Aihearkisto: Teatteri

Kauneutta kauneutta kauneutta

Onpas ollut hoppuista aikaa tämä loppusyksy. Tietokoneen ääreen en ole juuri ehtinyt, kun olen viilettänyt ympäri Etelä-Suomea. Mutta nyt kerron mitä olen kokenut.

Pyhäinpäivän viikonloppu alkoi suuren kauneuden merkeissä. Lauantaina vierailin ensi kerran Helsingin Oopperatalossa. Se on ollut olemassa jo vuodesta 1993, mutta jostain kummasta syystä en ole siellä käynyt, vaikka tänä aikana oopperoita ja baletteja olen nähnytkin muualla.

Mutta nyt oli hyvä syy. Tyttären tytär esiintyy Lumikuningatar -baletissa lumihiutaleena. Hän on balettiuransa alussa ja tämä oli ensimmäinen esiintyminen Kansallisbaletissa. Tulevaisuudessa tulen vierailemaan siellä monta kertaa, seuraavan kerran joulukuussa Pähkinänsärkijää katsomaan. Lukuningattaressa esiintyy myös kaukainen sukulainen eli balettitanssijoita on ollut useampia jo aikaisemminkin suvussa.

Kaunis oopperarakennus

Pimenevässä illassa lähestyimme valkoista isoa rakennusta.

Sali tuntui jotenkin intiimiltä. Katsojat olivat jotenkin lähellä toisiaan, kun permannon reunoja kiersi kolme parvekekerrosta. Meidän paikat olivat hyvät, aivan permannon etuosassa.

Lumikuningatar perustuu tanskalaisen satusetä Hans Christian Andersenin pitkään ja merkittävään satuun ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1844. Jääkylmän sydämen omaavan Lumikuningattaren esikuvana on arveltu olleen ruotsalainen oopperalaulaja Jenny Lind, johon Andersen oli ollut ihastunut saamatta vastakaikua. Näin ne kirjailijoiden elämänkokemukset siirtyvät ikuisiksi tarinoiksi.

Kansallisoopperan Lumikuningatar on suunnattu lapsille. Aikuistakin auttoi kertojan osuus, nimittäin juonta vietiin tanssien lomassa eteenpäin isoäidin kertojahahmon avulla. Tämä ratkaisu oli paljon helpompi kuin katon ylärajassa liukuvat tekstit, joita esimerkiksi oopperoissa joutuu tiiraamaan. Eikä tarvinnut aktiivisesti tulkita, mitä tansseilla haluttiin kuvata. Yleisössä olikin lapsia paljon. Se on ilahduttavaa, samoin kuin se, että kaikki 11 esitystä ovat loppuunmyytyjä.

Lumikuningatar liukui hoviväkensä kanssa väliajalla lämpiön läpi. Siellä hän on, rakas lapsenlapseni.

Väliajan alussa lumikuningatar kulki lumihiutaleiden, maahisten ja jääkarhun kanssa kulkueena lämpiön läpi. Lapset saattoivat nähdä hahmot läheltä ja huomata, ettei niissä ollut mitään pelättävää. Ensimmäisessä  näytöksessä nimittäin seurueemme pienin, kuusivuotias, turvautui äidin syliin ja peitti silmänsä aika ajoin. Väliajan jälkeen hän istui omalla penkillään. Jännittävintä oli kahdeksanvuotiaan mielestä peilin särkyminen. Se olikin aikamoinen rysäys. Hän seurasi hyvin tarkkaan näyttämön tapahtumia ja muistaa tämän esityksen varmasti koko ikänsä.

Lapset saivat myös osallistua esitykseen ja saivat taikasauvat kotiin vietäviksi. Hieno oivallus!

Hyvä taide on hyvää sekä lapsille että aikuisille. Kiinnitetään huomiota eri asioihin, mutta nautitaan. Hienoimmat tanssit olivat mielestäni ennen väliaikaa esitetty kohtaus, jossa oli paljon lumihiutaleita ja toisella jaksolla saunakohtaus, missä parikymmentä miestä tanssi voimakkaasti. On niin nautinnollista katsoa, kun iso joukko tanssii yhtä tahtia!

Esiintyjissä oli myös paljon lapsia, jotka harrastavat balettia. He näyttivät nauttivan esiiintymisestä ja olivat tosi ihania. Samoin Balettioppilaitoksen oppilaat esiintyvät eri kokoonpanoissa noin kolmessa näytöksessä, tytöt lumihiutaleina ja pojat maahisina. Hienoa, että he saavat kosketuksen Kansallisbalettiin jo ensimmäisenä opiskelusyksynä, jota on kulunut vasta kaksi kuukautta. Kun näiden lasten ja nuorten tukijoukot tulevat katsomaan esityksiä, baletin katsojajoukko laajenee.

Seuraava vierailu onkin sitten joulukuussa, kun Balettioppilaitos esittää Pähkinänsärkijän, kuten jo taisin mainitakin.

Seuraavana päivänä nautin Helsingin runsaasta kuvataidetarjonnasta, nimittäin vierailin HAMissa ja Ateneumissa.

HAM oli uusi kokemus, Tennispalatsissa. Menimme alunperin katsomaan Ellen Thesleffin Minä maalaan kuin jumala -näyttelyä, mutta kyllä mielenkiintoisempi oli Mieliala – Helsinki 1939-1945 -näyttely, joka tarjosi uutta. Olen Thesleffin maalauksia nähnyt aikaisemminkin Turun taidemuseossa useaan.

Ellen Thesleff: Huuto

Mutta ne sodan aikaiset mielialat! En ole esimerkiksi tiennyt, että ihmisten mielialoja vakoiltiin aivan tarkoituksellisesti, mm. kuuntelemalla, mitä raitsikoissa, toreilla ja kaupoissa puhuttiin. Siis Suomessa! Aikaisemmin olen yhdistänyt tällaisen toiminnan aivan muihin maihin. Näin yritettiin saada selville mielialat, jotka mm. kirjeiden välityksellä sitten kulkeutuivat rintamalle ja vaikuttivat taistelutahtoon ja -kuntoon.  Arkistot poltettiin 1944 Kalliossa ja osa haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastuneista arkistoista on nyt laadittu tämä näyttely, ideoijana Anna Kortelainen.

Valokuvaesityksiä oli monta eri aiheista. Niistä näkyi, että huolimatta sodasta istuttiin juhannuksena Esplanadilla Kappelissa juhlimassa. Juhlimiskuvia oli muitakin, ravintoloista ja tanssisaleista. Ei eletty täydessä synkkyydessä vaan nautittiin elämästä, joka saattoi katketa koska tahansa pommituksiin tai rintamalla. Lasten kuvat koskettivat erityisesti.

Projisoidut kuvat olivat suuria, monta vierekkäin imemässä katsojien katseet vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemaan traagiseen aikaan. Kerta kaikkiaan hieno kokonaisuus.

HAMissa oli myös Tove Janssonin taideteoksia. Hänhän on oikeastaan ollut kuuluisampi taidemaalari aikoinaan kuin muumien luoja. Nähtävillä oli kaksi isoa freskoa. Valtavan hienoja. Lapsille oli oma nurkkaus, jossa muumihahmot juoksivat iloisina. Olen muuten nähnyt Kasnäsissä näyttelyn, jossa olivat alkuperäiset muumit piirrettynä Janssonien kesämökin vessan seinien pinkopahville. Pitäisi kaivaa ne kuvat jostain esille.
Ateneumiin menin katsomaan Olli Lyytikäisen näyttelyä. Lyytikäinen oli samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta kuoli vuonna 1987. Liian nuorena. Hänellä olisi ollut vielä paljon sanottavaa ja kuvattavaa.

Sitten näin taas kerran suomalaisuuden ikonit, kultakauden taideteokset, jotka varmaan jokainen suomalainen tuntee.  Teemana on Suomen taiteen tarina. Aina on mieltä hivelevää  nähdä nämä teokset.

