Aihearkisto: Kirjallisuus

Tuli vuotos – vastasatoi ensilumen

Menneellä viikolla satoi ensilumen. Tuli vuotos – vastasatanut uusi lumi, jolloin miehet entisaikaan lähtivät metsälle, kun lumessa näkyivät eläinten jäljet.

Tuohan on ensimmäisen romaanini nimi ja viittaa siihen, että vuotos tarkoittaa montaa asiaa: ensilumen ja suunnitellun tekoallasalueen  lisäksi kohtaa, jossa joki laskee pääuomaan – Vuotosjoki laskee Keminsaarten itäpuolella Kemijokeen. Asioillahan on monta puolta. Me vaan niin helposti takerrumme yhteen ”totuuteen”, vaikka asioiden monipuolinen tiedostaminen laajentaisi näkemystä.

Omalla pihalla olen ihmetellyt jälkien määrää: oravat näyttävät käyttävän reittinään meidän talon päätyä. Samoin naapureiden kissat ovat tassutelleet edestakaisin. Linnut ovat hyppineet portailla ja seinien vierustoilla. Puutarhassa supi on tehnyt jälkinauhansa naapurista naapuriin meidän pihan yli. Luumupuuni kuoli viime talvena mutta juuret työnsivät versoja muutaman metrin päähän. Olin yhden niistä suojannut verkolla uutta puuta varten, mutta verkko oli tiessään (löytyi monen metrin päästä) eikä tainta näkynyt missään. Olipa ollut rusakolle oiva makupala. Joku oli myös piehtaroinut nurmikolla tai sitten tehnyt tarpeensa ja kuopinut lunta pois. Pitäisiköhän laittaa suojaverkkoja nuorimpien puiden ja mustikkapensaan ympärille.

Olen menossa lukemaan Loimaan pääkirjaston Novellikoukkuun ensi kuussa. Viime vuonna olin ensi kertaa, ja yllätys oli miten paljon hommaa novellin valinnassa oli. Suurin hankaluus on, että novellit ovat liian pitkiä luettavaksi. Meitä on kaksi lukijaa eli aikaa kummallakin puoli tuntia. Yleisöpalaute on, että parhaiten jaksaa kuunnella lyhyitä tekstejä. Toinen ongelma on, että en tiedä mitä on luettu aikaisemmin ja kolmas, että suomalaisten kirjailijoiden novellien lukuun pitää saada lupa. Ulkomaisia voi lukea ilman lupaa.  Muut ovat kertoneet, etteivät kustantajat vastaa lukemislupapyyntöihin. Toisaalta tuntuu, että miksi lupa pitää pyytää, kun kyseessä on kirjastossa tapahtuva ilman pääsymaksua tapahtuva tekstin lukeminen. Sehän saattaa toimia vinkkauksena, jolloin kuuntelija haluaa tutustua paremmin luettuun kirjailijaan.

Novellikoukkua varten luin Roald Dahlin novellikokoelman Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä. Katso Luettua – sivu.

Parhaillaan luen Päivi Alasalmen romaania Joenjoen laulu. Se kertoo Saamenmaasta. Olen lukenut vasta muutaman kymmenen sivua, mutta on alkanut vaivata se, että joka sivulla monessa asiassa selostetaan jotain saamelaisten tapaa.

Siinä onkin minulle miettimistä, miten paljon selitetään asioita eli mitkä asiat ylipäätään vaativat selittämistä. Kirjoitin viikolla Kolmanteen tanssiin Jurin muistelua saamelaisten muinaisista muuttoretkistä eli kierrosta vuodenajan mukaan eri paikkoihin asumaan (kevät-, kesä- ja syysasunnot ja talvimuutot). Onko koko muistelus tärkeä ja miten paljon siitä kirjoitan, jotta sormi pystyssä oleva opettaja ei nouse silmien eteen?  Pitää löytää sellainen kerronnan muoto, että opettajavaikutelmaa ei tule. No jätän tekstin paikoilleen ja ratkaisen poistamisen/jättämisen myöhemmin. Itse asiassa Juri vertasi saamelaisten entisiä muuttoretkiä nykyajan mökkeilyyn, Lapin hiihtomatkoihin ja etelän aurinkolomiin. Ehkä tekstin voi jättää…

Palaan Alasalmen kirjaan myöhemmin kun olen lukenut sen kokonaan.

Luin myös pikavauhtia Yrjö Kokon kirjan Poro, joka ilmestyi 1969.

Luepa Luettua -sivulta kommenttini.

Kirjasta on apua Kolmannen tanssin kirjoittamisessa, koska tärkeässä pääosassa on poro.

Tulostin kuvan pojistani aikuisina ja laitoin kehyksiin tuohon ikkunalaudalle. Vertailen heidän kasvojaan. Mitä samanlaista, mitä uutta, mitä omaa. Yhtäläisyyksiä ei arkipäivien nauhassa huomaa, mutta nyt pysäytetystä kuvasta huomaan. Vuosien helminauha liukuu silmieni ohi. Jotenkin jatkuvasti kummastelen, että ne kaikki pitkät vuodet ovat tapahtuneet, vierineet, ohi. Kaikki lukemattomat aamut, illat, välipalat, työkeikat. Ilon ja ristiriitojen hetket. Sanomalehdistä näen heitä, joiden elämä on ollut vuosikymmeniä lyhyempi. Että on saanut elää, kokea tämän kaikki.

 

Illan tullen kiristyvä pakkanen sieppaa ilmasta kosteuden ja levittää sen läpinäkymättömäksi peitteeksi

 

Pakkanen kutoo joelle peittoa

Kävin maanantaina elokuvissa, L-kinon viimeinen elokuva tältä syksyltä: Kosketuksissa. Käy lukemassa L-kino -sivulla miten sen koin.

”Luomisen tuska” on lähtenyt purkautumaan. Sain aikaiseksi muutaman sivun tekstiä. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta on vielä niiiin paljon tehtävää!

Torstaina ajaessani Turku – Helsinki moottoritiellä radiosta tuli Näistä levyistä en luovu -ohjelma. Haastateltavana oli nuori säveltäjä Outi Tarkiainen. Satuin kuulemaan juuri sen mielenkiintoisimman vaiheen: miten hänestä tuli säveltäjä:
– oli jo nelivuotiaana tehnyt omia musiikkikappaleita ja halusi, että kotiin hankitaan piano
– miten tie sitten aukeni
– musiikkiopiston vuosia kestävät perusopinnot – hurraa 1980-luvulla luotu musiikin perusopetusverkosto
– jazzia ensin alkuun, sitten Briteissä nähdyn Lulu-musiikkiteoksen kautta klassiseen musiikkiin ja siellä se oma ilmaisumuoto.

Tarkiainen kertoi myös luomisprosessistaan, mistä löysin paljon yhtäläisyyksiä omaan jaakobinpainiini. Kun Tarkiaisella on sävellysperiodi, hänellä on tarkka päivittäisrutiini. Aamupäivällä aamutoimen ja sitten työt eli säveltäminen. Kesto riippuu työn vaiheesta. Ensin alussa, kun kaikki on yhtä möykkyä, työskentelyperiodi on lyhyt. Voimat hupenevat aika nopeasti, ihan  parissa tunnissa. Haastattelija kysyi mistä sen sitten huomaa, että on parasta lopettaa. No kun ei enää synny, väsyy, uupuu. Silloin on parasta lopettaa siltä päivältä.

Kun työ etenee ja jäsentyy, työskentelyä voi olla tuntikausia, normaalin työpäivän kahdeksan tuntia ja joskus jopa kellon ympäri.

Lopussa selvisi, että Tarkiainen on kotoisin Rovaniemeltä. Hänen mielenmaisemansa on arktinen tundra: ei puita, avaruutta, tunturit pilkottavat maisemaa kehystäen. No ilmankos tuntuu niin tutulta Tarkiaisen maailma!

Kolmas tanssi – kirjoitinkin jo alkuun, että on alkanut jotain syntyä. Löysin vanhoista treenikirjoituksista aivan kelvollisia tekstejä. En tiedä vielä miten niitä käytän, mutta ne tekstit virittivät kirjan rakennepohdiskelun. Rakenne alkoi hahmottua.

Juri, Sammu, Elle, Pieti, Merit merentytär, lohikuningas on vielä vailla nimeä samoin poro… Elle muuttui vanhaksi naiseksi.

Kohtaukset vierivät mielessäni. Alitajunta on hauska juttu. Siellä  muhii, kypsyy, valmistunee. Pulpahtaa.

Sattumalta kuullut muutamat virkkeet saavat merkityksensä tässä ajatusten keitoksessa: pohjoisessa ympäristössä kiehtovat nimenomaan arktisuus, saamelaiset myytit ja niiden yhteydet suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten sukulaiskansojemme myytteihin. Miksei sitten kulttuurien yhteydet maailmanlaajuisesti. Kalliopiirrokset ovat samanlaisia ympäri maailmaa, Afrikassa ja Pohjois-Kalotilla. Ihmisyys siellä on se ydin.

Lähden kohta teatteriin. Loimaan Jaakola -seura ry järjestää matkan Tampereen teatteriin katsomaan Anna Kareninaa. Ensin syömme hyvin ja sitten katsomaan näytelmää. Olen nähnyt Anna Kareninan monta kertaa, teatterissa ja filmiversioina. Kirjankin olen lukenut. Ensin ajattelin, että miksi tämä tuttu juttu. Mutta teatteri on aina erilainen. Ohjaajan ja dramaturgin näkemys, näyttelijöiden panos. Palaan asiaan huomenna eli mitä tänään  illalla koin.

Sininen hetki keskellä päivää

 

 

Nyt olen nähnyt Tampereen teatterin Anna Kareninan. Oli se erilainen kuin aikaisemmin näkemäni. Viimeksi olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa vuonna 2010 unkarilaisohjaaja Andriy Zholdakin version. Se oli todella raju, ja niin hyvä, että kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Pääossassa oli Krista Kosonen. Ehkä parasta teatteria, jota olen nähnyt.

Kun kyseessä oli klassikko, jonka tarina on tuttua tutumpi, korostuivat dramatisoijan ja ohjaajan näkemykset ja toteutus.

Tampereen version dramatisoinnin oli tehnyt Helen Edmundson ja ohjaajana Marika Vapaavuori. Naisnäkökulma oli selvästi näkyvissä. Tarinasta oli otettu esille Annan lisäksi kahden  muun naisen  kohtalot. Miten yleispätevää vielä tänäkin päivänä!

Taikka sitten ei. Onneksi  maailma on mennyt suvaitsevaisempaan suuntaan. Moraaliasiat ovat lieventyneet eikä Annan  kohtalon sinetöinyt lapsen menettäminen isälle ja ympäröivän yhteiskunnan halveksunta enää ajaisi  turvautumaan niin epätoivoisiin ratkaisuihin joihin Anna meni. Tai – onhan näitäkin ikäviä tarinoita vieläkin.

Dramaturgiassa oli hienoja toteutuksia. Lavastus oli hyvin yksinkertainen. Muutamalla esineellä toteutettiin koko tarina. Kohtausten vaihtuminen saatettiin ilmoittaa yhdellä sanalla. Mielenkiintoinen oli loppupuolella kahden pariskunnan yhtaikainen kahden kohtauksen läpivienti, vuorotellen.

Puvut olivat alkuperäisen aikakauden mukaisia. Esitys alkoi hienolla ihmisjoukon liikkumisella musiikin mukaan. Tanssiesityksiä oli aika ajoin. Koko esityksenkin olisi voinut esittää näillä hienoilla tanssikohtauksilla. Koreografina on ollut Miika Riekkinen. Hieno toteutus!

Anna Kareninaa esitti Pia Pilz. Ulkonaisesti Krista Kososen näköinen ja aivan yhtä hyvä näyttelijä. En muista häntä ennen nähneeni, mutta tämän roolin perustella häntä nähdään varmaan enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti mennä. Esityksen jälkeen jonossa kommentti: Oli se ihan  hyvä. Kyllä kansa tietää.

Muuten, kun lähdimme takaisin Loimaalle, maa oli saanut valkoisen peitteen. Ja 95-bensa maksoi Tampereella vain 1,49 e.

Anna Karenina alkaa kohta

Kolmas tanssi

Lapasvarasto on täydentynyt, katsopa aikaisempaan päivitykseen tehty lisäys: Lapasia

Sain myös luetuksi loppuun Josephine Teyn kirjan Ajan tytär, katso Luettua

Muutoin viikko on kulunut miettiessä uutta kirjaani. Se pyörii päässä koko ajan, öitä myöten. Nimikin muuttui: Kolmas tanssi. Saattaapa se muuttua vieläkin, olkoon tuo työnimi.

Onko tämä nyt sitä luomisen tuskaa. Luin aikaisemmin kirjoittamani alun. Osin se on ihan kelvollista tektiä, osin aivan p—aa.  Päässä risteilevät lukemattomat linjaukset suunnattomana möykkynä. Miten tästä eteenpäin. Miten uudistua. Miten jotain merkityksellistä. Mitä tämä kannattaa. Kuka lukee. Ketä kiinnostaa…

Sitten muistin, että käydessäni torstaina Taidetalolla kaksi ihmistä kysyi mitä kirjoittamisilleni kuuluu. Eli voisi päätellä, että kiinnostaa…  Toinen jopa halusi itselleen Vuotoskirjan. Keskustelimme myös Lapista, mistä hän yllättäen onkin kotoisin. Suku ulottuu Länsirajalle, josta on Vuotoskirjassa ja myös itään, josta Kolmas kertoo. Kannustin häntä ja sukuaan kirjoittamaan paperille suvun historiaa. Menneiden muistelu ei ollut vanhempiemme sukupolven mielipuuhaa, ikävät asiat haluttiin painaa unholaan. Mutta niin kauan kuin on joku joka muistaa, kannattaa kerätä tiedot suvun historiaan. Kyllä tulevissa sukupolvissa on heitä, jotka haluaisivat tietää mistä ovat tulleet.

Ehkä pitää vaan aloittaa kirjoittaminen. Kyllä se siitä. Alku aina hankalaa, kuten vanha kansa tietää.

Kolmannen tanssin tapahtumapaikka on Lappi, kuinkas muuten. Siellä olen asunut 23 vuotta ja viettänyt kaksi kesää tutkimushommissa Kevolla ja Pohjois-Norjassa. Graduni nimi on Pohjois-Lapin jäkälien hivenainetaloudesta.

Lappi jäi minuun – ei siitä eroon pääse, enkä haluakaan. Viime vuosina Norjan avarat maisemat ja Jäämeri ovat syöpyneet yhä voimakkaammin mieleeni. Geenianalyysissä perimässäni on skandinaavia 1,6 %, irlantilais-skottilais-walesilaista 4,7% ja eskimo-inuiittia 2,4 % suomalaisuuden lisäksi. Ehkä sieltä tulee kaipaus arktisiin maisemiin.

Taas ensi kesänä menemme mentori-Liisani kanssa Norjaan. Seikkailin netissä ja kun kirjan tapahtuma-alue on kolttien asumaseutu, löysin Kirkenesistä mielenkiintoista tietoa.

Kirkenesissä vaikuttaa taideyhteisö Pikene på broen. Nimi sai minut aivan haltioituneeksi, minuahan opiskeluaikaiset ystäväni kutsuvat Pikeksi. Pikene på broen tarkoittaa Tyttöjä sillalla. Viitannee siihen, että heillä on kulttuuriyhteistyötä Venäjällä asuvien taiteilijoiden kanssa. Mikä onkin kirjanluonnokseni yksi kantavista aiheista, ihmisten yhteys ilman rajoja. Se on ihmiskunnan selviytymisen ehto. Ei rajoja ja eristäytymistä. Luonnonvarojen tasainen jakaminen. Ja tämä ilmastonmuutos, josta minulle luennoitiin jo 1970 -luvulla.

Tästä ei selvitä muutoin kuin ymmärtämällä, että ihmiskunta on yhtä ja etteivät valtioiden rajat merkitse mitään.  Tuntuupa kornilta. Helppoa se on sanoa täällä varakkaassa pohjoismaisessa demokratiassa. Yhteiskuntien eri vaiheet… Tarvitaanko satoja vuosia vai jokin pysäyttävä luonnonkatastrofi, joka tasaa olosuhteet maapallolla. Tai pahimmassa tapauksessa ihmisten itse aiheuttama väestön määrän pienentäminen. Kymmenen miljardia ihmistä on tämänhetkisten käsitysten mukaan maapallon kestokyky. Tähän pyrkimistä tappamalla ennustetaan. Onhan se jo menossa esimerkiksi Syyriassa, Myanmarissa… Luonto itsekin hoitaa asiaa. Syntyvyys laskee, Y-kromosomin koko on pienenemässä, elintavat (tupakointi, päihteet) laskevat hedelmällisyyttä. Syntyvyys on vähenemässä ensin alkuun ns. kehittyneissä maissa.

Näyttääkin siltä, että elintason nousu säätele syntyvyyttä tehokkaasti. Koulutus ja etenkin naisten tietoisuuden lisääminen ovat avainasemassa.

No hoh hoh, menipä synkäksi tämä pohdiskelu. Mutta aika ajoin muistutan itseäni, että vaikka tämä aika mielestäni on niin tärkeä juuri nyt, ihmiskunnan historiassa tämä on vain pieni välähdys.

Aion hakea apurahaa ainakin Nordisk kulturkontakt -ohjelmasta. Löysin myös edullisia majoitusvaihtoehtoja Kirkenesistä.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiosta – Yle ykkönen, paras, ei poppia – ohjelma Katja Ketusta,  hänen uudesta kirjastaan Rose on poissa, joka on Finlandia -palkintoehdokaskin.

Tulipa kuin nyrkki silmään. Ketun aihealue on suunnilleen sama kuin Kolmannessa: maaginen realismi, identiteetin etsintä, muodon muuttaminen, äidin kaipuu lapseen – lapsen äitiin, muisti – mitä muistetaan, millä tavalla muistetaan.

Kettu kertoi myös miten hän pääsee kirjoittamistunnelmaan. Ensimmäisenä tuli eristäytyminen. Tämän koin kirjoittaessani Vuotosta. Mies lähti mökille ja minä pihalle katoksen alle kirjoittamaan. Nyt olen yksin kotona ja kunpa virittäytyisin samaan kirjoitusvirtaan… Metsässä liikkuminen on myös hedelmällistä, se muuttaa havaintotilan, jolloin syntyy uusia oivalluksia.

Eli on vaan tartuttava asiaan. Olen lukenut kymmeniä aihealueeseen kuuluvia kirjoja. Tehnyt niistä muistiinpanoja. Luenpa muistiinpanot uudelleen. Jospa se sekamelska asettuu jonkinlaiseen järjestykseen ja runosuoni alkaa pulputa. Tai oikeammin sanat siirtyä sormien kautta tietokoneen uumeniin.

Ei tästä ajatusten myllerryksestä muuten eroon pääse kuin kirjoittamalla.

Monipuolinen puolitoistaviikkoinen takana

No hei rakas lukijani.
Torstaina piti tehdä tänne tekstiä, mutta en ehtinyt. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet aika hektiset. Joka päivä jotain ohjelmaa, Raisio – Turku – Paimio -akselillakin käyntejä viitenä päivänä.

Mutta nyt tulee kuulumisia.

Ensinnäkin olin elokuvissa. L-kinossa oli vuorossa ranskalainen elokuva Talo meren rannalla. Linkin kautta pääset lukemaan mitä elokuvasta mietin.

Kesän lopulla oli Turun sanomissa lukuvinkki. Siinä oli kaksi Sapon vanhaa dekkaria. Menin kirjahyllylle ja siellähän ylhäältä löytyivät mustien vanhojen Sapojen joukosta kummatkin. Ensiksi luin Margery Allinghamin dekkarin Kuolema kulkee sumussa. Toinen vinkattu oli Josephine Teyn Ajan tytär. Menepä Luettua -sivulle.

Torstaina kävin taas rakastamassani Turun taidemuseossa. Kävin viereistä Pylliä eli Puolalan yhteislyseota ja olen nähnyt kaikki taidemuseon vuosien 1961-69 näyttelyt, joita kävimme kuvistunneilla katsomassa. Kuviksen opettajamme Laila Säilä-Henriksson tiesi kertoa kaikista näyttelyistä ja meitä oli muutama, jotka halusimme kuulla joka sanan.

Alakerrassa oli nyt kolmen Turussa 1900 -luvun alussa vaikuttaneen taiteilijan yhteisnäyttely: Axel Haartman, Ali Munsterhjelm ja Santeri Salokivi.

Myös he rakastivat Turkua. Heidän tauluissaan näkyy tuttuja turkulaismaisemia, jotka ovat yllättävän samanlaisessa tilassa kuin sata vuotta sitten.

Esite sanoo, että ”Haartman, Munsterhjelm ja Salokivi olivat paitsi taiteilijatovereita myös impressionismiin ja jälki-impressionismiin perustuneen leveän värimaalauksen pääedustajat 1900 -luvun alun Turussa. Pariisissa oppimaansa nojautuen taiteilijat taltioivat ympäröivää todellisuutta sosiaalisia näkökohtia unohtamatta.”

Pidin todella näistä tauluista. Tällä tavalla olisin itse halunnut maalata, jos taidot olisivat riittäneet.

Munsterhjelmin taulu Puolalanmäeltä on sadan vuoden takaa – ja samat puut ovat edelleen olemassa vanhojen rakennusten lisäksi
Salokiven varmaankin kuuluisin teos – rohkea aihe sata vuotta sitten

Haartmain teoksista ei tullut otettua kuvaa. Hänen teoksiinsa voi tutustua Naantalissa Casa Haartmanissa, joka on hänen ja vaimonsa alkuperäiskunnossa säilynyt ateljeekoti.

Taidemuseon yläkerta oli remontissa, mutta hissillä pääsi toiseen kerrokseen katsomaan videoteoksia. Olivatpa hyviä!

Jaakko Niemelän Nostalgia kertoo suurten rakennusten murtumisesta ja hajoamisesta, luopumisesta, kaipauksesta, tuhoutumisesta ja loppumisesta. Ihmetyttää, miten video oikein oli kuvattu. Yllättäen video löytyi Youtubesta.

Toinen videoteos oli Mikhail Karikis’n Ain’t got no Fear, jossa oli kuvattu 11-13 -vuotiaiden poikien  kasvamista Kaakkois-Englannin teollistuneilla suomailla Isle of Grainissa.
Murroiän alkuvaihe on hyvin mielenkiintoinen aihe, jota on kuvattukin  monissa filmeissä. Pojat ottivat ympäristön haltuunsa ikäänsä sopivilla keinoilla. Tämäkin löytyi netistä: Ain’t got no fear

Viikko huipentui eilen. Loimaan Kertunmäen kesäteatteri on toiminut 1980 -luvun alusta asti. Pienestä aloitettiin. Vähitellen saatiin pysyvät penkit ja äänentoisto. Lavasteita ja muuta rekvisiittaa kertyi vuosi vuodelta yhä enemmän.
Nyt uusitaan katsomo, saadaan selkänojalliset tuolit ja katos katsomon päälle. Näyttelijät eivät nyt niin katosta tarvitsekaan. Mutta ensin pitää vanha katsomo purkaa ja siihen tarvitaan myös talkootyövoimaa. Rahoitusta saadaan Leader+ -projektista.
Viikonloppuna katsomon penkit siirrettiin jätelavalle.

Arkipäivänä talkoisiin ehtivät vapaaherrattaret ja yksi -herrakin. Jätelava täyttyi tiukkaan pakattulla puurojulla.

Nyt meitä oli mummoja ja yksi pappakin keräämässä rojua, oksia ja  kaikenlaista tarpeetonta jätelavan täyteen.

Mitä maailma olisi ilman mummoja tai pappoja! Entäs Pirkkoja, heitä mahtuu useampi joka sakkiin, yksi jo ehti lähteä. Koska maailma alkaa tarvita uusia Pirkkoja?

Uuden katsomon tieltä kaadettujen puiden oksat tuikkasimme tuleen ja tuijottelimme tulta esi-isiemme malliin.

Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi

Keräilin kaadetuista puista  pudonneita suuria jäkälätuppaita ja asettelin niitä säilyneiden puiden rungoille. Yksi jäkälä kun voi olla kymmeniä vuosia vanha…

Olen vanha. Paljon nähnyt ja kuunnellut, teatteria kesäisin, koko Kertunmäen historian. Naurut, hyytävät hiljaisuudet, surutkin, erän heinäpellossa kieriskelyn. Nyt sumuisena syyspäivänä ympärillä mummoenergiaa, talkoota, uutta teatteriin.

Luettua

Tervetuloa tutustumaan ajatuksiini lukemistani kirjoista. Lista täydentyy ajan mittaan, joten voit palata sivulle myöhemmin.

Uusin luettu/ uusimmat luetut:

Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

pikalinkit viime aikoina lukemiini kirjoihin aakkosjärjestyksessä. Linkkien jälkeen kerron lukutottumuksistani ja alimpana kirjat lukemisjärjestyksessä, viimeksi luettu ensimmäisenä.

Akola Lauri. Johannes

Alasalmi Päivi. Joenjoen laulu

Dahl Roald. Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

Fagerholm Monika, Johnson Martin: Meri

Faulkner William. Rosvot

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Ferrante Elena. Amalian rakkaus

Ferrante Elena. Hylkäämisen päivät

Ferrante Elena.Tyttären varjo

Ferrante Elena. Uuden nimen tarinaNuoruus, Napoli-sarjan toinen osa

Ferrante Elena. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Napoli-sarjan kolmas osa

Ferrante Elena. Kadonneen lapsen tarina, Kypsyys – vanhuus, Napoli-sarjan neljäs osa

Harari Yuval Noah. 21 oppituntia maailman tilasta

Halldinger Eva. Ihania naisia pikkumustissa

Hamid Moshin.  Exit West

Harstad Johan. Ambulanssi

Hartman Patricia. Hope Riverin kätilö

Hawley Noah. Ennen syöksyä

Heino Jyrki. Kelmit

Heino Jyrki. Kello

Heino Jyrki. Kellari

Hihnavaara Lauri. Pökkilöhaukka

Hiltunen Pekka. Onni

Pekka Hiltunen. Sysipimeää

Häkämies Kari. Poliittinen ruumis

Härkönen Anna-Leena. Ihan ystävänä sanon

Ingemarsson Kajsa. Keltaisten sitruunoiden ravintola

Into Markku. U

Ishiguro Kazuo. Surullinen pianisti 

Ilon ja kivun kääntöpiiri, Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään, toimittanut Lauri Otonkoski

Ivey Eowyn.  Lumilapsi

 Jaakola Pirkko. Puukansan tarinoita.

Jalonen Olli. Karatolla

Jalonen Olli. Taivaanpallo

Jalonen Olli. Merenpeitto

Jansson Tove. Bulevardi – ja muita kirjoituksia

Katz Sissi: Maxwell Sternin tutkimukset

Kettu Katja. Kätilö

Kettu Katja. Piippuhylly

Kettu Katja. Rose on poissa

Kettu Katja. Yöperhonen

Kinnunen Tommi. Neljäntienristeys

Kinnunen Tommi. Pintti

Knausgård Carl Ove: Talvi

Kokko Yrjö. Poro

Kähkönen Sirpa. Mustat morsiamet

Kähkönen Sirpa. Graniittimies

Heikki Kännö. Sömnö

Sakari Kännö. Souvi

Köngäs Heidi. Dora, Dora

Köngäs Heidi. Sandra

Liksom Rosa: Everstinna

Lindgren Minna. Kuolema ehtoolehdossa

Lindgren Minna. Ehtoolehdon pakolaiset

Lindgren Minna. Ehtoolehdon tuho

Lintunen Maritta. Kirjeitä Suolavuonolta

Lipson Katri. Detroit

Lundán Reko. Rinnakkain

Lundberg Sofia. Punainen osoitekirja

Lundberg Ulla-Lena. Suureen maailmaan

Makine Andreï. Idän sielunmessu

Makine Andreï. Venäläisiä unelmia

Mansfield Katherine. Kanarialintu

McEwan Ian. Kaltaiseni koneet.

Marklund Liza: Punainen susi

Mikta Valdur. Kanttarellin kuuntelun taito

de Maupassant Guy. Leikkivä lempi ja kuoleman varjo

Moriarty Liane. Mustat valkeat valheet

Mäkelä J. Pekka. Hunan

Oksanen Sofi. Baby Jane

Oksanen Sofi. Stalinin lehmät

Park Eva. Viimeisellä rajalla

Rauanjoki Katri. Jonain keväänä herään

Rauanjoki Katri. Lenin -setä ei enää asu täällä

Rhys Jean: Kvartetti

Rytisalo Minna. Lempi

Rytisalo Minna. Rouva C

Sheldon Sidney. Sydänyön tuolla puolen

Skiftesvik Joni. Valkoinen Toyota vei vaimoni

Statovci Pajtim. Kissani Jugoslavia

Statovci Pajtim. Tiranan sydän

Strout Elizabeth. Kaikki on mahdollista

Swärd Anne. Vera

Tapper Harri. Pitkäsuisten suku

Tenetti Tuovi. Maria Garvolia – rikas elämä

Kati. Sukupuu

Tervo Kati. Rapsuta mua

Tey Josephine. Ajan tytär

Tóibín Colm. Brooklyn

Tóibin Colm. Äitejä ja poikia

Tolstoi Leo: Aro ja muita novelleja

Tungal Leelo. Toveri lapsi.

Verronen Maarit. Matka Albaniaan

Verronen Maarit. Kulkureita  ja Unohtajia

Verronen Maarit. Vanhat kuviot

Westö Kjell: Rikinkeltainen taivas

Westö Kjell. Tritonus

Viikilä Jukka. Akvarelleja Engelin kaupungista

Väänänen Kari, Alasalmi Päivi. Taivaan tulet, Punainen kukko

Zafón Carlos Ruiz. Enkelipeli

Luen koko ajan, tai siis joka päivä. Turun sanomat ja Loimaan lehti pitää tilata ja onneksi on aikaa lukea lehdet kunnolla läpi. Menee siihen pari tuntia joka aamupäivä, sudokun ratkaisun kanssa.

Iltaisin sitten luen vuoteessa. En saa unta, ellen ole rauhoittanut mieltäni kirjan kanssa. Joskun nukahdan kirjan ääreen, mutta yleensä kun huomaan etten ole tajunnut mitään edellisestä sivusta, laitan kirjan pois ja rupean nukkumaan.

Illalla lukemisesta seuraa, että kirjan läpi kahlaaminen saattaa kestää pitkän aikaa, viikkoja. Joskus harvoin tulee eteen sellainen opus, joka pitää minut hereillä ja luen kirjan muutamassa illassa. Toinen haitta on, että kun lukeminen jää lyhyeksi, juoneen pääseminen ja ennen kaikkea henkilökavalkaadi ei tahdo jäsentyä. Olenkin ihmetellyt miksi henkilöiden nimet joissakin kirjoissa muistuttavat niin paljon toisiaan, että he sekoittuvat monenkymmenen sivun ajan. Onko tällä jokin tarkoitus? Että tehdään lukutuokio vaivalloiseksi ja tarkuutta vaativaksi? Vai onko vika minun lukutottumuksissani?

Joskus joudun lukemaan kirjan alun uusiksi, koska en millään muista mitä siinä tapahtui. Nämä voivat kylläkin olla minun rajoituksiani eikä kirjailijan taitamattomuutta.

Minulla on aina pino kirjastosta lainattuja kirjoja. Joudun lainoja uusimaan, koska lukutahti on parin kolmen kirjan kuukausivauhtia. Mutta kun käyn kirjastossa, kerään hartaudella pinon, jota sitten setvin monta kuukautta.

Työhuoneeni Lundia-hyllyssä on biologian, maantieteen, Lapin, sukututkimuksen ja monenmoisten käsillä tekemisien kirjoja. Lisäksi valokuva-albumit (onneksi tuli digikuvaus), käsityömateriaalit ym ym

Omassa kirjastossani on paljon kirjoja. Aloitin kirjojen keräämisen 1970 -luvulla hankkimalla peruskirjaston Vammalan kirjakellarista. Samoihin aikoihin hankin Lundian kirjahyllyn, jota siis aloin täyttää. Nyt romaanit, runokirjat, kaunokirjallisuus ym ovat uudessa seinään upotetussa hyllyssä ja Lundiassa on muutakin kuin kirjoja. Mutta kyllä kirjojen määrä lisääntyy koko ajan, joskus puoli metriä vuodessa, nytkin kirjamessuilta 15 cm.
Olen pitänyt ”uudelleenlukemisaikoja,” jolloin olen ottanut hyllystä aikaisemmin lukemiani kirjoja uudelleen. Jännää on, että tuttuuden tunne tulee, mutten kuitenkaan muista mitä on tapahtunut. Joskus kirjan loppu on täysin hämärä.

Niin, luenhan minä sitten vielä lastenkirjoja lapsenlapsilleni. Nautin lukemisesta yhtä paljon kuin he kuuntelusta. Omien lastenin kirjat ovat siirtyneet heille, samoin muilta sukulaislapsilta paljon kirjoja.
Tällä hetkellä suosikkeja ovat  Sven Nordqvistin  Viiru ja Pesonen -kirjat. En ymmärrä miksen niitä ole omille lapsilleni lukenut.
Kestosuosikkeja ovat Kirsi Kunnaksen suomentamat ja runoilemat kirjat, mm. Hanhiemon iloinen lipas  ja Hanhiemon satuaarre. Samoin jotkut kirjat, jotka samassa iässä ovat olleet sekä poikani että hänen poikansa mielikirjoja, joita pitää lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Herra Kuningas, joka sai aikonaan kuvituksestaan Rudolf Koivu -palkinnon. Hauska hetki oli, kun kaksivuotias rupesi ”lukemaan” minulle kirjaa, omasta päästään. Liikutuin!

Oma laatikkonsa on meidän sisarusten vanhoille koulukirjoille, joita en ole yrityksistä huolimatta pystynyt luovuttamaan Koulumuseoon. Kesäjuhlassa kummipoikani, vanhin serkuksista, ilmaisi kiinnostuksensa isänsä vanhoihin koulukirjoihin. Ehkä ensi kesänä vien ne nähtäväksi.                                                                        Sivun alkuun

Listaan alle kirjoja, joita olen lukenut. Viimeisin luettu on ensimmäisenä. Ylhäällä on pikalinkit kirjoihin.

Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimukset oli kummallinen lukukokemus. En millään tajunnut mistä oikein oli kysymys. Henkilöitä oli valtavasti. Kerronta hyppelehti koko ajan henkilöstä toiseen ja paikasta toiseen, New Yorkista Pariisiin, Intian (vai oliko Tyynen) valtameren saarelle tai Liettuaan.

Olisi täytynyt pitää kirjaa henkilöistä, jotta olisi päässyt selvyyteen mitä oikein tapahtui ja miten hieno Katzin kirjoitusrakennelma oikein oli. Välillä oli minämuotoista kerrotaa ja samassa kappaleessa saattoi tapahtua noita siirtymiä niin, että pää meni pyörälle. Aloin epäillä omaa aivokapasiteettiani.

Etenkin aikaisemmin lukemani Ferranten kirjan jälkeen tämä ei iskenyt ollenkaan. Tutustu siihen, jospa sinä tajuatkin mistä oikein oli kysymys.                                                            Sivun alkuun

Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä  on ilmestynyt muutama kuukausi sitten eli lokakuussa  2020. Kirja oli kirjoitettu samalla tyylillä kuin Napoli-sarja eli päähenkilö muistelee teinivuosiaan, kasvamistaan naiseksi, tutustumista seksiin ja irrottautumista vanhemmistaan. Samalla etsitään sitä oman itsen sisintä ja paikkaa maailmassa.

Tykkään tästä Ferranten kirjoitustyylistä. Hän kirjoittaa rönsyilevästi, valtavan pitkiä kappaleita ja vuodatuksia. Mutta ne jaksaa lukea kiinnostuneena, pysyy mukana tunnelmassa eikä ajatus lähde harhailemaan minnekään. Henkilöt tulevat tutuiksi heti alusta alkaen eikä tarvitse selata taaksepäin että mitä ihmettä tämä nyt aikaisemmin tekikään. Eli kerta kaikkiaan hyvä kirjailija.

Ainoa huono puoli on, että luettuaan Ferrantea seuraava käteen sattunut kirja ei tunnu miltään.

Toivottavasti Ferrante kirjoittaa lisää!               Sivun alkuun

Monika Fagerholmin ja Martin Johnsin yhteinen esseekokoelma  Meri on alaotsikoitu Lyyrisiksi esseiksi. Lainasin tämän kirjan aivan tarkoituksella kirjastosta, koska halusin opiskella esseen kirjoittamista ja etenkin lyyrinen essee houkuttaa.

Mutta onpa uusi ja hankala kirjallisuuden muoto. Tuttua ovat olleet tavalliset esseet, joita olen opiskellessa kirjoitellut ja koulussa laittanut oppilaat kirjoittamaan. Eli olen käsittänyt, että essee on nimenomaan jotain tietopuolista tekstiä. Lyyrinen essee oli minulle uutta ja sitä siis on tämä Meri-kirja.

Mutta enpä tiedä opinko mitään. Teksti koostui lyhyistä katkelmista, jotka jollain lailla liittyivät mereen. Paljon oli kirjallisuusviitteitä ja viitteitä muiden ajatuksiin. Niitä sitten pohdittiin.

Eipä mieleeni jäänyt yhtään mitään. En ainakaan oppinut kirjoittamaan lyyrisiä esseitä.                          Sivun alkuun

Tämän Markku Inton kirjan U lainasin kirjastosta, koska Turun Sanomissa oli suositus, jossa suositeltiin kolmea kirjaa. Kirja oli kirjaston varastosta, mistä se nopeasti tuotiin minulle.

Olipa lukukokemus! Lukeminen sattui samaan aikaan, kun siirsin lapsuuden ja nuoruuden kuvia serkkusivuillemme ja siirryin vuosikymmenien takaisiin tunnelmiin niin intensiivisesti, etten yöllä saanut unta.

Tunsin Untsun. Mieleen alkoi pulpahdella monia kohtaamisiamme, Untsun katse, nauru, riemuisa puhe ja etenkin Ajetaan tandemilla -levy – tämä on sisäpiirijuttu.

En tiedä miksen ole aikaisemmin lukenut Untsun kirjoja. Etenkin viimeinen runokirja Haikuvia – Ukkokodin pieniä runoja on kuulemma mahdottoman hyvä, pitää se etsiä seuraavaksi.

U on kirjoitettu 1980-luvun alussa. Silloin Untsu oli jo kesyyntynyt Kaupunginkirjaston musiikkiosastolle töihin. ”Eihän koko elämäänsä voi olla underground-mies”.

Etsin kirjasta yhtymäkohtia menneisyyteen, mutta en niitä aivan suoranaisesti löytänyt. Kirja pohjaa varmasti tapahtuneeseen, Talvisota 1939-40 -liikkeeseen ja bändiin,  Aamuruskoonkin viitataan ja taitaa Hämeenportti olla se kapakka, johon mentiin. Nimet on niin muutettu, etten niitä osannut yhdistää henkilöihin. Badding ja M.A. Numminen ovat mukana omilla nimillään. No, Jarkko Laine ainakin oli mukana bändissä ja taisi Harro Koskinenkin touhuta mukana.

Teksti on kerta kaikkiaan riemastuttavaa, osin tajunnanvirtaa, osin runoa, mitä mielikuvituksellisempia mielleyhtymiä. Välillä ”tavallista” tekstiä. Riemastuttava on Talvisota 1939-40 -bändin keikkakuvaus Pohjoiseen.

Kerta kaikkiaan virkistävä lukukokemus!       Sivun alkuun

Sain tämän Maria Garvolia -kirjan ystävättäreltäni, joka oli saanut sen naapuriltaan, joka oli alkanut kirjahyllyn siivouksen. Kirja on vuodelta 1946 ja etusivulla lukee, että se on ”uskonnon ja ruotsin kielen opettajan kirjoittama”. Sivut ovat paksua ruskeaa paperia, kustantaja Suomen Kirja. Täysin tuntematon.

Sukellan googleen. Wikipedia kertoo: ”Ida Maria Hollmérus-Deneddi, kirjailijanimi Tuovi Tenetti oli suomalainen kirjailija. Tenetin historiallinen romaani Maria Garvolia – rikas elämä perustui Siikajoella syntyneen Maria Garvoliuksen elämänvaiheisiin. Tenetti oli Garvoliuksen pojanpojan, Kajaanin kappalaisen Gustaf Fredrik Högmanin tyttärentytär.”

Alkusivuilla pohdin, jaksanko kirjan lukea loppuun. Mutta luen. Tapahtuma-aika on 1700-1800-lukujen vaihde. Tapahtumat ovat Pohjois-Pohjanmaalta, Tukholmasta ja Utsjoelta, lopussa Iistä ja Kuusamosta. Kaikkea värittää uskonnollinen sanoma, jonka suunnilleen kautta jokainen tapahtuma selitetään ”Jumalan johdatukseksi”.  Ilman uskonnollista otetta kirja olisi ollut mielenkiintoisempi.

Kirja perustuu siis oikeasti eläneen naisen elämään, joka on ollut mielenkiintonen. Pohjoisen karu elämä kuvataan hyvin.

Mutta taas on yksi romaanipäähenkilö, joka on mahdottoman kaunis, hyveellinen ja aina oikeassa. Minä kaipaan särmää, joka jokaisessa ihmisessä varmasti on. Jos se särmä ei  näy, on henkilö alistettu ja sen kuvaaminen olisi mielenkiintoista. Mutta luin loppuun.                                                 Sivun alkuun

Joulunaikaan Pyhällä omat lukemiset loppuivat ja sieppasin hyllystä Liza Marklundin dekkarin  Punainen susi.

Olen ehkä lukenut Marklundia aikaisemminkin, tuli jotenkin tuttu olo, kun tapahtumat siirtyivät Pohjois-Ruotsiin.

Ihan kelvollista luettavaa. Juoni oli dekkarimainen ja luin jostain, että kyseessä on sarja, joka kertoo Annika-toimittajan rikostutkimuksista. Tämäntyyppisistä tulee mieleen, että kirjojen syntyminen on liukuhihnahommaa ja täten arvo vähän haalenee.

Erikoista oli, että Marklund kuvaa päähenkilönsä ruumiintoimintoja ja mielentiloja tarkkaan joka kohtauksessa. Ehkä vähän vähempi olisi riittänyt. Luontokuvaus on hienoa, mm. pakkasen kuvaus. Nämä piirteet nostavat kirjan dekkarien massasta. Marklundia voisi  lukea enemmänkin, etenkin jos tapahtumapaikka on Pohjois-Ruotsi.
                                                                                   Sivun alkuun

[sta_anchor id=”rikinkeltainen”]Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas[/sta_anchor]

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on kolmen vuoden takaa. Se sopi luettavaksi Ferranten Napoli-sarjan jälkeen, koska kerrotaan elämäntarinaa koulupojasta melkein kuusikymppiseksi. Kirjassa säilyvät lapsena luodut ihmissuhteet koko elämän. Se on mielestäni aika harvinaista. Itselläni ei ole niin pitkiä jatkuvasti aktiivisia ihmissuhteita. Toki kouluaikaisten kavereiden kanssa olen tekemisissä, mutta suhteet eivät ole niin tiiviitä ja jatkuvasti vaikuttavia kuin tässä kirjassa.

Ollaan suomenruotsalaisten maailmassa, mitenkä muuten kun on Westöstä kyse. Aloin taas miettiä, paljonko kirjassa on omaelämänkertaisia aineksia. Ainakin päähenkilö yrittää kirjoittaa romaaneja onnistuen ja epäonnistuen siinä mielessä, että ensimmäistä suosiota ei olekaan niin helppo saavuttaa uudelleen. Loppupuolella päähenkilö kirjoittaa kirjan, jossa on sama juoni kuin Tritonuksessa.

Westö kuvaa henkilöitään lämmöllä ja ymmärtäen. Peritty luonteenlaatu on määräävänä koko elämän vaikuttaen reaktioihin ja siten tapahtumiin. Ihmissuhteiden vaikeus kuvataan todenmukaisesti.

Täytyy lukea ne Westön kirjat, jotka ovat jääneet lukematta.
Sivun alkuun

Luin tämän Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarina, Kypsyys – vanhuus, Napoli-sarjan neljännen osan yhtä soittoa edellisten osien perään. Yhtä kiihkeästi ja lumoutuneena.

Jokin verran tylsistytti Italian yhteiskunnan kuvaaminen, mutta kai se on siellä tärkeää ajatteleville ihmisille. Kuva ei ole mitenkään mieltä kohentava. Kiihkeää politiikkaa, jyrkkää vastakohtaisuutta, korruptiota, gomorraa  (mafiaa ei mainita), väkivaltaa, paljon väkivaltaa. Kirjasarjassa kuvatuista henkilöistä melkein kymmenen kuolee väkivallan uhrina. Napoli mainitaan kaikkein rujoimpana kaupunkina.

Elena ja Lila siis vanhenevat ja ovat neljännessä osassa kuusikymppisiä. Vanheneminen kuvataan realistisesti fyysisiä piirteitä myöten. Ympyrät sulkeutuvat, kulku laimenee. Kirjasarja kuvaa hienosti kahden naisen ja heidän lähipiirinsä elämää monen kymmenen vuoden aikana. Alussa yksityiskohtaisemmin ja lopussa hypätään vuosien yli, kuten käy oikeassa elämässäkin. Alkuvuodet ovat merkityksellisiä, kun niin paljon kaikkea tapahtuu ja kaikki vaikuttaa mieleen lähtemättömästi. Loppuvuosina laimenee, rauhoittuu, hidastuu. Ja se on ihan hyvä.

Kirjasarja kannattaa lukea ilman muuta. Vaarana on kutenkin, kuten eräs tuttuni kertoi, ettei tämän lukukokemuksen jälkeen mikään muu kirja enää tuntunut miltään. Saa nähdä miten minulle käy.       Sivun alkuun

Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät Elenan ja Lilan elämästä 20-30-vuotiaina eli varhaisesta aikuisuudesta. He elävät erossa toisistaan, Lila Napolissa ja Elena Pohjois-Italiassa. He saavat lapsia ja jännää jotenkin, että Elena kertoo kahdesta tyttärestään vähän samalla tavalla kuin Ferrante on kirjoittanut muissa kirjoissaan.

Tyttären varjossa päähenkilöllä on myös kaksi tytärtä, jotka hän hylkää muutamaksi vuodeksi, kuten Elenakin tekee. Taitaa olla niin, että kirjailijat toistavat tiettyjä kuvioita kaikissa tai ainakin useissa kirjoissaan. Sitä alkaa miettiä, paljonko kuvio kuvaa kirjaiijan omaa elämää, kun hän käyttää kuviota toistuvasti.

Ferranten kirjoitustyyli on runsas. Hän kertoo tarkkaan päivittäisistä perheenemännän puuhista, ruoanlaitosta, tiskauksesta jne. Tällöin tulee tietynlainen tuttuuden tunne ja päähenkilö muuttuu läheiseksi. Edelleen mieleen pulpahtaa, onko kirjoittaja nainen vai mies. Ehkäpä mieskin voisi kirjoittaa näin tarkkaan kodin ja lasten hoitamisesta.

Luen nyt jo neljättä osaa. Kerron sitten enemmän, kun se on luettu ja ympyrät alkavat sulkeutua ja näkyy mikä on kaikkien neljän kirjan kaari.
Sivun alkuun

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, Napoli-sarjan toinen osa

Aloitin Ferranten Napoli-sarjan lukemisen toisesta osasta, koska kirjastosta en saanut eka osaa. Riitta-kirjastonjohtaja tosin sanoi, että kannattaa lukea järjestyksessä. Ykkösosa Loistava ystäväni tuli keväällä televisiosta sarjana,  joten tapahtumat ovat hyvin mielessä. Aion ykkösen lukea, kun saan sen käsiini.

Mutta nyt siis toinen osa Uuden nimen tarina tuli luetuksi. Olipa hyvä! Kirja on paksu, mutta luin sen muutamassa päivässä. Ferrante kirjoittaa päiväkirjamaisesti eli minämuodossa ja runsaasti sanoja käyttäen. Kappaleet ovat pitkiä, mistä en yleensä tykkää, mutta taitava kirjoittaja osaa kirjoittaa niin, että pysyy kärryillä ja teksti juoksee sujuvasti.

