Aihearkisto: Kirjallisuus

Potut

Mies lirutteli keittoa lusikallaan. Liemi oli vihertävän ruskeaa, ohutta litkua. Lusikkaan ei osunut sattumia kuin sattumalta, pieniä lihan riekaleita. Olisi edes pottuja pilkottu mukaan.

Ovat paleltuneita, emäntä tiuskasi kädet puuskassa, silitti esiliinaansa ja kääntyi nojaamaan tiskikomuuttiin. Enkö muutaman kerran ole pyytänyt tilkitsemään kellarin ettei potut jäätyisi.

Mies räjähti. Tiedät kyllä, mistä kellarin jäätyminen johtuu! Naapurin äijän koira kaivoi kellarin peittävään lumeen kuoppia enkä niitä huomannut. Mitä pitää piskiään auki! Sen syy se paleltuminen on! Pääsi pakkanen kellariin!

Emännän olkapäät lysähtivät. Niinhän se oli. Ei ole pottuja ei. Eikä rahaa ostaa.

Mieheen kerääntynyt kiukku purkautui. Nämä sinun keitoksesi! Et ole oppinut ruokaa laittamaan vaikka olet 40 vuotta harjoitellut! Tämmöistä moskaa päivästä päivään!

Emäntä kohosi koko komeuteensa, paiskasi suurimman paistinpannun hellalle, viskasi penkiltä isännän säämistähousut pannulle, sieppasi voikupin, kaapi sen sisällön housujen päälle, samaan syssyyn koko sokerikupillinen. Sokerisa keitettynä ja voisa paistettuna syä vaikka säämistä-housut, ärähti vaimo.

Sokerisa keitettynä ja voisa paistettuna syä vaikka säämistä-housut.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

Vierailu

Hänellä oli urheilushortsit kalliin pukunsa alla. Pääsisi nopeasti lenkille tai kuntosalille vierailun jälkeen. Hotellin kuntosali olikin varattu hänen käyttöönsä illaksi. Salilla hauiskääntöjä tehdessä voisi kerrata päivällä tapahtuneita kohtaamisia itäsuomalaisten kanssa. Heillä on muuten nauru herkässä. Eikä vierailulla ollut merkkiäkään arvokkuudesta, jota hän on yrittänyt vetää kasvoilleen virkaanastumisensa jälkeen. Tai oikeammin jo vaalitulospäivän jälkeen. Näin, tällä tavalla kansa hyydytti iloisen miehen, kuten Rosvo-Roopen kohtalona oli laulussa. Ettei vaan tulisi katumapäälle.

On vaalit hävinnyt osapuoli muuten helpottunut. Hänen mielessään on öiden unettomina tunteina vilissyt kiusallisten tapahtumien  kavalkaadi, johon hän olisi virassa ollessaan joutunut A:n kanssa.

”Kyseessä on tuoreen presidentin ensimmäinen virallinen matka kotimaassa.

Keitto

Vaimo oli valmiiksi vihainen. Hän pyörähteli köökissä, pudotteli astioita käsistään ja jupisi, välillä ääni kohosi falsettiin. Pirtinpöydän ääressä hiljennyttiin sitä mukaa kun vaimon kiukku levisi ympäriinsä saavuttaen syöjät yksi kerrallaan ja tilkiten ilmanalan tiiviiseen kauhuun.

Lusikoiden kalina vaimeni myös, hiljaa raavittiin lautasilta keiton rippeet, leivänkyrsät löysivät tiensä avautuviin kitoihin. Leuat jatkoivat ikiaikaista liikettään, joka takasi helpon nielemisen ja ruoansulatuksen tyytyväisen toiminnan.

Sitten se tapahtui.

Vaimo kiepsahti ympäri, hellan koulusta sieppasi rätin, viskasi sen pesuvatiin, väänsi suurella voimalla liiat vedet valumasta ja tömisti pöydän luo.

