Aihearkisto: Kirjallisuus

Marraskuun harmaana päivänä

Mikään ei liiku. Kuusen oksasta neulaskimput valuvat kohti maankamaraa piikkisuorina. Terästän katsettani. Ei se liiku, ei keinu. Kierrän katseeni joelle. Pinta hohtaa maitokahvin värisenä täysin tasaisena peittona.

Jokin vilahtaa silmänurkassa. Niilohan se siellä, olen antanut pihamme oravalle nimen. Se on yksin, missä sen kaveri on. Aikaisemmin niitä oli aina kaksi liikkeellä yhtäaikaa. No, ei Niilo näytä ketään kaipaavan. Talipallot on syöty ja ainoastaan ruokinta-automaatissa on siemeniä. Niilo karahtaa ketterästi kuusen runkoa ylös ja nopeammin kuin ehdin nähdä, se ripustautuu toisen takajalkansa varaan ja ahmii siemeniä automaatista.  Automaatti kun roikkuu pitkän oksan päässä, ainakin puoli metriä rungosta. Tiaiset ovat lennähtäneet  ylös kuusen oksien suojaan. Niitä tulee kuitenkin automaatille, kun Niilo hyppää maahan ja syö sieltä pudonneita siemeniä. Mietin hetken, käykö orava lintujen kimppuun? Ainakin poikasia käsittääkseni syö.

Menen ulos viemään talipalloja kehikkojen sisään. Ei kuulu mitään. On se ihana syksyn hetki, kun luonto raukeasti imee itseensä kosteaa ilmaa, pudottaa sadepisan sieltä ja täältä, osuu jakaukseeni millintarkasti. Puut lehdettömiä melkein kaikki. Ruskeat lehtimassat maassa ovat maatumisensa puolivälissä. Ne ovat liukkaita kuten laatoituskin. Astelen varovasti.

Vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa. Se on vielä lämmintä. Uudestaan, ja vielä uudestaan.

Yötkin ovat lämpimiä, vain muutamana aamuna kuura on koristellut kaikki korret. Pakkasen kohtaaminen ilman kosteuden kanssa. Mielikuvitukseni alkaa ihmetellä miten se on tapahtunut, kylmän ilman syleily korsien pinnan kosteuden kanssa. Onko se ollut ystävien kohtaaminen, onko kosteus ottanut pakkasen vastaan mielellään?

Alkaa sataa, tihkua. Menen sisälle, tästä tulee pirttipäivä.

Kapuan vintille kammiooni. Eilen sain valmiiksi Kuoriutumisia-kirjan e-kirjaversion. Lähetin sen BoDille. Tarkastavat ja lupausten mukaan 48 tunnissa kirja ilmestyy e-kirjamarkkinoijien sivuille. Siis jos on teknisesti oikein tehty.

Kuoriutumisia-kirjasta on alkanut tulla  palautetta. Loimaan lehdessä oli viikonloppuna J.E. Lassilan arviointi. Se oli mielestämme positiivinen. Me annoimme kaikkien kukkien kukkia eli otimme kaikki syntyneet kirjoitukset mukaan. Emme olleet ankaria novelli-määritelmän täyttymisen kanssa. Olen mielissäni, että kirjan ulkoasua ja taittoa kehuttiin. Kyllä se työtä vaati, mutta tykkään tuollaisesta näpertelystä. Kait se hallintotaustani näkyy. Opin paljon. Nyt tiedän, mitä pitää sopia yhteisesti ennen urakkaan ryhtymistä. Jos sitten joskus vielä ryhdymme. Jos kirjoituksia syntyy…

Novellimankelissa tapasimme viime perjantaina. Ilmassa oli selvästi, että haluamme jatkaa yhdessä. Meistä on muotoutunut tiivis porukka, olemmehan julkaisseet kaksi kirjaa, Runotuulen 2017 ja nyt tämän Kuoriutumisia. Olemme istuneet yhdessä useilla kirjoittamiskursseilla. Lassila totesikin, että olemme ”tottuneita tekstintuottajia”.

Meidän vahvuutemme on juuri Mankeli, eli se tapa, jolla olemme tekstiä tuottaneet. Mutta nyt on jonkinlaisen muutoksen aika. Yhteiset julkaisut olivat tässä. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme aikaan yksilökirjoja. Konsepti on olemassa.

Korona kurittaa kylläkin kirjan myyntiä. Kirjakauppaahan Loimaalla ei enää ole. Paras myyntikeino on tapaamisissa, face to face, mutta nehän ovat nyt katkolla…

Sain juuri puhelinsoiton mankelilaiselta, ja hän on hoitanut kirjan markkinointia. Niinpä Kuoriutumisia-kirjaa on saatavilla Loimaalla aikaisemmin sovitun Vanhan Elmiiran lisäksi Jaskan puodista, Eliisan optiikasta ja Sarka-museosta. Ja meiltä kirjoittajilta tietysti. Joulumyyntiä on Citymarketin aulassa la-su 28-29.11.2020 ja la-su 12-13.12.2020. Wanhan joulun markkinoille Heimolinnaan olemme myös ilmoittautuneet kahdeksi päiväksi 12.-13.12.20, mutta ei ole vielä varmaa, järjestetäänkö markkinat. Korona, hus hus, häivy jo! Kirja maksaa 20 e.

Kirja on myös Suomalaisen kirjakaupan nettisivulla:

Suomalainen kirjakauppa mainostaa ja myy Kuoriutumisia-kirjaa!

Viikonloppuna leivoin lasteni isälle pullaa ja kuivakakkua isänpäivälahjaksi. Tein myös pataleipää, eka kertaa. Siitä kun on kuulemma tullut korona-ajan hitti. Leivästä tuli todella maukasta. Mutta taisin pitää liian lyhyen aikaa uunissa, koska se on keskeltä vähän raakaa. Pinta kyllä on ruskea… eli kokeilut jatkuvat.

Ensimmäinen korona-pataleipäni. Nam!

Olen lukenut Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö ja Elena Ferranten Tyttäreni varjo.
Katso Luettua-sivu.

Vintin hämäryydessä kliiviani levittää kauniin kukkansa, oranssi hehkuu, kun astun sisään. Ulkona kesäsiirtolassa saatu elinvoima purkautuu alkavan kaamoksen hämärinä päivinä.

Syksyä vajassa

Kirjan julkistamisen jälkeen hiljaiseloa. Korona jyllää ja kai tätä toiseksi aalloksi voi kutsua. Loimaallakin ovat tartunnat kaksinkertaistuneet kesän hiljaiselon jälkeen, pitkään oli 20 ja nyt 42 tartuntaa. Onneksi kaikki on saatu jäljitetyksi kun ovat samoja tartuntalinjoja ja kouluissa tauti on sammumassa (kahdessa koulussa oli).

Omaan toimintaan tämä kyllä vaikuttaa. Ei oikein haluta lähteä minnekään, vaikkei kevään tapaisia suosituksia vapaaehtoisesta karanteenista olekaan.

Näkyvä muutos on maskit. Niitä on kaikilla joka paikassa. Myös minulla, vaikka muutaman kerran olen mennyt kauppaan unohtaen autuaasti koko koronan ja maskisuosituksen. Olen sitten luikkinut kaukana toisista ihmisistä ja poistunut nopeasti. Häpeissäni.

Mutta onpa ihanaa saada repiä maski naamalta ja vetää raitista syysilmaa keuhkoihin. Onko mulla keuhkoissa jotain hengitysvajausta viiden vuoden takaisen keuhkokuumeen jäljiltä vai mikä on, kun tuntuu että tukehdun maskin kanssa.

Pikkuinen puutarhavälinevajani. Seinällä kesällä tekemiäni vihtoja. Tien reunassa tammi kurkotti tielle niin, että pyyhki ohi ajavia autoja. Leikkasin oksia lyhyemmiksi ja tein oksista vihtoja. Innostuin niin, että tein myös roikkuvista rauduskoivun oksista vihtoja, isoja ja pieniä. Mutta. En tiennyt, että ne olisi pitänyt säilöä pimeässä. Tässä vajan seinustalla ne ovat menettäneet värinsä ja ovat homepilkkujen täplittämiä. Noh. Olkoot siinä, koristeina ja muistona aktiivisesta hetkestäni. Kyllä ehdin kesällä muutaman vihdan käyttääkin.

