Aihearkisto: Kulttuuri

Jouluvalmisteluja

Puikot ovat suihkineet, lahjat kääriytyneet paperiin, nauhat kiharrettu. Ihmisiä tavattu ja tapaamisista nautittu.

Joulukortit lähtivät punaisessa kuoressa maaimalle. Samalla koin nostalgisia hetkiä, kun järjestelin korttipinoa. Monenlaisia kortteja olen tehnyt vuosien varrella, viimeksi oppilaideni kanssa kun  keräsimme rahoitusta Pyhän leirikouluun. Loimaan vanhasta kirjakaupasta torin varrelta keräsin aikoinaan nostalgisen kokoelman ikivanhoja joulukortteja, joita en tosin raaski lähettää kenellekään. Olen niitä kuitenkin joinakin jouluina skannannut ja tulostanut. Ovat ne niin ihania!

Keskiviikkona kävin Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa lukemassa kaksi novellia. Paikalla oli yli 20 kuulijaa, puikot suihkivat, laskeutuivat välillä syliin kun tarinoiden kuuntelu vei kaiken huomion ja jatkoivat taas. Kudelmia vietiin perjantaina Kartanonmäen vanhuksille joululahjaksi.

Luin Novellikoukussa Tuuve Aron novellit Elsa ja Suojatie. Tykkään itse etenkin Elsasta. Siinä on kuvattu hienosti Elsan elämän käännekohtaa ottaen mukaan  nyansseja koko elämästä. Suojatie kuvaa myös käännekohtaa monen ihmisen elämässä. Loppu on arvoituksellinen. Jokainen lukija/kuulija saa itse vetää johtopäätökset. Hienoja novelleja. Muut Lihanleikkaaja -novellikokoelman tekstit ovat niin roiseja, etten niitä olisi voinut lukea…

Toisena lukijana oli entinen oppilaani vuosien takaa. Hän oli valinnut Maarit Verrosen ajankohtaisen novellin siitä, miten kohtaamme kanssaihmisemme. Minuunkin kolahti vastaavanlainen kohtaaminen erään ihmisen kanssa.  Lisäksi Katriina luki Jukka Viikilän aivan toisenlaisia novelleja, nimittäin aivan lyhyitä. Nekin ovat novelleja, vaikka lähestyvät runoa tai aforismia. Ne ovat niin moniselitteisiä, että pitäisi lukea moneen kertaan ja makustella sanoja.

Kovasti ilahdutti suuri kuuntelijamäärä ja vuorovaikutus heidän kanssaan. Tuli todella hyvä olo!

Loimaan pääkirjaston Novellikoukussa 12.12.2018 luettiin, kuunneltiin ja kudottiin. Eläköön kirjallisuus! Kuvassa vasemmalta Katja toivotti tervetulleeksi ja kiitti kuluneesta syksystä, sitten Katriina ja kuuntelijoita rivikaupalla

Novellikoukkua varten luin Katja Ketun novellikokoelman Piippuhylly. Ei niitä voinut lukea Novellikoukussa. Luepa Luettua– sivulta, miksei.

Perjantaina vietimme pikkujoulua Runomankelilaisten kanssa. Paikalla olivat kaikki: Liisa, Virpi ja kaikki K-ihmiset: Kari, Kerkko, Pirkko ja Sirkka. Ihmettelimme, että on jo kaksi vuotta siitä, kun runoilimme hiki hatussa runoja antologiaamme Runotuulen mankeloimaa.

Söimme jouluherkkuja, päivitimme syksyn tekemisiämme ja ehdimme lukea kirjoittamiamme tekstinpätkiä.

Mankelilaisten herkkuja

Ja teimme ison päätöksen: Perustimme Novellimankelin! Eli aiomme julkaista novelliantologian, joko vuoden päästä tai kahden vuoden päästä. Meillä on niin valtavan hyvä porukka ja olemme tutustuneet toisiimme. Lisäksi yhteistyö sujuu niin luonnikkaasti, että tätä yhteyttä ei kannata heittää romukoppaan. Päätimme lisäksi pyytää paria muuta henkilöä mukaan, jos he vaan haluavat. Mirkka-opemme ei ole nyt mukana vaan yritämme omin voimin,  tosin Mirkkalta saaduin opein. Kiitos hänelle!

Onpa mukava, että ensi vuodelle on taas tiedossa kiinnostavaa luovaa tekemistä, mistä saa NIIIIN suuren nautinnon!

Viikonloppuna oli Heimolinnassa Wanhanajan joulumarkkinat, jonne menimme mankeliporukalla toista kertaa. Tosin saimme pöydän vain sunnuntaiksi. Tänä vuonna myimme loimaalaista kirjallista tuotantoa sekä minun pitkin vuotta värkkäämiäni kudonnaisia eli lapasia, sukkia, pipoja jne jne. Kannatti mennä, vaikka tuntui, että väkeä oli liikkeellä vähemmän kuin viime vuonna. Villakasat pienenivät ja pari kirjaakin kulkeutui uusiin koteihin ja uusiin mieliin.

Villaa ja paperia

Mutta kaikkein mukavinta oli  jutella ihmisten kanssa. Voi miten siitä tuleekin hyvä olo! Tapasin ihmisiä, joita en ollut pitkään aikaan näynyt ja saimme päivitettyä kuulumiset.

Mankelilaisten iskujoukko Wanhanajan joulumarkkinoilla. Kerkko ja Pirkko

Talvi tulee hiipien. Nollan kieppeillä on pyöritty monta viikkoa. Pakkaset, paukkusellaiset, odottavat vielä. On pimeää. Jouluvalot tuovat ilonpilkahduksia. Luonto on hiljaa, taitaa nukkua.  Pienet ruohonkorret tekevät tuttavuutta ilman kosteuden kanssa. Kyllä se varmaan lämmittää.

Aamulla lehteä hakiessani katselen alkavan päivän näkymiä. Joinakin aamuina pitää hakea kamera, kun luonnolla on niin paljon uutta kerrottavaa. Facebookista olen nähnyt, että ympäri maata on ollut hienoja auringon laskuja ja nousuja. On se siellä, se aurinko. Lämpöä ei meille nyt tule, mutta valoa kuitenkin.

Talven törröttäjät muistelevat hetken horroksesta herättyään kesää. Yksittäinen lintu tulee sieppaamaan siemenen.

Viikon päästä on joulupäivä. Tämä loppuviikko mennee jouluvalmistelujen kanssa. Sitä perinteistä: siivousta, järjestelyä, ruokia – teen laatikot äitini ohjeilla. Poikia tulee miniöineen joulun viettoon. On se mukavaa. Nyt on tänä vuonna aikuisten joulu.

Tuli vuotos – vastasatoi ensilumen

Menneellä viikolla satoi ensilumen. Tuli vuotos – vastasatanut uusi lumi, jolloin miehet entisaikaan lähtivät metsälle, kun lumessa näkyivät eläinten jäljet.

Tuohan on ensimmäisen romaanini nimi ja viittaa siihen, että vuotos tarkoittaa montaa asiaa: ensilumen ja suunnitellun tekoallasalueen  lisäksi kohtaa, jossa joki laskee pääuomaan – Vuotosjoki laskee Keminsaarten itäpuolella Kemijokeen. Asioillahan on monta puolta. Me vaan niin helposti takerrumme yhteen ”totuuteen”, vaikka asioiden monipuolinen tiedostaminen laajentaisi näkemystä.

Omalla pihalla olen ihmetellyt jälkien määrää: oravat näyttävät käyttävän reittinään meidän talon päätyä. Samoin naapureiden kissat ovat tassutelleet edestakaisin. Linnut ovat hyppineet portailla ja seinien vierustoilla. Puutarhassa supi on tehnyt jälkinauhansa naapurista naapuriin meidän pihan yli. Luumupuuni kuoli viime talvena mutta juuret työnsivät versoja muutaman metrin päähän. Olin yhden niistä suojannut verkolla uutta puuta varten, mutta verkko oli tiessään (löytyi monen metrin päästä) eikä tainta näkynyt missään. Olipa ollut rusakolle oiva makupala. Joku oli myös piehtaroinut nurmikolla tai sitten tehnyt tarpeensa ja kuopinut lunta pois. Pitäisiköhän laittaa suojaverkkoja nuorimpien puiden ja mustikkapensaan ympärille.

Olen menossa lukemaan Loimaan pääkirjaston Novellikoukkuun ensi kuussa. Viime vuonna olin ensi kertaa, ja yllätys oli miten paljon hommaa novellin valinnassa oli. Suurin hankaluus on, että novellit ovat liian pitkiä luettavaksi. Meitä on kaksi lukijaa eli aikaa kummallakin puoli tuntia. Yleisöpalaute on, että parhaiten jaksaa kuunnella lyhyitä tekstejä. Toinen ongelma on, että en tiedä mitä on luettu aikaisemmin ja kolmas, että suomalaisten kirjailijoiden novellien lukuun pitää saada lupa. Ulkomaisia voi lukea ilman lupaa.  Muut ovat kertoneet, etteivät kustantajat vastaa lukemislupapyyntöihin. Toisaalta tuntuu, että miksi lupa pitää pyytää, kun kyseessä on kirjastossa tapahtuva ilman pääsymaksua tapahtuva tekstin lukeminen. Sehän saattaa toimia vinkkauksena, jolloin kuuntelija haluaa tutustua paremmin luettuun kirjailijaan.

Novellikoukkua varten luin Roald Dahlin novellikokoelman Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä. Katso Luettua – sivu.

Parhaillaan luen Päivi Alasalmen romaania Joenjoen laulu. Se kertoo Saamenmaasta. Olen lukenut vasta muutaman kymmenen sivua, mutta on alkanut vaivata se, että joka sivulla monessa asiassa selostetaan jotain saamelaisten tapaa.

