Joessa hyhmälautat lipuvat alajuoksua kohti juuri vastarannan varjon ja taivaan kuvajaisen yhtymäkohtassa. Mustarastas kävi ruokintapaikalla parinkymmenen tiaisen kanssa. Ne tulivat nyt, kun ilma on pakkasella. Kas, käpytikka yrittää pitkällä nokallaan siemeniä ruokintapöntön sisästä. Mielessä ailahtaa lämmin tuulaus. Pikkupoikani tekemä punainen pönttö on vieläkin tarpeellinen.
Kyllä he siellä ovat, pikkulinnut, maastoutuneina. Ikkunalaudalla riekko ja karhu – toisen poikani tekemä – juttelevat hiljaa tupasvillojen yli.
Kävin kävelemässä pihalla ja puutarhassa pari päivää sitten eka kertaa leikkauksen jälkeen. Pehmeä sammal on verhonnut koko puutarhan, nurmikosta ei ole jälkeäkään. Sammalikko hehkui uhkean vihreänä, samoin kuin naapurin syysviljapelto.
Keppi painuu sammaleeseen, mihin jää hauska pyöreä jälki. Katson taaksepäin. Siksakkiset pyöreät painaumat kertovat reittini puutarhan läpi. Puut uinuvat talviunta, pensaat kuorsaavat hiljaa ja uneksivat ensi kesän vadelmista, viinimarjoista, mustikoista, tyrneistä. Seisoessa tunnen, kun kylmä tunkeutuu kumilipposen pohjan läpi. On se talvi kuitenkin läsnä.
Kun käännyin takaisin taloa kohti, valtava yli parinkymmenen variksen parvi leuhotti vaakkuen ylitseni naapurin puiden latvoihin. Kevään tuojat! Varikset muuttavat yleensä muutama sata kilometriä etelämmäs ja helmikuussa palaavat tänne Loimaalle. Samassa kirpeä knaak knaak knaak läheni ja vielä suurempi naakkaparvi seurasi variksia. Jäin miettimään niiden kohtaamista. Olivatko sovussa, ajoivatko toisiaan takaa, onko molemmille sijansa ympäristössä?
Muutama vuosi sitten tein puiden kevätleikkaukset helmikuussa. Parina viime vuonna olemme tähän aikaan hiihtäneet joella helmi-maaliskuun. Onneksi kävin suksilla joulunaikaan Pyhällä. Miten kaukaiselta se tuntuukaan.
Jaa, että miten toipuminen. Hidasta se on. Päivä kerrallaan. Suuri etappi oli, kun sain perjantaina hakaset pois. Eivät haavat kiristä enää niin paljoa. Kun vielä haavat umpeutuvat kokonaan, voi jumppaliikkeitä tehdä huolettomammin. Ja jumppaa on melkein tauotta: kolme kertaa päivässä, 3 kertaa 10 toistoa kerrallaan, liikkeitä parikymmentä, kummallakin jalalla. Mielessä häilyy kuitenkin koko ajan, että teenkö tarpeeksi ja oikein. Välillä on tehnyt niin kipeää, ettei kolmea kertaa päivässä ole sarjaa voinut tehdä. Toinen mietityttävä asia on kipulääkkeiden syönti. Syönkö liikaa vai mikä on sopiva määrä. Kipua ei saisi päästää valloilleenkaan.
Keltasirkkuparvi tuli syömään pikkuvarpusten kanssa! Onpa kivaa!
Helmikuinen päivä alkaa vaipua mailleen. Kauempana pelloilla on auringonpaiste vielä voimissaan. Pihalla varjot oikovat peittojaan vaivihkaa. Valon ja pimeyden ikuinen vuoropuhelu.
Nyt lähden lämmittämään saunaa ja teen kuten Eeva Kilpi kertoo:
(Huomenna) minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen.
Kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihailen kehoani.
Sinä pieni, urhea, nainen,
niin luotan sinuun.
Eilen kirjoitin tuon yllä olevan. Tekniset ongelmat estivät kuvien siirtämisen, tänään sekin onnistui.
Kävin saunassa. Ensimmäinen 10 minuuttia oli autuaallista. Pitkällään leppeässä lämmössä lauteilla – kun sinne ensin pääsin kapuamaan – jalat nostettuina seinälle. Nilkkojen hienoinen turvotus hävisi. Mutta sitten tuli huono olo. Tuntui polvissa pahalta. Kuin teräs-titaaniklimpit olisivat kirkuen reagoineet lämpöön. Nousin istumaan, valelin jalkoja kylmällä vedellä, ei auttanut. Niinpä pesin itseni huonovointisuuden lisääntyessä ja kömmin nukkumaan. Saunomislupa oli kyllä, mutta en taidakaan olla niin hyvässä kunnossa kuin luulin. Sigh.
Tein äsken taas kierroksen puutarhassa. Hienoinen lumipeite oli kuorruttanut sammalikon. Joessa rantojen jäänauhat kurkottuivat valkoisina toisiaan kohti. Talven tuntu.
Hetkeksi muistutus millaista on valkoisuus
Olen lukenut Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Katso Luettua -sivu.
Kolme vuotta sitten sain nauttia tämän keltaisen orkidean runsaasta kukinnasta. Nyt sitä ei enää ole. Mutta oli.
Onpa ollut taas loimaalaista esitystaidetta tarjolla katsojille.
Haaran kyläteatteri on esittänyt Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi Loimaan saviaarit -näytelmää. Teksti on Pirkko Jaakolan käsialaa ja olipa pirkkomaista mustalla huumorilla ryyditettyä kohtausta toisensa jälkeen. Tosipohjaisia kaikki. Niin iloisesti esitettyinä, että jo sitä iloa oli nautinto katsoa ja kuunnella taitavaa laulantaa. Suuri joukko kaikenikäisiä näyttelijöitä kuljetti tarinaa kohtauksesta toiseen. Osa näyttelijöistä on ollut mukana alusta asti eikä voi kuin ihailla kyläläisten näytelmäinnostusta sekä ohjaaja Laura Kilpiön kekseliäisyyttä ja luomisvoimaa. Laura oli yhdessä Antti Jaakolan kanssa tehnyt loistavan musiikin.
Katsojat reunustavat kolmella puolella näyttelijöitä. Kyläläiset ovat muuten itse rakentaneet koko komean kylätalon talkoilla.
Haaran kyläteatteri on esittänyt näitä näytelmiä useita ja koskaan en ole joutunut pettymään. Mitä vielä onkaan tulossa.
Sunnuntaina kapusin jännittyneenä Loimaan teatterille, missä Laura oli ”harrastuksensa” parissa eli valmistanut Iina Wahlströmin ja Pekka Suhosen kanssa runo-lauluesityksen Metsänpeitto. Olin saanut tietää, että esityksessä on meidän Runotuulen mankeloimaa -runoantologiasta minunkin runoni.
