Aihearkisto: Elokuvat

The Fall

Tämän alkukesän ehdoton katsomissuosikki on ollut The Fall. Joskus aikaisemminkin on ollut sarjoja, jotka ovat jättäneet jälkensä mieleni vuodenaikoihin, mm. kreikkalainen Saari , jonka tunnusmusiikki saa vieläkin väreet juoksemaan selässä sekä tietenkin Loistava ystäväni, Elena Ferranten Napoli-sarjan ensi osa. Muita osia ei valitettavasti ole vielä nähty Suomen tvssä.

En ensin alkuun ollut The Fall –sarjasta kiinnostunut, joitain alkujaksoja jäi näkemättä. Ensimmäinen kausi loppui (kuusi jaksoa) ja luulin, että se oli sitten siinä. Brittiläisissä tehdasmaisissa dekkarisarjoissa kun ratkaistaan jopa tunnissa mitä monimutkaisimpia tragedioita. Mutta mielenkiinto kasvoi harppauksin, kun toinen kausi jatkui siitä mihin ensimmäisessä oli päästy.

Kerronta on hidasta. Pysähtyneitä kuvakulmia. Ei puhetta, vaan henkilöiden kasvoilta voi lukea tunteita, ahdistusta, alistumista ja pelkoa. Henkilöitä ei esitellä hyviksinä ja pahiksina, vaan mieli alkaa askarrella niissä syissä, jotka ovat vähitellen johdattaneet kuvattuun tapahtumaketjuun. Päähenkilöt herättävät sympatiaa, kuten oikeassakin elämässä tunteet heittelevät laidasta laitaan riippumatta henkilöiden yksittäisistä teoista tai tapahtumista.

Käsikirjoitus on loistava. Näyttelijätyö samoin, ja ohjaus. Toisen kauden ohjaaja on sama kuin aikoinaan Epäilyksen polttopisteessä, joka on myös yksi niitä parhaimpia tvdekkareita.

Näyttelijät ovat vähän harvemmin nähtyjä. Yleensä brittisarjoissa on TAAS niitä samoja näyttelijöitä, yhä uudelleen ja uudelleen ja hetken aikaa miettii, missä rooleissa he ovat aikaisemmin esiintyneet ja sehän häiritsee katselukokemusta.

Joskus menee aivan sekaisin koko juoni, kun hetken luulee, että näyttelijän eri roolit yhdistyvätkin tässä viimeisimmässä tarinassa. Samalla alkaa miettiä näyttelijöiden työllisyystilannetta. Mutta eikö näyttelijöitä ole niin paljon, että uusille kasvoille voitaisiin antaa rooleja tai sitten muuttaa näyttelijän ulkoista olemusta niin, ettei sekaannuksia tapahdu.

Joskun olen huomaavinani, että näyttelijät näyttelevät samalla kaavalla eri tuotannoissa. Samalla mietin, paljonko tulkinnassa on näyttelijän oma persoonaa. Sehän ei pitäisi näkyä mitenkään rooleissa, vaan käsikirjoittajan näkemys. No jaa, voihan näyttelijä tehdä omia painotuksiaan, mutta ei aina samanlaisia eri tuotannoissa.

The Fallin tapahtumapaikka on poikkeava, ollaan Pohjois-Irlannissa Belfastissa. Murretta käytetään ja on viittauksia uskontoon ja muihin paikallisiin piirteisiin. Kertakaikkiaan virkistävää.

Juonen kehittyessä tulee selväksi, että kamaliin tekoihin ajautuneet ihmiset ovat monimutkaisten henkilökohtaisten tapahtumien johdattelemina ajautuneet harhapoluille. Sivutarinoita on monia ja monipuolisia, ne valottavat tapahtumaketjun laajoja vaikutuksia ihmisiin. Etenkin päähenkilön, sen pahiksen, vaimon tilanne käy sääliksi. Miten tuollaisesta selviää, mitä lapsien tulevaisuus tuo tullessaan. Ja tuollaista tapahtuu ihan oikeassakin elämässä. Me luemme niistä vaan lehdistä ja korkeintaan paheksumme.

Loppukohtaus on hieno. Saapuminen kotiin, postia lattialla, kukat kuihtuneet, viinipullo sentään löytyi, istahtaminen, takki niskassa lasillinen ja yksi kirje auki. Pysähtynyt katse, luultavasti aika tyhjä.

Se vaan nauratti, että suomalainen olisi heittänyt superkorkeat korkokengät jalastaan heti kynnysmatolle tullessaan viimein kotiin. Mutta madame piti ne jalassaan viimeiseen kuvaan asti.

Sen verran katsoin netistä, että sarja on saanut monia palkintoja. Ansiosta. Katso ihmeessä Areenassa, ellet ole jo katsonyt.

 

Olen lukenut Helen Monks Takharin Kaikki mitä halusit ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä.
Katso Luettua-sivu.

PS. En millään saanut siirrettyä kunnollisia kuvia tänne. Kaikenmaailman suojauksia, joita en osannut ohittaa.

 

Le Bureau – vakoojaverkosto

Onpa Areenassa  koukuttava ranskalaissarja, Le Bureau – vakoojaverkosto.

(En muuten saa tuota otsikkokuvaa millään suuremmaksi.)

Kannattaa alkaa katsoa nopeasti, sillä sarjassa on viisi kautta ja yhteensä 50 melkein tunnin pituista osaa. Ne poistuvat syyskuun lopulla, joten hopi hopi.

Enpä ole katsonut näin hyvää sarjaa aikoihin. Ensin alkuun vähän tuumailin sarjan aihemaailmaa, kansallisen tiedustelutoiminnan kuvausta. En halua katsoa ahdistavia ja väkivaltaisia elokuvia, mutta vaikka sarjassa kuvataan nykyajan poliittisia ongelmia, väkivallalla ei mässäillä eikä kidutuksia näytetä. Toki kauheita asioita tapahtui, mutta ne eivät ahdistaneet, ainakaan minua.

Muutama jakso meni, jotta päästiin vauhtiin. Vähitellen Paulin ja Marinan kohtalot alkoivat kiinnostaa niin, että illat alkoivat kulua kolmen jakson vauhtia.

