Aihearkisto: Kulttuuri

Hollonmäki Loimaalla

En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Seinällä punamullalla väritettyjä päreitä rivissä, kattoon asti.

Hollonmäen vanhan puolen päreseinä

Hollonmäen kantatalo, rustholli. Vanha, 1860-luvulla  joen rannasta nykyiselle paikalleen siirretty  päärakennus on pitkärunkoinen, satulakattoinen, ulkoseinät vuorattu pärein. Päreiden alla on  hirsirakennus.

Näinä konmarituksen kulta-aikoina tekee sielulle oudosti hyvää  nähdä ympäristö, jossa on kunnioitettu entisten sukupolvien työn tuloksia rakennuksista pieniin puhdetöihin. Kaapin kätköistä löytyneet isoäidin vanhat suklaarasiat saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Miltä konfektit maistuivat melkein sata vuotta sitten?

 

Hollonmäen kammio (1912) vanhan puolen verannalta

Rakennuksista on pidetty hyvää huolta ja ne on päivitetty nyky-aikaan kunnioittaen vanhaa. Pia Hollo onkin saanut Miljööpalkinnon tekemästään työstä.

Hollonmäen uusi puoli, rakennettu 1877-1910 perinteiseen talonpoikaistyyliin

Pihapiirissä ovat lisäksi aitta vuodelta 1840,  karjakeittiö ja talli rakennettu 1910 sekä Leikkilä, leikkimökki 1930-luvulta. Kartanolla on näkyvä sijainti Hulmin peltoalueen laidassa.

Hollonmäki kuuluu seudullisesti merkittäviin rakennussuojelu- kohteisiin ja on Maakuntamuseon inventoinnin (2013) mukaan seudullisesti merkittävä rakennetun ympäristön suojelukohde.

Loimaan kaupungin osayleiskaava 2013 , Kulttuuriympäristö, yhteenveto ja luettelo, Hollonmäki s. 20

Syksyn kaunista satoa
Hollonmäen metsää

Muuttuva Sompio ja vanhaa maastonimistöä

Löysin Okra-maatalousmessuilla kirjamyyntitiskiltä kirjan Muuttuva Sompio. Kirjan on kirjoittanut Yrjö Teeriaho ja se ilmestyi vuonna 2011.
Kirja on ”totuudenmukainen” kuvaus Sompiosta. Samuli Paulaharjun kirjoittama Sompio kun on kullannut Sompion ja sompiolaisten muistot.

Sompion kylä on ollut keskiajan lopulta varsin laaja rajoittuen pohjoisessa Inariin, lännessä Sodankylään, idässä Savukosken Keminkylään (alkuaan Kuolajärveen) ja etelässä Kemijärveen. Kylä piti sisällään lähes koko Pelkosenniemen. Rajat noudattivat vedenjakajaseutuja – valuma-alueita.
1700-luvun lopulla Lapinkylä-järjestelmä päättyi ja Sompio supistui käsittäen kylät Mutenia, Korvanen, Riesto, Kurujärvi (Pilliranta) ja Lokka. Vuotso ei varsinaisesti kuulunut Sompioon – Vuotso on Sompion portti, sanoi Alariesto. Pohjoisessa rajoina olivat Nattastunturit ja Saariselän etelärinteet. Luiron valuma-alue oli Sompiota. Etelässä alue ulottui Tanhuaan. S. 36

Sompio ympäristöineen Samuli Paulaharjun mukaan

Nyt Sompio on veden alla. Vesiä kutsutaan tekojärviksi, Lokka (1967) ja Porttipahta (1970). Ne hukuttivat suota ja metsää ja kyliä: Korvanen, Kuukkelinmaa, Riesto ja Kurujärvi kokonaan Lokan alle ja Porttipahdan alle Laiti, Madetkoski ja Rovanen. Mutenia jäi osittain pinnalle, mutta asuinkelvottomaksi. Hyvin vähäisillä muutoksilla Muteniaan olisi saatu tie, jolloin kylään olisi voitu jäädä asumaan. Kaikkiaan allasevakkoja oli 600 ihmistä. S. 10

Lokan kylä edustaa nyt Sompiota. Surua kylällä on ollut riittämiin. Kylä on poltettu sekä venäläisten että saksalaisten toimesta. Lisäksi Neuvostoliiton lähettämät partisaanit tappoivat jatkosodan loppupuolella 21 siviiliä – lapsia sylivauvoista alkaen, naisia ja ikämiehiä, muttei yhtään sotilasta. S. 10

