Aihearkisto: Teatteri

TODENSANOJA – Ääniteos Alpo Jaakolan Patsaspuistossa

Ihmeellisiä ovat joskus taiteen tiet. Kiemuraisia, pysähtyneitä, leveitä  ja välillä kiidetään valtatiellä.

Alpo Jaakolan Patsaspuistossa on kuultavissa 15.8.-30.8.2020 sekä Jaakola-päivien yhteydessä 5.9.2020 ääniteos, jonka on ohjannut Laura Kilpiö. Tuottajina ovat Loimaan Jaakola-seura ry ja Loimaan kaupungin Kulttuuripalvelut.

”Eiks siel Loimaall ole ollu joku Alpo Jaakola?” näin kysyi kymmenisen vuotta sitten mieheni siskon mies, muusikko Esa Honkanen. Hän oli löytänyt syksyllä 2001 kirpputorilta Turvalasta, joka on omakotialue Kotkan ja Karhulan välissä, Alpon puhetta sisältäviä isoja Ylen kantanauhoja. Alun perin hän oli ollut ostamassa Juha Vainion äänitteitä ja videoita, mutta kauppias oli sanonut ”olis tollasii jonku Jaakolan nauhojakii, kiinnostaako?” Kulttuurimiehenä Honkanen oli ostanut myös nämä 7 nauhaa.

Kerroin Pirkko Jaakolalle nauhoista ja kului monta vuotta. Vähitellen selvisi, että nauhat olivat Mikael Siversin äänittämiä. Sivers oli tehnyt mm. nauhojen materiaalista Radioteatterille 2,5 tunnin ohjelman Alpo Jaakola – maalatessasi äänellä käytä ääntä, joka on henkilö- ja taiteilijakuva Alposta.

Alpo oli nauhoittanut vuosien varrella C-kaseteille ajatuksiaan ja tunnelmiaan ja antanut kasetit Siversille, joka oli siirtänyt puheen näille isoille Ylen kantanauhoille. Kun Jaakola-seura ilmaisi kiinnostuksensa nauhoista, digitointia yritettiin jo Kotkassa, mutta yksi nauha pääsi purkautumaan lattialle isoksi möykyksi ja digitoijakin sairastui vakavasti ja digitointi loppui alkuunsa.

Kesällä 2018 Loimaan Jaakola-seura päätti ostaa Honkaselta nauhat. Reni Vihava digitoi ne. Ongelmia oli, nauhat olivat tosi vanhaa magneettinauhaa eli entisajan vhs-nauhan tapaista. Piti hankki oikeanlainen laite ja tukea kelat, nauhat olivat nimittäin hyvin kapeita ja kela puoli metriä halkaisijaltaan. Mutta Reni onnistui,  kuinkas muuten.

Syksyllä 2018 Loimaan kaupunki tuki digitointihanketta kohdeavustuksella (350 e). Nauhojen työstöä suunniteltiin sitten seuraava talvi. Nauhojen käyttöoikeuksia mietittiin.  Siversin perikunta oli myynyt ne kirpputorille ja pyydettiin heiltä lupa nauhojen käyttöön ja lupa saatiin. Ylellä ei ollut nauhojen kanssa tekemistä, nauhat kun olivat raakamateriaalia.

Kesällä 2019 Jaakola-seura päätti, että nauhoista pyritään valmistamaan poikkitaiteellinen esitys. Laura Kilpiöltä kysyttiin kiinnostusta ja hän niinpä sovittiin, että hän alkaa valmistaa esitystä vuoden 2020 puolella. Loimaan kaupunki tuki esityksen valmistusta edelleen kohdeavustuksella (700 e).

Melkein 20 vuotta on kulunut nauhojen ostosta kirpputorilta. Monen mutkan kautta on kuljettu tähän pisteeseen. Nauhat on analysoitu ja Laura valmistanut ääniteoksen. Nauhoilla oleva Alpo Jaakolan puhe on siirtynyt kuunneltavaksemme.