Eero Järnefeltin Kaskenpolttajat vuodelta 1893 muistuttaa, miten kovan työn takana leipä on ennen ollut. Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot vuodelta 1886 on koristanut erilaisina jäljennöksinä monen suomalaisen kodin seiniä vuosikymmenien aikana.
Hugo Simberg; Haavoittunut enkeli, Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto v. 1879, aina yhtä pysäyttävä
Oikealla ylhäällä yksi mielitauluistani, Albert Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, v. 1888
Eikä tämä tähän lopu. Kävin myös Salossa Veturitallissa, missä on aina mielenkiintoisia näyttelyjä. Nyt sain itse osallistua kahden eri teoksen tekoon. Tällaista lisää! Vähän aikaisemmin oli käynyt päiväkotiryhmä, jonka taiteen tekoa olisi ollut ilo katsella. Mutta oli ilo osallistua itsekin.

Alexander Reichstein  asuu Suomessa. Hän oli pyytänyt yleisöltä kirjoja ja laatinut niistä ison labyrintin. Kiertelin sitä yhä sisemmäs, lueskentelin kirjojen nimiä, bongailin tuttuja kirjoja. Kirjat muuten jaetaan yleisölle näyttelyn loputtua.

Kirjalabyrintti

Spectrumit ovat minullakin kirjahyllyssä. Tietosanakirjat ovat tällä hetkellä arvostukseltaan kuopassa, kun google kertoo kaiken. Mutta olen myös kuullut muunlaisia mielipiteitä, joiden mukaan niiden arvo tulee vielä nousemaan, kun google räjähtää tai sähkö loppuu tai tapahtuu jotain muuta. Sitäpaitsi googlen sisältämä tieto on pintatietoa. Tosin tietosanakirjoissa tieto voi vanhentua, mutta on siellä paljon ikuista asiaa.

Miten kauniita kirjat ovatkaan. Niiden sivut sisältävät kirjoittajan mielen tuottamat lauseet, virkkeet, ajatukset, satojen tuntien rankan aivotyön tulokset.

Tämän patsaan tein itse!

Viimeisessä huoneessa oli installaatio, johon näyttelyvieraat saivat tehdä oman syntymäkuukautensa kohdalle kuvan. Ihanaa!

Pyörivä kuukausi-installaatio

Reichstein on nimensä mukaisesti kiinnostunut kivistä. Hän oli makoillessaan meren rannalla saanut idean teoksiin, joissa rautalangasta väännetyt hahmot tekevät vaikka mitä.

Tässä mielitekemistäni
Tässäkö tulevaisuudenkuva

Nyt on mieli täynnä kauneutta. Ulkona luontokin veti päälleen valkoisen viitan ja toteuttaa kauneutta osaltaan. Talvi on tullut.

Tämä vaan innostuu: 60 auennutta kukkaa ja 28 nuppua

 

Kesästä syksyyn siirryttäessä

Syksy on tänä vuonna aikaisessa. Luntakin viskoi perjantaina kylmässä tuulessa. Aamulla oli maa ollut valkoinen. Kukat eivät enää kuki. Monena vuonna tähän aikaan olen kerännyt ison kimpun kukkia sisälle maljakkoon ja kasvihuoneesta kypsiä tomaatteja. Nyt kasvihuoneen versot ovat paleltuneet ja kärrätty kompostiin. Ruska on ollut komea ja yhtaikainen koko maassa, mikä on poikkeuksellista.

Pesuvesi välkehtii syksyn haaleassa valossa. Kasvihuoneen lattialla havaintoesitys sienien lahottajaominaisuuksista. Tämä oranssi yrittää saada ravintoa lattianraosta, mutta säälittä poistin sen ulos.

Pihalla on ollut kaikenlaista tekemistä. Metsästä kävimme poimimassa suppilovahveroita ja kanttarelleja, niitä näyttää tänä syksynä olevan suhtkoht runsaasti.

Pihaltakin löytyi kummallisia vihreitä möllyköitä, ja sieniähän ne olivat. Uusi tuttavuus.

Vihreä uusi tuttavuus kirsikkapuun alla sateen varjossa rengasta teemme kostein hatuin

Olen lukenut kirjoja: Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho, Katri Lipsonin Detroit, Elisabeth Strouthin Kaikki on mahdollista ja Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Olli Jalosen Karatollaakin aloittelin, mutta jätin lukematta loppuun. Miksi, katsopa Luettua -sivu.

L-kinon  syksy alkoi. Ensimmäisenä elokuvana oli Manifesto. Olipa mukava nähdä, että katsojien määrä oli lisääntynyt kolmanneksella! Muut elokuvat tänä syksynä ovat Kolme naista, Minä kusama, Happy ending jaClaire Darlingin viimeiset hullutukset. Viisi elokuvaa 20/15 eurolla. Hyvillä penkeillä, pimeässä, isolla valkokankaalla, loistava ääni. Herkeämätön katselukokemus, mitä kotona telkkarin äärellä ei saavuta. Katso Elokuvat -sivu, millaisia elokuvat olivat mielestäni. Siellä on myös näkemykseni Downton Abbeyn kokopitkään elokuvaan.

Superhauska on Loimaan Teatterin Kopit, joka antaa Loimaan lehteen vuosien varrella lähetettyjen koppien muodossa hauskan tarinan loimaalaisuudesta. Esityksiä on vielä kaksi ylimääräistä, menkää  ihmeessä katsomaan! Käsikirjoituksen on tehnyt Sari Äikää-Torkkeli, joka myös ohjaa näytelmän. Koko työryhmä on ollut työstämässä käsikirjoitusta ja luvassa on hienoja ja naurattavia kohtauksia. Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä!

Syksyn kulttuuritarjonta näyttää mukavalta. Ei tarvitse lähteä Loimaalta, täällä tapahtuu. Sunnuntaina Kuunnelmapäivät, ensi viikolla Heli Laaksonen Metsämaalla, ensi kuussa Haaran Saviaarit ja mielikuvitusta kutkuttava Metsänpeitto. Tosin Turussa kiehtoisi Bach -konsertti ensi viikolla ja Turun ylioppilasteatterin Poltettu Oranssi.  Eeva-Liisa Manner kun on minuun eniten vaikuttanut runoilija… Saapi nähdä, jaksanko sinne asti. Jatkossa kuuluu lisää…

Tammikuussa Jaakola -seura järjestää teatterimatkan Don Juania katsomaan Turkuun ja huhtikuussa mennään katsomaan, miten Ruusuruoska taipuu Tampereen työväenteatterin kellariteatterissa.

Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa… On elinvoimaisesta pahnueesta, tämän sisaruksen omistaja kummipoikani täytti juuri 40 vuotta ja vielä kummatkin röhkivät – ehkä kummipoikakin! 😉

Ruusuruoskaa Takomossa

Ruusu, oi puhdas ristiriita, riemu
Olla ei kenenkään uni alla niin monien
Luomien

Rilken sanoin Ruusuruoskaan.

Loimaan Jaakola-seura ry on viettänyt tätä vuotta Alpon 90- vuotisjuhlavuotena. Nyt kaikki huipentui loimaalaisten teatterimatkaan Helsinkiin katsomaan Takomo -teatterin esittämää Ruusuruoskaa. Näytelmä perustuu Alpon vuonna 1967 julkaisemaan sarjakuva-albumiin Ruusuruoska.

Takomo on viehättävä pieni teatteri Fredrikinkadulla. Talo oli paketissa, askeleemme tekivät sementtipölyyn jälkensä, kunnes löysimme kulman takaa sisäänkäynnin.  Pieni odotustila täyttyi loimaalaisesta äänimaisemasta. Kyllä joukkoon mahtui helsinkiläisiäkin. Oli alkamassa kolmas Ruusuruoska-esitys. Ensi-ilta oli viikko sitten perjantaina. Helsingin Sanomista olimme lukeneet arvioinnin, joka oli hyvin ylistävä ja antoi viisi tähteä, mitä en muista aikaisemmin nähneeni.  Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ohjaaja Esa Kirkkopelto kertoi näytelmän teosta pari viikkoa sitten.

Ruusuruoska -teosta oli myös luettu ja tutkiskeltu etukäteen. Kirja on sellainen runsaudensarvi, että oli vaikeaa etukäteen ajatella, miten kuvat kääntyvät näyttömölle. Mielenkiintoista odotusta.

Odotus tiivistyy

Sali oli intiimin musta, penkit lavan kahdella puolella. Kynttilät paloivat, lattialla Alpon suurikokoinen kiemurayhteenveto. Seinustalla rekvisiittaa, peilejä, tikapuut, kasseja, nuottiteline. Olimme aivan fiiliksissä.