Napoli-sarjan alkupiste on se, kun Elena saa tietää, että Lila on kadonnut 64-vuotiaana. Elena alkaa tällöin muistella heidän yhteistä historiaansa lapsuudesta alkaen. Ensimmäinen osa Loistava ystäväni kertoo tyttöjen lapsuudesta noin 15 vuotiaaksi ja toinen osa Uuden nimen tarina noin 15-24-25 vuoteen.

Ferrante on armoitettu kirjoittaja. Mielenkiintoisia teemoja on tosi paljon. Napolikuvaus tietenkin. 1950-60-lukujen perheiden tilanne köyhissä kortteleissa. Elenan kulkeutuminen köyhälistökortteleista ensin oppikouluun, sitten lukioon ja viimein Pisaan yliopistoon on kuvattu realistisesti. Rahaa ei ole, vaatteet vanhoja rääsyjä, kengät kuluneet ja lintassa. Kampaajalla Elena käy ensi kerran 24-vuotiaana.

Valtava on myös köyhästä etelästä tulevan nuoren kulttuurivajaus verrattuna rikkaiden perheiden lapsiin. Ei ole ollut varaa ostaa sanomalehtiä, luetut kirjatkin sattumanvaraisesti saatuja. Televisiota ei ole, sen ja puhelimen Elena ostaa lapsuudenkotiinsa kun romaanista alkaa tulla rahaa. Elokuvissa on käyty muutaman kerran, teatterissa tai konsertissa ei koskaan.

Äärimmäisen merkityksellinen on tyttöjen kansakoulunopettajan kannustus oppikouluun menon suhteen. Elenan vanhemmat sitoutuvat kouluttamaan Elenan, vaikka kyseessä on suunnaton taloudellinen rasitus, puhumattakaan pelottavasta irrottautumisesta perheen henkisestä tasosta. Ferrante kuvaa hyvin, miten  paljon Elena joutuu tekemään töitä, läksyjä on paljon ja tavoitteet korkealla.

Koulutus siirtää Elenan pois perheestään, ystävistään ja korttelistaan. Mutta hän jää jonkinlaiseen välitilaan. Vielä yliopistotutkinnon saatuaankin Elena tuntee olevansa alempaa  kastia kuin muut opiskelijat, jotka käyttävät säälittä hyväksi Elenan heikkouden hetkiä, kieltä, vaatteita, tapoja jne pilkkaamalla julkisesti. Elena tosin oppii nauramaan itselleen ja näin taittamaan pilkan kärkeä, mutta kuitenkin samalla nujertuu mielessään ja tajuaa, ettei hän koskaan pääse samalle tasolle kuin muut. Alemmuuden tunne ei poistu.

Aivan oma juttunsa on kieli. Napoli on köyhää Etelä-Italiaa ja Pisa vaurasta pohjoista. Pohjoisen ihmiset eivät edes ymmärrä Napolin murretta. Useissa kohdissa Elena valitsee, millaista kieltä käyttää, murretta esimerkiksi joutuessaan kadulla konfliktiin tai yleiskieltä. Tämä kielivalinta toistuu usein. Ferrante ei juurikaa kirjoita repliikkejä, jolloin murre olisi väännetty suomennettaessa jollekin murteelle, vaan mainitsee tekstissä Elenan käyttämän kielivalinnan. Tosi mielenkiintoista.

Kirjan sankaritar on siis Elena, joka on kertojana, mutta hänen rinnallaan kulkee suhde Lilaan. Lila on mielenkiintoinen persoona, kaukana täydellisestä. Äkkipikainen, piittaamaton, itsekäs, tehokas ja äärimmäisen älykäs. Mutta ei saanut mennä oppikouluun. Mieleen syvälle painuva oli tvsarjassa kohtaus, kun Lilan isä heittää Lilan ikkunasta ulos, kun Lila pyytää päästä oppikouluun. Lila lämähtää kadulle Elenan eteen, nostaa katseensa ja sanoo: ”Ei sattunut lainkaan.” – No käsi meni poikki. Samoin mieleen jäi Lilan koulun aloittamisesta kohtaus, kun hän osaakin kirjoittaa, vaikkei kukaan ollut opettanut tai tiennyt. Mustatukkainen pää painuksissa Lila kirjoittaa taululle sanan.

Odotan malttamattomana, miten Lilalle käy tarinan jatkuessa. Ja Elenalle myös. Heidän suhteelleen. Mistä Lila löytyy neljännessä osassa, vai löytyykö.

Ferrante osaa muuten hienosti lomittaa aikajärjestyksessä tapahtuvan kerronnan joukkoon muisteluksia. Hän kertaa hienovaraisesti myös joitain merkityksellisiä tapahtumia edellisestä osasta, jotta pysyy kärryillä. Ferrante on erittäin taitava sanan käyttäjä.

Niin ja kuka Elena Ferrante on. Salanimi, ei esiinny julkisuudessa. Häneltä kääntäjät voivat kustantajan kautta pyytää kommentteja, mutta henkilöllisyys on pysynyt salassa. Tosin arvailuja on. Turun Sanomissa oli 22.11.2020 Napoli-sarjan kääntäjän Helinä Kankaan haastattelu. Hän kertoo, että esiin on  noussut kääntäjä Anitta Raja ja hänen kirjailijamiehensä Domenico Startone. Kangas oli lukenut Startonen vuonna 2000 ilmestyneen romaanin Via Gemino, ja lyijykynällä alleviivannut parikymmentä yhteneväistä kohtaa Napoli-sarjaan. Ehkä Startone on kirjoittanut kirjat tai sitten yhdessä Rajan kanssa. Saattaa myös olla kyseessä  kirjallinen leikki, jossa voi olla mukana vielä muitakin.

No mitä väliä, kuka on kirjoittanut kirjan. Pääasia, että se on kirjoitettu ja että lukijat nauttivat ja saavat elämäänsä uutta sisältöä. Minut Napoli-sarja saa miettimään omaa elämänpolkuani ja siihen vaikuttaneita asioita. On niin kiehtovaa, miten elämä menee eteenpäin, miten ihmiset muuttuvat tai sitten eivät muutu. Luettu teksti vaikuttaa aina myös alitajuisesti siihen, miten itse kirjoitan. Kunpa oppisinkin Ferranten sanankäytöstä jotain.
Sivun alkuun

Huomasin, että tämä Ferranten Amalian rakkaus puuttui täältä lukemistani kirjoista. Luin sen samaan syssyyn kuin Hylkäämisen päivät ja Tyttären varjo, mutten ole muistanut tänne kirjottaa.

En tästä Amalian rakkaudesta tykännyt niin paljon kuin noista muista. Kirja on Ferranten esikoisteos.

Amalian rakkaus kuvaa tilannetta, kun äiti on kuollut ja tytär tulee hoitamaan hautajaisjärjestelyjä. Samalla hän alkaa saada selville asioita äitinsä menneisyydestä. Vähän tämäkin tytär sekoaa, kuten näyttää käyvän kaikille Ferranten naisille. Hän ei todellakaan kaunistele ihmisiä vaan esittää heidät paljaana kaikkine vikoineen, epäjohdonmukaisuuksineen ja laiminlyönteineen. Virkistävää.
Sivun alkuun

Jean Rhysin Kvartetti tarttui kiireessä käteeni kirjaston palautettuja-hyllystä. En ole koskaan kuullut Rhysistä.

Kvartetti tuntui aluksi hyvin oudolta. Aikakausi on noin sadan vuoden takaa. Aihemaailmakin oli aivan tuntematon. Mutta vähitellen selvisi, että Rhys kuvaa naista, joka antaa alistaa itseään eikä missään vaiheessa ota elämäänsä omiin käsiinsä. Hän ajautuu mieheltä miehelle eikä kyseenalaista oikeastaan ollenkaan hyväksikäyttöä. No, aluksi hän vastustelee valloitusyrityksiä, mutta sitten yhtäkkiä vakuuttelee rakastavansa miestä, vaikka mies muuttuu valloituksessa onnistuttuaan inhottavaksi.

Missään vaiheessa nainen ei harkitse töihin menoa ja oman elämän ottamista omiin käsiinsä. Ihme, ettei hän tullut raskaaksi, mites sitten lapsen kanssa olisikaan käynyt. Loppu oli oikeastaan odotettavissa.

Mietin kyllä jonkin verran yhtymäkohtia nykyaikaan. Vastaavaa hyväksikäytettynä olemista tapahtuu nykyäänkin. Onko kyse siitä,  ettei ole saanut arvostusta niin paljoa, että arvostaisi itseään.
Sivun alkuun

Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni on omaelämänkerrallinen kertomus. Skiftesvik ja vaimonsa kärsivät kumpikin sydänongelmista ja niin Skiftesvik alkaa kerrata elämäänsä aivan alkuhetkistä eli vanhempien kohtaamisesta alkaen.

Kirja on saanut Runeberg-palkinnon vuonna 2015,  mitä vähän ihmettelen, sillä ei kirja nyt niin kovin kummoinen ole. Ihan  mukavaa luettavaa, kyllä Skiftesvik tekstiä osaa tuottaa.               Sivun alkuun

Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään kertoo usein käytetystä aiheesta eli aikuisuuden kynnyksellä koettavasta jaksosta, kun lapset ovat pieniä ja ollaan työelämän alkuvaiheessa. Ja nimenomaan niistä ristiriidoista, joita tämä elämänvaihe sisältää ja voimien häviämisestä ja valumisesta jonnekin maan rakoon. Kun kaiken pitäisiä olla hyvin: mies, lapset – tyttö  ja poika – asunto ja työpaikka. Eikä voimat sitten riitäkään. Ikävää luettavaa on, kun lapsia laiminlyödään, ei saada kontaktia ja avioliittokin natisee

Mutta tässä kirjassa ongelmista selvitään ja tulevaisuus on parempi.
                                                                                                  Sivun alkuun

. Tritonus

Westön uusin kirja Tritonus kertoo voimakkaasti musiikin maailmasta, siis ihmisistä, joille musiikki on erittäin tärkeä elämän osa. Thomas Brander on klarinetisti ja kapellimestari, joka on elämänsä loppupuolelle siirtyvä ristiriitainen mies. Toinen päähenkilö on ”kevyempää” musiikkia harrastuksenaan harjoittava Branderin uusi naapuri Reidar Lindell.

Miehet ovat suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin Westö itse ja varmaankin sitä  kautta pääteema on mielestäni ikääntyminen, voimien ja taitojen hiipuminen ja se, miten vaikeaa noiden asioiden hyväksyminen on. Kumpikin myös kipuilee sen kanssa, että lapset eivät pidä yhteyttä niin paljoa kuin miehet toivoisivat. Vähitellen kerrotaan, miten miehet itse ovat laiminlyöneet lapsiaan lasten ollessa pieniä, ainakin Brander itse. Laiminlyöntejä ja itsekkyyttä on ollut myös muissa ihmissuhteissa.  Työ on mennyt kaiken muun edelle ja vaimoja on vaihdettu lennossa. Siis Brander, Lindellin vaimo on kuollut ja siitä  onkin vaikea päästä yli. Nyt sitten ollaan ilman naista eikä oikein osata suhtautua niihin exiin.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu kovinkaan paljoa. Westö keskittyy kuvaamaan arkisten kohtaamisten aikana tapahtuvia mielenliikkeitä hyvinkin tarkkaan. Minua se melkein alkoi rasittaa, kun ne tuntemukset tuntuivat kiusallisilta.

Toinen kiusaannuttava asia oli, että tapahtumapaikka on ilmeisesti Turunmaan saaristo, mutta Westö käyttää keksittyjä  paikannimiä – paitsi Helsinki ja Göteborg mainitaan – ja jotenkin itse aloin pohtia mikä mikin paikka oikeastaan on. Tietenkin keksittyjä nimiä käyttämällä ei tarvitse vastata ”oikeellisuudesta”.

Kirjassa on valtavan paljon musiikkiviitteitä. Varmaan musiikkia tunteva ja harrastava lukija saa näistä teksteistä paljon irti, enemmän kuin minä.

Westö muuten on järjestänyt Tritonus-konsertin Sana ja sävel, jota esitetään kolmessa Etelä-Suomen kaupungissa. Menen itse katsomaan 2.12.2020 esitystä Turkuun Konserttitaloon.
Sivun alkuun

Elena Ferranten Tyttären varjo oli taas hienoa luettavaa. Ferrante osaa todella kuvata ihmisen raadollista toimintaa. Tuli mieleen ne naishahmot, joita jotkut kirjailijat viljelevät eli kaunis, mahdottoman hyveellinen ja traagisen menetyksen kokenut nainen, jolle vaan tapahtuu niin kauhean epäoikeudenmukaisia tapahtumia mutta  lopussa kiitos seisoo.

Ferranten kuvaamat naiset eivät todellakaan ole niin maan hyveellisiä eikä Ferrante todellakaan kaunistele päähenkilöjensä mielenliikkeitä ja tekemisiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin muita ihmisiä huomioon ottavia. Teema on vähän samantyyppinen kuin aikaisemmin lukemassani Ferranten Hylkäämisen päivät -romaanissa. Jonkinlainen trauma näillä Ferranten kuvaamilla naisilla on, kun he kokevat lasten kanssa tapahtuvan jokapäiväisen elämän niin tukahduttavana. Raastavia ovat kuvaukset,  joissa päähenkilö laiminlyö lapsiaan.  Ja tässä kirjassa lisäksi se, mitä hän tekee rannalla tapaamalleen pikku tytölle ja miksei myös  hänen lähipiirilleen.

Päähenkilöllä on kaksi tyttöä, tuo kirjan  nimi on yksikössä. En ymmärtänyt siihen sisältyvää viestiä.

Täytyy lukea Ferranten Napoli-sarja, josta siis esitettiin viime talvena Loistava ystäväni -tvsarja. Tämä Tyttären varjo on muuten suomennettu vasta tänä vuonna, vaikka se on käsittääkseni Ferranten ensimmäinen kirja, tai toinen. Hylkäämisen päivät ja tämä ovat siis ne ensimmäiset. Sitten hän alkoi kirjoittaa Napoli-sarjaa. Ehkä hän tyhjensi mielensä ensin omista kokemuksistaan ja siirtyi sitten enemmän fiktioon?                                                           Sivun alkuun

[sta_anchor id=”hoperiverinkatilo”]Patricia  Hartman. Hope Riverin kätilö[/sta_anchor]

Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö muistutti minua kahdesta kirjasta, Katja Ketun Kätilöstä ja äskettäin  lukemastani Ivey Eowyn  Lumilapsesta. Viimeksi mainitusta siksi, että oltiin viime vuosisadan alkupuolella Yhdysvaltain maaseudulla – Alaskassa – suurten vastoinkäymisten kanssa painimassa, siis elannon, rahan puutteen ja köyhyyden kuviossa.

Kätilön ammatti taitaa olla kiehtova, kun siitä on kirjoitettu niin paljon kirjoja, tulee vielä mieleen Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia, jossa päähenkilö on kätilö Ruotsin Jämtlannissa. Myöskin yli sata vuotta sitten.

Luin sitten, että Hartman on ollut kätilö ja miehensä on synnytyslääräri, joten kuvattujen synnytysten vaiheet ovat varmasti aivan todenmukaisia. Taas tulee mieleen, miten niitä lapsia jatkuvasti syntyy, kun synnytys on niin kova paikka äidille ja lapselle. Puhumattakaan menneistä ajoista.

Hartman kirjoittaa aivan sujuvasti, kirjaa oli kiva lukea. Juoni oli kylläkin arvattavissa eli ei yllätysmomentteja.          Sivun alkuun

Noah Hawley: Ennen syöksyä taisi olla dekkari. Eli oikeastaan ennalta arvattava juoni. Ihan luettava. Mutta kirja oli  liian pitkä, melkein 500 sivua. Olen alkanut arvostaa sitä, että asia kerrotaan kiteytetysti, max 300 sivua. On taito kirjoittaa lyhyesti ja ilmaista kuitenkin kaikki oleellinen. Hawley lörpottelee ja kirjoittaa asioita, joilla ei ole mitään merkitystä juonen kannalta.

Kirjassa oli muuten samanlaisia henkilöitä kuin joissain aikaisemmin lukemissani kirjoissa eli päähenkilöt on tehty virheettömiksi, jonkin dramaattisen elämänvaiheen kokeneiksi ja niiiin ihanteelliseksi. Oikeastaan aika ällöttävää, ihmiset kun eivät oikeasti ole sellaisia.

Mutta ihan luettavaa ja aika nopeasti kirjan luin.        Sivun alkuun

Olipa mielenkiintoinen tämä Moshin Hamidin Exit West. Sieppasin kirjan kirjaston palautettuja-hyllystä. Jo toisen kerran kirjasto on tehnyt hienon valinnan nykykirjallisuudesta .

Kirja ei ole pakuu, siis kiva lukea. Oikein paksun kirjan edessä sitä jotenkin vähän lannistuu ja kättelyssä.

Aihe on ajankohtainen. Sota, siviiliväestön elämän tekeminen mahdottomaksi ja pako, uuden elämän vaikeus. Siis aika ahdistavia aiheita. Mutta Hamid kirjoittaa todella vetävästi. Kirja ei ahdista tippaakaan. Hamidin kieli on rikasta ja monivivahteista. Usein hän pitkän pitkän virkkeen päätteeksi lopettaa sanoihin, jotka melkein kumoavat pitkän vuodatuksen. Kieli oli niin herkullista, että piti moneen otteeseen lukea tekstiä uudelleen. Kerta kaikkiaan mahtavaa!

En ole koskaan kuullut Moshin Hamidista. Nyt netti kertoo, että hän on kotoisin Lahoresta, joka on käsittääkseni Pakistanissa. Exit West on ollut Man Booker Price-ehdokas ja yksi Barak Obaman mielikirjoista. Voin minäkin lisätä kirjan mielikirjoikseni ja nimenomaan sen vuoksi, että ahdistavaa aihetta käsitellään kerta kaikkiaan herkullisella kielellä. Suosittelen!       Sivun alkuun

Sieppasin tämän Maritta Lintusen kirjan Kirjeitä Suolavuonolta kirjaston palautushyllystä. Kansi oli valkoinen ja siinä velloi sinisiä aaltoja. Ensivaikutelmani oli, että kirja on vanha, jostain1950-luvulta. Mutta erehdyin täysin, kirja oli nimittäin tullut kirjastoon viime kuun neljäntenä päivänä.

Otin kirjan, koska nimessä viitattiin vuonoihin eli Norjaan, joka on mielimaani.

Olipa mielenkiintoinen ja poikkeava kirja aiheensa suhteen. Osittain tieteisromaani, koska käsitellään paljon tekniikkaa, nimittäin äänen tuottamista siellä Suolavuonossa. Mutta ei siis liikaa, ei pidä pelästyä. Lintusen kieli vilisee hienoja kielikuvia, makustelin niitä pitkään. En kerro juonta, kannataa lukea.

Maritta Lintusesta en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Nyt katsoin netistä ja hänhän on kirjoittanut  monta kirjaa, runoja, novelleja ja romaaneja. Hän ollut monta kertaa erilaisten palkintojen saajaehdokkaana. Yhden palkinnon hän on saanutkin, WSOY.n tunnustuspalkinnon vuonna 2010.                                  Sivun alkuun

Sieppasin tämän Lauri Hihnavaaran kirjan Pökkelöhaukka kirjaston palautetut-hyllystä. Hihnavaaran nimi viittasi Lappiin, ja sinne sijoittuvia tekstejähän lue mielelläni.  Tämä kirja kertoo Sompion eli Sodakylän ympäristön tilanteesta sodan jälkeen eli ennen voimalaitosrakentamista ja Lokan ja Porttipahdan tekoaltaita.

Aihe oli siis mielenkiintoinen. Mutta toteutus – no voisiko sanoa – omaperäinen. Hihnavaara ei noudattanut normaaleja oikeinkirjoitus- ym sääntöjä. Tekstikin hyppi niin tilanteesta toiseen, etten aina tiennyt mistä oikein kerrottiin. Ihmettelin kustannustoimittajan työtä tai sen puutetta. Kirja kun on ihan oikean kustannusyhtiön julkaisema.

Loppuun kirjan luin ja hain kirjastosta jopa muita Hihnavaaran kirjoittamia kirjoja, toinen kun kertoo Luirosta, joesta, joka upotettiin Lokan tekoaltaaseen. Ei ollut Loimaan kirjastossa.

Eli. Jos aihe on kiinnostava, ei ole niin tärkeää missä muodossa se on kerrottu.                                                                                    Sivun alkuun

Elena Ferrante. Hylkäämisen päivät

Olipa erikoinen tämä Elena Ferranten Hylkäämisen päivät.

Itse asiassa kirja on sairauskertomus. Päähenkilö sekoaa täydellisesti, kun mies jättää perheen tuosta vaan, yhteisen aterian päätteeksi. Naisen ja miehen käytöksessä on paljon epäjohdonmukaisuuksia, mutta kyllä näin varmaan voi käydä. Etenkin Italiassa, temperamentti kun taitaa olla vähän eloisampi kuin täällä jähmeässä Pohjolassa.

Tuli mieleen, onko kirja omaelämänkerrallinen. Mutta vastausta siihen ei saada, koska kirjoittaja Elena Ferrante on nimimerkki. Haastatteluja hän ei anna. Oikean henkilöllisyyden tietää vaan kustantaja. Henkilöllisyyttä on arvailtu,  ja joku oli saanut selville  nimen, jolle oli maksettu suuria summia kustantamosta. Mutta ei kai sillä ole väliä.

Tämä kirja on Ferranten varhaistuotantoa, vuodelta 2002, mutta suomennettu vasta 2017.  Suomennos on varmaan tehty sen jälkeen,  kun Ferrantelta oli julkaistu hyvin suosittu Napoli-sarja. Viime talvena tuli televisiosta huippuhyvä Loistava ystäväni -sarja,  jota katsoin putkeen Areenasta, kun makoilin polvileikkauksen jälkeen. Kuuntelin myös podcasteja kirjallisuusohjelmista, joissa juteltiin Ferranten Napoli-sarjasta.

Mutta siis tämä Hylkäämisen päivät. Tuli mieleen sanonta, ettei pidä rakastua kehenkään tai mihinkään sen enempää, kuin mistä on valmis luopumaan. Jos päähenkilön reagointia yrittää  ymmärtää, tulee mieleen liiallinen riippuvuus miehestä, kun elämä pyörii vaan lasten ja kodin ympärillä. Mies oli kieltänyt töihin menon. Tässä tulee ero suomalaisen  naisen elämään. Meillä naiset menevät töihin ja heillä on ”oma elämä”, he kehittävä itseään muillakin alueilla kuin pelkästään  kodin- ja lastenhoidossa.

Mutta hyvä hulluuden kuvaus, kun naisen käytös sekoaa niin, että lasten säilyminen hengissä on ihme. Koira ei selvinnyt.
                                                                                                                Sivun alkuun

Pitäisikö ottaa omaan kirjoittamiseeni mallia Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintola -romaanista. Se oli vuonna 2005 Ruotsin myydyin romaani.

Päähenkilönä nuori nainen, joka on niin mahdottoman hyvä: nuori, hyveellinen, aina  oikeassa, traaginen menneisyys, hyvin usein orpo, epäonnea rakkaudessa, petetty ja jätetty.

Simppeli ennalta arvattavissa oleva juoni. Kirjan nimi jo kertoo, miten päähenkilön työasiat järjestyvät. Ensin vaikeuksia työnsaannissa ja sitten uuden ravintolan asiakasmäärissä, mutta tietenkin lopussa suosio on taattu.

Väärinkäsityksiä, jotka lukija tajuaa muttei päähenkilö. Tällöin lukija tuntee olonsa niiiin viisaaksi.

Uusi rakkaus löytyy sieltä missä se ei näytä alunperin lymyävän. Hohhoijaa.

Luin tietenkin kirjan loppuun. Onpa Ingemarsson taitava, kun on kirjoittanut näin suositun kirjan.                           Sivun alkuun

Sain tämän Anne Swärdin Vera -kirjan ystävättäreltäni koronalainaksi. Kirja on julkaistu pari vuotta sitten.