Siinä onkin minulle miettimistä, miten paljon selitetään asioita eli mitkä asiat ylipäätään vaativat selittämistä. Kirjoitin viikolla Kolmanteen tanssiin Jurin muistelua saamelaisten muinaisista muuttoretkistä eli kierrosta vuodenajan mukaan eri paikkoihin asumaan (kevät-, kesä- ja syysasunnot ja talvimuutot). Onko koko muistelus tärkeä ja miten paljon siitä kirjoitan, jotta sormi pystyssä oleva opettaja ei nouse silmien eteen?  Pitää löytää sellainen kerronnan muoto, että opettajavaikutelmaa ei tule. No jätän tekstin paikoilleen ja ratkaisen poistamisen/jättämisen myöhemmin. Itse asiassa Juri vertasi saamelaisten entisiä muuttoretkiä nykyajan mökkeilyyn, Lapin hiihtomatkoihin ja etelän aurinkolomiin. Ehkä tekstin voi jättää…

Palaan Alasalmen kirjaan myöhemmin kun olen lukenut sen kokonaan.

Luin myös pikavauhtia Yrjö Kokon kirjan Poro, joka ilmestyi 1969.

Luepa Luettua -sivulta kommenttini.

Kirjasta on apua Kolmannen tanssin kirjoittamisessa, koska tärkeässä pääosassa on poro.

Tulostin kuvan pojistani aikuisina ja laitoin kehyksiin tuohon ikkunalaudalle. Vertailen heidän kasvojaan. Mitä samanlaista, mitä uutta, mitä omaa. Yhtäläisyyksiä ei arkipäivien nauhassa huomaa, mutta nyt pysäytetystä kuvasta huomaan. Vuosien helminauha liukuu silmieni ohi. Jotenkin jatkuvasti kummastelen, että ne kaikki pitkät vuodet ovat tapahtuneet, vierineet, ohi. Kaikki lukemattomat aamut, illat, välipalat, työkeikat. Ilon ja ristiriitojen hetket. Sanomalehdistä näen heitä, joiden elämä on ollut vuosikymmeniä lyhyempi. Että on saanut elää, kokea tämän kaikki.

 

Illan tullen kiristyvä pakkanen sieppaa ilmasta kosteuden ja levittää sen läpinäkymättömäksi peitteeksi

 

Pakkanen kutoo joelle peittoa

Kävin maanantaina elokuvissa, L-kinon viimeinen elokuva tältä syksyltä: Kosketuksissa. Käy lukemassa L-kino -sivulla miten sen koin.

”Luomisen tuska” on lähtenyt purkautumaan. Sain aikaiseksi muutaman sivun tekstiä. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta on vielä niiiin paljon tehtävää!

Torstaina ajaessani Turku – Helsinki moottoritiellä radiosta tuli Näistä levyistä en luovu -ohjelma. Haastateltavana oli nuori säveltäjä Outi Tarkiainen. Satuin kuulemaan juuri sen mielenkiintoisimman vaiheen: miten hänestä tuli säveltäjä:
– oli jo nelivuotiaana tehnyt omia musiikkikappaleita ja halusi, että kotiin hankitaan piano
– miten tie sitten aukeni
– musiikkiopiston vuosia kestävät perusopinnot – hurraa 1980-luvulla luotu musiikin perusopetusverkosto
– jazzia ensin alkuun, sitten Briteissä nähdyn Lulu-musiikkiteoksen kautta klassiseen musiikkiin ja siellä se oma ilmaisumuoto.

Tarkiainen kertoi myös luomisprosessistaan, mistä löysin paljon yhtäläisyyksiä omaan jaakobinpainiini. Kun Tarkiaisella on sävellysperiodi, hänellä on tarkka päivittäisrutiini. Aamupäivällä aamutoimen ja sitten työt eli säveltäminen. Kesto riippuu työn vaiheesta. Ensin alussa, kun kaikki on yhtä möykkyä, työskentelyperiodi on lyhyt. Voimat hupenevat aika nopeasti, ihan  parissa tunnissa. Haastattelija kysyi mistä sen sitten huomaa, että on parasta lopettaa. No kun ei enää synny, väsyy, uupuu. Silloin on parasta lopettaa siltä päivältä.

Kun työ etenee ja jäsentyy, työskentelyä voi olla tuntikausia, normaalin työpäivän kahdeksan tuntia ja joskus jopa kellon ympäri.

Lopussa selvisi, että Tarkiainen on kotoisin Rovaniemeltä. Hänen mielenmaisemansa on arktinen tundra: ei puita, avaruutta, tunturit pilkottavat maisemaa kehystäen. No ilmankos tuntuu niin tutulta Tarkiaisen maailma!

Kolmas tanssi – kirjoitinkin jo alkuun, että on alkanut jotain syntyä. Löysin vanhoista treenikirjoituksista aivan kelvollisia tekstejä. En tiedä vielä miten niitä käytän, mutta ne tekstit virittivät kirjan rakennepohdiskelun. Rakenne alkoi hahmottua.

Juri, Sammu, Elle, Pieti, Merit merentytär, lohikuningas on vielä vailla nimeä samoin poro… Elle muuttui vanhaksi naiseksi.

Kohtaukset vierivät mielessäni. Alitajunta on hauska juttu. Siellä  muhii, kypsyy, valmistunee. Pulpahtaa.

Sattumalta kuullut muutamat virkkeet saavat merkityksensä tässä ajatusten keitoksessa: pohjoisessa ympäristössä kiehtovat nimenomaan arktisuus, saamelaiset myytit ja niiden yhteydet suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten sukulaiskansojemme myytteihin. Miksei sitten kulttuurien yhteydet maailmanlaajuisesti. Kalliopiirrokset ovat samanlaisia ympäri maailmaa, Afrikassa ja Pohjois-Kalotilla. Ihmisyys siellä on se ydin.

Lähden kohta teatteriin. Loimaan Jaakola -seura ry järjestää matkan Tampereen teatteriin katsomaan Anna Kareninaa. Ensin syömme hyvin ja sitten katsomaan näytelmää. Olen nähnyt Anna Kareninan monta kertaa, teatterissa ja filmiversioina. Kirjankin olen lukenut. Ensin ajattelin, että miksi tämä tuttu juttu. Mutta teatteri on aina erilainen. Ohjaajan ja dramaturgin näkemys, näyttelijöiden panos. Palaan asiaan huomenna eli mitä tänään  illalla koin.

Sininen hetki keskellä päivää

 

 

Nyt olen nähnyt Tampereen teatterin Anna Kareninan. Oli se erilainen kuin aikaisemmin näkemäni. Viimeksi olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa vuonna 2010 unkarilaisohjaaja Andriy Zholdakin version. Se oli todella raju, ja niin hyvä, että kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Pääossassa oli Krista Kosonen. Ehkä parasta teatteria, jota olen nähnyt.

Kun kyseessä oli klassikko, jonka tarina on tuttua tutumpi, korostuivat dramatisoijan ja ohjaajan näkemykset ja toteutus.

Tampereen version dramatisoinnin oli tehnyt Helen Edmundson ja ohjaajana Marika Vapaavuori. Naisnäkökulma oli selvästi näkyvissä. Tarinasta oli otettu esille Annan lisäksi kahden  muun naisen  kohtalot. Miten yleispätevää vielä tänäkin päivänä!

Taikka sitten ei. Onneksi  maailma on mennyt suvaitsevaisempaan suuntaan. Moraaliasiat ovat lieventyneet eikä Annan  kohtalon sinetöinyt lapsen menettäminen isälle ja ympäröivän yhteiskunnan halveksunta enää ajaisi  turvautumaan niin epätoivoisiin ratkaisuihin joihin Anna meni. Tai – onhan näitäkin ikäviä tarinoita vieläkin.

Dramaturgiassa oli hienoja toteutuksia. Lavastus oli hyvin yksinkertainen. Muutamalla esineellä toteutettiin koko tarina. Kohtausten vaihtuminen saatettiin ilmoittaa yhdellä sanalla. Mielenkiintoinen oli loppupuolella kahden pariskunnan yhtaikainen kahden kohtauksen läpivienti, vuorotellen.

Puvut olivat alkuperäisen aikakauden mukaisia. Esitys alkoi hienolla ihmisjoukon liikkumisella musiikin mukaan. Tanssiesityksiä oli aika ajoin. Koko esityksenkin olisi voinut esittää näillä hienoilla tanssikohtauksilla. Koreografina on ollut Miika Riekkinen. Hieno toteutus!

Anna Kareninaa esitti Pia Pilz. Ulkonaisesti Krista Kososen näköinen ja aivan yhtä hyvä näyttelijä. En muista häntä ennen nähneeni, mutta tämän roolin perustella häntä nähdään varmaan enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti mennä. Esityksen jälkeen jonossa kommentti: Oli se ihan  hyvä. Kyllä kansa tietää.

Muuten, kun lähdimme takaisin Loimaalle, maa oli saanut valkoisen peitteen. Ja 95-bensa maksoi Tampereella vain 1,49 e.

Anna Karenina alkaa kohta

Kolmas tanssi

Lapasvarasto on täydentynyt, katsopa aikaisempaan päivitykseen tehty lisäys: Lapasia

Sain myös luetuksi loppuun Josephine Teyn kirjan Ajan tytär, katso Luettua

Muutoin viikko on kulunut miettiessä uutta kirjaani. Se pyörii päässä koko ajan, öitä myöten. Nimikin muuttui: Kolmas tanssi. Saattaapa se muuttua vieläkin, olkoon tuo työnimi.

Onko tämä nyt sitä luomisen tuskaa. Luin aikaisemmin kirjoittamani alun. Osin se on ihan kelvollista tektiä, osin aivan p—aa.  Päässä risteilevät lukemattomat linjaukset suunnattomana möykkynä. Miten tästä eteenpäin. Miten uudistua. Miten jotain merkityksellistä. Mitä tämä kannattaa. Kuka lukee. Ketä kiinnostaa…

Sitten muistin, että käydessäni torstaina Taidetalolla kaksi ihmistä kysyi mitä kirjoittamisilleni kuuluu. Eli voisi päätellä, että kiinnostaa…  Toinen jopa halusi itselleen Vuotoskirjan. Keskustelimme myös Lapista, mistä hän yllättäen onkin kotoisin. Suku ulottuu Länsirajalle, josta on Vuotoskirjassa ja myös itään, josta Kolmas kertoo. Kannustin häntä ja sukuaan kirjoittamaan paperille suvun historiaa. Menneiden muistelu ei ollut vanhempiemme sukupolven mielipuuhaa, ikävät asiat haluttiin painaa unholaan. Mutta niin kauan kuin on joku joka muistaa, kannattaa kerätä tiedot suvun historiaan. Kyllä tulevissa sukupolvissa on heitä, jotka haluaisivat tietää mistä ovat tulleet.