Antti, Pirkko ja yleisöä – käsin kosketeltava tunnelma täytti koko teatteritilan

Kynttilät tultiin sammuttamaan ja lavalle hiipivät valkoisissa asuissa näyttelijät Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Takomo-teatterista, Minna Hokkanen ja Auvo Vihro Tampereen työväenteatterista ja Sofia Smeds Nätystä.

Sanojen, liikkeiden ja ilmeiden ilotulitus saattoi alkaa. Vaatteita vaihdettiin useaan, samalla kun vaellettiin vuosisatojen läpi ihmiselon kummallisuuksien kautta. Puvustus oli hieno. Se oli runsas, värikäs ja mielikuvituksellinen tuoden osaltaan Alpon runsasta kuvitusta näyttämölle.

Taustalla soi Eero Palviaisen herkkä renessanssi-varhaisbarokki-luutumusiikki. Se ei vienyt tehoa sanoilta, niinkuin useasti käy, vaan kauniit soinnut täydensivät näyttämön tapahtumia ja tunnelmia.

Ruusuruoska -kirjan kuvat alkoivat pulpahdella mieleen kohtauksia katsellessa. Esityksen jälkeen selasimmekin kirjaa moneen otteeseen ja löysimme – ainakin omasta mielestämme – kuvia, jotka oli otettu esitykseen.

Niin ja ne sanat. Alpon kirjassa on tekstiä, mutta ei kaikissa kuvissa. Alpomaisesti kuvat ovat täynnä henkilöitä, eläimiä, kasveja ja absurdeja tapahtumia. (Mies meni pottupeltoon nukkumaan). Tekstit onkin tehty erikseen. Porilainen Mika Rättö on kirjoittanut kuvat sanoiksi. Eikä mitään perinteistä proosaa, vaan aivan alpomaista, uusia sanoja – mikä olikaan se rahayksikkö, sitä yritin mieleeni painaa vaan eipä vaan jäänyt – kruuu… jotain. Kun heti vyöryi näyttämöltä uutta kummasteltavaa. Ei siinä  jääty millään kohtausta analysoimaan.

Esitys oli myönteinen ja iloinen. Ei ahdistusta, väkivaltaa, no kyllä siellä taisteltiin ja kuolemakin saapui mustassa kaavussaan ja punanaamainen piru piiritti neitosta, mutta se ei ahdistanut ainakaan tätä katsojaa. Kyse on kait siitä tavasta, millä asiat esitetään. Väistämätöntä ei voi paeta, mutta ei sitä tarvitse pelätäkään. Muutaman kerran liikutuin, kaikista eniten, kun Auvo Vihro lauloi aikoinaan Tauno Palon tulkitseman Ruusu on punainen -laulun.

Esitys ei ole perinteistä teatteria eikä Alpon taidetta voikaan esittää totutuilla tavoilla. Jos pitää Alpon maalauksista ja veistoksista, pitää myös tästä esityksestä. Ja jos pitää yllätyksistä, koska mitään ei voinut ennalta aavistaa.

Esa Kirkkopelto on dramaturgisen neuvonantajan Pauliina Hulkon kanssa muovannut Alpon maailman ja Rätön tekstin teatterin kielelle. Koko työryhmä – ohjaaja, dramaturgi, näyttelijät, muusikko, lavastus, pukusuunnittelu, tarpeistonhoitajat, valo- ja äänisuunnittelijat – on muokannut esitystä. Näyttämöltä henki näyttelijöiden innostus, he ovatkin olleet muokkaamassa tekstiä tekijän luvalla. Tätä teosta on varmaan ollut hauska tehdä ja esittää.

Viimein kaikki sitten oli lopussa. Mielessäni vahvistui, että tämä on nähtävä uudelleen, toisella kerralla kohtauksista saisi enemmän irti ja kokonaisuus alkaisi hahmottua.

Olimme kunniavieraita. Meille tarjottiin kuohuvaa juomaa teatterin aulassa. Nostimme maljat Alpolle, hänen monipuoliselle taiteelleen, josta voi ammentaa monenlaista, kuten nyt 50 vuoden kuluttua ilmestymisestään Ruusuruoska -sarjakuva purskahti esiin näytelmänä. Hyvä taide on ajatonta.

Ohjaaja Esa Kirkkopelto ja tuottaja Sara Nyberg
Vasemmalla Alpon hyvä ystävä Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, oikealla Esa Kirkkopelto, joka oli ohjannut Alpon maailman näyttämölle
Pirkko Jaakola, Antti Jaakola ja Auvo Vihro, joka teki kaikkiaan hienon suorituksen, mm. hevosen elekieli oli tarkoin mietitty kavioiden kopsahtelua ja raajojen asentoja myöten
Vasemmalla Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, näyttelijät Joonas Heikkinen ja Minna Hokkanen sekä ohjaaja Esa Kirkkopelto. Heikkinen piiritti punanaamaisena neitoa ja Hokkanen kuolemana korjasi satoa taistelukentällä
Raitapaidassa näyttelijä Sofia Smeds, jolla on aivan mahtava lauluääni. Hän  lauloi kaksi laulua, jotka olivat seuralaiseni mielestä sama laulu kahteen kertaan. En sitä huomannut, joten esitys on lähdettävä katsomaan uudelleen 😉
Alpon sisko kirjailija Pirkko Jaakola, hänen poikansa näyttelijä Antti Jaakola ja ohjaaja Esa Kirkkopelto
Tämä kohtaaminen olisi pitänyt videoida…

Viimein meidän oli lähdettävä eteenpäin. Osa matkalaisista meni bussilla ja suurin osa nautti aurinkoisesta lauantai-iltapäivästä kävellen Etelä-Esplanadille Kappeliin, jossa söimme juhlallisesti – vaan ei mitenkään jäykästi – erinomaisen aterian.

Kaikilta reissuilta on lähdettävä kotiin. Hämärtyvässä illassa meidät kuljetettiin hyvällä ja turvallisella kyydillä takaisin Saviseudulle, sinne mistä Ruusuruoskan maailman tarinat on ammennettu.

Koko illan ja osan yötäkin keskustelimme esityksestä. Vähitellen mieli nosti esiin kuvia, jotka löysimme kirjasta. Päätimme, että lähdemme katsomaan Tampereen työväen teatteriin helmikuussa näytelmää uudelleen, se kun on yhteistyö kahden teatterin välillä. Tampereella on isompi näyttämö ja esitys on varmaan osin erilainen. Mutta kyllä siinä samaakin on, ja löytyy.

Kiitos Alpo, Esa Kirkkopelto ja koko näyttelijäkaarti, tekstin laatija ja monipuolinen erinomainen muu henkilökunta. Onnistuitte! Matkaseuralle ja Jaakola -seuralle myös kiitokset tätä syyspäivästä!

Rose is a rose a rose is a rose.
Gertrud Stein

Maailman kaunein sairaala Ajan valossa

Elokuun viimeisellä viikolla järjestettiin Alvar Aalto -viikko 2019 Turussa ja Paimiossa. Kyllähän minä Alvar Aallon tiesin entuudestaan ja muutaman hänen suunnittelemansa rakennuksen Turussa, mutta Paimion parantolassa en ollut koskaan käynyt. Maine oli kiirinyt ja viimeaikaiset uutiset rakennusten myynnistä ja ympäröivien mäntyjen hakkuista olivat mielessäni.

Sairaala on ollut valmistuttuaan 1933 tuberkuloosiparantolana 1960 -luvulle saakka (jolloin uudet tehokkaat lääkkeet mahdollistivat sairaalajaksojen lyhenemisen), sitten  keuhkotautien hoitopaikka ja nykyään osassa rakennuksia toimii Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Kävin ensin Paimion kaupungintalon  näyttelyparvella järjestetyssä parantolan huonekalunäyttelyssä ja  Paimion sähkömuseossa, jossa oli myös parantola -teema eli tietenkin valaisimia.

Ällistely sammalikolla sen kun lisääntyi. Miten monipuolinen lahjakkuus Alvar Aalto onkaan ollut! Aloin miettiä, miten Aallon muotokieli oikein on kehittynyt. Pitää tutustua hänen historiaansa tarkemmin.

Rakennusten lisäksi hän suunnitteli kalusteita, valaisimia ja jopa lavuaareja. Mukana suunnittelussa oli hänen arkkitehtivaimonsa Aino Aalto eikä varmuudella voikaan sanoa kumman suunnittelemia eri kohteet ovat.