Kirja alkaa arvoituksellisesti. Pitkään aikaan ei oikein tajua, mistä on kysymys. Vähitellen selkiintyy, että ollaan Tukholmassa. Takautumissa mennään ilmeisesti Puolaan Itämeren rannikolle ja sota-aikaan.

Jotenkin tarina ontui. Tykkään, että tapahtumat ovat loogisia, että ne olisivat voineet tapahtua oikeassa elämässä. Vähitellen päähenkilön tekemiset alkavat ärsyttää. No joo, tämähän on romaani ja kirjoittaja saa kirjoittaa mitä haluaa, mutta päähenkilön käytös on mielestäni epäuskottava. Olen tietenkin väärässä, päähenkilö käyttäytyy eri tavalla kuin mitä minä olisin halunnut.

Kirjan nimi on arvoitus. Ehkä Vera sitten onkin päähenkilö. Loppuratkaisu on mielestäni myös epäuskottava, vai antaako viimeinen lause kuitenkin uuden suunnan, huolimatta edellisten sivujen johdattelusta?                                                   Sivun alkuun

Pirkko Jaakolalta on julkaistu vain kaksi kirjaa, uran alussa Älä välitä Arnold vuonna 1967 ja Puukansan tarinoita vuonna 2003,

Puukansan tarinoita -kirjaan on koottu Pirkko Jaakolan pakinoita 1980-, -90- ja 2000-luvuilta. Niitä on julkaistu Annassa, Viestiväylässä, Forssan lehdessä ja muissa paikallisissa julkaisuissa. Kirjan on toimittanut Maire Soiluva. Painos on loppuunmyyty, sain onneksi kirjan itselleni.

Pirkko Jaakolan testi on herkullista. Sanoilla leikittelyä, merkityksien salailua, runsasta, oivaltavaa. Pirkon teksteissä on samaa surrealismia kuin veljensä Alpon taiteessa. Pirkko on Alpon pikkusisko, ikäeroa 10 vuotta. Alpo kuljetti Pirkkoa mukanaan jo lapsesta asti. Alpon taiteella on varmaan ollut merkityksensä Pirkon luovuuden kehittymisessä ja auttoi huomaamaan, ettei taiteen teossa ole mitään rajoja, joiden väliin pitää asettua. Voi tehdä ja kirjoittaa mitä vaan, mitä vaan haluaa ja mikä mielestä kumpuaa.

Tekstit ovat tietenkin vähän erilaisia johtuen eri julkaisupaikoista. Paljon Pirkko kertoo perheensä elämästä. Samalla hän ammentaa loimaalaisuutta murretta myöten. Osa teksteistä on hersyvää huumoria ja sanoilla leikittelyä. Makustelin  monia tekstejä pitkään. Pirkon ilmaisussa on opittavaa.

Pirkon 80-vuotissyntymäpäivillä luin hänelle hänen omaa tekstiään, jonka hän oli kirjoittanut itselleen täytettyään neljäkymmentä vuotta. Teksti ei ollut vanhentunut yhtään. Muutin vaan neljänkymmenen kahdeksankymmeneksi.

Suosittelen, jos kirjan vaan jostain saa käsiinsä.        Sivun alkuun

Olipa Lumilapsi erikoinen kirja. Erikoinen maailma,  nimittäin Alaska. Tapahtuma-aika 1920-luku. Kovaa työtä, selviytymistä ankaran  luonnon keskellä. Kunnes alkaa tapahtua mystisiä tapahtumia, joille kyllä tarjotaan luonnollinen selitys.

Maatilan askareita kuvataan melko yksityiskohtaisesti. Sitä on kiva lukea. Tunteita kuvataan hyvin, onhan kyseessä naiskirjailija, jonka esikoisteos Lumilapsi on.

Loppu oli oikeastaan ennalta arvattavissa. Mutta kannattaa lukea.                                                                                                                   Sivun alkuun

J. Pekka Mäkelän Hunan -kirja on paksu tiiliskivi. Mäkelä on kirjoittanut sen kummitätinsä päiväkirjan innoittamana. Kummitäti oli Kiinassa lähetystyössä 1935 alkaen.

Kirjaan on lisätty muiden henkilöiden kokemuksia, muita lähetystyöntekijöitä, kiinalaisia ja sveitsiläisiäkin. Kappaleet on otsikoitu aina henkilön nimen mukaan. Vähän menivät sekaisin etenkin kiinalaiset henkilöt. Heidän nimensä kun  ovat vaikeita hahmottaa eivätkä henkilöt mielestäni eroittuneet toisistaan.

Kirjaa oli ihan mielenkiintoista lukea. En ollut tiennyt, että Kiinassakin oli suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Pohdin kyllä koko lähetystyön oikeutusta. Kiina oli jaettu ”alueisiin”, joilla eri länsimaat saivat operoida, vähän niinkuin Afrikkakin ”annettiin” eri länsimaille. Mikä oikeus länsimailla oli päättää, että kiinalaisten oma uskonto on pakanauskonto? Ymmärrän kyllä sen, että samalla perustettiin kouluja ja sairaaloita. Mutta samalla tuputettiin omaa uskontoa kiinalaisten oman uskonnon tilalle.

Sodan aikaiset tapahtumatkin olivat uusia, en tiennyt, että Japani hyökkäsi Kiinaan. Sodan raakuus oli aivan kauhea. Taas kerran pohdin ihmisluonnon merkillisyyksiä. Mikä saa ihmisen tappamaan toisia niin raaoilla tavoilla? Miten ihmisen mielessä jokin ideologia alkaa vaikuttaa niin, että se oikeuttaa kiduttamaan ja tappamaan omia kansalaisiakin?

Sveitsiläisten avioliiton kuvaus oli myös hyvä.

Jonkin verran häiritsi se, että tekstissä näkyi, että se oli suomalaisen kirjoittama eikä esim. kiinalaisen. Sanavalinnat: maakuoppa, pöljä jne, eivät oikein sopineet mielestäni kiinalaisten suuhun.

Kannattaa lukea.                                               Sivun alkuun

Kelmit

Jyrki Heinon kolmas kirja Kelmit jatkaa Carl Wennehiemin tutkimuksia. Hänelle on tapahtunut kirjojen välisenä aikana henkilökohtainen tragedia, mikä aina rikastuttaa tarinaa.

Muutoin juonen rakentelu oli mielestäni rasittava. Siinä oli niin paljon tapahtumia ja kieroiluja, että ne eivät jääneet mieleeni, kun ne käsiteltiin henkilöiden repliikkien sisällä, ei siis kuvattuina tapahtumina. Tarinassa oli myös joitain mielestäni epäuskottavia kohtia, mm. Wennehiemin pahoinpitely. Siksi näistä kolmesta Heinon kirjasta Kello oli  mielestäni paras.                    Sivun alkuun

Jyrki Heinon toinen kirja Kello kertoo samasta päähenkilöstä Carl Wennehiemistä kuin Kellarikin. Nyt lähdetään pois Turusta,  mikä teki kirjalle hyvää. Oli ihan mielenkiintoista luettavaa Kustaa III:N sodan jälkiselvittelyistä. Muutoinkin historian tapahtumat toivat tarinaan mukavaa syvyyttä ja ihmettelin taas, miten vähän muistankaan näistä Suomen tapahtumista. Tämä oli mielestäni parempi kuin Kellari.                                                             Sivun alkuun

Yritin lukea Jyrki Heinon Kellari -kirjaa muutama vuosi sitten, mutta jätin vastoin tapojani kesken. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1700 -luvun lopun Turkuun ja minua ärsytti opettavainen tyyli, jolla kuvattiin ympäristöä ja elämänmenoa tuona aikakautena.

Mutta  nyt annoin kirjalle uuden mahdollisuuden ja luin sen loppuun ihan mielelläni.

Kirjassa on kyllä aikamoista raakuutta, jota ei ole kiva lukea. Tarina taipui dekkariksi. Ihan kelpo luettavaa.           Sivun alkuun

Tartuin tähän virolaisen kirjailijan  kirjaan vähän empien. Mutta ennakkoluulot olivat turhia. Tarina veti mukaansa niin, että luin kirjan nopeasti.

Aihemaailma kyllä oli vähän samaa kuin viimeaikaisissa virolaisissa kirjoissa muutenkin eli länsimaistuvan yhteiskunnan varjopuolissa elävien ihmisten surkeita elämänkohtaloita.

Mutta kirja oli kirjoitettu siten, että ei tullut masentunutta oloa, vaikka tällaista siellä varmasti on tapahtunut. Ja tapahtunee vieläkin.                                                                        Sivun alkuun

Tämä Makinen Idän sielunmessu on myös lainassa ystävättäreltäni.  Odotin jotain samantyyppistä kuin juuri lukemani Venäläisiä unelmia, mutta tyyli olikin aivan toisenlainen ja tapahtumapaikat myös. Idän sielunmessu muuttui tavallaan dekkariksi. Jotenkin jäi sekava mielikuva. Tuntui, ettei tarinan punainen lanka oikein tullut esiin. Loppua kohti tietenkin selkiintyi, kuten yleensä  kirjoissa käy.

Mutta surullista oli. Päähenkilön ja hänen sukunsa tarinat olivat täynnä yhteiskunnallista väkivaltaa, jota kanssaeläjät toteuttivat toisiaan kohtaan. Jäin taas pohtimaan, mikä saa ihmisessä tulemaan esiin raakuuden toisia ihmisiä kohtaan. Missä vaiheessa inhimillisyys katoaa. Ehkä se on eloonjäämiskysymys. On vaan pakko, jos aikoo itse pysyä hengissä. Ja sehän on jokaiselle eliölle se tärkein asia. Hengissä pysyminen. Toivon ja oikeastaan uskonkin, että yhteiskunnat käytyään läpi nämä raakuuden vaiheet muuttuvat parempaan suuntaan. Että kuitenkin viisastutaan, kun hyvinvointi, koulutus ja itsensä toteuttaminen tulevat jokaisen yksikön ulottuville.

Makinen kuuluisin teos on Ranskalainen testamentti, josta hän on saanut palkintojakin. Täytyy hakea se kirjastosta, kun ne taas aukeavat.                                                                    Sivun alkuun

Andreï Makine

Makinen Venäläisiä unelmia on ystävättäreni kirpparilöytö, painettu viime vuosisadan viimeisenä vuonna.  Olipa virkistävä lukukokemus.

En ole koskaan kuullut Makinesta. Nyt otin sen verran selvää, että hän on venäläinen kirjailija, joka asuu Ranskassa. Kirjan kannessa onkin kirjan nimi myös ranskaksi. Kannessa on myös Makinen kuva ja takateksti onkin virkistävästi etukannessa.

Venäläisiä unelmia kertoo Siperian taigalla asuvista kolmesta pojasta, jotka alkavat unelmoida Belmondon elokuvien kanssa. Ja unelmoida nimenomaan länsimaisesta elämänmuodosta. Elokuvat muuttavat kaikkien elämän.

Tarinan ilmapiiri on myönteinen ja toiveikas, vaikka kaikenlaista ikävääkin sattuu. Mutta koettelemukset kuuluvat elämään eikä niihin pidä jäädä vatvomaan.

Kertakaikkiaan virkistävä lukukokemus.                   Sivun alkuun

Lauri on entinen työkaverini Kemijärveltä. Vuotos -kirjan  julkistamistilaisuudessa hän kertoi, että hänelläkin on käsikirjoitus, joka toivottavasti joskus julkaistaan. Neuvoin menemään Nordbooksin Matti Ylipiessan juttusille ja niin he sopivat heti jatkosta. Laurin esikoisteos Vienan kuohut julkaistiinkin sitten myöhemmin.

Lauri Akolan Johannes -kirja on takatekstin mukaan koottu novelleista. Se vähän näkyi alussa hajanaisuutena. Muutoin tuli mieleen, että mukana on paljon Laurin omaa elämänkertaa sivuavaa tapahtumaa, kun Laurin tunnen ja tiedän. Mutta ei kaikki, etenkin loppupuolella on fiktiota.

Lauri kirjoittaa hyvin, hänellä on sana hallussa. Olen iloinen, että Lauri hyvin monipuolisena ja lahjakkaana taiteiden tekijänä on kirjoittanut nämä kirjat.  Ne kuvaavat sitä maailmaa, josta on noussut suuri osa etelän kaupunkien menestyviä ja lahjakkaita ihmisiä.                                                                               Sivun alkuun

Leelo Tungal[/sta_anchor]

Aluksi tämä Leelo Tugalin Toveri lapsi vähän tympäisi. Viron lähihistorian tunnelmat ovat tulleet esille mm. Sofi Oksasen kirjoissa ja nykyään en oikein jaksa lukea ahdistavia tekstejä. Tuntui, ettei mitään uutta ole tarjolla, vaan sitä samaa vainoa, kyydityksiä ja väkivaltaa. Mutta sitten tarina vei mukanaan, koska se oli kirjoitettu lapsen silmin. Tai oikeammin aikuisen muistelu siitä, mitä hän lapsena koki. Sen verran kurkkasin nettiin, että Tungal on hyvin suosittu Virossa.                                                                     Sivun alkuun

[sta_anchor id="#everstinna"]Everstinna, Rosa Liksom

Sain sitten ystävättäreltäni ison pinon luettavaa. Päällimmäisenä oli Rosa Liksomin Everstinna. Kirja ei ole kovin paksu, samaa luokkaa kuin Hytti nro 6, jolla Liksom pokkasi FInlandia-palkinnon vuonna 2011.

Liksom on mielenkiintoinen pohjoinen naiskirjoittaja, jonka henkilöllisyys pysyi pitkään salassa. Nyt hänen oikea nimensäkin tiedetään ja jopa perhetilanne on kerrottu.

Liksom kirjoittaa pohjoisen murretta. Everstinna kerrotaan minämuodossa, pitkiä kappaleita ja murre hyvin vahvaa. Yritin aluksi lukea joka sanan tarkkaan, mutta se oli niin hidasta, että luin sujuvasti tekstiä menemään kun tiesin mitä murresana suunnilleen tarkoittaa. Aloin pohtia murrekirjoittamisen oikeutusta, koska ei sitä kukaan  jaksa lukea tarkkaan.

Tiesin etukäteen, että Everstinna kertoo kirjailija Annikki Kariniemestä. Lopuksi selvisi, että hänen miehensä, Eversti, oli eversti Willamo, josta olen lukenut monista muista Lapin sodista kertovista kirjoista.

Liksom kuvaa mielenkiintoisesti perheväkivaltaan alistuvan naisen psyykettä. Kun niin kovasti rakastaa, antaa anteeksi joka selkäsaunan, kun mies sitten on jonkin aikaa sellainen kuin alussa. Tarinan mukaan avioon ei kannata mennä, mutta kyllä parisuhdeväkivaltaa on seurustelusuhteissakin.

Ei koko kirja ole pahoinpitelyn kuvausta. Kirjasta sain uuden  näkökulman sodanajan saksalaisten kanssa solmittuihin suhteisiin. Miten yleisiä ne olivatkaan. Miten katkeraa olikaan maan pinnalle paluu, kun Saksan armeija perääntyessään Lapista poltti kaiken. Kirjasta välittyy myös se, että jos Saksa olisi voittanut sodan, olisi suomalaiset laitettu keskitysleireille ja uuneihin. Kun ovat alempaa rappiorotua. Ja jos ei olisi ollut Ruotsin rautamalmia ja Petsamon nikkeliä, Saksa ei olisi pärjännyt ollenkaan koko sodassa.

Kannattaa lukea Everstinna.                                          Sivun alkuun

Löysin tämän Kari Häkämiehen Poliittinen ruumis -kirjan kirjahyllystä. Se oli tullut lahjana ja jäänyt lukematta. Nyt oli kirjaston kirjat luettu ja palautettu, joten onneksi löysin tämän.

Se oli nimittäin ihan sujuvaa luettavaa. Häkämies on julkisuuden henkilö, johon mieleni liittää kyseenalaisiakin piirteitä. Mutta kyllä hän kirjoittaa osaa ihan mielenkiintoisesti. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta, mutta kelpo ajanvietettä.

Kirjasta paistoi Häkämiehen Suomen poliittisen kentän tuntemus. Se oli mielenkiintoista. Hän analysoi aivan oikein nyky-yhteiskuntaa ja siinä rimpuilevia ihmispoloja. Voi lukea paremman puutteessa.                                                                                                            Sivun alkuun

Kazuo Ishiguron  Surullinen pianisti oli kyllä outo kirja. Kuusisataa sivua, mistä voi jo päätellä jotain tyylistä. Rönsyilevää, jopa niin paljon, että aloin hyppiä tekstissä eteenpäin. Lisäksi Ishiguro käytti sellaista tyyliä, että aina yhden ihmisen monologi oli yhtä kappaletta, joka sitten saattoi olla monta sivua pitkä.

Kirjan nimeä ihmettelen. Vieraskielinen nimi tarkoittaa jotain ihan muuta eikä päähenkilö ollut mitenkään surullinen. Täysin käsittämätön nimi.

Kirja on unenomainen, tapahtumat ryöpsähtelevät sinne tänne, niissä ei ole logiikkaa ja koko ajan mennään jonnekin, minne satunnainen ihmisen on sattunut pyytämään. Päähenkilö suostuu kaikkeen niin lepsusti, että lukijaa alkaa ottaa päähän.

Eli vähän ristiriitainen lukukokemus. Luin kirjan kyllä loppuun. Ehkä pitäisi ottaa joku toinen Ishiguron kirja, jos se olisi luettavampi. Hänhän on kuuluisa, saanut Nobelin.       Sivun alkuun

Sysipimeä, Pekka Hiltunen[/sta_anchor]

Jätin aikoinaan Hiltusen kirjan kesken, kun en jaksanut  lukea homoseksuaalien rakastelukohtauksista. Sysipimeässä on myös homoteema, mutta muutoin juoni oli jollain tavalla mielenkiintoinen, vaikka väkivallan kuvaaminen oli inhottavaa. Kirjassa käytetään tietotekniikkaa paljon ja sen mahdollisuuksien moninaisuus pisti miettimään  tulevaisuutta. Mihin olemme menossa.    Sivun alkuun

[sta_anchor id="bulevardi"]Bulevardi ja muita kirjoituksia, Tove Jansson

Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kirjoituksia sisältää Janssonin tuntemattomia kirjoituksia, joista kyllä suurin osa on aikoinaan julkaistu aikakauslehdissä ym. Ne täydentävät kuvaa Janssonista,  me kun olemme tottuneet häneen muumien äitinä.

Monien kertomusten pohjana ovat Janssonin matkat Eurooppaan, etenkin Ranskaan. Kirjan lopussa on yhteenveto, jossa kerrotaan niihin liittyvistä omaelämänkerrallisista tapahtumista.

On se taiteilijan leipä ollut aina muodostunut monista murustista. ”Viisi virkaa ja kuusi nälkää.” Muumit ovat vaan yksi juonne Janssonin tekemisissä. Hän on ollut hyvin monipuolinen taiteilija. Onhan kuvataide vielä oma lukunsa, hän oli todella hyvä kuvataiteilija, muutoinkin kuin muumien luojana.

Kirjassa on muuten Janssonin kuvitusta, ja siellähän muumeja luuraa. Riemastuttava on kertomus yöllisten juhlien  jälkimaingeista, kun kampsut, vilijonkat ja hemulit yrittävät selvitä sarastaasta päivästä.                                                                  Sivun alkuun

Olipa erikoinen kirja tämä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet. Aluksi olin aivan ymmällä. Missä aikakaudessa oikein liikutaan. McEwan sotkee historiallisia ihmisiä ja tapahtumia sekä tekniikan kehitystä yhteen oudoksi tarinaksi. Faktat eivät pidä paikkansa, vaan palvelevat fiktiota. Näin syntyy omalaatuinen keitos.

Kun lukijat lukivat Vuotos -kirjaa, he etsivät yhtymäkohtia todellisuuteen, mm. murteeseen, vertailivat ja antoivat palautetta mielestään ”vääristä” kohdista. Mutta fiktio on fiktiota, siinä voi tapahtua mitä tahansa missä tahansa millä lailla tahansa. Eikä kaikkea tarvitse selittää, esim. jos joku ei puhu ”oikeaa” murretta, hän voi olla muualta kotoisin vaikkei sitä kirjassa kerrota, jos se ei ole kokonasuuden kannalta merkityksellistä.

En kerro enempää McEwanin romaanin juonesta, sillä yllätys on tärkeää. Suosittelen!                                                   Sivun alkuun

Löysin tämän Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -pokkarin kirjastosta  lainaamieni kirjojen joukosta. Ihmettelin valintaa ja alkusivut saivat minut laittamaan kirjan sivuun ja tarttumaan toiseen kirjaan. No sitten kun kaikki lainakirjat oli luettu, otin tämä uudelleen. Löysin hetken selailun jälkeen kohdan, johon olin jäänyt. Ja alkoihan tarina vetää.

Kun pääsin loppuun, huomasin, että kannessa viitattiin HBO:n sarjaan Dirty little lies. Ahaa, kirjahan on sitten erinomaiseksi rankattu. Kannessa oli  myös Stephen Kingin ylistävä kommentti.

Enpä ihmettele, että kirjasta on tehty sarja. Moriarty kirjoittaa lapsiperheiden elämästä, parisuhteista ja yleensäkin ihmissuhteista hienosti ja monisanaisesti. Kirjassa on valtavan paljon eri ihmisten tarinoita. Kaikki ne solmiutuvat yhteen, osa ihan vasta lopussa kuten kuuluukin.

Kirjassa vuorottelevat kaksi tasoa, ennen visailuiltaa ja visailuillan jälkeen. Pitkin kirjaa on ihmisten repliikkejä tapahtuneesta. Mutta Moriarty ei paljasta mitä on tapahtunut ja kenelle. Pieniä vinkkejä hän antaa ja osin hämäämistarkoituksessakin. Vaikka kyseessä on vaan keksitty kertomus, vähän pelkäsin että henkirikoksen kohteena olisi suosikkihenkilöni. Enpä kerro oliko. Lue itse!

HBOn sarja on siirretty Australiasta Kaliforniaan ja ilmeisesti muutenkin muutettu tapahtumia. Ensimmäiselle tuotantokaudelle on jatkoa. Ehkäpä sarja tulee eteen, vaikken olekaan HBOn tilaaja.

Sivun alkuun

Tämän Halldingerin Ihania naisia pikkumustissa -kirjan  nappasin kirjaston novellihyllystä Harstadin vierestä. Kotona vähän ihmettelin valintaani.

Minua iäkkäämpi naisihminen kertoo novelleissa elämästään noin niinkuin naisnäkökulmasta. Aikaskaala on naisen elämän mittainen, sieltä teinivuosista vaihdevuodet ohittaneisiin naisiin. Aluksi luin kyllästyneenä, mutta seuraavana päivänä tulikin ihan kelvollinen teksti ja sain kirjan loppupuolella hörähdellä useasti Halldingerin oivallisia kommentteja naisen elämän menosta.

Ihan kivaa luettavaa.                                                      Sivun alkuun

Otin tämän Harstadin Ambulanssi -kirjan kirjaston novellihyllystä.

Olipa lukukokemus. Täytyy heti sanoa, että jos ahdistaa, niin tätä ei kannata lukea. Kaikki novellit kertovat nyrjähtäneistä ihmisistä ja ahdistavista tilanteista, jotka kirjan loppupuolella kietoutuvat yhteen.

Harstad kirjoittaa pitkiä tajunnanvirtamaisia kappaleita, joissa on pilkuilla erotettu lauseet. Pisteitä on tosi vähän. Lukeminen vaatii siten keskittymistä ja jouduinkin muutaman kerran palaamaan takaisinpäin, etenkin jos jatkoin novellia seuraavana päivänä.

Mutta Harstad on todella hyvä kirjoittaja ja kirjan rakenne on tehty hienosti. Yksi hienoimpia novellikokoelmia, joita olen lukenut. Oikeastaan tämä oli romaani, koska luvut liittyivät toisiinsa. Ehkä olisi helpottanut lukukokemusta, että olisi heti ottanut kirjan romaanina.