Esiintyjät muuten antavat osan pääsylipputuloista Luonnonperintösäätiölle. Sinne voi tehdä lahjoituksen, jolloin esim. 50 eurolla saa suojeluun sata neliömetriä vanhaa metsää tai 500 neliömetriä luonnontilaista suota. Hieno homma! Lahjoituksen voi tehdä tilille IBAN FI 78 5494 0950 0224 93 tai ostaa tukituotteita verkkokaupassa www.luonnonperintosaatio.fi
Valkoiset tuolit – mustat tuolit – Helena Sinervo
Runoja oli paljon. Välillä lausuttiin, välillä laulettiin, vaihdettiin esiintyjää, välillä musiikkia. Taitavaa esittämistä kaikilla tasoilla ja hyvin rytmitettynä.
Metsään mennään, polku tulee eteen, sitä pitkin, saniaiset kaartuvat, hyväilevät minua kun kuljen yhä syvemmälle, metsän suojaan, turvaan, puiden huminaan, lehvästön peittoon. Metsä sulkeutuu. Peittää. Katoan.
Minun runoistani oli valittu In memoriam. Se oli vähän yllätys, en ollut koko runoa edes muistanut. Kirjoitan sen tähän:
In memoriam Keskustan suuret puut Kalevankadun koivut Seurakuntatalon puiden hämyisät varjot Nordean edustan lehmukset Ja Keskuspuisto mennyttä, puisto mennyttä puiden havina mennyttä lehvästöjen siimes, mennyttä katseiden kohde kun kierrän toria
Mitä me teemme petankkialueella Ranskassa sitä pelataan varjossa, puiden hämyssä Aurinko saa leikkiä viherhiukkasten kanssa
Suuret puut upottavat juurensa suuriin sydämiin sanatonta viestiä sivistyksestä Pienet sydämet päräyttävät moottorisahan
Kun muutin Loimaalle 17 vuotta sitten, ihastuin keskustan suuriin puihin. Suuret puut ovat kaikkein rakkain kasviryhmäni. Ehkä tämä rakkaus johtuu lapsuuteni vuosista Linnankatu kolmessa Aurajoen rannalla pääkirjaston vieressä. Isojen lehmusten siimeksessä leikimme, juoksentelimme, hypimme, katsoimme Tuomiokirkon edustalla näyteltyä Jokamies -näytelmää.
Kirjaston ympäriltä aiottiin kaataa 70 puuta. Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoon ja koppeihin niin runsaasti mielipiteitään kaatosuunnitelmista, että kaupunki pyörsi päätöksensä. Niinpä tämä puu sai jatkaa elämäänsä ja ihastuttaa graafisilla muodoillaan meitä vieläkin.
Olen lukenut paljon kirjoja, Oksasta, Lundánia ja monta Verrosta, katso Luettua ja käynyt elokuvissa eli L-kinossa, katso Elokuvat.
Kirjoitin uusiksi yhden novellin, jota olemme Novellimankelilaisten kanssa ruotineet Onedrivessä. Perjantaina on kuukausitapaamisemme. Se tekee taas niin hyvää sielulle, etenkin näinä harmaina marraskuun päivinä. Kuten nuo teatteriesityksetkin. Vuoden päästä on julkkarit pidetty ja tarinamme lähtevät maailmalle.
Olen myös askarrellut. Tekee hyvää saada jotain konkreettista aikaan. Tai sitten ei. Vaan olla, katsoa rauhallisesti ympärilleen, istahtaa. Odottaa uutta päivää, sieltä se tulee, aina.
Kirja syntyy näinkin, tyhjiä sivuja käsin täytettäväksi.
Lokakuun päivät on pinottu harmaina. Muutama enää jäljellä. Olen kirjoitellut novelleja, perjantaina kun oli Novellimankelin kuukausitapaaminen. Mutta vaikeaa on. Tästä harmaudesta on vaikea nostaa mitään.
Mutta onneksi pari meistä oli saanut aikaan aivan valmiilta tuntuvia uusia tekstejä. Aikovat vielä muokata, mutta hyvä teksti on pohjana. Itsellä näistä tämän viikon jutuista yksi neljästä on jotenkin kelvollinen. Muut kolme vaativat vielä paljon työtä. Sigh…
Novellimankelissa teimme aikataulutusta ja vuoden päästä aiomme julkaista. Kevät vielä aikaa kirjoittaa, sitten alkusyksyllä paino ym. juttuja ja marraskuussa julkkarit pääkirjastossa. Tervetuloo!
Nimeä mietimme, pituutta, novellien järjestystä, kansikuvaa… Novellimankelin logo on jo tehty, kiitos Helinin Karin. Ja pitää tietty vielä kirjoittaa uusia ja hioa vanhoja. Meillä on ihana ryhmä! Siis Kari Helin, mä, Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Pirjo Salmela, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Upea porukka!
Kulttuuria kylläkin olen nauttinut. Viikko sitten Metsämaan Kalliohovissa oli tupa täynnä, kun Heli Laaksonen kävi Aurinko -kierroksellaan kertomassa runoista. Aurinko. Porkkana. Vesi.
Laaksonen kertoili elämästään, runoista ja niiden taustoista ja tietenkin luki runoja. Moneen kertaan yleisö sai hörähtää nauruun. Laaksonen on taitava. Kannatti mennä. Ja oli ilo nähdä, että niin moni muukin oli tullut kuuntelemaan Laaksosen kotiseuturakasta ja myönteistä sanomaa.
Heli Laaksonen, iloinen nainen sai kirjoittaa omistuskirjoituksia pitkään
Loimaan teatterin tämän syksyn huipputapaus on Kopit -näytelmä, jonka Sari Äikää-Torkkeli on käsikirjoittanut Loimaan Lehden kopeista eli lukijoiden lähettämistä lyhyistä tekstiviesteistä.
Esitys oli aivan hulvaton! Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä. Kopit antavat kuvan loimaalaisesta sielunmaisemasta parilta viime vvuosikymmeneltä. Kerrassaan hieno kokonaisuus, jossa kaikki repliikit ovat aitoja koppeja. Osan muistin, osa oli aivan uusia minulle. Sari on tehnyt valtavan hienon työn kootessaan kopeista näin hyvän esityksen. Ammattilaisen työtä! Näyttelijätkin olivat hyviä ja mukana oli aivan uusia kasvoja entisten luottonäyttelijöiden lisäksi. Myös ikähaitari oli suuri, mikä on aina hieno asia.
Erityisen hieno oli Valituskuoro, joka on nähtävissä Youtubessa. Valmistaudu nauramaan!