Ehkä pitää vaan aloittaa kirjoittaminen. Kyllä se siitä. Alku aina hankalaa, kuten vanha kansa tietää.

Kolmannen tanssin tapahtumapaikka on Lappi, kuinkas muuten. Siellä olen asunut 23 vuotta ja viettänyt kaksi kesää tutkimushommissa Kevolla ja Pohjois-Norjassa. Graduni nimi on Pohjois-Lapin jäkälien hivenainetaloudesta.

Lappi jäi minuun – ei siitä eroon pääse, enkä haluakaan. Viime vuosina Norjan avarat maisemat ja Jäämeri ovat syöpyneet yhä voimakkaammin mieleeni. Geenianalyysissä perimässäni on skandinaavia 1,6 %, irlantilais-skottilais-walesilaista 4,7% ja eskimo-inuiittia 2,4 % suomalaisuuden lisäksi. Ehkä sieltä tulee kaipaus arktisiin maisemiin.

Taas ensi kesänä menemme mentori-Liisani kanssa Norjaan. Seikkailin netissä ja kun kirjan tapahtuma-alue on kolttien asumaseutu, löysin Kirkenesistä mielenkiintoista tietoa.

Kirkenesissä vaikuttaa taideyhteisö Pikene på broen. Nimi sai minut aivan haltioituneeksi, minuahan opiskeluaikaiset ystäväni kutsuvat Pikeksi. Pikene på broen tarkoittaa Tyttöjä sillalla. Viitannee siihen, että heillä on kulttuuriyhteistyötä Venäjällä asuvien taiteilijoiden kanssa. Mikä onkin kirjanluonnokseni yksi kantavista aiheista, ihmisten yhteys ilman rajoja. Se on ihmiskunnan selviytymisen ehto. Ei rajoja ja eristäytymistä. Luonnonvarojen tasainen jakaminen. Ja tämä ilmastonmuutos, josta minulle luennoitiin jo 1970 -luvulla.

Tästä ei selvitä muutoin kuin ymmärtämällä, että ihmiskunta on yhtä ja etteivät valtioiden rajat merkitse mitään.  Tuntuupa kornilta. Helppoa se on sanoa täällä varakkaassa pohjoismaisessa demokratiassa. Yhteiskuntien eri vaiheet… Tarvitaanko satoja vuosia vai jokin pysäyttävä luonnonkatastrofi, joka tasaa olosuhteet maapallolla. Tai pahimmassa tapauksessa ihmisten itse aiheuttama väestön määrän pienentäminen. Kymmenen miljardia ihmistä on tämänhetkisten käsitysten mukaan maapallon kestokyky. Tähän pyrkimistä tappamalla ennustetaan. Onhan se jo menossa esimerkiksi Syyriassa, Myanmarissa… Luonto itsekin hoitaa asiaa. Syntyvyys laskee, Y-kromosomin koko on pienenemässä, elintavat (tupakointi, päihteet) laskevat hedelmällisyyttä. Syntyvyys on vähenemässä ensin alkuun ns. kehittyneissä maissa.

Näyttääkin siltä, että elintason nousu säätele syntyvyyttä tehokkaasti. Koulutus ja etenkin naisten tietoisuuden lisääminen ovat avainasemassa.

No hoh hoh, menipä synkäksi tämä pohdiskelu. Mutta aika ajoin muistutan itseäni, että vaikka tämä aika mielestäni on niin tärkeä juuri nyt, ihmiskunnan historiassa tämä on vain pieni välähdys.

Aion hakea apurahaa ainakin Nordisk kulturkontakt -ohjelmasta. Löysin myös edullisia majoitusvaihtoehtoja Kirkenesistä.

Tätä kirjoittaessa alkoi radiosta – Yle ykkönen, paras, ei poppia – ohjelma Katja Ketusta,  hänen uudesta kirjastaan Rose on poissa, joka on Finlandia -palkintoehdokaskin.

Tulipa kuin nyrkki silmään. Ketun aihealue on suunnilleen sama kuin Kolmannessa: maaginen realismi, identiteetin etsintä, muodon muuttaminen, äidin kaipuu lapseen – lapsen äitiin, muisti – mitä muistetaan, millä tavalla muistetaan.

Kettu kertoi myös miten hän pääsee kirjoittamistunnelmaan. Ensimmäisenä tuli eristäytyminen. Tämän koin kirjoittaessani Vuotosta. Mies lähti mökille ja minä pihalle katoksen alle kirjoittamaan. Nyt olen yksin kotona ja kunpa virittäytyisin samaan kirjoitusvirtaan… Metsässä liikkuminen on myös hedelmällistä, se muuttaa havaintotilan, jolloin syntyy uusia oivalluksia.

Eli on vaan tartuttava asiaan. Olen lukenut kymmeniä aihealueeseen kuuluvia kirjoja. Tehnyt niistä muistiinpanoja. Luenpa muistiinpanot uudelleen. Jospa se sekamelska asettuu jonkinlaiseen järjestykseen ja runosuoni alkaa pulputa. Tai oikeammin sanat siirtyä sormien kautta tietokoneen uumeniin.

Ei tästä ajatusten myllerryksestä muuten eroon pääse kuin kirjoittamalla.

Monipuolinen puolitoistaviikkoinen takana

No hei rakas lukijani.
Torstaina piti tehdä tänne tekstiä, mutta en ehtinyt. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet aika hektiset. Joka päivä jotain ohjelmaa, Raisio – Turku – Paimio -akselillakin käyntejä viitenä päivänä.

Mutta nyt tulee kuulumisia.

Ensinnäkin olin elokuvissa. L-kinossa oli vuorossa ranskalainen elokuva Talo meren rannalla. Linkin kautta pääset lukemaan mitä elokuvasta mietin.

Kesän lopulla oli Turun sanomissa lukuvinkki. Siinä oli kaksi Sapon vanhaa dekkaria. Menin kirjahyllylle ja siellähän ylhäältä löytyivät mustien vanhojen Sapojen joukosta kummatkin. Ensiksi luin Margery Allinghamin dekkarin Kuolema kulkee sumussa. Toinen vinkattu oli Josephine Teyn Ajan tytär. Menepä Luettua -sivulle.

Torstaina kävin taas rakastamassani Turun taidemuseossa. Kävin viereistä Pylliä eli Puolalan yhteislyseota ja olen nähnyt kaikki taidemuseon vuosien 1961-69 näyttelyt, joita kävimme kuvistunneilla katsomassa. Kuviksen opettajamme Laila Säilä-Henriksson tiesi kertoa kaikista näyttelyistä ja meitä oli muutama, jotka halusimme kuulla joka sanan.

Alakerrassa oli nyt kolmen Turussa 1900 -luvun alussa vaikuttaneen taiteilijan yhteisnäyttely: Axel Haartman, Ali Munsterhjelm ja Santeri Salokivi.

Myös he rakastivat Turkua. Heidän tauluissaan näkyy tuttuja turkulaismaisemia, jotka ovat yllättävän samanlaisessa tilassa kuin sata vuotta sitten.

Esite sanoo, että ”Haartman, Munsterhjelm ja Salokivi olivat paitsi taiteilijatovereita myös impressionismiin ja jälki-impressionismiin perustuneen leveän värimaalauksen pääedustajat 1900 -luvun alun Turussa. Pariisissa oppimaansa nojautuen taiteilijat taltioivat ympäröivää todellisuutta sosiaalisia näkökohtia unohtamatta.”

Pidin todella näistä tauluista. Tällä tavalla olisin itse halunnut maalata, jos taidot olisivat riittäneet.

Munsterhjelmin taulu Puolalanmäeltä on sadan vuoden takaa – ja samat puut ovat edelleen olemassa vanhojen rakennusten lisäksi
Salokiven varmaankin kuuluisin teos – rohkea aihe sata vuotta sitten

Haartmain teoksista ei tullut otettua kuvaa. Hänen teoksiinsa voi tutustua Naantalissa Casa Haartmanissa, joka on hänen ja vaimonsa alkuperäiskunnossa säilynyt ateljeekoti.

Taidemuseon yläkerta oli remontissa, mutta hissillä pääsi toiseen kerrokseen katsomaan videoteoksia. Olivatpa hyviä!

Jaakko Niemelän Nostalgia kertoo suurten rakennusten murtumisesta ja hajoamisesta, luopumisesta, kaipauksesta, tuhoutumisesta ja loppumisesta. Ihmetyttää, miten video oikein oli kuvattu. Yllättäen video löytyi Youtubesta.

Toinen videoteos oli Mikhail Karikis’n Ain’t got no Fear, jossa oli kuvattu 11-13 -vuotiaiden poikien  kasvamista Kaakkois-Englannin teollistuneilla suomailla Isle of Grainissa.
Murroiän alkuvaihe on hyvin mielenkiintoinen aihe, jota on kuvattukin  monissa filmeissä. Pojat ottivat ympäristön haltuunsa ikäänsä sopivilla keinoilla. Tämäkin löytyi netistä: Ain’t got no fear

Viikko huipentui eilen. Loimaan Kertunmäen kesäteatteri on toiminut 1980 -luvun alusta asti. Pienestä aloitettiin. Vähitellen saatiin pysyvät penkit ja äänentoisto. Lavasteita ja muuta rekvisiittaa kertyi vuosi vuodelta yhä enemmän.
Nyt uusitaan katsomo, saadaan selkänojalliset tuolit ja katos katsomon päälle. Näyttelijät eivät nyt niin katosta tarvitsekaan. Mutta ensin pitää vanha katsomo purkaa ja siihen tarvitaan myös talkootyövoimaa. Rahoitusta saadaan Leader+ -projektista.
Viikonloppuna katsomon penkit siirrettiin jätelavalle.

