Juna oli perillä varttia vaille 11. Asemalaituri hypähti vastaan, mies meinasi kaatua. Polvet notkahtivat, kädet lennähtivät taskuista tasapainoa etsimään. Päässä humisi, asemarakennus keikkui hetken ja hitaasti asettui sijalleen. Mies päätti kävellä. Kädet uudelleen taskuihin. Aikaa oli riittävästi.
Haalea syysaurinko lämmitti yllättävän paljon, latasi hitaasti keveyttä mieheen. Mieliala nousi joka askeleella. Hän väisteli vastaantulijoita.
Liikkeen ikkunat olivat mustat. Koukeroiset kullatut kirjaimet syöksähtivät esiin tummasta alustasta. Punaiset liekit ympäröivät tekstiä. Mies astui ovesta sisään. Outo haju leijui vastaan. Vahva jytinä vyöryi kaiuttimista. Mustaa metallia. Verhon takaa ilmestyi iso kaljupäinen pitkäpartainen mies. Metallia oli hänellä edessä ja takana, vaatteissa, nenässä, huulissa, korvissa useita.
– Ka sää tulit. Oota hetki.
Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle, silmät vilistivät seiniä peittäviä kuvia, isoja, pieniä, värillisiä, mustavalkoisia, pelottavia ja mitäänsanomattomia.
Verhon takaa kuului matalaa puhetta, kilahduksia, kahahduksia, surinaa, naurun hyrinää, voihkaisu. Verho vedettiin sivuun. Nainen tuli takahuoneesta myymälään, kasvot hehkuivat punaisina. Musta tukka oli sekaisena liimautunut kasvoille. Silmät kiilsivät, kyyneleitäkö. Kassakone kilahti, pankkikortti koneeseen, myyjän ja ostajan akti päättyi.
Miestä jännitti. Viikkoja kestänyt paha mieli, musta suru, pohjaton kaivo, hävisivät kuin iskusta uuden tunnetilan tieltä. Jotenkin kummallisesti mies tunsi kohoavansa samalla kun päältä valui ahdistuksen tumma raskas kaapu.
– Tuu tänne, kaljupää kutsui ja piti verhoa sivussa.
Mies siirtyi takahuoneeseen. Outo tuoksu voimistui ja nosti kurkkuun möykyn. Mies nielaisi ja kääntyi kaljupäätä kohti.
– Ootko ajatellut asian valmiiksi?
– Juu, olen harkinnut tätä pitkään ja hartaasti. Tämä täytyy tehdä. Tässä kuva ja tekstit, mies rapisteli rintataskustaan paperin, oikoi taitteet, katsoi lappusta. Silmät kostuivat, nielaisu. Haavoitettu katse välähti peittyen päättäväisyyteen. Antoi paperin kuin suuren aarteen. Kaljupää katsoi sitä, silmät liukuivat pitkin poikin paperia. Mietti.
– Kyllä tämä käy. Siihen vaan pötköttämään. Riisu ensin.
Mies riisui farkkutakin, laittoi sen tuolin karmille, veti mustan paidan päänsä ylitse ja asettui selälleen tatuointipöydälle.
Astuin kauppaan vähän arkaillen. Pieni putiikki, design-vaatteita. Mutta häihin puku oli saatava enkä nyt tyydy Prisman tai Vapaa Valinnan valikoimiin. Ettei tarvitse pojan äitiään hävetä.
Kohti asteli myyjä. Mustavalkoinen vaatetus korosti kohtaamisen dramaattisuutta. Tummat hiukset oli vedetty tiukasti päätä pitkin poninhännälle. Iso punainen rusetti piti hiuksia paikoillaan. Kenkien korot näyttivät nauloilta, ja miten korkeat ne olivatkaan. Silmät ja kasvot maalattu niin viimeisen päälle, että tuollaista jälkeä ei synny kuin ammattikosmetologilla. Keinotekoinen hymy peitti kasvot.
– Mitä saisi olla. Vai haluatko vain katsella. Myyjän katse suoritti asiantuntevan arviointikierroksen hiuksistani kengänkärkiin. Tunsin punastuvani. Nykäisin takkia paremmin kiinni.
– Tarvitsen puvun häihin, sain sanotuksi.
Myyjän ilme piristyi hieman.
– Tännepäin, täällä on juhla-asuja.
Kävin vaaterekin kimppuun. Suuri osa oli malliltaan aivan kelvollisia, mutta kokoa XS tai S. Muutama M löytyi, mutta tiesin, ettei se riitä. Viime vuosina lisääntyneet lohduttautumishetket olivat nostaneet minut laajempiin sfääreihin, onko se 44 nyt sitten L tai varmaankin XL. Ettei vaan 46. XXL… en ala!
Löysin yhden puvun, joka varmaan mahtuisi päälleni. Menin sovituskoppiin. Riisuuduin. Samalla ympäröivistä useista peileistä näin ällöttävän olemukseni edestä ja takaa, sivultakin vielä. Jalat näyttivät tukeilta, vyötäröllä renkaat hyllyivät toistensa päällä. Rinnat valuivat melkein vyötärölle asti, vaikka olin yrittänyt nostaa niitä rintsikkojen hihnoja lyhentämällä. Otsalla kiilteli hiki. Kainaloista tuhahteli kirpeitä stressihajuja. Iho näytti epämiellyttävän harmaalta tummina loistavine luomineen. Mistä niitäkin itsestään oikein tulee.
Puin leningin ylleni. Se kiristi olkapäistä. Vatsa kaartui pinkeänä puolikkaana pallona. Lantiolta kangas oli tiukka kuin makkarankuori. Helma oli edestä lyhyempi. Ei tämä käy, kuvastin antoi tylyn tuomionsa. Eikö siellä rekissä ole isompaa kokoa.
Kurkistin verhon raosta. Toisesta sovituskopista tullut nainen seisoi innokkaasti liehuvan myyjän kanssa liikkeen ison peilin edessä. Samanlainen leninki laskeutui naisen päällä väljästi. Nainen kääntyi, helma heilahti vallattomasti, selkä kaartui, leninki hehkui iloisena. Tätä varten se oli tehty.
Riuhtaisin verhon kiinni. Katseeni hakeutui peiliin. Kateus hehkui silmissäni ja moukaroi olemukseni käppyrään.
Suuren liikkeen kirkkaasti valaistut ikkunat loistavat heittäen jalkakäytävälle ja kadulle suuren valokiilan. Kuin magneetti ne vetävät luokseen.
– Tässäkö se on, mennäänkö tänne.