Pöydän ääressä isäntä veti olkapäitään kyyryyn vaipuneen ruhonsa pimentoon. Harva tukka sojotti harmaina tuppaina. Pelon haju tunkeutui kanssaistujien tajuntaan lamauttavana.

Emäntä heitti isännän lautasen tiskivatiin, viskasi rätin pöydälle ja yritti hallita lainehtivaa keittoa, jota loiskahti isännän entisestään märille housuille. Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko, emäntä huusi.

Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko.
Vanha loimalainen sanonta sadan vuoden takaa

Joulu

Hän selaili pankkikirjaansa. Vaaleansinisessä kannessa keikaili pyöreä Postisäästöpankin tunnus. Kirja tuntui kädessä mukavan napakalta. Se sivut olivat paksut ja kun kirjan laittoi pöydälle, kannet jäivät sojottamaan V-kirjaimen muotoon. Sivuille oli nimittäin liimailtu paksuja leimamerkkejä, jokaisesta talletuksesta monta. Hän hyrisi mielihyvästä. Niin paljon talletuksia! Rahaa! Kirja oli melkein täynnä, pari sivua tyhjinä loppupuolella.

Hän laski kirjan pöydälle, nojautui taaksepäin. Tuoli rusahti painon siirtyessä takajaloille. Kädet löysivät takaraivon, hiki lemahti kainaloista. Kyllä tuoksui hyvälle, oma hiki. Ankaralla työllä hankittu. Avonaisesta kaula-aukosta lemahti epämiellyttävämpi löyhäys. Lika. Pitäisi paita viedä eukolle pyykkiin. Hän römähti eteenpäin tuoleineen. Kädet kumahtivat pöydälle ja hän palautui tähän hetkeen. Eukkohan on hautausmaalla. Kaksi metriä hiekkaa päällä.

Hautajaisista oli jäänyt niin kiusaantunut olo, ettei hän halunnut muistella koko tilaisuutta. Hän oli tokaissut hautajaisvieraille sen enempää miettimättä: Käykääpä pöytään, siellä on vainajan leipomaa pullaa.

Todellisuus tilkitsi hänet joka huokosen kautta jäätäväksi patsaaksi. Täysin paljaana hän näki sielunsa silmin tulevat vaivalloiset vuodet. Kohta yksinäinen joulu, ensimmäinen.

Hetken kuluttua hän nousi, pyörähti ja jouluruoat syöksähtivät mieleen. Ei tule laatikoita.  Ei kinkkua, ei sallattia. No, ko joulu on, niin on, paistan toisenki silakan.

Ko joulu on, niin on, paistan toisenki silakan.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

Naapuri

Hän ei ollut käynyt missään. Aika lailla outo tapaus, mutta niin hänen elämänsä oli vierähtänyt. Omalla kylällä oli  kaikki mitä hän tarvitsi.

Kun muut alkoivat innoissaan kertoa lomastaan Kanarian saarilla tai viettämästään päivästä suuressa ostoskeskuksessa, hänen ajatuksensa liukuivat metsän siimekseen, lintujen räkätykseen ja sateen ropinaan tuvan peltikatolla.

Hän oli tyytyväinen elinpiirinsä turvallisiin puitteisiin. Hän ei kaivannut mitään. Aamut valkenivat vuodenaikojen mukaisesti, päivät tuikahtivat sammuakseen illan hämärään ja yön mustuuteen.

Kunnes sitten se tapahtui. Kylälle muutti uusi perhe, joka alkoi innokkaasti tunkeutua kyläläisten elämään. Hän joutui silmätikuksi, naapuri kun oli. Milloin mitäkin asiaa tuotiin ovelle ratkaistavaksi. Oliko postilaatikko oikeassa paikassa. Miten lumet aurataan pihatieltä, töihin ja kouluun kun on aamuisin päästävä – vai onko naapuri etätyöläinen? Voiko varjostavat puut kaataa.