Sunnuntaina oli teatterilla Johnny Cash -konsertti. Soittajina oli nuoria miehiä, jotka ovat Wilenin Hannelen siipien suojassa soitelleet monta vuotta ja nyt viimein soittivat meille muillekin Cashin kantria.
Kantria kantria!
Esityksiä oli kolme, olin viimeisessä. Yleisö poikkesi tavanomaisesta teatteriyleisöstä, koska suurin osa oli MIEHIÄ. Leveälieriset hatut päässä, palttoot niskassa, selät niin leveinä, ettei tällainen hento (?) naisihminen meinannut takaa nähdä mitään. (Lyhyt nyt ainakin.) Mutta musiikki kuului.
Nuoret miehet soittivat kantria Hannelen avustuksella
Oli niin mukava nähdä entisiä oppilaita. Muistan elävästi, kun ysiluokan joululoman jälkeen solisti Kauniston Janne tuli bilsan luokkaan pystypäin, pitkä palttoo helmat liehuen, buutsit kopisten ja rojahti kuninkaana takapenkkiin. Joululomalla oli tapahtunut muodonmuutos, ja kantrimusiikkiharrastuksesta kerrottiin paikallislehdessäkin. Kaksi muutakin solistia esiintyi ja heitä olisi kuunnellut enemmänkin.
Leffassa kävin katsomassa Kari Tapiosta kertovan Olen suomalainen -elokuvan. Siinä vilahti Jaakolan Anttikin antamassa potkut nuorelle Kari Jalkaselle, tämä kun oli pitänyt lauluhommien takia rokulipäivän. Anttia nyt olisi katsellut enemmänkin.
Elokuva kertoi Kari Tapion elämäntarinan. Kuulin tuttavani kommentin, joka ei tykännyt viinan juonnin kuvauksesta, kai Kari Tapiossa muitakin elementtejä oli, ne jäivät nyt sivuun. Mutta aika oli sellainen. Viinan kanssa läträttiin eri tavalla kuin nykyään. Juicesta kertova elokuva sai samantyyppistä kommentointia, kun keskittyi Juicen alkoholismin kuvaukseen.
No, ne ovat käsikirjoittajan valitsemia näkökulmia. Mitä siihen nyt voi sanoa. Kari Tapio kuitenkin nousi vaimon vahvan persoonan ja perheen avulla ja elämän loppupuoli oli tasapainoinen – tämän käsityksen elokuvasta sai.
Onneksi aika on muuttunut alkoholin käytön suhteen.
Olen lueskellut Tóibínia ja Verrosta, katso Luettua.
Verannan ikkunalla ihastelen kauniita kasvun ihmeitä näin ennen pimeyttä ja talvilepoa. Ystävältäni saatu kaktus kukkii niin runsaasti, että henki salpautuu. Sen kanssa punaisia kukkia työntää jo ties monettako vuotta pikkusyklaami.
Rookley-pelargonia vielä kukkii, samoin kuin taustallä näkyvä Ruissalon puutarhasta hankittu samettilehtinen kukka, nimi on häipynyt syvälle melen sopukoihin.Tässä tämä ihana samettilehtinen kukka, miten se tähän aikaan jaksaa kukkia työntää… Kukka muistuttaa soilikkia, mutta lehdet ovat aivan erilaiset.
Sunnuntaina Suomen Kuunnelmayhdistys ry järjesti Loimaan kuunnelmapäivän teatterilla. Ja tupa oli täysi, lisätuoleja haalittiin lisää vielä aivan alkuhetkilläkin. Esitystaiteet ovat todella hurjassa nousukiidossa Loimaalla. Mieleeni tuli, että kuunnelmani Mylly esityksessä Alastaron vehnämyllyllä oli viime vuonna myös tupa täynnä. Hyvä kuunnelmat!
Teatterin lämpiössä ohjaaja Laura Kilpiö kertoi runsaslukuiselle yleisölle kuunnelman toteutuksesta.
Mutta aihe oli niin herkullinen, nimittäin kirjailija Pirkko Jaakolan kuunnelman Uneksijan ehtoollinen Live-esitys.
Sali pimeni. Esiripun edessä (esiripun toisella puolella Kopit -näytelmän lavasteet valmiina illan esitykseen, Kopit saavat kaksi lisäesitystäkin, kun tähän mennessä kaikki ovat olleet loppuunmyytyjä) istui yhdeksän lukijaa pienten tuikkujen äärellä. Pukeutuneena mustiin. Laura istui soittimineen vasemmalla, Reni oikealla. Sellon hiljaiset soinnut johdattivat kauas Espanjaan, missä samaan lopputulokseen johtavat yhdeksän tapahtumaketjua huipentuivat. Hiljaisuus oli rikkumaton. Silmät saattoi sulkea ja levollisuus levisi jäseniin, vatsaan, päähän. Äänet etenivät aaltoina mielen sopukoihin kertoen vanhaa tarinaa, josta ei yllätyksiä puuttunut. Kerrassaan mielenkiintoinen, syvästi vaikuttava ja sanoilla herkutteleva kokemus.
Väliajan jälkeen ohjaaja Sari Äikää-Torkkeli haastatteli kuunnelman kirjoittajaa Pirkko Jaakolaa. Huomaa Loimaan Lehti -tuolit, jotka mainostivat saman illan riemukasta loimaalaisuuden ylistystä, Kopit -näytelmää. Jaa, eihän mitään näy tuossa, kun kuvan laatu on surkea, takapenkiltä ei parempaa saanut.
Sitten rakastettu Pirkko Jaakola kertoi miten kuunnelma syntyi 1960 -luvun lopulla. Monen käänteen jälkeen kuunnelma sitten tehtiin YLEssä ja Pirkon tie kirjailijuuteen aukesi laveana. Pirkko on kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, mutta myös paljon muuta. Uusin käsikirjoitus Loimaan saviaarit esitetään marraskuussa Haaran kyläteatterissa. Luomisvoima on ehtymätön!
Pirkon jälkeen esiintyivät muusikot (monen muun tekemisen lisäksi) Laura Kilpiö ja Antti Jaakola. He lauloivat mm. iki-ihanan rakastumisen ylistyksen Silmät silmiä, johon Pirkko on tehnyt sanoituksen. Levytyksen tekivät Muksut. Sitä ei voi kyynelehtimättä kuunnella. Otin pätkän Lauran ja Antin esityksestä videolle, mutta sen lisäämisen tähän on teknisesti mahdotonta (ainakin minulle).
Taitava muusikkokaksikko, Laura ja Antti. Kuvan laatu surkea…
Lauran ja Antin yhteistyö jatkuu Haaran kyläteatterissa Loimaan Saviaareissa. Maltan tuskin odottaa…
Yritin lukea Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Lopetin lukemisen 20 sivun jälkeen. Luepa Luettua -sivulta, miksi.