He kumpikin tarttuvat kaupan oven ripaan.
– No tänne.
– Väistä vähän.
– Väistä itse. Äiti horjahtaa, kun tytär tönäisee hänet oven kanssa kauemmas jalkakäytävälle. Äidin mielen apeus kasvaa.
Tytär on jo päässyt sisälle myyntitiskin luo, kun äiti astuu sisälle.
– Tarvitsen hääpuvun, tytär visertää myyjälle.
– Jaaha, täällä näitä on. Millaista olet ajatellut? Pitkää, pitsiä, olkapäät peittoon vai miten?
Äiti katsoo kauempaa, kun tytär ja myyjä vilkkaasti keskustellen alkavat nostella rekistä pukuja.
Äiti huokaisee. Suuri päivä, hääpuvun osto tyttärelle.
Äiti muistaa omat häänsä, miten hän yksin kävi ostamassa hääpuvun itselleen. Ystävät, sukulaiset ja oma äiti olivat satojen kilometrien päässä. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa jokaisen pikkutytön mielessä siintelevän prinsessapäivän valmistelu, kaiken keskipisteenä kerrankin. Päivä, jolloin äidille selvisi yllättäen alkanut raskaus. Ympyrä sulkeutuu, tytär silloin mukana hääpukua valitsemassa ja nyt toisinpäin, hääpuku tyttärelle äidin kanssa.
Tytär sulkeutuu usean puvun kanssa isoon sovituskoppiin.
– Tarvitsetko apua? äiti kysyy.
– En!
– Mutta saatko itse vetoketjun kiinni?
– Pyydän apua, jos tarvitsen!
On se vihainen, vieläkin, vaikka asiaa on jo puitu. Miksi en aikaisemmin kertonut, olisi pitänyt. Mutta oli niin helppo livahtaa pois tilanteesta, kaikki jatkuisi ennallaan, kaikki hyvin.
Tytär riuhtaisee verhon auki ja purjehtii äitinsä ohi ison peilin luo nostaen samalla pitkiä hiuksiaan päälaelle kiehkuraksi.
– Väistä. Tytär kääntyilee, peilaa itseään edestä ja takaa. Vilkaisu äitiin, vihaa täynnä.
– Sehän on kaunis, äiti yrittää.
– Pöh, tytär tuhahtaa ja menee takaisin koppiin. Verho sulkeutuu, kuuluu riisumisen ääniä.
Myyjä tulee verho taakse.
– Saanko tulla katsomaan?
– Tule tänne, tytär vastaa ja myyjä livahtaa verhon raosta koppiin.
– Auta tämän vetoketjun kanssa.
Äidin mielen apeus lisääntyy. Vieras ihminen kelpaa, en minä. Aivan oikein, tämä on minulle aivan oikein.
Kopista kuuluu vaimeaa naurua, hihitystä. Punastuneet nuoret naiset tulevat peilin ääreen. Myyjä pitelee helmaa, korjaa etumusta. Tytär kääntyilee, keimailee peilille.
– Tämä on parempi.
– On, sopii vartalollesi, on kuin sinulle tehty, myyjä kehuu innoissaan, kun kauppa näyttää todennäköiseltä.
Peilin kautta äiti tavoittaa tyttären katseen. Siinä välähtääkin tuska, haavoittuneen eläimen tuska.
Äiti nielaisee, pystyy vaivoin pitämään katseensa vakaana ja vavahtelee pidätetystä liikutuksesta.
– Otatko sen, äiti kuiskaa käheästi.
Tytär seisoo kädet roikkuen kylkiä pitkin. Hän onkin valahtanut pieneksi tytöksi, joka sanattomasti pyytää äidiltään lohdutusta, pään silitystä, pääsyä syliin, pahan mielen työntämistä pois. Kyyneleet nousevat tyttären silmiin, hän kääntyy äitiinsä päin. Äiti nieleskelee. Kumpikin astuu askeleet toista kohti. He halaavat hellästi.
– Voi anna minulle anteeksi, äiti kuiskaa.
Tytär itkee ääneen.
– Minä… on niin vaikeaa. Enhän voi käsittää, että Kalle ei olekaan…
Myyjä on jähmettynyt katsomaan heitä suu auki. Leuka on pysähtynyt purkan jauhamisesta. Mitä ihmettä nuo sekoilevat.
Hyvää joulunjälkeistä elämää täältä Lapista – koronasta huolimatta. Maskit kasvoilla kaupoissa, mutta ulkoillessa ilman. Toivottavasti riittää suojautuminen. Olemme olleet terveinä.
Joululoman loppu häämöittää. Huomenna matkustan autojunalla takaisin etelään. Kelit ja etenkin pimeys saivat valitsemaan tämän vaihtoehdon. Mikä sen mukavampaa kuin ottaa uusi vuosi 2021 vastaan makuuvaunun kolkkeessa vaikkapa Areenaa katsoen. Uudenvuoden juhlia on jo ollut niin paljon, että voin aivan hyvin tyytyä omaan seuraani.
Täällä Pyhällä on ollut paljon porukkaa. Aivan kuin olisi pääsiäinen, joka on huippusesonki. Melkein kaikissa mökeissä näkyy valoa ja vuokramökkejä ei ollut enää saatavilla jokin aika ennen joulua. Kävelijöitä on paljon ja sauvojen suihke kaikuu latujen lähistöllä.
Itse en ole ollut hiihtämässä. Sukset jäivät kotiin. Olin aivan varma, että ne olisivat täällä varastossa, mutta eivätpä olleetkaan. Vanhat sukset olivat, mutta jotenkin arastelin ladulle menoa noiden polvieni kanssa. Miten alamäkien auraus sujuisi näillä leikatuilla polvilla? Eli oli hyvä syy tyytyä päivittäisiin kävelyihin.
Rinteessä on riittänyt porukkaaNaava-opastuskeskuksen seinää ihailen aina ohi kulkiessani. Lumi ja arkkitehdin luomus leikittelevät.
On ollut ennätyksellisen leutoa, vain muutama aste pakkasta. Parina päivänä -14 – -20 astetta. Kevolla oli -41,1 astetta. Ei muuten tuntunut tuo parikymmentä yhtään kylmältä. Täällä pakkanen on kuivempaa kuin etelässä. Hanget madaltuivat alkupäivien vesisateissa ja nyt on hyvä hankikanto. Lunta on vähemmän kuin viime vuonna, mutta riittävästi. Talvi on vielä alkupuolellaan. Vasta huhtikuun lopulla alkaa lopullinen sulaminen.
