Mies astui Kemijoen Uittoyhdistyksen toimiston ovesta portaille. Katse kiinnittyi vastapäisen kirkon valkeaan seinään, kapeisiin korkeisiin ikkunoihin ja kiipesi tornia ristiin asti. Ympärillä raikui riemuisa lintujen aamukonsertti. Se havahdutti miehen, jolloin katse valahti kirkontornista oikealle välkkyvään joen pintaan. Melkein tyyntä, aurinko paistoi, tulisi hyvä työpäivä. Hän liikautti jalkojaan kuin ne olisivat puutuneet. Kädet hakeutuivat housuntaskuihin. Hän kääntyi joelle päin.

Uni oli yöllä ollut katkonaista. Hän oli pyörinyt vuoteessa niin, että aamulla lakana oli paksuna köytenä. Ajatukset olivat myllänneet tulevan viikon ja koko kesän töissä eivätkä millään vaipuneet unen hiljaiseen salaperäisyyteen. Kun hän oli todennut, ettei uni kunnolla tule, hän oli noussut, keittänyt kahvit ja syönyt voileivän. Koti oli hiljainen. Pojatkin olivat nukkuneet, varmaan puoleenpäivään asti. Mitä siitä, olivathan lomalla. Muutaman vuoden päästä alkaisi heilläkin työnteon pitkä elämänrupeama aamunousuineen.
Hän oli laskeutunut alakertaan. Toimistossa oli hiljaista, muut eivät vielä olleet tulleet. Kohta uuteen rakennukseen Pöyliöjärven rannalle muuttava apteekkikin oli hiljainen. No kellohan oli vasta viisi. Hän oli suunnitellut huolellisesti tulevan viikon työt. Pari tuntia siihen meni.

Uitto oli alkanut ja tulisi kiihtymään tällä viikolla täyteen vauhtiin jatkuakseen elokuulle, kunnes kaikki yläjuoksujen tukit olisi uitettu Luusuaan ja sieltä Kemiin. Niin, mikäli kaikki sujuisi kuin rasvattu. Käynnistymisvaikeuksia oli joka alkukesä. Uudet ammattitaidottomat miehet raskaissa ja vaarallisissa töissä, joista eivät tietäneet mitään. Töiden sujuminen oli vanhojen jätkien varassa. Näyttävätkö kärsivällisesti vai kärsimättömästi. Siitä ei saanut lisäpalkkaa, mutta ohjaaminen oikeisiin työtapoihin oli ehdottoman tärkeää. Pomot eivät joka hetkeen ehtineet mukaan. Kokeneet työmiehet olivat haluttuja, mutta joka vuosi kaartiin tuli uusia, osa kauempaa hyvien palkkahuhujen vetämänä, osa paikkakuntalaisia nuoria, jotka juuri ja juuri voitiin laskea työikäisiksi. Pätevyysvaatimuksia ei ollut. Kun oli opittu oikeat työtavat, oli kesä lopussa.

Hän lähti lossirantaa kohti. Täysin yksin, ketään ei näkynyt missään. Oli päästävä Pelkosenniemelle. Jotenkin tuntui, etteivät siellä asiat vielä olleet lutviutuneet. Näihin ”tuntuihin” kannatti luottaa. Niin usein hän oli osunut oikeaan. Kai se on ammattitaitoa, hän hymähti. Hän tiesi uittoporukan sanovan, että uittopäällikkö näkee vaikka saaren taakse, jos jätkät laiskottelee. Herran pelko on viisauden alku, eikös näin sanota. Hänen mielialansa parani vähän.

Hän tuli punaiselle lossituvalle. Siinä olivat keskustan ja Sipovaaran väliä kulkevan lossin kuljettajat viettäneet lepoaikojaan. Rautatie Rovaniemeltä Kemijärvelle oli saatu 1930-luvun puolivälissä. Talvisodan rauhassa Neuvostoliitto vaati rautatiesillan rakentamista tarkoituksenaan saada rautatieyhteys Kantalahteen. Välirauhan aikaan silta olikin rakennettu, mutta saksalaiset sitten sen räjäyttivät. Uuden sillan vihkiäiset muutama vuosi sitten oli ollut suuri juhla. Monta Ukko-Pekka-veturia oli sillalla juhlistamassa tapahtumaa. Rautatiesillan kiskojen ympärillä oleva laudoitus mahdollisti muunkin liikenteen joen yli. Lossiliikenne loppui.
Hänen mielensä syöksyi talvisodan kylmyyteen, Mäntyvaaran kaamoksessa käytyyn taisteluun. Hän huitaisi muistot mielestään.

