Kun kirjoitin tuon listan kirjoista Luettua-sivulle, hämmästyttävää oli, että joistain kirjoista en muistanut yhtään mitään. Kun katsoin googlesta kustantajan tekstiä, jotain mieleen palautui, mutta vain sirpaleita.
No, lukemiseni tarkoitus on rentoutua. Ei kai sillä ole niin väliä, tekeekö kirja suuren vaikutuksen vai ei. Tärkeintä on kait se lukeminen.
Eilen illalla sain loppuun Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhurin. Se oli surullisesta aiheestaan huolimatta rikas, monitahoinen ja syvä kuvaus ihmisistä, joiden elämä järkkyy. Saa nähdä, mitä muistan siitä neljän kuukauden kuluttua.
Saharasta oli tuullut voimakkaasti. Hienon hieno hiekka levittäytyi kaikkialle. Parveke oli kuorrutettu vaalean ruskealla pölyllä. Tuolit pehmusteineen, pöytäliina. Sukkien pohjista sen näki. Kertoivat, että tammikuussa oli yhtenä yönä lämpötila noussut +27 asteeseen, kun Sahara hengähti pohjoiseen.
Hän katseli merelle. Rannaton ulappa levisi sinisenä. Mitähän tuolla horisontin takana on, hän mietti. Välimeren ranta avautui lounaaseen. Siellähän on Egypti, hän arveli.
Parvekkeella hän yritti juoda aamukahvia. Onnistuihan se, mutta vilunväristykset saivat hänet kääntymään takaisin sisälle. Parveke oli aamulla varjossa. Kävelylle hän ensimmäisenä päivänä lähti pitkähihaisessa fleese ja kaulaliina päällä, mutta kadun pinnassa lämpö sai hien puristumaan otsalle ja kainaloihin.
Meri välkkyi sinisenä vyönä. Huoneistosta oli paras näköala mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Hän muisti hymähtäen Maltan hotellin, jonka ikkuna aukesi sisäpihalle, jota neljältä puolelta rajasivat hotellin seinät muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. Silloin harmitti. Aurinko paistoi pienelle parvekkeelle silloin hetken.
Lomahäpeä tuli enää aika ajoin. Kun ei uutisia kuullut, saattoi Ukrainan sodan unohtaa moneksi tunniksi. Miten etuoikeutettu olenkaan. Lomailen, kun muutaman sadan kilometrin päässä kuollaan ja nähdään kotien muuttuvan betonikasoiksi, hän ajatteli. Muutoinkin joutui todistelemaan itselleen, että lomassa ei ole mitään hävettävää. Hän oli säästänyt matkaa varten. Hän päätti nauttia ja unohtaa omantunnon kolkuttelut.
Keskipäivän rukouskutsu kaikui viereisen korttelin moskeijasta. Hartaasti miesääni lauloi. Sanoja hän ei tietenkään ymmärtänyt. Tauko, uudelleen aaltoilevaa laulua. Itse asiassa kaunista.
He olivat nähneet monta Ukrainan rekisterissä olevaa autoa. Yhteistä niille oli komeus. Ei voinut välttyä ajatukselta, että varakkaimmat olivat lähteneet ensimmäisinä. Tavallinen kansa, naiset ja lapset, vaelsivat Puolan rajalle.
Kertoivat, että ukrainankieltä kuului usein. Itse hän ei erottanut toisistaan kieliä, turkkia, venäjää, ukrainaa. Monessa kahvilassa iloiset tarjoilijat – kaikki miehiä – laskettelivat suomea. Täällä osataan palvella, hän totesi. Eikä palvelussa ollut mielistelyn makua.
Kylässä – kaupunginosassa – oli aktiivinen suomalaisväestö. Eläkeläisiä, joista osa asui maassa vakituisesti, osa kulki edestakaisin kotimaan ja kylän välillä. Heidän tuomansa eurot olivat merkityksellisiä paikalliselle elinkeinoelämälle. Korona-aika oli täälläkin ollut ankara. Yli 65-vuotiaat olivat kaksi vuotta sitten 88 päivän Lock downissa, jolloin asunnosta ei saanut poistua. Melkein kolme kuukautta! Ruoka tuotiin ulko-oven ulkopuolelle. Onneksi sitten saatiin rokotukset ja viime vuonna oli vaan kahden viikon Lock down. Nyt elämä vaikuttaa melkein normaalilta. Maskeja näkyy siellä täällä, bussissa kaikilla. Lähtiessä Helsingissä, lentokentällä ja koneessa oli maskit kaikilla. Ihmeesti niihinkin on tottunut, alussa kun tuskin pystyi hengittämään maskin takana.
Nettikin sitten toimi. Erona neljän vuoden takaiseen edelliseen vierailuun oli, että suomalaisella operaattorilla oli tarjota nettiyhteys. Tosin pieni, täyttyi hetkessä, mutta lisätilauksella sai gigoja kahdeksi viikoksi. Hän hymähti nettiriippuvuuttaan. Nyt se konkretisoitui, mitä on olla ilman facebookia, whatsappia, sähköpostia. Hän lähetti lämpimiä ajatuksia perheelleen ja ystävilleen, joiden yhteydenotot toivat turvallisuutta.
Eilen illalla hän ensi kertaa ajatteli kotia. Miten tomaatintaimet siellä selviävätkään, onkohan lumet jo sulaneet. Sitten hän laski montako päivää loma vielä kestää ja häivytti kotiajatukset mielestään. Nyt lomaillaan.
Päivät kuluivat. Matkan aikana hänen mielensä oli käynyt läpi monenlaisia tunteita. Vieras ympäristö oli pulpauttanut esiin asioita, jotka kotona rullaavassa päivien rutiinissa olivat hautautuneina. Vielä hän ei osannut sanoa, oliko tämä tunteiden vuoristorata hyödyllinen vai ei. Hän ymmärsi nyt menneiden sukupolvien vaikenemista, kun vaikeista asioista, sukujen saloista ja vaikka sotakokemuksista ei kerrottu tai kerrottiin tivattuihin kysymyksiin vastaten muunneltua totuutta. Kipeiden asioiden vatvominen ei ole mitenkään hedelmällistä, hän ajatteli. Kyllä tärkeintä on oman mielenrauhan ylläpito. Ehkä olen väärässä, ehkä en, hän hymähti.
Saman kuvion hän luki Ta-Nehisi Coatesin kirjasta Vesitanssija. Kun on tapahtunut se kaikkein kauhein, on muserruttu täysin ja vaivoin pitkän ajan kuluessa koottu mielen riekaleet ja pystytty jatkamaan päiviä toisensa perään, ei mennyttä tule enää ottaa esiin millään tavalla. Muutoin se kipeä olo palautuu ja joutuu uudelleen käymään läpi eheyttämisen prosessin. Itsensä suojeleminen on tärkeintä.