Korona näkyi siinä, että joulupöytään katettiin vähemmän lautasia kuin tavallisesti. Halauksia ei ollenkaan. Lapset kyllä kupsahtelevat syliin ja kaulailemaan, mutta aikuiset ovat turvavälin päässä. Ja ne maskit kaupassa, kaikilla. Joulupukki oli kasvattanut ison partansa suojaksi eikä ottanut lapsia syliin, kuten viime vuonna.
Joulupukilla on luontainen maski
Koronarokotukset alkoivat Suomessa heti joulun jälkeen. Runsas vuosi meni rokotusten kehittämiseen. Saapi nähdä miten nopeasti rokottaminen vaikuttaa tartuntojen vähenemiseen. Polion kohdalla tulos oli hyvä, kahdessa kuukaudessa tartunnat loppuivat rokotusten alkamisen jälkeen. Jospa tulevaisuus olisikin ilman koronaa.
Ulkona on hämärää, vaikka aurinko laskee tilaston mukaan tunnin kuluttua. Puut ovat aivan liikkumattomia. Illalla menemme makkaraa paistamaan kotaan lasten liukumäen viereen. Siellä on ollut paljon lapsia koko loman ajan. Naurua ja iloa.
Liikenneympyrässä taivaita kurkottelevat muinaisten aikojen kuviot
Olen lukenut Elena Ferranten Napoli-sarjan viimeisen osan Kadonneen lapsen tarina ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas.
Hohhoijaa. Eipä ole ollut juuri mitään kirjoitettavaa. Eikä silloin kannata tyhjää kirjoittaakaan. Kun mitään ei tapahtu. Päivät lonkkasevat samanlaisina peräkkäin. Hups, viikko on vierähtänyt ja on taas lauantai. Ensi lauantaina on joulukin ohi ja kahden viikon päästä ollaan jo ensi vuoden puolella.
Koronahan se tämän tapahtumattomuuden on aiheuttanut. Jos tätä luetaan aikojen kuluttua, kerron vaan, että on menossa tämän koronapandemiavuoden 2020 toinen korona-aalto. Varsinais-Suomi ja puoli Suomea itse asiassa ovat leviämisvaiheessa. Erona keväiseen tilanteeseen on, että nyt rajoitussuositukset ovat paikallisia eikä valmiuslakia ole otettu käyttöön.
Lappiin aiomme jouluksi lähteä. Koulusta on pitkä loma, loppiaisen yli ja Lapissa on lunta. Joten hiihtohullu perheemme levittäytyy laduille ja metsiin suksineen. Pitkään mietimme lähtöä. Mutta olemme olleet karanteenimaisissa olosuhteissa yli viikon eikä mitään ole ilmennyt. Menemme autoilla eikä julkisilla, olemme omassa mökissä ja kaupassa pistäydymme maskit naamalla. Helpotus oli lukea Koti-Lapista tervetuloa tänne Lappiin joululomalle. Kyllä siellä on tilaa meillekin. Ja meitä on selvästi alle kymmenen henkeä.
En ole käynyt kuin kaupassa visiiri päässä. Se ei ahdista niin paljoa kuin maski. Selkäytimeen on jo mennyt muiden ihmisten karttelu käytävillä ja hyllyjen välissä. Mielenkiintoista nähdä, omaksummeko pandemian jälkeen läheisyyden uudelleen? Vai loppuko pandemia… ja koska? Rokotukset muuten alkavat Suomessa joulun jälkeen.
Muutama päivä oli pakkasta. Joen rantojen jäävanat kurkottautuvat keskustaa kohti. Vaivalloista se oli, eivät rantojen jääpeitteet yhtyneet, kun lämpeni ja sade sulatti kaiken.Tie kaartuu, kutsuu, astele tännePysähdyn. Katse etsii horisontista viljavarastoja. Kadonneet ovat. Ovatko ne siellä, tämän kosteutta tihkuvan ilman peittäminä, harmaaseen peittoon kietoutuneena?Pysähdyn äkkiä. Näitä kuoppia aina väistän autolla ajaessa. Ja hyvä että väistän, niin hieno on asfaltin joulukoriste.Kuljen sitä ikivanhaa Hämeentietä niin pitkälle kuin pääsen. Suuret kivilohkareet siellä odottavat firman pihassa työstämistä. Käännyn takaisin ja minua korkeampi kela kököttää tien reunassa. Harmaa puupinta hioutunut vuosikymmenien sateissa ja tuiskuissa.
Iltaisin olen puikkoja heilutellut. Nyt tuli mitta täyteen. Puikot pussiin ja langat kaappiin.
Koronavuoden sukat ja tumput ja säärystimet ynnä muut. Joka paikka täynnä. Nyt riittää.
Olen alkanut lukea Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Ensimmäisen osan näin televisiossa keväällä 2020 ja toisen Uuden nimen tarina luin joulukuun alussa. Kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on myös luettu.
Tämä kummallinen vuosi kääntyy loppuaan kohti. Outoa, yllätyksellistä, arvoituksellista, melkein käsittämätöntä.
Joitain heikkoja signaaleja on ollut. Ihmisen aivan käsittämätön ja luonnonvastainen nopea liikkuminen ympäri maapalloa. Muutamassa tunnissa monen aikavyöhykkeen ylittäminen tai siirtyminen aivan päinvastaiseen vuodenaikaan. Tai molempia yhtäaikaa.
Pakkautuminen tiiviiksi kudelmaksi, kuin mehiläispesään. Reviirien pieneneminen. Rotat alkavat kerrostalomaisissa rakennelmissa tappaa toisiaan. Ajanvietteenä pidettävä mitä kuvottavampien tappamistapojen realistinen esittely ”viihdyttävissä” elokuvissa. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, joka on kaikkein ahdistavin asia. Lasten kaltoinkohtelukin jatkuu edelleen. Moista saa eläinmaailmasta etsiä etsimällä.
Vuosi sitten covid-19-virus alkoi levitä Kiinassa. Kukaan ei uskonut, että se olisi vaarallinen, olisihan Wuhan ja Kiina pitänyt sulkea niin, ettei virus olisi levinnyt ympäri maailmaa niillä tehokkailla lentokoneilla. Suomen ensimmäinen tartunta 29.1.2020 ja maaliskuussa yhteiskuntamme sulkeutui. Kukaan ei ollut pystynyt moista ennustamaan. Mielen pohjalla välkkyy Italian ruumisautojono, joka kuljetti kuolleita krematorioon. Tuhat joka päivä, monta viikkoa.