Hän vetäytyi kysymystulvan alta, mutisi puhelimensa soivan ja paukautti oven kiinni naapurin nenän edestä.

Naapuri alkoi soittaa. Hän ei ollut ennenkään vastannut tuntemattomiin numeroihin, mutta nyt se yksi numero lähetti tekstiviestejä. Voisiko naapuri hetken katsoa lasten perään, onko karannutta koiraa näkynyt, olisiko mennäkesän pottuja myytäväksi?

Hän linnoittutui entistä enemmän sisälle ja poistui kauppaan vasta pimeän laskeuduttua.

Mutta niin vaan kävi, että naapuri pääsi yllättämään hänet, tarttui käsivarresta ja pakotti pysähtymään. Sano nyt, onko kylällä saatavissa laajakaistaa? Hän jähmettyi, mikä se on, hänen suustaan livahti ennenkuin ajatus ehti harkita. Etkö tiedä mikä laajakaista on, naapuri kavahti taaksepäin otteen kirvotessa hänen käsivarrestaan. No et tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta, naapuri paljasti yllättävän paikallistuntemuksensa.

”Ei tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta.”  Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.

 

Tanssiaskeleet löytyneet

Näinä helmikuun päivinä Neon ja Jeffin tarina Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa on syventynyt. Ja vähän yllättäen melko helposti. Kahdeksan vuoden kypsyttely on tuottanut hedelmää.

Sivuja on kirjoitettuina tällä hetkellä 104 A-nelosta, 28 000 sanaa. Toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Juoni on koossa, punainen lanka kulkee tekstissä mutkitellen. Vielä  eri henkilölinjojen syventämistä ja niitä rauhallisia suvantovaiheita lisää. Muutoin lukija tukahtuu tapahtumiin. Mutta ensin piti saada tarinan pääpiirteet luoduksi, sehän on  tärkeintä. Nyt lisää yksityiskohtia – minkä väriseltä  lautaselta syödään, sataako lunta vai vettä, onko hyvä päivä vai vähän huonompi. Sen sellaista tunnelmaa luomaan.

Perjantaina Kolmannen tanssin tekstiä käsiteltiin Mankelissa. Sain palautetta ja jotta kaikki ehtivät tutustua vielä paremmin tekstiin, palaamme asiaan maaliskuun tapaamisessa. Mutta hyvää palautetta tuli: ”haluan lukea tämän kirjana”. Niinpä niin. Kiitos.

Nyt sitten vaan joka päivä pari kolme tuntia täällä vintillä Neon ja Jeffin  ja kyläläisten parissa ja eiköhän loppu ala häämöttää.

Tähän on tultu, vettä ja vettä. Tänä talvena ei hiihdetty joen jäällä.

Matin päivänä talvi kääntyy kevääseen. Jos on plussan puolella, tulee pitkä kesä. Ja niinhän oli eilen kolme astetta lämmintä, lumet sulivat, jäätikköä ja sulamisvettä joka paikassa. Illalla sitten satoi räntää oikein kunnolla. Kolmisenttinen loska oli siinä mielessä hyvä, että se sulatti alleen jäänyttä jäätikköä eikä enää ole niin liukasta.

Puutarhan lumet sulaneet metsikön vierestä. Oikaisin lumisen kohdan kautta tielle ja kävelylle. Hanki oli vielä kolkyssenttistä. Ei mennyt saappaan varresta sisään.

Harmaa on päivien väri. Mutta kohta on vihreää, sillä laitoin torstaina tomaatinsiemenet itämään. Nyt se taas alkaa, yli puolen vuoden tomaattikausi. Uutuutena tänä vuonna norjalainen Adore-pikkutomaatti elokuun reissulta ja keltaviiruinen tomaatti, jonka siemenet sain ystävältä.

Muisto viime kesältä. Valtava hevoskastanjan lehti. Onko nuo pyöreät rusakon papanoita?
Tulppaaniaika parhaimmillaan

Olen lukenut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

Katso Luettua-sivu, josta voit lukea mitä mieltä kirjoista olen.