Eilen aloitin ikuisuushomman eli pihan puutarhavälinevajan siivouksen. Monta päivää olin valmistautunut henkisesti tähän aika epämiellyttävään ja rasittavaan tehtävään. Se on odottanut vuoroaan muilta tärkeämmiltä puutarhahommilta – mansikkamaan siivous, rikkaruohojen poisto kasvimaalta ja kukkapenkeistä, sadonkorjuu yleensä, sienestäminen, marjastaminen jne. Vaja on pieni ja ollut pahuutensa vallassa monta vuotta, ettei vaan kymmenen ainakin. Juuri ja juuri sinne olen saanut tavarat mahtumaan, muttei lattiapinta-alaa ole ollut näkyvissä kuin parin kengänpohjan verran.

Katsoin sadetutkasta, että on poutapäivä. Levittelin nurmelle vajasta kamaa, haravat – ainakin kuusi, lapiot – miten niitäkin on melkein 10, erilaiset maan muokkaukseen tarkoitetut vempeleet – joita en juuri käytä, mutta hyvä olla olemassa, pikkuisille tarkoitetut omat puutarhakalut, kuokat, harat, ym ym, mitä erilaisemmat purkit, kokoja puolesta desistä moneen litraan, aluslautaset, sangot ja vadit eri kokoja, lannoitesäkit –  monenlaisia, ja joka paikkaan tungetut muovipussit, ym ym ym kamaa, tukikeppejä, harsoja, verkkoja, hiirisuojaimia jne jne jne. Onpa mies tuonut kaakeleita, sementtisäkkejä ja maalaustarvikkeitakin tänne, miksi, en ymmärrä kun hänellä on omat vajansa…

Maski oli naamalla. Olen kuullut myyräkuumeesta ja olihan siellä papanoita. Hiirenloukku oli lauennut ja sen sisällä oli vaan pää. Siis hiiren pää luineen. Joku oli käynyt syömässä muun ruumiin. Päästäinen?

Käytin sisäkäytöstä poistettua imuria, joten ei tarvinnut pöllytellä papanoita ja pölyä. Pölyä, sitä oli paljon. Aloin taas pohtia pölyn olemusta. Vaikka tilassa ei kukaan liikkuisi, pölykerros peittää vähitellen kaiken. Osa pölystä on kuin  pientä ryyniä. Mistä ihmeestä se tulee? Muistin keväiset kauhupäivät, kun aurinko tunkeutuu sälekaihtimen säleiden välistä paljastaen armottomasti ilmassa kieppuvat pölyhiukkaset. Oikeaa tanssia. Kerran hain pakokauhussa imurin ja imuroin sitä kevätilmaa, muttei sillä ollut vaikutusta. Ei loppunut hiukkasten pomppiminen. Tunsin ahdistusta omasta siivouskyvyttömyydestäni. Mutta, onko pöly sittenkään vaarallista?

No takaisin vajan siivoukseen. Välillä ryntäsin puolijuoksua ulos vajasta kompastellen tavaroihin, revin maskin naamalta ja haukoin ilmaa. Maskin käyttö on niin kauheaa. Silmälasien sisäpuolella oli hengitysilmasta tiivistyneitä pisaroita. Pitäisikö yrittää olla ilman rillejä? Se voisi olla hyvä juttu, mutta jäi nyt kokeilematta.

Sain siivotuksi kaksi pitkää hyllyä, moneen kertaan pölyt pois. Mistä sitä tuli koko ajan lisää? Järjestelin mielessäni kamoja, harvemmin tarvittavat kauempaan nurkkaan ja ne jatkuvasti tarvittavat tulisivat lähelle ovea. Kaikki näytti hyvältä, kun sain mielessäni järjestyksen valmiiksi.

Menin ulos ja – siellä satoi vettä! Ryntäsin kahmaisemaan tavaroita, jotka eivät saa kastua – päivänvarjo pahvipaketissaan tärkeimpänä. Yritin nopeasti saada tavarat sisään. Onneksi olin jo miettinyt järjestystä. Sinne solahtivat, mutta mutta mutta. Eivät ne meinanneet mahtua! Eivätkä oikeastaan siis mahtuneetkaan.

Olin lajitellut isoja säkkejä, sekajätteeseen, muovia monenlaista, metallia, pahvia, paperia ja lasia kierrätettäväksi, mutta se ei näkynyt missään. Tarpeelliset kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua takaisin. Muistin saman ilmiön vaatehuoneen siivouksesta.

Eli kun ei ole selvää järjestystä eikä jatkuvaa siivousta, sitä työntää tavaraa sinne tänne, rakoihin, päällekkäin ja alekkain. Vähitellen koko vaja oli kuin tilkitty tavaralla. Nyt mun hieno uusi järkevä järjestys olisi vaatinyt paljon enemmän tilaa.

Kävin ottamassa kuvan ja olihan sitä tilaa enemmän kuin mikä mielikuva eilen jäi… enemmän kuin kaksi jalansijaa….

Puolet tilasta jäi järjestelemättä sen sateen takia. Siellä ne odottavat. Mietin jo, mitä niillä tavaroilla teen, mutta tänään sataa, koko ajan. En siis mene sinne. Jaa-a, menenköhän ollenkaan. Saapi nähdä. Huomenna pitäisi olla poutapäivä.

On muuten lehdetkin haravoimatta.

Olen lukenut Noah Hawleyn Ennen syöksyä.
Katso Luettua-sivu.

Aurinko paistaa matalalta. Kohta se painuu horisontin taa, tuolla lännessä. Huomaat varmaan, että kuva ei ole tältä päivältä, nyt kun sataa ja sataa ja sataa.

KUORIUTUMISIA maailmalle

Nyt se on sitten ohi. KUORIUTUMISIA-novellikokoelma on ollut kansien välissä jo kuukauden, mutta nyt kirjat matkaavat lukijoille.

Viime lauantaina oli julkistamistilaisuus. En myönnä jännittäneeni, mutta yöunet olivat viikolla kylläkin katkonaisia. Syytän täysikuuta, joka mölötti niin, että seurasin monta tuntia makuuhuoneen seinillä liikkuvaa vaaleaa läikkää, säleverhot kun olivat jääneet väärään asentoon. En kuitenkaan viitsinyt nousta ylös korjaamaan verhoa.

Tilaisuus meni hyvin. Väkeä oli sen verran kuin odotettiin, runsas parikymmentä. Osa istui kirjaston aulan puolella. Maskit oli kaikilla. Ällistyin sitä, että en tuntenut heitä, kesti hetken aikaa ennenkuin hoksasin kuka on edessäni. Kasvot ovat niin tärkeät persoonan kuvaajat.

Masked Writers, Kari ei ollut vielä tullut.

Kerroin tilaisuuden ohjelmasta Kuoriutumisia-facebooksivulla.

Sain mankelilaisilta lahjaksi hienon kukkapuskan ja taulun ja tekstin: ”Kiitämme Sinua Pirkko työpanoksestasi, jota ilman emme olisi nyt tässä tänään.
Tässä hieman hassussa taulussa rakusavesta kuoriutunut mustikkamittari-perhonen, hassu perhonen muistuttamassa suuresta työmäärästä luovan kirjoittamisen lisäksi. Perhonen voisi olla nimeltään myös sananjalkamittari, niin paljon sanoja, tekstejä jouduit taittoakin varten mittaamaan.
Toivomme taulun löytävän paikkansa ullakon portaikosta tai jonkin oven takaa, jotta se yllättäen joskus ilmestyisi näkyviisi ja saattaisit helpotuksesta huokaista ja hymyillä meille mankelilaisille, jotka piileksimme taulun takana.
Kiitämme mankelilaivan luotsia, perämiestä, kapua, taittajaa, tallentajaa. Halaukset kunhan korona on voitettu.
Kari, Kerkko, Liisa, Maritta ja Virpi”
Mustikkamittari löysi paikkansa yläkerran portaikosta, kuten Liisa ehdotti. Siinä se tervehtii, kun laskeudun kammiostani keskikerrokseen.

Tilaisuuden jälkeen olo oli tyhjä ja liikkumaton. Se kait kuuluu asiaan, kun suuri urakka on saatu päätökseen. Sama fiilis on vieläkin.