Kesän saimme elellä melko normaalisti. Pidimme sukujuhlat eikä koronatartuntoja tullut. Mutta nyt olemme taas saaneet kuulla päivä päivältä uusia tartuntaennätyksiä. Eilen Suomessa 550.
Varsinais-Suomessa tuli tänään voimaan joukko rajoituksia. Yleisötilaisuuksissa max 20 henkilöä. Olimme varanneet aikoja sitten liput Sanat ja sävelet -konserttiin, jossa Kjell Westön romaanin Tritonus pohjalta keskustellaan ja esitetään romaanissa mainittua musiikkia. Seurasimme jännittyneinä tilannetta, perutaanko tilaisuus vai kuinka. Helsingistä se oli jo peruttu ja siirretty kevääseen. Viime sunnuntaina konsertti pidettiin Tampereella. Nyt keskiviikkona rajoitukset eivät vielä olleet voimassa ja niinpä pääsimme konserttiin.
Joulun odotukseen on liittynyt tapaaminen ystävättären kanssa. Olemme käyneet jossain joulukonsertissa, joka usein on esitetty Tuomiokirkossa. Samalla olemme nauttineet joulutunnelmasta kirkon eteen tuodun kuusen ympärillä. Niinpä tänä vuonna menimme konserttiin Turun konserttitaloon kirkon kautta.
Vuosittainen joulukuva. Pitäisikö hankkia selfiekeppi?Turun tuomiokirkko ja joulukuusi
Kuusi oli tänä vuonna erityisen suuri ja tuuhea. Vertasin viime vuoden kuviin ja ero on selvä. Joka vuosi uutisoidaan kuusen löytyminen, kaataminen ja kuljetus torille. Jotenkin aina säälin sitä kuusta. Tämäkin oli vielä hyvässä kasvussa ja olisi suurentunut vuosikausia.
No, olihan se hieno. Oksat ulottuivat maahan asti. Tyvi yli metrin halkasijaltaan. Komeasti se kantoi jouluvalot. Olikohan kuusi tyytyväinen ympärillään pyörivistä ihmisistä? Kamerat napsahtelivat, kun kuusi ikuistettiin kännyköillä. Tuli mieleen Andersenin satu kuusesta, joka tuotiin metsästä joulukuuseksi loistamaan ja joulun jälkeen heitettiin tunkiolle.
Turussa on tänä syksynä panostettu valaistuksiin. Monet puistot, rakennukset ja rakennelmat ovat valotaiteen esittämispaikkoina.
Porthanin (”Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen”) puiston valojaAurajoen rannat ja kirkon edusta ovat turkulaisten olohuone. Tässä vietimme kesäistä iltaa ensimmäistä kertaa järjestetyllä kirkkotorin terassialueella.
Turun konserttitalo liittyy lapsuuteeni, nuoruuteeni ja opiskeluaikaan. Ensimmäinen vierailu, jonka muistan oli vuonna 1958 Lumikki-näytelmä, jota olimme koko Puolalan kansakoulu katsomassa. Muistan etenkin viimeisen kohtauksen, kun Lumikki makasi katafalkilla ja prinssi tuli suutelemaan.
Teinivuosina konserttitalossa järjestettiin kerran kuussa nuorisokonsetti, jossa suosikkimme oli etenkin Jormas, jonka konserttien jälkeen oli kurkku kipeä kirkumisesta. Väkevimmin on jäänyt mieleen Pepe Willberg, kun hän laihana nuorukaisena roikkui mikrofonissa ja lauloi Saat miehen kyyneliin. Se muisto saa vieläkin 55 vuoden päästä kylmät väreet seilaamaan selässä. Opiskeluaikaan järjestimme Turku jazz -tapahtumia, joista osa oli konserttitalossa. Mutta en siellä ole käynyt sen jälkeen, kun muutin Turusta eli yli 40 vuoteen. Niinpä muistoja pulppuili alitajunnasta.
Aulassa jaettiin meille mustat maskit. Aulan hieno katto oli valaistu korostamaan muotoja.
Aulassa mieleen tulvahti Arja Saionmaa, joka tuli Turkun jazztapahtuman konserttiin pitkä takki helmat liehuen. Arja on komea nainen.
Liuskaa ylös ja yläpäässä otettiin kaikkien puhelinnumerot ylös, toivottavasti ilmoitusta ei tule…
Yläaulan fresco kuvaa Turkua 1950-luvulla. Silloin ei ruotsinlaivoista vielä tiedetty.
Istumapaikat olivat väljästi, kummallakin puolella kaksi tyhjää. Jalkatilaa oli todella runsaasti, kun vertaa nykyisiin teattereihin. Mielenkiintoista ajatella, tulevatko nämä ihmisten etäisyysvaatimukset jäämään jossain muodossa voimaan, kun pandemia on joskus ohi?
Konsertissa ei saanut kuvata, puhelimet piti sammuttaa. Tämä kuva on Turun Sanomista 4.12.20. ”Mezzosopraano Jenny Carlstedtin, pianisti Tuomas Turriagon ja Finestre-jousikvartetin tulkitsenana kuultiin Mariettan aaria Korngoldin oopperasta Die Tote Stadt. Vasemmalla kuuntelevat Pauliina Ahokas ja Kjell Westö.”
Pauliina Ahokas haastatteli Kjell Westötä. He kävivät läpi kirjoittamisprosessia ja kirjan eri teemoja. Välillä Westö luki otteita Tritonuksesta, suomeksi ja ruotsiksi, mistä en ymmärtänyt juuri mitään muutamia sanoja lukuunottamatta.
Ahokkaalla oli erittäin miellyttävä selkeä ääni ja puhetapa. Hän oli kovin kauniskin. Hän ei esitellyt itseään ja epäselväksi jäi, mikä oli hänen roolinsa projektissa, paitsi tämä haastattelu. No katsoin tietty Googlesta ja Ahokas on Tampere-talon toimitusjohtaja. Outoa, ettei hän esitellyt itseään.
Se selvisi, että Ahokkaalla on musiikillinen peruskoulutus ja hän oli etsimällä etsinyt virheitä kirjasta. Yhden oli löytänyt, partituuria ei kirjoiteta mustekynällä. ”Lapsus”, kuittasi Westö.