L-kinossa näytettiin maanantaina mielenkiintoinen elokuva Kolme naista, tosin ohjaaja oli antanut elokuvalle nimen Kolmet kasvot, mikä olisi mielestäni ollut paljon parempi (edelleen ihmettelen suuresti, miksi suomennusvaiheessa nimiä vaihdetaan – kääntäjä-tuttavani sanoi, että elokuvien levittäjät määräävät nimet myyvimmiksi 🙁 ). Luepa Elokuvia -sivu.
Luonto loistaa hehkuvana vaipuakseen mustavalkoiseen kaapuun. Näkemään unta, toipumaan kesästä, uneksimaan keväästä, siellä se odottaa.
Syksy on tänä vuonna aikaisessa. Luntakin viskoi perjantaina kylmässä tuulessa. Aamulla oli maa ollut valkoinen. Kukat eivät enää kuki. Monena vuonna tähän aikaan olen kerännyt ison kimpun kukkia sisälle maljakkoon ja kasvihuoneesta kypsiä tomaatteja. Nyt kasvihuoneen versot ovat paleltuneet ja kärrätty kompostiin. Ruska on ollut komea ja yhtaikainen koko maassa, mikä on poikkeuksellista.
Pesuvesi välkehtii syksyn haaleassa valossa. Kasvihuoneen lattialla havaintoesitys sienien lahottajaominaisuuksista. Tämä oranssi yrittää saada ravintoa lattianraosta, mutta säälittä poistin sen ulos.
Pihalla on ollut kaikenlaista tekemistä. Metsästä kävimme poimimassa suppilovahveroita ja kanttarelleja, niitä näyttää tänä syksynä olevan suhtkoht runsaasti.
Pihaltakin löytyi kummallisia vihreitä möllyköitä, ja sieniähän ne olivat. Uusi tuttavuus.
Vihreä uusi tuttavuus kirsikkapuun alla sateen varjossa rengasta teemme kostein hatuin
Olen lukenut kirjoja: Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho, Katri Lipsonin Detroit, Elisabeth Strouthin Kaikki on mahdollista ja Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Olli Jalosen Karatollaakin aloittelin, mutta jätin lukematta loppuun. Miksi, katsopa Luettua -sivu.
L-kinon syksy alkoi. Ensimmäisenä elokuvana oli Manifesto. Olipa mukava nähdä, että katsojien määrä oli lisääntynyt kolmanneksella! Muut elokuvat tänä syksynä ovat Kolme naista, Minä kusama, Happy ending jaClaire Darlingin viimeiset hullutukset. Viisi elokuvaa 20/15 eurolla. Hyvillä penkeillä, pimeässä, isolla valkokankaalla, loistava ääni. Herkeämätön katselukokemus, mitä kotona telkkarin äärellä ei saavuta. Katso Elokuvat -sivu, millaisia elokuvat olivat mielestäni. Siellä on myös näkemykseni Downton Abbeyn kokopitkään elokuvaan.
Superhauska on Loimaan Teatterin Kopit, joka antaa Loimaan lehteen vuosien varrella lähetettyjen koppien muodossa hauskan tarinan loimaalaisuudesta. Esityksiä on vielä kaksi ylimääräistä, menkää ihmeessä katsomaan! Käsikirjoituksen on tehnyt Sari Äikää-Torkkeli, joka myös ohjaa näytelmän. Koko työryhmä on ollut työstämässä käsikirjoitusta ja luvassa on hienoja ja naurattavia kohtauksia. Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä!
Syksyn kulttuuritarjonta näyttää mukavalta. Ei tarvitse lähteä Loimaalta, täällä tapahtuu. Sunnuntaina Kuunnelmapäivät, ensi viikolla Heli Laaksonen Metsämaalla, ensi kuussa Haaran Saviaarit ja mielikuvitusta kutkuttava Metsänpeitto. Tosin Turussa kiehtoisi Bach -konsertti ensi viikolla ja Turun ylioppilasteatterin Poltettu Oranssi. Eeva-Liisa Manner kun on minuun eniten vaikuttanut runoilija… Saapi nähdä, jaksanko sinne asti. Jatkossa kuuluu lisää…
Tammikuussa Jaakola -seura järjestää teatterimatkan Don Juania katsomaan Turkuun ja huhtikuussa mennään katsomaan, miten Ruusuruoska taipuu Tampereen työväenteatterin kellariteatterissa.
Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa… On elinvoimaisesta pahnueesta, tämän sisaruksen omistaja kummipoikani täytti juuri 40 vuotta ja vielä kummatkin röhkivät – ehkä kummipoikakin! 😉
Viikko on kulunut loimaalaisen kulttuurin merkeissä. Perjantaina marssimme Eksyssuolle taas kerran – 12. kerta suolla – kuuntelemaan Jaakolan Pirkon äärimmäisen koskettavaa kuunnelmaa Eksyssuon lapset.
Vuosi vuoden jälkeen runsas sata kuuntelijaa (tänä vuonna 106 viime vuonna 103) kokoontuu yli sadan vuoden takaista tragediaa elämään. Tarinalla on todellisuuspohja, vuonna 1897 suolle menehtyi kaksi lasta. Kun omat lapsenlapset ovat juuri eksyneiden lasten ikäisiä, kuunnelma iski täysillä vyön alle. Taas.
Suomen kuunnelmayhdistyksen puolesta Iina Wahlström lausui tervetulosanat. Istuimme laskevan auringon paisteessa metsäkummulla hiljaisina.Alpo Jaakola rakensi itselleen Eksyssuon saarekkeeseen mökin, joka on nykyään Metsähallituksen hallinnassa. Koko rakennus on taideteos.Yleisö palasi hiljaisena Eksyssuolta.
Suolta kokoonnuttiin Loimaan taidetalolle, juotiin kahvit ja syötiin pullat. Sitten kuunneltiin Jaakolan Pirkon kertomusta kuunnelman synnystä. Radiodraama voitti aikoinaan Tšekkoslovakian kuunnelmafestivaaleilla Pro Bohemia -ykköspalkinnon. Lehtori Marjatta Laurila antoi kattavan katsauksen yli sadan vuoden takaiseen Loimaaseen. Paljon täällä on tapahtunut jo silloin.
Taidetalolla kaksi hurmaavaa leidiä sanaili hyvässä hengessä. Tapahtuman tasoa on kuulemma parasta nostaa, kun tänä vuonna molemmat esiintyjät liikkuvat keppien kanssa…
Seuraavana päivänä jatkettiin Jaakola-teeman kanssa. Loimaan Jaakola -seura ry vietti Jaakola-päivää. Patsaspuistoon kokoonnuttiin taas, tällä kertaa vesikuurojen saattelemana.