Arkipäivänä talkoisiin ehtivät vapaaherrattaret ja yksi -herrakin. Jätelava täyttyi tiukkaan pakattulla puurojulla.

Nyt meitä oli mummoja ja yksi pappakin keräämässä rojua, oksia ja  kaikenlaista tarpeetonta jätelavan täyteen.

Mitä maailma olisi ilman mummoja tai pappoja! Entäs Pirkkoja, heitä mahtuu useampi joka sakkiin, yksi jo ehti lähteä. Koska maailma alkaa tarvita uusia Pirkkoja?

Uuden katsomon tieltä kaadettujen puiden oksat tuikkasimme tuleen ja tuijottelimme tulta esi-isiemme malliin.

Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi

Keräilin kaadetuista puista  pudonneita suuria jäkälätuppaita ja asettelin niitä säilyneiden puiden rungoille. Yksi jäkälä kun voi olla kymmeniä vuosia vanha…

Olen vanha. Paljon nähnyt ja kuunnellut, teatteria kesäisin, koko Kertunmäen historian. Naurut, hyytävät hiljaisuudet, surutkin, erän heinäpellossa kieriskelyn. Nyt sumuisena syyspäivänä ympärillä mummoenergiaa, talkoota, uutta teatteriin.

Luettua

Tervetuloa tutustumaan ajatuksiini lukemistani kirjoista. Lista täydentyy ajan mittaan, joten voit palata sivulle myöhemmin. Klikkaa kirjan  nimeä, niin näet mitä mieltä siitä olin. Uusimpien luettujen listan alla on kirjailijaluettelo aakkosjärjestyksessä, jostapääset taas linkkiä klikkaamalla näkemään miten kirjan koin.

Kirjailijaluettelo aakkosjärjestyksessä

Uusin luettu/ uusimmat luetut:

Ann Cleeves: Varisloukku

Satu Rämö: Jakob

Satu Rämö: Rosa ja Björk

Martin Österdahl: Uudenvuoden juhlat

pikalinkit viime aikoina lukemiini kirjoihin aakkosjärjestyksessä. Linkkien jälkeen kerron lukutottumuksistani ja alimpana kirjat lukemisjärjestyksessä.

A  B  C  D  E   F G H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  X   Å  Ä  Ö

Ahava Seija. Nainen joka rakasti hyönteisiä

Akola Lauri. Johannes

Alasalmi Päivi. Joenjoen laulu

Archer Jeffrey. Kane ja Abel

                     Sivun alkuun

Bolaño Roberto. Jääkenttä. Kesyttömät etsivät

Bolaño Roberto. 2666

Booth Anne. Pieniä ihmeitä

                Sivun alkuun

Cleeves Ann. Variskoukku

Coates Ta-Nehisi. Vesitanssija

Cornwell Patricia . Mustalla merkitty, Kay Scarpettan tutkimuksia

                     Sivun alkuun

Dahl Roald. Himo – Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä

Daniel Antoine B. Inkat – puuman varjo

Darrieussecq Marie. Kummitusjuttu

Dicker Joel. Baltimoren sukuhaaran tragedia

Dieudonne Adeline. Oikeaa elämää

Doerr Anthony. Taivaanrannan taa

Du Maurier Daphne. Serkkuni Raakel

                 Sivun alkuun

Ellittä Anna-Maria. Tämäkin hämärä katoaa

Elone Fiona: Tulit luokseni kutsumatta

Engberg Katherine.  Krokotiilinvartija

Ernaux Annie. Nuori mies

         Sivun alkuun

Fagerholm Monika. Johnson Martin: Meri

Faulkner William. Rosvot

Ferrante Elena. Aikuisten valheellinen elämä

Ferrante Elena. Amalian rakkaus

Ferrante Elena. Hylkäämisen päivät

Ferrante Elena. Tyttären varjo

Ferrante Elena. Uuden nimen tarinaNuoruus, Napoli-sarjan toinen osa

Ferrante Elena. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, Napoli-sarjan kolmas osa

Ferrante Elena. Kadonneen lapsen tarina, Kypsyys – vanhuus, Napoli-sarjan neljäs osa

G                   Sivun alkuun

Giordano Paolo. Tasmania

Groff Lauren. Mestarinna

         Sivun alkuun

Hackman Iikka. Tähän aikaan huomenna

Hannah Kristin: Tomun ja tuulten maa

Harari Yuval Noah. 21 oppituntia maailman tilasta

Halldinger Eva. Ihania naisia pikkumustissa

Hamid Moshin.  Exit West

Harstad Johan. Ambulanssi

Hartman Patricia. Hope Riverin kätilö

Hassinen Pirjo. Kalmari

Hausman Romy: Lapsikulta

Hawley Noah. Ennen syöksyä

Heino Jyrki. Kelmit

Heino Jyrki. Kello

Heino Jyrki. Kellari

Hihnavaara Lauri. Pökkilöhaukka

Hiltunen Pekka. Onni

Hiltunen Pekka. Sysipimeää

Holmberg Niillas. Halla Helle

Hosseini Sylvia. Pölyn ylistys

Hyyti Pekka: Omantunnon kysymys

Häkämies Kari. Poliittinen ruumis

Härkönen Anna-Leena. Ihan ystävänä sanon

         Sivun alkuun

Ingemarsson Kajsa. Keltaisten sitruunoiden ravintola

Into Markku. U

Ishiguro Kazuo. Surullinen pianisti 

Ilon ja kivun kääntöpiiri, Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään, toimittanut Lauri Otonkoski

Ivey Eowyn.  Lumilapsi

             Sivun alkuun

Jaakola Pirkko. Puukansan tarinoita.

Jalonen Olli. Karatolla

Jalonen Olli. Taivaanpallo

Jalonen Olli. Merenpeitto

Jansson Tove. Bulevardi – ja muita kirjoituksia

Jaswal, Balli Kaur. Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

     Sivun alkuun

Kaisanlahti Juhani. Kemijärveltä maailmalle Poromiehen poika muistele.

Kagge Erling: Kaikki  mitä olen oppinut naparetkilläni

Katz Sissi. Maxwell Sternin tutkimukset

Kettu Katja. Kätilö

Kettu Katja. Piippuhylly

Kettu Katja. Rose on poissa

Kettu Katja. Yöperhonen

Kettunen Matti. Lohisuvannon soutajat

Kinnunen Tommi. Neljäntienristeys

Kinnunen Tommi. Pintti

Kinnunen Tommi. Ei kertonut katuvansa  

Klaas Brin: Paha valta: kuinka se muuttaa  meitä kaikkia

Knausgård Carl Ove. Talvi

Koch Herman. Pääosassa Sophia

Kokko Yrjö. Poro

Koskinen Ulla. Suomessa selviytymisen historia

Kytömäki Anni. Kivitasku

Kytömäki Anni. Margarita

Kähkönen Sirpa. Mustat morsiamet

Kähkönen Sirpa. Graniittimies

Kähkönen Sirpa: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia

Kännö Heikki. Sömnö

Kännö Sakari. Souvi

Kännö Sakari. Ihmishämärä

Köngäs Heidi. Dora, Dora

Köngäs Heidi. Sandra

        Sivun alkuun

Lefteri Christy. Aleppon mehiläistarhuri

Lehtolainen Leena. Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita

Liksom Rosa. Everstinna

Liksom Rosa. Hytti nro 6

Lindgren Minna. Aina on toivoa

Lindgren Minna. Kuolema ehtoolehdossa

Lindgren Minna. Ehtoolehdon pakolaiset

Lindgren Minna. Ehtoolehdon tuho

Lintunen Maritta. Kirjeitä Suolavuonolta

Lipson Katri. Detroit

Lispector Clarance. Elämän henkäys

Litmanen Tanja: Aina omanne

Lundán Reko. Rinnakkain

Lundberg Sofia. Punainen osoitekirja

Lundberg Ulla-Lena. Suureen maailmaan

    Sivun alkuun

Makine Andreï. Idän sielunmessu

Makine Andreï. Venäläisiä unelmia

Mandel Emily St. John.  Lasihotelli

Mansfield Katherine. Kanarialintu

Márquez Gabriel García. Rakkautta koleran aikaan

McEwan Ian. Kaltaiseni koneet.

Marklund Liza. Punainen susi

Mercier Pascal. Sanojen paino

Mikta Valdur. Kanttarellin kuuntelun taito

de Maupassant Guy. Leikkivä lempi ja kuoleman varjo

Moriarty Liane. Mustat valkeat valheet

Morrison Toni. Sinisimmät silmät

Morrison Toni. Jazz, Rakkaus, Armolahja, Koti, Luoja lasta auttakoon. 

Mustonen Enni. Näkijä

Mäenpää Heli: Etsii omaa ihmistä, 25 tarinaa rescuekoirista

Mäkelä J. Pekka. Hunan

         Sivun alkuun

Nabokov Vladimir: Väärin päin

Nesbo Jo: Pimeyden talo

      Sivun alkuun

Oates Joyce Carol. Blondi.