Mutta mielen syövereistä syöksyi uusi paha olo, joka oli siellä lymynnyt koko viikonlopun, nyt hän sen tunnisti. Lossituvassa asui iso perhe. He kalastivat, kuten kaikki Kemijärvellä. Perheen toisella kymmenellä olevat pojat huolehtivat syömäkalan saannista. Hänen silmiensä eteen nousivat hänen puheilleen tulleet pojat. Toinen edempänä johti puhetta, toinen taaempana, arkana ja kuin pakoon lähtemässä. Rohkeampi vetäisi lakin päästään ja halusi puhua.
– Kun tukit veivät meidän verkot.
– Niin mitä.
– Kuumalammen tukit. Pitäisi korvata verkot. Uiton.
Verkot olivat olleet tulvaveden peittämällä Kuumalammen ja joen välisellä luonnonniityllä, suovien seipäissä kiinni. Hän tajusi yhtäkkiä, mistä oikein oli kyse. Kuumalammen lanssiin kerättiin talvisin paljon puita. Kun jäät sulivat, puut vyörytettiin tulvaveteen ja hinattiin puomien ympäröiminä Kemijärveen. Lautta oli vienyt verkot mukanaan ties minne.
Hän oli hätistänyt pojat pois. Taaimmainen oli ottanut jalat alleen nopeammin. Puhetta pitänyt jäi seisomaan paikoilleen, väänsi lakkia käsissään ja vetäisi sen päähänsä kiivaasti.
Nyt hän ihmetteli suhtautumistaan. Asia oli ollut pojille tärkeä, kun tulivat siitä puhumaan. Se ei ollut pojille helppoa. Mitähän kotona oli asiasta puhuttu. Ja mitä hän oli tehnyt. Hajamielisenä oli tuskin kuunnellut, mistä oli kyse. Hätistänyt pojat pois kuin kasvoja kiusaavat sääsket.
Hän pysähtyi. Ylimielisyyden peitteet karisivat. Verkot oli korvattava pojille.

Mieleen nousi muita tilanteita, jolloin uiton harmit olivat tulleet esille. Ei niitä monia ollut. Uiton työllistävä vaikutus oli niin tavattoman suuri, ettei väestön suurimman osan mieleenkään tullut, että sitä voitaisiin kyseenalaistaa. Seisoessaan siinä mieleltään alastomana hän näki uiton haittojen pompahtelevan esiin.
Ikiaikaiset metsät oli leimattu ja satavuotiaat aihkit kaadettu. Purot oli perattu kivistä, mutkat suoristettu. Eivät siellä enää lohikalat nousseet. Rannat oli myllätty puupinojen alle, puhumattakaan tieurista. Savottakämppien ympäristöt kuin tunkioita.  Kesäisin joet olivat täynnä tukkeja. Ei siellä uitu, veneilty tai kalastettu. Joen ylitys veneellä oli mahdotonta. Uppopuut aiheuttivat vaaratilanteita veneilylle kelluessaan näkymättömissä pinnan alla.
Mutta se raha, jota metsän hyödyntäminen alueelle toi, oli kaiken haitan väärtti. Kemijärven alueen vauraus oli tullut metsistä. Kemijärveläinen oli kuuluisa tuhatlappunen, joka nimettiin sen mukaan, kun niitä Kemijärven rahakkailla metsämyyntitulojen saajilla oli niin paljon.
Isokylän metsien myynti oli myytti 1800-luvun lopulta. Isäntiä vedätettiin myymään metsät pilkkahinnalla, kun eivät voineet tajuta miten arvokas ennen hakkaamaton metsä oikein oli. Häpeissään Kemiyhtiö oli maksanut koulurakennuksen Isokylälle.
Metsäteollisuus oli Suomen pelastaja. Lukemattomat vuosikymmeniä tuulessa ja tuiskussa sinnitelleet puuvanhukset luovuttivat runkonsa, kun kehittyvä yhteiskunta tarvitsi sahapuuta ja sellua. Metsät Suomen kulta, ei turha sanonta.
Hän kohensi ryhtiään. Upseerin olemus oli niin helppo vetää esiin, kuin mieluinen vaatekerta. Vien verkkoja pojille, kun tulen Pelkosenniemeltä. Päätös huitaisi pois epämääräisen painon, joka oli musertanut häntä monta päivää.
Hän ei tiennyt, että toinen poika oli hänen kuopuksensa luokkatoveri Kuumaniemen kansakoulusta ja muutaman vuoden päästä töissä uitossa kauppiaana Luuksinsalmen saaressa ja myöhemmin muissakin uiton hommissa.
Mitenkähän ällistynyt hän olisi ollut, jos olisi tiedetty kertoa, että nämä pojat ja hänen vanhin poikansa olisivat 40 vuoden kuluttua mökkinaapureita Ailangassa. Kalastaisivat siellä samoilla vesillä. Silloin olisi uittokin lopetettu ja puut siirretty kumipyörien ja junien kuljetettaviksi. Arvaamattomat tulevat kohtaamiset!