Lapsenlapset sitten tulivat viettämään syyslomaa. Touhua oli monenlaista. Ovat niin kasvaneet, eivät ole enää ihan pikkulapsia. Hauskoja sattumuksia tapahtui yhtämittaa. Ukki kysyi pikkuisemmalta, haluaako hän polkea kuntopyörällä. Tyttö vastasi että ei, koska ei hänellä ole kipeät polvet.  😉 Naurua riitti.
Mummin polvet ovat muuten koko ajan paremmassa kunnossa. Kannatti leikkauttaa.

Viime yö oli ensimmäinen pakkasyö, tai hallaa ehkä. Auton ikkunat olivat aamulla jäässä. Saa nähdä ovatko kasvihuoneen tällä hetkellä vihreät tomaatit paleltuneet. Kasvimaalta pitää kerätä purjot, peräti viisi kappaletta, ja kaksi nyrkinkokoista kurpitsaa.

Eilen kävimme mankelilaisten kanssa kirjastossa Novellikoukussa ja luimme novellejamme. Yleisöä oli peräti yksi urhoollinen meidän kuuden ja kirjastovirkailijan lisäksi. Kaikilla maskit kasvoilla. Tilanne jotenkin kylmäsi. Eivät ihmiset uskalla tulla. Virus leviää nyt kiivaasti, Loimaallakin tullut viikon aikana seitsemän tartuntaa, kaikkiaan 32. Monta kuukautta tartuntoja oli 20, mutta nyt kasvaa sairastuneiden määrä. Myös vanhempaa ikäpolvea on sairastunut, vaikka suurin osa tartunnoista on nuorta porukkaa. Yksi on kuollut koronaan Loimaalla.

Maskin käyttö on hankalaa, tuntuu ettei henki kulje ja rillit ovat huurussa koko ajan. Niinpä helpointa on välttää tilaisuuksia, joissa maski tulisi laittaa päähän. Huolestuttaa kirjamme tulevaisuus, kun kauppaamismahdollisuudet vähenevät.

Jos haluat kirjan, sen saa kirjoittajilta tai vaikka sähköpostista kuoriutumisia@gmail.com. Hinta 20 e + mahdollinen postimaksu 4,90 e. Näkyy kirja olevan Suomalaisen kirjakaupan nettikaupassakin, hinta 27,95, sis. toimituskulut. Mutta nopeimmin saat kirjan suoraan meiltä.

Samaan aikaan joka vuosi saan nauttia näistä rakkaalta ystävältä saadun kaktuksen kukinnasta. Nyt kukkia on niin paljon, että eivät tahdo mahtua levittäytymään.

Olen lukenut Lauri Hihnavaaran Pökkilöhaukka ja Maritta Lintusen Kirjeitä Suolavuonolta sekä Moshin Hamidin Exit west.
Katso Luettua-sivu.

KUORIUTUMISIA on käsissämme

Niin me paljastumme, kerromme elämämme käännekohdista, mitä tapahtui ja miten sitten kävi.

Vanhenemisessa on se mukavaa, että saa perspektiiviä sinne menneisiin vuosikymmeniin ja kas kummaa, alkaa erottaa sieltä pitkiä aikajanoja, tosin mutkaisia, välillä sykkyrällä ja niin sotkussa että, mutta aina on sittenkin niistä möykyistä päästy pois ja jatkettu taivallusta.

Katson vanhaa kuvaa. Siinä on tyttö niin nätti, pitkät hiukset ja poseerattu kasvoille arvoituksellinen ilme. Nyt tiedän mihin hänen valintansa johtivat. Se kiihkeä elämänhalu, ihmisten kohtaamisen hinku, pelottomuus ja hetkessä eläminen. Ei huolta huomisesta.

Kun sitten oli tapahtunut mitä ei saanut tekemättömäksi, useamman kerran, katu niin tyhjä, ilta-aurinko laskee vääjäämättä, askelet kaikuvat kerrostalojen holvissa, eteenpäin vaan, vaikka sydän oli tuhantena itkevänä kappaleena. Kyllä minä tästä selviän. Kyllä minä joskus näen tämän  kaiken merkityksen. Kyllä minä joskus ymmärrän tämän  kaiken. Miksi näin piti tapahtua.

Niinpä näen nyt. Näen myös mihin tekemiseni johtivat. Niskahiukset nousevat pystyyn. Mitä olisi voinut tapahtua. Kuitenkin jotenkin kaikki tilanteet laukesivat ja seuraava päivä koitti, aurinko nousi ja tuuli puhalsi kuivia lehtiä kadulla. Siivosi. Maailma ei lakannut lonkkasemasta.

Mielenkiintoista on ollut huomata, miten jotkut persoonallisuuden piirteet olivat näkyvissä jo lapsuudessa. Myös muissa kuin itsessäni. Niitä tiettyjä piirteitä on vaan pakko noudattaa ja ottaa vastaan niiden aiheuttamat tapahtumat.

No onpas dramaattista tekstiä. Yhteys KUORIUTUMISIA-novelleihin on kuitenkin olemassa. Me kirjoittajat olemme jo iällä, kuten sanotaan. Niinpä se perspektiivi löytyy kaikkien kirjoituksista.

Novellit eivät kuitenkaan on  nykyään niin trendikästä autofiktiota,  eli omien kokemusten kuvausta tunnistettavasti, vaan se elämänkokemus suodattuu fiktiivisiin novelleihin. Ei siis mitään suoranaisia paljastuksia ole odotettavissa, sorry jos niitä odotit.

Mutta minun novelleistani voivat monet löytää tuttuja tapahtumia, joiden ympärille olen kehinyt fiktiivistä tarinaa. Liisa, Olga, Ape, Terttu, Noora, ynnä muut, lukekaapa! Eipä kuitenkaan teitä voi niistä tunnistaa.

Tervetuloa julkistamistilaisuuteen Suomalaisen kirjallisuuden päivänä, lauantaina 10.10.2020 kello 13 alkaen Loimaan pääkirjastoon,  jossa olemme saaneet kokoontua melkein kaksi vuotta novelleja mankeloimassa. Kiitokset kirjastolle ja Loimaan kulttuuripalveluille, jotka ovat meitä tukeneet taloudellisesti.

Jos haluat lukea tarkemmin, voit nyt tehdä ennakkotilauksen tarjoushinnalla, vain 15 e. Saat kirjan julkistamistilaisuudessa tai sen jälkeen, miten sovitaan. Hinta on sitten sen jälkeen korkeampi, ohjehinta 23,90 e. Jotta saamme painatuskustannukset katettua.

Tilauksen voi tehdä sähköpostiin kuoriutumisia@gmail.com tai muiden kanavien kautta.

Kansi on Kari Helinin käsialaa, kuvat ja tekstikin.

 

 

Kuoriutumisia lähti painoon!

Hip hei hurraa, 40 minuuttia sitten  lähtivät Kuoriutumisia-novellikokoelman teksti ja kansi painoon!

Viime viikot ovatkin menneet käsikirjoituksen parissa. Olen taittanut sen ja käsittämätöntä on, että joka lukukerralla aloin löytää yhä enemmän korjattavaa. Oikeastaan yhtenäistettävää, sillä kun on kuusi kirjoittajaa, jokaisella on oma tapansa kirjoittaa. Kun luin sivuja yhä uudelleen, minussa heräsi vahva tarve muuttaa tekstejä samantyyppisiksi. Ehkä se on väärin, mutta sitten kun luin kielikelloja eli kaikenmaailman oikeakielisyysoppaita, opinkin uutta monesta asiasta. Lainausmerkkien käytöstä, ajatusviivan tai kolmen pisteen vaikutuksista tekstiin, väliviivasta, tavuviivasta, pilkuista, pisteistä, lainauksista…

Ehkä lukija ei niihin kiinnitä mitään huomiota, mutta kun jouduin lukemaan tekstiä yhä uudelleen, erilaiset käytännöt alkoivat ärsyttää.

No joka tapauksessa se taakka on harteiltani. No ei nyt taakka, itsehän olen homman itselleni ottanut, mutta kyllä se on mielen taustalla kaihertanut, yöllä herätessä pulpahtanut tajuntaan tuikkimaan ja saanut istumaan kymmeniä tunteja tässä koneen ääressä.