TODENSANOJA – Alpo Jaakolan ajatuksia kaikuu hänen rakkaassa Patsaspuistossaan hänen teostensa äärellä sekä sisällä että ulkona. Käykää kuuntelemassa Alpoa vuosikymmenien takaa. Kulkekaa hiljaisuudessa koko kierros, pitäkää turvavälit, antakaa TODENSANOJEN vaikuttaa. Osa teksteistä on kirjoitettu näkyviin. Kierroksen jälkeen vaihtakaa kommentteja. Vaikuttukaa.

Mitähän Alpo sanoisi tähän!

Avajaisissa Laura Kilpiö ja kulttuurisihteeri Monika Antikainen
Savusaunan hämärässä Alpo kuiskaaTodensanoja
Jyrähdys: Hiljaa tarkastajat! Puhdistautuminen alkaa! Älä välitä sisko. En ole yksin enkä yksinäinen. Näettekö? Yritättekö nähdä? Välitättekö mistään? Kuka täällä huutaa? Olen epäonnistunut yhdessä mikä oli ehkä tärkein. Rakastaa lähimäistään kuten en rakasta itseänikään. Rakkaus itseensä olisi kaiken avain. Täytyy hyväksyä itsensä sellaisena kuin on niin pienenä tai suurena
Ison tumman naisenpuun alla lepää runoilija kuullen veden lavertavaa tuulta. Vastarannan kiiski on hiljaa. Aaltojen tuhat silmää katsovat raukeina. Kuinka kylmä on varjon kivi? Kaukaa kuollut pilkkionkija tuijottaa avannostaan ikävissään. Puhelinn ei soinut sinä päivänä kun postimestarin vaunut vierivät rotkoon. LIntu tekee pesäänsä aamupäivänn puutarhaan huhtikuuta ennen vuotta mitä vaan.
Kuivurissa minikuunnelma TODANSANOJA
Alpon puheet kaikuvat kauniissa Patsaspuistossa

Koronakesän kulttuuria

Näihin heinäkuun alkupuolen viikkoihin liittyi myös kulttuuri, Jaakola-seuran kokous ja Kertunmäen kesäteatteri. Ne ovat myös esillä kesän edetessä.

Loimaan Jaakola-seuran hallitus kokoontui Alpo Jaakolan Patsaspuistossa. Koronatauon jälkeen aloitellaan toimintaa vallitsevien rajoitteiden  mukaan. Elokuun kaksi viimeistä viikkoa esitetään patsaspuistossa Toden sanoja -äänitaideteos, jonka on koostanut Alpo Jaakolan puheista Laura Kilpiö. Yleisö voi kierrellä puistossa ja kuunnella Alpon puhetta veistosten luona. Kerron tästä myöhemmin enemmän, mutta laita kalenteriisi 15.-31.8.2020. Avajaistapahtuma on lauantaina 15. päivä. Seuraa ilmoittelua.

Jaakola-päivät pidetään 5.9.2020 kello 14 alkaen. Kirjailija Pirkko Jaakola täyttää 80 vuotta, ja syntymäpäivät pidetään silloin. Samalla voi kuunnella Toden sanoja -teoksen esittelyn, jonka pitää Laura Kilpiö kierrellen puistossa. Tästäkin kerron myöhemmin enemmän, ja seuraa tästäkin ilmoittelua.

Teatteria on tänä vuonna ollut todella vähän, mutta Kertunmäen kesäteatteri täyttää 40 vuotta ja juhlaesityksenä on  näytelty Metsolat-näytelmää täysille saleille. Koronarajoituksia on noudatettu tietenkin.

Olen ollut talkooporukassa mukana makkaroita paistamassa ja myymässä. Kylmät ja sateiset ilmat ovat suosineet makkaramenekkiä ja hyviä ovat olleet. Olen tutustunut hengityssuojaimen – onpa  hankala, kun rillit huurtuvat – ja suojakäsineiden – kädet valuvat vettä – käyttöön.