Lokan kylä on nyt ison padon varjossa. Luirojoki jatkaa matkaansa padon alta vaatimattomana entisaikoihin verrattuna, kohti Tanhuaa ja yhtyen Kitiseen ja siitä Kemijokeen Pelkosenniemellä. Heikosta virtaamasta johtuen Luiro on liettynyt ja uimakelvoton. S. 224

Tämä Koillis-Lapin kolkka on kokenut suuret myllerrykset luonnontilassaan. Alueelle yritetään saada edelleen uusia tekoaltaita Kemijoen latvavesille tai Vuotoksen alueelle ja Soklin malmialue on suunnitelmissa edelleen. Vastakkain ovat ympäristölle ja luontaiselinkeinoille aiheutuvat haitat ja työllisyys sekä fosforilannoitteiden tarve ja raha. Kuinkahan moni etelän ihminen haluaisi vastaavaa omalle kotiseudulleen. S. 270

Kirjassa on lisäksi erinomaisia ja mielenkiintoisia listauksia vanhoista nimityksistä, nähtävyyksistä, savottaelämästä ja maastonimistä. Moni nimitys yllätti, en ole tiennyt että niillä on syvempi merkitys. Tiesitkö, että raisio tarkoittaa suoniittyä, luusua järven lasku-uoman niskaa, vento vaikeakulkuista paikkaa, sokli sulavesilammikkoa jne…

Koko kylä tanssii

Kolmannen romaanini nimi. Tanssi, esihistorialliset kuvat, kulta, ihmisen vaivalloinen taivallus vuosituhansien läpi, tähtitaivas, maailmankaikkeus, miten meille käy?
Hehheh. Onpas maailmoja syleilevää. 😉

Tällä hetkellä tutustun kirjallisuuteen. Luettavana nyt Jukka Pennasen Jos ei ole poropaimenia, kansa häviää.
Sitä ennen luin Juha Pentikäisen Samaanit – Pohjoisten kansojen elämäntaistelu ja osia Matti Enbusken Vanhan Lapin valtamailla-tiiliskivestä. Vuosien varrella on Lappi-aiheisia kirjoja tullut luetuksi useita.

Kolttain mailta, Samuli Paulaharjun ensimmäisen teoksen luin vasta tänä kesänä. Muita Paulaharjun kirjoja on tullut luettua jo aikaisemminkin. On hän ollut ihme mies. Kirjat pursuavat tietoa, hyvin työstettyä myötätuntoista tekstiä, kauniita piirroksia. Melkein sata vuotta sitten kirjoitettua.

Kesäkuussa Norjan matkaan yhteydessä tutustuin kolttasaamelaisuuteen Neidenin kolttamuseossa ja Sevettijärvellä kylätalolla asiantuntevien naisten avustuksella. Kiitokset heille jo nyt.

Nasti Sverlov, 83 v,

Siellä ne mielessä muhivat, taustat. Kun laskeutuvat syksyn pimenevät sateiset päivät, kun puutarha on saatettu talvilevolle, metsän sienet poimittu, marjat purkitettu, alkavat sanat purkautua, järjestyä jonoiksi, riveiksi, sivuiksi. Odotan sitä, alkuvaiheen pursuavaa sanatulvaa. Myöhäisempi stilisointi ja muokkaaminen käykin jo melkein työstä.

Huviretki tienpientareelle

Osavastaus kahden tunnin etsinnän jälkeen: ihminen on avaruusolento. Yksi osa valtavaa maailmankaikkeutta. En ole tajunnut sitä ennen. Ihmisen pitää olla asioiden sisällä, ei edessä. Ihminen on osa, mukana, ei ulkopuolisena etsijänä. Matkustan mukana. Olin erityisesti muualla kuin ohikulkijat. Minne he olivat menossa. Jokin idea heillä oli, kun lähtivät yhtäkkiä pois.

Olen ollut vyöhykkeellä, vertaa Tarkowskin Stalker. Nautintoaineilla ei ole osuutta tietoisuuteni laajenemiseen maailmankaikkeudessa. Jos et ymmärrä – se on ymmärrettävää. Olen allekirjoittanut sitoumuksen etten hiiskahda sisällöstä. Siis mitään mikä paljastaisi mistä on kysymys.

Minusta tuli stalker.

Tuskin koskaan teatteri on vaikuttanut näin voimallisesti.

Teatteriarvio: Kulttuuri: Turun sanomat 16.7.2018 14:35
Grus Grus Teatterin Huvimatka tienpientarelle on upottava esitys kaikille aisteille

Esitys pohjautuu Arkadi ja Boris Strugatskin kirjaan Huviretki tienpientarelle, sovitus Tommi Silvennoinen ja Ville Kurki, ohjaus Silvennoinen, äänityöt Kalle Terästö. Ensi-ilta 15.7.2018.