Mutta kunpa paino nyt pdf:ni hyväksyisi eikä kirjassa olisi pahoja mokia.

Kirjassa on novelleja kuudelta kirjoittajalta: Kari Helin, Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Kaikki muut ovat loimaalaisia paitsi Maritta Kaarinasta. Tapasimme aikoinaan ulkomailla ja niin kohtalo saattoi meidät samaan novelliryhmään!

Novelleja on kaikkiaan 108, hyvin eri pituisia ja erilaisia. Jokaiselle jotain. Sivuja on kaikkiaan 332.

Olemme olleet tiiviissä yhteystyössä Loimaan pääkirjaston kanssa, jossa olemme saaneet kokoontua Elers-huoneessa. Loimaan kaupungin kulttuuripalvelut ovat avustaneet Kuoriutumisia-novellikokoelman painatusta kohdeavustuksella. Suuret kiitokset heille!

Joka tapauksessa asia etenee. Julkkarit ovat lauantaina 10.10.2020 klo 13 Loimaan pääkirjastossa. Tervetuloa. Jos korona suo.

Luemme novellejamme Pääkirjaston novellikoukussa keskiviikkona 14.10.2020 klo 18. Tervetuloa kuuntelemaan! Jos korona suo 😉

Jos haluat kirjan jo etukäteen, saat sen ennakkotarjoushinnalla, 15 e. Ohjehinta on 23,90. Tilauksen voit tehdä sähköpostilla kuoriutumisia@gmail.com tai suoraan kirjoittajilta.

Hyviä lukuhetkiä! Tässä me olemme: Anna-Liisa, Kari, Maritta, Virpi, Pirkko ja Kerkko. Odotamme mielenkiinnolla lukijapalautetta.

Novellimankelin kirjoittajat. Urakka on valmis. Runsas vuosi siihen meni, kirjoittamiseen. Sitten on kirjan julkaisuun liittyvien käytännön asioiden vuoro. Välillä tuntuu, että kirjoittaminen on helpompaa!

Elokuun alkua sateessa

Taivaalta vihmoo harmaita rihmoja. Tämän päivän sateet alkoivat pari tuntia sitten. Pistäydyin ulkona sateessa ja kummallista oli, että en juuri kastunut.

Kypsyminen on alkanut. Viinimarjat kerätty, mustikoitakin, tilliä kuivattu, salaattia ja sipulia syöty, omalta maalta.

Tomaatit ovat saaneet väriä, viimeksi keltaiset. Punaiset pitkulaiset ovat kasvattaneet  kokoaan, ovat kooltaan moninkertaisia kaupassa myytäviin pitkulaisiin verrattuina.

Pitkulaiset punaiset ovat suuria, 3-5 cm pitkiä. Malto on kiinteä, ei paljoa vettä. Maku mitä parhain.

Mustat tomaatit ovat tosi makeita. Punaiset pyöreät eivät vielä ole kypsyneet. Vuosi on taas erilainen kuin edelliset. Kasvien salainen elämä.

Ensimmäinen kypsynyt häränsydäntomaatti. Se teki ollessaan pitkään vihreässä vaiheessa kummallisia ulokkeita alapuolelle. Ne eivät punastuneet. Malto on kiinteä, maku ei kovin erikoinen. Aikaisemmin en ole näin suuria saanut kypsäksi asti. Kypsymistä odottaa yksi tosi iso, nyrkinkokoinen möykky ja paljon aivan sydämenmuotoisia tomaatteja.

Ihmettelen myös marjapensaita. Punainen pensas on veljeltäni ja on takuuvarma. Marjoja tulee joka vuosi. Mustia ja vihreitä viinimarjoja ei ollut kuin noin 30 kappaletta kumpaakin lajia. Lehdet olivat kummallisia, jotenkin paksuuntuneita ja reunoilta käpristyneitä. En nähnyt niissä  mitään elukoita tai hometta. Netistä yritin etsiä mahdollista kasvitautia, en löytänyt vastaavaa. Joko ne ovat saastuneet tai sitten pitävät välivuotta. Kummallista. Olin antanut syyslannoitetta ja keväällä kalkkia ja kanankakkaa ja peittänyt pensaiden asustat silppuamallani oksasilpulla. Olinko hoitanut liikaa? Kirsikkapuusta en löytänyt yhtä ainoaa kirsikkaa. Vuoden 2012 suuren sadon jälkeen puu ei ole juuri mitään tuottanut. Mikähän siihen sitten on syynä.

Omena- ja päärynäpuissa näkyy raakileita. Jännää nähdä mikä on laatu. Viimeksi omenat kun olivat aivan toukkien syömiä.

Näitä lehtokotilo-veijareita ilmestyi puutarhaan pari vuotta sitten. Olen kerännyt niitä pois sitä mukaa kun olen löytänyt. Peltoetanoita on myös tullut lisää. Salaattien ulommaiset lehdet ovat yhtä pitsiä.

Ei se nyt niin kauheaa ole, ettei satoa tule joka vuosi runsaasti. Menekki kun on kutistunut. Kellarissa on purnukoita monen vuoden ajalta, vaikka syön niitä jatkuvasti. Pakastimessakin on jotain viime vuodelta.

Huokaus. Luopumista. Totuus näkyy yhä selvemmin. Mitä se kannattee. Pois turhat rönsyt. Tee sitä mitä haluat. Jos sitten ei haluta mitään, entä sitten. Syö sen verran kuin maistuu. Tai niin paljon kuin haluttaa. Säilö sen verran kuin huvittaa.

Askel askelelta vauhti hidastuu. Juoksu, mitä se on, laahustaminen on päivän sana. Pysähtyminen. Kuntopyörä katsoo moittivasti kun menen verannalle. No, okei, poljen hetken. Päivän hyvä työ.

Olen meidän sisarusparven vanhin ja serkkuparven toiseksi vanhin. Vääjäämättä sillä on vaikutuksensa. Nuorta polvea on vuosi vuodelta enemmän. Katson pikkuisia. Mitä he näistä tapaamisista muistavat?

Mieleni vierii vuosikymmenien taakse. Mitä itse muistan elämästäni alle viisivuotiaana? Äiti ja isä olivat silloin  nuoria, monta vuotta nuorempia kuin nämä nykyisät ja -äidit. Miten vanhempani kokivat lapsiperheen arjen sodanjälkeisessä maailmassa? Köyhää, pulaa kaikesta, selviytymistä päivästä päivään. Ei ollut jääkaappia, pyykkikonetta, tiskikonetta. Pienet ahtaat kylmät asunnot.

Telkkari ja puhelin vähän päälle kolmekymppisenä, samoin kuin lämmin vesi ja kylpyhuone. Sisävessa ja juokseva vesi vähän aikaisemmin. Muistan, kun isällä oli pikkuveli sylissä ja hän laski hanasta vettä. Katso. Ei tarvitse kantaa ulkoa. Mikä ihanuus olikaan  mennä sisävessaan. Iso puuhella purettiin pois ja tilalle kaasuhella. Suunnaton helpotus sekin. Kun pikkuveli oli vauva, vesi tuli talon päätyyn, ulos. Vuokrakasarmeissa oli yhdellä naisella pulsaattorikone. Hän lainasi sitä muille naisille. Mutta pyykit huuhdeltiin ulkona sen seinässä olevan vesihanan alla. Talvipakkasellakin.
Ensimmäinen ulkomaanmatka tehtiin alle viisikymppisenä. Silloin elämä oli helpottunut monessa suhteessa.

Käsittämätön ponnistus heiltä on ollut kolmen lapsen kouluttaminen, kun ei ollut peruskoulua vaan vanhempien piti maksaa kaikki, lukukausimaksuista ruokamaksuihin, kirjoihin ja matkalippuihin. Millaista elämäni olisikaan, jos he eivät olisi tähän sitoutuneet? En varmaan tässä kirjoittelisi.