Oksanen Sofi. Baby Jane

Oksanen Sofi. Stalinin lehmät

Oksanen Sofi. Koirapuisto

P          Sivun alkuun

Park Eva. Viimeisellä rajalla

Pekkarinen Sofia: Elämänpeli

Pires S. N. Rummunvartija

Pokka Hannele, Kemijoki, minun jokeni

             Sivun alkuun

       Sivun alkuun

Rauanjoki Katri. Jonain keväänä herään

Rauanjoki Katri. Lenin -setä ei enää asu täällä

Rauanjoki Katri. Kesämerkit

Rauma Iida. Hävitys – tapauskertomus

Rautiainen Petra. Meren muisti

Riley Lucinda. Italialainen tyttö

Riley Lucinda.
Seitsemän sisarta, Maia;
Myrskyn sisar, Allyn tarina;
Varjon sisar, Tähden tarina;
Kuun sisar,Tiggyn tarina;
Helmen sisar, Cecen tarina,
Kuun sisar,  Electran tarina;
Kadonnut sisar, Meropen tarina

Riley Lucinda, Harry Wittaker. Atlas, Papa Saltin tarina

Riley Lucinda. Perhosten talo

Rooney Sally. Normaaleja ihmisiä

Rhys Jean. Kvartetti

Rytisalo Minna. Lempi

Rytisalo Minna. Rouva C

Rönkä Antti. Jalat ilmassa

Rönkä Antti. Nocturno 21:07

Rönkä Matti. Tuliaiset Moskovasta

Rämö Satu. Hildur

Rämö Satu. Rosa ja Björk

Rämö Satu. Jakob

             Sivun alkuun

Saarinen Satu. Annikin sota ja rauha

Samartin Cecilia. Kirottu kauneus

Saisio Pirkko. Epäröintejä: tunnustuksia rakkaudesta

Saisio Pirkko. Mies ja hänen asiansa

Saisio Pirkko. Lokikirja

Saisio Pirkko. Passio

Schatz Roman: Kohtaus

Sheldon Sidney. Sydänyön tuolla puolen

Siira Karoliina ja Haldorsen Elsa Ingilae. Pykeijän Elsa

Skiftesvik Joni. Valkoinen Toyota vei vaimoni

Statovci Pajtim. Kissani Jugoslavia

Statovci Pajtim. Tiranan sydän

Stefansson Jon Kalman. Jotain kaikkeuden kokoista

Strout Elizabeth. Kaikki on mahdollista

Strout Elizabeth: Pikkukaupungin tyttö

Styron William: Sofien valinta

Sudenlehti Jussi. Melankolia

Sutinen Ville-Juhani. Likaista lunta

Säisä Eino. Viimeinen kesä

Swärd Anne. Vera

             Sivun alkuun

Takhar Helen Monks. Kaikki mitä halusit.

Tamminen Petri. Se sano: uohtumattomat lausahdukset

Tapper Harri. Pitkäsuisten suku

Tart Donna. Pieni ystävä

Tenetti Tuovi. Maria Garvolia – rikas elämä

 Tennilä Esko-Juhani. Jäämeri kutsuu

Tervo Kati. Sukupuu

Tervo Kati. Rapsuta mua

Tervo Jari. Ukko

Tey Josephine. Ajan tytär

Theorin Johan: Hämärän hetki

Theorin Johan: Viimeinen ranta

Tóibín Colm. Brooklyn

Tóibin Colm. Äitejä ja poikia

Tolstoi Leo. Aro ja muita novelleja

Tran Quynh. Varjo ja viileys

Tungal Leelo. Toveri lapsi.

Tuuri Hanna: Irlantilainen aamiainen – kertomuksia vihreältä saarelta

Tran Quynh. Varjo ja viileys

Tuominen Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain

Tuppurainen Tytti. Hänen valtansa alla

Tuurna Marja-Leena. Eeva-Liisa Manner: matka yli vaihtelevien äärten

Törmänen Tarmo. Aika kultaa

                                Sivun alkuun

        Sivun alkuun

Vanhatalo Pauliina: Vastuulliset

Varis Helena. Nuorgamin vettä

Varis Tuula-Liina. Sattunut syntymään

Verronen Maarit. Matka Albaniaan

Verronen Maarit. Kulkureita  ja Unohtajia

Verronen Maarit. Vanhat kuviot

Westlake Donald E. Tappoaikaa

Westö Kjell. Rikinkeltainen taivas

Westö Kjell. Tritonus

Westö Kjell. Molly & Henry

Viikilä Jukka. Akvarelleja Engelin kaupungista

Viikilä Jukka. Taivaallinen vastaanotto

Väisänen Hannu. Esi-isät

Väänänen Kari, Alasalmi Päivi. Taivaan tulet, Punainen kukko

        Sivun alkuun

        Sivun alkuun

           Sivun alkuun

Zafón Carlos Ruiz. Enkelipeli

          Sivun alkuun

           Sivun alkuun

          Sivun alkuun

Österdahl Martin. Uudenvuodenjuhlat

Luen koko ajan, tai siis joka päivä. Turun sanomat ja Loimaan lehti pitää tilata ja onneksi on aikaa lukea lehdet kunnolla läpi. Menee siihen pari tuntia joka aamupäivä, sudokun ratkaisun kanssa.

Iltaisin sitten luen vuoteessa. En saa unta, ellen ole rauhoittanut mieltäni kirjan kanssa. Joskun nukahdan kirjan ääreen, mutta yleensä kun huomaan etten ole tajunnut mitään edellisestä sivusta, laitan kirjan pois ja rupean nukkumaan.

Illalla lukemisesta seuraa, että kirjan läpi kahlaaminen saattaa kestää pitkän aikaa, viikkoja. Joskus harvoin tulee eteen sellainen opus, joka pitää minut hereillä ja luen kirjan muutamassa illassa. Toinen haitta on, että kun lukeminen jää lyhyeksi, juoneen pääseminen ja ennen kaikkea henkilökavalkaadi ei tahdo jäsentyä. Olenkin ihmetellyt miksi henkilöiden nimet joissakin kirjoissa muistuttavat niin paljon toisiaan, että he sekoittuvat monenkymmenen sivun ajan. Onko tällä jokin tarkoitus? Että tehdään lukutuokio vaivalloiseksi ja tarkuutta vaativaksi? Vai onko vika minun lukutottumuksissani?

Joskus joudun lukemaan kirjan alun uusiksi, koska en millään muista mitä siinä tapahtui. Nämä voivat kylläkin olla minun rajoituksiani eikä kirjailijan taitamattomuutta.

Minulla on aina pino kirjastosta lainattuja kirjoja. Joudun lainoja uusimaan, koska lukutahti on parin kolmen kirjan kuukausivauhtia. Mutta kun käyn kirjastossa, kerään hartaudella pinon, jota sitten setvin monta kuukautta.

Työhuoneeni Lundia-hyllyssä on biologian, maantieteen, Lapin, sukututkimuksen ja monenmoisten käsillä tekemisien kirjoja. Lisäksi valokuva-albumit (onneksi tuli digikuvaus), käsityömateriaalit ym ym

Omassa kirjastossani on paljon kirjoja. Aloitin kirjojen keräämisen 1970 -luvulla hankkimalla peruskirjaston Vammalan kirjakellarista. Samoihin aikoihin hankin Lundian kirjahyllyn, jota siis aloin täyttää. Nyt romaanit, runokirjat, kaunokirjallisuus ym ovat uudessa seinään upotetussa hyllyssä ja Lundiassa on muutakin kuin kirjoja. Mutta kyllä kirjojen määrä lisääntyy koko ajan, joskus puoli metriä vuodessa, nytkin kirjamessuilta 15 cm.
Olen pitänyt ”uudelleenlukemisaikoja,” jolloin olen ottanut hyllystä aikaisemmin lukemiani kirjoja uudelleen. Jännää on, että tuttuuden tunne tulee, mutten kuitenkaan muista mitä on tapahtunut. Joskus kirjan loppu on täysin hämärä.

Niin, luenhan minä sitten vielä lastenkirjoja lapsenlapsilleni. Nautin lukemisesta yhtä paljon kuin he kuuntelusta. Omien lastenin kirjat ovat siirtyneet heille, samoin muilta sukulaislapsilta paljon kirjoja.
Tällä hetkellä suosikkeja ovat  Sven Nordqvistin  Viiru ja Pesonen -kirjat. En ymmärrä miksen niitä ole omille lapsilleni lukenut.
Kestosuosikkeja ovat Kirsi Kunnaksen suomentamat ja runoilemat kirjat, mm. Hanhiemon iloinen lipas  ja Hanhiemon satuaarre. Samoin jotkut kirjat, jotka samassa iässä ovat olleet sekä poikani että hänen poikansa mielikirjoja, joita pitää lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Herra Kuningas, joka sai aikonaan kuvituksestaan Rudolf Koivu -palkinnon. Hauska hetki oli, kun kaksivuotias rupesi ”lukemaan” minulle kirjaa, omasta päästään. Liikutuin!

Oma laatikkonsa on meidän sisarusten vanhoille koulukirjoille, joita en ole yrityksistä huolimatta pystynyt luovuttamaan Koulumuseoon. Kesäjuhlassa kummipoikani, vanhin serkuksista, ilmaisi kiinnostuksensa isänsä vanhoihin koulukirjoihin. Ehkä ensi kesänä vien ne nähtäväksi.                                                                        Sivun alkuun

Listaan alle kirjoja, joita olen lukenut. Viimeisin luettu on ensimmäisenä. Ylhäällä on pikalinkit kirjoihin.

Ann Cleevesin Varisloukku   on paljon syvempi sisällöllisesti kuin Rämön kirjat, vaikka edustaa samaa genreä.

Kannessa lukee Vera Stanhopen tutkimuksia, jolloin mieleen tulee televisiosarja ja Stanhopen hahmo. Kun kirjaa sitten lukee, saa huomata, että Stanhope tulee mukaan vasta kirjan puolivälissä. Alku siis on taustoitusta. Kolmella päähenkilöllä on omat lukunsa, joissa kerrotaan laveasti heidän elämästään ennen tapahtumia, joita selvittämään Stanhope tulee. Eli juuri sitä psykologista taustoitusta.

Eli paljon paremmin laadittu tarina kuin Rämön verta ja vastenmielisiä raakuuksia tihkuvat kirjat. Ruumiita tulee, mutta kuolintavoilla ei mässäillä. Täytyy kuitenkin myöntää, että en muista miksi murhaaja murhat teki. Eli lopusta puuttui jotain tärkeää tai sitten itse luin lopun liian nopeasti.   Sivun alkuun

Satu Rämön Jakob on kolmas Islantiin sijoittuva Hildur-poliisin elämästä kertova kirja. Osa tapahtumista vie Suomeen Ylläkselle, jolloin kirjaan on saatu paikallisväriä, mikä miellyttää lukijoita.

Kirjassa tulee ruumiita roppakaupalla tai sitten vaan pahoinpitelyjä. En oikeastaan tykkää lukea sellaisista, etenkään kun kerrotaan tarkkaan yksityiskohtia ihmisten murhaamisesta. Yksikin tuollainen tapahtuma on läheisille niin valtavan musertava tapahtuma, joka ulottaa lonkeronsa pitkälle tulevaisuuteen, että niiden aiheuttamaa kärsimystä ei saisi arkipäiväistää. Mutta murhat kuuluvat tähän genreen.