Kaupungintalon näyttelyssä oli mm. parantolaan eri tarkoituksiin suunniteltuja erimallisia tuoleja. Oikealla oleva rivituoli on yksi suositummista julkisten tilojen tuoleista ja on ollut tuotannossa vuodesta 1929 asti. Taivutettu koivuvaneri oli aivan uutta.

Kaikessa suunnittelussa on otettu huomioon tarkoituksenmukaisuus, käytettävyys, keveys ja klassinen muotokieli.

Puhdistus oli otettu huomioon suunnittelussa. Jotkut lamputkin olivat lasin sisässä helpottaen puhdistusta.
Potilashuoneen lavuaari on suunniteltu siten, että valuva vesi ei kohise, vaan kulkeutuu viemäriin täysin ääntettömästi. Kun keuhkotautiparantola loppui, kalustoa myytiin halvalla tai hävitettiin. Lavuaarejakin hakattiin palasiksi.
Hallipukki eli lepovuode, jossa potilaat makasivat ulkoparvekkeella hengittämässä raitista mäntyjen rikastamaa ulkoilmaa.

Keuhkotauti oli pahamaineinen  kansansairaus. Voi vaan ihmetellä, miten nuori Suomen valtio sijoitti tämän sairauden hoitoon niin paljon, että rakennettiin näin iso upea sairaala. Ja että uskallettiin antaa nuorelle 35 -vuotiaalle Alvar Aallolle tehtäväksi suunnitella kaikki.

Aallon visiossa valo, ilma, aurinko ja hygienia johdattelivat kaikkea suunnittelua. Kaikki rakennukset ovat valkoisia. Sisältä ne ovat valoisia ja sisustuksen väreinä keltainen, harmaa ja vihreä.

Paimion sairaalan etupiha valkoisine rakennuksineen johdattelee pääovea kohti.
Pääsisäänkäynnin katos noudattelee kaarevia muotoja, mutta ei täysin

Teemaviikon puitteissa järjestettiin sairaalaan opastuskierroksia ja kiinnostava Aika valossa -tanssiesitys, johon hankin lipun. Paimiossa vaikuttaa A.M. Dance -tanssikoulu, jonka Showmamas -ryhmä on esittänyt teosta jo keväällä loppuunmyydysti ja nyt pääsin mukaan.

Kokoonnuimme valoisaan aulaan odottelemaan Aika valossa -esityksen alkua. Naisia ja kaksi miestä. Keski-ikä taisi olla aika korkea. Koreografi taustalla tummassa asussa.

Tanssijat olivat keski-ikäisiä paimiolaisia naisia. Koreografi Annika Mutila taisi olla nuorimmasta päästä.

Koko esitys vietiin läpi ilman sanoja. Musiikkia oli muutamassa kohdassa. Yleisöä pyydettiin olemaan hiljaa ja vain kerran joku kommentoi jotain. Viittomalla meitä ohjattiin eri paikkoihin seuraamaan kohtauksia, jotka tapahtuivat auloissa, käytävillä, portailla, parvekkeilla ja ulkona. Tanssijoita oli 16 ja he olivat pukeutuneet hoitajiksi. Tanssissa välittyi ihmiskohtaloita hyvin koskettavalla tavalla.

Tämä oli mielenkiintoisempi tapa tutustua parantolaan kuin perinteinen opastuskierros.

Esityksen jälkeen lähdin hiljaisuuden vallitessa kiertämään aluetta. Käsitykseni paikan erityislaadusta kasvoi askelten lisääntyessä. Rakennuksia on paljon. Kaikki valkoista funkistyyliä. Tämä on kaikkein hienoin paikka, jossa olen käynyt. Kunnioitukseni kasvoi Alvar ja Aino Aaltoa ja kaikkia heitä kohtaan, jotka edesauttoivat 1933 valmistuneen rakennuskompleksin syntyyn. Miten hienoa, että erittäin vaikean ja traagisen sairauden runtelemille ihmisille saatiin aikaan näin hienot olosuhteet.

Laitan tähän loppuun kuvia, joita on paljon, mutta olin niin hurmaantunut valkeiden rakennusten mielettömästä estetiikasta.

Huoneita rivissä
Portaikko valossa. Aalto on miettinyt hyvin tarkkaan valon tulosuunnan eri vuorokaudenaikoina. Rakennuksista ei löydy pimeitä kolkkia.
Valo luo tosin tässä surumielisen muiston sairaalan lukuisista traagisista ihmiskohtaloista
Ilmastointiputket ovat täynnä kauneutta
Takaovi on kaunis
Kuin näköalatorni
Paimion parantolan kuvatuin kohde on tämä potilassiiven nurkka. Potilassiivessä sijaitsivat makuuhallit lähes 100 m pitkien käytävien varrella. Oikealla olivat alunperin avonaiset parvekkeet, mutta ne muutettiin sisätiloiksi.
Kauneus saa hengityksen salpautumaan
Käytävän länsipäässä (vasemmalla) varsinaisen osastoalueen ulkopuolella sijaitsivat osastonhoitajien asunnot

Suosittelen vierailemaan Paimion parantolassa.

Naisten viikolla

Tiistai. Pitäisi sataa, ei sada. Pilvet kerääntyvät miellyttävästi taivaanrantaan, tummaa ja sadetta sisältävää. Valmistelen, kerään astioita, oikein päin pyydystämään pehmeää sadevettä kasvihuoneeseen, vastakylvetylle nurmelle (viemäröinnin aiheuttamien kaivausten jälkitöitä) ja janoisille kukkasille.

Vaan ei sada. Pilvet haihtuvat. Meidän peltoaukeaa sateet kiertävät. Ypäjällä sataa, Mellilässä sataa, kauppalassa sataa. Entinen Loimaan maalaiskunnan ja Loimaan kaupungin raja on todellinen raja, ei sattumalta kartalle vedetty. Monet  kerrat olen nähnyt, miten sateen raja on siinä. Kaupunki on saanut niskaansa sankokaupalla vettä, mutta Kauhanojan pellot kärvistelevät kuivuudessa.

Aurinko paistaa. Hiki on kuivunut sisälle tultuani. Oli kiva iltapäivä. Tähän aikaan kaupat haluavat päästä eroon kesäkukista ja niinpä hankin – pelastin – pelargonioita, sinisen patiohortensian ja valtavan ison pikkupetunia-amppelin.

Hortensia saa mieleeni muistumaan mammani, äidin äitini. Hänellä oli pöydällä Säkylässä äitienpäiväkukka, hortensia. Se oli niin komea ja sai pikkutytön mykistymään.

Vaaleanpunainen näyttää olevan kesän 2019 väri meidän pihalla. Voi  miten nautin kasvien kanssa puuhailusta.

He nostivat heti kukintonsa pystyyn päästyään yhdessä uuteen purkkiin.
Verannan ikkunan alla on uudet muratit ja pelargoniat. Monet vuodet jaksoivat Pansiosta roskiksesta pelastettu maahumala ja  Kauppilan puutarhasta ostetut Mårbackan pelargoniat nousta keväisin yhä uudelleen kukoistamaan, mutta nyt kasvuvoima ehtyi ja tuli uudet kukat. Olen mummoiässä ja pelargoniat sopivat niin hyvin minulle.

Välillä istahdin ja katselin miltä ne oikein näyttävät. Olivat pörhistyneet jo heti, mehän tässä riemastumme. Keskustelimme -kukat ja minä – hetken aikaa siitä, miten vielä on kesää ja kasvukautta jäljellä. Hyvällä onnella he selviävät talven yli ja  ilostuttavat minua taas ensi kesänä.

Rookley-pelargonia, vanha pelargonia. Ostin viime syksynä Loimaa Seuran Luoteis-Loimaan reissulla nuoren naisen puutarhasta, en nyt millään muista nimeä, P:ltä alkoi. Kaksi muuta kirjavalehtistä eivät kestäneet talven yli, mutta tämä Rookley on kukkinut jo kaksi kuukautta.

Kastelin nurmikonsiemeniä, kukkapenkkejä, avomaankurkkuja, kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Pesin lintupöntöt.