Westöhän ei ole muusikko paitsi hän on harrastanut musiikkia koko ikänsä ja soittanut useissa bändeissä. Myös hänen lapsuudenkotinsa on ollut musiikillinen. Hän oli lukenut valtavasti kirjallisuutta kirjaa varten. Kirjoittamisprosessi oli ollut käynnissä vuodesta 2016 alkaen eli pitkään ne kestävät. Kirjan tapahtuma-aika on lähitulevaisuudessa. Koronan hän oli joutunut sinne lisäämään, se oli jo ohi kuitenkin. Eli elämää on koronan jälkeenkin.
Tilaisuus alkoi musiikilla, Westö ja Mikko Kosonen esittivät kirjassa merkityksellisen kappaleen Fishermans Blues. Hienosti se meni, on Westö ihan kelvollinen kitaristi.
Välillä esitettiin eri kokoonpanoilla kirjassa esillä olleita kappaleita. En niitä toista. En ole millään lailla musiikin asiantuntija, en tunne musiikkia enkä soita yhtään mitään. Kuuntelen kyllä mielelläni, mutta mieleeni ei jää mitään enkä osaa mitään toistaa. En edes saa painettua mieleeni mitä fraseeraus tarkoittaa, siihen viitataan kirjassa moneen kertaan.
Musiikki-ihmiselle kirja on varmaan aarreaitta, niin paljon siinä on musiikkiviitteitä. Aulassa vaihdoimme mielipiteitä tuttujen kanssa. Eräs heistä ei ollut kirjaa lukenut eikä pitänyt sitä yhtään huonona asiana konsertin seuraamisen kannalta. Aikoi tietenkin lukea.
Mutta oli tämä hieno kokemus. Sai istua ja keskittyä täysillä siihen, mitä lavalla tapahtui. Olin osa kollektiivista kokemusta. Kietouduin tiiviiseen tunnemaailmaan, joka konserttisalin täytti.
Turun konserttitalon tulevaisuus on Turun poliitikkojen harkinnassa. Talo on rakennettu 1950-luvulla eikä tekniikaltaan ja tiloiltaan vastaa nykyisiä vaatimuksia. Kiistellään siitä, rakennetaanko uusi konserttitalo vai korjataanko nykyistä ja mitä sitten tehdään tälle, jos rakennetaan uusi? Konserttitalo on käsittääkseni suojeltu. Paikka on vaan niin ahdas, ettei laajennusta voi tehdä. Uusi ilmeisesti aiotaan rakentaa, mutta paikasta kiistellään. Jo päätettiinkin, että talo rakennetaan Itsenäisyydenaukiolle Kaupunginteatterin viereen. Paikka on minusta todella huono ja ahdas enkä voi kannattaa puistoon rakentamista. Jospa satamassa olisi WOW-arkkitehtuuria edustava konserttitalo, joka näkyisi kauas mereitse Turkuun saapuville?
Tyytyväisinä lähdimme konsertista. Kylmä viima pyyhki meitä, oikeastaan eka kertaa tänä syksynä. Tuomiokirkko näkyi eri suunnasta ja yllätys: kuu tuli esiin pieneksi hetkeksi. Sitten pilvenriekaleet peittivät sen ja hetki oli mennyt.
Kirkko ja kuu
Olen lukenut Tritonuksen, täytyypä katsoa mitä sitä kirjoitin Luettua-sivulla.
Mikään ei liiku. Kuusen oksasta neulaskimput valuvat kohti maankamaraa piikkisuorina. Terästän katsettani. Ei se liiku, ei keinu. Kierrän katseeni joelle. Pinta hohtaa maitokahvin värisenä täysin tasaisena peittona.
Jokin vilahtaa silmänurkassa. Niilohan se siellä, olen antanut pihamme oravalle nimen. Se on yksin, missä sen kaveri on. Aikaisemmin niitä oli aina kaksi liikkeellä yhtäaikaa. No, ei Niilo näytä ketään kaipaavan. Talipallot on syöty ja ainoastaan ruokinta-automaatissa on siemeniä. Niilo karahtaa ketterästi kuusen runkoa ylös ja nopeammin kuin ehdin nähdä, se ripustautuu toisen takajalkansa varaan ja ahmii siemeniä automaatista. Automaatti kun roikkuu pitkän oksan päässä, ainakin puoli metriä rungosta. Tiaiset ovat lennähtäneet ylös kuusen oksien suojaan. Niitä tulee kuitenkin automaatille, kun Niilo hyppää maahan ja syö sieltä pudonneita siemeniä. Mietin hetken, käykö orava lintujen kimppuun? Ainakin poikasia käsittääkseni syö.
Menen ulos viemään talipalloja kehikkojen sisään. Ei kuulu mitään. On se ihana syksyn hetki, kun luonto raukeasti imee itseensä kosteaa ilmaa, pudottaa sadepisan sieltä ja täältä, osuu jakaukseeni millintarkasti. Puut lehdettömiä melkein kaikki. Ruskeat lehtimassat maassa ovat maatumisensa puolivälissä. Ne ovat liukkaita kuten laatoituskin. Astelen varovasti.
Vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa. Se on vielä lämmintä. Uudestaan, ja vielä uudestaan.
Yötkin ovat lämpimiä, vain muutamana aamuna kuura on koristellut kaikki korret. Pakkasen kohtaaminen ilman kosteuden kanssa. Mielikuvitukseni alkaa ihmetellä miten se on tapahtunut, kylmän ilman syleily korsien pinnan kosteuden kanssa. Onko se ollut ystävien kohtaaminen, onko kosteus ottanut pakkasen vastaan mielellään?
Alkaa sataa, tihkua. Menen sisälle, tästä tulee pirttipäivä.
Kapuan vintille kammiooni. Eilen sain valmiiksi Kuoriutumisia-kirjan e-kirjaversion. Lähetin sen BoDille. Tarkastavat ja lupausten mukaan 48 tunnissa kirja ilmestyy e-kirjamarkkinoijien sivuille. Siis jos on teknisesti oikein tehty.
Kuoriutumisia-kirjasta on alkanut tulla palautetta. Loimaan lehdessä oli viikonloppuna J.E. Lassilan arviointi. Se oli mielestämme positiivinen. Me annoimme kaikkien kukkien kukkia eli otimme kaikki syntyneet kirjoitukset mukaan. Emme olleet ankaria novelli-määritelmän täyttymisen kanssa. Olen mielissäni, että kirjan ulkoasua ja taittoa kehuttiin. Kyllä se työtä vaati, mutta tykkään tuollaisesta näpertelystä. Kait se hallintotaustani näkyy. Opin paljon. Nyt tiedän, mitä pitää sopia yhteisesti ennen urakkaan ryhtymistä. Jos sitten joskus vielä ryhdymme. Jos kirjoituksia syntyy…
Novellimankelissa tapasimme viime perjantaina. Ilmassa oli selvästi, että haluamme jatkaa yhdessä. Meistä on muotoutunut tiivis porukka, olemmehan julkaisseet kaksi kirjaa, Runotuulen 2017 ja nyt tämän Kuoriutumisia. Olemme istuneet yhdessä useilla kirjoittamiskursseilla. Lassila totesikin, että olemme ”tottuneita tekstintuottajia”.