Helmikuun alussa lupausta keväästä

Oli pakko päästä ulos kävelemään. Kylmän tammikuun alun ja leudon loppukuun jälkeen syntyneet jäätiköt olivat vertaansa vailla. Löysin liukuesteet ja ne antoivat turvallisuuden tunteen valitessani askelsijoja kirkkaalla harmaalla jäällä. Tosin eilisaamun räntäsade oli sataessaan märkään maahan ja siten pakastuessaan tarttunut niin tiukasti jäähän kiinni, että ei luistanut yhtään. Nyt oli asteen verran pakkasen puolella. Mutta liukkaita paikkoja oli vielä siellä, minne räntäsade ei ollut yltänyt.

Aurinko paistoi. Muistelin, että superhienosta haloilmiöstä on tasan kuukausi. Sama aurinko, nyt yksinään, mutta sai kuukausi sitten kaksi kaveria meidän kylämaisemassamme. Kaipasiko se heitä, yllättäen kohdattuja sukulaisia?

Jo melko korkealta aurinko paistaa, mutta himmeästi

Lähdin kylätietä itää kohti. Vedin raikasta talvi-ilmaa keuhkoihin ja puhalsin sisäilmaa pois. Tuntui todella hyvältä. Ei ollut kylmä, tuuli puhalteli selkään. Oliko se rippeitä Norjaa riepotelleesta myrskytuulesta? Pohjois-Norjassa puuskissa oli myrskynnyt 54,5 metriä sekunnissa. Se on aivan valtavan paljon. Kattoja  oli irronnut. Nyt muuten tiedän, miksei Tanskassa ja Hollannissa taloissa ole räystäitä. Eivät pääse mereltä ujeltavat tuulet kattoja irrottelemaan niin helposti. Nyt sähköt pois Norjassa kymmeniltä tuhansilta talouksilta. Talvella se on huono juttu, jos on sähkölämmitys. Ja ne pakastimet…

Eteneminen oli hidasta, kun niitä jalansijoja piti harkita tarkkaan. Paikoin tiellä oli sulaneita uria, joissa autot olivat ajaneet. Askelsin niitä pitkin.

Ojan siksakki tuo maisemaan vaihtelua. Supiko kulkenut ojanreunaa pitkin?

Mieli askarteli Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa. Olen nimittäin alkanut työstää sitä. Mankeli on kokoontunut joka kuukausi novellikokoelman julkaisun jälkeen, vedimme henkeä ja nyt olemme Kirjamankeli ja teimme suunnitelmat kevääksi. Jokainen meistä alkaa työstää pitkää tekstiään ja sovimme kuukausitapaamisiemme aiheet. Minun vuoroni on nyt helmikuussa, jolloin tuon Kolmannen tanssin käsikirjoituksen luettavaksi ja kommentoivaksi. Hyviä vinkkejä kaipaan, itse kun ei kaikkea huomaa.

Olen Kolmatta tanssia työstänyt kahdeksan vuotta. Jotenkin olen koko ajan tiennyt, että tämä teksti vaatii aikaa paljon enemmän kuin Vuotoskirja aikoinaan, siihen kun meni vajaa vuosi.

Tekstiä on nyt 22 000 sanaa, toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Runko on koossa, loppuratkaisu häämöttää, lisää tekstiä sinne ja tänne saatava.

Aamuyöstä havahduin ja mieleen pulpahti eräs ristiriitaisuus tarinassa. Enpä ole sitä aikaisemmin huomannut, korjaan sen. Eli työstäminen on tarttunut mieleeni syvälle.

Kun luin taas  kerran tähän asti kirjoittamani tekstin, huomasin miten henkilöt ovat tulleet läheisiksi. Neo, Jeff, Lewatle, E’ll, Maark, Ma’ren, A’ntt, Semman… Teidän tarinanne tulee kirjoittaa valmiiksi.