Toisessa pihan pöntössä oli ikävä yllätys. Kurkkasin sinne viime viikolla ja siellä oli liikkumaton tiaisen poikanen. Arvelin sen pelkäävän ja suljin katon. Nyt se oli jo mätänemisen vaiheessa. Mitä sen emolle olikaan tapahtunut. Naapurien kissatko asialla vai viime viikolla joka päivä pihan yläpuolella lennellyt tuulihaukka? Olin tuulihaukasta niin iloinen ja etenkin, kun isossa kuusessa istui toinen, huusi kutsuhuutoa ja toinen tuli sen luo. Voi kun olisivatkin pesineet meidän kuuseen – en tosin tiedä mihin tuulihaukat pesivät. Olen kuullut, että ne ovat lisääntyneet Saviseudulla ja monet tilalliset tekevät niille pesiä latojen seinustoille. Vuotoskirjassakin on muuten tuulihaukka, joka ilmestyi Saarelle ja mökkimme pihalle ihan oikestikin.

No. Sehän on luonnon laki. Syö tai tule syödyksi. Pari kesää sitten pöntöstä kuului taukoamaton siritys ja syksyllä sieltä löytyi päällimmäisenä kolme munaa ja alapuolelta kaksi kuollutta sinitiaisen poikasta. Ne olivat huutaneet silloin heinäkuussa. Ihmettelin, etteivät olleet tulleet ulos, koska sulat olivat aika kehittyneet jo. Surullisuus häivähtää ihmisen mielessä. Millainen on linnun suru, onko sitä? Onko vaan  pakahduttava tuska, joka yhtäkkiä häviää ja unohtuu.

Festiva lente, kiirehdi hitaasti, Arvo Pärtin sävellys loppui juuri Faunin iltapäivässä. Miten sekin sattui niin hyvin tähän hetkeen.

Keskiviikko. Illalla jyrähti ja alkoi ukkossade. Vettä tuli kohisemalla, 25 milliä peräti. Suljin ikkunat, pyyhin ikkunalaudat. Katselin joen pintaa, johon pisarat solahtivat viskoen renkaita toisia renkaita vasten. Koko joen vedenpinta oli täynnä pyörylöitä toistensa lomassa.

Aamulla sitten selvisi, että taas oli tullut vettä kellarin lattialle. Nostelin vettyneitä tavaroita, kuivasin niitä ja lattiaa ja vein vettyneet matot ulos. Nyt asiantuntija selvittää mistä oikein on kysymys. Liittyneekö jotenkin uuteen viemäröitiin?

Sisäkasvit kesäsiirtolassa ison kuusen alla. Kaksi amaryllistä ja aralia innostuivat kukkimaan. Ilahduttivat ne nytkin, vaikka joulunaika olisi tietenkin tunteikkaampi. Suihkutin vettä niiden päälle, jotta lintujen valkoiset jätökset liukenivat pois lehdistä.

Viime perjantaina oli Kertunmäen kesäteatterin tämän kesän näytelmän ensi-ilta. Tavallista myöhempään, jotta oli saatu katos ympäristöineen valmiiksi. Loimaallahan on kaksi kesäteatteria aika lähellä toisiaan Niinijoen kylässä, Krekilän myllyn kesäteatteri ja Kertunmäen kesäteatteri. Kumpaankin riittää katsojia.

Olin käynyt katoksen talkoissa muutaman kerran ja vajaassa vuodessa kaikki on saatu valmiiksi. Hyvä kertunmäkiläiset!

Tilaisuus oli ainutlaatuinen. Avauksen suorittivat Loimaan Seudun teatteriyhdistys ry:n puheenjohtaja Jani Hägg ja Loimaan Miina Ulla Kaskiluoto, toinen edustaa nykyteatteria ja toinen sitä mennyttä, kun on ollut mukana  jo kesäteatterin alkuvuosina.

Näytelmänä tänä kesänä on Ja Jumala loi naisen. Se oli täysosuma. Kaikki oli hyvää: käsikirjoitus, dramatisointi, ohjaus, näyttelijätyö ja taustatyö. Näyttelijät aivan selvästi tykkäsivät näytellä, ilmassa oli selvää innostusta. Myös yleisön puolella. Ensi-illassa olivat kutsuvieraina ne, jotka olivat tukeneet katoshanketta hankkimalla oman istuimen. Oli laitettu jopa nimikyltti minun penkkini kohdalle 🙂

Tässä he ovat, tämän kesän kertunmäkeläiset näyttelijät, jotka ovat todella hyviä. Huomaa yläreunassa katos!

Kävin metsässä. Kanttarelleja oli, uusissa paikoissa. Sain noin  kaksi annosta. Mustikoita jaksoin poimia noin 600 g, suoraan purkkeihin puhtaina. Kansissa on viime vuosien päivämääriä. Mustikat eivät olleet joka paikassa vielä kypsiä. Katsotaan uudelleen näiden helteiden jälkeen.

Kesän ensimmäinen saalis.

Mansikoiden kanssa kävi hassusti. Keväällä uusin kasvustoja, laitoin multaa ja lannoitetta. Mutta se sato. Jotain outoa on tapahtunut, kun marjat ovat pieniä ja käppyräisiä. Onkohan joku hyönteinen vahingoittanut niitä? Satoa on parhaimmillaan tullut melkein 10 kg, nyt muutama sata grammaa. Pitääkö uusia koko kasvusto? No, katson ensi vuoden vielä.

Pieniä ovat. Hyvän makuisia silti.

Kasvihuoneessa tomaatit ovat kasvaneet hurjasti kasvusäkeissä. Muissa purkeissa kasvu on ollut honteloa, vain kaksi kukkaterttua. Kasvusäkkien taimet olen jo latvonut ja alkanut poistaa alalehtiä. Odotan toiveikkaasti, että  nämä ennustetut helteet alkavat kypsyttää tomaatteja. Mutta ensi kuukauden puolelle menee.

Aamuisin olen nauttinut lämmenneestä ilmanalasta aamiaisella pihalla. Samalla olen kuunnellut luonnon ääniä. Erikoisia ovat olleet tuulihaukan huudot ja näiden vekkulien seurustelu. Todella kova kiista oli menossa.

Ympäri runkoa niin nopeasti, ettei hidas aamiaisen nauttija pysy perässä. Perheriita? :/

Sain eräältä tutulta kaksi kirjaa, hän konmaritti kirjahyllyään. Toinen oli Kari Väänäsen Taivaan tulet, jota en ole vielä lukenut ja toinen Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen. Jälkimmäiseen tartuin vähän ennakkoluuloisesti, kirja kun on Suuren Suomalaisen kirjakerhon julkaisu vuodelta 1977. Luepa Luettua -sivulta, mitä Sheldonin kirjasta ajattelen.

Sydänkesää

Tällä viikolla on liikuttu, kolme kertaa Turussa ja lisäksi Loimaalla.

Olin kahviotalkoolaisena Loimaalla Krekilän kesäteatterissa. Näytelmänä oli tänä vuonna Pokka pitää.

Hyacintin toilailua on tullut seurattua telkkarista ja tämän rouvan edesottamukset sen kun jatkuivat Krekilän  lavalla. Pääsin jopa kuvaan rouva Bucketin eikun Bukéén kanssa.

Rouva Bukéé ja mä. Hän otti minut vastaan niin ystävällisesti vaikken olekaan mitenkään jalosukuinen. Ei kylläkään tullut kutsua kynttiläillallisille, jossa tarjoillaan kurkkuvoileipiä.

Rouva Bukéén roolissa oli Hanna-Maria Suonpää. Rooli sopi hänelle kuin valettu. Eräs rouva sanoi väliajalla, että tämähän on parempi kuin Porin versio, jossa oli ammattinäyttelijöitä. Hienoa Krekilän näyttelijäkaarti!

Krekilän  kesäteatteri sijaitsee Niinijoen kylässä Krekilän myllyllä. Vesi kohisi padon reunasta niin kiihkeästi, että pudotus suljettiin näytännön ajaksi.
Väliajalla tarjottiin kahvia ja leivonnaisia sisällä myllyssä. Kauempaa tulleet ihastelivat miljöötä. Myös edullista lipun hintaa kiiteltiin, etenkin kun kahvitus kuului hintaan.

Väliaikatarjoilun ympäristö on todella ainutlaatuinen. Linnut  liversivät kuorossa rannan puissa.