Hän totesi taas kerran, että jos haluat saada selvyyttä asioihin, lähde matkalle. Matka riisuu.
Portaita kiivenneet lukemattomat jalat, pienet, suuret, keskikokoiset, matkalla sinne, tulossa tänne, aikojen saatossa, ei sitä voi käsittää.
Ylläoleva teksi on siis novelli.
Olen lukenut monta kirjaa: Katherine Engberg: Krokotiilinvartija, Donna Leon: Ystävä sä lapsien, Patricia Cornwell: Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia, Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu, Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta, Daphne Du Maurier: Serkkuni Raakel ja Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija. Katso Luettua -sivu
Mankelilaiset ovat olleet kirjoittamisen merkeissä yhdessä jo viisi ja puoli vuotta, totesimme vähän hämmästyneinä ja teimme tarkastuslaskentoja. Vuoden 2016-17 Runomankeli muuttui 2018-20 Novellimankeliksi ja nyt ollaan Kirjamankelissa. Yhteistä julkaisua mankelista ei enää tule, vaan toivottavasti mankelilaisilta syntyy pitkää tekstiä, kokonaisia romaaneja. Meillä kaikilla on niin erilainen tyyli, että lukemista tullee olemaan moneen makuun. 🙂
Kuoriutumisia-novellikokoelman julkaisun jälkeen me mankelilaiset olemme huilanneet puolitoista vuotta kirjoittamisista, tavanneet kylläkin ja pitäneet yhteyttä kuukausittain. Nyt totesimme, että tavoitteita on asetettava, jotta jotain alkaa syntyä. Tosin Maritta on ainoana saanut tekstiä aikaan. Olemme hieman jo päässeet mankeloimaankin sitä.
Niinpä nyt listasimme mankelilaisten orastavat aiheet ja ensi tapaamiseen kuukauden päästä tuomme synopsiksen valitsemistamme aiheista.
No mikä on synopsis. Google kertoo:
Synopsis on tiivistelmä tai yleiskuvaus esimerkiksi kuvallisesta tai kirjallisesta teoksesta. Synopsis pyrkii kuvailemaan teoksen sisältöä ja sen tuotantoa vastaamalla muun muassa kysymyksiin miksi, mitä, kenelle ja miten. Synopsis tulee kreikan kielen sanoista συν (syn, ”yhdessä”) ja οψις (opsis, ”näkeminen”).
Itselläni on kolme aihetta, joista nyt pitää valita yksi, jota alan työstää. Ehkäpä se on Toinen-kirjan ja näytelmän jatko. Juoni on valmiina, tehty yhdessä hyvän ystävän kanssa, saman, jonka kanssa Valman/Welman tarina alunperinkin syntyi.
Pitää vaan alkaa kirjoittaa. Se onkin melkein vaikeinta. On niin helppo värkätä kaikenlaista muuta ja hups, niinpä ne päivät kuluvat ja on taas jo ilta. Rutiinit auttavat, kun ne on saanut sovitetuksi päiväjärjestykseen.
Vaikka emme saane aikaan maailmankirjallisuutta, kirjoittamisen prosessit ovat tuoneet elämäämme ystävyyttä, mielekkyyttä ja kirjoittamisen nautintoa. Kirjoittaminen on hyvä harrastus. Siihen liittyy myös kirjallisuuden seuraaminen, lukeminen ja keskustelu kirjoista, niiden kiinnostavuudesta ja kirjailijoiden tavoista käsitellä aiheitaan.
Kevät etenee hiljalleen. Kesäaikaan siirryttiin taas, harmi vaan. Kannatan luonnonmukaista aikakäsitystä, eli päivällä kello 12 aurinko on zeniitissä eli korkeimmillaan. Niin on talviajassa. Kesäajassa aurinko on zeniitissä tuntia liian myöhään eli kello 13.
Lumet sulavat hiljalleen. Jopa tämän talven erikoisuus, paksu jää, sulaa pikku hiljaa. Nurmikkoa on näkyvissä, pihatiekin melkein vapaa jäästä. Pihakengissä on vielä liukuesteet. En halua kaatua.
Miten suuren ilon aiheuttikaan tämä ensimmäinen pieni posliinihyasintin kukkanuppu talon eteläseinustalla. Vieressä puolimetrinen lumikinos.
Innolla seuraan taas tomaatintaimien kasvua. On se kuitenkin niin hidasta näin alussa. Kylvin omista viimevuotisista tomaateista otetut ja kuivatetut siemenet 2.3.22 eli neljä viikkoa sitten. Valitsin 45 parasta 2,5 viikon kuluttua. Niissä oli sirkkalehdet, parissa pienet kasvulehtien nystyt. Nyt neljän viikon päästä kehittyneimmissä on kaksi lehteä ja melkein kaikissa näkyy jo se kasvulehtien alku.
Nopeimpia ovat punaiset pyöreät. Niiden koko on vuosien varrella kasvanut ja olivat viime kesänä kaupan tomaattien kokoisia, vaikka alkuperäisessä kasvissa oli sormenpään kokoiset tomaatit. Saa nähdä miten on maun kanssa. Viime kesänä makeimpia olivat keltaiset, aikaisemmin mustat, yhtenä vuonna punaiset pitkulaiset.
Suurimmat eli portugalilaiset häränsydäntomaatit aiheuttavat jännitystä, koska vain kaksi iti, toisessa on nyt kaksi pientä kasvulehteä ja toisessa voi suurennuslasilla erottaa kasvulehden nystyn. Toivottavasti edes toinen tuottaa hedelmää.
Punainen pyöreä on tänä vuonna nopein. Onko myös makein?Haavankeltajäkälä, Xanthoria parietina, Terijoen salavan oksia koristamassa. Sainpa käyttää melkein 50 vuotta sitten hankkimaani Jäkäläkasviota!Talvi on ollut leuto eikä komposti ole jäätynyt koko talvena. Nyt se on lähtenyt hommiin ja höyry sen kun nousee. Otan muuten yleensä nuo oikealla näkyvät kompostointipussit pois.Perunanarsissi, voimakas tuoksuja ja niin kaunis.
Ukrainan tilanne väijyy taustalla. On se kauheaa, miten kaikkeen tottuu. Tunnemyrsky laimenee ja laantuu. Ihmisten kärsimys ja elämien loppuminen eivät enää kosketa niin kuin sodan alussa.
Ehkä se on itsesuojeluvaistoa. Oma jaksaminen on taattava tunteiden vaimenemisen avulla. Ei se myötätuntoa kuitenkaan poista.
Ei huvita mikään. Miksi pitäisi. Ketä kiinnostaa. Eikä tarvitse.