Makkarat valmiina odottamaan väliaikaa ja nälkäisiä asiakkaita. On muuten Wilhelm hyvä grillimakkara!

Koronarajoitusten vuoksi väliaikatarjoilut tapahtuivat pihalla monessa eri pisteessä. Kaikki sujui nopeasti hyvän talkooporukan ammattitaidolla.

Kenttä tyhjeni, kun tauko loppui
Kertunmäen kesäteatteri on harrastajateatteri. Tällöin kaikki tehdään talkoovoimin, paitsi ohjaajana on Sari Äikää-Torkkeli. Mutta kaikki muu, näyttelijöistä ja parkkialueen hoitajista lipunmyyjiin ja tarjoilujen järjestelyihin tehdään talkootyönä. Tarja Arjanka vastasi hankinnoista, oli mukana joka näytöksessä ja neuvoi minua makkaranpaistossa. Meillä oli hyvä tiimi! Hyvässä harrastuksessa saa olla tekemisissä ihmisten kanssa ja jollain lailla toteuttaa itseään. Hyvä mieli leijailee.

Kertunmäellä oli helppo noudattaa koronarajoituksia. Uusi viime kesänä valmistunut katos ja hyvät selkänojalliset penkit tekevät katsomisesta helpompaa kuin entisillä puupenkeillä. Koronavälejä oli helppo noudattaa. Katsomoon mahtuu yli 300 katsojaa, nyt paikalla oli 120-200 henkeä. Saman seurueen katsojat saivat istua vierekkäin.

Metsolat -näytelmässä käytiin kahdessa tunnissa läpi monen tunnin tv-sarjan tapahtumat. Tällöin kohtauksia oli paljon. Ne toteutettiin jännästi eri puolilla näyttämöä olevissa lavasteissa. Näyttelijät ohittivat makkaranpaistopisteemme monta kertaa siirtyessään kohtauksesta toiseen. Kuvassa iloinen näyttelijä, Leena Mahlamäki Jaana Järvenheimona ja Jaanan Hovin tulevana omistajana. Edelleen minua ihastuttaa harrastajanäyttelijöiden luonteva esiintyminen ja erinomainen äänenkäyttö. Kuiskaajaa ei ollut eikä vuorosanojen unohduksia tapahtunut!

Kertunmäen teatteria voi käyttää muuhunkin kuin kesäteatteriin.

Perjantaina 31. heinäkuuta kello 18-20 Kertunmäellä on tarjolla Yhden illan juttu – imorovisoitua kesäteatteria. Tässä esityksessä katsojat päättävät,  mitä tapahtuu. Kyseessä on siis täysin ainutlaatuinen show. Järjestäjänä on Tampereen improvisaatioteatteri Snorkkeli ja Kertunmäen kesäteatteri.

Elokuun neljäntenä päivänä kello 18 kuunnellaan musiikkia, loimaalaisin voimin. Mekku Mutala ja The Love Boat esittävät Suvivalo -musiikkia, rakkaudesta varmaankin. Kaikki mukaan!

Runo- ja lauluryhmä Allit käyvät esiintymässä Dikselin Näyttämöllä Rymättylässä lauantaina 22.8.2020 kello 16. Navigare necesse est – meressä, mereltä, merelle, myös lauletaan merellisiä viisuja.  Turvavälit huomioiden mukaan mahtuu 50 henkeä, lipun voi saada: maarit.juvonen@saunalahti.fi

Syyskuun loppupuolella esitetään Loimaan teatterissa Vaietut muistot -musikaalia, joka siirtyi sinne keväältä. Käsikirjoitus on Lea Karoluksen  ja ohjaus Merikerttu Mutalan – loimaalaista osaamista. Mieleeni tulee Toinen -näytelmä, jossa musiikkia soitti Lost Memories -bändi. Liput kannattaa ostaa etukäteen nettilippu.fi:stä. Teatterin  näytelmät ovat yleensä loppuunmyytyjä.