Paul oli karismaattinen hahmo. Vaikka hän teki mitä, myötätunto oli hänen puolellaan ja kiinnostus sen kun kasvoi. Marinan viattomat kasvot saivat pelkäämään hänen puolestaan ja ihailin hänen selviytymistään. Nadian ahdistuneet kasvot pysyivät jaksosta jaksoon. Syyrian analyytikko, nimeä en nyt muista, kun hän käytti niin monia valenimiä, oli aivan verraton tyyppi. Käsikirjoittaja(t?) on ollut loistava.

Opin paljon maailmanpoliittisesta tilanteesta. Sarjaa on kuvattu 2015-2020. Lähi-Idän tilannetta selvennettiin ja Syyrian sodan kuviot tulivat tutuksi.

Vähitellen kasvoi tietotekniikan ja digimaailman osaamisen kuvaus. Kaikkea voidaan seurata reaaliaikaisesti ympäri maailmaa. Kaduilla kävelevien ihmisten kasvojen jatkuva tunnistus nosti niskahiukset pystyyn. ”Kylmä sota ei ole ohi.” Viime päivien tapahtumat myrkytettyine teeannoksineen ovat totta, eivät fiktiota.

Loppupuolella hoksasin, että sarjassa oli koko ajan kesä. Ehkä filmauksen kannalta oli helpompaa, kun ei tarvinnut synkata tilanteita eikä hankkia talvivaatteita. Mutta oudolta se alkoi tuntua.

Kuudes kausi julkaistaan ensi huhtikuussa. Maltan tuskin odottaa. Siirrytäänköhän siinä Ukrainaan tai Valko-Venäjälle?

Eli nyt vaan katsomaan Le Bureauta.

Talvi tuli maaliskuussa – hyvää naistenpäivää!

Olen aktivoitunut. Viikko sitten oli kuusi viikkoa leikkauksesta ja sain luvan ajaa autoa. Niinpä vaan liikkeelle.

Novellimankelissa mankeloimme viimeisiä kirjoituksia. Seuraavalla kerralla sitten jokainen tuo omat novellinsa viimeisteltyinä ja julkaisujärjestyksessä. Pohdimme taittoa, painopaikkaa, kantta ja julkaisun nimeä. Tällä hetkellä päädyimme Kuoriutumisia -nimeen, koska se kuvaa novellien maailmaa: niissä tapahtuu elämän ihmeellisten asioiden paljastumista hyvin monella tasolla.

Paljon on vielä tehtävää ennenkuin suunnittelemamme lokakuun lopun julkistamistilaisuus koittaa Loimaan pääkirjastossa, koska siellä olemme kokoontuneet kirjaston ystävällisellä avulla. Kiitokset kirjastolle!

Loimaan seudun luonnonsuojeluhdistys ry  heräsi parin vuoden horroksesta. Vuosikokous pidetään perjantaina 3.4.2020 klo 18 Kanniston kotieläintilalla. Valitaan uusi puheenjohtaja – kiitokset monta vuotta yhdistystä johtaneelle Erkki Kalliolle – ja hallitus. Kokouksen jälkeen tehdään pöllöretki lähistölle. Mielenkiintoisia kuulokokemuksia tarjolla. Tervetuloa!

Kävin myös Loimaan koulumuseolla valmistelemassa Koulukäsityönäyttelyä, joka esittelee kouluissa valmistettuja tekstiilejä sekä ”puu- ja metallitöitä”. Näyttelyn avajaiset ovat 24.4.2020 klo 17. Monia tunteita tulvi pintaan, kun katselin kansa- ja oppikoulussa valmistamiani tekstiilejä ja lasteni hellyyttäviä töitä. Uskon, että jokainen näyttelyyn tulija uppoaa muistojen joukkoon nähdessään näitä töitä. Näyttely on auki toukokuun loppuun ainakin. Tervetuloa!

Olen jaksanut tehdä enemmän kotitöitäkin. Leivoin sämpylöitä, keitin hernekeittoa ja tein pannukakkua (Opintien kuuluisuuksien keittokirjan Paula Koivuniemen ohjeen mukaan – paljon rasvaa ja sokeria – hyvää tulee). Siivotakin jaksoin enemmän kuin ennen. Seisominen on vaan vaikeaa, polvet rasittuvat tosi nopeasti. Mutta koko ajan tervehtyminen menee eteenpäin. Sairauslomaakin on melkein puolet vielä jäljellä.

Ulkona on ollut nyt viikon verran vivahduksia  talvesta. Sunnuntaina aurinko paistoi, lumi peitti maan ja joessa rantojen jääpeitteet kurkoittivat toisiaan kohti. Ilma oli raikasta hengittää. Kävelin kävelysauvojen kanssa pidemmälle kuin pitkään aikaan.

Loimijoen mutkassa keskiosa auki, mutkaa ennen yläjuoksullepäin yhtenäinen jääpeite – hetken tänä talvena

Maaliskuun neljäntenä kylvin tomaatinsiemenet, viime kesänä kasvaneista ensimmäisinä kypsyneistä priimatomaateista otettuja mustia, keltaisia ja punaisia sekä joululahjaksi saadut sydäntomaatin siemenet – ovat sitten sydämen muotoisia. Liotin siemeniä ensin ja sitten kylvömultaa päälle. Nyt kolmen päivän päästä ei vielä näy mitään, mutta aikaisempina vuosina ensimmäiset versot ovat näkyneet viikon päästä. Miten tämä onkin joka vuosi niin kiinnostavaa!

Kellarissa iso pelargoniani on alkanut työntää versoja, siellä pimeässä. Pitää siirtää ruukku verannalle. Muut pelargoniat ovat viettäneet talven vintillä ikkunalla, tosin melko viileässä. Ne ovat jo selvässä kasvussa. Kastelin niitä äsken.