Loimaan kotiseutuyhdistys Loimaa-Seura ry ylläpitää Krekilän myllyä, joka on aivan käyttökunnossa.

Pääsin vierailemaan todella erityislaatuiseen paikkaan, Lapilan saarelle, joka sijaitsee Naantalissa Luonnonmaan eteläpuolella Airiston pohjoispäädyssä, Ruissalon länsipuolella. Saarella on 1763 rakennettu rokokootyylinen kartano, joka on valtakunnallisesti merkittävä kulttuuriympäristö. Historia ulottuu 1500 -luvulle.

Saarella on paljon ainutlaatuisia peltomaisemia.

Kävelymme ulottui saaren läpi kulkevan tien päästä päähän. Heinät keinuivat vilpoisassa kesätuulessa. Poikkesimme tieltä katsomaan vanhaa tammea, jonka sanotaan olleen Suomen kolmanneksi suurin tammi. Muutama vuosi sitten se romahti. Pystyyn jäi kuutisen metriä korkeat torsot, maassa lepäsi valtavan suuri runko. Hiiltyneet kohdat kirjavoivat puuvanhusta. Salamako puuhun oli iskenyt?

Rakas ystävättäreni tyttärensä kanssa antavat perspektiiviä tammen koolle.

Pellon reunaa reunusti pitkä angervokasvusto. Surina kuului kauas, tuoksu houkutti meitä ja hyönteisiä. Kultakuoriaiset ja nelivyöjäärät imivät täydessä sovussa makeaa mettä.

Sulassa sovussa.
Kultakuoriainen on komea ilmestys.
Nelivyöjäärä, hauska nimi tuo jäärä. Rakastaa mesiangervoa.
Perinteinen saaristomaisema Lapilan torpan ikkunasta

Uimaan ei menty. Viileys ja pohjoisnavalta puhaltava tuuli saivat vetämään takkia niskaan. Oliko se jo tässä, tämä kesä, kesään kuuluva lämpö, tihkuva hiki, lämpimän tuulen tuiverrus käsivarsilla? No, puolivälissä ollaan, heinäkuuta vielä kaksi viikkoa ja koko elokuu. Naisten viikko alkaa ylihuomenna: sateet, parantumattomat haavat, mätäkuu. Viikon päästä Jaakko heittää kylmän kiven veteen. Saadaanpa nähdä ja kokea sanontojen totuus tämän kesän osalta.

Aurakatu 2, Turku, kohtaamispaikka

Maanantaina oli jännittävä tapaaminen Turussa. Viime kesän huipputeatterikokemus, Grus Grus -teatterin Huviretki tienpientareelle jatkui. Esitys valittiin viime vuonna vuoden parhaaksi teatteriesitykseksi. Eikä turhaan!

Meitä kokoontui viime kesän teatterivieraista 25 henkeä kohtaamaan toisensa ja stalkerin. Stalker johdatti meidät Aurajoen rantaan, jossa kerroimme mitä haluamme tulevaisuudessa kuohuviinitarjoilun jälkeen. Ensi vuonna samaan aikaan jatkuu  – ja  vaikka kymmenen vuotta. Jotain todella hienoa on tapahtumassa. Teatteri uudistuu, yhteisöllisyys tunkeutuu esitykseen. Olen aivan innoissani tästä!

Toriparkkityömaa

Tätä lähemmäs en uskaltanut mennä katsomaan tätä suuruudenhullua kaivuutyömaata. Toivottavasti torin reunan talot pysyvät pystyssä loppuun asti ja samoin lähistön kaupat.

Ruusu kukkii

Viime päivityksen kukkaloisto on sitten mennyttä. Viikatetraktori kävi ja jäljellä on ruskeaa sänkeä ja heinää. En ymmärrä tätä ajankohtaa. Miksei myöhemmin kesästä, jos kerran on pakko parturoida tienvarret? Tällaiset pienetkin?

PS. Kuka tunnistaa otsakekuvan, mistä se on? Monet ihmiset ovat sen nähneet, mutta missä? 😉

Hyvää pääsiäistä

Pääsiäisviikko vietetty kirkkaassa auringonpaisteessa, etenevän  kevään matkassa, sulamisvesien lotistessa, sohjoladuilla ja sormet tietokoneen näppäimillä. Kulttuurielämyksiäkin on ollut.

Hanget madaltuvat täällä pohjoisessa. Samalla paljastuu talven aikana hangille kertynyt moska. Tienvarret ovat kauhean näköisiä, metsässä puiden neulasia, kaarnanpalasia, oksia, naavaa – sitä tekisi mieli kerätä. Tiet ovat sulat, myös pienet tiet ja hiihtäessä piti tuon tuostakin ottaa sukset jalasta, kun ei kuraiselle ja märälle tielle voinut suksilla mennä.

Tahaton omakuva, kun ei ollutkaan hankikantoa vaan kupsahdin kyljelleni puhelin kädessä. Ylös pääseminen oli työn ja tuskan takana.

Tiistaina kävimme Kemijärvellä kulttuuritalolla ja luulimme menevämme katsomaan Tsehovin Lokkia, mutta lava olikin täynnä pikkuisia ja vähän isompiakin tanssijoita. Yllättäen oli Koillis-Lapin musiikkiopiston Musiikin ja tanssin ilta.

Kaikki tanssijat esitysten päätteeksi lavalla – ja heitä oli paljon!

Harmi, ettemme tienneet kahvituksen päätteeksi jatkuvaa musiikkiosuutta. Jäi kuulematta musiikkipuoli  kokonaan.

Kulttuuria koettiin lisäksi pitkäperjantaina Savukoskella, kun paikallinen Rösölänperän Ruppanat esitti Tenho Karjalaisen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Sompion Helmi. Sali oli taas aivan täynnä, noin 400 katsojaa. Kiertueellekin he lähtevät naapurikuntiin. Savukoskella on näytelty kymmeniä vuosia. Evp kulttuurisihteeri Marjatta Pulska käsikirjoitti ja ohjasi alkuvuodet ja nyt siis Karjalainen viisi vuotta. Täydet salilliset vuosi vuoden jälkeen osoittavat, että tämäntyyppiselle näytelmälle on tarvetta.

Sain Savukoskelta lankalauantaina pidettävien Kuivalihamarkkinoiden esitteen. Olimme siellä viime vuonna, tänä vuonna emme mene. Paliskuntainyhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollilan kirjoitus oli miellyttävää luettavaa, kun hän kirjoitti luonnon ja luonnontuotteiden arvonnoususta, jonka hän totesi kertovan ja ennakoivan laajempaa ihmisten arvoissa ja ajatustavoissa tapahtuvaa muutosta. Ihminen alkaa vähitellen oivaltaa, että meillä ei ole olemassa Planeetta Beetä. Jess!

Värriön tutkimusasema sijaitsee Sallan puolella,  mutta sinne kuljetaan Savukosken kautta. Asemaa hallinnoi Helsingin yliopiston ilmakehän tutkimuksen keskus. Siellä on tutkittu pitkillä havaintosarjoilla vuodesta 1967 asti ilmakehän tilaa esimerkiksi lumilinjoilla, joilta  kerätään tietoja.  Lisäksi havainnoidaan marjasatoja, puiden kasvua, käpysatoa jne.

SMEARin tutkimukset ovat osoittaneet, että täällä on niin puhdas ilma, että se lisää ihmisten elinikää merkittävästi verrattuna teollisuuspaikkakuntiin tai suurkaupunkeihin. Viikko Värriön puhdasta ilmaa lisää elinikää viikolla puhumattakaan muista luonnossa ja metsässä olemisen eduista. Huh huh!

Viikolla ilmestyi Atrain&Nord -kirjakustantamon eli entisen Nordbooksin syksyn 2019 listaus. Ja siellähän on minun Kolmas tanssini!

Olen koko viikon viettänyt tuntikausia täällä parvella ja kirjoittanut monta tuhatta sanaa Kolmanteen tanssiin. On se hidasta, mutta sivuja karttuu koko ajan lisää.


Kuukauden päästä matkustan sitten Kirkenesiin Pikene på Broenin residenssiin viikoksi. Matkalla tapaan Sevettijärvellä Kolttasäätiön edustajan ja Neidenissä Ä´vv -museon johtajan. Residenssiviikon jälkeen käyn Kemissä kustantajan luona ja varmistuu valmistumisajankohta. Kaipa sen silloin tietää, valmistuuko kirja loppukesäksi.