Olen lukenut:

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia
Johan Theorin: Viimeinen ranta
Johan Theorin: Hämärän hetki
Annie Ernaux: Nuori mies

Katso Luettua-sivu. Siellä on mietteitäni lukemistani kirjoista.

Äidille 27 vuotta sitten ostamani kliivia ilahduttaa talven harmaina päivinä oranssilla hehkullaan

Luettua keväällä, kesällä ja alkusyksystä 2023

Enpä ole pitkään aikaan kertonut lukemistani kirjoista. Se on huono juttu, koska kun  nyt katson kirjaston listauksia, en monistakaan kirjasta muista juuri mitään. Alan pohtia, onko sillä merkitystä. Onko kirja huono, jos en muista siitä mitään?

Riley Lucinda: Perhosten huone

Tartt Donna: Pieni ystävä

Archer Jeffrey: Kane ja Abel

Saarinen Satu: Annikin sota ja rauha

Riley Lucinda:
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar, Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Tervo Jari: Ukko

Riley Lucinda: Italialainen tyttö

Styron William: Sofien valinta

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Rönkä Antti: Nocturno 21:07

RönkäAntti: Jalat ilmassa

Aareleid Kai: Tyyni valtameri

Stefansson Jon Kalman: Jotain kaikkeuden kokoista

Kännö Heikki: Ihmishämärä

Dicker Joel: Balltimoren sukuhaaran tragedia

Doerr Anthony: Taivaanrannan taa

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Katso Luettua -sivu, siellä on linkkien takana vaikutelmani kustakin kirjasta.

 

Sitä ihmistä en unohda

Hän oli silloin 22-vuotias, ja minä olin 14 vuotta, ja me vietimme kesän yhdessä. Kesä oli sellainen, kuin se Turun saaristossa on. Oli tuulisia päiviä, jolloin meri velloi tummanharmaana ja pelottavana, ja pilvenriekaleet kiitivät kovaa vauhtia yläilmoissa. Puut kumisivat kumeasti ja etäisesti, ja näinä päivinä me pysyttelimme sisällä talossa, joka tuntui myös hämärältä ja kostealta. Pelasimme korttia ja luimme, ja levysoitin soitti muutamia levyjä. Ja hän vaelteli huoneissa päällään venynyt villapusero.

Sitten oli sellaisia häikäisevän kirkkaita päiviä, jolloin meri välkehti sinisenä ja ystävällisenä, ja me juoksentelimme uimapuvuissa ja otimme aurinkoa. Minä muistan aina sen Suomen kesän, jossa me olimme ja jonka aikana opin tämän naisen tuntemaan ja muistamaan hänet koko elämäni.

Hän oli minua 8 vuotta vanhempi, mutta hänen mielensä ja tapansa olivat pysyneet nuorekkaina tai sitten minä olin vähän pikkuvanha. Hän oli minulle toveri, ystävätär, liittolainen. Me olimme koko kesän yhdessä. Me pelkäsimme yöllä kummituksia, iltaisin pimeän vaaroja ja päivisin myrskyävää merta, jonka yli meidän piti soutaa päästäksemme huvilalta. Me ihailimme yhdessä kuuta, joka kellitteli elokuun taivaalla kuin tuore juusto. Me kerroimme elämämme toisillemme, ja hän oli hyvä kuuntelija. Hän oli todella elänyt myrskyisästi. Hän oli neljän vuoden aikana saanut niin paljon aikaan, kuin joku muu ihminen koko elämänsä aikana. Nyt hän oli aivan rauhallisesti koko kesän. ”Ehkä minä tulen vanhaksi, kun ajattelee, 23 vuotta pian”, sanoi hän.