Pelargonian lehdet kurkottavat valoa kohti

Huomenna kahdeksas maaliskuuta on Kansainvälinen naistenpäivä. Muistan erikoisen hyvin naistenpäivän vuonna 1982, kun esikoiseni oli yhden päivän vanha. Olin niin onnellinen! Se oli naistenpäivä vailla vertaa. Monesti olen ajatellut niitä naisia, jotka olivat kanssani samassa huoneessa Kemijärven aluesairaalassa. Yksi äiti oli Sallasta, toinen Posiolta. Mitähän heille ja heidän pienokaisilleen nyt kuuluu. Ovat 38 -vuotiaita.

Hienoimpia naistenpäiviä vietettiin myös viimeisessä työpaikassani Opintien  koululla (nykyinen Hirvikosken yhtenäiskoulu), kun miehet hellivät meitä naisenpäivinä monenlaisin herkuin, syötävillä ja silmänilolla, kun olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Saimme myös lahjoja, erikoisin cd -levy, jossa oli jokaisesta naisesta laulu – omanniminen. Minun lauluni oli Pirkko ja Klasu, eli viittasi muinaiseen Levyraatiin. Terveisiä vaan entisille työkavereille!

Toivotan  kaikille hyvää naistenpäivää. Maailman naiset ovat päivän ansainneet.

Aina nämä ovat yhtä ihania, mutta nämä ovat erikoisen ihania!

Olen lukenut Eva Halldinger: Ihania naisia pikkumustissa ja Johan Harstad: Ambulanssi.

Katso Luettua -sivu.

Katsoin muuten uudelleen Pianoelokuvan. Olen nähnyt sen 1990 -luvulla ja täytyy sanoa, että olipa yhtä vaikuttava kuin silloin aikoinaan. Ei ollut vanhentunut yhtään. Todella mielenkiintoinen ympäristö ja tarina. Miten joku on keksinytkin! Näyttelijätyö oli huippuluokkaa. Etenkin pikkutytön kuvaus oli riemastuttavaa. Tietenkin Ada ja miehetkin olivat hyviä.

Katselin elokuvan linkkejä. Monessa kerrotaan juoni tarkkaan. Miksi ihmeessä? Kuka haluaa nähdä elokuvan, jonka juonen käänteet tietää etukäteen? En minä ainakaan halua tietää yhtään mitään elokuvasta etukäteen.

Helmikuun helmiä

Kolmantena pakkaspäivänä tuuli kääntyi tuomaan kylmää pohjoisesta. Puut taipuilivat eri suuntaan kuin viime viikkoina. Maa kuorruttui kovaksi, ainakin pinnalta. Se rapisi askelten alla. Askelten jäljet paljastivat kiertelevän reitin puutarhan puiden lomitse.

Hän pysähtyi. Sammalikko antoi periksi, hän vajosi muutaman sentin alemmas. Aurinko suihkutti näkyviin erivärisiä sädepuikkojaan. Hän sulki silmänsä. Ja aivan selvästi, aivan selvästi hän tunsi kasvoillaan lämmön. Mieli karahti moniin aikaisempiin hetkiin, jolloin hän oli saanut nauttia lämmöstä. Samalla nykyhetki hävisi, koko mielen täytti lämmön tuoma mielihyvä ja hänet valtasi toiveikkuus, tunne joka oli ollut kadoksissa niin pitkän aikaa.

Joen uoma oli kaivautunut saveen tuhansien vuosien aikana melkein kymmenen metrin syvyyteen. Hyvin uoma huolehti joka puolelta tulvivista vesistä, otti syliinsä, heilutteli, palloitteli, sysi hellästi alajuoksua kohti. Veden nousu jatkui monta päivää ja viimein joki syleili rannan isoja puita.

Melkein ennätyskorkeudessa ollaan

Pakkaspäivät saivat veden  pinnan laskemaan ja eräänä aamuna jokea laski kuin liukumäkeä yläjuoksun isoja jäälauttoja. Ne olivat hieroneet toisiaan vasten ja pyöristyneet. Rannalla kiersivät taas jäänauhat. Pohjoisesta tuuli toi terveisiä, takin läpi, pipon läpi, lapasten läpi, kuten auringon väripuikot kasvoja pommittaessaan.

Mistä kaukaa jäälautat tulevat? Minkä paikkakunnan rantojen muistoja kuljettavat alajuoksulle? Luonto matkustaa.

Hän kumartui kukkapenkin ylle. Ja siellä ne ovat, versot, jotka työntyivät lämpiminä päivinä aurinkoa kohti. Vielä ei pakkanen ole niitä lannistanut.

Sieltä maasta me työnnymme, levitämme lehtemme, odotamme lämpöä, olemme valmiina! Olemme valmiina!

Olen lukenut Ulla-Lena Lundbergin Suureen maailmaan. Katso Luettua -sivu.

Kevään 2020 L-kino alkoi. Ensimmäinen elokuva oli Jäähyväiset. Katso Elokuvat -sivu.

Joulukuu alkoi auringolla ja lumipeitteellä

Se tuli taas. Joka vuosi yhtä yllättäen. Eräänä aamuna sitten auton kuorimista hahtuvalumipeitteestä. Se oli vielä helppoa, seuraavalla kerralla nuoskalumi oli jäätynyt tiukkaan syleilyyn peltien ja ikkunoiden kanssa.  Aikataulu meni uusiksi. Moottori mietti hetken ennen yskivää hyrähtämistään. Akselien nivelistä kuuluivat rusahdukset, kun liikkeelle lähtiessä niistä katkesivat jäätyneet peitteet.

Hengitys huurustui etulasin sisäpinnalle. Lämmitysilmaa täysillä ikkunaan, hitaasti ensimmäinen kilometri kylätietä ja isolle tielle tullessa jo näki muun liikenteen. Paremmin siis. En kai nyt täysin sokkona liikenteeseen…

Onneksi et sitten leikkonut meitä maan tasalle syksyllä. Nyt saamme huvitella lumihiutaleiden kanssa, kertoilla toisillemme hiljaa salaisuuksiamme, suojassa, hämärässä, niin hellästi ja pehmeästi.