Ei tule sanoja. Lopetan. Huomiseen. Josko sittenkään.
Pohjoistuuli piiskaa taloa. Pisarat levittäytyvät, matemaattisen tarkkat etäisyydet. Ja koot. Elävät punatulkut käväisivät marjaomanapuussa (Malus baccata var. Manzuriata), talitiaiset lintulaudalla joka päivä.Sade liuotti lumet, vesi virtasi joelle, joka lainehti. Alla paksu jää, jolla hiihdettiin , luisteltiin ja moottorikelkkailtiin. Matemaattiset etäisyydet pellon sulavassa lumipeitteessä.Sitten tuli kylmää ja lumisade etelästä. Märät hahtuvat takertuivat toisiinsa, matematiikkaa tässäkin, näissä möykyissä.Ojan vesi jähmettynyt hienon harmaaksi hyhmäksi. Kevät pilkahtelee.
Mies astui Kemijoen Uittoyhdistyksen toimiston ovesta portaille. Katse kiinnittyi vastapäisen kirkon valkeaan seinään, kapeisiin korkeisiin ikkunoihin ja kiipesi tornia ristiin asti. Ympärillä raikui riemuisa lintujen aamukonsertti. Se havahdutti miehen, jolloin katse valahti kirkontornista oikealle välkkyvään joen pintaan. Melkein tyyntä, aurinko paistoi, tulisi hyvä työpäivä. Hän liikautti jalkojaan kuin ne olisivat puutuneet. Kädet hakeutuivat housuntaskuihin. Hän kääntyi joelle päin.
Uni oli yöllä ollut katkonaista. Hän oli pyörinyt vuoteessa niin, että aamulla lakana oli paksuna köytenä. Ajatukset olivat myllänneet tulevan viikon ja koko kesän töissä eivätkä millään vaipuneet unen hiljaiseen salaperäisyyteen. Kun hän oli todennut, ettei uni kunnolla tule, hän oli noussut, keittänyt kahvit ja syönyt voileivän. Koti oli hiljainen. Pojatkin olivat nukkuneet, varmaan puoleenpäivään asti. Mitä siitä, olivathan lomalla. Muutaman vuoden päästä alkaisi heilläkin työnteon pitkä elämänrupeama aamunousuineen.
Hän oli laskeutunut alakertaan. Toimistossa oli hiljaista, muut eivät vielä olleet tulleet. Kohta uuteen rakennukseen Pöyliöjärven rannalle muuttava apteekkikin oli hiljainen. No kellohan oli vasta viisi. Hän oli suunnitellut huolellisesti tulevan viikon työt. Pari tuntia siihen meni.
Uitto oli alkanut ja tulisi kiihtymään tällä viikolla täyteen vauhtiin jatkuakseen elokuulle, kunnes kaikki yläjuoksujen tukit olisi uitettu Luusuaan ja sieltä Kemiin. Niin, mikäli kaikki sujuisi kuin rasvattu. Käynnistymisvaikeuksia oli joka alkukesä. Uudet ammattitaidottomat miehet raskaissa ja vaarallisissa töissä, joista eivät tietäneet mitään. Töiden sujuminen oli vanhojen jätkien varassa. Näyttävätkö kärsivällisesti vai kärsimättömästi. Siitä ei saanut lisäpalkkaa, mutta ohjaaminen oikeisiin työtapoihin oli ehdottoman tärkeää. Pomot eivät joka hetkeen ehtineet mukaan. Kokeneet työmiehet olivat haluttuja, mutta joka vuosi kaartiin tuli uusia, osa kauempaa hyvien palkkahuhujen vetämänä, osa paikkakuntalaisia nuoria, jotka juuri ja juuri voitiin laskea työikäisiksi. Pätevyysvaatimuksia ei ollut. Kun oli opittu oikeat työtavat, oli kesä lopussa.
Hän lähti lossirantaa kohti. Täysin yksin, ketään ei näkynyt missään. Oli päästävä Pelkosenniemelle. Jotenkin tuntui, etteivät siellä asiat vielä olleet lutviutuneet. Näihin ”tuntuihin” kannatti luottaa. Niin usein hän oli osunut oikeaan. Kai se on ammattitaitoa, hän hymähti. Hän tiesi uittoporukan sanovan, että uittopäällikkö näkee vaikka saaren taakse, jos jätkät laiskottelee. Herran pelko on viisauden alku, eikös näin sanota. Hänen mielialansa parani vähän.
Hän tuli punaiselle lossituvalle. Siinä olivat keskustan ja Sipovaaran väliä kulkevan lossin kuljettajat viettäneet lepoaikojaan. Rautatie Rovaniemeltä Kemijärvelle oli saatu 1930-luvun puolivälissä. Talvisodan rauhassa Neuvostoliitto vaati rautatiesillan rakentamista tarkoituksenaan saada rautatieyhteys Kantalahteen. Välirauhan aikaan silta olikin rakennettu, mutta saksalaiset sitten sen räjäyttivät. Uuden sillan vihkiäiset muutama vuosi sitten oli ollut suuri juhla. Monta Ukko-Pekka-veturia oli sillalla juhlistamassa tapahtumaa. Rautatiesillan kiskojen ympärillä oleva laudoitus mahdollisti muunkin liikenteen joen yli. Lossiliikenne loppui.
Hänen mielensä syöksyi talvisodan kylmyyteen, Mäntyvaaran kaamoksessa käytyyn taisteluun. Hän huitaisi muistot mielestään.
Mutta mielen syövereistä syöksyi uusi paha olo, joka oli siellä lymynnyt koko viikonlopun, nyt hän sen tunnisti. Lossituvassa asui iso perhe. He kalastivat, kuten kaikki Kemijärvellä. Perheen toisella kymmenellä olevat pojat huolehtivat syömäkalan saannista. Hänen silmiensä eteen nousivat hänen puheilleen tulleet pojat. Toinen edempänä johti puhetta, toinen taaempana, arkana ja kuin pakoon lähtemässä. Rohkeampi vetäisi lakin päästään ja halusi puhua.
– Kun tukit veivät meidän verkot.
– Niin mitä.
– Kuumalammen tukit. Pitäisi korvata verkot. Uiton.
Verkot olivat olleet tulvaveden peittämällä Kuumalammen ja joen välisellä luonnonniityllä, suovien seipäissä kiinni. Hän tajusi yhtäkkiä, mistä oikein oli kyse. Kuumalammen lanssiin kerättiin talvisin paljon puita. Kun jäät sulivat, puut vyörytettiin tulvaveteen ja hinattiin puomien ympäröiminä Kemijärveen. Lautta oli vienyt verkot mukanaan ties minne.
