi metriä hiekkaa päällä.

Hautajaisista oli jäänyt niin kiusaantunut olo, ettei hän halunnut muistella koko tilaisuutta. Hän oli tokaissut hautajaisvieraille sen enempää miettimättä: Käykääpä pöytään, siellä on vainajan leipomaa pullaa.

Todellisuus tilkitsi hänet joka huokosen kautta jäätäväksi patsaaksi. Täysin paljaana hän näki sielunsa silmin tulevat vaivalloiset vuodet. Kohta yksinäinen joulu, ensimmäinen.

Hetken kuluttua hän nousi, pyörähti ja jouluruoat syöksähtivät mieleen. Ei tule laatikoita.  Ei kinkkua, ei sallattia. No, ko joulu on, niin on, paistan toisenki silakan.

Ko joulu on, niin on, paistan toisenki silakan.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

Naapuri

Hän ei ollut käynyt missään. Aika lailla outo tapaus, mutta niin hänen elämänsä oli vierähtänyt. Omalla kylällä oli  kaikki mitä hän tarvitsi.

Kun muut alkoivat innoissaan kertoa lomastaan Kanarian saarilla tai viettämästään päivästä suuressa ostoskeskuksessa, hänen ajatuksensa liukuivat metsän siimekseen, lintujen räkätykseen ja sateen ropinaan tuvan peltikatolla.

Hän oli tyytyväinen elinpiirinsä turvallisiin puitteisiin. Hän ei kaivannut mitään. Aamut valkenivat vuodenaikojen mukaisesti, päivät tuikahtivat sammuakseen illan hämärään ja yön mustuuteen.

Kunnes sitten se tapahtui. Kylälle muutti uusi perhe, joka alkoi innokkaasti tunkeutua kyläläisten elämään. Hän joutui silmätikuksi, naapuri kun oli. Milloin mitäkin asiaa tuotiin ovelle ratkaistavaksi. Oliko postilaatikko oikeassa paikassa. Miten lumet aurataan pihatieltä, töihin ja kouluun kun on aamuisin päästävä – vai onko naapuri etätyöläinen? Voiko varjostavat puut kaataa.

Hän vetäytyi kysymystulvan alta, mutisi puhelimensa soivan ja paukautti oven kiinni naapurin nenän edestä.

Naapuri alkoi soittaa. Hän ei ollut ennenkään vastannut tuntemattomiin numeroihin, mutta nyt se yksi numero lähetti tekstiviestejä. Voisiko naapuri hetken katsoa lasten perään, onko karannutta koiraa näkynyt, olisiko mennäkesän pottuja myytäväksi?

Hän linnoittutui entistä enemmän sisälle ja poistui kauppaan vasta pimeän laskeuduttua.

Mutta niin vaan kävi, että naapuri pääsi yllättämään hänet, tarttui käsivarresta ja pakotti pysähtymään. Sano nyt, onko kylällä saatavissa laajakaistaa? Hän jähmettyi, mikä se on, hänen suustaan livahti ennenkuin ajatus ehti harkita. Etkö tiedä mikä laajakaista on, naapuri kavahti taaksepäin otteen kirvotessa hänen käsivarrestaan. No et tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta, naapuri paljasti yllättävän paikallistuntemuksensa.

”Ei tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta.”  Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

 

Tanssiaskeleet löytyneet

Näinä helmikuun päivinä Neon ja Jeffin tarina Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa on syventynyt. Ja vähän yllättäen melko helposti. Kahdeksan vuoden kypsyttely on tuottanut hedelmää.

Sivuja on kirjoitettuina tällä hetkellä 104 A-nelosta, 28 000 sanaa. Toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Juoni on koossa, punainen lanka kulkee tekstissä mutkitellen. Vielä  eri henkilölinjojen syventämistä ja niitä rauhallisia suvantovaiheita lisää. Muutoin lukija tukahtuu tapahtumiin. Mutta ensin piti saada tarinan pääpiirteet luoduksi, sehän on  tärkeintä. Nyt lisää yksityiskohtia – minkä väriseltä  lautaselta syödään, sataako lunta vai vettä, onko hyvä päivä vai vähän huonompi. Sen sellaista tunnelmaa luomaan.

Perjantaina Kolmannen tanssin tekstiä käsiteltiin Mankelissa. Sain palautetta ja jotta kaikki ehtivät tutustua vielä paremmin tekstiin, palaamme asiaan maaliskuun tapaamisessa. Mutta hyvää palautetta tuli: ”haluan lukea tämän kirjana”. Niinpä niin. Kiitos.

Nyt sitten vaan joka päivä pari kolme tuntia täällä vintillä Neon ja Jeffin  ja kyläläisten parissa ja eiköhän loppu ala häämöttää.

Tähän on tultu, vettä ja vettä. Tänä talvena ei hiihdetty joen jäällä.