Perheen tyttären tyttären kanssa kaivoimme esiin joulukoristeita. Hän sai asetella niitä ympäriinsä, kuten niin monina jouluina aikaisemminkin hänen ollessaan pieni tyttö tylleröinen. Minne ne pikkutytöt katoavat, en voi kuin kummastella taas, vaikka siinähän hän on, edessäni, silmissä iloinen lämmin katse.

Tonttuarmeijat ovat liikkeellä, oletko valmis ja kilttinä?

Katson peiliin. Sielläkin on entinen pikkutyttö. Kun lapsenlapset tulivat elämääni, tietoisuuteeni alkoi pulpahdella oma lapsuus. Mitä muistankaan. Katson valokuvia. Mustavalkoisissa kuvissa katsoo totinen pikkutyttö. En löydä yhtään nauravaa kuvaa alkuvuosilta. Ihmetteleviä ilmeitä, katse tiukasti kameraan. Rusetti päässä. Polkkatukka, tumma, aina ollut tumma.

Alan muistaa myös tunnetiloja. Väärinkäsityksiä, tilanteita, jolloin olen hakeutunut piiloon, mököttänyt mieli mustana. Joissakin kuvissa näen ahdistusta. Lapsuudessani vallitsi komentamisen ja piiskaamisen kulttuuri. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”.  Saatiin ”selkään”, remmillä tai vitsalla. Syitä en juuri muista, paitsi viimeisen, kun olimme menneet uimaan vaikka oli kielletty.  Juttelin näistä äitini  kanssa ja hän  pyysi anteeksi ja pyysi ymmärtämään, koska piiskaaminen oli silloin yleinen kasvatuskeino. Se oli sitä aikaa.

Peilin nainen näyttää enenevästi äidiltäni. Silmissä sama siniharmaa katse. Alan olla samanikäinen kuin äitini viimeisinä elinvuosinaan. Hänen äitinsä eli viisitoista vuotta pitempään. Sukupolvien ketjun kolme naista. Runsaan sadan vuoden ajalta.

Teetin geenitutkimuksen. Sähköposti suoltaa joka päivä uusia tietoja geneettisistä serkuistani, yleisimmin 3.-5. serkku eli hyvin kaukainen yhteys. Tänään tuli tieto Norjassa asuvasta 1.-3. serkusta, jonka kanssa on 1,4 % samanlaista DNA-rihmaa. Veljen kanssa on muuten 35 %, mikä on oikeastaan aika vähän. Luulin, että meillä olisi ollut enemmän yhteistä, mutta näin geenit valikoituivat hänelle ja minulle. Veljellä on kaukaisia yhteyksiä Baltiaan, minulla ei. Muutoin meillä on näitä kaukaisia yhteyksiä Skandinaviaan, Skotlantiin/Irlantiin ja inuiitteihin/eskimoihin. Suomalaisuutta vähän yli 90 %.
En ole näihin kaukoserkkuihin sen enempää perehtynyt, se on oma juttunsa, sukututkimus, joka vie mennessään ja siihen tarvitaan aikaa. Sitten joskus.

Yllättävin juttu geenitutkimuksissa oli, että mitokondrio-DNA:ni on sama kuin puolella saamelaisista, U5b1b1a. ”Saamelainen motiivi”. Se periytyy äidiltä lapsille, eli aina pysähtyy poikiin.

Syyshortensia kerää valkoisia huppuja.

Ulkona on pimeää. Ikkuna hohtaa  mustana, taivas vielä erottuu juuri havaittavasti tumman sinisenä.

Aamulla lehteä hakiessa aurinko vilkutteli jo melkein etelästä. Kertasin mielessäni maantietoa, miten maa kiertää aurinkoa ellipsin muotoista rataa pitkin, jonka toisessa polttopisteessä aurinko on. Olemme nyt kallistuneena poispäin auringosta (maapallon akselikallistuma on 23,5 astetta), jolloin säteet pyyhkivät napapiirin kohdalta ohi ja kaamos värittää pohjoisnavan ympäristön pimeyteen. Maapallon kiertonopeus  on myös hitaampi ellipsin tässä päässä ja siksi pohjoisen pallonpuoliskon talvi on pitempi kuin kesä ellipsin toisessa päässä oltaessa.

Pysähdyin, suljin silmäni ja annoin säteiden helliä kasvojani. Juuri ja juuri tunsin lämmön. Silmät sokaistuivat, vaikka olivat kiinni. Heippa aurinko, huomenna sinua en näy, kun tulee taas pilviä. Mutta nähdään!

L-kinossa näytettiin syksyn viimeinen elokuva, Claire Darlingin viimeiset hullutukset. Katso Elokuvat.

Monta päivää jatkuneen vesisateen jälkeen joen vesi on hyvin korkealla, puissa asti. Virtaus on aikamoinen ja hidastaa jäätymistä. Pakkanen saa parhaiten kudottua peittoaan rannoilla, mutta keskellä jokea virtaa hyhmälauttoja alajuoksulle päin. Kuva on muutaman päivän takaa, tänään rantojen jää ylettyy monta metriä rannasta.

Saviaareista metsänpeittoon

Onpa ollut taas loimaalaista esitystaidetta tarjolla katsojille.

Haaran kyläteatteri on esittänyt Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi Loimaan saviaarit -näytelmää. Teksti on Pirkko Jaakolan käsialaa ja olipa pirkkomaista mustalla huumorilla ryyditettyä kohtausta toisensa jälkeen. Tosipohjaisia kaikki. Niin iloisesti esitettyinä, että jo sitä iloa oli nautinto katsoa ja kuunnella taitavaa laulantaa. Suuri joukko kaikenikäisiä näyttelijöitä kuljetti tarinaa kohtauksesta toiseen. Osa näyttelijöistä on ollut mukana alusta asti eikä voi kuin ihailla kyläläisten näytelmäinnostusta sekä ohjaaja Laura Kilpiön kekseliäisyyttä ja luomisvoimaa. Laura oli yhdessä Antti Jaakolan kanssa tehnyt loistavan musiikin.

Katsojat reunustavat kolmella puolella näyttelijöitä. Kyläläiset ovat muuten itse rakentaneet  koko komean kylätalon talkoilla.