Muistan lapsuuteni vanhemmat hahmoina. Muistan joitakin tapahtumia, joista en tiedä, muistanko oikeasti vai minulle kerrottujen juttujen tai valokuvien perusteella. Kirjoita niitä ylös, veljeni sanovat. He kun ovat  nuorempia eivätkä muista. Pitäisi kirjoittaa, niin kauan kuin yleensä mitään muistaa. Siinäkin on yksi todellisuus, jota pitää pohtia ja joka pitää hyväksyä. Ettei muista, ettei pysty. Jos tapahtuu jotain niin kauheaa, ettei pysty enää kirjoittamaan. Tai onko se vanheneminen nyt sitten niin kauheaa. Kaikille se tulee eteen. Jos vaan lipuu sellaiseen tilaan, että sanat jäävät jonnekin eivätkä enää asetu  peräkkäin sellaiseen muotoon, joka tuottaa nautintoa. Jos kaikki on joskus kirjoitettu, tullut valmiiksi.

Jokavuotiset kesäjuhlat minun sekä veljien ja heidän jälkikasvujensa kanssa täyttävät joka sopukkani hyvällä ololla. Veljien hymyt, heidän vaimojensa kanssa nauretut raikuvat naurut, serkusten ja heidän vaimojensa ilon pilkahdukset, lasten kirkkaat äänet, vilahdukset vaan, kun juostaan edestakaisin.  Mummit pois tieltä! Voi mitä onnea. Tätä se on, täydellinen onni. Kun syntyy jotain sellaista, joka kantaa meitä kaikkia vuosikymmeniä eteenpäin.

Synttärikakku kälyn ja minun valitettavan joskin vääjäämättömän vanhenemisen juhlistamiseksi. PS. Marjat omasta puutarhasta, mustikat ”minun metsästä”
Aurinko laskee, meri tyyntyy, hyttyset hyrisevät nurkissa, varjot piirtyvät tummina Haapaluodon illassa

Olen lukenut J. Pekka Mäkelän Hunan -kirjan. Katso Luettua-sivu.

Sadepäivän puutarhapäivitys

Melkein kahden viikon mökkiloman jälkeen palasimme kotiin. Helle oli hellinyt ja onneksi kotona oli ollut puutarhan kastelija. Miten olisikaan ilman hänen vesipäivityksiään käynyt.

Kaikki oli kasvanut ja rehevöitynyt valtavasti. Vihreää kasvustoa tuntui ryöppyävän kaikkialta.

Ensiksi kävin tarkastamassa kasvihuoneen. Kasvusäkkeissä kasvaneet makasivat lattialla suurena vihreänä mylläkkänä. Aloin selvittää möykkyä varoen katkaisemasta varsia.

Tässä tomaatit on siivottu ylimääräisistä varkaista ja sidottu pystyyn.

Lähinnä ovea häränsydäntomaatti oli kasvanut eniten. Hedelmät olivat aivan oven pielessä ja nyrkin kokoisia. Mutta vielä vihreitä. Oven pielessä on aikaisempinakin kesinä kasvanut parhaiten.

Portugalilainen häränsydäntomaatti oli suuri ja kasvattanut kummallisia sormimaisia ulokkeita. 🙂

Vajaassa parissa viikossa oli kasvanut puolimetrisiä varkaita eli lehtihangoista uusia versoja, joiden päässä oli jo kukinnot. Ne ovat ”vesiversoja”, jotka vievät kasvuvoimaa, jota tarvittaisiin raakileiden makeuttamiseen ja kypsyttämiseen. Niinpä poistin varkaat. Raakileita ja kukkia oli niin paljon, että latvoin taimet viidennen kukkatertun yläpuolelta. Eli melkein kaikki. Parhaina kesinä kypsiä on saanut syödä heinäkuun toisella viikolla eli viikon päästä, huonoimpana vasta elokuun puolivälissä. Saapi nähdä millaiset ovat seuraavien viikkojen säät.

Kasvihuonekurkun olin ostanut, kun kylvämäni neljä pienoiskasvihuonekurkkua eivät edes itäneet. Ja ensimmäinen ostettu oli kuollut heti. Nyt sain ylisuureksi kasvaneen kurkun, joka piti ottaa syötäväksi jo ennen juhannusta, mutta unohdin. Lisääkin on tulossa, vesi kielellä odotan kasvamista vähän suuremmaksi.

Ulkonakin oli avomaankurkuissa viiden sentin hedelmiä tulossa. Ne ovat itse kylvetyistä siemenistä. Tänä vuonna onnistui, viime vuonna joku kävi syömässä kaikki pienet taimet, jotka istutin ennen Norjan reissua. Ostotaimista sain sitten jonkinverran kurkkuja.

Pienet kurkunalut

Kasvimaalla oltiin ryöpsähdetty kasvuun oikein kunnolla. Perunantaimet olivat puolimetsisiä. Sipulinvarret olivat taipuneet kaikki samaan suuntaan. Niitä saa jo kohta ottaa syötäväksi. Taas kävi niin, että maahan oli jäänyt viime syksynä perunoita, jotka olivat selvinneet leudon talven yli ja olivat nyt kasvattaneet versoja, sipulipenkissä.

Pottua, sipulia, maa-artisokkaa

Toisessa reunassa olivat keräsalaatit valtavan suuria. Keräsalaatti on uusi kasvatettava. Muutaman kasvatin siemenestä taimeksi kasvihuoneessa ja ne ovat nyt suurimpia. Tavallinen salaattikin oli korjuukunnossa. Monen vuoden tauon jälkeen tilli oli itänyt. Herneet kurkottivat kärhiään verkkoa kohti. Taustalla marjapensaat vauhdissa. Mustikka (saatu työkavereilta läksiäislahjaksi), musta viinimarja, punainen ja toinen musta. Taaempana vadelma ja vihreää viinimarjaa. Tyrnit ovat kasvaneet puiden mittoihin eivätkä pinnassa olevat juuret enää pidä niitä kunnolla pystyssä. Olenkin katkaissut niitä.

Salaattia, tilliä, hernettä, punasipulia

Tarkempi kierros ihmetytti. Punaisessa, veljeltä saadussa, oli kunnon marjatertut, mutta mustissa ei näkynyt kummassakaan marjan marjaa. Vihreässä oli muutama rypäs. Mitä ihmettä? Olin antanut syyslannoitetta, kalkkia ja kanankakkaa. Juurelta olin ottanut rikkaruohot pois ja levittänyt oksasilppua. Pitävätkö taukoa vai onko joku tauti?

Mustassa viinimarjassa ei ole yhtään marjoja…?

Mansikoissa näkyi jo punaista. Ja punaista oli myös käytävillä. Joku elukka siellä oli käynyt mellastamassa. Mansikkamaan ympärille on rakennettu kananverkkosta huone, kun olin kokeillut kaikkea rastaiden takia. Verkot olivat ilkeitä. Oli inhottavaa irrottaa verkkoon takertunutta lintua. Laitoin myös huminalankoja ristiin rastiin mansikoiden päälle. Mutta vaikutus oli lyhytaikainen. Niinpä mies keksi mansikkatalon ja rakensi sen.

Viime talvena satoi kaksi kertaa  lunta. Toinen kerta oli märkää räntää, jota tuli paljon. Olin lähdössä Paimioon ja katsoin, että mansikkatalon katolla oli 20 senttiä lunta ja verkot olivat jo taipuneet alaspäin. Olisi pitänyt mennä puistelemaan lumi pois, nimittäin kun tulin kotiin (elämäni vaikeimman  ja pelottavimman ajomatkan jälkeen – ei ollut aurattu teitä, kolme kolaria näin), mansikkatalo oli romahtanut.

Talon rakenteet korjattiin ennen juhannusta, mutta en tarkastanut verkkoja. Niinpä sinne oli jäänyt aukkoja, joista rastaat olivat menneet sisään. Ja olivat osanneet mennä myös pois. Tosin, kun aamulla lehteä hakiessani näin kaksi rastasta mansikoiden kimpussa, ne eivät osanneet mennä ulos vaan lentelivät seiniä päin. Avoin oven ja hätistin ne pois. Niinpä meni yksi päivä aukkojen paikaamiseen. Nyt on hieno mansikkatalo. Rastaat lentelevät ympärillä, varmaan harmissaan.

Mansikkatalo. Edustalla kukkivat palavat rakkaudet, kuten aina meidän hääpäivän aikaan. Ensi vuonna tulee muuten 40 vuotta… Palavat rakkaudet ovat itse kulkeutuneet tähän. Varsinainen niiden penkki on 50 metrin päässä talon toisella puolella. Miten kulkeutuminen on tapahtunut? Onko kasveilla sittenkin jalat?

