Aihearkisto: Kirjallisuus

Tanssiaskeleet löytyneet

Näinä helmikuun päivinä Neon ja Jeffin tarina Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa on syventynyt. Ja vähän yllättäen melko helposti. Kahdeksan vuoden kypsyttely on tuottanut hedelmää.

Sivuja on kirjoitettuina tällä hetkellä 104 A-nelosta, 28 000 sanaa. Toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Juoni on koossa, punainen lanka kulkee tekstissä mutkitellen. Vielä  eri henkilölinjojen syventämistä ja niitä rauhallisia suvantovaiheita lisää. Muutoin lukija tukahtuu tapahtumiin. Mutta ensin piti saada tarinan pääpiirteet luoduksi, sehän on  tärkeintä. Nyt lisää yksityiskohtia – minkä väriseltä  lautaselta syödään, sataako lunta vai vettä, onko hyvä päivä vai vähän huonompi. Sen sellaista tunnelmaa luomaan.

Perjantaina Kolmannen tanssin tekstiä käsiteltiin Mankelissa. Sain palautetta ja jotta kaikki ehtivät tutustua vielä paremmin tekstiin, palaamme asiaan maaliskuun tapaamisessa. Mutta hyvää palautetta tuli: ”haluan lukea tämän kirjana”. Niinpä niin. Kiitos.

Nyt sitten vaan joka päivä pari kolme tuntia täällä vintillä Neon ja Jeffin  ja kyläläisten parissa ja eiköhän loppu ala häämöttää.

Tähän on tultu, vettä ja vettä. Tänä talvena ei hiihdetty joen jäällä.

Matin päivänä talvi kääntyy kevääseen. Jos on plussan puolella, tulee pitkä kesä. Ja niinhän oli eilen kolme astetta lämmintä, lumet sulivat, jäätikköä ja sulamisvettä joka paikassa. Illalla sitten satoi räntää oikein kunnolla. Kolmisenttinen loska oli siinä mielessä hyvä, että se sulatti alleen jäänyttä jäätikköä eikä enää ole niin liukasta.

Puutarhan lumet sulaneet metsikön vierestä. Oikaisin lumisen kohdan kautta tielle ja kävelylle. Hanki oli vielä kolkyssenttistä. Ei mennyt saappaan varresta sisään.

Harmaa on päivien väri. Mutta kohta on vihreää, sillä laitoin torstaina tomaatinsiemenet itämään. Nyt se taas alkaa, yli puolen vuoden tomaattikausi. Uutuutena tänä vuonna norjalainen Adore-pikkutomaatti elokuun reissulta ja keltaviiruinen tomaatti, jonka siemenet sain ystävältä.

Muisto viime kesältä. Valtava hevoskastanjan lehti. Onko nuo pyöreät rusakon papanoita?
Tulppaaniaika parhaimmillaan

Olen lukenut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

Katso Luettua-sivu, josta voit lukea mitä mieltä kirjoista olen.

Helmikuun alussa lupausta keväästä

Oli pakko päästä ulos kävelemään. Kylmän tammikuun alun ja leudon loppukuun jälkeen syntyneet jäätiköt olivat vertaansa vailla. Löysin liukuesteet ja ne antoivat turvallisuuden tunteen valitessani askelsijoja kirkkaalla harmaalla jäällä. Tosin eilisaamun räntäsade oli sataessaan märkään maahan ja siten pakastuessaan tarttunut niin tiukasti jäähän kiinni, että ei luistanut yhtään. Nyt oli asteen verran pakkasen puolella. Mutta liukkaita paikkoja oli vielä siellä, minne räntäsade ei ollut yltänyt.

Aurinko paistoi. Muistelin, että superhienosta haloilmiöstä on tasan kuukausi. Sama aurinko, nyt yksinään, mutta sai kuukausi sitten kaksi kaveria meidän kylämaisemassamme. Kaipasiko se heitä, yllättäen kohdattuja sukulaisia?

Jo melko korkealta aurinko paistaa, mutta himmeästi

Lähdin kylätietä itää kohti. Vedin raikasta talvi-ilmaa keuhkoihin ja puhalsin sisäilmaa pois. Tuntui todella hyvältä. Ei ollut kylmä, tuuli puhalteli selkään. Oliko se rippeitä Norjaa riepotelleesta myrskytuulesta? Pohjois-Norjassa puuskissa oli myrskynnyt 54,5 metriä sekunnissa. Se on aivan valtavan paljon. Kattoja  oli irronnut. Nyt muuten tiedän, miksei Tanskassa ja Hollannissa taloissa ole räystäitä. Eivät pääse mereltä ujeltavat tuulet kattoja irrottelemaan niin helposti. Nyt sähköt pois Norjassa kymmeniltä tuhansilta talouksilta. Talvella se on huono juttu, jos on sähkölämmitys. Ja ne pakastimet…

Eteneminen oli hidasta, kun niitä jalansijoja piti harkita tarkkaan. Paikoin tiellä oli sulaneita uria, joissa autot olivat ajaneet. Askelsin niitä pitkin.