Meidän vahvuutemme on juuri Mankeli, eli se tapa, jolla olemme tekstiä tuottaneet. Mutta nyt on jonkinlaisen muutoksen aika. Yhteiset julkaisut olivat tässä. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme aikaan yksilökirjoja. Konsepti on olemassa.
Korona kurittaa kylläkin kirjan myyntiä. Kirjakauppaahan Loimaalla ei enää ole. Paras myyntikeino on tapaamisissa, face to face, mutta nehän ovat nyt katkolla…
Sain juuri puhelinsoiton mankelilaiselta, ja hän on hoitanut kirjan markkinointia. Niinpä Kuoriutumisia-kirjaa on saatavilla Loimaalla aikaisemmin sovitun Vanhan Elmiiran lisäksi Jaskan puodista, Eliisan optiikasta ja Sarka-museosta. Ja meiltä kirjoittajilta tietysti. Joulumyyntiä on Citymarketin aulassa la-su 28-29.11.2020 ja la-su 12-13.12.2020. Wanhan joulun markkinoille Heimolinnaan olemme myös ilmoittautuneet kahdeksi päiväksi 12.-13.12.20, mutta ei ole vielä varmaa, järjestetäänkö markkinat. Korona, hus hus, häivy jo! Kirja maksaa 20 e.
Suomalainen kirjakauppa mainostaa ja myy Kuoriutumisia-kirjaa!
Viikonloppuna leivoin lasteni isälle pullaa ja kuivakakkua isänpäivälahjaksi. Tein myös pataleipää, eka kertaa. Siitä kun on kuulemma tullut korona-ajan hitti. Leivästä tuli todella maukasta. Mutta taisin pitää liian lyhyen aikaa uunissa, koska se on keskeltä vähän raakaa. Pinta kyllä on ruskea… eli kokeilut jatkuvat.
Ensimmäinen korona-pataleipäni. Nam!
Olen lukenut Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö ja Elena Ferranten Tyttäreni varjo.
Katso Luettua-sivu.
Vintin hämäryydessä kliiviani levittää kauniin kukkansa, oranssi hehkuu, kun astun sisään. Ulkona kesäsiirtolassa saatu elinvoima purkautuu alkavan kaamoksen hämärinä päivinä.
Kirjan julkistamisen jälkeen hiljaiseloa. Korona jyllää ja kai tätä toiseksi aalloksi voi kutsua. Loimaallakin ovat tartunnat kaksinkertaistuneet kesän hiljaiselon jälkeen, pitkään oli 20 ja nyt 42 tartuntaa. Onneksi kaikki on saatu jäljitetyksi kun ovat samoja tartuntalinjoja ja kouluissa tauti on sammumassa (kahdessa koulussa oli).
Omaan toimintaan tämä kyllä vaikuttaa. Ei oikein haluta lähteä minnekään, vaikkei kevään tapaisia suosituksia vapaaehtoisesta karanteenista olekaan.
Näkyvä muutos on maskit. Niitä on kaikilla joka paikassa. Myös minulla, vaikka muutaman kerran olen mennyt kauppaan unohtaen autuaasti koko koronan ja maskisuosituksen. Olen sitten luikkinut kaukana toisista ihmisistä ja poistunut nopeasti. Häpeissäni.
Mutta onpa ihanaa saada repiä maski naamalta ja vetää raitista syysilmaa keuhkoihin. Onko mulla keuhkoissa jotain hengitysvajausta viiden vuoden takaisen keuhkokuumeen jäljiltä vai mikä on, kun tuntuu että tukehdun maskin kanssa.
Pikkuinen puutarhavälinevajani. Seinällä kesällä tekemiäni vihtoja. Tien reunassa tammi kurkotti tielle niin, että pyyhki ohi ajavia autoja. Leikkasin oksia lyhyemmiksi ja tein oksista vihtoja. Innostuin niin, että tein myös roikkuvista rauduskoivun oksista vihtoja, isoja ja pieniä. Mutta. En tiennyt, että ne olisi pitänyt säilöä pimeässä. Tässä vajan seinustalla ne ovat menettäneet värinsä ja ovat homepilkkujen täplittämiä. Noh. Olkoot siinä, koristeina ja muistona aktiivisesta hetkestäni. Kyllä ehdin kesällä muutaman vihdan käyttääkin.
Eilen aloitin ikuisuushomman eli pihan puutarhavälinevajan siivouksen. Monta päivää olin valmistautunut henkisesti tähän aika epämiellyttävään ja rasittavaan tehtävään. Se on odottanut vuoroaan muilta tärkeämmiltä puutarhahommilta – mansikkamaan siivous, rikkaruohojen poisto kasvimaalta ja kukkapenkeistä, sadonkorjuu yleensä, sienestäminen, marjastaminen jne. Vaja on pieni ja ollut pahuutensa vallassa monta vuotta, ettei vaan kymmenen ainakin. Juuri ja juuri sinne olen saanut tavarat mahtumaan, muttei lattiapinta-alaa ole ollut näkyvissä kuin parin kengänpohjan verran.
Katsoin sadetutkasta, että on poutapäivä. Levittelin nurmelle vajasta kamaa, haravat – ainakin kuusi, lapiot – miten niitäkin on melkein 10, erilaiset maan muokkaukseen tarkoitetut vempeleet – joita en juuri käytä, mutta hyvä olla olemassa, pikkuisille tarkoitetut omat puutarhakalut, kuokat, harat, ym ym, mitä erilaisemmat purkit, kokoja puolesta desistä moneen litraan, aluslautaset, sangot ja vadit eri kokoja, lannoitesäkit – monenlaisia, ja joka paikkaan tungetut muovipussit, ym ym ym kamaa, tukikeppejä, harsoja, verkkoja, hiirisuojaimia jne jne jne. Onpa mies tuonut kaakeleita, sementtisäkkejä ja maalaustarvikkeitakin tänne, miksi, en ymmärrä kun hänellä on omat vajansa…
Maski oli naamalla. Olen kuullut myyräkuumeesta ja olihan siellä papanoita. Hiirenloukku oli lauennut ja sen sisällä oli vaan pää. Siis hiiren pää luineen. Joku oli käynyt syömässä muun ruumiin. Päästäinen?