Katsoin lopuksi kirjan sisälievettä ja yllätyksekseni Harstad on nuori mies, syntynyt 1979. Jotenkin oletin ilman muuta hänen olevan paljon vanhempi. Mistähän Harstad on nämä kirjoitusten ahdistukset vetänyt?                                                     Sivun alkuun

Ulla-Lena Lundberg

Ulla-Lena Lundbergin FInlandia-palkittu Jää ja Marsipaanisotilas on tullut luettua aikaisemmin. Olen etsinyt hänen Afrikka-kirjojaan, mm. Kalaharin hiekkaa, mutta en ole löytänyt. Niinpä otin tämän Suureen maailmaan, kun se löytyi kirjastosta.  Kirja on vuodelta 1991 eli ennen edellä mainittuja.

Lundberg pyörittelee osittain samoja teemoja kuin Jäässä ja Marsipaanisotilaassa. Ollaan Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla. On pappeja, talonpoikia ja merenkulkua. Ehkä nämä teemat huipentuvat sitten Jäässä. Jotenkin lohdullista, että oikeat  kirjailijatkin ovat kiinni samoissa teemoissa.

Kirjassa on seitsemän henkilöä kertomassa osittain samoista tapahtumista. Täytyy sanoa, että jouduin selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan joitakin asioita. Kirja kuvaa viime vuosisadan alkupuolta ja merenkulun murrosvaihetta, kun purjelaivoista siirryttiin moottorilla kulkeviin aluksiin. Kirja antaa kuvauksen ahvenanmaalaisuudesta ja meren vaikutuksesta heidän elämäänsä. Paljon on merikapteeneja, merimiehiä ja varustamojen omistajia. Ahvenanmaalaisten varallisuus on merestä peräisin.

Lundberg on viisas nainen, kirjassa on paljon syvää elämänviisautta. Erityisesti jäi mieltä kaivertamaan se, millaiseksi ihminen tulee: kasvatuksella ei ole merkitystä vaan sillä, millaiseksi ihminen syntyy.

Lundberg kuvaa myös hyvin sisarusten välistä erilaisuutta, niin luonteessa kuin elämänasenteessakin. Ja sitä, että yhdeksän lapsen äiti rakastaa eniten vanhinta ja nuorinta.                            Sivun alkuun

Merenpeitto on jatkoa Jalosen FInlandia -palkinnon saaneelle Taivaanpallolle eli Anguksen tarina jatkuu Englannissa.

Kirjoitustyyli on samanlaista, minämuodossa ja tajunnanvirtaa eli samaa asiaa pyöritetään moneen kertaan, kuten ihmien ajatuksissa tapahtuu.

Kirjan alkupuolella pitkästyin. Juttu tuntui pitkitetyltä eikä ollut oikein mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Mielessä käväisi kirjan jättäminen kesken, mutta loppuun luin.

Anguksen elämä herätti myötätuntoa ja loppuratkaisu oli odotettu ja positiivinen, kiitos siitä Jaloselle.                     Sivun alkuun

                                         helmi 2020

Tähän Härkösen Ihan ystävänä sanon -kirjaan tartuin, koska se oli ohuempi kuin vasta lukemani Kännöjen monisatasivuiset tiiliskivet.

Sivuja on alle 200 ja jutut parin sivun mittaisia päiväkirjamaisia pohdintoja vaikka mistä. Tuli mieleen Kati Tervon Rapsuta  mua ja Knausgårdin Talvi.

Näissä kolmessa kirjassa kirjoittajat paljastavat aika paljon itsestään, mikä minulle on jotenkin vaivaannuttavaa. Kertomusten jälkeen kirjoittajat tuntuvat jotenkin läheisimmiltä, se on totta. Mutta mikä tarkoitus tällä on? Muiden kirjojen markkinointi? Jos joku tuntematon tarjoaisi tämätyyppistä höpinää isolle WSOYlle, ei varmastikaan syntyisi kustannussopimusta.

No, nyt tiedän, että Härkönen matkustaa paljon, rakastaa shoppausta, on ollut kolme kertaa avioliitossa, asuu teini-ikäisen poikansa  kanssa, häpeää Häräntappoase -esikoistaan ja hänelle miehet ulkomailla  huutelevat ja viheltelevät ja jopa lähentelevät.

Ei voi olla vertaamatta tätä kirjaa juuri lukemiini Kännöjen kirjoihin. Mutta. Eri elämäntilanteita ja eri ihmisiä varten on hyvä olla olemassa erilaista kirjallisuutta. Monet ihmiset varmasti tykkäävät lukea Härkösen tekstiä.

Luin nämä sivut yhdellä istumalla.                           Sivun alkuun

                                                  helmi 2020

Tämän kirjan sieppasin kirjaston hyllystä Heikki Kännön Sömnön vierestä. Kun aloin lukea Souvia, ajattelin että taas tätä sodan ajan kuvausta. Jaksankohan lukea ollenkaan. Mutta sitten kerronta veti mukaansa, koska näkökulma oli erilainen kuin mitä olin aikaisemmin lukenut. Souvissa kerrotaan sodan ajan huoltokuljetuksista ja teksti pohjautuu kolmen eri kuljetuskomppanian ja osaston vaiheisiin. Eli osa on ilmeisesti oikeasti tapahtunutta tarinaa.

Souvi kertoo hyvin, miten hankalaa huolto tuohon aikaan oli. Tiet olivat sorateitä, kapeita, huonosti pohjustettuja, ojattomia. Kelirikko ja sääolot aiheuttivat valtavasti ongelmia, samoin kuin autojen rikkoutuminen ja huolto. Ihmetyttää, miten tuohon aikaan tieto saatiin kulkemaan, kun puhelinkin oli kylissä vain muutamassa talossa. Hattua nostan tuon ajan ihmisille, jotka hoitivat hankalan arjen.

Toinen asia mitä alussa ihmettelin, oli niin erilainen kirjoitustyyli kuin vasta lukemassani Sömnössä. Sitten huomasin, että tämähän on Sakari Kännön kirjoittama eikä Heikki Kännön. Tunsin itseni aivan ääliöksi, kun en ollut huomannut etunimien erilaisuutta. Mutta ei se mitään, onneksi otin tämän kirjan mukaani. Se avarsi näköalaani sodanajan elämään.                        Sivun alkuun

                                               helmi 2020

Olen  kuullut pariin otteeseen radiosta Luomiskertomus -ohjelmassa Heikki Kännön kertovan Sömnö -romaaninsa kirjoittamisprosessista, joka kesti 11 vuotta. Hän oli kääntänyt ja vääntänyt tekstiä aivan uuteen muotoon. Kun itsekin kirjoittelen, ovat nämä tekstien syntyyn liittyvät asiat kovin mielenkiintoisia. Välillä tuntuu, että kaiken saa heittää romukoppaan tai oikeammin deletoida, mutta kuitenkin jossain kytee pieni liekki, joka pakottaa jatkamaan ja jatkamaan.

Kännön kannatti jatkaa. Hän on saanut vuonna 2019 Runeberg -kirjalllisuuspalkinnon Sömnö -teoksestaan.

Sömnö on rönsyilevä matka Bergerin suvun historiaan, joka kuljettaa perhettä ympäri Eurooppaa ja Afrikkaa. Kertojana on Werner H. Bergerin elämänkerran kirjoittaja, jolle pikku hiljaa paljastuvat suvun salaisuudet, joita ei kaikkia saa kirjoittaa kirjaan.

Kännön kieli on rikasta ja hänellä on humoristinen tyyli kertoessaan tapahtumista. Moneen kertaan hörähtelin ja nauroin itsekseni, kun tapahtumien kuvaus oli niin herkullista. Kirjan tapahtumat ovat myös ennalta arvaamattommia, miten Kännö kaiken onkaan keksinyt. Tuli mieleen Zafónin Enkelipeli -kirja, jonka juoni oli myös hienosti kehitelty ja täysin uudenlaisesta miljööstä.                                                        Sivun alkuun

Pajtim Statovcin esikoisteosta Kissani Jugoslavia oli vaikea saada käsiinsä. Sitä ei koskaan löytynyt kirjastosta, kun kävin siellä. Tein viimein varauksen ja niinpä sain sen.

Olin aikaisemmin lukenut Statovcin Tiranan sydän, joka on siis hänen toinen kirjansa. Kolmas kirja Bolla voitti vuoden 2019 Finlandia -palkinnon enkä ole sitä vielä lukenut. Kissani Jugoslavia oli ilmestymisvuotenaan 2014 myös Finlandia-palkintoehdokas. Silloin voitti Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Nyt voisin sanoa, että Kissani Jugoslavia olisi ollut minun palkinnonsaajani.

Kissani Jugoslavia on hyvin kypsä esikoisteos. Statovci on todella lahjakas kirjoittaja. Näiden kolmen kirjan perusteella mieleeni kuitenkin tulee, että aikooko hän pysyä tässä samassa tematiikassa jatkuvasti. Ei voi välttyä ajatukselta, että kuinka paljon mukana on hänen ja perheensä omakohtaista kokemusta ja tätä kautta pohdintaa yksityisyydestä.

En ymmärtänyt kaikkea kirjan symboliikkaa, käärmeitä ja kissoja. Minulle suurimmaksi teemaksi nousi kulttuurien erilaisuus. Mistä kulttuuriin tulevat niin voimakkaat tarpeet kunnioittaa perinteitä, että yksilöiden tahdoilla ei ole mitään merkitystä? Mikä voima on siinä, että ihmisten elämät puristetaan vuosisataisiin muotteihin ja niistä poikkeaminen on elämää suurempi häpeä?

Kirjan loppupuolella mieleeni nousivat yhtäläisyydet Sofi Oksasen esikoisteoksen Stalinin lehmien kanssa. Kummassakin kirjassa on muutettu vieraaseen maahan, vaietaan omista juurista, ei sopeuduta, eristäydytään, sairastutaan ja solmitaan rakkaussuhteet samaa sukupuolta oleviin.

Kuulin että Bolla on näiden kolmen huipennus. Odotanpa sitä.

Sivun alkuun

Graniittimies on Kähkösen uusinta tuotantoa. Kirja oli Finlandia -palkintoehdokkaanakin.

Alussa lukeminen takkusi. Samaa kommunismin kuvausta kuin Mustissa morsiamissakin. Tai ei nyt ihan samaa, kun tässä mentiin Neuvostoliittoon toteuttamaan sosialistista yhteiskuntaa.

Mietin vielä viidenkymmenen sivun kohdalla jätänkö kirjan kesken. Mutta sitten Kähkösen loistava kieli vei mukanaan. Hän osaa todella kirjoittaa herkullisesti. Tapahtumia kuvattiin yksityiskohtaisesti, vaikkapa aterian valmistusta. Niitä oli kiva lukea. Muutenkin kirja kasvoi loppua kohti yhä väkevämmäksi ihmisyyden kuvaukseksi.

Niin surullista oli mitä päähenkilöille väistämättä tapahtui. Samaa ovat kuvanneet myös muut taiteilijat, Sofi Oksanen, Antti Tuuri ja elokuvissakin  – mm. Ikitie – aihealuetta on käsitelty.                                             Sivun alkuun

Tämä oli ensimmäinen Kähkösen kirja, jonka luin. Valitsin tarkoituksella vanhan kirjan eli Mustat morsiamet on ilmestynyt 1998.

Ensin alkuun tuntui, että olen aivan tarpeeksi lukenut  näitä tähän aihealueeseen kuuluvia kirjoa. Eli työväestön kurjaa elämää kuvaavia romaaneja. Tässä oli lisäksi politiikkaa mukana, miehiä vietiin vankileireille. Kommunismia pelättiin. Mulle ei jäänyt ihan selvää kuvaa, oliko kyseessä 1920- vai 1930 -luku.

Siis ahdistava aihealue.  Onhan näistä hyvä tietää, mutta kuinka kauan näitä jaksaa lukea. Mitään uutta ei oikeastaan tullut.

Myöhemmin luin, että tämä oli Kähkösen Kuopio -sarjan ensimmäinen kirja. Pitänee lukea muitakin.    Sivun alkuun

Kyllä ällistyin kun tartuin tähän Kati Tervon Rapsuta mua -kirjaan Knausgårdin Talven jälkeen. Samanlaista päiväkirjamaista tilitystä! No, novellihyllystä tämäkin on, vaikkeivät nämä novelleja ole, vaan 2-3 sivun pituisia päiväkirjamaisia tekstejä.

Tervo paljastaa kotielämänsä lukijoille. Kait hän on saanut suostumuksen mieheltään ja pojaltaan. Mutta tulee vaan mieleen, että kirja on kirjoitettu lisäämään muiden kirjojen menekkiä. Kirjan loppua kohti tuntuvat lisääntyvän avioelämän kuvaukset. En niistä tykkää, olen kai vanhoillinen, mutta mielestäni ne ovat perheen sisäisiä asioita enkä ainakaan minä tykkäisi, että parisuhdettani  kuvataan kirjassa. Taidan olla aika tiukkapipo.

Kati Tervo on muutama vuoden nuorempi kuin minä ja jonkin verran kiinnostivat muistelmat lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta vain jonkin verran.

Samaan aikaan tuli televisiosta ja radiosta Jari Tervon ohjelma presidentti Mauno Koivistosta. Kyllähän tämä Katin kirja sai Jarin tuntumaan läheisemmältä. Ja kuva  Uutisvuodon armottomasta humoristista syveni.

Kirjoitin ylläolevan, kun kirja oli vielä kesken. Sitten löysin tiedon, että jutut oli julkaistu aikaisemmin eri aikakauslehdissä. Siis pakinoita, ei novelleja.                                       Sivun alkuun

Olen ollut kiinnostunut Knausgårdista, kun olen kuullut ja nähnyt haastatteluja hänen Taisteluni – kirjasarjansa puitteissa. Kirjaston novellihyllystä poimin hänen teoksensa Talvi.

Hohhoijaa. Eivät ne olleet novelleja, vaan päiväkirjamaista jaarittelua. Olen käsittänyt, että Taisteluni -kirjasarja on myös aikamoista tajunnanvirtaa Knausgårdin omasta elämästä.

On helpointa kirjoittaa omasta elämästä ja ilman minkäänlaista itsesensuuria. Julkisuus on taattu, kun ihmisten tirkistelynhalu takaa suosion. Etenkin, jos kyse on jotenkin tunnetuista henkilöistä. Käsittääkseni Taisteluni -kirjasarja on poikinut oikeusjuttujakin,  kun sukulaiset ovat sydämistyneet kirjasta.

Talvi noudattaa samaa rataa. Knausgård kertoo perheestään, lapsistaan sekä nuorimman odotuksesta ja synnytyksestä. Luulen, että lapset eivät kasvettuaan oikein tykkää, että heidän elämästään on kirjoitettu kirjaan. Enkä minä ainakaan tykkäisi, että synnyttämistäni eri vaiheineen kuvataan kaikille.

Lisäksi kirjan täytteenä on jaarittelua, parin kolmen sivun pituisia tekisi mieli sanoa höpötyksiä esim. tuolista, kolikoista, aivoista. En jaksanut näitä lukea edes loppuun.

Vetävintä teksti on perhekuvauksissa. Kyllä Knausgård osaa kirjoittaa, mutta tulee vaan mieleen, että osaako hän kirjoittaa oikeaa romaania.  Tämä Talvi -kirja on tehty Taisteluni -kirjojen vanavedessä.  Hyvä konsepti taloudellisesti: mahdollisimman ronski tosipohjainen paljastuskirja, jolloin julkisuus on taattu ja sitten mitä vaan, jota ihmiset lukevat ja ostavat edellisen kirjan imussa. Taidan olla vaan kateellinen, kun Knausgård on menestynyt taloudellisesti.

Sisäkannen arvioinneissa mainitaan useammassa ”elämyksellinen”. Aloin miettiä mitä se oikein tarkoittaa, esimerkiksi kolikoista kertovassa tekstinpätkässä.

Sitten sain oppitunnin kirjallisuuden lajista nimeltä autofiktio. Sitähän Knausgård on harrastanut eli omien traumaattisten  muistojen käsittelyä omalla nimellään. Kai hän on halunnut päästä vapaaksi menneisyydestään.

Ehkä jotkut tykkäävät autofiktiosta. Tulee kylläkin mieleen, että menneisyyden tapahtumia voisi käyttää luovasti fiktiivisen romaanin juonen kulkua rakentaessa. Kai ne traumat  tulevat silloinkin käsitellyksi. Mutta onhan se vaivalloisempaa. On helppoa kirjoittaa tajunnanvirtatekniikalla tapahtuneita asioita sellaisena kuin ne muistaa välittämättä siitä, että kirjoittaa muista ihmisistä suoraan.                               Sivun alkuun

Tästä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli -kirjasta tykkäsin. Olin aikaisemmin lukenut Zafónin Tuulen varjo, joka ihastutti jo nimellään, joka sai mielikuvituksen  laukkaamaan.

Ahmin ensimmäiset sadat sivut ihastuksissani. Miten olikin keksitty niin hieno yllätysellinen juoni, jossa ei tullut hetkeäkään mieleen mikään aikaisempi. Päähenkilön kohtalo herätti suurta myötätuntoa.

Mutta sitten. Ruumiita alkoi tulla lisääntyvää vauhtia, yli kymmenen. Eikä oikein selvinnyt, miksi kaikki listittiin eikä heitä oikeastaan liitetty tarkemmin juoneenkaan, siis heidän kuolemansa oikeutusta ei käsitelty. Kirja muuttui huonoksi dekkariksi. Hieno ote kirposi loppupuolella ja teksti oli sekavaa. Harmi.      Sivun alkuun


Otin tämän kokoelman kirjastosta novellihyllystä, jota olen harrastanut, kun kirjoittelemme Novellimankelissa itse novelleja.

Kiinnostuneena tartuin tähän kirjaan, jossa on 33 eri kirjoittajan tekstiä. Olipa erikoisia. Yhden jätin kesken, oli jokin kansan suussa kulkevaan tarinaan keskittyvä teksti, jossa oli paljon toistoa.

Aiheet olivat outoja. Aloin pohtia omaa rajoittuneisuuttani. Olen iskostunut länsimaiseen kerrontaperinteeseen. Yllättävän moni kirjoittaja oli joko opiskellut tai muuttanut Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Muutamat olivat länsimaisissa yliopistoissa opettajina. Joihinkin kirjoittajiin oli tarttunut länsimainen ajatusmaailma, mutta osa kertomuksista oli kyllä niin omalaatuisia että huhhuh.

Mieleen jäivät parhaiten traagiset kertomukset, kuten Kirje sisarilleni, jossa kuvattiin perinteiden ja nykymaailman yhteentörmäystä yksilön näkökulmasta, Venäläinen ruhtinatar, jossa kuvataan mielenkiintoisesti henkilön ristiriitaista  käytöstä, joka johtaa tragediaan ja Afrikka rikkoo valonsa, jonka kirjoittaja teloitettiin.

Pitäisi lukea enemmän tällaisia ”outoja” juttuja.   Sivun alkuun

Zafón Carlos Ruiz

Tästä Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli -kirjasta tykkäsin. Olin aikaisemmin lukenut Zafónin Tuulen varjo, joka ihastutti jo nimellään, joka sai mielikuvituksen  laukkaamaan.

Ahmin ensimmäiset sadat sivut ihastuksissani. Miten olikin keksitty niin hieno yllätysellinen juoni, jossa ei tullut hetkeäkään mieleen mikään aikaisempi. Päähenkilön kohtalo herätti suurta myötätuntoa.

Mutta sitten. Ruumiita alkoi tulla lisääntyvää vauhtia, yli kymmenen. Eikä oikein selvinnyt, miksi kaikki listittiin eikä heitä oikeastaan liitetty tarkemmin juoneenkaan, siis heidän kuolemansa oikeutusta ei käsitelty. Kirja muuttui huonoksi dekkariksi. Hieno ote kirposi loppupuolella ja teksti oli sekavaa. Harmi.                    Sivun alkuun


Luin Stalinin lehmät Baby Janen jälkeen, mutta Stalinin lehmät onkin Oksasen ensimmäinen kirja. Kirjoilla on paljon yhteistä. Niissä kummassakin kerrotaan nuoren naisen mielenterveysongelmista, Baby Janessa paniikkihäiriöstä ja Stalinin lehmissä syömishäiriöistä, nimittäin päähenkilö ei osaa syödä ja sairastaa sekä bulimiaa että anoreksiaa yhtäaikaa.

On vaikea ymmärtää näiden sairauksien perimmäistä syytä. Onko syynä hyvin aikaisessa vaiheessa syntynyt vääristynyt kuva omasta  kropasta, kun ihanne on aina vaan alhaisempi paino? Jopa 40 kiloa on liikaa. Päähenkilö ei ole tyhmä, mutta eivät häneen ravitsemustieteen faktat vaikuta siten, että hän pystyisi olemaan oksentamatta. Läheinen ihmissuhde vähentää oksentamishalua, mutta niinpä hän luopuu tästä suhteesta, jotta voi oksentaa rauhassa.

Oksanen kuvaa myös virolaisten naisten alemmuudentuntoa suomalaisiin verrattuna. Päähenkilö ei kerro pariinkymmeneen vuoteen taustastaan. Ehkä tämä vaikutti syömiseenkin.

Oksanen kertoo suvun tarinaa monitasoisesti. Venäläisvallan aikana huipentui ilmiantamisen kulttuuri, joka oli tuhota koko kansan. Kuitenkin itsenäistymisen jälkeen hän kaipaa lapsuutensa Viroa, sen ihmisiä ja elämää.

En voinut välttyä miettimästä, paljonko kirjassa on Oksasen oman perheen tarinaa. Ensimmäinen kirjahan yleensä on omaelämänkerrallinen. Jos tarinat ovat suvusta, mitähän he ajattelevat siitä, että ne ovat koko maailman luettavissa.

Joka tapauksessa Oksanen on armoitettu kirjoittaja. Todella lahjakas. Teksti on sujuvaa ja sitä on helppo lukea.

Kirjaa lukiessani telkkarista tuli Maria Veitolan Yökylässä -ohjelma, jossa  hän vieraili Sofi Oksasen kotona tai oikeammin työhuoneella, joka oli hulppea iso huoneisto käsittääkseni Kalliossa. No, Oksanen on tienannut kirjoillaan niin paljon, että tuollaiseen on varaa. Miljoonatulot ovat tulleet pelkästään Puhdistuksesta.  No katsoin tietenkin tarkkaan Oksasen olemusta, ja kyllä hän on niin laiha, että toivottavasti ei ole syömishäiriö jäänyt pysyväksi. Esimerkiksi aamiainen jäi väliin, kun hän oli lähtenyt ”asioille” ja Veitola söi yksinään.

Stalinin lehmä muuten tarkoittaa vuohta.            Sivun alkuun

Otin tämän ovellikokoelman kirjastosta, koska haluan saada vaikutteita novellien kirjoittamisesta. Toivottavasti omat novellini sitten paranevat, me kun kirjoittelemme novelleja Novellimankelissa ja julkaisemme vuoden kuluttua.
Tolstoi on armoton luonnon kuvaaja. Makustelin hänen kielikuviaan nautinnolla. Paras oli seuraava, jonka luin moneen kertaan:
”Lampaiden pitkät ja venyvät ajatukset, joiden virkkeinä olivat aron ja taivaan, päivien ja öiden mielikuvat, ahdistavat ja painoivat miltei tajuttomiksi”.

”Pilvi vaihtoi silmäyksiä aron kanssa ja alkoi synketä”.

Tolstoi antaa myös elämänohjeita: ”Yksi järki tulee kun  äiti synnytti, toinen opista, kolmas hyvästä elämästä”.

Voi, hienoja ilmauksia on vaikka kuinka. Tolstoi kuvaa ihmisluontoa ymmärryksellä ja tunteikkaasti. Voi vaan ihmetellä, kun ajattelee missä yhteiskunnallisessa ympäristössä  hän eli (1828-1910).

Tähän kirjaan liittyy myös ihana kohtaaminen. Luin kirjaa junassa Loimaalta Helsinkiin. Vieressä käytävän toisella puolella istui somalilaisperhe, jonka hurmaavaan pikkutyttöön Rashimiin tutustuin tarkemmin. Muistan hänet aina, kun ajattelen Tolstoita. Ja hänen äitinsä tummia ymmärtäviä silmiä ja katsetta.                                                                                                                                                  Sivun alkuun

Lundánin tuotantoon tutustuin nelisen vuotta sitten,  kun luin hänen viimeiseksi jääneen kirjansa Viikkoja, kuukausia, jonka hän kirjoitti vaimonsa kanssa juuri ennen kuolemaansa (2006). Hän oli sairastunut aivokasvaimeen. Kirja järkytti minua silloin kovasti.