Kierrellessä pihalla silmään pistävät isot angervot. Valkoisen olen tuonut Kemijärveltä. Siellä se kasvoi talon kulmalla. Olin saanut taimen mummolasta Kiuaskorventieltä. Täällä se on riehaantunut leviämään niin, että on pitänyt rajoittaa kasvustoa, mikä tuntuu aina jotenkin vaikealta.

Mummolan ja Järvisen Irjan angervot kukkivat vierekkäin

Kasvimaa on rikkaruohon vallassa. Rikkaruohoja kuskasin eilen kaksi kottikärryllistä kompostiin. Ainakin toinen mokoma odottaa vielä. Kasvimaan hoidon jälkeen ovat vuorossa kukkapenkit. Talon etupuolen kukkapenkki on pahuutensa vallassa. Eivät kasvit pysy siinä missä haluaisin, vaan vaeltelevat sinne sun tänne. Ja se juolavehnä. Kadehdittavaa elinvoimaa!

Kaikkea on ja liikaakin

Tänä vuonna en ole ostanut kuin kolme neilikkaa ruukkuihin. Viimevuotiset pelargoniat talvehtivat vintissä vähän viileämmässä lämpötilassa. Myös muratti meni tosi hyvin talven yli.

Rocklin-pelargonian ostin kaksi vuotta sitten ja se talven jäljiltä alkaa rehevöityä. Kukat ovat vaalean punaisia ja niissä on punaisia viiruja. Taustalla sisäkasvit ovat kesäsiirtolassa.

Minullakin amaryllis alkaa kukkia nyt. Valkoinen on työntänyt komean nupun.

Pelargonia toipuu talvesta ja amaryllis on saanut sopivat kasvuolosuhteet – kukkaa pukkaa.

Kierros on tehty. Päädyn joen rantaan. Sade kuvioittaa pinnan. Leviävät ympyrät tönivät voisiaan ja katoavat. Uusia syntyy.

Poimin päivänkakkaran. Rakastaa, ei rakasta… Miten lukemattomia kertoja etsin nuorena neitona tulevaisuudesta rakastettua…

Rakastaa, ei rakasta, kyllä rakastaa!

Olen lukenut kirjoja, joita kaikkia en edes muista, mutta muutaman muistan. Dekkarit ovat loman huttulukemista, joista ei muista edes murhaajaa, saati sitten nimeä tai kirjoittajaa.  Katso Luettua -sivu.

Alkukesä koronan aikaan

He uskalsivat tavata ja lähteä yhdessä liikkeelle. Kahdella autolla, jotta ei tarvitse henkäillä auton ahtaudessa toisen sisuksista tullutta käytettyä ilmaa. Jos siellä vaikka yksi koronahippunen odottaa tarttumiskohtaa keuhkojen ohueeseen solukerrokseen.

Turkulaisten ykkösulko-olohuone, Ruissalo, oli muidenkin matkan kohteena. Autojono oli yhtenäinen kumpaankin suuntaan.

He kävivät ensin Hengitysliiton kesäpaikassa Toivonniemessä, kun sinne oli liiton jäsenenä mahdollisuus mennä. Paikalla ei ollut kuin muutama ihminen, kuten koronakesään kuului.

Siellä Airisto

Rantakeinussa he söivät eväitä ja ihastelivat tiiran hienoa pyyntitekniikkaa. Se lenteli veden yllä, pysäytti vauhtinsa yhtäkkiä, siivet viuhuivat huimasti ja yhtäkkiä se pudottautui kuin kivi veteen uppeluksiin. He eivät kuitenkaan nähneet linnun nokassa mitään, söikö se saaliinsa heti pinnan alla vai eikö saanut mitään.

Pääskyset syökäöhtelivät terävine siipineen pinnan yläpuolella. Niiden virtaviivaiset silhuetit ovat melkein kauneinta lintumaailmassa. Yksin, kaksin ne kieppuivat toistensa ympärillä. Leikittelivät akrobaatteina. Ihan selvästi iloisina auringosta ja lämmöstä.

Linnuista katseet hakeutuivat merelle. Vesi välkkyi auringossa. Hento tuulenvire hellitteli heidän käsivarsiaan. Rannan ikimänty loi varjonsa heidän ylleen. Luonnon oma päivänvarjo.

Laivoja liikkui horisontissa Airistolla. Muille maille vierahille menossa. Muut vieraat uskaltautuivat laiturilta mereen. Heille ei ollut tullut edes mieleen uiminen, harmi vaan. Uimapuvut jäivät kotiin.

Matka jatkui Ruissalon eteläkärkeen. Parkkipaikka oli aivan täynnä. Leirintäalueella oli kymmeniä matkailuvaunuja ja -autoja. Niistähän oli eilen uutisoitu, ihmiset ostaneet näitä matkailuvälineitä yllättäviä määriä. Korona-aika on tuonut esiin uusia  piirteitä ihmisen ostokäyttäytymisessä, mikä kuvannee arvostuksien muutosta. Ei laitetakaan rahoja lentokoneella ulkomaille siirtymiseen, vaan liikkumiseen omassa maassa. Hyvä näin. Niin paljon on näkemättä ja kokematta aivan lähiympäristössäkin. Mikä se onkin se kaukokaipuu, että pitää päästä lähtemään, pois, kauas. Jokin alkukantainen uuden ja vieraan kokemisen sisäinen pakko.

He palasivat koronaan jutteluissaan. Miten pitkään onkaan oltu vaan kotona ja tavattu vain aivan läheisimpiä, jos heitäkään, turvavälejä noudattaen. Puheluja on soiteltu useammin kuin ennen. On ollut tärkeää kuulla, miten pärjätään, onko pysytty terveinä, miltä tuntuu, onko oireita, entäs sitten mieliala.  Oma mieliala kun oli joinakin aamuina niin alamaissa, ettei moista ollut tapahtunut nuoruuden angstien jälkeen. Mikään ei tuntunut miltään, ulkonakin uppoharmaata, radiossa lueteltiin kuolinlukuja. Ympäri maailmaa. Tajunnan peilissä välkkyi Italian ruumisautojen jono,  kun veivät krematorioon päivittäin melkein tuhat tautiin menehtynyttä. Suureksi osaksi ihmisiä, joita lääketiede tähän asti oli pitänyt hengissä, nyt poistuivat huoltosuhdetta rasittamasta. Saivat perillisetkin viimein perintönsä, kun ovat itse vielä aktiivisessa iässä. Satavuotiaan lapset kun ovat jo 70-80 -vuotiaita. Synkistelystä ravistauduttiin vaivoin taas auringon pilkahdusta odottamaan.

Korona teki maailman pienemmäksi. Osoitti, että me olemme yhtä, yksi sama ihmislaji, joka ottaa vastaan asiat joka puolella palloa. Vielä on rajat eri ryhmien välillä. Nyt niistä oli siinä mielessä hyötyä, että eristäytyminen oli helppoa, pistettiin ne omat rajat kiinni.

Mitä tästä jää. Muuttuuko ihminen, muuttaako käytöstään, muuttuvatko arvot. He uskoivat, että muutos on käynnissä. Hitaasti, mutta jokin uusi sivu on kääntynyt ihmiskunnan historiankirjassa.

He tunsivat kiitollisuutta siitä, että talven ja kevään eristäytymisen jälkeen tuli kesä. Jos koronapandemia olisi tapahtunut syksyllä ja olisi oltu menossa kohti pimeää ja kylmää, niistä angsteista olisi ollut vaikeampaa nousta. Nyt kevät ja kesä tuntuivat riemuitsevan heidän kanssaan lämmöstä ja auringosta.  Heleää vihreää, kukat sinisinä – nurmitädykkeitä, keltaisina – no ne kiusankappaleet voikukat, puna-ailakkeja, metsätähdetkin jo tiukkivat mansikankukkien rinnalla kallion reunustan rehevässä lehdossa.

Alkukesän heleä vihreys, luonnon nuoruus

Polku kutsui. Aurinko pyrki isojen puiden  lehvästöjen läpi, onnistui vaivoin ja kuvioi polun abstraktilla kuvioilla, jotka irrotettuina ympäristöstä olisivat käyneet grafiikanlehdistä.