Käytin sisäkäytöstä poistettua imuria, joten ei tarvinnut pöllytellä papanoita ja pölyä. Pölyä, sitä oli paljon. Aloin taas pohtia pölyn olemusta. Vaikka tilassa ei kukaan liikkuisi, pölykerros peittää vähitellen kaiken. Osa pölystä on kuin pientä ryyniä. Mistä ihmeestä se tulee? Muistin keväiset kauhupäivät, kun aurinko tunkeutuu sälekaihtimen säleiden välistä paljastaen armottomasti ilmassa kieppuvat pölyhiukkaset. Oikeaa tanssia. Kerran hain pakokauhussa imurin ja imuroin sitä kevätilmaa, muttei sillä ollut vaikutusta. Ei loppunut hiukkasten pomppiminen. Tunsin ahdistusta omasta siivouskyvyttömyydestäni. Mutta, onko pöly sittenkään vaarallista?
No takaisin vajan siivoukseen. Välillä ryntäsin puolijuoksua ulos vajasta kompastellen tavaroihin, revin maskin naamalta ja haukoin ilmaa. Maskin käyttö on niin kauheaa. Silmälasien sisäpuolella oli hengitysilmasta tiivistyneitä pisaroita. Pitäisikö yrittää olla ilman rillejä? Se voisi olla hyvä juttu, mutta jäi nyt kokeilematta.
Sain siivotuksi kaksi pitkää hyllyä, moneen kertaan pölyt pois. Mistä sitä tuli koko ajan lisää? Järjestelin mielessäni kamoja, harvemmin tarvittavat kauempaan nurkkaan ja ne jatkuvasti tarvittavat tulisivat lähelle ovea. Kaikki näytti hyvältä, kun sain mielessäni järjestyksen valmiiksi.
Menin ulos ja – siellä satoi vettä! Ryntäsin kahmaisemaan tavaroita, jotka eivät saa kastua – päivänvarjo pahvipaketissaan tärkeimpänä. Yritin nopeasti saada tavarat sisään. Onneksi olin jo miettinyt järjestystä. Sinne solahtivat, mutta mutta mutta. Eivät ne meinanneet mahtua! Eivätkä oikeastaan siis mahtuneetkaan.
Olin lajitellut isoja säkkejä, sekajätteeseen, muovia monenlaista, metallia, pahvia, paperia ja lasia kierrätettäväksi, mutta se ei näkynyt missään. Tarpeelliset kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua takaisin. Muistin saman ilmiön vaatehuoneen siivouksesta.
Eli kun ei ole selvää järjestystä eikä jatkuvaa siivousta, sitä työntää tavaraa sinne tänne, rakoihin, päällekkäin ja alekkain. Vähitellen koko vaja oli kuin tilkitty tavaralla. Nyt mun hieno uusi järkevä järjestys olisi vaatinyt paljon enemmän tilaa.
Kävin ottamassa kuvan ja olihan sitä tilaa enemmän kuin mikä mielikuva eilen jäi… enemmän kuin kaksi jalansijaa….
Puolet tilasta jäi järjestelemättä sen sateen takia. Siellä ne odottavat. Mietin jo, mitä niillä tavaroilla teen, mutta tänään sataa, koko ajan. En siis mene sinne. Jaa-a, menenköhän ollenkaan. Saapi nähdä. Huomenna pitäisi olla poutapäivä.
On muuten lehdetkin haravoimatta.
Olen lukenut Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Katso Luettua-sivu.
Aurinko paistaa matalalta. Kohta se painuu horisontin taa, tuolla lännessä. Huomaat varmaan, että kuva ei ole tältä päivältä, nyt kun sataa ja sataa ja sataa.
Nyt se on sitten ohi. KUORIUTUMISIA-novellikokoelma on ollut kansien välissä jo kuukauden, mutta nyt kirjat matkaavat lukijoille.
Viime lauantaina oli julkistamistilaisuus. En myönnä jännittäneeni, mutta yöunet olivat viikolla kylläkin katkonaisia. Syytän täysikuuta, joka mölötti niin, että seurasin monta tuntia makuuhuoneen seinillä liikkuvaa vaaleaa läikkää, säleverhot kun olivat jääneet väärään asentoon. En kuitenkaan viitsinyt nousta ylös korjaamaan verhoa.
Tilaisuus meni hyvin. Väkeä oli sen verran kuin odotettiin, runsas parikymmentä. Osa istui kirjaston aulan puolella. Maskit oli kaikilla. Ällistyin sitä, että en tuntenut heitä, kesti hetken aikaa ennenkuin hoksasin kuka on edessäni. Kasvot ovat niin tärkeät persoonan kuvaajat.
Sain mankelilaisilta lahjaksi hienon kukkapuskan ja taulun ja tekstin: ”Kiitämme Sinua Pirkko työpanoksestasi, jota ilman emme olisi nyt tässä tänään. Tässä hieman hassussa taulussa rakusavesta kuoriutunut mustikkamittari-perhonen, hassu perhonen muistuttamassa suuresta työmäärästä luovan kirjoittamisen lisäksi. Perhonen voisi olla nimeltään myös sananjalkamittari, niin paljon sanoja, tekstejä jouduit taittoakin varten mittaamaan. Toivomme taulun löytävän paikkansa ullakon portaikosta tai jonkin oven takaa, jotta se yllättäen joskus ilmestyisi näkyviisi ja saattaisit helpotuksesta huokaista ja hymyillä meille mankelilaisille, jotka piileksimme taulun takana. Kiitämme mankelilaivan luotsia, perämiestä, kapua, taittajaa, tallentajaa. Halaukset kunhan korona on voitettu. Kari, Kerkko, Liisa, Maritta ja Virpi”Mustikkamittari löysi paikkansa yläkerran portaikosta, kuten Liisa ehdotti. Siinä se tervehtii, kun laskeudun kammiostani keskikerrokseen.
Tilaisuuden jälkeen olo oli tyhjä ja liikkumaton. Se kait kuuluu asiaan, kun suuri urakka on saatu päätökseen. Sama fiilis on vieläkin.