Loimaalainen vahva esityskulttuuri ei uponnut koronan takia, vaan nousee jälleen ilahduttamaan ja tarjoamaan elämyksiä katsojille. Jollakin tavalla nyt osaa arvostaa esityksiä vieläkin enemmän kuin ennen.

Mielen pohjalla välkkyy tulevaisuus, jossa emme mene lähelle toisiamme, emme halaa – vastahan opimme halaamisen – puhumattakaan poskisuudelmista, koskettelemme toistemme kyynärpäitä tai pysymme kahden metrin etäisyydellä toisistamme. Onko paluuta entiseen?

 

Ei mitään uutta – tai ehkä sittenkin

Viime viikot olen puurtanut joka päivä monta tuntia Novellimankelin Kuoriutumisia -novellikokoelman taiton parissa. Onneksi ulkona on ollut viileää, tuulta ja välillä tullut sankasti rakeita tai räntää tai sitten silkkaa vettä. Juuri sopivaa säätä sisällä oleiluun hyvällä omallatunnolla. Vappukin meni siinä sivussa ja koronaeristyksessä.

Olen oppinut paljon Wordista ja kirjan laadinnasta.  Internet on korvaamaton. Sieltä löytyy vastaus melkein joka ongelmaan, jos sitten vaan ymmärtää lukemansa. Onneksi löytyy ihan suomenkielistä neuvoa, englanniksi tietokoneslangi on niin oma maailmansa. Oma maailmansa on myös kirjojen kustantaminen, markkinointi ja rahoitus. Pelkkä kirjoittamisen riemu ja nautinto ei riitä, vaan samanmoinen ponnistus tarvitaan siihen, että teksti välittyy lukijoille.

Kuoriutumisia -novellikokoelman julkistaminen on siis jo sovittu, lauantaina 10.10.2020 kello 13 Loimaan pääkirjastossa. Nyt näyttää hyvältä, että voimme tilaisuuden siellä pitää ihan yleisön kanssa. Tervetuloa jo nyt!

Kulttuuria oli tarjolla edellissunnuntaina. Veden varasta -lausunta-musiikkiesitys lähetettiin striimattuna Loimaan taidetalolta. Tämä oli minulle ensimmäinen tällainen kulttuurikokemus, jonka tarjoilivat Iina Wahlström, Laura Kilpiö ja Pekka Suhonen.

Alkuun en meinannut löytää oikeaa esitystä, jolloin kulttuurisihteeri Moona Antikaisen esittely jäi vajaaksi. Mutta esitys sitten sujui teknisesti hyvin. Samalla näkyi, montako henkilöä parhaillaan katsoi esitystä ja pystyi kommentoimaan esitystä ja lukemaan muiden kommentteja. Se oli uutta ja kivaa, mutta täytyy tunnustaa, että keskittymien ei ollut yhtä intensiivinen kuin olisi ollut paikan päällä. Nyt huomio kiinnittyi näihin  muihin juttuihin ja ohitti sanat. Se oli harmillista. Esityksen voi myös katsoa uudelleen   ja sen tein paremmalla keskittymisellä. Kuulin myös Moonan hienon esittelyn.