Lundán oli hyvin tuottelias ja kirjoitti romaaneja, näytelmiä ja kuunnelmia. Hänellä  olisi ollut paljon annettavaa suomalaiseen kulttuuriin. Niin surullista.

Rinnakkain kertoo rivitalossa elävän lapsiperheen vuodesta. Kirjaa oli mukava lukea, kun tarina on niin tuttu ruuhkavuosien ajalta. En voinut välttyä ajattelemasta, paljonko kirjassa on Lundánin omakohtaista kokemusta. Mutta mitä siitä. Rinnakkain antaa varmaan monelle ruuhkavuosiaan elävälle hyvän samaistumiskohteen. Kirja ilmestyi kaksi vuotta ennen Lundánin kuolemaa ja on omistettu hänen tyttärilleen.                     Sivun alkuun

Baby Janen meinasin jättää alkusivujen jälkeen lukematta loppuun. Alussa kuvataan kahden naisen suhdetta aika seksipitoisesti. Mutta sitten onneksi tarinaan tuli muita vivahteita ja luin aika mielenkiinnolla kirjan loppuun.

Baby Jane on mielenterveyssairauksien kuvausta. Oksanen kuvaa hyvin, miten sairaan ihmisen käytöstä ei ymmärretä ja miten suhde kariutuu näiden vaikeuksien nujertamana.  Piki ei pysty pyytämään apua tilaansa eikä sitten enää lopulta haluakaan. Aivan surettaa, ettei Piki saanut apua ongelmiinsa, joista paniikkihäiriö halvaannutti hänen elämänsä vähitellen kokonaan.

Baby Janesta on tehty elokuva, jonka ensi-ilta oli alkuvuodesta. En ole sitä nähnyt, mutta voisin mennä katsomaan jos se eteen sattuu.

Luulin, että Baby Jane on Oksasen esikoisteos, mutta se onkin toinen ja esikoinen on Stalinin lehmät. Luen sitä parhaillaan.       Sivun alkuun

Verronen on kyllä ollut valtavan tuottelias kirjailija. Uusimmasta päästä on Vanhat kuviot -novellikokoelma vuodelta 2012. Tästä kokoelmasta olin kuullut Novellikoukussa novellin Juttelija, joka kertoo siitä ihmistyypistä, joka puhuu ja puhuu. Oikeanlaisessa ympäristössä nämäkin henkilöt voivat elää hyvän elämän – ja vääränlaisessa heille käy huonosti.

Novellit on jaettu kolmeen osaan: Piiloutujat, Vastustajat ja Lähtijät. Kirjoitukset noudattelevat Verrosen aikaisempaa nyrjähtänyttä maailman kuvausta. Suosikkini on Angelina, jonka voisin lukea joskus Novellikoukussa. Viimeisenä on pitkä, 60 sivua, kuvaus käsittääkseni Etelä-Amerikasta. Rujoa ihmisyyden kuvausta, missä ihmiset ovat pahoja toisilleen. Ja myös hyviä.            Sivun alkuun

Olen joskus parikymmentä vuotta sitten lukenut Verrosen kirjan Kulkueita & Unohtajia. Etsin sen kirjahyllystä, oli joululahja rakkailtani 24 vuotta sitten. Luin sen nyt uudelleen, enkä muistanut siitä yhtään mitään. Se on novellikokoelma, joten voin ottaa oppia Novelimankelia varten. Kirja on saanut vuonna 1996 Olvi -säätiön kirjallisuuspalkinnon ja Portti -palkinnon vuonna 1997.

Tarinoiden päähenkilöt ovat mitä milloinkin, unohtaja, vaeltaa,  kivenhalaaja jne, jotenkin kaikki tavallisen elämän ulkopuolella vaeltavia ja maailman erikoisesti kokevia henkilöitä. Verrosella on vino katse tähän (tai silloiseen) maailmaan. Hän on mukavasti löytänyt kiinnostavia persoonia ja kuvaa niitä mielenkiintoisesti.                                                                                            Sivun alkuun

Matka Albaniaan. Löysin tämän kirjan pääkirjaston poisto-huoneesta, maksoi 50 senttiä. Kannatti ostaa. Olen nimittäin äsken lukenut Statovc Pajtimin Tiranan sydän, jonka päähenkilö lähtee Albaniasta onneaan etsimään. Yllättävää on, että vaikka kirjojen julkaisemisen välillä on 20 vuotta, Albanian ongelmat eivät näytä ratkenneen, vaan ihmiset etsivät parempaa elämää muualta kuin omasta maastaan. Surullista.

Olen itsekin käynyt Albaniassa kymmenen vuotta sitten. Vietimme pari viikkoa Makedoniassa Ohridissa sukulaisten asunnolla ja eräänä lauantaina suuntasimme vuokra-Kiian nokan Tiranaa kohti. Olipa kokemus. En ole koskaan autoillessa  pelännyt yhtä paljon. Tie Elbasanin kautta Tiranaan kulki vuoristossa, 40 km ja tunti meni. Henki onneksi säilyi, vaikka koko kapea ja kiemurainen tienvarsi oli täynnä muistopylväitä, joissa oli rotkoihin suistuneinen ja kolareissa kuolleiden henkilöiden kuvia ja nimiä, monessa neljän ihmisen tiedot. Tien reunassa pienet kivet erottivat tienpenkan alas syöksyvästä rotkosta. Ja  minä istuin siellä reunan puolella, välillä tuntui että leijun tyhjän päällä, kun kuskin oli pakko ajaa aivan reunaan paikallisten hurjastellessa vastaan surutta. Puhumattakaan tilanteista, kun kolme autoa yritti olla rinnakkain, vastaantulijat nääs ohittelivat vaikka me olimme ajamassa vastaan. Hehän olivat vuoren puolella. Albanialaiset autoilijat uhmaavat kohtaloaan täysin surutta. Samaa olen sittemmin kokenut Turkissa.

Verronen tuli Inter Raililla Itä-Euroopan kautta siihen asti kuin silloin pääsi ja jatkoi liftaamaalla. Yllättävää oli, että joka paikassa hänet huomioidaan ja annetaan apua kyydeissä ja majoituksissa. Ulkomaalaisia ei siihen aikaan juurikaan Albaniassa nähty. Yllättävän turvallista Verrosen matkanteko on. Muutaman kerran  hän saa miehiltä ehdotuksia läheisemmästä tuttavuudesta, mutta tiukka kieltäytyminen näytti riittäneen.

Kirjassa pohditaan myös perinteiden merkitystä. Nuori nainen haluaisi opiskella,  nähdä maailmaa, saada ammatin. Mutta perhe ei päästä häntä lähtemään, ei töihinkään. Naisten elämän tarkoitus on naimisiin meno ja perheestä huolehtiminen. Piste.

Taas kerran tulee mieleen, miten hienon elämän mahdollisuuksineen itse on saanut elää.                                                                  Sivun alkuun

Ihastuin vähän aikaa sitten suunnattomasti Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Tätä romaania Brooklyn on myös kovasti kehuttu ja siitä on tehty elokuvakin, jota en ole nähnyt.

Brooklynissä kuvataan Irlannin tilannetta, on menossa 1950 -luku. Työtä ei ole, päähenkilö Eilisin veljet ovat lähteneet töihin Britanniaan. Niinpä Eilisille hommataan työpaikka New Yorkista ja sinne hän lähtee. Koko aikaisempi elämä jää Irlantiin, äiti ja sisko läheimpinä.

Kirjaa on kiva lukea. Koin monia samaistumisen hetkiä, kun minäkin lähdin aikoinaan ensimmäisen pidemmän työpaikan takia 1000 kilometrin päähän sukulaisista ja ystävistä. Tóibín kuvaa arkisiakin hetkiä tarkkaan. Näin arjen pienet vaikeudet oikeastaan kasvavat suuriksi, kun kaikki on uutta ja vierasta. Yksinäisyys uudessa ympäristössä on kuvattu hyvin uskottavasti.

Loppuratkaisua vähän jännitin ja harpoin viimeiset sivut pikavauhtia ennen nukkumaan menoa. Seuraavana päivänä luin sitten lopun uudestaan. Kyllä Eilis ihan oikean ratkaisun teki, mutta Tóibín taitavasti antaa niin hienovaraisia vihjeitä, että jännite seuraa loppuun asti.

Suosittelen lämpimästi.                                                               Sivun alkuun

[/sta_anchor]

Kaksikymmentä sivua jaksoin Pekka Hiltusen kirjaa Onni. Homojen rakastelukuvaukset eivät sytyttäneet, vaikka ei minulla tietenkään mitään heitä vastaan ole. Sitten luin takatekstin, jossa sanottiin kirjan kertovan mm. ”tuhannen mulkun Tuulikista”. Niinpä vein kirjan takaisin kirjastoon. Ei ole tämä tyylilaji tarkoitettu minulle.

Tätä päivitystä varten hain linkkiä netistä ja siellähän Onni -kirjaa kehutaan. Että muitakin mielipiteitä on.                  Sivun alkuun

Statovci

Yritin saada  käsiini Statovcin tunnetumman ja palkitun Kissani Jugoslavia, mutta se oli lainassa ja otin tämän.  Tämän Tiranan sydän -kirjan mukana pääsi hyvin Statovcin maailmaan. Lukiessa arvuuttelin, onko kyseessä omaelämänkerrallinen tarina, mutta ei, Statovci on tullut Suomeen parivuotiaana. Mutta Tiranan sydän kertoo nykyajan kansanvaelluksista riipaisevasti ja siitä, miten tapahtumat ja niiden käsittelemättömyys vaikuttavat käyttäytymiseen. Miten armottoman yksinäinen ihminen voikaan olla eikä kuitenkaan pysty luomaan pysyviä ihmissuhteita, vaikka niihin tulee mahdollisuus.

Loppuratkaisusta tulee kyllä mieleen, että ei se lähteminen aina ole paras ratkaisu. Omaa ja läheisten elämää voisi yrittää parantaa eikä lähteä etsimään paratiisia tuntemattomasta. Ne syvimmät ongelmat kun seuraavat mukana. Mutta niin ihmiskunta on tehnyt aina ja tullee kait tekemään tulevaisuudessakin.                           Sivun alkuun

Tätä Kaikki on mahdollista -kirjaa olin metsästänyt, kirjastosta ei löytynyt yhtään Stroutin kirjaa eikä sitä ollut nettiantikvaareissakaan myytävänä. Olin kuullut radiosta ohjelman Lucy Bartonin elämästä ja kiinnostuin kovasti. Stroutin romaanista Olive Kitteridge on tehty suosittu tv-sarja, jota en jostain kummasta syystä katsonut, ainoastaan viimeisen jakson.

Kirjoitamme novelleja Novellimankelissa (tarkoituksena julkaista vuoden päästä novellikokoelma) ja opiskelen koko ajan novellien kirjoittamista. Parasta onkin lukea erilaisia kirjoitelmia, tarkastella niiden rakennetta, kieltä, henkilövalikoimaa ja  kokonaisvaikutelmaa.

Käsitin alunperin, että Kaikki on mahdollista on novellikokoelma. Mutta kun olin lukenut muutaman jutun ja niissä esiintyi samoja henkilöitä, luulin kyseessä olevan romaanin. Mutta kyllä se novellikokoelma on. Mielenkiintoisesti kaikkien aiheena on sama kaupunki ja sen asukkaat. Kun jossain novellissa on joku  mainittu, myöhemmässä kirjoituksessa palataan kyseiseen henkilöön, usein hänen omasta näkökulmastaan. Se on hyvin mielenkiintoista. Novellit toimivat tietenkin aivan itsenäisinäkin.

Punaisena lankana on Lucy Barton, hänen elämänsä lapsuudesta kirjan ilmestymiseen. Mukana on valtavan laaja henkilökavalkaadi. Novellissahan kun ”ohjeiden” mukaan on vain muutama henkilö, ja nyt tein (ensimmäistä kertaa) ruutupaperille sukupuut novelleissa esiintyvistä  henkilöistä. Heitä on monta kymmentä, perheitä, sukuja, tätejä, lapsia, rakastajia ja rakastajattaria.

Stroutilla on oma tapansa luonnehtia henkilöitä ja kohtaamisten tunnelmia. Niistä voi ottaa opiksi. Mielenkiintoista henkilöiden kuvausta, ymmärtäen. Myönteisyys kulkee koko teoksen läpi.

Sivun alkuun

Ehtoolehdon tuho kertoo nimensä mukaisesti Ehtoolehdon lopusta. Ikäihmisten hoito on viety teknisesti niin pitkälle kuin vain osaa kuvitella. Karmea tulevaisuudenkuva, kun itsekin ehkä on niissä jengoissa muutamien vuosien/kymmenien kuluttua. Osa päähenkilöistä poistuu näyttämöltä luonnollista tietä.

Tämä kolmas Ehtoolehto -kirja ei ollut niin kiva kuin aikaisemmat, ehkä ahdistavasta aiheesta johtuen. Mutta loppuun luin aivan mielelläni.                                                                                Sivun alkuun

Tästä Lipsonin Detroit -kirjasta tykkäsin enemmän kuin Jäätelökauppiaasta. Aihepiiri nyt oli aika kaukainen – Yhdysvaltain jääkiekkomaailma – mutta ihmisten välisiä suhteita käsiteltiin mukavasti. Loppuratkaisu oli jotenkin odotettu, niin nurkkaan nuoret jääkiekkoilijat olivat ajautuneet. Surullista, mutta tällaista voi tapahtua tai taitaa tapahtua oikeassa maailmassakin.                        Sivun alkuun

En lainatessa  muistanut, että tämän Karatollan olen lukenut muutama vuosi sitten. Mutta jo ensimmäisellä sivulla tuli tuttuuden tunne, pyramideja kun oltiin suunnittelemassa. Luin muutaman sivun, mutta kirja oli niin hyvässä muistissa, että en jatkanut  lukemista.

Kirja kertoo mielikuvituksellisen jutun pyramidien rakentamisesta ympäri Eurooppaa, eri maihin niiden tyyliin sopivasti. Mukavaa luettavaa, suosittelen. Kyllä Jalonen näyttää näitä erikoisia aiheita keksivän.                                                                                  Sivun alkuun

Olen aikaisemmin lukenut tämän Ehtolehto -sarjan ensimmäisen kirjan ja tykkäsin Lindgrenin hersyvästä kielestä ja huumorista, jolla hän kertoi vanhusten elämästä.

Ehtoolehdon pakolaiset -kirja jatkaa samalla kaavalla. Alkoi kuitenkin kiinnostaa enemmän päähenkilöiden aikaisempi elämä. Perhesuhteisiin ei juuri viitattu, vaikka ne ovat meillä jokaisella niin kovin tärkeitä. Kirjassa ei ollut myöskään päähenkilöä, vaan Siiri, joka ensimmäisessä kirjassa oli mielestäni päähenkilö, jonka kautta tapahtumia kuvattiin, jäi taustalle. Mielestäni kirja olisi saanut enemmän syvyyttä, jos Siiri olisi ollut enemmän ja henkilökohtaisemmalla tasolla esillä.

Mutta todella mukavaa lukemista. Voin suositella.       Sivun alkuun

Rauanjoen löysin sen perusteella, että hän aikoo kirjoittaa koltta-aiheisen romaanin (Kolmas tanssi -romaanihahmotelmani sijoittuu myös koltta-alueelle).

Lenin -setä ei asu täällä -romaanin tarina tapahtuu Huippuvuorilla. Minua ja varmasti monia muitakin kiehtovat äärimmäiset luonnon olosuhteet ja niiden vaikutus ihmisen toimintaan.

Kirja oli mukaansa tempaava ja tätä luin päivälläkin. Rauanjoki kuvaa ilmeikkäästi luontoa, se on koko ajan läsnä ja vuoropuhelussa ihmisten kanssa. Tarinassa on monia tasoja, jotka kuvataan mielenkiintoisesti. Päällimmäiseksi minulle nousi jonkinlainen sivullisen rooli. Tämä kirja kannattaa lukea.                   Sivun alkuun

Heti alussa tuli tuttuuden tunne, että olen lukenut tämän Katri Lipsonin Jäätelökauppiaan. Tarinassa oli tuttuja elementtejä, en tiedä viittasivatko ne johonkin kirjaan vai elokuvaan. Mutta en edelleenkään ole varma.

Tämä kirja oli sellainen, että joutui palaamaan alkuun monta kertaa  katsomaan, mitä oikein tapahtuikaan. Kirjan takakannessa mainostettiin salaperäisyyttä. No juu, se on kauniisti sanottu sekavalle toteuttamistavalle. Mietin taas kerran, onko jotenkin hienompaa kirjallisuutta sellainen kirja, jossa on niin monimutkainen rakenne, että vain kirjallisuuden tutkijat jaksavat erinomaisuuden löytää. Tietenkin lukukokemus riippuu siitä, mihin tarkoitukseen kirjaa luetaan, viihteeksi, unilääkkeeksi, ajan kuluttamiseen vai tutkimukseen. Luin kuitenkin loppuun, ja puolenvälin jälkeen alkoi sujua. Tällöin tarina kerrottiinkin aikajärjestyksessä.  Mielenkiintoisia henkilökuvia.                                         Sivun alkuun

En lainatessa  muistanut, että tämän olen lukenut muutama vuosi sitten. Mutta jo ensimmäisellä sivulla tuli tuttuuden tunne, pyramideja kun oltiin suunnittelemassa. Luin muutaman sivun, mutta kirja oli niin hyvässä muistissa, että en jatkanut  lukemista.

Kirja kertoo mielikuvituksellisen jutun pyramidien rakentamisesta ympäri Eurooppaa. Eri maihin niiden tyyliin sopivasti. Mukavaa luettavaa, suosittelen. Kyllä Jalonen näyttää näitä erikoisia aiheita keksivän.

Lainasin tämän Colm Tóibínin novellikokoelman Äitejä ja poikia syksyistä Novellikoukkuani varten. Valitsin sen nimen perusteella, minulla kun on poikia, niin aihe kiinnostaa.

Ja olipa jysäys! Tämä on parasta mitä olen pitkiin aikoihin lukenut!

Tóibín kirjoittaa hyvin hienovaraisesti tunnelmista, huomioi pieneleisesti ympäristöä ja uppoaa syvälle henkilöiden tajuntaan. Lyhyessäkin tiivistetyssä tekstissä selviää henkilöiden koko menneisyys tai siis tärkeimmät asiat sieltä. Näin haluan itsekin osata kirjoittaa. Novellit inspiroivat minua niin, että kirjoitin Novellimankeliin kolme novellia, joiden rakenne osittain noudattaa Tóibínin lyhyimpien novellien kaavaa. Tämä plagiointi sallittaneen minulle.

Tóibín on irlantilainen luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjailija. Innostuin hänestä niin, että ostin sekä tämän novellikokoelman että Brooklynin itselleni. Antikvariaatista saa muutamalla eurolla. Joulukuussa luen sitten pääkirjaston Novellikoukussa Tóibínin novellin Matka. Se kosketti minua syvästi.

Colm Tóibínin tuotantoa voin todella suositella, vaikken Brooklyniä vielä ole ehtinyt lukea. Kirjastossa muuten kerrottiin, että häntä luetaan todella paljon.                                                     Sivun alkuun

Sain tämän Katherine Mansfieldin Kanarialintu -novellikokelman vinkin jostakin. Aloin lukea kirjaa sillä mielellä, että luen jonkin novellin Novellikoukussa kirjastossa syksyllä. Tällöin novellin pitää olla melko lyhyt, meitä kun on kaksi lukijaa ja kummallakin puolisen tuntia aikaa. Kolmekymmentä sivua on jo vähän liian pitkä. Mansfieldin novelleista suurin osa karsiutui pois tästä syystä. No, ei sieltä lyhyehköistäkään minkään niin paljoa minua sytyttänyt, että niitä lukisin.

Tapahtuma-aika on sata vuotta sitten, osin Uudessa Seelannissa ja osin Euroopassa. Aihepiiri on tästä syystä sellainen, ettei se oikein kiinnostanut. Mielenkiintoisin oli vuodelta 1921 keskeneräiseksi jäänyt Aviomiehen kertomus, jossa Mansfield rakensi hitaasti kasvavaa kauhua avioliiton pimeistä puolista.      Sivun alkuun

Aikoinaan tv-sarja Taivaan tulet oli nostalgista tavaraa, kun olen asunut Kemijärvellä 21 vuotta. Oli kiva katsella tuttuja paikkoja ja tuttuja ihmisiä, jotka olivat yllättävää kyllä avustajina ja näyttelijöinä oli ammattilaisia. Miten sitä odotti, että käytetään enemmän paikkakunnan teatteriharrastajia. No, ammattinäyttelijöille pitää saada töitä.

Sarjan valmistumisen aikaan Kemijärvellä  meni todella huonosti. Tehtaita lopetettiin (Lääketehdas, Salcomp Oy ja sellutehdas Enso Oy, aikoinaan se oli Veitsiluoto…) ja muuttoautoja meni jatkuvana jonona pois Kemijärveltä. Väkiluku romahti jonnekin kuuden tuhannen paikkeille, puoleen siitä mitä se oli silloin, kun asuin siellä 1980-2001. Kari Väänänen nosti kemijärveläisten itsetuntoa roimasti ja ansaitsee siitä valtavan suuren kiitoksen.

Siispä tartuin kirjaan nostalgisin odotuksin. Mutta pettymys oli suuri ja keskeytin lukemisen, mikä on todella harvinaista. Syynä on valittu tyylilaji, jolla tarina kerrotaan. Minua ei kiinnosta puolirivo asioiden kuvaus. Esimerkiksi: ”Muutaman kuukauden ajan he olivat naineet kuin heikkomieliset, panneet kuin kaksi aivotonta kania, välittämättä yhtään ehkäisystä. Sinikan oli tavoittanut sellainen kiima, ettei koskaan sitä ennen eikä sen jälkeen…” Paljon keskitytään viinan juomisen kuvaukseen, mikä alkaa kyllästyttää ja puuduttaa lukijaa.

Taidan olla tiukkapipo ja ikävä ihminen.                             Sivun alkuun


Luin aikaisemmin Rytisalon n ja syksyn 2018 kirjamessuilla kuuntelin Rytisalon kertomusta kirjoittamisesta. Pidin Lempistä, se oli taitavasti kirjoitettu ja pidin myös tästä Rouva C:stä.

Kirjassa on sekoitettu faktaa ja fiktiota mukavasti. Henkilöt ovat tulleet eläviksi tunteviksi hahmoiksi. Kerrotaan myös ikävistä asioista, mm. Minnan taipumuksesta  masennukseen. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeinen aika on kuvattu realistisesti. Kun on odotettu lapsi viimein syntynyt ja kaikki on mennyt ”hyvin”, eikä kuitenkaan tunnukaan hyvältä. Imettäminen on vaikeaa eikä vauva herätäkään niitä suuria äidillisiä tunteita, joita on odotettu.
Myös lyhyin väliajoin tapahtuneet raskaudet on  kuvattu hyvin. Minnan ja Floran ystävyyden kehittyminen on mielenkiintoista luettavaa.

Minnan ja Ferdinandin suhde on liikuttava ja Ferdinandin kohtalo saa palan kurkkuun.

Ihmettelin lukiessani, miten Rytisalo uskaltaa kertoa Cygnaeuksen käytöksestä noin suorasukaisesti. Eli onko se totta vai kirjailijan mielikuvitusta. Luin sitten, että vihjeitä käytöksestä on ollut muuallakin. Itse en olisi uskaltanut kirjoittaa Cygnaeuksen nimellä. Myös kirjassa kuvattu Minnan ensimmäinen raskaus on ilmeisesti keksitty ja herättänyt kritiikkiä. Näitä asioita Rytisalo on joutunut selittelemään.