Huominen päivä vietetään sukulaisten kanssa ja sitten auton nokka etelää kohti. Siellä odottanevat puutarhatyöt!

Kemijärven kauneimpia maisemia. Nyt oli taivaalla joku lentäjä hurvitellut oikein kunnolla.

Pakkanen kutoo joelle peittoa

Kävin maanantaina elokuvissa, L-kinon viimeinen elokuva tältä syksyltä: Kosketuksissa. Käy lukemassa L-kino -sivulla miten sen koin.

”Luomisen tuska” on lähtenyt purkautumaan. Sain aikaiseksi muutaman sivun tekstiä. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta on vielä niiiin paljon tehtävää!

Torstaina ajaessani Turku – Helsinki moottoritiellä radiosta tuli Näistä levyistä en luovu -ohjelma. Haastateltavana oli nuori säveltäjä Outi Tarkiainen. Satuin kuulemaan juuri sen mielenkiintoisimman vaiheen: miten hänestä tuli säveltäjä:
– oli jo nelivuotiaana tehnyt omia musiikkikappaleita ja halusi, että kotiin hankitaan piano
– miten tie sitten aukeni
– musiikkiopiston vuosia kestävät perusopinnot – hurraa 1980-luvulla luotu musiikin perusopetusverkosto
– jazzia ensin alkuun, sitten Briteissä nähdyn Lulu -musiikkiteoksen kautta klassiseen musiikkiin ja siellä se oma ilmaisumuoto.

Tarkiainen kertoi myös luomisprosessistaan, mistä löysin paljon yhtäläisyyksiä omaan jaakobinpainiini. Kun Tarkiaisella on sävellysperiodi, hänellä on tarkka päivittäisrutiini. Aamupäivällä aamutoimen ja sitten työt eli säveltäminen. Kesto riippuu työn vaiheesta. Ensin alussa, kun kaikki on yhtä möykkyä, työskentelyperiodi on lyhyt. Voimat hupenevat aika nopeasti, ihan  parissa tunnissa. Haastattelija kysyi mistä sen sitten huomaa, että on parasta lopettaa. No kun ei enää synny, väsyy, uupuu. Silloin on parasta lopettaa siltä päivältä.

Kun työ etenee ja jäsentyy, työskentelyä voi olla tuntikausia, normaalin työpäivän kahdeksan tuntia ja joskus jopa kellon ympäri.

Lopussa selvisi, että Tarkiainen on kotoisin Rovaniemeltä. Hänen mielenmaisemansa on arktinen tundra: ei puita, avaruutta, tunturit pilkottavat maisemaa kehystäen. No ilmankos tuntuu niin tutulta Tarkiaisen maailma!

Kolmas tanssi – kirjoitinkin jo alkuun, että on alkanut jotain syntyä. Löysin vanhoista treenikirjoituksista aivan kelvollisia tekstejä. En tiedä vielä miten niitä käytän, mutta ne tekstit virittivät kirjan rakennepohdiskelun. Rakenne alkoi hahmottua.

Juri, Sammu, Elle, Pieti, Merit merentytär, lohikuningas on vielä vailla nimeä samoin poro… Elle muuttui vanhaksi naiseksi.

Kohtaukset vierivät mielessäni. Alitajunta on hauska juttu. Siellä  muhii, kypsyy, valmistunee. Pulpahtaa.

Sattumalta kuullut muutamat virkkeet saavat merkityksensä tässä ajatusten keitoksessa: pohjoisessa ympäristössä kiehtovat nimenomaan arktisuus, saamelaiset myytit ja niiden yhteydet suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten sukulaiskansojemme myytteihin. Miksei sitten kulttuurien yhteydet maailmanlaajuisesti. Kalliopiirrokset ovat samanlaisia ympäri maailmaa, Afrikassa ja Pohjois-Kalotilla. Ihmisyys siellä on se ydin.

Lähden kohta teatteriin. Loimaan Jaakola -seura ry järjestää matkan Tampereen teatteriin katsomaan Anna Kareninaa. Ensin syömme hyvin ja sitten katsomaan näytelmää. Olen nähnyt Anna Kareninan monta kertaa, teatterissa ja filmiversioina. Kirjankin olen lukenut. Ensin ajattelin, että miksi tämä tuttu juttu. Mutta teatteri on aina erilainen. Ohjaajan ja dramaturgin näkemys, näyttelijöiden panos. Palaan asiaan huomenna eli mitä tänään  illalla koin.

Sininen hetki keskellä päivää

 

 

Nyt olen nähnyt Tampereen teatterin Anna Kareninan. Oli se erilainen kuin aikaisemmin näkemäni. Viimeksi olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa vuonna 2010 unkarilaisohjaaja Andriy Zholdakin version. Se oli todella raju, ja niin hyvä, että kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Pääossassa oli Krista Kosonen. Ehkä parasta teatteria, jota olen nähnyt.

Kun kyseessä oli klassikko, jonka tarina on tuttua tutumpi, korostuivat dramatisoijan ja ohjaajan näkemykset ja toteutus.

Tampereen version dramatisoinnin oli tehnyt Helen Edmundson ja ohjaajana Marika Vapaavuori. Naisnäkökulma oli selvästi näkyvissä. Tarinasta oli otettu esille Annan lisäksi kahden  muun naisen  kohtalot. Miten yleispätevää vielä tänäkin päivänä!

Taikka sitten ei. Onneksi  maailma on mennyt suvaitsevaisempaan suuntaan. Moraaliasiat ovat lieventyneet eikä Annan  kohtalon sinetöinyt lapsen menettäminen isälle ja ympäröivän yhteiskunnan halveksunta enää ajaisi  turvautumaan niin epätoivoisiin ratkaisuihin joihin Anna meni. Tai – onhan näitäkin ikäviä tarinoita vieläkin.

Dramaturgiassa oli hienoja toteutuksia. Lavastus oli hyvin yksinkertainen. Muutamalla esineellä toteutettiin koko tarina. Kohtausten vaihtuminen saatettiin ilmoittaa yhdellä sanalla. Mielenkiintoinen oli loppupuolella kahden pariskunnan yhtaikainen kahden kohtauksen läpivienti, vuorotellen.

Puvut olivat alkuperäisen aikakauden mukaisia. Esitys alkoi hienolla ihmisjoukon liikkumisella musiikin mukaan. Tanssiesityksiä oli aika ajoin. Koko esityksenkin olisi voinut esittää näillä hienoilla tanssikohtauksilla. Koreografina on ollut Miika Riekkinen. Hieno toteutus!

Anna Kareninaa esitti Pia Pilz. Ulkonaisesti Krista Kososen näköinen ja aivan yhtä hyvä näyttelijä. En muista häntä ennen nähneeni, mutta tämän roolin perustella häntä nähdään varmaan enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti mennä. Esityksen jälkeen jonossa kommentti: Oli se ihan  hyvä. Kyllä kansa tietää.

Muuten, kun lähdimme takaisin Loimaalle, maa oli saanut valkoisen peitteen. Ja 95-bensa maksoi Tampereella vain 144,9 e.

Anna Karenina alkaa kohta

Monipuolinen puolitoistaviikkoinen takana

No hei rakas lukijani.
Torstaina piti tehdä tänne tekstiä, mutta en ehtinyt. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet aika hektiset. Joka päivä jotain ohjelmaa, Raisio – Turku – Paimio -akselillakin käyntejä viitenä päivänä.

Mutta nyt tulee kuulumisia.

Ensinnäkin olin elokuvissa. L-kinossa oli vuorossa ranskalainen elokuva Talo meren rannalla. Linkin kautta pääset lukemaan mitä elokuvasta mietin.

Kesän lopulla oli Turun sanomissa lukuvinkki. Siinä oli kaksi Sapon vanhaa dekkaria. Menin kirjahyllylle ja siellähän ylhäältä löytyivät mustien vanhojen Sapojen joukosta kummatkin. Ensiksi luin Margery Allinghamin dekkarin Kuolema kulkee sumussa. Toinen vinkattu oli Josephine Teyn Ajan tytär. Menepä Luettua -sivulle.