Hän oli hätistänyt pojat pois. Taaimmainen oli ottanut jalat alleen nopeammin. Puhetta pitänyt jäi seisomaan paikoilleen, väänsi lakkia käsissään ja vetäisi sen päähänsä kiivaasti.
Nyt hän ihmetteli suhtautumistaan. Asia oli ollut pojille tärkeä, kun tulivat siitä puhumaan. Se ei ollut pojille helppoa. Mitähän kotona oli asiasta puhuttu. Ja mitä hän oli tehnyt. Hajamielisenä oli tuskin kuunnellut, mistä oli kyse. Hätistänyt pojat pois kuin kasvoja kiusaavat sääsket.
Hän pysähtyi. Ylimielisyyden peitteet karisivat. Verkot oli korvattava pojille.
Mieleen nousi muita tilanteita, jolloin uiton harmit olivat tulleet esille. Ei niitä monia ollut. Uiton työllistävä vaikutus oli niin tavattoman suuri, ettei väestön suurimman osan mieleenkään tullut, että sitä voitaisiin kyseenalaistaa. Seisoessaan siinä mieleltään alastomana hän näki uiton haittojen pompahtelevan esiin.
Ikiaikaiset metsät oli leimattu ja satavuotiaat aihkit kaadettu. Purot oli perattu kivistä, mutkat suoristettu. Eivät siellä enää lohikalat nousseet. Rannat oli myllätty puupinojen alle, puhumattakaan tieurista. Savottakämppien ympäristöt kuin tunkioita. Kesäisin joet olivat täynnä tukkeja. Ei siellä uitu, veneilty tai kalastettu. Joen ylitys veneellä oli mahdotonta. Uppopuut aiheuttivat vaaratilanteita veneilylle kelluessaan näkymättömissä pinnan alla.
Mutta se raha, jota metsän hyödyntäminen alueelle toi, oli kaiken haitan väärtti. Kemijärven alueen vauraus oli tullut metsistä. Kemijärveläinen oli kuuluisa tuhatlappunen, joka nimettiin sen mukaan, kun niitä Kemijärven rahakkailla metsämyyntitulojen saajilla oli niin paljon.
Isokylän metsien myynti oli myytti 1800-luvun lopulta. Isäntiä vedätettiin myymään metsät pilkkahinnalla, kun eivät voineet tajuta miten arvokas ennen hakkaamaton metsä oikein oli. Häpeissään Kemiyhtiö oli maksanut koulurakennuksen Isokylälle.
Metsäteollisuus oli Suomen pelastaja. Lukemattomat vuosikymmeniä tuulessa ja tuiskussa sinnitelleet puuvanhukset luovuttivat runkonsa, kun kehittyvä yhteiskunta tarvitsi sahapuuta ja sellua. Metsät Suomen kulta, ei turha sanonta.
Hän kohensi ryhtiään. Upseerin olemus oli niin helppo vetää esiin, kuin mieluinen vaatekerta. Vien verkkoja pojille, kun tulen Pelkosenniemeltä. Päätös huitaisi pois epämääräisen painon, joka oli musertanut häntä monta päivää.
Hän ei tiennyt, että toinen poika oli hänen kuopuksensa luokkatoveri Kuumaniemen kansakoulusta ja muutaman vuoden päästä töissä uitossa kauppiaana Luuksinsalmen saaressa ja myöhemmin muissakin uiton hommissa.
Mitenkähän ällistynyt hän olisi ollut, jos olisi tiedetty kertoa, että nämä pojat ja hänen vanhin poikansa olisivat 40 vuoden kuluttua mökkinaapureita Ailangassa. Kalastaisivat siellä samoilla vesillä. Silloin olisi uittokin lopetettu ja puut siirretty kumipyörien ja junien kuljetettaviksi. Arvaamattomat tulevat kohtaamiset!
Hän näki höyryhinaajan kauempana rannassa. Savu ei puhahdellut piipusta. Hinaajan miehistön olisi pitänyt olla pitkällä lähtövalmisteluissa. Kummallista. Kajuutassa näkyi liikettä.
Hänellä oli oma pikavene ja kuljettaja reissujaan varten, mutta perjantaina kuski oli tullut kiukuissaan kertomaan, että moottorissa oli jotain vikaa. Vasta maanantaina saisi korjaajan kiinni. Niinpä Pelkosenniemelle olisi mentävä hinaajan kyydissä. Tai ainakin Autioniemen vastuulle, miten sieltä eteenpäin, sen selviää sitten, kun näkee miten työt siellä Autioniemessä sujuvat.
Autioniemi toi hänen mieleensä hyvät veneet, jotka kyläläinen veneentekijä oli uitolle tehnyt. Hän oli mennyt kylälle ja tokaissut, että ovatko veneentekijät Autioniemestä loppuneet. No eivät olleet tekijät loppuneet. Veneentekijä löytyi ja hän tilasi neljä venettä. Hyviä, erinomaisia ja tarkoitukseensa sopivia olivat. Tokaisu kiersi edelleen kylillä.
Kitiseltä, Luirolta ja Yliseltä Kemijoelta tulevat tukit seilasivat vapaana jokiuomassa, itsekseen. Puroista ne oli vonkattu matkaan. Pelkosenniemellä jokien yhtymäkohdassa oli joskus ryskettä, kun monesta suunnasta virtasi puuta ylen määrin. Hän muisti itse jääneensä veneensä ja kuljettajansa kanssa tukkien keskelle jumiin, kun tukit ympäröivät veneen ja painuvat yhä tiiviimmäksi peitoksi. Siinä ehti pelkokin läikähtää. Jos musertavat veneen. Joudun veteen tukkien alle. Rannalta oli sitten huomattu heidän ahdinkonsa ja hetken päästä suma oli selvitetty ja he pääsivät rantaan. Mutta pelon nostaman adrenaliinin villiinnyttämät näyt säilyivät mielessä pitkään.
Hän lähestyi hinaajaa. Hinaajat olivat jotenkin liikuttavia, hän ajatteli. Sitä ei nyt kehtaa kellekään kertoa, että muka liikuttavia, veneet. No liikuttavathan ne, pöllejä. Uitto 6 näytti olevan tämä laiturissa oleva. Hinaajia oli paljon, peräti 136 koko Kemijoen uitossa, hän tiesi tilastot. Osa hinaajista oli pienempiä apuhinaajia, osa suurempia.
Monesta pyräästä, joiksi pieniä kupopuomien ympäröimiä kehälauttoja kutsuttiin, koottiin tarakka. Suuret hinaajat johtivat koko hommaa vetämällä sitten tarakat Luusuaan. Joessa veto sujui hyvin, mutta Kemijärvellä pyräät pääsivät joskus irti, kun tuuli tai myrskysi. Hän muisti sen kesän, kun Ailanganlahdesta jouduttiin keräämään myrskyn riepottelemaa puuta rannoilta miestyövoimalla, kun vesi oli laskenut. Se lisäsi kustannuksia ja kirosanojen määrää, kun miehet rämpivät mutaisilla ja kivikkoisilla rannoilla tukkeja kantamassa tai kekseillä vetämässä.