Yleisö tunnelmallisessa Alpon ateljeessa
Ohjelmassa oli perinteisten Alpon ja Pirkon sanoittamien laulujen lisäksi runonlausuntaa ja mielenkiintoinen keskustelu siitä, mitä Alpo on keskustelijoille merkinnyt. Päävieraana oli toimittaja Leila Lihtonen, Tuula-Liina Variksen kaksoissisar. Hänellä oli paljon kerrottavaa Alposta ja heidän kohtaamisistaan vuosikymmenien varrelta. Mielikuva Alposta täydentyi mukavasti.
Loimaan taideseura ry:n puheenjohtaja taiteilija Hanna Rautavuori kertoi, miten hän nuorena arasteli Alpoa yhteisissä taidetapahtumissa. Amanuenssi Emilia Heikkilän elämään Alpo on vaikuttanut todella suuresti. Alakoulussa hän oli sanomalehtiviikolla valinnut Alposta kertovan artikkelin vihkoonsa ja piirtänyt kuvan yhdestä Patsaspuiston suuresta veistoksesta, jossa hahmo on kontallaan. Vihko on vieläkin tallella. Opiskeluaikaan Emilia oli kesäisin töissä Patsaspuistossa ja teki taidehistorian gradunsa Alpo Jaakolan taiteesta. Kotiseutuneuvos Raija Kouri oli ollut Alpon kanssa Loimaan kunnan kulttuurilautakunnassa ja vähän pelännytkin Alpoa, mutta oli todennut, että kyseessähän on mukava mies, joka aina välillä kokouksen pitkittyessä nousi kävelemään pöydän ympäri.
Tilaisuus päättyi Laura Kilpiön ja Antti Jaakolan esittämään yllätyskappaleeseen: Lulu on must!
Tämän vuoden Jaakola -päivien esiintyjät. Vasemmalta takaa runoja esittänyt Kaija Joensuu, Loimaan taidesseuran pj taiteilija Hanna Rautavuori, laulaja-muusikko Laura Kilpiö, näyttelijä Antti Jaakola, amanuenssi Emilia Heikkilä ja edessä istumassa toimittaja Leila Lihtonen
Olen lukenut neljä kirjaa: Colm Tóibínin Äitejä ja poikia, Katri Lipsonin Jäätelökauppias, Katri Rauanjoen Lenin-setä ei asu enää täällä ja Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset. Tähän nelikköön mahtui kaksi kirjaa, joiden lukemista en meinannut raaskia jättää kesken. Niinpä istuin vastoin tapojani päivällä ulkona lukemassa.
Kesän loppumista – onko siitä jo melkein kaksi viikkoa – vietimme lapsenlasten kanssa. Hämärtyvässä illassa paistoimme jokirannassa makkaraa, vilkuttelimme ohi ajaville veneilijöille ja sytytimme punaiset lyhdyt riviin jokipenkkaan.
Kesä loppuu, syksy saapuu. Vielä on lämpöä, vihreyttä, veden välkettä ja auringon kiloa.
Kävimme kahtena päivänä muuten Mellilän järvellä uimassa, syyskuussa!
Tänään aamulla linnut visersivät postinhakureissulla. Pikkulinnut olivat kerääntyneet piihapuihin muuttomatkallaan. Mieli siirtyi tuhansia kilometrejä etelämmäs, sinne ne ovat menossa. Antaa syksyn tulla. Haluan kokea taas luonnon hiljaisen kuihtumisen, siirtymisen lepoon, nukahtamisen pehmeiden lumipeittojen alle. Sitä ennen vielä kunnon pesut – koko viikon sadekuurot ovat viskautuneet taivaalta – puhdistuminen, pelkistyminen. Hengityksen huuruaminen, takkia niskaan, kaulaan liinakieppi, lämpimät lapaset ja pipot käyttöön. Mikä hyvä olo syntyykään, kun vilun karkoitus onnistuu lisäämällä villaa päälle.
Vielä runkoruusu innostui kukkimaan elokuun myöhäisen lämpöaalloon innostamana.
Pilvenhattarat purjehtivat taivaalla pohjoista kohti, kuin muumianimaatiossa. Tumma perhonen ylittää ikkunan nopeasti, ensin vasemmalta oikealle, sitten alhaalta ylös. Viuuh, tuuli vinguttaa viulua nurkassa.
Aamulla kaste kasteli kenkäni, kun tein kierroksen puutarhassa haettuani lehden. Aamiaispöytään salaattia, ruohosipulia, tomaattia, omenapuun alta pudonnut omena, sademittarin tarkastus. Ei vettä, mutta jäärä, autoin sen pois. Eläimet aktiivisina. Oravat melskasivat naapurin puiden rungoilla, iso rastasparvi pakeni tuomen uumeista, ruskosammakko oli mennyt kylpyyn vesisaaviin, ei päässyt ponnistamaan pois, vein sen sangossa jokeen. Meillä oli mukava katsekontakti. Talon päädyssä oli paljon mustia isoja sulkia. Joku oli päässyt hengestään, joku oli saanut syötävää.
Tuulen tuoma viileys muistuttaa lähenevästä syksystä. Tällainen kesäkö nyt oli, ohi, niin nopeasti, täynnä odottamatonta, monenlaista ajateltavaa, joka kypsyy vasta myöhemmin.
Olen lukenut novelleja. Kahdestakin syystä. Menen lukemaan Loimaan pääkirjastoon Novellikoukkuun 4.12.2019 ja sinne pitää valita luettavaa – aiheeltaan sopivaa ja sopivan pituista. Lisäksi opiskelen novelleja, koska me Novellimankelissa aiomme julkaista novellejamme ensi vuonna. Eli luin Katherine Mansfieldin novellikokoelman Kanarialintu. Katso Luettua -sivu.
Sunnuntaina olin Loimaan kotiseutumuseossa päivystäjänä. Kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura r.y. ylläpitää museota. Viikolla siellä on kesäoppaat, mutta sunnuntaisin me hallituksen jäsenet kaksi kerrallaan yritämme opastaa katsojia parhaamme mukaan. Koen riittämättömyyttä, koska en ole Loimaalta kotoisin enkä tunne asioita vieläkään, vaikka olen asunut täällä jo 18 vuotta.
Loimaan kotiseutumuseo sijaitsee Kanta-Loimaan kirkon vieressä. Se on vuonna 1855 valmistunut entinen lainajyvästö, jonka Loimaan manttaalikunta luovutti Loimaa-Seuralle museotarkoitukseen 1955.
Museossa on perusnäyttelyn lisäksi joka vuosi vaihtuva teemanäyttely, mm. hääpuvut, kastemekot, nuket, sodan puhdetyöt, Ferraria ja tänä vuonna seudun meijeritoiminta.