Ojan siksakki tuo maisemaan vaihtelua. Supiko kulkenut ojanreunaa pitkin?

Mieli askarteli Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa. Olen nimittäin alkanut työstää sitä. Mankeli on kokoontunut joka kuukausi novellikokoelman julkaisun jälkeen, vedimme henkeä ja nyt olemme Kirjamankeli ja teimme suunnitelmat kevääksi. Jokainen meistä alkaa työstää pitkää tekstiään ja sovimme kuukausitapaamisiemme aiheet. Minun vuoroni on nyt helmikuussa, jolloin tuon Kolmannen tanssin käsikirjoituksen luettavaksi ja kommentoivaksi. Hyviä vinkkejä kaipaan, itse kun ei kaikkea huomaa.

Olen Kolmatta tanssia työstänyt kahdeksan vuotta. Jotenkin olen koko ajan tiennyt, että tämä teksti vaatii aikaa paljon enemmän kuin Vuotoskirja aikoinaan, siihen kun meni vajaa vuosi.

Tekstiä on nyt 22 000 sanaa, toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Runko on koossa, loppuratkaisu häämöttää, lisää tekstiä sinne ja tänne saatava.

Aamuyöstä havahduin ja mieleen pulpahti eräs ristiriitaisuus tarinassa. Enpä ole sitä aikaisemmin huomannut, korjaan sen. Eli työstäminen on tarttunut mieleeni syvälle.

Kun luin taas  kerran tähän asti kirjoittamani tekstin, huomasin miten henkilöt ovat tulleet läheisiksi. Neo, Jeff, Lewatle, E’ll, Maark, Ma’ren, A’ntt, Semman… Teidän tarinanne tulee kirjoittaa valmiiksi.

Olen lukenut:

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia
Johan Theorin: Viimeinen ranta
Johan Theorin: Hämärän hetki
Annie Ernaux: Nuori mies

Katso Luettua-sivu. Siellä on mietteitäni lukemistani kirjoista.

Äidille 27 vuotta sitten ostamani kliivia ilahduttaa talven harmaina päivinä oranssilla hehkullaan

Luettua keväällä, kesällä ja alkusyksystä 2023

Enpä ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Se on huono juttu, koska kun  nyt katson kirjaston listauksia, en monistakaan kirjasta muista juuri mitään. Alan pohtia, onko sillä merkitystä. Onko kirja huono, jos en muista siitä mitään?

Riley Lucinda: Perhosten huone

Tartt Donna: Pieni ystävä

Archer Jeffrey: Kane ja Abel

Saarinen Satu: Annikin sota ja rauha

Riley Lucinda:
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar, Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Tervo Jari: Ukko

Riley Lucinda: Italialainen tyttö

Styron William: Sofien valinta

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Rönkä Antti: Nocturno 21:07

RönkäAntti: Jalat ilmassa

Aareleid Kai: Tyyni valtameri

Stefansson Jon Kalman: Jotain kaikkeuden kokoista

Kännö Heikki: Ihmishämärä

Dicker Joel: Balltimoren sukuhaaran tragedia

Doerr Anthony: Taivaanrannan taa

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Katso Luettua -sivu, siellä on linkkien takana vaikutelmani kustakin kirjasta.

 

Sitä ihmistä en unohda

Hän oli silloin 22-vuotias, ja minä olin 14 vuotta, ja me vietimme kesän yhdessä. Kesä oli sellainen, kuin se Turun saaristossa on. Oli tuulisia päiviä, jolloin meri velloi tummanharmaana ja pelottavana, ja pilvenriekaleet kiitivät kovaa vauhtia yläilmoissa. Puut kumisivat kumeasti ja etäisesti, ja näinä päivinä me pysyttelimme sisällä talossa, joka tuntui myös hämärältä ja kostealta. Pelasimme korttia ja luimme, ja levysoitin soitti muutamia levyjä. Ja hän vaelteli huoneissa päällään venynyt villapusero.

Sitten oli sellaisia häikäisevän kirkkaita päiviä, jolloin meri välkehti sinisenä ja ystävällisenä, ja me juoksentelimme uimapuvuissa ja otimme aurinkoa. Minä muistan aina sen Suomen kesän, jossa me olimme ja jonka aikana opin tämän naisen tuntemaan ja muistamaan hänet koko elämäni.