Matin päivänä talvi kääntyy kevääseen. Jos on plussan puolella, tulee pitkä kesä. Ja niinhän oli eilen kolme astetta lämmintä, lumet sulivat, jäätikköä ja sulamisvettä joka paikassa. Illalla sitten satoi räntää oikein kunnolla. Kolmisenttinen loska oli siinä mielessä hyvä, että se sulatti alleen jäänyttä jäätikköä eikä enää ole niin liukasta.

Puutarhan lumet sulaneet metsikön vierestä. Oikaisin lumisen kohdan kautta tielle ja kävelylle. Hanki oli vielä kolkyssenttistä. Ei mennyt saappaan varresta sisään.

Harmaa on päivien väri. Mutta kohta on vihreää, sillä laitoin torstaina tomaatinsiemenet itämään. Nyt se taas alkaa, yli puolen vuoden tomaattikausi. Uutuutena tänä vuonna norjalainen Adore-pikkutomaatti elokuun reissulta ja keltaviiruinen tomaatti, jonka siemenet sain ystävältä.

Muisto viime kesältä. Valtava hevoskastanjan lehti. Onko nuo pyöreät rusakon papanoita?
Tulppaaniaika parhaimmillaan

Olen lukenut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

Katso Luettua-sivu, josta voit lukea mitä mieltä kirjoista olen.

Helmikuun alussa lupausta keväästä

Oli pakko päästä ulos kävelemään. Kylmän tammikuun alun ja leudon loppukuun jälkeen syntyneet jäätiköt olivat vertaansa vailla. Löysin liukuesteet ja ne antoivat turvallisuuden tunteen valitessani askelsijoja kirkkaalla harmaalla jäällä. Tosin eilisaamun räntäsade oli sataessaan märkään maahan ja siten pakastuessaan tarttunut niin tiukasti jäähän kiinni, että ei luistanut yhtään. Nyt oli asteen verran pakkasen puolella. Mutta liukkaita paikkoja oli vielä siellä, minne räntäsade ei ollut yltänyt.

Aurinko paistoi. Muistelin, että superhienosta haloilmiöstä on tasan kuukausi. Sama aurinko, nyt yksinään, mutta sai kuukausi sitten kaksi kaveria meidän kylämaisemassamme. Kaipasiko se heitä, yllättäen kohdattuja sukulaisia?

Jo melko korkealta aurinko paistaa, mutta himmeästi

Lähdin kylätietä itää kohti. Vedin raikasta talvi-ilmaa keuhkoihin ja puhalsin sisäilmaa pois. Tuntui todella hyvältä. Ei ollut kylmä, tuuli puhalteli selkään. Oliko se rippeitä Norjaa riepotelleesta myrskytuulesta? Pohjois-Norjassa puuskissa oli myrskynnyt 54,5 metriä sekunnissa. Se on aivan valtavan paljon. Kattoja  oli irronnut. Nyt muuten tiedän, miksei Tanskassa ja Hollannissa taloissa ole räystäitä. Eivät pääse mereltä ujeltavat tuulet kattoja irrottelemaan niin helposti. Nyt sähköt pois Norjassa kymmeniltä tuhansilta talouksilta. Talvella se on huono juttu, jos on sähkölämmitys. Ja ne pakastimet…

Eteneminen oli hidasta, kun niitä jalansijoja piti harkita tarkkaan. Paikoin tiellä oli sulaneita uria, joissa autot olivat ajaneet. Askelsin niitä pitkin.

Ojan siksakki tuo maisemaan vaihtelua. Supiko kulkenut ojanreunaa pitkin?

Mieli askarteli Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa. Olen nimittäin alkanut työstää sitä. Mankeli on kokoontunut joka kuukausi novellikokoelman julkaisun jälkeen, vedimme henkeä ja nyt olemme Kirjamankeli ja teimme suunnitelmat kevääksi. Jokainen meistä alkaa työstää pitkää tekstiään ja sovimme kuukausitapaamisiemme aiheet. Minun vuoroni on nyt helmikuussa, jolloin tuon Kolmannen tanssin käsikirjoituksen luettavaksi ja kommentoivaksi. Hyviä vinkkejä kaipaan, itse kun ei kaikkea huomaa.

Olen Kolmatta tanssia työstänyt kahdeksan vuotta. Jotenkin olen koko ajan tiennyt, että tämä teksti vaatii aikaa paljon enemmän kuin Vuotoskirja aikoinaan, siihen kun meni vajaa vuosi.

Tekstiä on nyt 22 000 sanaa, toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Runko on koossa, loppuratkaisu häämöttää, lisää tekstiä sinne ja tänne saatava.

Aamuyöstä havahduin ja mieleen pulpahti eräs ristiriitaisuus tarinassa. Enpä ole sitä aikaisemmin huomannut, korjaan sen. Eli työstäminen on tarttunut mieleeni syvälle.

Kun luin taas  kerran tähän asti kirjoittamani tekstin, huomasin miten henkilöt ovat tulleet läheisiksi. Neo, Jeff, Lewatle, E’ll, Maark, Ma’ren, A’ntt, Semman… Teidän tarinanne tulee kirjoittaa valmiiksi.