Museo on rakennettu läheiseltä Suojastonmäeltä louhituista kivistä. Ne oli tarkoitettu ensin kirkkoon, mutta suunnitelmat muuttuivat ja näin lainajyvästö sai 1,5 m paksut seinät.
Ulkona satoi kaatamalla koko päivän. Vieraita kävi sateesta huolimatta mukavasti koko ajan. Osa oli muualta, osa oli tullut nimenomaan katsomaan meijeriasioita. Vieraiden meijereihin liittyviä muistoja oli mukava kuunnella.
Alakerrassa on meijerinäyttely, mm. 20 min. powerpoint -esitys kaikista meijereistä.
Itselle oli yllätys meijereiden määrä. Niitä oli melkein joka kylällä. Meijereiden kukoituskausi oli yllättävän lyhyt, muutama 10 vuotta 1900-luvulla. Lopettamiseen vaikutti valtiovallan linjaus, jolla karjanhoito ja maidontuotanto keskitettiin Pohjois-Suomeen ja viljan tuotanto etelään. Alkoi olla myös maidon liikatuotantoa ja niinpä Loimaalla valmistettiin emmental-juustoa, joka oli niin hyvää, että sai palkintoja ympäri maailmaa kilpailuissa, mm. Sveitsissä, mikä nyt on varsinainen juustomaa, onhan siellä Emmenthal-maakuntakin. Kunpa saisi maistaa loimaalaista emmentaalia!
Nykyään komeat meijerirakennukset ovat muussa käytössä, yrityksillä ja asuinrakennuksina.
Muistatteko maitopussit! Ne vuotivat, kaatuilivat ja saivat aikaan monenmoista porua.
Itse aloin muistella erilaisia maidonsäilytysmuotoja. 1950- ja 1960 -luvuilla maitoa haettiin joka päivä maitokannullinen, kolme litraa, jonka myyjä mittasi litran mitalla. Silloin ei ollut jääkaappeja, joten ostettiin sen verran kuin päivässä kului.
Tarmolassa Hakapellonkadulla oli 1960 -luvun alkupuolella automaatti, johon maito tuli maitohuoneesta, kannu alle ja painettiin nappia. Sotkua tuli silloinkin, jos painoi väärin ja kannu oli liian pieni. Tähän aikaan meille tuli jääkaappi, joka taisi olla todella mullistava kodinkone. Miten ihmeessä ennen ruokatavarat saatiin säilymään kesäisin?
Sitten maitoa alkoi saada ruskeissa litran pulloissa, sellainen on mulla muistona. Kerma oli pikkupulloissa.
Suomalainen erikoisuus on maitopussit. Ne tulivat käyttöön 1967 ja poistuivat onneksi 1972, sillä niin hankalia ne olivat käytössä. Ne vuotivat, kaatuilivat, vaativat oikeanlaisen kannun.
Suomalainen sodan ja pula-ajan kokenut perheenemäntä sitten säilytti maitopussit, pesi ne, leikkasi kuteeksi ja virkkasi lukemattomia muovimattoja. Eräs näyttelyn kävijä muisti, että virkkuukoukkua piti kastaa öljyyn, jotta virkkaaminen onnistui. Näitä mattoja on vieläkin mökeillä ja varastoissa ja ansaitsevat tulla säilytetyiksi muistona tästä rikkaasta vaiheesta.
Sen jälkeen sitten onkin eletty pahvipakkausten kanssa.
Perjantaina oli Loimaa-Seuran ja seurakunnan järjestämä tapahtuma, jolloin pääsi kiipeämään Kanta-Loimaan kirkon torniin. Kiipeäminen tehtiin pienissä ryhmissä pienen luennon jälkeen. Illalla kuultiin tornista trumpetilla soitettu iltasoitto.
Osallistuin viime vuonna. Laitan tähän kuvia viime vuodelta.
Kaksi ryhmää tuli aivan täyteen ja osa halukkaista jäi odottamaan ensi vuotta. Tämä kuva on viime vuodelta.Suntiot olivat tehneet hyvää työtä turvallisuuden eteen. Huonojalkaisella ja huimaukseen taipuvalla ei torniin ollut asiaa, no meninhän sinne minäkin ja selvisin hengissä.Kirkon sivutorni hohti uudessa peltivaipassaanMaisemahan on kuin Välimeren maista!Auringonkukat alkavat levittää isoja kukintojaan
Kaikki kypsyy. Peltojen väri on muuttunut keltaisen ruskeaksi. Outo pörinä sai tarkastamaan mitä oikein tapahtuu. Traktorihan se siellä veti perässään, oliko äes, en nyt ole mikään maatalousasiantuntija. Puimurit tyhjensivät sisuksistaan toisen traktorin lavalle viljaa. Paikallislehti kertoi, että puinti on todella aikaisessa.
Sen olen havainnut pyöräillessäni, että viljan korret ovat olleet lyhyitä. Laonnutta viljaa ei näy missään. Kuivuus. Nyt taas odotellaan sadetta, onkin luvattu.
Omalla kasvimaalla on tapahtunut. Porkkanoiden harvennus on jäänyt ja ovat kasvaneet sormenpaksuisiksi. Nam nam. Popsi popsi porkkanaa.
Porkkanakimppu ja rakastuneet porkkanat. Jalat toisiinsa kietoutuneet.
Ilmassa on odotusta. Koulut alkavat huomenna. Mieli palaa vuosikymmenien taakse. Sen päivän muistaa aina, sen ensimmäisen koulupäivän. Muistan kyllä paremmin toisen päivän, kun jouduin sisälle pyrkivään vellovaan oppilasmassaan ja melkein polkeuduin muiden jalkoihin. Itku pääsi ja opettaja pelasti minut.
Järviruokografiikkaa ilta-auringossa
Ulkona odottaa marjanpoiminta, viinimarjat varisevat jo maahan, persilja on kuivauskunnossa, omenapuuhun tehtävä kesäleikkaus ja rikkaruohot kitkettävä. Aamuisin lehdenhakureissulla haen salaattia ja tomaattia aamusämpylän päälle. Sain terveisiä, että keväällä jakelemani tomaatintaimet ovat myös tuottaneet hedelmiä. Voi kun kiva.
Metsäänkin on mentävä etsimään mustikkaa ja kanttarelleja.
Metsätie odottaa
Nämä sisähommat, kirjoittamiset, ovat nyt jotenkin takussa. Ensi viikolla kokoontuu Novellimankeli. En ole sinnekään saanut mitään aikaiseksi. Ehkä tarvitaan pimeneviä iltoja, viileitä tuulia, kylmenevää maankamaraa, pihaa, joka on saatettu talvilepoon. Ehkä sitten sanat tulevat, ensin haparoiden, alkavat polveilla, virrata, kasaantua. Helposti. Toivottavasti ne tulevat eivätkä ole jättäneet minua.