Hän oli minua 8 vuotta vanhempi, mutta hänen mielensä ja tapansa olivat pysyneet nuorekkaina tai sitten minä olin vähän pikkuvanha. Hän oli minulle toveri, ystävätär, liittolainen. Me olimme koko kesän yhdessä. Me pelkäsimme yöllä kummituksia, iltaisin pimeän vaaroja ja päivisin myrskyävää merta, jonka yli meidän piti soutaa päästäksemme huvilalta. Me ihailimme yhdessä kuuta, joka kellitteli elokuun taivaalla kuin tuore juusto. Me kerroimme elämämme toisillemme, ja hän oli hyvä kuuntelija. Hän oli todella elänyt myrskyisästi. Hän oli neljän vuoden aikana saanut niin paljon aikaan, kuin joku muu ihminen koko elämänsä aikana. Nyt hän oli aivan rauhallisesti koko kesän. ”Ehkä minä tulen vanhaksi, kun ajattelee, 23 vuotta pian”, sanoi hän.

Joskus hän oli laiska kuin vanha kissa, joka haluaa vain maata lämpimässä paikassa ja litkiä kermaa. Hän tosin makasi suunnattomassa nojatuolissa ja luki romaania. Sitten hän yhtäkkiä saattoi saada tarmonpuuskan ja ruveta siivoamaan koko taloa. Aamuisin hän nukkui kauan, hänen ennätyksensä oli puoli yhteen asti. Ja vastapainoksi illalla valvoimme kahteen. Mutta loppukesällä hän alkoi nousta aikaisin ja saada tarmonpuuskia useammin kuin alkukesästä.

Hänellä oli ilmiömäinen tapa kadottaa tavaroita. Kerran hän etsi korvanappiaan lähteäkseen kaupunkiin. Ja kun sanoin sen olevan saunan takan päällä, hän katsoi minua epäluuloisesti ja meni hakemaan sen sieltä.

 Niin se kesä meni. Joka päivä toi mukanaan jotain yllättävää hänestä. Hänen makunsa, mielimusiikkinsa, hänen tapansa upposivat mieleeni ja muodostivat siellä uuden katsontatavan kaikkeen.

Päivä päivältä aloin pitää hänestä aina vain enemmän, ja elokuun lopussa hän oli minulle hyvin läheinen. Olin niin tottunut hänen läheisyyteensä, että ero hänestä alkoi mielessäni tuntua kauhealta. Mutta säälimätön syksy tuli, ja erosimme eräänä perjantai-iltapäivänä. Minä itkin, ja hän itki. Minusta tuntui, aivan kuin joku ruumiinosa olisi riistetty pois. Soudin aivan kuin unessa lahden yli, ja samalla tuttu niemi katosi silmistäni, samalla katosi kesä. Ja samalla tuntui katoavan koko elämä.

Elin koko syksyn kaivaen häntä, ja vasta jouluna näin hänet. Mutta ympärillämme oli paljon ihmisiä, emmekä voineet jutella. Mutta vaikka olisimme olleet kahden kesken, tuskin minkään olisi enää ollut samanlaista. Hän kuului siihen kesään.

Sitten seuraavana kesänä vietin hänen kanssaan viikonlopun maalla. Emme silloinkaan olleet aivan kahden, mutta tunnelma oli läheinen.

Aina kun näen hänet televisiossa, tulee mieleeni tuo kesä, jota en ikinä unohda. Ja vaikken koskaan enää tapaisi häntä, juttelisi hänen kanssaan niin kuin silloin, hän on mielessäni ja pysyy siellä.

Edellä oleva teksti kouluaineeni Pyllissä eli Puolalan yhteislyseossa Turussa keskikoulun viidennellä luokalla eli 15-vuotiaana.

Arvosana 7 ( ½ sutattu yli). Palaute punaisella kynällä: Ei tunnu mukavalta, kun jää henkilöllisyys aivan avoimeksi. Vaikket nimeä mainitsisi, olisi selvitettävä miten olitte tutut, miten jouduitte viettämään yhdessä kesää.
Opettaja oli sama kuin Rouva Muttisen alennusmyynti -aineessa.