Lapsenlapset sitten tulivat viettämään syyslomaa. Touhua oli monenlaista. Ovat niin kasvaneet, eivät ole enää ihan pikkulapsia. Hauskoja sattumuksia tapahtui yhtämittaa. Ukki kysyi pikkuisemmalta, haluaako hän polkea kuntopyörällä. Tyttö vastasi että ei, koska ei hänellä ole kipeät polvet. 😉 Naurua riitti.
Mummin polvet ovat muuten koko ajan paremmassa kunnossa. Kannatti leikkauttaa.
Viime yö oli ensimmäinen pakkasyö, tai hallaa ehkä. Auton ikkunat olivat aamulla jäässä. Saa nähdä ovatko kasvihuoneen tällä hetkellä vihreät tomaatit paleltuneet. Kasvimaalta pitää kerätä purjot, peräti viisi kappaletta, ja kaksi nyrkinkokoista kurpitsaa.
Eilen kävimme mankelilaisten kanssa kirjastossa Novellikoukussa ja luimme novellejamme. Yleisöä oli peräti yksi urhoollinen meidän kuuden ja kirjastovirkailijan lisäksi. Kaikilla maskit kasvoilla. Tilanne jotenkin kylmäsi. Eivät ihmiset uskalla tulla. Virus leviää nyt kiivaasti, Loimaallakin tullut viikon aikana seitsemän tartuntaa, kaikkiaan 32. Monta kuukautta tartuntoja oli 20, mutta nyt kasvaa sairastuneiden määrä. Myös vanhempaa ikäpolvea on sairastunut, vaikka suurin osa tartunnoista on nuorta porukkaa. Yksi on kuollut koronaan Loimaalla.
Maskin käyttö on hankalaa, tuntuu ettei henki kulje ja rillit ovat huurussa koko ajan. Niinpä helpointa on välttää tilaisuuksia, joissa maski tulisi laittaa päähän. Huolestuttaa kirjamme tulevaisuus, kun kauppaamismahdollisuudet vähenevät.
Jos haluat kirjan, sen saa kirjoittajilta tai vaikka sähköpostista kuoriutumisia@gmail.com. Hinta 20 e + mahdollinen postimaksu 4,90 e. Näkyy kirja olevan Suomalaisen kirjakaupan nettikaupassakin, hinta 27,95, sis. toimituskulut. Mutta nopeimmin saat kirjan suoraan meiltä.
Samaan aikaan joka vuosi saan nauttia näistä rakkaalta ystävältä saadun kaktuksen kukinnasta. Nyt kukkia on niin paljon, että eivät tahdo mahtua levittäytymään.
Olen lukenut Lauri Hihnavaaran Pökkilöhaukka ja Maritta Lintusen Kirjeitä Suolavuonolta sekä Moshin Hamidin Exit west.
Katso Luettua-sivu.
Niin me paljastumme, kerromme elämämme käännekohdista, mitä tapahtui ja miten sitten kävi.
Vanhenemisessa on se mukavaa, että saa perspektiiviä sinne menneisiin vuosikymmeniin ja kas kummaa, alkaa erottaa sieltä pitkiä aikajanoja, tosin mutkaisia, välillä sykkyrällä ja niin sotkussa että, mutta aina on sittenkin niistä möykyistä päästy pois ja jatkettu taivallusta.
Katson vanhaa kuvaa. Siinä on tyttö niin nätti, pitkät hiukset ja poseerattu kasvoille arvoituksellinen ilme. Nyt tiedän mihin hänen valintansa johtivat. Se kiihkeä elämänhalu, ihmisten kohtaamisen hinku, pelottomuus ja hetkessä eläminen. Ei huolta huomisesta.
Kun sitten oli tapahtunut mitä ei saanut tekemättömäksi, useamman kerran, katu niin tyhjä, ilta-aurinko laskee vääjäämättä, askelet kaikuvat kerrostalojen holvissa, eteenpäin vaan, vaikka sydän oli tuhantena itkevänä kappaleena. Kyllä minä tästä selviän. Kyllä minä joskus näen tämän kaiken merkityksen. Kyllä minä joskus ymmärrän tämän kaiken. Miksi näin piti tapahtua.
Niinpä näen nyt. Näen myös mihin tekemiseni johtivat. Niskahiukset nousevat pystyyn. Mitä olisi voinut tapahtua. Kuitenkin jotenkin kaikki tilanteet laukesivat ja seuraava päivä koitti, aurinko nousi ja tuuli puhalsi kuivia lehtiä kadulla. Siivosi. Maailma ei lakannut lonkkasemasta.
Mielenkiintoista on ollut huomata, miten jotkut persoonallisuuden piirteet olivat näkyvissä jo lapsuudessa. Myös muissa kuin itsessäni. Niitä tiettyjä piirteitä on vaan pakko noudattaa ja ottaa vastaan niiden aiheuttamat tapahtumat.
No onpas dramaattista tekstiä. Yhteys KUORIUTUMISIA-novelleihin on kuitenkin olemassa. Me kirjoittajat olemme jo iällä, kuten sanotaan. Niinpä se perspektiivi löytyy kaikkien kirjoituksista.
Novellit eivät kuitenkaan on nykyään niin trendikästä autofiktiota, eli omien kokemusten kuvausta tunnistettavasti, vaan se elämänkokemus suodattuu fiktiivisiin novelleihin. Ei siis mitään suoranaisia paljastuksia ole odotettavissa, sorry jos niitä odotit.
Mutta minun novelleistani voivat monet löytää tuttuja tapahtumia, joiden ympärille olen kehinyt fiktiivistä tarinaa. Liisa, Olga, Ape, Terttu, Noora, ynnä muut, lukekaapa! Eipä kuitenkaan teitä voi niistä tunnistaa.
Tervetuloa julkistamistilaisuuteen Suomalaisen kirjallisuuden päivänä, lauantaina 10.10.2020 kello 13 alkaen Loimaan pääkirjastoon, jossa olemme saaneet kokoontua melkein kaksi vuotta novelleja mankeloimassa. Kiitokset kirjastolle ja Loimaan kulttuuripalveluille, jotka ovat meitä tukeneet taloudellisesti.
Jos haluat lukea tarkemmin, voit nyt tehdä ennakkotilauksen tarjoushinnalla, vain 15 e. Saat kirjan julkistamistilaisuudessa tai sen jälkeen, miten sovitaan. Hinta on sitten sen jälkeen korkeampi, ohjehinta 23,90 e. Jotta saamme painatuskustannukset katettua.
Tilauksen voi tehdä sähköpostiin kuoriutumisia@gmail.com tai muiden kanavien kautta.
Kansi on Kari Helinin käsialaa, kuvat ja tekstikin.