Jeff ja Neo katsovat minua edelleen. Jäikö tarinamme kesken. Miksi se jäi kesken. Eikö se jatku. Miksei jatku. Jatka, jatka, jatka. Kyllä sinä osaat.
Olen lukenut Minna Rytisalon Rouva C:n sekä Kari Väänäsen ja Päivi Alasalmen Taivaan tulet, Punainen kukko. Tai itse asiassa jälkimmäisestä luin vaan 56 sivua. Katso Luettua -sivulta, miksi se jäi kesken.
Kymmenisen vuotta sitten pihallani kasvoi kymmeniä erilaisia samettikukkia, kylvöt onnistuivat sinä vuonna. Samettikukat reunustivat kasvipenkkejä oransseina nauhoina. Kukissa kävi kova kuhina. Neitoperhonen oli näyttävimpiä vierailijoita.
Tiistai. Pitäisi sataa, ei sada. Pilvet kerääntyvät miellyttävästi taivaanrantaan, tummaa ja sadetta sisältävää. Valmistelen, kerään astioita, oikein päin pyydystämään pehmeää sadevettä kasvihuoneeseen, vastakylvetylle nurmelle (viemäröinnin aiheuttamien kaivausten jälkitöitä) ja janoisille kukkasille.
Vaan ei sada. Pilvet haihtuvat. Meidän peltoaukeaa sateet kiertävät. Ypäjällä sataa, Mellilässä sataa, kauppalassa sataa. Entinen Loimaan maalaiskunnan ja Loimaan kaupungin raja on todellinen raja, ei sattumalta kartalle vedetty. Monet kerrat olen nähnyt, miten sateen raja on siinä. Kaupunki on saanut niskaansa sankokaupalla vettä, mutta Kauhanojan pellot kärvistelevät kuivuudessa.
Aurinko paistaa. Hiki on kuivunut sisälle tultuani. Oli kiva iltapäivä. Tähän aikaan kaupat haluavat päästä eroon kesäkukista ja niinpä hankin – pelastin – pelargonioita, sinisen patiohortensian ja valtavan ison pikkupetunia-amppelin.
Hortensia saa mieleeni muistumaan mammani, äidin äitini. Hänellä oli pöydällä Säkylässä äitienpäiväkukka, hortensia. Se oli niin komea ja sai pikkutytön mykistymään.
Vaaleanpunainen näyttää olevan kesän 2019 väri meidän pihalla. Voi miten nautin kasvien kanssa puuhailusta.
He nostivat heti kukintonsa pystyyn päästyään yhdessä uuteen purkkiin.Verannan ikkunan alla on uudet muratit ja pelargoniat. Monet vuodet jaksoivat Pansiosta roskiksesta pelastettu maahumala ja Kauppilan puutarhasta ostetut Mårbackan pelargoniat nousta keväisin yhä uudelleen kukoistamaan, mutta nyt kasvuvoima ehtyi ja tuli uudet kukat. Olen mummoiässä ja pelargoniat sopivat niin hyvin minulle.
Välillä istahdin ja katselin miltä ne oikein näyttävät. Olivat pörhistyneet jo heti, mehän tässä riemastumme. Keskustelimme -kukat ja minä – hetken aikaa siitä, miten vielä on kesää ja kasvukautta jäljellä. Hyvällä onnella he selviävät talven yli ja ilostuttavat minua taas ensi kesänä.
Rookley-pelargonia, vanha pelargonia. Ostin viime syksynä Loimaa Seuran Luoteis-Loimaan reissulla nuoren naisen puutarhasta, en nyt millään muista nimeä, P:ltä alkoi. Kaksi muuta kirjavalehtistä eivät kestäneet talven yli, mutta tämä Rookley on kukkinut jo kaksi kuukautta.
Kastelin nurmikonsiemeniä, kukkapenkkejä, avomaankurkkuja, kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Pesin lintupöntöt.
Toisessa pihan pöntössä oli ikävä yllätys. Kurkkasin sinne viime viikolla ja siellä oli liikkumaton tiaisen poikanen. Arvelin sen pelkäävän ja suljin katon. Nyt se oli jo mätänemisen vaiheessa. Mitä sen emolle olikaan tapahtunut. Naapurien kissatko asialla vai viime viikolla joka päivä pihan yläpuolella lennellyt tuulihaukka? Olin tuulihaukasta niin iloinen ja etenkin, kun isossa kuusessa istui toinen, huusi kutsuhuutoa ja toinen tuli sen luo. Voi kun olisivatkin pesineet meidän kuuseen – en tosin tiedä mihin tuulihaukat pesivät. Olen kuullut, että ne ovat lisääntyneet Saviseudulla ja monet tilalliset tekevät niille pesiä latojen seinustoille. Vuotoskirjassakin on muuten tuulihaukka, joka ilmestyi Saarelle ja mökkimme pihalle ihan oikestikin.
No. Sehän on luonnon laki. Syö tai tule syödyksi. Pari kesää sitten pöntöstä kuului taukoamaton siritys ja syksyllä sieltä löytyi päällimmäisenä kolme munaa ja alapuolelta kaksi kuollutta sinitiaisen poikasta. Ne olivat huutaneet silloin heinäkuussa. Ihmettelin, etteivät olleet tulleet ulos, koska sulat olivat aika kehittyneet jo. Surullisuus häivähtää ihmisen mielessä. Millainen on linnun suru, onko sitä? Onko vaan pakahduttava tuska, joka yhtäkkiä häviää ja unohtuu.
Festiva lente, kiirehdi hitaasti, Arvo Pärtin sävellys loppui juuri Faunin iltapäivässä. Miten sekin sattui niin hyvin tähän hetkeen.
Keskiviikko. Illalla jyrähti ja alkoi ukkossade. Vettä tuli kohisemalla, 25 milliä peräti. Suljin ikkunat, pyyhin ikkunalaudat. Katselin joen pintaa, johon pisarat solahtivat viskoen renkaita toisia renkaita vasten. Koko joen vedenpinta oli täynnä pyörylöitä toistensa lomassa.
Aamulla sitten selvisi, että taas oli tullut vettä kellarin lattialle. Nostelin vettyneitä tavaroita, kuivasin niitä ja lattiaa ja vein vettyneet matot ulos. Nyt asiantuntija selvittää mistä oikein on kysymys. Liittyneekö jotenkin uuteen viemäröitiin?
Sisäkasvit kesäsiirtolassa ison kuusen alla. Kaksi amaryllistä ja aralia innostuivat kukkimaan. Ilahduttivat ne nytkin, vaikka joulunaika olisi tietenkin tunteikkaampi. Suihkutin vettä niiden päälle, jotta lintujen valkoiset jätökset liukenivat pois lehdistä.