Sinä kesänä, 14-vuotiaana
Tapaamisemme kolmen vuoden kuluttua

Rouva Muttinen ja alennusmyynnit

Rouva Muttinen on eräs aivan tavallinen naisihminen, joka pitää vaatteista ja tietysti setelien kahinasta. Joulun jälkeen alkavat aina alennusmyynnit, senhän tietää jokainen. Mutta tänä vuonna rouva Muttinen oli tehnyt päätöksen, sillä hän oli päättänyt olla menemättä alennusmyynteihin, ja hän ajatteli olla kaikki päivät kotona hoitamassa lapsiaan.
                         Mutta sitten sattui, että eräs tuttavarouva maalta pyysi, että rouva Muttinen ostaisi hänelle puseron alennusmyynnistä. Rouva Muttisen täytyi siis mennä alennusmyyntiin. Hän ajatteli, että kun hän menee aivan ennen kello viittä, niin hän ei yksinkertaisesti ehdi ostamaan mitään turhaa.
                      Niinpä rouvamme lähti Lahtisen tavarataloon alennusmyyntiin. Siellä oli aika paljon ihmisiä, ja rouva Muttinen sai käyttää kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen lähelle ostopöytää. Siellä oli kaksi rouvaa tappelemassa aivan ihastuttavasta ostoskassista. Rouvamme ehdotti kompromissiratkaisua, kun nämä kaksi rouvaa pyysivät häntä ratkaisemaan asian, ja rouva ratkaisi asian ottamalla laukun itse. Maksettuaan laukun hän lähti poispäin, mutta muisti sitten puseron, jota hän oli tullut ostamaan. Rouva Muttinen suunnisti vaateosastolle, ja siellä eräs myyjätär esitti hänelle puseroa, joka oli joulukiireessä likastunut edestä, ja se myytiin siksi alennuksella. Rouvamme osti sen ajattelematta, lähtisikö tahra pois. Rouvamme lähti edelleen ja näki erään myyntipöydän luona suuren naisjoukon, ja rouva Muttinen päätti ottaa selvää, mitä siellä myytiin. Siellä myytiin aitoja pukinnahkakäsineitä á 10 mk pari, ja rouvamme osti kaksi paria aikoen lahjoittaa niitä ystävilleen merkkipäivinä. Sitten hän näki puolihameita, joiden aikaisempi hinta oli ollut 45 mk ja alennettu hinta oli 15 mk, ja koska alennus oli 30 mk, päätti hän ostaa yhden. Sitten rouvamme osti vielä kengät, hartiahuivin ja sukat, syksyn muotiväriä.
                         Kotona rouva Muttinen tarkasteli tavaroitaan. Laukun hän oli saanut yhdeksällä markalla, entinen hinta oli 15 mk, joten voitto oli 6 mk. Tosin hän huomasi, että lukko oli rikki ja toinen sanka oli katkeamaisillaan. Puseron voitto oli 27 mk, ja sehän on paljon. Mutta pesussa puserossa ollut tahra ei lähtenyt, vaan levisi, ja pusero venyi joka suuntaan, mutta perheen teini-ikäinen tyttö hyväksyi sen ilomielin. Suurin pettymys oli pukinnahkakäsineiden kohdalla. Ne eivät mahtuneet kenenkään perheenjäsenen käteen, ja sormiosat olivat suhteettoman pienet. Mutta rouva Muttinen lohduttautui sillä, että voittoa oli 7 mk. Sekä hame että kengät olivat liian pienet rouvan mitoille, mutta tytär sanoi haluavansa ne, sillä hän sanoi menevänsä niillä naamiaisiin. Ja sukat olivat ainoat sopivat, vaikka ne olivat syksyn 1961 muotia. Herra Muttinen hakkasi kyllä päätään seinään kuultuaan ostoksista, mutta rouva Muttinen lohdutti häntä sillä, että  oltiinhan koko asiassa voitettu lähes 50 mk.

Tämä on keskikouluaineeni neljänneltä luokalta syksyllä 1964, koulu oli Pylli eli Puolalan yhteislyseo Turussa. Olin silloin 14-vuotias.
Arvosana aineesta oli 7-, ja huomautus tuli pilkkusäännöistä. Ne tuntuvat olleen kaikkea muuta tärkeämpiä asioita. Minun mielestäni aine on kekseliäästi ja humoristisesti kirjoitettu, mutta sisältö on kait ollut toisarvoinen asia. Tai ehkä olen vaan puolueellinen.

Kansakoulussa sai kolme arvosanaa: sisältö, oikeinkirjoitus ja puhtaaksikirjoitus, aine kun kirjoitettiin musteella korjattuna puhtaaksi. Se arvostelu tuntuu oikeudenmukaisemmalta. Huom. käytössä oli arvostelu, vasta 1970-luvun lopulla siirryttiin arviointiin. Olin silloin jo itse opettajana.