Hän näki höyryhinaajan kauempana rannassa. Savu ei puhahdellut piipusta. Hinaajan miehistön olisi pitänyt olla pitkällä lähtövalmisteluissa. Kummallista. Kajuutassa näkyi liikettä.
Hänellä oli oma pikavene ja kuljettaja reissujaan varten, mutta perjantaina kuski oli tullut kiukuissaan kertomaan, että moottorissa oli jotain vikaa. Vasta maanantaina saisi korjaajan kiinni. Niinpä Pelkosenniemelle olisi mentävä hinaajan kyydissä. Tai ainakin Autioniemen vastuulle, miten sieltä eteenpäin, sen selviää sitten, kun näkee miten työt siellä Autioniemessä sujuvat.
Autioniemi toi hänen mieleensä hyvät veneet, jotka kyläläinen veneentekijä oli uitolle tehnyt. Hän oli mennyt kylälle ja tokaissut, että ovatko veneentekijät Autioniemestä loppuneet. No eivät olleet tekijät loppuneet. Veneentekijä löytyi ja hän tilasi neljä venettä. Hyviä, erinomaisia ja tarkoitukseensa sopivia olivat. Tokaisu kiersi edelleen kylillä.

Kitiseltä, Luirolta ja Yliseltä Kemijoelta tulevat tukit seilasivat vapaana jokiuomassa, itsekseen. Puroista ne oli vonkattu matkaan. Pelkosenniemellä jokien yhtymäkohdassa oli joskus ryskettä, kun monesta suunnasta virtasi puuta ylen määrin. Hän muisti itse jääneensä veneensä ja kuljettajansa kanssa tukkien keskelle jumiin, kun tukit ympäröivät veneen ja painuvat yhä tiiviimmäksi peitoksi. Siinä ehti pelkokin läikähtää. Jos musertavat veneen. Joudun veteen tukkien alle. Rannalta oli sitten huomattu heidän ahdinkonsa ja hetken päästä suma oli selvitetty ja he pääsivät rantaan. Mutta pelon nostaman adrenaliinin villiinnyttämät näyt säilyivät mielessä pitkään.
Hän lähestyi hinaajaa. Hinaajat olivat jotenkin liikuttavia, hän ajatteli. Sitä ei nyt kehtaa kellekään kertoa, että muka liikuttavia, veneet. No liikuttavathan ne, pöllejä.
Uitto 6 näytti olevan tämä laiturissa oleva. Hinaajia oli paljon, peräti 136 koko Kemijoen uitossa, hän tiesi tilastot. Osa hinaajista oli pienempiä apuhinaajia, osa suurempia.
Monesta pyräästä, joiksi pieniä kupopuomien ympäröimiä kehälauttoja kutsuttiin, koottiin tarakka. Suuret hinaajat johtivat koko hommaa vetämällä sitten tarakat Luusuaan. Joessa veto sujui hyvin, mutta Kemijärvellä pyräät pääsivät joskus irti, kun tuuli tai myrskysi. Hän muisti sen kesän, kun Ailanganlahdesta jouduttiin keräämään myrskyn riepottelemaa puuta rannoilta miestyövoimalla, kun vesi oli laskenut. Se lisäsi kustannuksia ja kirosanojen määrää, kun miehet rämpivät mutaisilla ja kivikkoisilla rannoilla tukkeja kantamassa tai kekseillä vetämässä.