Olen lukenut:

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia
Johan Theorin: Viimeinen ranta
Johan Theorin: Hämärän hetki
Annie Ernaux: Nuori mies

Katso Luettua-sivu. Siellä on mietteitäni lukemistani kirjoista.

Äidille 27 vuotta sitten ostamani kliivia ilahduttaa talven harmaina päivinä oranssilla hehkullaan

Valon polulla Turussa joulukuussa 2023

Kolmannen  kerran järjestettyä Valon polkua kävin kiertämässä itsenäisyyspäivän jälkeen. Ensimmäistä parin vuoden takaista polkua en ole nähnyt ja nyt vaikutelmani oli, että viimevuotinen oli parempi kuin tämänvuotinen. No miksi. Viime vuonna valoteokset olivat pitkin joen rantaa, jota kuljettiin Tuomiokirkolta Turun linnalle asti. Nyt teokset oli siroteltu ympäri kaupunkia. Turun Sanomissa oli onneksi kartta, josta sai tietoja.

Mutta kun  katsoin ottamiani kuvia, teokset näyttäytyivät hienoina. Ehkä ne olivatkin hyviä ja kokemukseeni vaikutti oma mielentilani, mikä se sitten olikaan.

Muutama työ jäi näkemättä, kun en opetellut karttaa etukäteen. Tässä kuitenkin kuvakavalkaadi tämänvuotiselta Valon polulta.

Tuomikirkon luota löytyi helposti parkkipaikka ja joulukuusi oli ikuistettava tänäkin jouluna.
Tuomiokirkkopuiston hämärässä valoambienssi Loimu toi tunnelmaa.
Joen toisella rannalla Lönnrothinpuistossa Alexandra Stratimirovicin installaatio johdatti katsojan kuvitteelliseen merenalaiseen kylään.

Kävelimme joen itäistä rantaa Aurasillalle asti ja siirryimme toiselle puolelle jokea.

Glaucus atlanticus – Läntisellä Rantakadulla Matthieu Tercieuxin maahan projisoidussa interaktiiivisessa teoksessa sinimerietanat reagoivat ihmisten liikkeisiin. Lapset olivat ihastuksissaan tästä teoksesta.

Teatterisillalla bongasimme Viirun seikkailut. Emme jatkaneet matkaa Wäinö Aaltosen museolle asti katsomaan Valon vektoreita, vaan käännyimme kauppatorille. Viime vuotisesta poiketen nyt oli tarjolla syötävää ja niinpä nautimme torilla karjalaisia herkkuja. Loistava liikeidea, sillä niitä paistettiin paikan päällä.

Through the cracs the light shines in, Brendan Savagen teos ohjasi katsomaan virheitäkin kauneutena.

Kävelimme takaisin joen rantaan  Aurasillan luo. Pitkin  matkaa kirkolle päin Rami Saarikorven Ultraviolet reality -teos kuvasi useassa pisteessä kauniita kukkia.

Kirjaston seinä hehkui.
Hieno!
Pääkirjaston vanhan osan ulkoseiniin heijastettiin Relation-teos.
Tuomiokirkkosillalta ihmettelimme sitä uhkarohkeaa, joka oli uskaltautunut jäälle. Viime vuonna ei ollut yhtenäistä jääpeitettä joessa, vaan lauttoja. Taustalla Vähätori ja kirjasto.
Porthanin puiston valot eivät kuuluneet Valon polkuun, vaan ovat jokavuotisia, mutta ah niin kauniita.
Porthanin puiston valopallot, joille lumi antoi oman säväyksensä.
Autolla kävimme katsomassa vielä tätä teosta, jonka nimi ei selvinnyt.

Liikkeellä oli paljon väkeä, mikä oli ilahduttavaa. Tuli mieleen turkkilainen kaupunkimiljöö, jossa on aina hyvin vilkasta. Nyt suomalaiset olivat lähteneet kodin lämmöstä liikkeelle kokemaan taidetta. Hieno juttu, kiitos Turku!

Luettua keväällä, kesällä ja alkusyksystä 2023

Enpä ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Se on huono juttu, koska kun  nyt katson kirjaston listauksia, en monistakaan kirjasta muista juuri mitään. Alan pohtia, onko sillä merkitystä. Onko kirja huono, jos en muista siitä mitään?

Riley Lucinda: Perhosten huone

Tartt Donna: Pieni ystävä

Archer Jeffrey: Kane ja Abel

Saarinen Satu: Annikin sota ja rauha

Riley Lucinda:
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar, Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Tervo Jari: Ukko

Riley Lucinda: Italialainen tyttö

Styron William: Sofien valinta

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Rönkä Antti: Nocturno 21:07

RönkäAntti: Jalat ilmassa

Aareleid Kai: Tyyni valtameri

Stefansson Jon Kalman: Jotain kaikkeuden kokoista

Kännö Heikki: Ihmishämärä

Dicker Joel: Balltimoren sukuhaaran tragedia

Doerr Anthony: Taivaanrannan taa

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Katso Luettua -sivu, siellä on linkkien takana vaikutelmani kustakin kirjasta.