Lehdossa kallion reunaa myötäilevä polku

Tätä polkua he olivat kulkeneet vuosia sitten ja vielä se oli olemassa. Muistelu toi heidän mieliinsä paljon tapahtumia melkein viidenkymmenen vuoden ajalta. Miten paljon onkaan yhdessä tehty ja koettu. Huolimatta maantieteellisestä välimatkasta, ystävyys säilyi ja vaikka välillä kumpikin tahoillaan keskittyi enemmän arkipäivään, vahva tunneside ei koskaan katkennut. Kun sitten välimatka lyheni ja elämäntapahtumat karttuivat, he jatkoivat siitä mihin olivat silloin kauan sitten jääneet.

Samalla menneiden vuosien merkitys korostui. Iän karttuessa he ymmärsivät, miten merkityksellisiä he toisilleen olivat silloin joskus niin kauan sitten olleet. Olivat yhä.

Polulta alkoi välkkyä meri. Niemen nokassa nuoret valmistautuivat pulahtamaan kalliota liukuen mereen. He urheat!

Meri näkyy

He poikkesivat isolta polulta pienemmälle, joka johdatti Ruissalon pohjoisimmalle kallioniemekkeelle, jota kylteissä kutsuttiin Nordcapiksi.  Polulta saattoi nähdä paperimyttyjä. Oli käyty täällä pissalla. Mieleen palautuivat Ymen opetukset: luontoon ei saa jättää mitään jälkeä siellä käynnistä. Paperimytyt on kiepsautettava  karikkeen alle peittoon. Siellä ne maatuvat eivätkä rasita kenenkään silmää.

Sama aurinko kuin aamuyön sumussa, on nyt tuolla

Puut muuttuivat lehdon paksurunkoista jaloista lehtipuista käkkyräisiksi tuulen tuivertamiksi männyiksi. Notkossa oli viileää ja hyttyset pörräsivät. He lähtivät kiipeämään kalliota ylös. Vielä pääsemme, toinen totesi. Niinpä niin, vielä pääsemme kallioille kukkumaan. Ylös on helppo mennä, miten pääsemme täältä alas. Mutta sen riskin he ottivat, takaperin sitten nelinkontin, ellei muuta. Jalkojen jäykkyys taitaa korreloida iän kanssa, hahhaa.

Notkossa heidän nenissään voimistui ikävä tuoksu. Tuoksut olivat tuntuneet jo aikaisemminkin. Sireeni kukki, pihlaja ja poppelit. Mutta notkossa haisi virtsa. Haju sai heidät katsomaan tarkemmin mihin askelensa asettivat. Roskia ei ollut, mutta kallionkoloissa oli nuotionpohjia eikä maahan olisi missään nimessä istunut. Lasinpaloja he keräilivät ja kätkivät niin, ettei mikään eläin pikku tassuaan tai lintu varpaitaan niihin loukkaisi.

Nuoret meloivat suppalaudoilla ja nähtyään haahkaparven lähtivät sitä kohti. He katsoivat kalliolta huolestuneina, mitä niitä nyt hätyyttelemään. Haahkat kääntyivät emojen johdattelemina takaisin ja olipa niillä vauhtia, ei pysynyt suppailija perässä.

Kaksi haahkaemoa ja yli kaksikymmentä poikasta. Uroshaahka oli ulkoistanut poikasten hoidon emoille ja pysytteli taustalla.

He seurasivat tapahtumaa. Kallion toisella puolella ruokaili kyhmyjoutsenpari kolmen ruskeapukuisen poikasen kanssa. Suppailija lopetti haahkojen ajattamisen ja alkoi kuvata joutsenia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet moisesta.

Kyhmyjoutsenperhe ruokaili häiriintymättä

Vinosti vastapäätä niemeä oli Lapilan saari, jossa he olivat vierailleet viime kesänä. Saarien välissä kulki jatkuvalla syötöllä veneitä. Osa putputteli rauhassa, mutta osa kiisi nokat pystyssä kovaa vauhtia. Rantaan ne lähettivät aaltoja, jotka heiluttivat rannan kivien ja kallion leväkasvustoja. Tuosta ei uimaan kannata mennä, ylös tulo on vaikeaa liukkaan levämassan takia, he pohtivat.

Meri, se sama Norjassa, Maltalla, Turkissa, Italiassa, Mallorcalla. Tyrskyää rantaa vasten sitä syleillen, minua rakasta, annathan periksi, sinua rakastan, ranta

He pääsivät kalliolta alas, osin takaperin ja nelinkonttia, mutta kuitenkin ilman mitään vammoja. Mieli välähti tulevissa vuosissa, miten on sen liikkumisen laita, miten vanheneminen etenee, entä raihnaisuus. Uskaltaako sitä minnekään enää lähteä, jos vaikka kaatuu, kupsahtaa, menee tasapaino, luita poikki, joutuu sängynpohjalle. Mutta ei, ei me siihen suostuta, he päättivät. Me jumpataan, seistään yhdellä jos toisellakin jalalla hampaita pestessä, poljetaan kuntopyörällä kun oikean pyörän päälle kyllä pääsee, mutta se pysähtyminen… Periksi ei anneta. Hiukset värjätään, meikkiäkin naamaan tärkeimpiä tilaisuuksia varten, vaatteita katsotaan sillä silmällä, että kotiasuiksi ne monta kymmentä vuotta vanhat rääsyt…

Polun varrelta nousivat luonnon hienot yksityiskohdat. Vaikka oltiin lähellä kotia, siellä ne kukoistavat, luonnon omat kauneudet.

Pihlajanalku kurkottaa lehdon runsaudesta lehtituppaallaan

Polku kiersi takaisin leirintäalueelle. Sopiva pituus heille. Käsien pesun jälkeen jäätelöt haettiin Cafesta. Ulkona pöydät kahden metrin päässä toisistaan. Vierestä kulki reitti uimarannalle. Alkoi kuulua iloista pulinaa, he eivät ymmärtäneet mitä kieltä. Yli kahdenkymmenen ulkomaalaisen nuoren joukko oli menossa uimaan. Kahden metrin välejä nuoret eivät noudattaneet. Mistä olivat Suomeen tulleet, milloin?

Korona näytti taas päätään, niinkuin oli ollut mukana koko päivän.

Olen lukenut:

Eeva Park: Viimeisellä rajalla, Andreï Makine: Idän sielunmessu ja Andreï Makine: Venäläisiä unelmia.

Katso Luettua -sivu.

 

Nallet ikkunalla

Voi kun tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ei ole ollut pariin viikkoon. Vedän fleeceä tiukemmin päälleni. Villasukka jalassani luistaa lattialla. Ulkona pohjoistuuli riehuu puissa, joiden hentojen pikkuisten hiirenkorvien lomitse se pääsee viheltelemään.

Olen niin hyvin sopeutunut tähän kotona kyhjöttämiseen. Neljä kuukautta jo, polvileikkaus ja korona. Ei tarvitse tehdä mitään. Mitä nyt ei huvita tehdä. Ei siivota, kääntää kasvipenkkiä, lähteä kävelylle. Kun sataa, kun tuulee, kun on kylmä. Kädetkin ihan kohmeessa. Makaroonia ruuaksi kun ei viitsi kokata. Kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta. On tämä ihanaa. Saa vaan olla. Huomispäivä tulee kuitenkin. Niin tuleeko muka. Kun en lähde mihinkään, en saa koronaa ja kyllä se huominen sitten tulee. Tai jos sitten ei tulisi, mitä väliä.

Pilvet päästävät näkyviin leveän sinisen taivaan vyön. Muutoin tasaisen harmaata pilveä. Vielä ei ole tänään satanut. Siinä  ovatkin tärkeimmät tapahtumat. Hohhoijaa.

Kummallinen sininen taivaan vyö

Ulkona kevät etenee kuitenkin pikkuhiljaa kuten joka toukokuussa. Niinpä voit lukea viimevuotisen katsauksen. Mitä sitä nyt uudelleen tänne kirjoittamaan. Mutta eroa on: nyt on sama vaihe kuin viime vuonna 4.5.2019. Siis ollaan pari viikkoa jäljessä. Hyvä vaan, niin ei tarvitse touhuta puutarhassa.