Kuutosessa oli huomattu uittopäällikön lähestyminen. Se herätti ikiaikaisen kunnioittamisen tulvahduksen miehistössä. Viikonloppu oli levätty, kuka perheensä kanssa, kuka jätkäporukassa korttia lyöden ja virvokkeita nauttien. Osalla paluu töihin tiesi melkein lepoa, huvit kun olivat niin raskaat. Seuraavat kaksi viikkoa vedettäisiin sitten tukkeja Autioniemestä Luusuaan.  Hitaasti mutta varmasti, pari kolme kilometriä tunnissa. Mitä se nyt tänne, mistä se tietää tulla, mitä mitä nyt.
Hän hyppäsi ripeäsi Kuutosen matalaan takaosaan. Miehistön liikettä näkyi edelleen kajuutassa. Hän asteli heitä kohti, he tulivat esiin yrittäen piiloutua toistensa taakse. Mitä ihmettä, hän ehti ajatella. Mitä täällä oikein on meneillään.
– Pitäisi päästä Pelkosenniemelle, ettekö te ole lähdössä, hän kysyi ja huomaamattaan ojentautui upseerin hahmoonsa. Se yleensä auttoi arvaamattomissa tilanteissa. Henkilökunnassa oli paljon sodan käyneitä, jota asettuivat sota-ajalta tuttuun kuuntelu- ja tottelemisasentoon. Vilkuilua.
–  Kapteeni on sairastunut. Ei voida lähteä, etummainen ryhdistäytyi.
– No mutta. Sinne on nyt päästävä. Kuka teistä tuntee joella olevat karit, hän kysyi ja antoi katseensa pyyhkiä miehestä toiseen ja takaisinkin. Yksi miehistä nosti kätensä.
– Sinä ohjaat laivaa Pelkosenniemelle, hän määräsi helpottuneena.
Lähtövalmistelut aloitettiin terhakkaasti. Koko henkilökunta velloi touhuissaan ja niin irrottauduttiin laiturista. Hän jäi seisomaan hinaajan takaosaan. Kulku oli tasaista, oli niin tyyntä.
Kemijärven taajama pienentyi hänen näkökentässään, uusi kirkontorni ylimmäisenä. Hän ei väsynyt katselemasta sen uljasta profiilia.

Kirkko valmistui muutama vuosi sitten saksalaisten polttaman puisen noin satavuotiaan ristikirkon tilalle. Amerikkalaisten luterilaisten kirkkojen taloudellista tukea siihen tarvittiin. Kellotapuli oli vanha, 1700-luvun lopulta. Siitä kerrottiin, että saksalaisten vetäytyessä sodan loppuvaiheessa oveen oli isketty lappu, jossa kiellettiin sitä polttamasta. Nicht brennen. Niinpä kellotapuli säilyi, vaikka suurin osa keskustasta oli savuavina raunioina. Säästyneet rakennukset sitten kemijärveläiset tulivat itse hävittämään seuraavien vuosikymmenten nousuhuumassa. Tapuli tulisi nousemaan otsikoihin muutaman kymmenen vuoden päästä, kun sieltä löydettiin muumioitunut vastasyntyneen ruumis. Puistattava tapahtuma.
Kirkon vieressä rannalla pappilat, uusi ja polttamiselta säästynyt vanha, täydensivät maisemaa.  Hän totesi, että niemekkeelle oli satoja vuosia tultu, siitä oli lähdetty ja siihen oli asetuttu. Kemijärven historiallinen hermokeskus.
Sipovaaran pienet talot häipyivät näkyvistä ensimmäisinä. Rautatiesillalla näkyi autoja matkalla keskustaan. Yhdyskunta oli herännyt.

Joen pinta välkkyi sinisenä, heippa hei, aamulla jo tervehdimme. Alkukesän ihanuus, tuore vihreys rannan koivuissa. Kemijoen rantaviivan yläpuolella aaltoili sinisenä vaarojen vyö, ei yhtä tasaista kohtaa. Hän melkein liikuttui luonnon kauneudesta. Oli kesän paras jakso ennen sääskien massaesiintymistä, joka vie hetkittäin täydelliseen epätoivoon. Luonto juuri herännyt elämän riemuun, samoin kuin ihmispolot riuduttavan kaamoksen, kylmyyden ja niukkuuden jälkeen.

Tohmon saaren kohdalla hinaaja seisahtui äkkinäisesti kuin seinään. Raapivan tussauksen äänivyöry kertautui sekunnissa rannoilta takaisin hinaajaan. Veneen etuosa nousi ylös, hän kaatui, sai partaasta kiinni, ei suistunut veteen, mikä onni. Vettä ryöpsähti matalasta peräpäästä hänen jaloilleen. Kajuutasta kuului mölinää. Hinaaja oli aivan vinossa, hän nousi vaivoin ylös, kömpi kajuuttaan.
– Sinähän sanoit, että tiedät karien paikat!
– Tämä oli ensimmäinen, kuului vastaus.

PS. Wordin asetukset eivät välity tänne sivulle enkä osaa niitä laittaa.
Osallistuin Uitto-novellilla Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun. Se ei päässyt palkintosijoille. Uitto julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -julkaisussa noin 10 kirjoituksen joukossa.