Taidetalon salin seinällä oli sopivasti merta esittäviä tauluja. Yhden taulun oli maalannut Adolf Bock (1890-1968). Merenkulkuneuvos John Nurminen (1877-1951) ja Bock olivat ystäviä, ja Bock oli maalaustelineineen usein nähty vieras Nurmisten kesähuvilalla.
Nykyään John Nurmisen säätiö tekee arvokasta työtä Itämeren pelastamiseksi. Konsertin  katsojat voivatkin tukea meren suojelua. #meidänmeri

Kävin ennen vappua kierroksen Paimiossa ja Turussa. Osa tomaatintaimista sai uudet kodit ja uusi Gigi -pupu mattoja, joita pitkin se uskaltaa liikkua. Lattia kun muutoin luistaa sen tassujan alla ikävästi. Olimme melkein kolme tuntia ulkona, juuri sellaisessa säässä  kuin ylhäällä kuvasin. Kun aurinko paistoi, piti kuoria auki takkia, fleeseä ja kiepaista kaulaliina pois. Hetken aikaa oli muistutus lämmöstä, jota toivottavasi saamme seuraavien kuukausien aikana kokea. Sitten pimeni, iso pilvi auringon eteen ja heittämään rakeita ropisemaan katoksen kattoon. Vetoketjut äkkiä kiinni,  kaulaliina tiukkaan ja hanskat käteen.

Lapset opettelivat hyppäämään narua ja minäkin yritin, kunnes muistin, ettei näillä uusilla polvilla saa tehdä tömähtäviä liikkeitä, ei enää koskaan. Voi proteesi irrota, voi kauheaa. Monet hauskat hyppynaruleikit palautuivat mieleen. Siinä kymmenen vuoden kieppeillä kun hypättiin kaikki välitunnit ja iltapäivät narua ja osattiin jos monenmoista kuviota. Pihan hiekkaan tuli kuoppa siihen kohtaan, johon aina hypättiin tekemään kuvioita pitkässä jonossa vuorotellen.

Viikonloppuna lämpeni sen verran, että uskalsin viedä tomaatintaimet kasvihuoneeseen. Ne olivat verannan ikkunalla kasvaneet hyvin, mutta venahtaneet hyvin honteloiksi. Korkeutta oli suurimmilla puoli metriä. Nyt vaan toivomaan, ettei tule yöpakkasia. Kyllähän niitä tulee, täytyy sitten peitellä harsolla. Parhaiten ovat  kasvaneet häränsydäntomaatit, joissa on jo pieniä kukkanuppuja! Tulisipa lämmin kesäkuu, niin heinäkuussa saisi jo syötävää.

Verannalla saamme valoa paljon, mutta on kurkottauduttava ja niinpä venahdamme pituutta
Kasvusäkit antavat hyvät edellytykset kasvuun koko kesäksi. Sitten syksyllä mullan voi kipata kasvimaalle

Lämpöä on nyt jatkunut neljättä päivää. Tuomessa on kolmen sentin lehdet sojottamassa ja keskellä kukkatertun alut. Myös marjaomenapuussa on vihreää ja muissa puissa isoja paisuneita silmuja. On taas tulossa tämä aivan ihana aika, kun maisema vihertyy heleän vihreäksi.

Pitääkö koronasta jotain sanoa. Hallitus päätti rajoitusten osittaisesta poistamisesta. Pääsee kirjastoon lainauksia hakemaan, perusopetus jatkuu kaksi viikkoa 14.5.20 alkaen ja kesäkuun alusta saa kokoontua yli 10 henkilön joukolla turvallisuus huomioiden museoissa, teattereissa, ravintoloissa, kahviloissa, liikuntatapahtumissa jne. Onko kaikki sitten ohi, se jää  nähtäväksi. Toivottavasti emme sairastu.

Hiljainen musiikki hiipii torvesta, kuuntele henkeäsi pidättäen keijujen kevätkonserttia

Olen lukenut Lauri Akolan Johannes ja Leelo Tungalin Toveri lapsi.

Katso Luettua -sivu.

Saviaareista metsänpeittoon

Onpa ollut taas loimaalaista esitystaidetta tarjolla katsojille.