Joskus hän oli laiska kuin vanha kissa, joka haluaa vain maata lämpimässä paikassa ja litkiä kermaa. Hän tosin makasi suunnattomassa nojatuolissa ja luki romaania. Sitten hän yhtäkkiä saattoi saada tarmonpuuskan ja ruveta siivoamaan koko taloa. Aamuisin hän nukkui kauan, hänen ennätyksensä oli puoli yhteen asti. Ja vastapainoksi illalla valvoimme kahteen. Mutta loppukesällä hän alkoi nousta aikaisin ja saada tarmonpuuskia useammin kuin alkukesästä.

Hänellä oli ilmiömäinen tapa kadottaa tavaroita. Kerran hän etsi korvanappiaan lähteäkseen kaupunkiin. Ja kun sanoin sen olevan saunan takan päällä, hän katsoi minua epäluuloisesti ja meni hakemaan sen sieltä.

 Niin se kesä meni. Joka päivä toi mukanaan jotain yllättävää hänestä. Hänen makunsa, mielimusiikkinsa, hänen tapansa upposivat mieleeni ja muodostivat siellä uuden katsontatavan kaikkeen.

Päivä päivältä aloin pitää hänestä aina vain enemmän, ja elokuun lopussa hän oli minulle hyvin läheinen. Olin niin tottunut hänen läheisyyteensä, että ero hänestä alkoi mielessäni tuntua kauhealta. Mutta säälimätön syksy tuli, ja erosimme eräänä perjantai-iltapäivänä. Minä itkin, ja hän itki. Minusta tuntui, aivan kuin joku ruumiinosa olisi riistetty pois. Soudin aivan kuin unessa lahden yli, ja samalla tuttu niemi katosi silmistäni, samalla katosi kesä. Ja samalla tuntui katoavan koko elämä.

Elin koko syksyn kaivaen häntä, ja vasta jouluna näin hänet. Mutta ympärillämme oli paljon ihmisiä, emmekä voineet jutella. Mutta vaikka olisimme olleet kahden kesken, tuskin minkään olisi enää ollut samanlaista. Hän kuului siihen kesään.

Sitten seuraavana kesänä vietin hänen kanssaan viikonlopun maalla. Emme silloinkaan olleet aivan kahden, mutta tunnelma oli läheinen.

Aina kun näen hänet televisiossa, tulee mieleeni tuo kesä, jota en ikinä unohda. Ja vaikken koskaan enää tapaisi häntä, juttelisi hänen kanssaan niin kuin silloin, hän on mielessäni ja pysyy siellä.

Edellä oleva teksti kouluaineeni Pyllissä eli Puolalan yhteislyseossa Turussa keskikoulun viidennellä luokalla eli 15-vuotiaana.

Arvosana 7 ( ½ sutattu yli). Palaute punaisella kynällä: Ei tunnu mukavalta, kun jää henkilöllisyys aivan avoimeksi. Vaikket nimeä mainitsisi, olisi selvitettävä miten olitte tutut, miten jouduitte viettämään yhdessä kesää.
Opettaja oli sama kuin Rouva Muttisen alennusmyynti -aineessa.