Kuutosessa oli huomattu uittopäällikön lähestyminen. Se herätti ikiaikaisen kunnioittamisen tulvahduksen miehistössä. Viikonloppu oli levätty, kuka perheensä kanssa, kuka jätkäporukassa korttia lyöden ja virvokkeita nauttien. Osalla paluu töihin tiesi melkein lepoa, huvit kun olivat niin raskaat. Seuraavat kaksi viikkoa vedettäisiin sitten tukkeja Autioniemestä Luusuaan. Hitaasti mutta varmasti, pari kolme kilometriä tunnissa. Mitä se nyt tänne, mistä se tietää tulla, mitä mitä nyt.
Hän hyppäsi ripeäsi Kuutosen matalaan takaosaan. Miehistön liikettä näkyi edelleen kajuutassa. Hän asteli heitä kohti, he tulivat esiin yrittäen piiloutua toistensa taakse. Mitä ihmettä, hän ehti ajatella. Mitä täällä oikein on meneillään.
– Pitäisi päästä Pelkosenniemelle, ettekö te ole lähdössä, hän kysyi ja huomaamattaan ojentautui upseerin hahmoonsa. Se yleensä auttoi arvaamattomissa tilanteissa. Henkilökunnassa oli paljon sodan käyneitä, jota asettuivat sota-ajalta tuttuun kuuntelu- ja tottelemisasentoon. Vilkuilua.
– Kapteeni on sairastunut. Ei voida lähteä, etummainen ryhdistäytyi.
– No mutta. Sinne on nyt päästävä. Kuka teistä tuntee joella olevat karit, hän kysyi ja antoi katseensa pyyhkiä miehestä toiseen ja takaisinkin. Yksi miehistä nosti kätensä.
– Sinä ohjaat laivaa Pelkosenniemelle, hän määräsi helpottuneena.
Lähtövalmistelut aloitettiin terhakkaasti. Koko henkilökunta velloi touhuissaan ja niin irrottauduttiin laiturista. Hän jäi seisomaan hinaajan takaosaan. Kulku oli tasaista, oli niin tyyntä.
Kemijärven taajama pienentyi hänen näkökentässään, uusi kirkontorni ylimmäisenä. Hän ei väsynyt katselemasta sen uljasta profiilia.
Kirkko valmistui muutama vuosi sitten saksalaisten polttaman puisen noin satavuotiaan ristikirkon tilalle. Amerikkalaisten luterilaisten kirkkojen taloudellista tukea siihen tarvittiin. Kellotapuli oli vanha, 1700-luvun lopulta. Siitä kerrottiin, että saksalaisten vetäytyessä sodan loppuvaiheessa oveen oli isketty lappu, jossa kiellettiin sitä polttamasta. Nicht brennen. Niinpä kellotapuli säilyi, vaikka suurin osa keskustasta oli savuavina raunioina. Säästyneet rakennukset sitten kemijärveläiset tulivat itse hävittämään seuraavien vuosikymmenten nousuhuumassa. Tapuli tulisi nousemaan otsikoihin muutaman kymmenen vuoden päästä, kun sieltä löydettiin muumioitunut vastasyntyneen ruumis. Puistattava tapahtuma.
Kirkon vieressä rannalla pappilat, uusi ja polttamiselta säästynyt vanha, täydensivät maisemaa. Hän totesi, että niemekkeelle oli satoja vuosia tultu, siitä oli lähdetty ja siihen oli asetuttu. Kemijärven historiallinen hermokeskus.
Sipovaaran pienet talot häipyivät näkyvistä ensimmäisinä. Rautatiesillalla näkyi autoja matkalla keskustaan. Yhdyskunta oli herännyt.
Joen pinta välkkyi sinisenä, heippa hei, aamulla jo tervehdimme. Alkukesän ihanuus, tuore vihreys rannan koivuissa. Kemijoen rantaviivan yläpuolella aaltoili sinisenä vaarojen vyö, ei yhtä tasaista kohtaa. Hän melkein liikuttui luonnon kauneudesta. Oli kesän paras jakso ennen sääskien massaesiintymistä, joka vie hetkittäin täydelliseen epätoivoon. Luonto juuri herännyt elämän riemuun, samoin kuin ihmispolot riuduttavan kaamoksen, kylmyyden ja niukkuuden jälkeen.
Tohmon saaren kohdalla hinaaja seisahtui äkkinäisesti kuin seinään. Raapivan tussauksen äänivyöry kertautui sekunnissa rannoilta takaisin hinaajaan. Veneen etuosa nousi ylös, hän kaatui, sai partaasta kiinni, ei suistunut veteen, mikä onni. Vettä ryöpsähti matalasta peräpäästä hänen jaloilleen. Kajuutasta kuului mölinää. Hinaaja oli aivan vinossa, hän nousi vaivoin ylös, kömpi kajuuttaan.
– Sinähän sanoit, että tiedät karien paikat!
– Tämä oli ensimmäinen, kuului vastaus.
Kemijärven pappilan rantaa 1930-luvulla. Kemijärven kotiseutumuseon kuva, en ole kysynyt lupaa julkaisemiseen… Kuva on siis otettu ennen sotia, saksalaisten polttoja ja Kemijärven vedenpinnan säännöstelyä, novelli kertoo 1950-luvusta
PS. Wordin asetukset eivät välity tänne sivulle enkä osaa niitä laittaa.
Osallistuin Uitto-novellilla Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun. Se ei päässyt palkintosijoille. Uitto julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -julkaisussa noin 10 kirjoituksen joukossa.
Pitkään arvuuttelin lähdenkö vai en. Matka on pitkä, sinne ja takaisin kotiin. Pimeys alkaa vallata päivää jo iltapäivästä ja luntakin viskoo teille, jääksi asti.
Mutta sitten alkoi tehdä mieli lähteä jonnekin. Aamulla suunnata auton nokka pohjoista kohti, radio auki ja maisemat vilisevät. Niinpä ilmoittauduin Lapin kirjallisuusseuran Tekijöiden päivään, joka tänä vuonna järjestettiin Kemijärvellä, entisessä kotikaupungissani. Olen seuran jäsen ja osallistunut kuusi vuotta sitten Kittilässä Tekijöiden päivään, jossa esittelin esikoistani Vuotos-kirjaa.