Omakuva 8-vuotiaana

Olen lukenut vuodenvaihteessa

Ulkona maisema on vaihtanut asuaan täydellisestä talvesta tällaiseen ilmastonmuutostalveen. Joen vesi on parhaillaan nousemassa tulvakorkeuteen, kun lumet ovat sulaneet oikeastaan kaikki. Kaksi päivää on lisäksi satanut, eilen vettä ja tänään räntää.  Ylläoleva kuva on otettu muutama päivä sitten. Lunta ei ole nyt kuin ojien pohjilla ja kasojen pohjina. Mikä nyt onkaan mukavampaa kuin viettää pirttipäivää ja lukea.

Olen muuten ottanut viime aikoina kirjastosta lukemista uutuushyllystä. Ja hyviä ovat olleet, parhaimpana mielestäni  Petra Rautiaisen Meren muisti. Se antoi vihjeitä jopa omaan  kirjoitustyyliin, jos vielä jotain kirjoitan.

Lukemista odottavat vielä lahjoiksi saadut Iida Rauman Hävitys ja Satu Rämön Hildur.

Lista on marraskuun lopulta tammikuun puoleenväliin.
Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta
Groff Lauren: Mestarinna
Hausman Romy: Lapsikulta
Schatz Roman: Kohtaus
Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain
Rautiainen Petra: Meren muisti
Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista
Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys
Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa
Pekkarinen Sofia: Elämänpeli
Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Katso Luettua-sivu.

Ostin ilokseni uuden kukan: Kangaroo Paw eli kenguruntassu. Aivan uusi tuttavuus.

PS. Mitä yhtäläisyyttä huomaat näissä viidessä kirjassa? Kaikki ovat eri kuvittajien ja melkein kaikki eri kustantajien tekoa, mutta vaalea vihreä-vaalea turkoosi näyttää olevan päivän väri. 😉

Vastuulliset, Vanhatalo, PauliinaTomun ja tuulen maa, Hannah, KristinMeren muisti

Luettua kesällä ja alkusyksystä 2022

Olen runsaan neljän kuukauden aikana lukenut seuraavat kirjat:

Kaisanlahden kirja lisätty.

Kaisanlahti Juhani. Kemijärveltä maailmalle. Poromiehen poika muistele.
Lefteri Christy. Aleppon mehiläistarhuri.
Koch Herman. Pääosassa Sophia
Koskinen Ulla. Suomessa selviytymisen historia
 Lispector Clarence. Elämän henkäys
Tamminen Petri. Se sano: uohtumattomat lausahdukset
Väisänen Hannu. Esi-isät
Hackman Iikka. Tähän aikaan huomenna
Hassinen Pirjo. Kalmari
Sudenlehti Jussi. Melankolia
Saisio Pirkko. Passio
Saisio Pirkko. Epäröintejä: tunnustuksia rakkaudesta
Saisio Pirkko. Mies ja hänen asiansa
Saisio Pirkko. Lokikirja
Samartin Cecilia. Kirottu kauneus
Ahava Selja. Nainen joka rakasti hyönteisiä
Ellittä Anna-Maria. Tämäkin hämärä katoaa
Mustonen Enni. Näkijä 
Tran Quynh. Varjo ja viileys
Tuurna Marja-Leena. Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien äärten

Kun kirjoitin tuon listan kirjoista Luettua-sivulle, hämmästyttävää oli, että joistain kirjoista en muistanut yhtään mitään. Kun katsoin googlesta kustantajan tekstiä, jotain mieleen palautui, mutta vain sirpaleita.

No, lukemiseni tarkoitus on rentoutua. Ei kai sillä ole niin väliä, tekeekö kirja suuren vaikutuksen vai ei. Tärkeintä on kait se lukeminen.

Eilen illalla sain loppuun  Christy Lefterin  Aleppon mehiläistarhurin. Se oli surullisesta aiheestaan huolimatta rikas, monitahoinen ja syvä kuvaus ihmisistä, joiden elämä järkkyy. Saa  nähdä, mitä muistan siitä neljän kuukauden kuluttua.

Matka

Saharasta oli tuullut voimakkaasti. Hienon hieno hiekka levittäytyi kaikkialle. Parveke oli kuorrutettu vaalean ruskealla pölyllä. Tuolit pehmusteineen, pöytäliina. Sukkien pohjista sen näki. Kertoivat, että tammikuussa oli yhtenä yönä lämpötila noussut +27 asteeseen, kun Sahara hengähti pohjoiseen.