Sinä kesänä, 14-vuotiaana
Tapaamisemme kolmen vuoden kuluttua

Rouva Muttinen ja alennusmyynnit

Rouva Muttinen on eräs aivan tavallinen naisihminen, joka pitää vaatteista ja tietysti setelien kahinasta. Joulun jälkeen alkavat aina alennusmyynnit, senhän tietää jokainen. Mutta tänä vuonna rouva Muttinen oli tehnyt päätöksen, sillä hän oli päättänyt olla menemättä alennusmyynteihin, ja hän ajatteli olla kaikki päivät kotona hoitamassa lapsiaan.
                         Mutta sitten sattui, että eräs tuttavarouva maalta pyysi, että rouva Muttinen ostaisi hänelle puseron alennusmyynnistä. Rouva Muttisen täytyi siis mennä alennusmyyntiin. Hän ajatteli, että kun hän menee aivan ennen kello viittä, niin hän ei yksinkertaisesti ehdi ostamaan mitään turhaa.
                      Niinpä rouvamme lähti Lahtisen tavarataloon alennusmyyntiin. Siellä oli aika paljon ihmisiä, ja rouva Muttinen sai käyttää kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen lähelle ostopöytää. Siellä oli kaksi rouvaa tappelemassa aivan ihastuttavasta ostoskassista. Rouvamme ehdotti kompromissiratkaisua, kun nämä kaksi rouvaa pyysivät häntä ratkaisemaan asian, ja rouva ratkaisi asian ottamalla laukun itse. Maksettuaan laukun hän lähti poispäin, mutta muisti sitten puseron, jota hän oli tullut ostamaan. Rouva Muttinen suunnisti vaateosastolle, ja siellä eräs myyjätär esitti hänelle puseroa, joka oli joulukiireessä likastunut edestä, ja se myytiin siksi alennuksella. Rouvamme osti sen ajattelematta, lähtisikö tahra pois. Rouvamme lähti edelleen ja näki erään myyntipöydän luona suuren naisjoukon, ja rouva Muttinen päätti ottaa selvää, mitä siellä myytiin. Siellä myytiin aitoja pukinnahkakäsineitä á 10 mk pari, ja rouvamme osti kaksi paria aikoen lahjoittaa niitä ystävilleen merkkipäivinä. Sitten hän näki puolihameita, joiden aikaisempi hinta oli ollut 45 mk ja alennettu hinta oli 15 mk, ja koska alennus oli 30 mk, päätti hän ostaa yhden. Sitten rouvamme osti vielä kengät, hartiahuivin ja sukat, syksyn muotiväriä.
                         Kotona rouva Muttinen tarkasteli tavaroitaan. Laukun hän oli saanut yhdeksällä markalla, entinen hinta oli 15 mk, joten voitto oli 6 mk. Tosin hän huomasi, että lukko oli rikki ja toinen sanka oli katkeamaisillaan. Puseron voitto oli 27 mk, ja sehän on paljon. Mutta pesussa puserossa ollut tahra ei lähtenyt, vaan levisi, ja pusero venyi joka suuntaan, mutta perheen teini-ikäinen tyttö hyväksyi sen ilomielin. Suurin pettymys oli pukinnahkakäsineiden kohdalla. Ne eivät mahtuneet kenenkään perheenjäsenen käteen, ja sormiosat olivat suhteettoman pienet. Mutta rouva Muttinen lohduttautui sillä, että voittoa oli 7 mk. Sekä hame että kengät olivat liian pienet rouvan mitoille, mutta tytär sanoi haluavansa ne, sillä hän sanoi menevänsä niillä naamiaisiin. Ja sukat olivat ainoat sopivat, vaikka ne olivat syksyn 1961 muotia. Herra Muttinen hakkasi kyllä päätään seinään kuultuaan ostoksista, mutta rouva Muttinen lohdutti häntä sillä, että  oltiinhan koko asiassa voitettu lähes 50 mk.

Tämä on keskikouluaineeni neljänneltä luokalta syksyllä 1964, koulu oli Pylli eli Puolalan yhteislyseo Turussa. Olin silloin 14-vuotias.
Arvosana aineesta oli 7-, ja huomautus tuli pilkkusäännöistä. Ne tuntuvat olleen kaikkea muuta tärkeämpiä asioita. Minun mielestäni aine on kekseliäästi ja humoristisesti kirjoitettu, mutta sisältö on kait ollut toisarvoinen asia. Tai ehkä olen vaan puolueellinen.

Kansakoulussa sai kolme arvosanaa: sisältö, oikeinkirjoitus ja puhtaaksikirjoitus, aine kun kirjoitettiin musteella korjattuna puhtaaksi. Se arvostelu tuntuu oikeudenmukaisemmalta. Huom. käytössä oli arvostelu, vasta 1970-luvun lopulla siirryttiin arviointiin. Olin silloin jo itse opettajana.

Omakuva 8-vuotiaana