Satoi vettä. Tihkua, vähän siis, mutta tauotta. Pyyhkijät touhusivat koko päivän. Odottelin lumirajaa ja Vuokatissa se oli. Ihmekös että siellä on niin paljon talviurheiluaktiviteetteja, lunta on. Tosin päivän vesisade oli lumen pintaa laskenut. Mutta valkoista oli.
Sadepisarakatto, jossain Pohjois-Savossa
Matkalla näin lapsiani ja lapsenlapsia. Olipa mukavaa. <3
Seuraava päivä avautui aurinkoisena. Sateesta ei ollut tietoakaan. Poroja alkoi ilmestyä teille. Kuusamontiellä edessä ajavien autojen perävalot loistivat punaisina ja kaartoivat vasemmalle. Pääsin paikalle ja siinäpä poro jökötti jalat harallaan ja nuoli tien pinnasta suolaa, silmät vaan muljahtelivat päässä. Näitä tilanteita oli sitten Lapin puolella tuon tuostakin. Muutoinkin poroja näkyi paljon, osa tien penkalla syömässä ruohoa. Muistelen, että edelliselläkin vierailulla poroja näkyi paljon. Miksi tulevat nyt teille?
Rovaniemellä sitten oli täysi talvi. Valkoista lunta, pikkupakkasta. Pyhällä talvitohinat päällä. Rinteessä tuolihissi kuljetti ihmisiä ylös ja ladut odottivat hiihtäjiä.
Talvi on
Tekijöiden päivä keräsi Kemijärven Kulttuurikeskukseen runsaasti väkeä, laskin yli 60. Osalla maskit, suuremmalla osalla ei. Ilmeisesti paikkakunnan koronatilanne on maltillinen. Minä pidin maskia koko päivän. Ja maskista huolimatta minut tunnistettiin, vaikka olen asunut muualla 20 vuotta, sillä 2002 vuoden alusta muutin Loimaalle. Oli kuin noita 20 vuotta ei olisi ollutkaan, juttu luisti keveästi. Tosin päivitimme elämäntilanteitamme, lapsenlapsia laskimme ja kuvia näyttelimme.
Ohjelmassa oli tärkeimpänä vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneiden lappilaisten esikoiskirjailijoiden haastattelut. Ne toteutettiin hienosti, kun haastattelija vaihtui kirjan aiheen mukaisesti. Tällöin jokainen keskustelu oli erilainen ja mielenkiintoinen. Kahdeksan kirjailijan haastattelu olisi voinut olla puuduttava kokemus, mutta nyt ei ollut.
Kaikista haastatteluista välittyi intohimoinen kiinnostus kirjallisuuteen ja se ilo ja mielihyvä, minkä kirjoittamisesta saa.
Tärkeitä ovat myös he, jotka kirjoja lukevat, saavat elämäänsä näkökulmia, mielipiteitä, lohtua, iloa, surua, yhteenkuuluvuutta. Ilman lukijoita ei olisi kirjojakaan.
E-kirjoista ja äänikirjoista myös puhuttiin. Kuitenkin kaikille meille tärkein on se kirja, jonka otat käteen, haistat, selailet, luet, palaat taaksepäin, suljet illalla kun käyt nukkumaan.
Tosin e-kirjojen ja äänikirjojen käyttö on tuonut uusia kirjallisuuden käyttäjiä. Se on hyvä. Tosin samaan aikaan painettujen kirjojen määrä on vähentynyt.
Hieman tilastoja: Vuonna 2019 kirjamyynti oli euroina 248 milj. (+2 %), josta 9 % sekä e-kirjoja että äänikirjoja. Kirjoista 58 % oli e- ja äänikirjojen osuus ja 40 % kirja-kirjoja. Kirjailijan kannalta hankalaa on se, että korvaus e- ja äänikirjoista on noin 65 senttiä, kun painetusta saa noin 3 e.
Kustantajan puheenvuorossa Matti Ylipiessa kertoi, että runokirjoja ja novelleja, etenkin novellikokoelmia ei juuri oteta kustannettavaksi. Ei mene kaupaksi. Eniten menee sotakirjoja ja omaelämänkertoja. Että sillä lailla. Sitä on tullut julkaistua noita marginaalin kirjoja… Novellikokoelmia julkaistaan vain nimeä saaneiden romaanikirjailijoiden välitöinä. Eli ainoastaan pitkät tekstit, romaanit menevät kaupaksi.
Haastatellut kirjoittajat, ympäri Lappia. Takaa vasemmalta Laura Torvinen Torniosta (Kummitustarinoita), Posiolta Höyryhatut (Nämä värit eivät ole tämän maailman), Kirsi Karhu Rovaniemeltä (Unelmalista), Mirjami Hiltunen Kittilästä (Siirin ja Santerin hoviväki), istumassa vasemmalta Kari Tallavaara Pelkosenniemeltä (Moukku), nuori kemijärveläinen runoilija – etunimi ja runokirjan nimi hukassa – Tervola, Tuomo Pirttimaa Kuusamosta (Hete), kirjailija Länsi-Lapista – nimeä en muista, kirjan nimissä oli Kiehisiä. Kunpa olisi ollut luettelo heidän nimistään ja kirjoistaan.Järjestäjät Tuula Luiro ja Pekka Iivari jakoivat haastatelluille muistot Kemijärvestä. Tuula muuten valittiin Lapi Kirjallisuusseuran uudeksi puheenjohtajaksi. Onnea!
Musiikkiopiston oppilaat esittivät musiikkia ja voi, miten taitavia he ovat! Mieleeni muistuivat oppilaskonsertit, joita kävin kuuntelemassa Kemijärvellä asuessani melkein joka kuukausi. Oli hienoa seurata oppilaiden kehittymistä pienistä oppilaista taitaviksi soittajiksi. Muutoinkin Kulttuurikeskuksen sali sai mieleeni vyörymään lukuisia tilaisuuksia, koulutuksia, seminaareja, tapahtumia, näytelmiä (myös itse esiinnyin Tulipunakukassa), konsertteja, Vuotostilaisuuksia… Niitä mahtui kymmenittäin vuosiin 1986-2002. Kulttuurikeskus valmistui vuonna 1986 hienolle paikalle Pöyliöjärven rannalle.
Kulttuurikeskuksen ikkunoista avautuu hieno näköala Pöyliöjärvelle. Tapahtuman kunniaksi lukuisat jätkänkynttilät loimusivat ympärillä.
Tapahtuma oli varsin hyvin järjestetty. Kaikki oli otettu huomioon. Tarjoilut olivat erinomaiset, porokeitto mahdottoman hyvää ja kampanisut pehmeitä ja makoisia. Tunnelma oli käsinkosketeltavan mukava, iloinen ja välitön. Kävin monia keskusteluja muiden osallistujien kanssa. Sain muutaman kirjani myydyksi ja myös vaihdoimme toisten kirjoittajien kanssa kirjojamme. Ostin itse pari kirjaa. Lisäksi annoin näytteen tuotannostani 😉 kemijärveläiselle kirjallisuuden opettajalle.