Taitavuutta osoittaisi tarinan kertominen ilman näitä makaabereja yksityiskohtia. Pidän paljon enemmän psykologisia käänteitä sisältävistä tarinoista. Mutta niiden kehittely vaatiikin kirjailijalta aikaa ja etenkin lahjakkuutta.

Kustantaja ja Rämö vastaavat yleisön pyyntöihin eli jatkavat suosittua ja rahallisesti arvokkaaksi osoittautunutta sarjaa, neljäs kun on tekeillä. Suuri joukko lukijoita tykkää tämäntyyppisistä tarinoista.   Sivun alkuun

Satu Rämön Rosa ja Björk olen lukenut jo vuosi sitten enkä ole siitä kirjoittanut tänne mitään. Kummallista.

Rämö jatkaa Rosa ja Björk -kirjassa huippusuositun Hildurin tapahtumista. Vähän tuli mieleen rahastamisen maku, kun Hildur sai niin suuren suosion. No mikäs siinä.

En nyt pitänyt tätä Rosaa ja Björkiä niin kovin erikoisena. Kiva oli kuitenkin lukea islantilaisesta maailmasta kertovaa kirjaa ja kun Hildurin perhettä koskeva mysteerikin selvisi. Rämön kaunokirjallinen anti ei mielestäni ole kovin erikoinen. Ihan kelpo luettavaa kuitenkin.     Sivun alkuun

[/sta_anchor]

Martin österdahlin Uudenvuodenjuhlat jätin kesken muutaman kymmenen sivun jälkeen. Alkuun lähdettiin ”ennennäkemättömän raa’an murhan” avulla. Sitten juonikuvio alkoi muistuttaa niin television brittipoliisisarjoja, että laitoin kirjan sivuun. No, Österdahl on televisiotuottaja.     Sivun alkuun

Johan Theorinin Hämärän hetki  on Theorinin Öölanti-sarjan ensimmäinen kirja vuodelta 2008. Sain sen käsiini Viimeisen rannan jälkeen. Edelleen ihmettelen tuota nimeä, parempi olisi ollut sumuinen hetki.

Tarina on mielenkiintoisesti kerrottu. Aihe on tavattoman raastava, kun on kyse lapsesta. Vanhemman pahin pelkohan on, että lapsi katoaa. Itsekin muistan muutamat kerrat, kun lapsi on kadonnut, se etsiminen, kauhu, pelko on sanoinkuvaamattoman kamalaa. (Kerrankin poika suuttui jostain ja meni metsään piiloon.) Mutta Theorin kertoo hyvin, miten lapsen katoamisen aiheuttama trauma saattaa suistaa läheisen elämän täysin raiteiltaan. Ja ne omantunnon kolkutukseet! Miksen tehnyt niin, miksen tehnyt näin, miksen ollut tekemättä…

Kun olin lukenut Theorinin Viimeisen rannan aikaisemmin, huomasin että Theorin toistaa joitakin tiettyjä juttuja kummassakin. Se jotenkin mietitytti. Kummassakin kirjassa on tunnekylmä lapsi, joka saa aikaan koko elämänsä aikana tragedioita. Saa nähdä, miten on muissa Theorinin kirjoissa, jotka aion lukea. Sivun alkuun

Johan Theorinin Viimeinen ranta osui käteeni kirjastosta ja sitten selvisi, että tämä on Theorinin Öölanti-sarjan toiseksi viimeinen kirja.

No luin kirjan kuitenkin ja olipa mielenkiintoinen dekkari. Ihmettelin, ettei ollut aikaisemmin kuullut Theorinista mitään, kirjoja kun on Öölanti-sarjassa kuusi.

Tarina on mielenkiintoinen ja Theorin kirjoittaa se hienosti. Vihjeitä annetaan niukasti mutta kuitenkin koko ajan uusia. Tilanne ei ole todellakaan selvillä heti kirjan alussa. Eli Theorin on hyvä kirjoittaja.

Kirjan nimeä tosin ihmettelen, mihin se oikein liittyy? Suosittelen. Sivun alkuun

 

Annie Ernauxin kirjan Nuori mies olin unohtanut lukeneeni. No, kirja on tosi isolla fontilla levitetty 40 sivuiseksi ohueksi kirjaseksi. Ja seksistä siinä puhutaan, kun päähenkilö seukkaa monta kymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa. Eipä tämä tarina kiinnostanut.

Taas kerran mietin niitä kriteereitä, joilla kustantajat kirjoja julkaisevat. Nuori mies on ilmestynyt viime vuonna eli elokuussa 2023, joten tulee mieleen, että Ernauxin vuonna 2022 saama Nobelin kirjallisuuspalkinto on asiaan vaikuttanut. Enpä minä olisi moista tekelettä saanut kustantajille myytyä.   Sivun alkuun

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia voitti Finlandia-palkinnon syksyllä 2023. Palkinnon valitsi Jorma Uotinen.

Olen aivan samaa mieltä perusteluista, joita Uotinen käytti. Minullakin meni yöunet ja useampana yönä peräkkäin. Kähkönen kuvasi niin hyvin perheiden ilmapiiriä 1920-luvulta alkaen, että löysin yhtymäkohtia omaan historiaani. Emme nykyään muista, millaisia vaikeuksia Suomessa oli itsenäistymisen jälkeen ja miten ne vaikuttivat kanssaihmisten kohteluun ja kohtaloihin, perheisiin ja etenkin lapsiin. Traumat kulkeutuivat sitten sukupolvelta seuraavalle, kunnes vasta Sirpa Kähkösen sukupolvi pystyy katkaisemaan katkeruuden jatkumon.

Lapsiin kohdistuva vähättely, tunnekylmyys, ymmärtämättömyys ja ankaruus aiheuttivat lapsille peruuttamattomia alemmuudentunteita, ahdistusta ja vaikeutta paljastaa tunteitaan, jotka sitten siirtyivät seuraavalle sukupolvelle. Kunnes kouluttautumaan päässyt sukupolvi pystyi kierteen katkaisemaan.

Ei se katkaisu helppoa ollut Sirpa Kähkösellekään. Koko kirja on ryöppy, vaikuttaa tajunnanvirralta, jossa puretaan vuosikymmenien ja menneiden sukupolvien traumat yhteen pötköön. Kieli on tavattoman kuvailevaa, rikasta, yllättävää. Mielestäni Kähkösen paras kirja.

Toivottavasti Sirpa Kähkönen on tämän kirjan kautta saanut ”levon”. Kiitos Sirpa kirjasta.     Sivun alkuun

Turun kirja- ja ruokamessuilla

Vierailin muutaman vuoden tauon jälkeen Turussa kirja- ja ruokamessuilla. Välillä tuntuu, että kirjoja on hyllyissäni jo niin paljon, ettei uusia tarvita. Aina niitä mukaan tarttuu, kun messuille menee.

Panimomestari Jani Honkanen

No menin kuitenkin. Sain hyvää seuraa ja vapaaliput Honkavuoren panimon Janilta, sukulaismieheltä.

Vierailimmekin hänen osastollaan maistelemassa erinomaista Honkavuoren Taiga vahvaa porteria, joka on tummaa, väkevää ja täyteläistä sekä Pesä luomulageria.

Ruokapuolella nautimme pastaa ja jälkiruokaherkkuja.

Seuralaiseni oli suunnitellut meille aikataulun ja kävimme kuuntelemassa kirjailijoiden haastatteluja.

Minna Rytisalo

Kirjailija Minna Rytisalo kertoi kirjojensa syntyprosesseista. Rytisalo on pohjoisen tyttöjä, syntynyt Sodankylässä ja asuu nyt Kuusamossa toimien lukion äidinkielen opettajana.
Hänen esikoisensa oli Lempi ilmestyi kaksi vuotta sitten. Tänä vuonna ilmestyi Rouva C, joka kertoo Minna Cantista, ja nimenomaan ajasta ennenkuin hänestä tuli kuuluisa.  Yleensäkin juuri tämä aika ennen läpimurtoa on kaikkein  mielenkiintoisin. Kuka silloin ymmmärtää, tukee, auttaa eteenpäin, mitä esteitä on ylitettävä ja miten vaikeaa on kuunnella ja toteuttaa ”kutsumustaan”…
Tunnistin Rytisalon kirjoitusprosessista samoja piirteitä, joita olen itsekin kokenut. Alun hurmioituneen kirjoittamisen jälkeen tekstin työstäminen, lukujen paikkojen vaihtaminen, kirjoitusvirheiden etsiminen yms on raakaa työtä.
Rouva C siirtyi luettavien kirjojen joukkoon.

Esko Valtaoja

Kaikkien tuntema Esko Valtaoja on kirjoittanut 12 kirjaa. Hän ei sen enempää suunnittele kirjojaan vaan istuu sohvalle läppäri sylissä, asettaa sormensa näppäimille ja kas, sanat alkavat virrata silmien takaa sormien kautta näytölle. Tämänkin olen itse kokenut. Sanat liukuvat itsestään. Mutta tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo.
Valtaoja taitaa olla Turun positiivisin mies. Hän pitää elämää ja maailmaa mielenkiintoisena paikkana, josta aina löytää jotain uutta. Kadehdittavaa.  Masennus kun pukkaa ilmoille meillä tavallisilla kuolevaisilla aika ajoin. Valtaoja kertoi hurmioituneena, miten kuluvana vuonna on tiede on selvittänyt kullan synnyn avaruudellisena prosessina. Siitäkin taitaa vielä tulla kirja.

Tapani Maskula

Kolmas kuuntelemamme haastattelu oli elokuva-arvostelija Tapani Maskulan haastattelu. Häntä on kutsuttu ”yhden tähden Maskulaksi”. Mielenkiintoista. Eihän hyviä elokuvia voi olla jos ei ole skaalaa myös niihin, jotka eivät onnistu herättämään mielenkiintoa tai jotka vaan on tehty huonosti. Juri Nummelin koonnut kirjan Intohimosta elokuvaan – valitut elokuvakritiikit 1960-2010

Neljäntenä kuuntelimme haastattelun, joka kas kummaa ei jättänyt mieleeni kirjan tekijän nimeä. Taisi olla vastaanottamisen malja jo piripinnassa. Sitä kyllä mietin, onko hän opiskelukaverini. Saman niminen ja ikäinen tyyppi istui maantieteen luennoilla.