Olen jotain yrittänyt räpeltää. Mutta ne jutut ovat kesken, myöhemmin niitä sitten enemmän. Ai pitää kertoa. Sen verran voin raottaa, että teen tilkkupeittoa. Yritän päästä vanhoista kankaista eroon ja ennen polvileikkausta leikkelin kankaita pitkulaisiksi suikaleiksi. Ne sitten levittäytyivät ympäriinsä ja pojanpoika kehoitti minua siivoamaan huoneen. Hän on kerran käynyt meillä sisällä tänä vuonna. Niinpä aloin ommella niitä saumurilla yhteen, samankokoisia aina yhteen pötköön. Nyt on hankalin vaihe. Pitäisi suunnitella, miten ne yhdistelen. Tuolla ne makaavat parivuoteella ja odottavat. Kerron sitten koko jutun, kun olen saanut valmista. Jos jaksan.

Osa tilkkujonoista. Tässä ne ovat aivan satunnaisessa järjestyksessä ja herää kysymys, pitääkö oikeastaan suunnitellakaan mitään?

Toinen tapahtuma tällä viikolla on ollut Kolmannen tanssin käsikirjoituksen kaivaminen esiin, pölyjen puhaltelu päältä – noin kuvainnollisesti – ja lähettäminen eräälle hyvälle esilukijalle. Hän on antanut hyviä vinkkejä ja nyt pohdimme juonikuvion kehitystä. Jeff ja Neo kun eivät jättäneet minua rauhaan.

Näihin aikoihin olen monena viime vuonna valmistautunut Norjan matkaan. Nytkin Varangin alue läikkyy mielessä. Kun vielä joskus pääsisi sinne.

Hamingbergin tien varrelta, lapinvuokko, Dryas octopetala

Joskus sitä onnistaa. Monta vuotta sitten äitienpäivälahjaksi saamani runkoruusu on raahattu syksyisin kellariin ja keväällä sieltä pois. Niinpä se kukkii jo sisällä. Tänä vuonna runsaammin kuin koskaan. Kiitos ruusu!

Runkoruusu täydessä kukassa. Sisällä.

Ei mitään uutta – tai ehkä sittenkin

Viime viikot olen puurtanut joka päivä monta tuntia Novellimankelin Kuoriutumisia -novellikokoelman taiton parissa. Onneksi ulkona on ollut viileää, tuulta ja välillä tullut sankasti rakeita tai räntää tai sitten silkkaa vettä. Juuri sopivaa säätä sisällä oleiluun hyvällä omallatunnolla. Vappukin meni siinä sivussa ja koronaeristyksessä.

Olen oppinut paljon Wordista ja kirjan laadinnasta.  Internet on korvaamaton. Sieltä löytyy vastaus melkein joka ongelmaan, jos sitten vaan ymmärtää lukemansa. Onneksi löytyy ihan suomenkielistä neuvoa, englanniksi tietokoneslangi on niin oma maailmansa. Oma maailmansa on myös kirjojen kustantaminen, markkinointi ja rahoitus. Pelkkä kirjoittamisen riemu ja nautinto ei riitä, vaan samanmoinen ponnistus tarvitaan siihen, että teksti välittyy lukijoille.

Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen on siis jo sovittu, lauantaina 10.10.2020 kello 13 Loimaan pääkirjastossa. Nyt näyttää hyvältä, että voimme tilaisuuden siellä pitää ihan yleisön kanssa. Tervetuloa jo nyt!

Kulttuuria oli tarjolla edellissunnuntaina. Veden varasta -lausunta-musiikkiesitys lähetettiin striimattuna Loimaan taidetalolta. Tämä oli minulle ensimmäinen tällainen kulttuurikokemus, jonka tarjoilivat Iina Wahlström, Laura Kilpiö ja Pekka Suhonen.

Alkuun en meinannut löytää oikeaa esitystä, jolloin kulttuurisihteeri Moona Antikaisen esittely jäi vajaaksi. Mutta esitys sitten sujui teknisesti hyvin. Samalla näkyi, montako henkilöä parhaillaan katsoi esitystä ja pystyi kommentoimaan esitystä ja lukemaan muiden kommentteja. Se oli uutta ja kivaa, mutta täytyy tunnustaa, että keskittymien ei ollut yhtä intensiivinen kuin olisi ollut paikan päällä. Nyt huomio kiinnittyi näihin  muihin juttuihin ja ohitti sanat. Se oli harmillista. Esityksen voi myös katsoa uudelleen   ja sen tein paremmalla keskittymisellä. Kuulin myös Moonan hienon esittelyn.

Taidetalon salin seinällä oli sopivasti merta esittäviä tauluja. Yhden taulun oli maalannut Adolf Bock (1890-1968). Merenkulkuneuvos John Nurminen (1877-1951) ja Bock olivat ystäviä, ja Bock oli maalaustelineineen usein nähty vieras Nurmisten kesähuvilalla.
Nykyään John Nurmisen säätiö tekee arvokasta työtä Itämeren pelastamiseksi. Konsertin  katsojat voivatkin tukea meren suojelua. #meidänmeri

Kävin ennen vappua kierroksen Paimiossa ja Turussa. Osa tomaatintaimista sai uudet kodit ja uusi Gigi -pupu mattoja, joita pitkin se uskaltaa liikkua. Lattia kun muutoin luistaa sen tassujan alla ikävästi. Olimme melkein kolme tuntia ulkona, juuri sellaisessa säässä  kuin ylhäällä kuvasin. Kun aurinko paistoi, piti kuoria auki takkia, fleeseä ja kiepaista kaulaliina pois. Hetken aikaa oli muistutus lämmöstä, jota toivottavasi saamme seuraavien kuukausien aikana kokea. Sitten pimeni, iso pilvi auringon eteen ja heittämään rakeita ropisemaan katoksen kattoon. Vetoketjut äkkiä kiinni,  kaulaliina tiukkaan ja hanskat käteen.

Lapset opettelivat hyppäämään narua ja minäkin yritin, kunnes muistin, ettei näillä uusilla polvilla saa tehdä tömähtäviä liikkeitä, ei enää koskaan. Voi proteesi irrota, voi kauheaa. Monet hauskat hyppynaruleikit palautuivat mieleen. Siinä kymmenen vuoden kieppeillä kun hypättiin kaikki välitunnit ja iltapäivät narua ja osattiin jos monenmoista kuviota. Pihan hiekkaan tuli kuoppa siihen kohtaan, johon aina hypättiin tekemään kuvioita pitkässä jonossa vuorotellen.

Viikonloppuna lämpeni sen verran, että uskalsin viedä tomaatintaimet kasvihuoneeseen. Ne olivat verannan ikkunalla kasvaneet hyvin, mutta venahtaneet hyvin honteloiksi. Korkeutta oli suurimmilla puoli metriä. Nyt vaan toivomaan, ettei tule yöpakkasia. Kyllähän niitä tulee, täytyy sitten peitellä harsolla. Parhaiten ovat  kasvaneet häränsydäntomaatit, joissa on jo pieniä kukkanuppuja! Tulisipa lämmin kesäkuu, niin heinäkuussa saisi jo syötävää.

Verannalla saamme valoa paljon, mutta on kurkottauduttava ja niinpä venahdamme pituutta
Kasvusäkit antavat hyvät edellytykset kasvuun koko kesäksi. Sitten syksyllä mullan voi kipata kasvimaalle

Lämpöä on nyt jatkunut neljättä päivää. Tuomessa on kolmen sentin lehdet sojottamassa ja keskellä kukkatertun alut. Myös marjaomenapuussa on vihreää ja muissa puissa isoja paisuneita silmuja. On taas tulossa tämä aivan ihana aika, kun maisema vihertyy heleän vihreäksi.

Pitääkö koronasta jotain sanoa. Hallitus päätti rajoitusten osittaisesta poistamisesta. Pääsee kirjastoon lainauksia hakemaan, perusopetus jatkuu kaksi viikkoa 14.5.20 alkaen ja kesäkuun alusta saa kokoontua yli 10 henkilön joukolla turvallisuus huomioiden museoissa, teattereissa, ravintoloissa, kahviloissa, liikuntatapahtumissa jne. Onko kaikki sitten ohi, se jää  nähtäväksi. Toivottavasti emme sairastu.

Hiljainen musiikki hiipii torvesta, kuuntele henkeäsi pidättäen keijujen kevätkonserttia

Olen lukenut Lauri Akolan Johannes ja Leelo Tungalin Toveri lapsi.

Katso Luettua -sivu.