Täytyy vielä kertoa, että Kemijärvelle on muuttanut nuoria luovia ihmisiä, jotka osallistuvat kulttuurielämään. Kuulinpa lausahduksen, että Kempasta tehdään Kirjoittajien kaupunki. Menestystä hankkeelle!
Lopuksi juttelin pitkään Atrain&Nord -kustantamon (entinen Nordbooks ja Atrain-kustannus yhtyivät) Matti Ylipiessan kanssa. Nordbooks julkaisi syksyllä 2014 Vuotos-kirjani. Olimme pari vuotta sitten yhteydessä Kolmas tanssi –käsikirjoituksestani ja Matti oli siitä silloin kiinnostunut. Kirkenesin residenssivierailulla sitten luovuin koko kirjan kirjoittamisesta, koska mieleni täyttyi ristiriidoista: saako ei-saamelainen kirjoittaa saamelaisten asioista, onko se kulttuurista omimista, yritänkö vaan ratsastaa sillä suosiolla, joka tällä hetkellä on saamelaiskulttuurilla?
Mutta käsikirjoitus ei ole jättänyt minua rauhaan. Jeff, Lewatle ja Neo katsovat kummissaan. Tarina jäi kesken, eikö sitä jatketa….
Matti rohkaisi kirjoittamaan tarinan loppuun ja lähettämään hänelle. Katsotaan sitten uudestaan. Josko tarina päätyisi kirjaksi.
Hyvillä mielin lähdin takaisin Pyhälle. Seitakerossa lepäsin, tein kävelyjä kirpenevässä pakkasilmassa ja ihailin edelleen, Seitakeron 26 vuoden jälkeenkin, läheisiä maisemia. Rinteessä muuten on aika myllerrys, hotellin tasanteelle ja lähirinteeseen rakennetaan runsaasti taloja. Hmmm….
Hotellilla nautin jättirapuja virvoittavan juoman keraOpastuskeskuksessa täytyy aina käydä. Jotain uutta joka kerralla. Nuo kun oppisi…
Ensin oli Runomankeli vuosina 2016-17. Suomi täytti 100 vuotta ja runoja syntyi kotomaasta ja kotiseudusta, savisesta maaperästä ja tunnelmasta. Runokokoelma Runotuulen mankeloimaa ilmestyi huhtikuussa 2017.
Meitä oli kuusi: Kari Helin, minä Pirkko Hyvönen, Anna-Liisa Kastio, Sirkka Lukka, Virpi Pakkanen ja Kerkko Vihava. Opettajana ja ohjaajana oli Loimaan työväenopiston monen kuukauden kurssilla Mirkka Mattheiszen. Mirkka, Kerkko, Sirkka ja Pirkko, kyllä me naurettiin sodanjälkeisen elämänmenon vahvoja konsonanttinimiä. No jaa, Mirkka nyt on ihan eri sukupolvea.
Porukka hitsautui niin kiinteästi yhteen, että mankeli jatkoi toimintaansa. Mankeli-nimityksen keksi alunperin Liisa. Toimme nimittäin runojamme ryhmän arvioitavaksi ja paranneltavaksi, siitä tuo mankeli- nimitys.
Työväenopisto järjesti viikonlopun kestäneen Novelli-kurssin keväällä 2018. Mankelilaiset osallistuivat kurssille sekä lisäksi porukkaan tuli kaarinalainen Maritta Västilä. Marittaan Pirkko oli tutustunut ulkomailla ja erinäisten sattumien vuoksi ilmeni yhteinen kiinnostus kirjoittamiseen.
Talvesta 2019 alkaen jatkoimme tapaamisiamme nyt Loimaan pääkirjaston Elers-huoneessa. Runot oli mankeloitu Sarka-museon kokoustilassa, josta oli huimaava näköala loimaalaiselle mielenmaisemalle, pellolle. Sarka kun oli Työväenopiston yhteistyökumppani. Yhteistyökumppaniksi tuli nyt Loimaan kirjasto.
Ryhmän kokoonpano muuttui hieman. Sirkka Lukka jäi pois ja tilalle tuli Maritta Västilä.
Kokoonnuimme Elers-huoneessa kuukausittain ja päädyimme työstämään novellikokoelmaa. Runomankelista tuli Novellimankeli.
Emme pitäneet kiirettä. Kirjoitimme tekstejämme runsaan vuoden. Kaikki otettiin mukaan ja näin syntyi monipuolinen novellikokoelma. Karin Karlsson on pisin, noin 30 sivua. Osa novelleista on lyhyitä, muutaman rivin tiiviitä paketteja, jotka avautuvat lukijalle miettimisen jälkeen – tai sitten ei. Oli mielenkiintoista kuulla, miten eri tavalla nämä lyhyet modernit novellit avautuivat eri lukijoille. Novellin määritelmä kun on muuttunut siitä klassisesta muodosta, johon on totuttu.
Keväällä 2020 kirjoituksia alettiin muuttaa taittokuntoon. Pirkko teki tämän työn. Kari teki kansihahmotelmia ja valitsimme kirjan kanneksi shakkilaudan, jolla kuusi hahmoa katselee eri suuntiin.
Nimeä olimme miettineet pitkin matkaa. Lopulta Liisan keksimä Kuoriutumisia valittiin kirjan nimeksi, vaikka se alunperin oli ollut Liisan viimeisen novellin nimi.
Novelleja oli kertynyt 108, kaikki syntyneet otettiin mukaan ja sivuja kirjaan tuli yli 330. Tallinnan kirjapainon kanssa tehtiin painosopimus elokuulle 2020.
Emme edes harkinneet yrittävämme hankkia kirjalle kustantamoa. Aikaa olisi tuhrautunut eikä myönteistä tulosta ollut realistista odottaa. Jotenkin tuntuu, että kirjoittajalla pitää olla nimeä valmiiksi eli jonkinlaisen kuuluisuuden kirjat otetaan kustantamojen listoille. Tai sitten tekstin pitää olla todella erikoinen. Myös ikä vaikuttaa. Olemme eläkeläisiä eikä se ole tässä yhteydessä mikään meriitti.
Sitä paitsi kokoelmakirjat eivät ole suosittuja, antologia-sana on melkein kirosana. Niinpä me puhumme novellikokoelmasta.
Me mankelilaiset pidämme kirjoittamisesta. On nautinto saada ajatuksensa sanoiksi. ”Joskus sitä ihan itsekin liikuttuu omasta tekstistään”, sanoi Jaakolan Pirkko kerran. Se on ihan totta. Kun saa sanat mieleiseensä järjestykseen, sitä nautintoa ei voi mihinkään muuhun verrata. Tai ehkä kuvataiteilija tuntee samoin saatuaan maalauksensa valmiiksi. Tai näyttelijä onnistuneen roolisuorituksen jälkeen.