Saapi nähdä mihin Rytisalo tarttuu seuraavaksi. Hyvää luettavaa on varmaan tulossa.                                                                                    Sivun alkuun

Sheldon oli uusi tuttavuus, en muista aikaisemmin lukeneeni hänen kirjojaan. Tykkäsin kyllä. Teksti oli sujuvaa, juoni varsin mielenkiintoinen ja melko koukuttava. Sheldon käytti eri henkilöiden näkökulmia asioista. Ensin alkuun oli vaikeaa, kun heti alkukappaleissa tuli monta uutta henkilöä. Jouduin lukemaan alun moneen kertaan.

Kirjan nimi jäi arvoitukseksi. Tämä oli kelpo kesälukemista.

Sivun alkuun


Sain tämän lainaksi ystävältäni Kerkolta. En millään muista, miksi hän sen minulle lainasi eli mitä erikoista kirjaan liittyi. Kirja on ilmestynyt ja julkaistu Suomessa käännettynä vuonna 1962.

Sivuja on melkein 300 ja teksti pientä. Kertoja kertoo tarinaa jollekin henkilölle, ehkä lapselleen. Tapahtumat tapahtuivat 1900-luvun alussa, kun autot alkoivat valloittaa maailmaa. Luin kirjaa iltalukemisiksi ja ehkä siksi en päässyt oikein millään sisälle tapahtumiin. En tiedä hyppäsinkö joidenkin sivujen yli vai mitä tapahtui, mutta olin ymmällä oikeastaan koko ajan tapahtumista. Kahlasin kirjan läpi, mutta se ei tempaissut mukaansa millään tavalla.

Mietin taas, samoin kuin Viikilän kirjan kanssa, mikä siinä on, että jotkut kirjat eivät vaan sytytä. Miten paljon vaikuttaakaan se mielentila,  jossa lukija on, mitä hänelle on juuri tapahtunut, mikä hänen keskittymiskykynsä tila oikein on. Kirjat saattavat olla aivan hyviä, mutta eivät vaan osu yhteen lukijan lukuhetken maailman kanssa. Pitäisiköhän enemmän puhua juuri siitä, miten kirja osui henkilökohtaiseen mielenvireeseen.

En yleensä lue tänne kirjoittamistani kirjoista arviointeja, mutta  nyt pisti silmään yksi arviointi, joka on suorasanaisempi kuin minun arviointini.                                                                              Sivun alkuun

Ostin tämän Viikilän kirjan poistomyynnistä yli kaksi vuotta kirjan Finlandia-palkinnon saamisesta (2016). Yleensä saan palkintokirjan joululahjaksi, mutta tämä jäi väliin. Olin kyllä ymmällä siitä, miksi juuri tämä on Finlandiapalkinnon voittanut. Kirja on lyhyt, vähän yli 200 sivua ja isoa tekstiä. En muista kuka silloin jakoi palkinnot.

Teksti on ihan hyvää, aihepiiri erikoinen ja mielenkiintoinen, mutta ei vaan osunut mihinkään kipupisteeseeni.                       Sivun alkuun

Tämä oli toinen Köngäksen  kirja, jonka luin. Ensimmäinen Dora. Dora oli hyvä ja hyvä on Sandrakin. Kieli on helppolukuista ja tarinan toteutus on selkeä. Vähän piti opetella niitä nimiä, kun muistuttavat toisiaan: Klaara, Lyyti, Sandra. Eli Köngäs kertoo tässäkin kirjassa tarinaa kolmen eri henkilön näkökulmasta.

Ensin alkuun ajattelin, että taas tätä kurjuuden, nälän ja köyhyyden kuvausta, 1900 -luvun alussa. Näitä tarinoita on tullut luetuksi niin paljon. On kiusallista lukea lasten hyväksikäytöstä, kaltoinkohtelusta ja nälästä, itkusta ja perheiden hajoamisesta. Mutta Köngäs on ottanut mukaan linkin nykyaikaan eli Klaaran, joka alkaa tutkia sukunsa historiaa.

Tarina veti mukaansa ja kansalaissodan kuvauksen kohdalla en meinannut  malttaa laskea kirjaa kädestäni. Eli  kyllä Köngäs hyvin johdattelee keertomusta enkä vaipunut täydelliseen masennukseen päähenkilöiden elämänvaiheiden edessä.

Vähän vaan arvellutti, että miten sata vuotta sitten orpo mökin tyttö, piika kirjoitti päiväkirjaa. Jannenkin kirjeissä oli luontokuvauksia, jotka eivät oikein mielestäni sovi tuon ajan miehen suuhun, noin yleisesti ottaen. Mutta jospa heitä kuitenkin oli.                                                                                                                                 Sivun alkuun

Tykkäsin tästä Tommi Kinnusen uusimmasta eniten hänen kirjoistaan. Ensimmäinen Neljäntienristeys ei minuun iskenyt ollenkaan eikä toinen Lopottikaan. Mutta Pintti iski.

Mielestäni kieli oli sujuvampaa, täydenpää. Luonto- ja tunnelmakuvauksia oli enemmän ja ne olivat hyviä. Tarinakin oli mielenkiintoinen. Kinnunen on käyttänyt kaikissa kirjoissaan useiden henkilöiden näkökulmaa. Pintissä on kolme sisarusta, veli ja kaksi siskoa, jotka kertovat kukin yhden päivän tarinan. Päivät seuraavat toisiaan, eivät siis kuvaa samaa päivää.

Pintti tarkoittaa lasitehtaalla hylätyksi tulleiden lasituotteiden murskaa, jätettä, jota kipattiin aikoinaan kaikkiin kuoppiin ja peitettiin. Nimi on hieno.  Hyvä kirja.                         Sivun alkuun

Tätä kirjaa oli helppo lukea, kun edellinen lukemani eli Rose on poissa oli vaivalloinen. Tässä kirjassa on elämän dramatiikkaa sitä kuitenkaan ylikorostamatta. Elämä itsessään on aina jonkinlainen tragedia ja päähenkilön elämässä tapahtui kipeitä asioita.
Loppu meni kyllä yliromantisoiduksi, melkein herttasarjamaiseksi. Mutta ei se mitään, on kiva lukea välillä tällaistakin.

Lundbergin kirjassa on selkeä rakenne: välillä päähenkilön elämää kuvataan aikajärjestyksessä ja välillä kerrotaan elämässä eteen tulevista henkilöistä eli muistikirjassa olevista nimistä. Ei tarvinnut miettiä että mitä ihmettä tämä on.

Kannessa muuten lukee, että Punainen osoitekirja on Vuoden koskettavin. En tiedä missä tämä on todettu.      Sivun alkuun

Ketun uusin tapahtuu samoissa sfääreissä kuin aikaisemmatkin kirjat eli alkuperäiskansojen keskuudessa. Nyt ollaan Uudella mantereella intiaanien luona.
Jotenkin en vaan tykkää tästä aihepiiristä. Kyse on siitä, mitä ja miten kuvataan. Kurjuutta, julmuutta, pahuutta, seksuaalisuutta, joka orjuuttaa ja on melkein pakkomielle. Ketun kuvaama maailma on niin äärettömän raaka ja lohduton.

Ketun kieltä ihastelin Kätilössä, mutta nyt hän vääntelee melkein kaikkia sanoja.

Kettu on tutkinut paljon taustoja ja kirjassa on kursiivilla valtavasti termejä. Mielestäni liikaa. Ne voivat olla tehokeino, mutta kun joka sivulla on kolme-neljä, se on liikaa.

Lisäksi kertoja saattaa vaihtua saman luvun sisällä  yhtäkkiä. En aina pysynyt mukana puhuuko tytär vai äiti. Jonkinlaista yksinkertaistamista kirja olisi tarvinnut. Tämä nyt sitten saattaa olla minun ongelmani ja rajoittuneisuuttani.                             Sivun alkuun


Guy de Maupassantin novellikokoelma Leikkivä lempi ja kuolemanvarjo-kirja on tutustumisen arvoinen jo sen vuoksi, että käsissäni oleva kirja on Kustannusosakeyhtiö Kirja-Könnin julkaisema vuodelta 1945. Sivut ovat paksua paperia ja avattu veitsellä. Muistatko vielä kirjoja, joiden sivut piti itse avata? Kirjasta on tehty näköispainos vuonna 2012.

Novellit kehittyivät 1300 -luvulta alkaen ja kukoistuskausi oli 1800 -luvulla. Ne sopivat hyvin nykyajan ihmiselle, jolla on niin kiire, ettei ehdi romaania  lukea. Novellissa on vähän henkilöitä ja asiaan mennään nopeasti. Tarina on napakka ja päättyy usein yllättävästi.

de Maupassantin novellit ovat käsite ja niitä pidetään juoni/anekdootti -novelleina, joissa on johdanto, kehittely, käänne (päähenkilön mielessä) ja päätäntö.

Tässä de Maupassantin kirjassa on valikoima novelleja, joita olin jo aikaisemminkin lukenut, mm. Rasvapallo ja Horla. Rasvapallo on varmaan kuuluisin ja paras, kuvaa ihmisten tekopyhyyttä ja henkistä raakuutta. Se on koskettava. Horla ei oikein minuun iskenyt, siten kuin päähenkilöön.

Monet novelleista käsittelivät ihmisen rakkauselämää. Se on vähän tylsää luettavaa, kun  aihe on sama parissakymmenessä novellissa. Mutta riemastuttavin oli ehdottomasti Anttoni, miten tällaisen oli keksinytkin. Hyvä oli myös  Piru.  Tellierin liikehuoneesta on taidettu tehdä elokuvakin.

Heidi Köngäksen Dora, Dora oli ensimmäinen Köngäkseltä lukemani kirja. Ihmettelin kyllä, miten en ole aikaisemmin hänen kirjoittamiaan kirjoja lukenut, koska pidin Dora, Dorasta hyvin paljon.

Kirjaa oli helppo lukea. Tarina kerrottiin viiden henkilön näkökulmasta. Kappaleen otsikossa kerrottiin selvästi, kenestä on kyse. Ei tarvinnut pähkäillä kuka nyt on kyseessä. Näkökulmat olivat erilaisia, kertojansa näköisiä. Kieli oli sujuvaa. Tarina eteni mielenkiintoisesti, kertausta ei tullut kuin parissa pikkuasiassa. Kerta kaikkiaan hyvä  lukukokemus.

Aihe ei kylläkään ollut helpoimmasta päästä. Oltiin toisen maailmansodan loppuvaiheissa Suomen Lapissa, kun saksalaisten asemat olivat vakiintuneet, mutta alkoivat etelämpänä murtua, mitä ei tietenkään saanut ääneen sanoa. Sodan julmuus tuli esille monelta kantilta. Taas kerran toivoin, että sodat loppuisivat tästä maailmasta. Toisen ihmisen tappaminen oli jo muuttunut rutiiniksi, mikä on niin kauhistuttavaa.

Mutta kannattaa lukea. Aion nyt lukea muitakin Köngäksen kirjoja.

Sivun alkuun

Minna Rytisalon ensimmäinen romaani Lempi on saanut monta huomionosoitusta: Helsingin sanomien Esikoispalkintoehdokkuuden, Blogistanian Finlandia-palkinnon ja Kiitos kirjasta -mitalin.

Alkuksi kyllä ihmettelin miksi kaikki nuo. Mukana tietenkin kateutta, kun omaa esikoistani ei ole palkinnoilla kuorrutettu, tuskin edes päässyt palkitsijoiden luettavaksi.

Alussa on uuvuttava tajunnanvirta Viljamin surusta. Ajattelin sitä lukiessani moneen kertaan, että jos koko kirja on tätä, taidan jättää kesken. Mutta sitten vaihtui kertoja Elliksi ja jopa alkoi kiinnostaa. Lopuksi on vielä Siskon näkemys asioista ja luin kirjan kahdessa päivässä, mikä on minulle harvinaista.

Tarina on hyvin rakennettu. Asioita ei selitetä puhki, vaan lukija saa olla tarkkana, jotta huomaa kunkin sivulauseeseen sisältyvän juonenkäänteen. Aivan viime sivuilla selviää moni kuvio.

Rytisalo on syntynyt Sodankylässä ja työskentelee nyt äidinkielenopettajana Kuusamossa. Kirja tapahtuukin Lapissa ja paikallisväriä on hyvin kuvattu.

Olin syksyllä Turun kirjamessuilla kuuntelemassa hänen esittelyään toisesta kirjastaan Rouva C. Saan sen piakkoin luettavaksi. Luultavasti se on nautinnollista luettavaa, koska Rytisalon kielen käyttö on herkullista.

Suosittelen.                                                                                       Sivun alkuun

Sain luetuksi joululahjaksi saamani Yuval Noah Hararin 21 oppituntia maailman tilasta. Kirja on isokokoinen ja teksti sen verran raskasta, että lukemiseen meni aikaa.

Harari ei levitä kovin iloista sanomaa. Tuntuu, että ihmiskunta on menettämässä otteensa omasta kohtalostaan, kun algoritmit ja facebook alkaavat määrätä yhä enemmän  meidän tekemisiämme.

Varoituksen sana on varmaan paikallaan, mutta Harari ei juurikaan tarjoa keinoja päästä pälkähästä. Parasta mitä  hän on kokenut, on ollut hengityksen seurantaan perustuva meditaatio. Sekö sitten elämän tällä maapallolla pelastaa…  Kuitenkaan algoritmit eivät toimi itsestään eikä facebookkaan, vaan ne ovat it-ihmisten koodaamia luomuksia.  Ellei koulutusjärjestelmä tuota koodaamisen ammattilaisia, ei algoritmimaailmanloppukaan toteudu. Pohjaton rahan hankkimisen ahneus on kaiken perustana.  Mitä sille sitten voisimme yhdessä tehdä?

Aikaisemmin olen lukenut Hararin kirjan Sapiens: ihmisen lyhyt historia. Siinä oli minulle tuttua asiaa ihmisen kehityksestä. Hyvältä tuntui hänen julistamansa sanoma tehdasmaisen lihantuotannon eettisestä tuomitsemisesta. Jospa ihmiskunta jossain vaiheessa luopuu  eläinten orjuuttamisesta. Viime aikojen suuret harppaukset lihaa korvaavien tuotteiden kehityksessä ovat rohkaisevia. Nyt jo kaupassa on oma osastonsa nyhtökauralle, härkikselle, soijamakkaroille jne. Pohdintaa aiheuttaa kyllä sirkkojen ja vaikka  nautaeläinten ”tietoisuus”. Onko tuhansien sirkkojen kasvattaminen kananmunakennojen välissä suurissa muovilaatikoissa hyväksyttävämpää kuin nautojen elämä parsiin kytkettynä tai sikojen elämä pienissä karsinoissa melkein kylki kyljessä?

Jos vähän masentaa pimeät päivät ja taivaalta kaatuva lumimäärä, ei kannata Hararin teoksiin tarttua.                                             Sivun alkuun

Olen saanut joululahjaksi useana vuonna Finlandia -voittajakirjan. Suurimman vaikutuksen varmaan on tehnyt Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka oli pakko lukea loppuun yhtämittaa, jopa samalla kun pelasimme jouluväen kanssa sanaristikkoa. Sen jälkeen ei ole samanlaisia lukuhaluja Finlandia -kirjojen kanssa ollut. Muutamaa en ole meinannut jaksaa lukea loppuun, kuten Laura Lindstedtin Oneiron, joka ei vaan vienyt mukaansa.

Luin muuten Jään jälkeen Lundbergin Marsipaanisotilaan, joka kertoi ajasta ennen Jäätä. Marsipaanisotilas täydensi hienosti koko tarinaa, eikä haitannut yhtään, että luin sen Jään jälkeen.

Taivaanpallon maailmaan oli ensin alkuun vaikea päästä. Kertojana on alussa kuusivuotias poika. Teksti on tajunnanvirtaa, puhekieltä eikä pilkkuja ole kuin siellä täällä. Lukeminen ei siis ole mitenkään sujuvaa. Mutta tekstityyliin tottui. Jännä oli kappaleiden otsakkeiden jatkuminen ensimmäisen kappaleen tekstissä. Jalonen on hyvin taitava kielen käyttäjä.

Vähitellen tarina imi mukaansa. En yleensä halua lukea väkivaltaisia juttuja, mutta ilmeisesti ne kuuluvat 1600 -luvun maailmaan niin arkipäiväisinä, että niiden yli pääsi. Eikä väkivallalla hekumoitu. Luin kirjaa päivisinkin, mitä en yleensä tee. Vaikka tarinan kulku oli jotenkin tiedossa, halusin lukea miten loppuun päästään. Hyvän kirjan merkki.

Jalonen on armoitettu tarinankertoja. Pitää lukea hänen muitakin kirjojaan. Aikaisemmin olen lukenut Jalosen 14 solmua Greenwichiin, josta todella tykkäsin. Pidän siitä, että kirjan tarinassa on yhtymäkohtia todellisuuteen, tuossa kirjassa maantieteeseen ja yllätys yllätys, Edmund Halley on Taivaanpallossakin yksi päähenkilöistä.                                                                                   Sivun alkuun

Romaanissa on kolme kertomusta, jotka linkittyivät oikeastaan vasta viimeisen kertomuksen loputtua. Hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen juoni. Aikaisemmin kommentoin, että ensimmäisessä kertomuksessa minua häiritsivät saamelaisten tapojen esittelyt. Niitä oli kyllä loppuosassakin. Se on haasteellista, miten paljon selitetään ja miten paljon vaan kuvataan. Mietityttää.

Kirja oli hyvä juuri tähän hetkeen, kun Kolmas tanssi -romaanini käsikirjoitus nytkähtelee lähteäkseen liikkeelle. Huomasin, että eräs kirjoittamani kohtaus tapahtuu myös Joenjoen ensimmäisessä osassa. Pitää muuttaa tekstiä niin, ettei tule plagiointioloa.
                                                                                                    Sivun alkuun

Kokko oli eläinlääkäri ja tunnettu laulujoutsenen pelastajana. Kirja Ne tulevat takaisin ilmestyi 1955 ja vaikutti suurelta osalta siihen, että laulujousenten metsästys loppui, kanta pääsi kasvamaan ja laulujoutsenesta tuli Suomen kansallislintu (hävisi kylläkin äänestyksessä vain hieman talitiaiselle). Nykyään kirja on suomalaisen luonnonsuojelun klassikko.

No porokirjasta. Kokko ajautui eläinlääkäriksi Lappiin länsirajalle. Hän oli tutustunut 1930 -luvulla Saksassa opiskeluaikanaan (Suomessa ei voinut opiskella eläinlääkäriksi) sinne ihmisten töllisteltäväksi rahdattuihin saamelaisiin. Ja poroihin. He pitivät yhteyttä vierailun jälkeenkin. Siis ihmiset, ei porojen kanssa 😉

”Sitten tulivat sodat.” Tuntui jännältä, että Kokko sivuuttaa koko kauheuden kolmella sanalla. Mutta sota ei ole kirjassa tärkeässä asemassa. Mutta nuo kolme sanaa ovat mielenkiintoiset ihmisen psyyken kannalta. Ihminen sopeutuu mihin vaan. Mieleeni on jäänyt muitakin lakoonisia kommentteja aivan kauheista tapahtumista (”Sitten hän valitettavasti tappoi itsensä”, sanoi eräs isä pojastaan ja sai minun mieleni järkkymään.  ”Valitettavasti”…)

Mutta nuo lakooniset kommentithan kertovat, että elämä jatkuu, vaikka mitä kauheaa on tapahtunut. Se on sinänsä lohduttavaa.

Kokko oli siis sodan jälkeen eläinlääkärinä Länsi-Lapissa. Kirjassa kerrotaan, missä tilassa Lappi oli sodan jälkeen, kun saksalaiset olivat polttaneet talot ja miinoittaneet maastot. Muistan Kemijärveltäkin näitä kertomuksia, kun ihmiset menehtyivät miinoihin, lapsetkin. Etenkin Kuumaniemen alue lähellä keskustaa oli tuhoisa. Eiväthän lapset sieltä pois pysyneet varoitteluista huolimatta. Kokko kommentoi asiaa myös eläinten kannalta. Lehmät kun oli viety evakossa mukaan ja kotiin niistä pääsi osa. Samoin hevoset.

Kirjasta välittyy hyvin, miten ihminen joutuu Lapin lumoihin. Se vaan on sellaista, siellä on pakko olla ja sinne on pakko päästä. Kokonkin perhe taisi asua etelässä.

Sodan jälkeen olosuhteet olivat käsittämättömän rankat. Nykyihminen ei tiedä, ettei Lapissa  ollut teitä  (muutamaa suurempaa lukuunottamatta), ei ollut moottorikelkkoja, autoja, öljyä lämmitykseen. Kaikki rakennukset oli poltettu. Suunnaton pula rakennustarvikkeista. Eläinlääkäri  kulki poron vetämänä ahkiossa jopa 80 km suuntaansa hoitamaan eläintä, joka oli jo menehtynyt. Kun Kokko laski laskua isännälle, summa oli suurempi kuin eläimen arvo. No Kokko ei maksua perinyt vaan sovittiin ilmaisesta kortteerista seuraaville sen suuntaisille reissuille.

Sain kirjasta paljon poroon liittyvää tietoa käyttäytymisestä sekä anatomiasta ja fysiologiasta. Kiintymykseni poroon  lisääntyi entisestään. Poro on säilynyt villinä vuosituhannet, vaikka onkin ”kesyyntynyt” varhaisesta peurasta. Poro kulkee maastossa omien vaistojensa mukaan, syö Lapin luonnon antimia ja tarjoaa lautasillemme hienoa riistaruokaa. Toivottavasti poron elämä ei muutu aitausten sisään rehuruokintaan. Sellaista poroa en halua syödä.                                                                                                     Sivun alkuun

Dahlia olen lukenut aikaisemminkin ja olen pitänyt hänen vinosta näkökulmastaan ihmisen eriskummallisiin tekemisiin. Muistan hämärästi novellin ravihevosesta, jolle tehtiin kepulikonsteja.

Nyt tässä kokoelmassa yhteinen aihe on Himo, ja nimenomaan seksuaalisuuteen liittyvät himot. Luin kirjan Novellikoukkua varten, mutta täytyy sanoa, etteivät nämä sovellu sinne luettavaksi. Ensinnäkin ne ovat liian pitkiä (30-40 sivua) ja se yksi kymmensivuinenkin oli niin roisi, etten sitä siellä saata lukea. Siinä kerrotaan sonnin siementämisestä.

Mielenkiintoisin oli novelli Lopullinen akti. Se  kertoi suunnilleen ikäisestäni naisesta (tai jonkin verran nuoremmasta), joka jää yllättäen leskeksi ja joutuu uuden elämänvaiheen eteen. Ajattelin ensin lukea sen Novellikoukussa, mutta pituus on 40 sivua ja aiheen käsittely saisi ehkä osan yleisöstä kiusaantuneeksi. Mutta tämä kannattaa lukea, suosittelen.

Kirjan takakansi toteaa, että ”Dahl ymmärtää synkimmät salaisuutemme, oudoimmat halumme ja syvimmät pelkomme. Ne paljastavat meistä sen, minkä haluamme kätkeä muistä  ja itseltämme.”  No näinhän se on.

Mielenkiintoista oli huomata kirjoittamisen kannalta, että Dahl toisti joitakin juttuja eri novelleissa. Se pisti taas kerran pohtimaan, miten paljon kirjailijan pitää uusiutua, paljonko samoja teemoja voi  käyttää, onko se suositeltavaa… Hmm.                            Sivun alkuun


Kirjamessuilla oli tänä syksynä 2018 teemana Viro. Olin lukenut Turun Sanomista arvioinnin Mikitan  kirjasta, jonka nimikin jo houkutteli minua: Kantterellin kuuntelun taito. Yritin ostaa kirjan jo ennen messuja, mutta sitä ei ollut saatavilla ja sainkin Sammakko-kustantamon osastolta viimeisen kirjan.

Matkallani Tukholmaan luin jo muutaman sivun ja ihastuin ikihyviksi. Mikita on biologi ja tarkastelee esseissään virolaisuutta ja itämerensuomalaisuutta. Mikita muuten esittää, että suomalaiset ja virolaiset ovat niin samanlaisia, että voisivat muodostaa yhteisen valtion. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ei ole valtioiden rajoja, vaan koko ihmiskunta on yhtä ”onnellista” perhettä.