No, joka tapauksessa  hän oli tehnyt pienen kirjan tekemistään matkoista. Hän myös luki muutaman tapahtuman, jotka olivat kieltämättä hauskoja. Hän antoi myös hyviä ohjeita: kannattaa kirjoittaa mahdollisimman tuoreesti eli heti, paikan päällä, ainakin ranskalaisilla viivoilla ylös tunnelmia, tuoksuja, ääniä, sanoja, vaikutelmia. Varsinainen juttu pitää kirjoittaa aika pian tapahtuman jälkeen, muuten ei enää pääse samaan tunnelmaan. Olen samaa  mieltä. Monet hyvät jutut unohtuvat ja vesittyvät, kun aikaa kuluu.

Sammakko-kustantamon osastolta sain viimeisen virolaisen Valdur Mikitan uutuuden Kanttarellin kuuntelun taito.  Sitä olen ehtinyt lukea muutama kymmenen sivua alusta ja se on juuri sitä mitä nyt tarvitsen. Mikita on biologi, joka analysoi itämerensuomalaista kansanluonnetta.  Entisajan tietäjät ja samaanit ovat nykyajan tieteiliöitä tai taiteilijoita,  introvertteja yliherkkiä ihmisiä.
Virolaiset ja suomalaiset kuljeksivat metsissä harrastamassa muinaista keräilykulttuuria. Sieniveitsi ja maastoauto sulautuvat yhteen. Suomalaisten ja virolaisten selviytyminen historian käänteissä johtuu siitä, että on pystytty sopeutumaan muuttuvaan maailmaan säilyttäen perimmäisiä alkukulttuurin elementejä, mm. kieli. Mitä vielä saankaan kirjasta lukea!

Kassiin kertyi kuusi kirjaa. Kirjahyllystä on raivattava tilaa. Mutta kun katse löytää kirjan Saamelaisten juurista ja nykyajasta, Ikävä erätön ilta – suomalaisesta eräkulttuurista,  Lohirosvoja vai isänmaan rakentajia! – Kemijoen kalatiettömyyden historiasta, 50 eläintä, jotka muuttivat maailmaa, Sven Nordqvistin lastenkirja Joulupuuro ja edellä  mainittu Kanttarelli- eihän siinä muuta voi kuin kaapata ne mukaan.

Mutta helmenä pohjalla. Kävin tapaamassa ensimmäisen kirjani  kustantajaa, Nordbooksin Matti Ylipiessaa. Keskustelimme kirjallisuudesta ja kerroin suunnitteilla olevasta romaanistani Koko kylä tanssii. Matti pyysi lähettämään esittelytekstiä. Samoin häntä kiinnosti Toinen -näytelmä. Jospa tämä on askel siihen, että saisin tekstiä aikaiseksi! 🙂

Baila Afrika

Olen matkalla Turussa Eri- tanssiteatteriin katsomaan Baila Afrika- esitystä. Olen löytänyt Eri- teatterin vasta viime vuosina. Harmi sinänsä että vasta  nyt, koska olen pitänyt esityksistä valtavasti.

Aurinko on laskemassa. Pimeys lähestyy jo nyt, ennen iltaseitsemää. Minne sorsat menevät nukkumaan?

Aurajoki Tuomiokirkkosillalta yläjuoksulle päin

Käännyn Yliopistokadulla hämärään porttikongiin.

Yliopistokatu 7 porttikongi

Ehdin juuri ja juuri.

Esitys alkaa. Hoikka mies yläruumis paljaana käyttää omaa vartaloaan rummutuksessa. Huimaa!

Sitten seuraa esityksiä, joiden välissä Tiina Lindfors puhuu.  Kertoo esiintyjistä, Beninistä. Alan pettyä. Puhe katkaisee aina sen tunnetilan, jonka tanssi- tai musiikkiesitys on saanut aikaan. Ei muodostu sitä kohoavaa euforista mielentilaa, jota olen tullut kokemaan ja joka on mielestäni hyvän esityksen merkki.

Väliaika alkaa. Tarjolla on yleisölle beniniläistä kana/ kasvismaapähkinäpataa ja viiniä/ vettä. Yleisö pääsee  myös lavalle kokeilemaan muusikoiden kanssa rumpuja ja muita soittimia.

Pata on hyvää, ei mitään erikoista,  mutta tosi  kiva ele yleisölle. Mutta sitten. Kävin ensin syömässä enkä päässytkään soittimia kokeilemaan. Seisoimme 20 minuuttia ahtaassa aulassa, ovi katsomoon oli kiinni. Tunnelma alkoi laskea entisestään. Pitkän päivän päätteeksi seisoskelu tuntui tuskaiselta.

Väliajan jälkeen esitys jatkui Vivi-Ann Sjögrenin monologilla hänen kokemuksistaan Beninissä. Ihan mielenkiintoista,  mutta aivan liian pitkä. Tuskastuminen kasvoi entisestään.

Ajattelin, että jospa välirepliikit olisi jätetty toisesta osasta pois, mutta ei, ne jatkuivat edelleen. Tanssit ja musiikki olivat hyviä, ammattitaitoista porukkaa.  Mieleen ei jäänyt oikein mitään.

Mutta esitys loppui siihen, että yleisö pyydettiin lavalle tanssimaan yhdessä tanssijoiden kanssa. Menin mukaan enkä sitten olekaan aikaisemmin tanssinut näyttämöllä. Noin kolmasosa yleisöstä jäi penkkeihin istumaan ja meitä tanssijoita töllistelemään.

Tunnelma kohosi mielessäni. Hiki puski pintaan. Mieliala kohosi.

Pois kävellessäni totesin, että ennakko-odotukseni pilasivat oikeastaan koko illan. Taidan olla huono ottamaan vastaan uudenlaisia kokemuksia. Kaiken pitäisi mennä aikaisemmin muodostuneiden käsikirjoitusten mukaan. Mikä minä olen sanomaan, että jokin esitys on huono, jos olen vaan odottanut erilaista.

En sittenkään hylkää Eri- tanssiteatteria ja taidan  mennä katsomaan loka-marraskuussa esitettävää Maria Callas- esitystä. Jospa osaisin olla välittämättä Maria Callasta  kohtaan tuntemastani ennakkoasenteesta, jonka sain maanantaina elokuvateatterissa.

Tuomiokirkkoaukio on aina tunnelmallinen

Baila Afrika

L-kinon syyskausi 2018 alkanut – laatuelokuvia tarjolla

19.11.2018  Kosketuksissa   -elokuva nähty, viimeinen tänä syksynä, katso alhaalta.  Kevään filmi-iltoja odotellessa!

5.11.2018 Talo meren rannalla – elokuva, katso alhaalta

2.10.2018:  Maria by Callas-elokuva nähty eilen, katso alhaalta miltä se näytti

Loimaalla on toiminut toistakymmentä vuotta  elokuvakerho L-kino, jossa voi katsoa laatuelokuvia huokealla hinnalla. Elokuvat esitetään Vesikoskenkadulla Kinoset -elokuvateatterissa.

Elokuvia voi katsoa tietenkin televisiosta tai netistäkin, mutta oikean elokuvateatterin miljöö – hyvät penkit, nouseva katsomo, pimeys, suuri kuva, mahtava ääni,  popcornitkin – takaavat aivan erilaisen keskittyneen elokuvanautinnon.

Muiden vuosien varrella tutuksi tulleiden katsojien kanssa jaettu elämys väreilee ilmassa melkein käsikosketeltavana . Elokuvan loputtua vaihdamme kommentteja, joskus pitkäänkin pimeällä  ja hiljaisella kadulla.

Eikä maksa paljon. Viiden elokuvan kortti maksaa 20 e työssäkäviltä, 15 e opiskelijoilta, työttömiltä ja eläkeläisiltä. Eli 4 e / 3 e elokuvaa kohti! Joskus aikataulut eivät vaan sovi, ja silloin voi ostaa yksittäislipun, 7,5 e. Eli jos katsoo vähintään kolme elokuvaa, kannattaa kortti ostaa. Ikäraja on 15 vuotta.

L-kino toteutetaan yhteistyössä Loimaan kaupungin kulttuuritoimen kanssa. Osa elokuvista on saanut lisäksi Suomen elokuvasäätiön ohjelmistötukea. Nämä yhteistyökumppanit mahdollistavat edulliset hinnat elokuvien ystäville.

L-kino näytetään maanantaisin kello 19.

Syksyn elokuvat ovat:

17.9.2018 Madamoiselle Paradis
Tämä elokuva ehti jo mennä viime maanantaina.

Tarina oli mielenkiintoinen ja todellisuuspohjainen. Miljöö oli 1700-luvun lopun Wien. Sokea nuori nainen Maria Theresa von Paradis oli taitava pianisti. Vanhemmat tekivät kaikkensa palauttaakseen näkökyvyn tyttärelleen, mutta kun soittotaito häiriintyi palaavan näkökyvyn myötä, isä tiuskaisee, ettei tyttärellä ole mitään arvoa ellei hän osaa soittaa.

Elokuvan alkuperäinen nimi on Light eli  valo. En ymmärrä  miksi se on käännetty Madamoiselle Paradiseksi. Tuntemani kääntäjä kertoi, että elokuvien maahantuojat määräävät nimen ja tällöinhän on perustana taloudellisen hyödyn maksimointi. Alkuperäinen nimi on aina tarkkaan mietitty ja mielestäni se pitäisi olla ”suojeltu”. Liian usein meitä johdatellaan murhilla ja tapoilla, vaikka elokuvassa olisi syvempikin sanoma.