Haaran kyläteatteri on esittänyt Loimaan kaupungin 50 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi Loimaan saviaarit -näytelmää. Teksti on Pirkko Jaakolan käsialaa ja olipa pirkkomaista mustalla huumorilla ryyditettyä kohtausta toisensa jälkeen. Tosipohjaisia kaikki. Niin iloisesti esitettyinä, että jo sitä iloa oli nautinto katsoa ja kuunnella taitavaa laulantaa. Suuri joukko kaikenikäisiä näyttelijöitä kuljetti tarinaa kohtauksesta toiseen. Osa näyttelijöistä on ollut mukana alusta asti eikä voi kuin ihailla kyläläisten näytelmäinnostusta sekä ohjaaja Laura Kilpiön kekseliäisyyttä ja luomisvoimaa. Laura oli yhdessä Antti Jaakolan kanssa tehnyt loistavan musiikin.

Katsojat reunustavat kolmella puolella näyttelijöitä. Kyläläiset ovat muuten itse rakentaneet  koko komean kylätalon talkoilla.

Haaran kyläteatteri on esittänyt  näitä näytelmiä useita ja koskaan en ole joutunut pettymään. Mitä vielä onkaan tulossa.

Sunnuntaina kapusin jännittyneenä Loimaan teatterille, missä Laura oli ”harrastuksensa” parissa eli valmistanut Iina Wahlströmin ja Pekka Suhosen kanssa runo-lauluesityksen Metsänpeitto. Olin saanut tietää, että esityksessä on meidän Runotuulen mankeloimaa -runoantologiasta minunkin runoni.

Esiintyjät muuten antavat osan pääsylipputuloista Luonnonperintösäätiölle. Sinne voi tehdä lahjoituksen, jolloin esim. 50 eurolla saa suojeluun sata neliömetriä vanhaa metsää tai 500 neliömetriä luonnontilaista suota. Hieno homma! Lahjoituksen voi tehdä tilille IBAN FI 78 5494 0950 0224 93 tai ostaa tukituotteita verkkokaupassa www.luonnonperintosaatio.fi

Valkoiset tuolit – mustat tuolit – Helena Sinervo

Runoja oli paljon. Välillä lausuttiin, välillä laulettiin, vaihdettiin esiintyjää, välillä  musiikkia. Taitavaa esittämistä kaikilla tasoilla ja hyvin rytmitettynä.

Metsään mennään, polku tulee eteen, sitä pitkin, saniaiset kaartuvat, hyväilevät minua kun kuljen yhä syvemmälle, metsän suojaan, turvaan, puiden huminaan, lehvästön peittoon. Metsä sulkeutuu. Peittää. Katoan.

Minun runoistani oli valittu In memoriam. Se oli vähän yllätys, en ollut koko runoa edes muistanut. Kirjoitan sen tähän:

In memoriam
Keskustan suuret puut
Kalevankadun koivut
Seurakuntatalon puiden hämyisät varjot
Nordean edustan lehmukset
Ja Keskuspuisto mennyttä, puisto
mennyttä puiden havina
mennyttä lehvästöjen siimes, mennyttä
katseiden kohde kun kierrän toria

Mitä me teemme petankkialueella
Ranskassa sitä pelataan varjossa, puiden hämyssä
Aurinko saa leikkiä viherhiukkasten kanssa

Suuret puut upottavat juurensa suuriin sydämiin
sanatonta viestiä sivistyksestä
Pienet sydämet päräyttävät moottorisahan

Kun muutin Loimaalle 17 vuotta sitten, ihastuin keskustan suuriin puihin. Suuret puut ovat kaikkein rakkain kasviryhmäni. Ehkä tämä rakkaus johtuu lapsuuteni vuosista Linnankatu kolmessa Aurajoen rannalla pääkirjaston vieressä. Isojen lehmusten siimeksessä leikimme, juoksentelimme, hypimme, katsoimme Tuomiokirkon edustalla näyteltyä Jokamies -näytelmää.