Hän katseli merelle. Rannaton ulappa levisi sinisenä. Mitähän tuolla horisontin takana on, hän mietti. Välimeren ranta avautui lounaaseen. Siellähän on Egypti, hän arveli.

Parvekkeella hän yritti juoda aamukahvia. Onnistuihan se, mutta vilunväristykset saivat hänet kääntymään takaisin sisälle. Parveke oli aamulla varjossa. Kävelylle hän ensimmäisenä päivänä lähti pitkähihaisessa fleese ja kaulaliina päällä, mutta kadun pinnassa lämpö sai hien puristumaan otsalle ja kainaloihin.

Meri välkkyi sinisenä vyönä. Huoneistosta oli paras näköala mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Hän muisti hymähtäen Maltan hotellin, jonka ikkuna aukesi sisäpihalle, jota neljältä puolelta rajasivat hotellin seinät muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Silloin harmitti. Aurinko paistoi pienelle parvekkeelle silloin hetken.

Lomahäpeä tuli enää aika ajoin. Kun ei uutisia kuullut, saattoi Ukrainan sodan unohtaa moneksi tunniksi. Miten etuoikeutettu olenkaan. Lomailen, kun muutaman sadan kilometrin päässä kuollaan ja nähdään kotien muuttuvan betonikasoiksi, hän ajatteli. Muutoinkin joutui todistelemaan itselleen, että lomassa ei ole mitään hävettävää. Hän oli säästänyt matkaa varten. Hän päätti nauttia ja unohtaa omantunnon kolkuttelut.

Keskipäivän rukouskutsu kaikui viereisen korttelin moskeijasta. Hartaasti miesääni lauloi. Sanoja hän ei tietenkään ymmärtänyt. Tauko, uudelleen aaltoilevaa laulua. Itse asiassa kaunista.

He olivat nähneet monta Ukrainan rekisterissä olevaa autoa. Yhteistä niille oli komeus. Ei voinut välttyä ajatukselta, että varakkaimmat olivat lähteneet ensimmäisinä.  Tavallinen kansa, naiset ja lapset, vaelsivat Puolan rajalle.

Kertoivat, että ukrainankieltä kuului usein. Itse hän ei erottanut toisistaan kieliä, turkkia, venäjää, ukrainaa. Monessa kahvilassa iloiset tarjoilijat – kaikki miehiä – laskettelivat suomea. Täällä osataan palvella, hän totesi. Eikä palvelussa ollut mielistelyn makua.

Kylässä – kaupunginosassa – oli aktiivinen suomalaisväestö. Eläkeläisiä, joista osa asui maassa vakituisesti, osa kulki edestakaisin kotimaan ja kylän välillä. Heidän tuomansa eurot olivat merkityksellisiä paikalliselle elinkeinoelämälle. Korona-aika oli täälläkin ollut ankara. Yli 65-vuotiaat olivat kaksi vuotta sitten 88 päivän Lock downissa, jolloin asunnosta ei saanut poistua. Melkein kolme kuukautta! Ruoka tuotiin ulko-oven ulkopuolelle. Onneksi sitten saatiin rokotukset ja viime vuonna oli vaan kahden viikon Lock down. Nyt elämä vaikuttaa melkein normaalilta. Maskeja näkyy siellä täällä, bussissa kaikilla. Lähtiessä Helsingissä, lentokentällä ja koneessa oli maskit kaikilla. Ihmeesti niihinkin on tottunut, alussa kun tuskin pystyi hengittämään maskin takana.

Nettikin sitten toimi. Erona neljän vuoden takaiseen edelliseen vierailuun oli, että suomalaisella operaattorilla oli tarjota nettiyhteys. Tosin pieni, täyttyi hetkessä, mutta lisätilauksella sai gigoja kahdeksi viikoksi. Hän hymähti nettiriippuvuuttaan. Nyt se konkretisoitui, mitä on olla ilman facebookia, whatsappia, sähköpostia. Hän lähetti lämpimiä ajatuksia perheelleen ja ystävilleen, joiden yhteydenotot toivat turvallisuutta.

Eilen illalla hän ensi kertaa ajatteli kotia. Miten tomaatintaimet siellä selviävätkään, onkohan lumet jo sulaneet. Sitten hän laski montako päivää loma vielä kestää ja häivytti kotiajatukset mielestään. Nyt lomaillaan.