Viime perjantaina oli Kertunmäen kesäteatterin tämän kesän näytelmän ensi-ilta. Tavallista myöhempään, jotta oli saatu katos ympäristöineen valmiiksi. Loimaallahan on kaksi kesäteatteria aika lähellä toisiaan Niinijoen kylässä, Krekilän myllyn kesäteatteri ja Kertunmäen kesäteatteri. Kumpaankin riittää katsojia.
Olin käynyt katoksen talkoissa muutaman kerran ja vajaassa vuodessa kaikki on saatu valmiiksi. Hyvä kertunmäkiläiset!
Tilaisuus oli ainutlaatuinen. Avauksen suorittivat Loimaan Seudun teatteriyhdistys ry:n puheenjohtaja Jani Hägg ja Loimaan Miina Ulla Kaskiluoto, toinen edustaa nykyteatteria ja toinen sitä mennyttä, kun on ollut mukana jo kesäteatterin alkuvuosina.
Näytelmänä tänä kesänä on Ja Jumala loi naisen. Se oli täysosuma. Kaikki oli hyvää: käsikirjoitus, dramatisointi, ohjaus, näyttelijätyö ja taustatyö. Näyttelijät aivan selvästi tykkäsivät näytellä, ilmassa oli selvää innostusta. Myös yleisön puolella. Ensi-illassa olivat kutsuvieraina ne, jotka olivat tukeneet katoshanketta hankkimalla oman istuimen. Oli laitettu jopa nimikyltti minun penkkini kohdalle 🙂
Tässä he ovat, tämän kesän kertunmäkeläiset näyttelijät, jotka ovat todella hyviä. Huomaa yläreunassa katos!
Kävin metsässä. Kanttarelleja oli, uusissa paikoissa. Sain noin kaksi annosta. Mustikoita jaksoin poimia noin 600 g, suoraan purkkeihin puhtaina. Kansissa on viime vuosien päivämääriä. Mustikat eivät olleet joka paikassa vielä kypsiä. Katsotaan uudelleen näiden helteiden jälkeen.
Kesän ensimmäinen saalis.
Mansikoiden kanssa kävi hassusti. Keväällä uusin kasvustoja, laitoin multaa ja lannoitetta. Mutta se sato. Jotain outoa on tapahtunut, kun marjat ovat pieniä ja käppyräisiä. Onkohan joku hyönteinen vahingoittanut niitä? Satoa on parhaimmillaan tullut melkein 10 kg, nyt muutama sata grammaa. Pitääkö uusia koko kasvusto? No, katson ensi vuoden vielä.
Pieniä ovat. Hyvän makuisia silti.
Kasvihuoneessa tomaatit ovat kasvaneet hurjasti kasvusäkeissä. Muissa purkeissa kasvu on ollut honteloa, vain kaksi kukkaterttua. Kasvusäkkien taimet olen jo latvonut ja alkanut poistaa alalehtiä. Odotan toiveikkaasti, että nämä ennustetut helteet alkavat kypsyttää tomaatteja. Mutta ensi kuukauden puolelle menee.
Aamuisin olen nauttinut lämmenneestä ilmanalasta aamiaisella pihalla. Samalla olen kuunnellut luonnon ääniä. Erikoisia ovat olleet tuulihaukan huudot ja näiden vekkulien seurustelu. Todella kova kiista oli menossa.
Ympäri runkoa niin nopeasti, ettei hidas aamiaisen nauttija pysy perässä. Perheriita? :/
Sain eräältä tutulta kaksi kirjaa, hän konmaritti kirjahyllyään. Toinen oli Kari Väänäsen Taivaan tulet, jota en ole vielä lukenut ja toinen Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen. Jälkimmäiseen tartuin vähän ennakkoluuloisesti, kirja kun on Suuren Suomalaisen kirjakerhon julkaisu vuodelta 1977. Luepa Luettua -sivulta, mitä Sheldonin kirjasta ajattelen.
Kahlasin vaalean vihreässä mustikkavarvustossa kuin rantavedessä. Sääskiparvia pöllähteli yllättyneenä lehtien suojasta, pyörähteli hetken, töni kasvojani ja tuikkasi imukärsänsä suoraan suoneen. Kohtaamisemme poltteli minua pitkään.
Aallot olivat lajitelleet rantaviivaan sormenpään kokoista soraa. Hiekat oli seulottu syvemmälle. Kivien pinnat olivat liukkaat, jalkani luiskahti vaikka astuin niiden päälle varovasti. Vihreä levä leuhahteli kivien ympärillä. Vanha penkki huudahti ilahtuneena ja kutsui luokseen. Jäkälät olivat levittäytyneet lisää. Vedin kädellä penkin päältä havuneulasia. Istahdin. Kosteus tunkeutui heti housujen läpi. Minua seuranneet sääsket istahtivat kasvoilleni tuulesta välittämättä.
Saari katseli minua mietteliäänä. Et nyt sitten tule käymään. Ei se mitään, tässä minä pysyn ja odottelen. Kyllä me vielä kohdataan, makoilet sitten nuotion laidalla, savu kiertelee, syöksähtää ikivanhojen mäntyjen lomasta saaren keskustaan. Heinäkuun lopulla kukkivat lehdokit, ovat levittäytyneet jo kasvustoksi. Tule silloin. Kierrät silittelemässä saaren kärjessä maassa lahoavaa mäntyä, joka suojelee vieläkin poikastaan. Mänty olisi mielissään.
Järvi otti tulvaveden irrottaman kelonrungon syleilyynsä, hellästi siveli, hieroi, yhä uudelleen uudelleen uudelleen. Hioi pois turhat rosot. Sileys hellii kättäni kuin rakkaan hyväily. Vesi muisti poron. Hitaasti poron muoto kuoriutui esiin.
Viime aikoina on luettu useita kirjoja, mutta vain kaksi romaania, Viikilän ja Faulknerin teokset, joista on Luettua -sivulla tekstiä. Muut kirjat ovat liittyneet Kolmas tanssi -kirjan aiheeseen, etenkin Petsamon alueeseen, joka kuului Suomeen 1920-1945. Se toinen käsivarsi.
Kolmas tanssi etsii askelia mieleni sopukoissa. Jeff ja Neo katsovat odottavina. Odotammehan me. Tarinamme täytyy kertoa. Sitten kun olet valmis, sanat tulevat, rakentuvat jonoon, lauseiksi, virkkeiksi, kappaleiksi. Ei mitään kiirettä.
Suomen metsien rhododendron. Suopursu. Huumaava tuoksu leviää tuulenpuuskan mukana. Valkoiset kukinnot täplittävät suot.