Kirjaston ympäriltä aiottiin kaataa 70 puuta. Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoon ja koppeihin niin runsaasti mielipiteitään kaatosuunnitelmista, että kaupunki pyörsi päätöksensä. Niinpä tämä puu sai jatkaa elämäänsä ja ihastuttaa graafisilla muodoillaan meitä vieläkin.

Olen lukenut paljon kirjoja, Oksasta, Lundánia ja monta Verrosta, katso Luettua ja käynyt elokuvissa eli L-kinossa, katso Elokuvat.

Kirjoitin uusiksi yhden novellin, jota olemme Novellimankelilaisten kanssa ruotineet Onedrivessä. Perjantaina on kuukausitapaamisemme. Se tekee taas niin hyvää sielulle, etenkin näinä harmaina marraskuun päivinä. Kuten nuo teatteriesityksetkin. Vuoden päästä on julkkarit pidetty ja tarinamme lähtevät maailmalle.

Olen myös askarrellut. Tekee hyvää saada jotain konkreettista aikaan. Tai sitten ei. Vaan olla, katsoa rauhallisesti ympärilleen, istahtaa. Odottaa uutta päivää, sieltä se tulee, aina.

Kirja syntyy näinkin, tyhjiä sivuja käsin täytettäväksi.

 

 

 

 

Kauneutta kauneutta kauneutta

Onpas ollut hoppuista aikaa tämä loppusyksy. Tietokoneen ääreen en ole juuri ehtinyt, kun olen viilettänyt ympäri Etelä-Suomea. Mutta nyt kerron mitä olen kokenut.

Pyhäinpäivän viikonloppu alkoi suuren kauneuden merkeissä. Lauantaina vierailin ensi kerran Helsingin Oopperatalossa. Se on ollut olemassa jo vuodesta 1993, mutta jostain kummasta syystä en ole siellä käynyt, vaikka tänä aikana oopperoita ja baletteja olen nähnytkin muualla.

Mutta nyt oli hyvä syy. Tyttären tytär esiintyy Lumikuningatar -baletissa lumihiutaleena. Hän on balettiuransa alussa ja tämä oli ensimmäinen esiintyminen Kansallisbaletissa. Tulevaisuudessa tulen vierailemaan siellä monta kertaa, seuraavan kerran joulukuussa Pähkinänsärkijää katsomaan. Lukuningattaressa esiintyy myös kaukainen sukulainen eli balettitanssijoita on ollut useampia jo aikaisemminkin suvussa.

Kaunis oopperarakennus

Pimenevässä illassa lähestyimme valkoista isoa rakennusta.

Sali tuntui jotenkin intiimiltä. Katsojat olivat jotenkin lähellä toisiaan, kun permannon reunoja kiersi kolme parvekekerrosta. Meidän paikat olivat hyvät, aivan permannon etuosassa.

Lumikuningatar perustuu tanskalaisen satusetä Hans Christian Andersenin pitkään ja merkittävään satuun ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1844. Jääkylmän sydämen omaavan Lumikuningattaren esikuvana on arveltu olleen ruotsalainen oopperalaulaja Jenny Lind, johon Andersen oli ollut ihastunut saamatta vastakaikua. Näin ne kirjailijoiden elämänkokemukset siirtyvät ikuisiksi tarinoiksi.

Kansallisoopperan Lumikuningatar on suunnattu lapsille. Aikuistakin auttoi kertojan osuus, nimittäin juonta vietiin tanssien lomassa eteenpäin isoäidin kertojahahmon avulla. Tämä ratkaisu oli paljon helpompi kuin katon ylärajassa liukuvat tekstit, joita esimerkiksi oopperoissa joutuu tiiraamaan. Eikä tarvinnut aktiivisesti tulkita, mitä tansseilla haluttiin kuvata. Yleisössä olikin lapsia paljon. Se on ilahduttavaa, samoin kuin se, että kaikki 11 esitystä ovat loppuunmyytyjä.

Lumikuningatar liukui hoviväkensä kanssa väliajalla lämpiön läpi. Siellä hän on, rakas lapsenlapseni.