Päivät kuluivat. Matkan aikana hänen mielensä oli käynyt läpi monenlaisia tunteita. Vieras ympäristö oli pulpauttanut esiin asioita, jotka kotona rullaavassa päivien rutiinissa olivat hautautuneina. Vielä hän ei osannut sanoa, oliko tämä tunteiden vuoristorata hyödyllinen vai ei. Hän ymmärsi nyt menneiden sukupolvien vaikenemista, kun vaikeista asioista, sukujen saloista ja vaikka sotakokemuksista ei kerrottu tai kerrottiin tivattuihin kysymyksiin vastaten muunneltua totuutta. Kipeiden asioiden vatvominen ei ole mitenkään hedelmällistä, hän ajatteli. Kyllä tärkeintä on oman mielenrauhan ylläpito. Ehkä olen väärässä, ehkä en, hän hymähti.

Saman kuvion hän luki Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Vesitanssija. Kun on tapahtunut se kaikkein kauhein, on muserruttu täysin ja vaivoin pitkän ajan kuluessa koottu mielen riekaleet ja pystytty jatkamaan päiviä toisensa perään, ei mennyttä tule enää ottaa esiin millään tavalla. Muutoin se kipeä olo palautuu ja joutuu uudelleen käymään läpi eheyttämisen prosessin. Itsensä suojeleminen on tärkeintä.

Hän totesi taas kerran, että jos haluat saada selvyyttä asioihin, lähde matkalle. Matka riisuu.

Portaita kiivenneet lukemattomat jalat, pienet, suuret, keskikokoiset, matkalla sinne, tulossa tänne, aikojen saatossa, ei sitä voi käsittää.

Ylläoleva teksi on siis novelli.

Olen lukenut monta kirjaa: Katherine Engberg: Krokotiilinvartija, Donna Leon: Ystävä sä lapsien, Patricia Cornwell: Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia, Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu, Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Daphne Du Maurier: Serkkuni Raakel ja Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija.   Katso Luettua  -sivu

 

 

.

 

 

 

Runomankelista Novellimankelin kautta Kirjamankeliksi

Mankelilaiset ovat olleet kirjoittamisen merkeissä yhdessä jo viisi ja puoli vuotta, totesimme vähän hämmästyneinä ja teimme tarkastuslaskentoja.  Vuoden 2016-17 Runomankeli muuttui 2018-20 Novellimankeliksi ja nyt ollaan Kirjamankelissa. Yhteistä julkaisua mankelista ei enää tule, vaan toivottavasti mankelilaisilta  syntyy pitkää tekstiä,  kokonaisia romaaneja. Meillä kaikilla on niin erilainen tyyli, että lukemista tullee olemaan moneen makuun.   🙂

Kuoriutumisia-novellikokoelman julkaisun jälkeen  me mankelilaiset olemme huilanneet  puolitoista vuotta kirjoittamisista, tavanneet kylläkin ja pitäneet yhteyttä kuukausittain. Nyt totesimme, että tavoitteita on asetettava, jotta jotain alkaa syntyä. Tosin Maritta on ainoana saanut tekstiä aikaan. Olemme hieman jo päässeet mankeloimaankin sitä.

Niinpä nyt listasimme mankelilaisten orastavat aiheet ja ensi tapaamiseen kuukauden päästä tuomme synopsiksen valitsemistamme aiheista.

No mikä on synopsis. Google kertoo:

Synopsis on tiivistelmä tai yleiskuvaus esimerkiksi kuvallisesta tai kirjallisesta teoksesta. Synopsis pyrkii kuvailemaan teoksen sisältöä ja sen tuotantoa vastaamalla muun muassa kysymyksiin miksi, mitä, kenelle ja miten. Synopsis tulee kreikan kielen sanoista συν (syn, ”yhdessä”) ja οψις (opsis, ”näkeminen”).

Itselläni on kolme aihetta, joista nyt pitää valita yksi, jota alan työstää. Ehkäpä se on Toinen-kirjan ja näytelmän jatko. Juoni on valmiina, tehty yhdessä hyvän ystävän kanssa, saman, jonka kanssa Valman/Welman tarina alunperinkin syntyi.

Pitää vaan alkaa kirjoittaa. Se onkin melkein vaikeinta. On niin helppo värkätä kaikenlaista muuta ja hups, niinpä ne päivät kuluvat ja on taas jo ilta. Rutiinit auttavat, kun ne on saanut sovitetuksi päiväjärjestykseen.

Vaikka emme saane aikaan maailmankirjallisuutta, kirjoittamisen prosessit ovat tuoneet elämäämme ystävyyttä, mielekkyyttä ja kirjoittamisen nautintoa. Kirjoittaminen on hyvä harrastus. Siihen liittyy myös kirjallisuuden seuraaminen, lukeminen ja keskustelu kirjoista, niiden kiinnostavuudesta ja kirjailijoiden tavoista  käsitellä aiheitaan.