Torstaina kävin taas rakastamassani Turun taidemuseossa. Kävin viereistä Pylliä eli Puolalan yhteislyseota ja olen nähnyt kaikki taidemuseon vuosien 1961-69 näyttelyt, joita kävimme kuvistunneilla katsomassa. Kuviksen opettajamme Laila Säilä-Henriksson tiesi kertoa kaikista näyttelyistä ja meitä oli muutama, jotka halusimme kuulla joka sanan.

Alakerrassa oli nyt kolmen Turussa 1900 -luvun alussa vaikuttaneen taiteilijan yhteisnäyttely: Axel Haartman, Ali Munsterhjelm ja Santeri Salokivi.

Myös he rakastivat Turkua. Heidän tauluissaan näkyy tuttuja turkulaismaisemia, jotka ovat yllättävän samanlaisessa tilassa kuin sata vuotta sitten.

Esite sanoo, että ”Haartman, Munsterhjelm ja Salokivi olivat paitsi taiteilijatovereita myös impressionismiin ja jälki-impressionismiin perustuneen leveän värimaalauksen pääedustajat 1900 -luvun alun Turussa. Pariisissa oppimaansa nojautuen taiteilijat taltioivat ympäröivää todellisuutta sosiaalisia näkökohtia unohtamatta.”

Pidin todella näistä tauluista. Tällä tavalla olisin itse halunnut maalata, jos taidot olisivat riittäneet.

Munsterhjelmin taulu Puolalanmäeltä on sadan vuoden takaa – ja samat puut ovat edelleen olemassa vanhojen rakennusten lisäksi
Salokiven varmaankin kuuluisin teos – rohkea aihe sata vuotta sitten

Haartmain teoksista ei tullut otettua kuvaa. Hänen teoksiinsa voi tutustua Naantalissa Casa Haartmanissa, joka on hänen ja vaimonsa alkuperäiskunnossa säilynyt ateljeekoti.

Taidemuseon yläkerta oli remontissa, mutta hissillä pääsi toiseen kerrokseen katsomaan videoteoksia. Olivatpa hyviä!

Jaakko Niemelän Nostalgia kertoo suurten rakennusten murtumisesta ja hajoamisesta, luopumisesta, kaipauksesta, tuhoutumisesta ja loppumisesta. Ihmetyttää, miten video oikein oli kuvattu. Yllättäen video löytyi Youtubesta.

Toinen videoteos oli Mikhail Karikis’n Ain’t got no Fear, jossa oli kuvattu 11-13 -vuotiaiden poikien  kasvamista Kaakkois-Englannin teollistuneilla suomailla Isle of Grainissa.
Murroiän alkuvaihe on hyvin mielenkiintoinen aihe, jota on kuvattukin  monissa filmeissä. Pojat ottivat ympäristön haltuunsa ikäänsä sopivilla keinoilla. Tämäkin löytyi netistä: Ain’t got no fear

Viikko huipentui eilen. Loimaan Kertunmäen kesäteatteri on toiminut 1980 -luvun alusta asti. Pienestä aloitettiin. Vähitellen saatiin pysyvät penkit ja äänentoisto. Lavasteita ja muuta rekvisiittaa kertyi vuosi vuodelta yhä enemmän.
Nyt uusitaan katsomo, saadaan selkänojalliset tuolit ja katos katsomon päälle. Näyttelijät eivät nyt niin katosta tarvitsekaan. Mutta ensin pitää vanha katsomo purkaa ja siihen tarvitaan myös talkootyövoimaa. Rahoitusta saadaan Leader+ -projektista.
Viikonloppuna katsomon penkit siirrettiin jätelavalle.

Arkipäivänä talkoisiin ehtivät vapaaherrattaret ja yksi -herrakin. Jätelava täyttyi tiukkaan pakattulla puurojulla.

Nyt meitä oli mummoja ja yksi pappakin keräämässä rojua, oksia ja  kaikenlaista tarpeetonta jätelavan täyteen.

Mitä maailma olisi ilman mummoja tai pappoja! Entäs Pirkkoja, heitä mahtuu useampi joka sakkiin, yksi jo ehti lähteä. Koska maailma alkaa tarvita uusia Pirkkoja?

Uuden katsomon tieltä kaadettujen puiden oksat tuikkasimme tuleen ja tuijottelimme tulta esi-isiemme malliin.

Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi

Keräilin kaadetuista puista  pudonneita suuria jäkälätuppaita ja asettelin niitä säilyneiden puiden rungoille. Yksi jäkälä kun voi olla kymmeniä vuosia vanha…

Olen vanha. Paljon nähnyt ja kuunnellut, teatteria kesäisin, koko Kertunmäen historian. Naurut, hyytävät hiljaisuudet, surutkin, erän heinäpellossa kieriskelyn. Nyt sumuisena syyspäivänä ympärillä mummoenergiaa, talkoota, uutta teatteriin.

Baila Afrika

Olen matkalla Turussa Eri- tanssiteatteriin katsomaan Baila Afrika- esitystä. Olen löytänyt Eri- teatterin vasta viime vuosina. Harmi sinänsä että vasta  nyt, koska olen pitänyt esityksistä valtavasti.

Aurinko on laskemassa. Pimeys lähestyy jo nyt, ennen iltaseitsemää. Minne sorsat menevät nukkumaan?

Aurajoki Tuomiokirkkosillalta yläjuoksulle päin

Käännyn Yliopistokadulla hämärään porttikongiin.

Yliopistokatu 7 porttikongi

Ehdin juuri ja juuri.

Esitys alkaa. Hoikka mies yläruumis paljaana käyttää omaa vartaloaan rummutuksessa. Huimaa!

Sitten seuraa esityksiä, joiden välissä Tiina Lindfors puhuu.  Kertoo esiintyjistä, Beninistä. Alan pettyä. Puhe katkaisee aina sen tunnetilan, jonka tanssi- tai musiikkiesitys on saanut aikaan. Ei muodostu sitä kohoavaa euforista mielentilaa, jota olen tullut kokemaan ja joka on mielestäni hyvän esityksen merkki.

Väliaika alkaa. Tarjolla on yleisölle beniniläistä kana/ kasvismaapähkinäpataa ja viiniä/ vettä. Yleisö pääsee  myös lavalle kokeilemaan muusikoiden kanssa rumpuja ja muita soittimia.

Pata on hyvää, ei mitään erikoista,  mutta tosi  kiva ele yleisölle. Mutta sitten. Kävin ensin syömässä enkä päässytkään soittimia kokeilemaan. Seisoimme 20 minuuttia ahtaassa aulassa, ovi katsomoon oli kiinni. Tunnelma alkoi laskea entisestään. Pitkän päivän päätteeksi seisoskelu tuntui tuskaiselta.

Väliajan jälkeen esitys jatkui Vivi-Ann Sjögrenin monologilla hänen kokemuksistaan Beninissä. Ihan mielenkiintoista,  mutta aivan liian pitkä. Tuskastuminen kasvoi entisestään.

Ajattelin, että jospa välirepliikit olisi jätetty toisesta osasta pois, mutta ei, ne jatkuivat edelleen. Tanssit ja musiikki olivat hyviä, ammattitaitoista porukkaa.  Mieleen ei jäänyt oikein mitään.

Mutta esitys loppui siihen, että yleisö pyydettiin lavalle tanssimaan yhdessä tanssijoiden kanssa. Menin mukaan enkä sitten olekaan aikaisemmin tanssinut näyttämöllä. Noin kolmasosa yleisöstä jäi penkkeihin istumaan ja meitä tanssijoita töllistelemään.

Tunnelma kohosi mielessäni. Hiki puski pintaan. Mieliala kohosi.

Pois kävellessäni totesin, että ennakko-odotukseni pilasivat oikeastaan koko illan. Taidan olla huono ottamaan vastaan uudenlaisia kokemuksia. Kaiken pitäisi mennä aikaisemmin muodostuneiden käsikirjoitusten mukaan. Mikä minä olen sanomaan, että jokin esitys on huono, jos olen vaan odottanut erilaista.

En sittenkään hylkää Eri- tanssiteatteria ja taidan  mennä katsomaan loka-marraskuussa esitettävää Maria Callas- esitystä. Jospa osaisin olla välittämättä Maria Callasta  kohtaan tuntemastani ennakkoasenteesta, jonka sain maanantaina elokuvateatterissa.

Tuomiokirkkoaukio on aina tunnelmallinen

Baila Afrika