Grus Grus Teatterin Huviretki tienpientarelle -esityksen ensi-ilta osui sattuvasti science fiction – ja fantasiakirjallisuusfestivaali Finnconin aikaan. Esityksen pohjana on venäläisten Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisfantasia, joka on ollut myös Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan innoittajana.
Ville Kurjen ja Tommi Silvennoisen sovittama ja jälkimmäisen ohjaama esitys pohjautuu kirjaan, mutta viittauksia on myös elokuvaan ennen muuta kokonaistunnelman osalta. Huvimatka tienpientarelle kuljettaa katsojat stalkerin (Ville Kurki) opastamana Vyöhykkeelle ja takaisin.

Oikeastaan on virheellistä kutsua matkaa esitykseksi ja yleisöä katsojiksi, koska osanottajat ovat ”huviretken” kokijoita ja välttämätön osa teosta. Suurin osa havainnoista, aistimuksista, tunteista, ajatuksista ja tulkinnasta tapahtuu kunkin osanottajan pään sisällä. Stalkerin ohjeet ja reaktiot ympäristöön sekä kuulokkeiden kautta välittyvä äänimaailma toimivat ärsykkeiden antajana.
Tällaista teatteria kutsutaan immersiiviseksi, ja Grus Grus onnistuu yleisön uppouttamisessa erinomaisesti.

Vyöhyke on alue, jolla kerrotaan käyneen outoja olentoja. Jälkeensä he ovat jättäneet kaikenlaista roskaa sekä selittämättömiä ja vaarallisia ilmiöitä. Vyöhykkeen ytimessä on paikka, jonka sanotaan toteuttavan toiveita.
Huviretkelle otetaan kymmenen henkeä kerrallaan, ja Vyöhykkeen sijainti paljastuu vain esitykseen osallistuville. Kuulokkeet päässä kuljemme kuin mikä tahansa kaupunkikävelyryhmä, mutta meille Turku näyttäytyy aivan uudenlaisessa valossa.
Korvissa kuuluva rahina, avaruudellinen kohina, katkonaiset lauseet ja kysymykset kuten ’mistä tiedät olevasi ihminen’ tai ’miksi ne tulivat tänne’ muuttavat hetkessä koko tutun maiseman toiseksi. Roskat, viemärinkannet, kuivuneet oksat, lasinsirpaleet ja hajut saavat uusia merkityksiä, ja sunnuntai-illan 30 astetta hipova helle toi oman normaalista vieraannuttavan lisänsä matkaan.

Jo tämän toisin näkemisen mahdollisuuden tarjoaminen on suuri lahja. Vieläkin antoisampaa on matkan käynnistämä ajatusprosessi. Minulle se tiivistyi kysymykseen: mikä on Vyöhyke? Onko se humanoidien jälkeensä jättämä kaaos, ihmiskunnan omaa aikaansaannosta vai peräti ihmisyys itsessään? Uhka vai mahdollisuus?
Osaammeko nähdä ympärillemme, antaa arvon oudolle ja käyttää järkeämme niin, ettemme saa aikaan vain tuhoa? Vai ymmärrämmekö tosiaankin elämästä vain sen verran kuin orava auton moottorista?
Onni kaikille ilmaiseksi, älköönkä kukaan jääkö osattomaksi”, päättyy Strugatskien kirja, ja lauseet ovat mukana myös esityksessä. Mutta mitä on onni?
Tältä huviretkeltä ei poistutakaan olankohautuksella – ja se jos mikä on hyvän teatterin merkki.

Irmeli Haapanen

Linkki Turun sanomien arvosteluun 26.7.3028:
(teksti on jo yläpuolella)

Teatteriarvio: Grus Grus -Teatterin Huvimatka tienpientarelle on upottava esitys kaikille aisteille

Kirjallisuusjuttuja

Julkaisuillani on omia Facebook-sivuja. Katsopa sieltä lisää!

Vuotos – vastasatanut uusi lumi

Runotuulen mankeloimaa – runoantologia saviseudulta

Toinen – musiikkinäytelmä, pienoisromaani

Lisäksi olen kirjoittanut kuunnelman Mylly, joka esitettiin Alastaron vehnämyllyssä kesäkuun alussa 2018.

Jos haluat tutustua tuotantooni, saat kaikki kolme kirjaa yhteishintaan 40 e. Vuotoskirjoja on vielä muutama jäljellä.

Ota yhteyttä!