Kevät etenee hiljalleen. Kesäaikaan siirryttiin taas, harmi vaan. Kannatan luonnonmukaista aikakäsitystä, eli päivällä kello 12 aurinko on zeniitissä eli korkeimmillaan. Niin on talviajassa. Kesäajassa aurinko on zeniitissä tuntia liian myöhään eli kello 13.

Lumet sulavat hiljalleen. Jopa tämän talven erikoisuus, paksu jää, sulaa pikku hiljaa. Nurmikkoa on näkyvissä, pihatiekin melkein vapaa jäästä. Pihakengissä on vielä liukuesteet. En halua kaatua.

Miten suuren ilon aiheuttikaan tämä ensimmäinen pieni posliinihyasintin kukkanuppu talon eteläseinustalla. Vieressä puolimetrinen lumikinos.

Innolla seuraan taas tomaatintaimien kasvua. On se kuitenkin niin hidasta näin alussa. Kylvin omista viimevuotisista tomaateista otetut ja kuivatetut siemenet 2.3.22 eli neljä viikkoa sitten. Valitsin 45 parasta 2,5 viikon kuluttua. Niissä oli sirkkalehdet, parissa pienet kasvulehtien nystyt. Nyt neljän viikon päästä kehittyneimmissä on  kaksi lehteä ja melkein kaikissa näkyy jo se kasvulehtien alku.

Nopeimpia ovat punaiset pyöreät. Niiden koko on vuosien varrella kasvanut ja olivat viime kesänä kaupan tomaattien kokoisia, vaikka alkuperäisessä kasvissa oli sormenpään kokoiset tomaatit. Saa nähdä miten on maun kanssa. Viime kesänä makeimpia olivat keltaiset, aikaisemmin mustat, yhtenä vuonna punaiset pitkulaiset.

Suurimmat eli portugalilaiset häränsydäntomaatit aiheuttavat jännitystä, koska vain kaksi iti, toisessa on nyt kaksi pientä kasvulehteä ja toisessa voi suurennuslasilla erottaa kasvulehden nystyn. Toivottavasti edes toinen tuottaa hedelmää.

Punainen pyöreä on tänä vuonna nopein. Onko myös makein?
Haavankeltajäkälä, Xanthoria parietina, Terijoen salavan oksia koristamassa. Sainpa käyttää melkein 50 vuotta sitten hankkimaani Jäkäläkasviota!
Talvi on ollut leuto eikä komposti ole jäätynyt koko talvena. Nyt se on lähtenyt hommiin ja höyry sen kun nousee. Otan muuten yleensä nuo oikealla näkyvät kompostointipussit pois.
Perunanarsissi, voimakas tuoksuja ja niin kaunis.

Ukrainan tilanne väijyy taustalla. On se kauheaa, miten kaikkeen tottuu. Tunnemyrsky laimenee ja laantuu. Ihmisten kärsimys ja elämien loppuminen eivät enää kosketa niin kuin sodan alussa.

Ehkä se on itsesuojeluvaistoa. Oma jaksaminen on taattava tunteiden vaimenemisen avulla. Ei se myötätuntoa kuitenkaan poista.

Onneksi meillä on kevät.

 

Tammikuun räytymispäiviä

Harmaata. Liukasta. Vanhenin taas. Vuodella.

Ei huvita mikään. Miksi pitäisi. Ketä kiinnostaa. Eikä tarvitse.

Ei tule sanoja. Lopetan. Huomiseen. Josko sittenkään.

Pohjoistuuli piiskaa taloa. Pisarat levittäytyvät, matemaattisen tarkkat etäisyydet. Ja koot. Elävät punatulkut käväisivät marjaomanapuussa (Malus baccata var. Manzuriata), talitiaiset lintulaudalla joka päivä.
Sade liuotti lumet, vesi virtasi joelle, joka lainehti. Alla paksu jää, jolla hiihdettiin , luisteltiin ja moottorikelkkailtiin. Matemaattiset etäisyydet pellon sulavassa lumipeitteessä.
Sitten tuli kylmää ja lumisade etelästä. Märät hahtuvat takertuivat toisiinsa, matematiikkaa tässäkin, näissä möykyissä.
Ojan vesi jähmettynyt hienon harmaaksi hyhmäksi. Kevät pilkahtelee.

 

Olen lukenut kirjoja, katso Luettua-sivu.

Sinisimmät silmät, Toni Morrison
Inkat – Puuman varjo, Antoine B. Daniel
Tappoaikaa, Donald E.  Westlake
Taivaallinen vastaanotto, Jukka Viikilä
Kemijoki, minun jokeni, Hannele Pokka