Haaran kyläteatteri on esittänyt  näitä näytelmiä useita ja koskaan en ole joutunut pettymään. Mitä vielä onkaan tulossa.

Sunnuntaina kapusin jännittyneenä Loimaan teatterille, missä Laura oli ”harrastuksensa” parissa eli valmistanut Iina Wahlströmin ja Pekka Suhosen kanssa runo-lauluesityksen Metsänpeitto. Olin saanut tietää, että esityksessä on meidän Runotuulen mankeloimaa -runoantologiasta minunkin runoni.

Esiintyjät muuten antavat osan pääsylipputuloista Luonnonperintösäätiölle. Sinne voi tehdä lahjoituksen, jolloin esim. 50 eurolla saa suojeluun sata neliömetriä vanhaa metsää tai 500 neliömetriä luonnontilaista suota. Hieno homma! Lahjoituksen voi tehdä tilille IBAN FI 78 5494 0950 0224 93 tai ostaa tukituotteita verkkokaupassa www.luonnonperintosaatio.fi

Valkoiset tuolit – mustat tuolit – Helena Sinervo

Runoja oli paljon. Välillä lausuttiin, välillä laulettiin, vaihdettiin esiintyjää, välillä  musiikkia. Taitavaa esittämistä kaikilla tasoilla ja hyvin rytmitettynä.

Metsään mennään, polku tulee eteen, sitä pitkin, saniaiset kaartuvat, hyväilevät minua kun kuljen yhä syvemmälle, metsän suojaan, turvaan, puiden huminaan, lehvästön peittoon. Metsä sulkeutuu. Peittää. Katoan.

Minun runoistani oli valittu In memoriam. Se oli vähän yllätys, en ollut koko runoa edes muistanut. Kirjoitan sen tähän:

In memoriam
Keskustan suuret puut
Kalevankadun koivut
Seurakuntatalon puiden hämyisät varjot
Nordean edustan lehmukset
Ja Keskuspuisto mennyttä, puisto
mennyttä puiden havina
mennyttä lehvästöjen siimes, mennyttä
katseiden kohde kun kierrän toria

Mitä me teemme petankkialueella
Ranskassa sitä pelataan varjossa, puiden hämyssä
Aurinko saa leikkiä viherhiukkasten kanssa

Suuret puut upottavat juurensa suuriin sydämiin
sanatonta viestiä sivistyksestä
Pienet sydämet päräyttävät moottorisahan

Kun muutin Loimaalle 17 vuotta sitten, ihastuin keskustan suuriin puihin. Suuret puut ovat kaikkein rakkain kasviryhmäni. Ehkä tämä rakkaus johtuu lapsuuteni vuosista Linnankatu kolmessa Aurajoen rannalla pääkirjaston vieressä. Isojen lehmusten siimeksessä leikimme, juoksentelimme, hypimme, katsoimme Tuomiokirkon edustalla näyteltyä Jokamies -näytelmää.

Kirjaston ympäriltä aiottiin kaataa 70 puuta. Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoon ja koppeihin niin runsaasti mielipiteitään kaatosuunnitelmista, että kaupunki pyörsi päätöksensä. Niinpä tämä puu sai jatkaa elämäänsä ja ihastuttaa graafisilla muodoillaan meitä vieläkin.

Olen lukenut paljon kirjoja, Oksasta, Lundánia ja monta Verrosta, katso Luettua ja käynyt elokuvissa eli L-kinossa, katso Elokuvat.

Kirjoitin uusiksi yhden novellin, jota olemme Novellimankelilaisten kanssa ruotineet Onedrivessä. Perjantaina on kuukausitapaamisemme. Se tekee taas niin hyvää sielulle, etenkin näinä harmaina marraskuun päivinä. Kuten nuo teatteriesityksetkin. Vuoden päästä on julkkarit pidetty ja tarinamme lähtevät maailmalle.

Olen myös askarrellut. Tekee hyvää saada jotain konkreettista aikaan. Tai sitten ei. Vaan olla, katsoa rauhallisesti ympärilleen, istahtaa. Odottaa uutta päivää, sieltä se tulee, aina.

Kirja syntyy näinkin, tyhjiä sivuja käsin täytettäväksi.

 

 

 

 

Äännelmää ja kuunnelmaa

Sunnuntaina Suomen Kuunnelmayhdistys ry järjesti Loimaan kuunnelmapäivän teatterilla. Ja tupa oli täysi, lisätuoleja haalittiin lisää vielä aivan alkuhetkilläkin. Esitystaiteet ovat todella hurjassa nousukiidossa Loimaalla. Mieleeni tuli, että kuunnelmani Mylly esityksessä Alastaron vehnämyllyllä oli viime vuonna myös tupa täynnä. Hyvä kuunnelmat!

Teatterin lämpiössä ohjaaja Laura Kilpiö kertoi runsaslukuiselle yleisölle kuunnelman toteutuksesta.

Mutta aihe oli niin herkullinen, nimittäin kirjailija Pirkko Jaakolan kuunnelman Uneksijan ehtoollinen Live-esitys.

Sali pimeni. Esiripun edessä (esiripun toisella puolella Kopit -näytelmän lavasteet valmiina illan esitykseen, Kopit saavat kaksi lisäesitystäkin, kun tähän mennessä kaikki ovat olleet loppuunmyytyjä) istui yhdeksän lukijaa pienten tuikkujen äärellä. Pukeutuneena mustiin. Laura istui soittimineen vasemmalla, Reni oikealla. Sellon hiljaiset soinnut johdattivat kauas Espanjaan, missä samaan lopputulokseen johtavat yhdeksän tapahtumaketjua huipentuivat. Hiljaisuus oli rikkumaton. Silmät saattoi sulkea ja levollisuus levisi jäseniin, vatsaan, päähän. Äänet etenivät aaltoina mielen sopukoihin kertoen vanhaa tarinaa, josta ei yllätyksiä puuttunut. Kerrassaan mielenkiintoinen, syvästi vaikuttava ja sanoilla herkutteleva kokemus.