Mikita puhuu paljon metsästä. Metsä on itämerensuomalaisten sielunmaisema. Muistin, että isoisoäidistäni sanottiin, että ”hän oli sellainen metsissä kulkija”. Tunnistin siitä itseni. Myös lapseni ramppaavat metsissä, suunnistamassa ja muutenkin liikkumassa. Marjastajia ja sienestäjiä löytyy nuoristostakin.

Tunnistin myös herkkyyden kuvaukset, introverttiuden, pihan merkityksen, animismin, luontosuhteen. Tulevaisuus näyttää, miten itämerensuomalaisten elinympäristön merkitys nousee korkealle puhtaan ilman, metsien, hiljaisuuden ja viileän ilmaston vuoksi.

Ja miten itämerensuomalaiset ovatkaan pitäneet sienikorinsa, marja-astiansa ja eväsreppunsa pystyssä maastoautoissaan, kun on päästävä metsien sisuksiin. Hillopurkit täyttävät kellarit ja jääkaapit. Kuivatut sienet roikkuvat langoissaan keittiöiden liesien yläpuolella. Alkuperäiselinkeino, keräily on säilynyt sukupolvesta toiseen  muutuvan maailman elementteihin sopeutuen.

Suosittelen lukemista!                                                       Sivun alkuun

Olen tuntenut Minna Lindgrenin lähinnä Yle ykkösen radio-ohjelmista enkä ole tutustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Tämä Kuolema ehtoolehdossa taitaa olla ensimmäinen hänen kirjoistaan ja täytyy sanoa, että olipa lukunautinto! Kirjoitustyyli oli humoristinen ja kevyt – voisi joku sanoa. Kuitenkin hyvin luettava ja samalla sisälsi kritiikkiä vanhusten kohtelusta. Vanhuuden vaivoja oli kuvattu konkreettisesti. Mutta kirja ei ole raskas, kuten aiheesta voisi luulla, vaan kirjoitettu myönteisesti ja herkullisesti.

Nimet menivät alussa taas sekaisin, en erottanut Irmaa ja Siiriä toisistaan. Mutta sehän on minun rajoittuneisuuttani.
Täytyy lainata kirjastosta sarjan toisia kirjoja.
Suosittelen!                                                                                      Sivun alkuun

teki aikoinaan minuun todella suuren vaikutuksen. Kätilön kieli oli niin puhuvaa ja kuvaavaa, etten voinut kuin huokailla ihastuksesta. Tarinakin oli mielenkiintoinen.

Yöperhoselta odotin samaa kiinnostavuutta. Mutta en sitä löytänyt. Minua vaivaava nimisekamelska jatkui. En erottanut kenestä milloinkin puhutaan. Sekaannusta aiheutti, että Kettu käytti paljon marinkielisiä sanoja henkilöistään. Olisi pitänyt kirjoittaa paperille näitä  nimityksiä, en niitä itsestään muistanut. Muutenkin marinkieliset sanat… niitä oli liikaa. Ne olivat aivan mukava lisä, mutta kun sivulla saattoi olla 5-10 marinkielistä sanaa…

Tapahtumapaikka oli vankileiri Neuvostoliitossa. Eli kurjuutta, nälkää, alistamista, raiskauksia, väkivaltaa. Lohduttomuutta, toivottomuutta. Sellaisten lukeminen saa mielen apeaksi. Mitä lisäarvoa tällaisen kurjuuden kirjoittamisesta tulee? Tai lukemisesta. Mieluiten unohtaisin ihmiskunnan kokemat kurjuudet ja keskittyisin siihen, miten tulevaisuudesta saataisiin parempi.

Samoihin aikoihin Kätilön kanssa ilmestyi toinen kätilöstä kertova romaani  , jota pidin paljon huonompana  kuin Kätilöä. Luin Neljäntienristeyksen kahteen kertaan, jotta löytäisin sitä jotain, mistä koko Suomi puhui. En löytänyt, vaan löysin keveyttä, ohuutta, tavanomaisuutta. Ihmettelin reaktiotani. Ehkä olin vaan kateellinen, kun samoihin aikoihin ilmestyi oma esikoiseni, Vuotos -kirja, joka ei saanut samanlaista julkisuutta kuin Neljäntienristeys.
Kätilö Mariasta olisin halunnut lukea enemmän. Tyttären katkeruus ja kovuus olisi ollut hedelmällistä käsitellä syvemmin.

Turun kaupunginteatterin näytelmä Neljäntienristeys oli mielestäni hyvä. Dramatisointi oli muuttanut tapahtumien järjestystä, jolloin kokonaisuus oli jäntevämpi. Joitakin nyansseja oli lisätty, mikä oli mielenkiintoista, esimerkiksi suhteet lapsiin. Päähenkilöksi nousi Joonas Saartamon väkevästi esittämä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi traaginen mies.

Löysin kirjahyllystäni Kinnusen Lopotin. En muistanut edes omistavani koko kirjaa.  Sain sen joululahjaksi. Eli se ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta. Muistan vaan mitä lopussa tapahtui. Miksi Kinnusen teksti ei vetoa minuun? Kummallista. Vai onko syynä kateus?                                                                                                         Sivun alkuun

Ketun kieli on mahtavan kuvaavaa, mutta kun hänen kuvaamansa maailma on niin roisi  ja rivo.  Jään miettimään, miksi hän kirjoittaa näin, onko hän harkiten miettinyt kohdeyleisönsä. Luulen, että kaltaiseni ”vanhemmat naishenkilöt”, eivät tarinoista nauti. Kaikkea kuvattua määrittää seksi eikä  mitenkään kauniisti kuvattuna puhumattakaan romaniikasta (en sitä kaipaakaan näihin tarinoihin).

Piippuhyllyn novellit tapahtuvat Jäämeren rannalla Kuolleen miehen majan vaiheilla. Henkilöinä on samoja kuin Kätilössä ja Yöperhosessa.  Mutta kuten kirjoitin, kieli on aivan mahtavan kuvailevaa. Aiheen kuvaus ei niinkään minua miellytä.    Sivun alkuun

Tapperia en ollut aikaisemmin lukenut. Tarina oli hyvin monihenkilöinen ja vasta  lopussa minulle selvisi, että oli kyse kolmesta suvusta. Kesti kirjan loppuun, ennenkuin aloin hahmottaa mistä on kyse. Vai tajusinko sittenkään.
Tapperin teksti on lyhyttä. Virkkeet muutaman sanan pituisia. Töksähtelevää. Kahlasin kirjan loppuun. Vaikka en saanut koppia tarinasta.                                                                                                     Sivun alkuun

Tämänkin kirjan  nimi oli suomentaessa muutettu, alkuperäinen nimi oli  TheTiger in the smog. Tuntuu, että suomalaiset kustantajat haluavat tappoja ja murhia nimistöihin,  kuvittelevat että me lukijat niistä pidämme. No, dekkarissahan ruumiita syntyy. Miksi oikeastaan haluamme niistä lukea – aika kummallista oikeastaan. Omalle  kohdalle osuessa väkivalta olisi aivan hirveä elämää pahasti ravisteleva asia. Tai on, satun tietämään.

Pidän näistä vanhoista 1950 -luvun dekkareista, koska niissä kuvataan tarkemmin myös väkivaltaan syyllistyneen mielenliikkeitä ja muidenkin henkilöiden luonteita.  Jospa osa väkivallanteoista on  kertyvien sattumusten summa vailla sen suurempaa suunnitelmallisuutta. Tilanteita, joihin me  kaikki voisimme onnettomuudeksemme joutua.

Tekstiä oli nautinnollista  lukea. Muutoinkin kieli on vivahteikkaampaa kuin nykydekkareissa:

”Sumu oli hiipinyt sisälle myös taksiautoon, joka ponnisteli vaivalloisesti eteenpäin liikenneruuhkassa. Sen kylmät sormet hivelivät epäkohteliaasti kahta tyylikkään näköistä nuorta ihmistä, jotka istuivat autossa. He pysyttelivät itsetietoisesti etäällä toisistaan ja loivat kumpikin vuorotellen kuin varkain yhä levottoman pelästyneitä silmäyksiä yhteen liitettyihin  käsiinsä auton nukkavietulla nahkaistuimella.”

Kirja kuvaa siis 1950 -luvun alun Lontoota, jossa kirjan julkistamisen jälkeen joulukuussa 1952 savusumu tappoi tuhansia ihmisiä saasteisiin ja sumun aiheuttamiin liikenneonnettomuuksiin.

Kirjasta on tehty elokuvakin ja Potter-kirjailija pitää tätä Allinghamin  kirjaa suosikkinaan.                                                 Sivun alkuun

Tämä kirja oli mukavaa luettavaa, etenkin Katja Ketun mieltä jotenkin kuohuttavan Piippuhyllyn jälkeen.

Kati Tervo kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Sitä on helppo lukea. Tarina kulkee ymmärrettävästi. Kirjassa on monta henkilöä,  joiden kuvaamana tarina etenee viime vuosisadan alusta nykyaikaan.

Erikoisen kiva oli, että nykyajan henkilö Heidi matkustaa Saksaan ottamaan selvää suvustaan. Pidän siitä, että ihminen tuntee itsensä yhdeksi lenkiksi sukupolvien ketjussa. Se luo syvyyttä elämään.

Sivun alkuun


Tämä kirja on vielä alussa ja myös Turun sanomien vinkkaama vanha 1950 -luvun Sapo.
Aihe on todella omaperäinen. Poliisi makaa sairaalassa jalka paketissa pitkästyneenä. Hän on kiinnostunut yleensäkin kasvoista, mitä ne kertovat ja mitä niistä voi päätellä. Hän saa kuvan Richard III:sta. Kasvot ja se, mitä  hän tietää Richard III:n edesottamuksista aikoinaan 1500 -luvulla ovat ristiriidassa ja niinpä hän alkaa perehtyä maansa  historiaan ensin koulukirjojen ja sitten muiden historiateosten kautta.
Kirja on minulla vielä aivan alussa ja odotan mielenkiinnolla, miten juoni kehittyy. Pysytäänkö koko ajan sairaalan huoneessa, kytketäänkö Richard III nykytapahtumiin? Palaan asiaan.

Nyt Ajan tytär on nyt luettu. Se jätti vähän ristiriitaisen tunnelman. Tarinaa ei kytketty nykyisyyteen, vaan setvittiin Englannin historiaa, jossa samannimiset henkilöt risteilevät vuosisadasta toiseen. On Edvardeja, Richardeja, Georgeja, Henrikejä, Elisabethejä jne. Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja, jotta olisi pysynyt kärryillä kenestä milloinkin puhuttiin.

Suurin oivallus oli, että valeuutisia on ollut ennenkin – no sehän on oikeastaan aivan selvää ihmisluonteen tuntien – kirjassa kutsuvat niitä Tonypandyiksi. Eli ei selvinnyt, oliko Richard III tapattanut veljensä Edvardin kaksi poikaa vai ei. Ilmeisesti ei, vaikka englantilaisissa historiankirjoissakin 1950 -luvulla niin kerrottiin.

Kirjan nimi ei minulle auennut. Ajan tytär on suora käännös alkuperäisestä nimestä. Kirja on muuten brittien ja amerikkalaistenkin suosikki. No, britit varmaan tietävät suoralta kädeltä kenestä Richardista ja kenestä Henrikinstä kulloinkin puhutaan.

Englannin historiasta on tehty lukemattomia filmatisointeja ja Shakespearellakin on näytelmä Richard III. Muistin, että olen katsonut aikoinaan Al Pacinon vuonna 1996 ohjaaman dokumenttielokuvan Looking for Richard.   Siinä esitettiin otteita Shakespearen näytelmästä, pääosassa Al itse.

                                                                                                                Sivun alkuun

Turun kirja- ja ruokamessuilla

Vierailin muutaman vuoden tauon jälkeen Turussa kirja- ja ruokamessuilla. Välillä tuntuu, että kirjoja on hyllyissäni jo niin paljon, ettei uusia tarvita. Aina niitä mukaan tarttuu, kun messuille menee.

Panimomestari Jani Honkanen

No menin kuitenkin. Sain hyvää seuraa ja vapaaliput Honkavuoren panimon Janilta, sukulaismieheltä.

Vierailimmekin hänen osastollaan maistelemassa erinomaista Honkavuoren Taiga vahvaa porteria, joka on tummaa, väkevää ja täyteläistä sekä Pesä luomulageria.

Ruokapuolella nautimme pastaa ja jälkiruokaherkkuja.

Seuralaiseni oli suunnitellut meille aikataulun ja kävimme kuuntelemassa kirjailijoiden haastatteluja.

Minna Rytisalo

Kirjailija Minna Rytisalo kertoi kirjojensa syntyprosesseista. Rytisalo on pohjoisen tyttöjä, syntynyt Sodankylässä ja asuu nyt Kuusamossa toimien lukion äidinkielen opettajana.
Hänen esikoisensa oli Lempi ilmestyi kaksi vuotta sitten. Tänä vuonna ilmestyi Rouva C, joka kertoo Minna Cantista, ja nimenomaan ajasta ennenkuin hänestä tuli kuuluisa.  Yleensäkin juuri tämä aika ennen läpimurtoa on kaikkein  mielenkiintoisin. Kuka silloin ymmmärtää, tukee, auttaa eteenpäin, mitä esteitä on ylitettävä ja miten vaikeaa on kuunnella ja toteuttaa ”kutsumustaan”…
Tunnistin Rytisalon kirjoitusprosessista samoja piirteitä, joita olen itsekin kokenut. Alun hurmioituneen kirjoittamisen jälkeen tekstin työstäminen, lukujen paikkojen vaihtaminen, kirjoitusvirheiden etsiminen yms on raakaa työtä.
Rouva C siirtyi luettavien kirjojen joukkoon.

Esko Valtaoja

Kaikkien tuntema Esko Valtaoja on kirjoittanut 12 kirjaa. Hän ei sen enempää suunnittele kirjojaan vaan istuu sohvalle läppäri sylissä, asettaa sormensa näppäimille ja kas, sanat alkavat virrata silmien takaa sormien kautta näytölle. Tämänkin olen itse kokenut. Sanat liukuvat itsestään. Mutta tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo.
Valtaoja taitaa olla Turun positiivisin mies. Hän pitää elämää ja maailmaa mielenkiintoisena paikkana, josta aina löytää jotain uutta. Kadehdittavaa.  Masennus kun pukkaa ilmoille meillä tavallisilla kuolevaisilla aika ajoin. Valtaoja kertoi hurmioituneena, miten kuluvana vuonna on tiede on selvittänyt kullan synnyn avaruudellisena prosessina. Siitäkin taitaa vielä tulla kirja.

Tapani Maskula

Kolmas kuuntelemamme haastattelu oli elokuva-arvostelija Tapani Maskulan haastattelu. Häntä on kutsuttu ”yhden tähden Maskulaksi”. Mielenkiintoista. Eihän hyviä elokuvia voi olla jos ei ole skaalaa myös niihin, jotka eivät onnistu herättämään mielenkiintoa tai jotka vaan on tehty huonosti. Juri Nummelin koonnut kirjan Intohimosta elokuvaan – valitut elokuvakritiikit 1960-2010

Neljäntenä kuuntelimme haastattelun, joka kas kummaa ei jättänyt mieleeni kirjan tekijän nimeä. Taisi olla vastaanottamisen malja jo piripinnassa. Sitä kyllä mietin, onko hän opiskelukaverini. Saman niminen ja ikäinen tyyppi istui maantieteen luennoilla.

No, joka tapauksessa  hän oli tehnyt pienen kirjan tekemistään matkoista. Hän myös luki muutaman tapahtuman, jotka olivat kieltämättä hauskoja. Hän antoi myös hyviä ohjeita: kannattaa kirjoittaa mahdollisimman tuoreesti eli heti, paikan päällä, ainakin ranskalaisilla viivoilla ylös tunnelmia, tuoksuja, ääniä, sanoja, vaikutelmia. Varsinainen juttu pitää kirjoittaa aika pian tapahtuman jälkeen, muuten ei enää pääse samaan tunnelmaan. Olen samaa  mieltä. Monet hyvät jutut unohtuvat ja vesittyvät, kun aikaa kuluu.

Sammakko-kustantamon osastolta sain viimeisen virolaisen Valdur Mikitan uutuuden Kanttarellin kuuntelun taito.  Sitä olen ehtinyt lukea muutama kymmenen sivua alusta ja se on juuri sitä mitä nyt tarvitsen. Mikita on biologi, joka analysoi itämerensuomalaista kansanluonnetta.  Entisajan tietäjät ja samaanit ovat nykyajan tieteiliöitä tai taiteilijoita,  introvertteja yliherkkiä ihmisiä.
Virolaiset ja suomalaiset kuljeksivat metsissä harrastamassa muinaista keräilykulttuuria. Sieniveitsi ja maastoauto sulautuvat yhteen. Suomalaisten ja virolaisten selviytyminen historian käänteissä johtuu siitä, että on pystytty sopeutumaan muuttuvaan maailmaan säilyttäen perimmäisiä alkukulttuurin elementejä, mm. kieli. Mitä vielä saankaan kirjasta lukea!

Kassiin kertyi kuusi kirjaa. Kirjahyllystä on raivattava tilaa. Mutta kun katse löytää kirjan Saamelaisten juurista ja nykyajasta, Ikävä erätön ilta – suomalaisesta eräkulttuurista,  Lohirosvoja vai isänmaan rakentajia! – Kemijoen kalatiettömyyden historiasta, 50 eläintä, jotka muuttivat maailmaa, Sven Nordqvistin lastenkirja Joulupuuro ja edellä  mainittu Kanttarelli- eihän siinä muuta voi kuin kaapata ne mukaan.

Mutta helmenä pohjalla. Kävin tapaamassa ensimmäisen kirjani  kustantajaa, Nordbooksin Matti Ylipiessaa. Keskustelimme kirjallisuudesta ja kerroin suunnitteilla olevasta romaanistani Koko kylä tanssii. Matti pyysi lähettämään esittelytekstiä. Samoin häntä kiinnosti Toinen -näytelmä. Jospa tämä on askel siihen, että saisin tekstiä aikaiseksi! 🙂

Muuttuva Sompio ja vanhaa maastonimistöä

Löysin Okra-maatalousmessuilla kirjamyyntitiskiltä kirjan Muuttuva Sompio. Kirjan on kirjoittanut Yrjö Teeriaho ja se ilmestyi vuonna 2011.
Kirja on ”totuudenmukainen” kuvaus Sompiosta. Samuli Paulaharjun kirjoittama Sompio kun on kullannut Sompion ja sompiolaisten muistot.

Sompion kylä on ollut keskiajan lopulta varsin laaja rajoittuen pohjoisessa Inariin, lännessä Sodankylään, idässä Savukosken Keminkylään (alkuaan Kuolajärveen) ja etelässä Kemijärveen. Kylä piti sisällään lähes koko Pelkosenniemen. Rajat noudattivat vedenjakajaseutuja – valuma-alueita.
1700-luvun lopulla Lapinkylä-järjestelmä päättyi ja Sompio supistui käsittäen kylät Mutenia, Korvanen, Riesto, Kurujärvi (Pilliranta) ja Lokka. Vuotso ei varsinaisesti kuulunut Sompioon – Vuotso on Sompion portti, sanoi Alariesto. Pohjoisessa rajoina olivat Nattastunturit ja Saariselän etelärinteet. Luiron valuma-alue oli Sompiota. Etelässä alue ulottui Tanhuaan. S. 36

Sompio ympäristöineen Samuli Paulaharjun mukaan

Nyt Sompio on veden alla. Vesiä kutsutaan tekojärviksi, Lokka (1967) ja Porttipahta (1970). Ne hukuttivat suota ja metsää ja kyliä: Korvanen, Kuukkelinmaa, Riesto ja Kurujärvi kokonaan Lokan alle ja Porttipahdan alle Laiti, Madetkoski ja Rovanen. Mutenia jäi osittain pinnalle, mutta asuinkelvottomaksi. Hyvin vähäisillä muutoksilla Muteniaan olisi saatu tie, jolloin kylään olisi voitu jäädä asumaan. Kaikkiaan allasevakkoja oli 600 ihmistä. S. 10

Lokan kylä edustaa nyt Sompiota. Surua kylällä on ollut riittämiin. Kylä on poltettu sekä venäläisten että saksalaisten toimesta. Lisäksi Neuvostoliiton lähettämät partisaanit tappoivat jatkosodan loppupuolella 21 siviiliä – lapsia sylivauvoista alkaen, naisia ja ikämiehiä, muttei yhtään sotilasta. S. 10

Lokan kylä on nyt ison padon varjossa. Luirojoki jatkaa matkaansa padon alta vaatimattomana entisaikoihin verrattuna, kohti Tanhuaa ja yhtyen Kitiseen ja siitä Kemijokeen Pelkosenniemellä. Heikosta virtaamasta johtuen Luiro on liettynyt ja uimakelvoton. S. 224

Tämä Koillis-Lapin kolkka on kokenut suuret myllerrykset luonnontilassaan. Alueelle yritetään saada edelleen uusia tekoaltaita Kemijoen latvavesille tai Vuotoksen alueelle ja Soklin malmialue on suunnitelmissa edelleen. Vastakkain ovat ympäristölle ja luontaiselinkeinoille aiheutuvat haitat ja työllisyys sekä fosforilannoitteiden tarve ja raha. Kuinkahan moni etelän ihminen haluaisi vastaavaa omalle kotiseudulleen. S. 270

Kirjassa on lisäksi erinomaisia ja mielenkiintoisia listauksia vanhoista nimityksistä, nähtävyyksistä, savottaelämästä ja maastonimistä. Moni nimitys yllätti, en ole tiennyt että niillä on syvempi merkitys. Tiesitkö, että raisio tarkoittaa suoniittyä, luusua järven lasku-uoman niskaa, vento vaikeakulkuista paikkaa, sokli sulavesilammikkoa jne…

Koko kylä tanssii

Kolmannen romaanini nimi. Tanssi, esihistorialliset kuvat, kulta, ihmisen vaivalloinen taivallus vuosituhansien läpi, tähtitaivas, maailmankaikkeus, miten meille käy?
Hehheh. Onpas maailmoja syleilevää. 😉

Tällä hetkellä tutustun kirjallisuuteen. Luettavana nyt Jukka Pennasen Jos ei ole poropaimenia, kansa häviää.
Sitä ennen luin Juha Pentikäisen Samaanit – Pohjoisten kansojen elämäntaistelu ja osia Matti Enbusken Vanhan Lapin valtamailla-tiiliskivestä. Vuosien varrella on Lappi-aiheisia kirjoja tullut luetuksi useita.

Kolttain mailta, Samuli Paulaharjun ensimmäisen teoksen luin vasta tänä kesänä. Muita Paulaharjun kirjoja on tullut luettua jo aikaisemminkin. On hän ollut ihme mies. Kirjat pursuavat tietoa, hyvin työstettyä myötätuntoista tekstiä, kauniita piirroksia. Melkein sata vuotta sitten kirjoitettua.

Kesäkuussa Norjan matkaan yhteydessä tutustuin kolttasaamelaisuuteen Neidenin kolttamuseossa ja Sevettijärvellä kylätalolla asiantuntevien naisten avustuksella. Kiitokset heille jo nyt.

Nasti Sverlov, 83 v,

Siellä ne mielessä muhivat, taustat. Kun laskeutuvat syksyn pimenevät sateiset päivät, kun puutarha on saatettu talvilevolle, metsän sienet poimittu, marjat purkitettu, alkavat sanat purkautua, järjestyä jonoiksi, riveiksi, sivuiksi. Odotan sitä, alkuvaiheen pursuavaa sanatulvaa. Myöhäisempi stilisointi ja muokkaaminen käykin jo melkein työstä.

Kirjallisuusjuttuja

Julkaisuillani on omia Facebook-sivuja. Katsopa sieltä lisää!

Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Runotuulen mankeloimaa – runoantologia saviseudulta

Toinen – musiikkinäytelmä, pienoisromaani

Lisäksi olen kirjoittanut kuunnelman Mylly, joka esitettiin Alastaron vehnämyllyssä kesäkuun alussa 2018.

Jos haluat tutustua tuotantooni, saat kaikki kolme kirjaa yhteishintaan 40 e. Vuotoskirjoja on vielä muutama jäljellä.

Ota yhteyttä!