Kirjoittaminen on harrastuksemme. Ryhmämme on hiutunut yhteen. ”Näitä runoja ei olisi syntynyt ilman tätä porukkaa”, kuten Kari sanoi. Eikä näitä novelleja.
Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen oli syksyllä 10.10.2020 juuri siinä vaiheessa, kun koronaepidemia alkoi liukua toiseen aaltoon. Keväällä olimme kokoontumisrajoitusten vuoksi pitäneet nettipalavereja. Onneksi olimme kirjoituksissa jo niin pitkällä, ettei kovin pitkiä istuntoja enää tarvittu. No jaa, kyllä siinä neljä tuntia vierähti uuden tekniikan välityksellä.
Olimme julkistamistilaisuudessa maskit päässä, siihen aikaan niitä alettiin pitää laajemmin. Tätä kirjoitettaessa maskit ovat aina kasvoilla yleisille paikoille mentäessä ja kouluissakin keväällä. Mieleen hiipii, voimmeko luopua niistä jossain vaiheessa… Japanissa kun niitä näki jo ennen koronaepidemiaa. Se hyvä puoli on, että flunssat ja nuhat ovat olleet poissa tämän koroaepidemian aikana, kun hygienia on korostunut, halaukset loppuneet ja tapaamiset vähentyneet.
Novellikokoelman myyntiin koronaepidemia iski säälittä. Emme päässeet osaksi joulumarkkinoita emmekä erinäisiin kohtaamisiin, joissa kirjaa olisi voinut kaupata.
Kirjasta on tehty sähkökirja, mutta siitä kirjamerestä on tuntemattomien kirjoittajien kirjan vaivalloista nousta näkyviin. Mutta siellä Kuoriutumisia on, samoin kuin kirjastojen hyllyillä, kauppojen valikoimissa ja Kirjavälityksessä. Myös kirjoittajilla on kirjoja jäljellä. Jos vaikka kiinnostut lukemaan.
Pidimme helteisessä, jopa tukalassa säässä Novellimankelin päättäjäidet meillä. Aurinko paistoi niin säälittä, että oli laitettava seinäaurinkosuojaa. Seuraavana päivänä riehuikin ukkosmyrsky, joten ajoitus oli täydellinen.
Olemme tyytyväisiä Novellimankeliin. Saimme kirjoittaa, saimme tukea, saimme neuvoja. Tutustuimme yhä syvemmin toisiimme tekstiemme välityksellä. Saimme kirjan aikaiseksi. Se säilyy muistona tuosta puolestatoista vuodesta.
Novellimankelin porukka viime hetkillään. Vielä pidettiin viimeinen kokous ja kerättiin kokemukset yhteen.Novellimankeli on paketissa.Kiitos Novellimankeli! Eläköön Kirjamankeli!
Päätimme jatkaa mankelia. Loistomasiina, sanoi Mirkka. Niinpä elokuusta alkaen jatkuu Kirjamankeli ja kirjoittamisen nautinto. Saapi nähdä mitä siinä syntyy!
Olen lukenut: Erling Kagge: Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni ja Ville-Juhani Sutinen: Likaista lunta
Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!
Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.
Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen. Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.
Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.
Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.
Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.
Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta kertaa.
Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.
Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.
Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!
Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!
Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.
Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.
Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.
Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.
PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.
Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.
Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.
Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen. Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.
Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.
Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…
Rusakon jälkiä näkyykin pihan lumessa joka aamu lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.
Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.
Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.
Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.
Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole näkynyt.
Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.
Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.
Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.
Juna oli perillä varttia vaille 11. Asemalaituri hypähti vastaan, mies meinasi kaatua. Polvet notkahtivat, kädet lennähtivät taskuista tasapainoa etsimään. Päässä humisi, asemarakennus keikkui hetken ja hitaasti asettui sijalleen. Mies päätti kävellä. Kädet uudelleen taskuihin. Aikaa oli riittävästi.
Haalea syysaurinko lämmitti yllättävän paljon, latasi hitaasti keveyttä mieheen. Mieliala nousi joka askeleella. Hän väisteli vastaantulijoita.
Liikkeen ikkunat olivat mustat. Koukeroiset kullatut kirjaimet syöksähtivät esiin tummasta alustasta. Punaiset liekit ympäröivät tekstiä. Mies astui ovesta sisään. Outo haju leijui vastaan. Vahva jytinä vyöryi kaiuttimista. Mustaa metallia. Verhon takaa ilmestyi iso kaljupäinen pitkäpartainen mies. Metallia oli hänellä edessä ja takana, vaatteissa, nenässä, huulissa, korvissa useita.
– Ka sää tulit. Oota hetki.
Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle, silmät vilistivät seiniä peittäviä kuvia, isoja, pieniä, värillisiä, mustavalkoisia, pelottavia ja mitäänsanomattomia.
Verhon takaa kuului matalaa puhetta, kilahduksia, kahahduksia, surinaa, naurun hyrinää, voihkaisu. Verho vedettiin sivuun. Nainen tuli takahuoneesta myymälään, kasvot hehkuivat punaisina. Musta tukka oli sekaisena liimautunut kasvoille. Silmät kiilsivät, kyyneleitäkö. Kassakone kilahti, pankkikortti koneeseen, myyjän ja ostajan akti päättyi.
Miestä jännitti. Viikkoja kestänyt paha mieli, musta suru, pohjaton kaivo, hävisivät kuin iskusta uuden tunnetilan tieltä. Jotenkin kummallisesti mies tunsi kohoavansa samalla kun päältä valui ahdistuksen tumma raskas kaapu.
– Tuu tänne, kaljupää kutsui ja piti verhoa sivussa.
Mies siirtyi takahuoneeseen. Outo tuoksu voimistui ja nosti kurkkuun möykyn. Mies nielaisi ja kääntyi kaljupäätä kohti.
– Ootko ajatellut asian valmiiksi?
– Juu, olen harkinnut tätä pitkään ja hartaasti. Tämä täytyy tehdä. Tässä kuva ja tekstit, mies rapisteli rintataskustaan paperin, oikoi taitteet, katsoi lappusta. Silmät kostuivat, nielaisu. Haavoitettu katse välähti peittyen päättäväisyyteen. Antoi paperin kuin suuren aarteen. Kaljupää katsoi sitä, silmät liukuivat pitkin poikin paperia. Mietti.
– Kyllä tämä käy. Siihen vaan pötköttämään. Riisu ensin.
Mies riisui farkkutakin, laittoi sen tuolin karmille, veti mustan paidan päänsä ylitse ja asettui selälleen tatuointipöydälle.