Väliajan jälkeen ohjaaja Sari Äikää-Torkkeli haastatteli kuunnelman kirjoittajaa Pirkko Jaakolaa. Huomaa Loimaan Lehti -tuolit, jotka mainostivat saman illan riemukasta loimaalaisuuden ylistystä, Kopit -näytelmää. Jaa, eihän mitään näy tuossa, kun kuvan laatu on surkea, takapenkiltä ei parempaa saanut.

Sitten rakastettu Pirkko Jaakola kertoi miten kuunnelma syntyi 1960 -luvun lopulla. Monen käänteen jälkeen kuunnelma sitten tehtiin YLEssä ja Pirkon tie kirjailijuuteen aukesi laveana. Pirkko on kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, mutta myös paljon muuta. Uusin käsikirjoitus Loimaan saviaarit esitetään marraskuussa Haaran kyläteatterissa. Luomisvoima on ehtymätön!

Pirkon jälkeen esiintyivät muusikot (monen muun tekemisen lisäksi) Laura Kilpiö ja Antti Jaakola. He lauloivat mm. iki-ihanan rakastumisen ylistyksen Silmät silmiä, johon Pirkko on tehnyt sanoituksen. Levytyksen tekivät Muksut. Sitä ei voi kyynelehtimättä kuunnella. Otin pätkän Lauran ja Antin esityksestä videolle, mutta sen lisäämisen tähän on teknisesti mahdotonta (ainakin minulle).

Taitava muusikkokaksikko, Laura ja Antti. Kuvan laatu surkea…

Lauran ja Antin yhteistyö jatkuu Haaran kyläteatterissa Loimaan Saviaareissa. Maltan tuskin odottaa…

Yritin lukea Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Lopetin lukemisen 20 sivun jälkeen. Luepa Luettua -sivulta, miksi.

L-kinossa näytettiin maanantaina mielenkiintoinen elokuva Kolme naista, tosin ohjaaja oli antanut elokuvalle nimen Kolmet kasvot, mikä olisi mielestäni ollut paljon parempi (edelleen ihmettelen suuresti, miksi suomennusvaiheessa nimiä vaihdetaan – kääntäjä-tuttavani sanoi, että elokuvien levittäjät määräävät nimet myyvimmiksi 🙁 ). Luepa Elokuvia -sivu.

Luonto loistaa hehkuvana vaipuakseen mustavalkoiseen kaapuun. Näkemään unta, toipumaan kesästä, uneksimaan keväästä, siellä se odottaa.

Kesästä syksyyn siirryttäessä

Syksy on tänä vuonna aikaisessa. Luntakin viskoi perjantaina kylmässä tuulessa. Aamulla oli maa ollut valkoinen. Kukat eivät enää kuki. Monena vuonna tähän aikaan olen kerännyt ison kimpun kukkia sisälle maljakkoon ja kasvihuoneesta kypsiä tomaatteja. Nyt kasvihuoneen versot ovat paleltuneet ja kärrätty kompostiin. Ruska on ollut komea ja yhtaikainen koko maassa, mikä on poikkeuksellista.

Pesuvesi välkehtii syksyn haaleassa valossa. Kasvihuoneen lattialla havaintoesitys sienien lahottajaominaisuuksista. Tämä oranssi yrittää saada ravintoa lattianraosta, mutta säälittä poistin sen ulos.

Pihalla on ollut kaikenlaista tekemistä. Metsästä kävimme poimimassa suppilovahveroita ja kanttarelleja, niitä näyttää tänä syksynä olevan suhtkoht runsaasti.

Pihaltakin löytyi kummallisia vihreitä möllyköitä, ja sieniähän ne olivat. Uusi tuttavuus.

Vihreä uusi tuttavuus kirsikkapuun alla sateen varjossa rengasta teemme kostein hatuin

Olen lukenut kirjoja: Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho, Katri Lipsonin Detroit, Elisabeth Strouthin Kaikki on mahdollista ja Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Olli Jalosen Karatollaakin aloittelin, mutta jätin lukematta loppuun. Miksi, katsopa Luettua -sivu.

L-kinon  syksy alkoi. Ensimmäisenä elokuvana oli Manifesto. Olipa mukava nähdä, että katsojien määrä oli lisääntynyt kolmanneksella! Muut elokuvat tänä syksynä ovat Kolme naista, Minä kusama, Happy ending jaClaire Darlingin viimeiset hullutukset. Viisi elokuvaa 20/15 eurolla. Hyvillä penkeillä, pimeässä, isolla valkokankaalla, loistava ääni. Herkeämätön katselukokemus, mitä kotona telkkarin äärellä ei saavuta. Katso Elokuvat -sivu, millaisia elokuvat olivat mielestäni. Siellä on myös näkemykseni Downton Abbeyn kokopitkään elokuvaan.

Superhauska on Loimaan Teatterin Kopit, joka antaa Loimaan lehteen vuosien varrella lähetettyjen koppien muodossa hauskan tarinan loimaalaisuudesta. Esityksiä on vielä kaksi ylimääräistä, menkää  ihmeessä katsomaan! Käsikirjoituksen on tehnyt Sari Äikää-Torkkeli, joka myös ohjaa näytelmän. Koko työryhmä on ollut työstämässä käsikirjoitusta ja luvassa on hienoja ja naurattavia kohtauksia. Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä!

Syksyn kulttuuritarjonta näyttää mukavalta. Ei tarvitse lähteä Loimaalta, täällä tapahtuu. Sunnuntaina Kuunnelmapäivät, ensi viikolla Heli Laaksonen Metsämaalla, ensi kuussa Haaran Saviaarit ja mielikuvitusta kutkuttava Metsänpeitto. Tosin Turussa kiehtoisi Bach -konsertti ensi viikolla ja Turun ylioppilasteatterin Poltettu Oranssi.  Eeva-Liisa Manner kun on minuun eniten vaikuttanut runoilija… Saapi nähdä, jaksanko sinne asti. Jatkossa kuuluu lisää…

Tammikuussa Jaakola -seura järjestää teatterimatkan Don Juania katsomaan Turkuun ja huhtikuussa mennään katsomaan, miten Ruusuruoska taipuu Tampereen työväenteatterin kellariteatterissa.

Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa… On elinvoimaisesta pahnueesta, tämän sisaruksen omistaja kummipoikani täytti juuri 40 vuotta ja vielä kummatkin röhkivät – ehkä kummipoikakin! 😉

Kotipuutarhurin kylvöajatuksia

Sadetutka ennusti sadetta iltapäivän lopuksi ja illaksi. Oli kiire saada kasvimaan penkki käännetyksi, puhtaaksi rikkaruohoista ja siemenet kylvetyksi.

Pienellä kasvimaallani on viisi penkkiä, kaksi isoa, yksi pienempi ja kaksi aivan kapeaa. Kohopenkkien väliin olin laittanut vuosia sitten mansikkakangasta, joka muka pitäisi rikkaruohot kurissa ja estäisi saven tarttumista saappaisiin.

Olin jo monena päivänä ollut penkin kimpussa, sen yhden ja saman. Olin ollut parina viime vuonna laiska. En ollut poistanut rikkaruohoja kovinkaan ahkeraan. Niinpä rikkaruohot ja nurmikko näyttivät, miten nopeasti luonto valtaa uudet alueet.  Olen noudattanut vuoroviljelyä ja se penkki, johon juurekset tulevat tänä vuonna, kasvoi selvää nurmikkoa ja täytyy sanoa että paremmin kuin varsinaisella nurmikolla, joka on taas sammaleen valloittamaa. Penkkien välinen kävelykaista oli myös aivan nurmea, ajoinkin sen viime vuonna ruohonleikkurilla aina matalaksi. Olishan se kiva nurmikaista, mutta kun ruohikko siis  levisi siitä kasvimaahan. Jos tunneissa laskee, meni yhden käytävän ja penkin puhdistamiseen ja kääntämiseen varmaan 10 tuntia, viitenä päivänä.

Siinä ehti miettiä monenlaista. Ensinnäkin tietenkin koko kotipuutarhan mielekkyyttä. Kaupasta saa kaikkea, tuoreena ja suht koht edullisestikin. Miksi sitten vaivaan itseäni, kun on niin hankalaa. Selkää piti oikoa aika usein, sormia tykyttää nytkin ja väsyttää. Lannoitteet, siemenet, mullat ja taimet aiheuttavat joka vuosi kuluja.  Pitää kastella, pumppu tuo onneksi vettä joesta, mutta oli monen sadan sijoitus sekin. Taitaa olla vielä toinen tai kolmas pumppu menossa. Iltaisin saa seisoa tuntikaupalla kastelemassa tai voihan kyllä laittaa sadettajatoiminnon päälle. Sadonkorjuukin on syksyllä aika uuvuttavaa. Selkä ja polvet ovat koetuksella. Sähköä menee, kun pakastin jäädyttää porkkanoita ja mansikoita.

Eihän koko homma todellakaan kannata, jos järjellä ajattelee. Voisihan sitä mennä kuntosalille nostelemaan  puntteja, tekemään kiertoliikkeitä ja hauiskääntöjä. Pitkäkestoista rasitusta voisi suorittaa uima-altaassa.

Mitä sitten menettäisi, jos ei olisi kasvimaata. Ei voisi aamulla lehdenhakureissulla sipaista mukaan salaattia, persiljaa ja ruohosipulia aamiaissämpylän päälle. Ei saisi kiinteitä mansikoita suoraan  maasta. Vastanostettu peruna, olematon kuori, päälle oman maan tilliä ja voinokare, jäisi kokematta.

Eikä tarvitse maksaa kuntosalin kausikorttia.

Niin muuten, kylvin juureksia eli naurista, palsternakkaa, punajuurta ja porkkanaa. En paljoa, yksi rivi riittää paitsi porkkanaa kaksi riviä.

Käännösurakka tehty! Nyt vaot, siemenien ripottelu, peittäminen ja harso päälle. Tämä kuva on kyllä aikaisemmilta vuosilta. Ei tullut kuvattua sitä tilannetta, kun koko kasvipenkki ja käytävä oli vihreää nurmikkoa.

Kylmä kausi kesti yli viikon. Yöpakkaset olivat enimmillään seitsemän astetta. Kasvihuoneessa tomaatintaimet, kukat ja kylvöt viettivät kylmän ajan  moninkertaisten harsoviristysten alla. Kolme pienintä tomaatintainta paleltui, muutoin taimet jököttivät eivätkä kasvaneet oikeastaan ollenkaan. Viime yön ne olivat ilman harsoa ja alkoivat saada aurinkoa aikaisin. Nyt ne ovat kuin hypähtäneet ylöspäin. Auringonkukan pikkuruiset taimet  kasvavat silmissä, tänään tulivat näkyviin kasvulehtien alut. Unikon hennot versot nousivat myös mullasta. Purjo on hauska, se tekee versostaan koukun, joka sitten pongahtaa suoraksi muutaman päivän päästä.

Kierros pihalla esittelee muutaman kukkivan kukan.

Keltanarsissit soittavat torvillaan kevätmusiikkia
Keväinen vuohenjuuri aloittelee kukintaa yhdessä vuorenkilven kanssa
Äitienpäiväkukka – valkovuokko on aina niin ihana, kun se valkoisena mattona kiertelee teiden reunostoja
Aurinkopaneelit kehräävät sähköä. Lasit ovat heijastamattomia, huoltovapaita ja 30 vuoden takuu. Eli pärjätään satavuotiaiksi asti.

Me olemme nyt aurinkovoimalan omistajia. Ylimäärä sähkö myydään sähköyhtiölle. Tämä systeemi on muuten ollut Tanskassa käytössä jo vuosikymmeniä. Kaikki tapahtui hyvin vaivattomasti, meidän ei tarvinnut tehdä mitään kuin laittaa nimet paperiin ja maksaa lasku. Hinnat ovat pudonneet puoleen siitä, mitä ne olivat vielä 10 vuotta sitten. Toimittajafirma oli tamperelainen Aurinkorakennus.