No, joka tapauksessa tämä elokuva johdatti miettimään monia asioita. Vammaisuutta ja erilaisuutta, ja etenkin 1700-luvun ympäristössä. Kommentit päähenkilön kauneudesta kuuluivat tietenkin asiaan. Vanhempien ”oikeudet” lastensa elämään. Naiset ovat vuosituhansia joutuneet elämään miesten tahdon mukaisesti. Onneksi nämä asenteet ovat muuttuneet ja etenkin täällä Pohjolassa me naiset saamme elää kykyjemme ja kiinnostustemme mukaan. Eron voi huomata nykyäänkin matkustamalla vaikka Etelä-Eurooppaan. Mukana oli tietenkin melkein ”pakollinen” klassinen tarina, jolloin teki mieli huutaa: Me too! Nuori palvelustyttö ajettiin  työstään vatsa pystyssä pieni omaisuutensa selässä säkeissä roikkuen.

Lopputeksteissä kerrotaan, mitä päähenkilö teki loppuelämällään. Hän sai aikaan paljon hyvää: perusti musiikkikouluja, alkoi säveltää ja jatkoi esiintymisiä. Ikävä kyllä sävellykset eivät ole säilyneet.

L-kino jatkuu seuraavilla näytöksillä:

1.10.2018
Voi ei, dokumentti, ajattelin kun teatteri pimeni ja elokuva alkoi pyöriä. Mustavaloisia filminpätkiä vyöryi valkokankaalle.

Mitä oikein muistan Maria Callaksesta? Tumma klassisen kreikkalaisen naisen näköinen. Karismaattinen oopperalaulaja. Liittyi jotenkin Aristoteles Onassikseen. Kärsi, kun Onassis meni naimisiin Jacqueline Kennedyn kanssa.

Tapahtumat seurasivat toisiaan. Runkona näytti olevan haastatteluohjelma  kuuluisan puheohjelman pitäjän kanssa. Hymyilevä Maria, konsertteja, oopperoita, kokonaisia lauluesityksiä. Valtavat määrät valokuvaajia tönimässä toisiaan ja Mariaakin, juoksemassa perässä vauhkona. Aloin ihmetellä, mikä meissä oikein saa noin kiinnostumaan jokin muun ihmisen elämästä? Miksi luemme juttuja, haluamme nähdä edes vilauksen hiustupsusta, ostamme lehtiä ja odotamme, täytyy myöntää, jotain dramaattista ja koskettavaa. Konserttiin tai oopperaan menon ymmärrän, mutta pohjaton kiinnostus taiteilijan elämästä, miksi se kutkuttaa meitä?

Ja pettymys, kun taiteilija ei pysty vastaamaan odotuksiimme. Ei anna haastattelua, ei avaudu kadulla valokuvaajien ja mikrofonimetsän keskellä intiimeistä asioistaan, ei pystykään viemään esitystään loppuun huolimatta lääkkeistä ja lääkäreistä. Kun laulaminen ei enää sujukaan.

Alkoi itää myötätunto Mariaa kohtaan. Hän todella jaksoi hymyillä, pysähtyä poseeraamaan, vilkutella. Dokumentissa hän kertoi työstään, harjoituksista, kiertämisestä ympäri maailman ooopperataloja. Sitten myös avioerostaan ja tutustumisestaan Onassikseen. Ja  yhdeksän vuoden seurustelun jälkeen suunnattomasta pettymyksestään ja loukatuksi tulemisestaan, kun Onassis avioitui Jackien kanssa kertomatta mitään.

Maria vetäytyi oopperalavoilta. Tunnusti levon ja rauhan tarpeensa, halun elää tavallista elämää. Monissa dokumenttipätkissä juoksenteli Marian koiria. Toy oli ensimmäisen pienen valkoisen villakoiran nimi. Se oli lentokoneessakin mukana. Sitten vuosien varrella tuli tummia ja isompiakin. Lapsiahan Marialla ei ollut. (Wikipedia kertoi, että Marian ja Onassiksen lapsi kuoli muutama tunti syntymän jälkeen vuonna 1960. Sitä dokumentissa ei käsitelty. Jotkut asiat ovat niin kipeitä, ettei niitä jaeta yleisön kanssa.)

Maria palasi esiintymislavoille. Erityisen koskettava oli Bellinin laulu, jonka löysin Youtubesta:  Ah non credea mirarti
Laulu on Aminan aaria Sonnambulasta vuodelta 1965.  Käännös:
Ah,non credea mirarti                        Oh, I didn’t believe to see you
si presto estinto, o fiore;                   so quickly extinct, o flowers;
passasti al par d’amore,                     you have passed away like love
che un giorno sol(o) duro.                 that one day only lasted.
Voin kuvitella mistä Maria Callas sai lauluunsa näin syvän tulkinnan.

Muutaman vuoden jälkeen Onassis palasi Marian luo. Avioliitto Jackien kanssa oli ollut ”erehdys”.

Loppu lähestyi. Onassis kuoli 1975. Kaksi vuotta myöhemmin Maria kuoli Pariisin asunnossaan sydänkohtaukseen vain 53-vuotiaana.

Dokumentti oli hyvin tehty. Siinä ei käytetty näyttelijöitä, mikä on usein hyvin teennäistä. Kaikki materiaali oli aitoa. Loppua kohti kasvoi myötätunto Maria Callasta kohtaan. Ymmärsin, miksi me olemme niin kiinnostuneita muiden ihmisten tekemisistä. Jotkut ihmiset vaan elävät niin mielenkiintoisen elämän ja kun he itse avautuvat vaiheistaan, etenkin niistä kipupisteistä, se kummalla tavalla myös rikastuttaa meidän elämäämme.

22.10.2018 Tottelemattomuus
Tämä elokuva jäi näkemättä, kun minulla oli pikkuväkeä yökylässä.

5.11.2018
Jälleen kerran ihmettelin suomentajien tai oikeammin elokuvan levittäjien – he määräävät elokuvan nimen, kertoi tuntemani suomentaja – aivoituksia, koska elokuvan alkuperäinen nimi on La Villa eli

Paljastamatta juonta sen tarkemmin elokuvassa sisarukset kokoontuivat lapsuudenkotiinsa isän sairastuttua. Ja silloin alkoivat purkautua nuoruuden patoutumat. Tasapainoisimmalta vaikutti veli, joka ei ollut lähtenyt minnekään vaan oli löytänyt kotikylästä elämäntehtävänsä. Muualle paenneet sisarukset pyörivät ahdistuksensa  kehässä onnettomina.

Eikä ihminen voi elää onnellista elämää, ellei ole kohdannut menneisyyden haamuja ja käsitellyt tapahtumat niissä mukana olleiden ihmisten kanssa. Monesti oma käsitys menneisyydestä on vääristynyt eikä sitä halua nähdä kaikkia tapahtuneeseen vaikuttaneita asioita, etenkään niitä omia tekemisiä.

Näyttelijät olin nähnyt muissakin rooleissa. Huvittavaa oli, että näyttelijöille näytti osuneen taas samantyyppisten ihmisten rooleja kuin aikaisemminkin nähdyissä elokuvissa. Åke Lindmanhan on ihmetellyt, miksi hänelle aina osui roiston rooli, vaikka hän on niin mukava ihminen.

Olipa erikoinen aihe ja taitava toteutus. Unkarilaista elokuvaa ei kovin usein ole nähtävillä. Elokuvassa oli groteskeja kuvauksia, joita ei  kuitenkaan alleviivattu tai selitelty mitenkään. Jokainen katsoja sai tehdä omat johtopäätöksensä. Miten ihminen tottuukaan kaikkeen –  ja suhtautuu niin eri tavalla.

Tarina oli mielenkiintoinen, yllättävä, purkautui vähitellen ja eleettömästi.  Loppuratkaisu ei ollut mitenkään itsestään selvä.

Luin vasta nyt Kosketuksissa -elokuvan esitetekstit. Onneksi en lukenut aikaisemmin, koska juoni kerrotaan esittelyteksteissä liian tarkkaan. Mutta en ihmettele yhtään, että elokuva on ollut Unkarin Oscar-ehdokas ja on voittanut Berliinin filmifestivaalin Kultainen karhu -pääpalkinnon. Käy katsomassa, jos tulee eteesi!

Kineman sivuilla on esitettävistä elokuvista kuvaukset. Minä en niitä etukäteen katso, koska en halua tietää mitään. Muutoin syntyneet mielikuvat ohjaavat niin paljon, että aina petyn, kun elokuva onkin erilainen.

Kirjoitan aina elokuvan jälkeen tänne kommenttejani, käy katsomassa.

Tulkaa ihmeessä katsomaan hyviä elokuvia hyvässä seurassa hyvässä ympäristössä! Elokuvakerhoja on myös muilla paikkakunnilla ja myös normaalissa tarjonnassa hyviä elokuvia. Kerro kommenteissa suosituksiasi!

L-kinon syksyn 2018 ohjelmisto

Loimaan kinema

Eksyssuon lapset -kuunnelma

Hiljentyvässä kulkueessa lähestyttiin suota. Yli sata vuotta sitten lapset saattoivat kulkea juuri tästä…
Satakolme kuuntelijaa asettui Alpon mökin rinteeseen loppukesän hellelukemia kutitelleessa lämmössä ja auringonpaisteessa.

Kummun kuusetkin kuuntelivat henkeään pidättäen. Tarinan loputtua hiljaisuus jatkui herkistyneissä mielissä.

Kuivan kesän jälkeen päästiin hyvin käymään ristillä.

Tästä lapset löytyivät vuonna 1897.

Suomen kuunnelmayhdistys ry, Jaakolan taide -seura ja Loimaan kaupungin kulttuuritoimi järjestivät 13. kerran Pirkko Jaakolan kirjoittaman kuunnelman Eksyssuon lapset kuuntelun luonnon keskellä. Eksyssuolla on oltu 13 kertaa ja Patsaspuistossa kaksi kertaa.

Tuhannet ihmiset ovat käyneet hiljentymässä tosipohjaisen traagisen kertomuksen äärellä.

Eksyssuo sijaitsee Loimaan ja Someron kaupungeissa sekä Ypäjän ja Kosken TL kunnissa. Suo kuuluu Natura 2000 -ohjelmaan luontodirektiivin mukaisena kohteena FO0200016 Eksyssuo. Suurin osa alueesta kuuluu myös valtakunnalliseen soidensuojeluohjelma-alueeseen SSO020059 Eksyssuo.