Innokkaana tein hiilijalanjälkitestin ja tunsin ylpeyttä siitä, että maailma on hieman lähempänä pelastumista. Miten pieneksi jalkani tuleekaan, onko uudet kengät hankittava! Mutta mikä pettymys, testissä ei ollut energiamuotojen luettelossa ollenkaan aurinkovoimavaihtoehtoa. Eikä puuvaihtoehtoakaan. Koska meillä on varsinaisena energian tuottajana sähkö silloin kun auringosta ei saada tarpeeksi, se jalanjälki ei pienentynyt ollenkaan. On muuten myös puu ja entinen öljyvaihtoehtokin olemassa. No, testi on testi, ei maailma sen perusteella pelastu tai tuhoudu.

Teemalta on muuten tullut tällä viikolla pari hyvää leffaa. Alkuviikosta Härkäpää ja eilen Musta ratsu. Kummassakin käsiteltiin yllättäviä asioita mielenkiintoisella tavalla.

Härkäpäässä tosin oli yksi murha ja lisäksi hyvin traaginen tapahtuma, mutta aiheen  käsittely oli hieno. Ei selitelty, alleviivattu, mässäilty. Kerronnan kehittyessä katsojalle alkoi valjeta pikku hiljaa koko jutun kauheus.

Musta ratsu oli Uudesta Seelannista eli aivan erilaisesta ympäristöstä, johon olemme tottuneet. Tarina perustui tositapahtumiin ja sisälsi positiivisen vireen.

Olen kirjoittanut Kolmatta tanssia. Nyt on juoni niin kasassa, että kirjoittaminen on nautinto. Hyvä ystäväni luki tekstin ja keskustelimme pitkään eri henkilöiden ja tapahtumien suhteista. Residenssiviikko alkaa kahden viikon päästä. Pääsen tarinan tapahtumapaikoille aistimaan atmosfääriä. Odotan mielenkiintoista viikkoa. Kerron sitten matkalta lisää. Siellä on varmaan wifi, niin voin tehdä päivityksiä.

He ovat palanneet

Havisten halki ilman lentäkäätte
Tekoja luokaa, maita valaiskaa
Mut talven poistuneen kun täältä näätte
Mä rukoilen, ma pyydän, palatkaa
Näin kirjoitti nuori vähän yli kaksikymppinen Eino Leino Lapin kesä -runossaan. Aina on yhtä sykähdyttävää kuulla aikaisin keväällä joutsenten töötötykset ja nähdä niiden lentävän taivaalla. Hyvässä lykyssä ne laskeutuvat rantaamme ja saan ihailla niiden liikkeitä, miten ne katsovatkin aina samaan suuntaan!
Mustarastaat ovat myös tulleet joukolla, tänään oli viisi syömässä lintulaudalta pudonneita siemeniä. Aamulla lehteä hakiessani erotin varovaisen huilun naapurin puiden kätköistä.
Olen lukenut pari kirjaa, Katja Ketun uusimman ja Findlandia-ehdokkaan Rose on poissa ja Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja. Katso Luettua -sivu.
L-kinossa näytettiin viime viikolla japanilainen mielenkiintoinen elokuva . Katso Elokuvat -sivu.
Novellimankelilla oli kuukausitapaaminen. Kari oli tehnyt meille oman logon!
Novellimankelin uusi hieno logo, suunnittelija ja toteuttaja Kari Helin

Mankelilaiset olivat saaneet aikaan monta kymmentä novellia. Osa on jo aivan valmiita, osaa vielä  mankeloidaan.

Tekniset on probleemit OneDriven kanssa vielä rassaavat, etenkin sellaisissa tilanteissa, jossa on tehty uusi OneDrive -profiili. Tallennukset  menevät jonnekin bittiavaruuteen eikä niitä löydy kummastakaan versiosta. Ongelmat haitannevat jo luomisprosessia… 🙁
Mutta käytettäneen vanhaa sähköpostilähetysmetodia.

Tomaatintaimet voivat hyvin. Kasvulehtiä alkaa työntyä  kovaa vauhtia. Uusia kotejakin on löytynyt, minä kun en sentään kuuttakymmentä tainta tarvitse. Laitoin myös krassisiemenet kasvamaan. Viime  kesänä omista siemenistä onnistuin kasvattamaan kukkia.

Tomaatit uusine kasvulehtineen. Viisi viikkoa kylvöstä

Otin myös kellarista äitienpäivälahjaksi monta vuotta sitten saamani runkoruusun verannalle. Ja sehän lähti iloisesti työntämään ihanan heleän vihreitä lehtiä.

Runkoruusu kasvaa toihinalla ja levittää hentoa uuden kasvun vihreyttä

Vaalikeskusteluja olen seurannut mielenkiinnolla. Saapi nähdä miten käy. Toivottavasti ihmiset lähtevät äänestämään, vaikka pahaa pelkään, että melkein puolet jää kotiin tai jonnekin muualle.

Yhteisten asioiden hoitaminen on hyvin vaikeaa. Kompromisseja pitää tehdä ja se näkyy sitten seuraavissa vaaleissa, kun vastuussa olleiden puolueiden kannatus laskee huimasti. Toisaalta, kait ne poliitikotkin tarvitsevat  lepoa. Sanotaanhan, että poliitikko lihoo oppositiossa. Sillä kyllä tarkoitetaan kannatuksen kasvua.

Tässä me katsomme kun isi levittelee siipiään vai tuulettaako kainaloitaan.

Ja sitten helmenä viimeiseksi. Kolmas tanssi -romaanitekeleeni on ottanut suuren harppauksen eteenpäin. Olin maanantaina vesijumpassa ja vesijuoksun aikana tajusin, miten voin yhdistellä irrallisia kirjoitelmiani ja samalla selkiintyi kirjan punainen lanka. Ulkoaltaan vesi oli muuten jo +9 astetta, kun edellisellä viikolla oli +7 ja sitä ennen +5 ja +4 alimmillaan.

Keskiviikkona syntyi lisää käänteentekeviä oivalluksia. Nyt kun vaan olisi aikaa kirjoittaa. No, se aika on vaan otettava.

Kevään airut, Suomen kansallislintu