Väliajan alussa lumikuningatar kulki lumihiutaleiden, maahisten ja jääkarhun kanssa kulkueena lämpiön läpi. Lapset saattoivat nähdä hahmot läheltä ja huomata, ettei niissä ollut mitään pelättävää. Ensimmäisessä  näytöksessä nimittäin seurueemme pienin, kuusivuotias, turvautui äidin syliin ja peitti silmänsä aika ajoin. Väliajan jälkeen hän istui omalla penkillään. Jännittävintä oli kahdeksanvuotiaan mielestä peilin särkyminen. Se olikin aikamoinen rysäys. Hän seurasi hyvin tarkkaan näyttämön tapahtumia ja muistaa tämän esityksen varmasti koko ikänsä.

Lapset saivat myös osallistua esitykseen ja saivat taikasauvat kotiin vietäviksi. Hieno oivallus!

Hyvä taide on hyvää sekä lapsille että aikuisille. Kiinnitetään huomiota eri asioihin, mutta nautitaan. Hienoimmat tanssit olivat mielestäni ennen väliaikaa esitetty kohtaus, jossa oli paljon lumihiutaleita ja toisella jaksolla saunakohtaus, missä parikymmentä miestä tanssi voimakkaasti. On niin nautinnollista katsoa, kun iso joukko tanssii yhtä tahtia!

Esiintyjissä oli myös paljon lapsia, jotka harrastavat balettia. He näyttivät nauttivan esiiintymisestä ja olivat tosi ihania. Samoin Balettioppilaitoksen oppilaat esiintyvät eri kokoonpanoissa noin kolmessa näytöksessä, tytöt lumihiutaleina ja pojat maahisina. Hienoa, että he saavat kosketuksen Kansallisbalettiin jo ensimmäisenä opiskelusyksynä, jota on kulunut vasta kaksi kuukautta. Kun näiden lasten ja nuorten tukijoukot tulevat katsomaan esityksiä, baletin katsojajoukko laajenee.

Seuraava vierailu onkin sitten joulukuussa, kun Balettioppilaitos esittää Pähkinänsärkijän, kuten jo taisin mainitakin.

Seuraavana päivänä nautin Helsingin runsaasta kuvataidetarjonnasta, nimittäin vierailin HAMissa ja Ateneumissa.

HAM oli uusi kokemus, Tennispalatsissa. Menimme alunperin katsomaan Ellen Thesleffin Minä maalaan kuin jumala -näyttelyä, mutta kyllä mielenkiintoisempi oli Mieliala – Helsinki 1939-1945 -näyttely, joka tarjosi uutta. Olen Thesleffin maalauksia nähnyt aikaisemminkin Turun taidemuseossa useaan.

Ellen Thesleff: Huuto

Mutta ne sodan aikaiset mielialat! En ole esimerkiksi tiennyt, että ihmisten mielialoja vakoiltiin aivan tarkoituksellisesti, mm. kuuntelemalla, mitä raitsikoissa, toreilla ja kaupoissa puhuttiin. Siis Suomessa! Aikaisemmin olen yhdistänyt tällaisen toiminnan aivan muihin maihin. Näin yritettiin saada selville mielialat, jotka mm. kirjeiden välityksellä sitten kulkeutuivat rintamalle ja vaikuttivat taistelutahtoon ja -kuntoon.  Arkistot poltettiin 1944 Kalliossa ja osa haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastuneista arkistoista on nyt laadittu tämä näyttely, ideoijana Anna Kortelainen.

Valokuvaesityksiä oli monta eri aiheista. Niistä näkyi, että huolimatta sodasta istuttiin juhannuksena Esplanadilla Kappelissa juhlimassa. Juhlimiskuvia oli muitakin, ravintoloista ja tanssisaleista. Ei eletty täydessä synkkyydessä vaan nautittiin elämästä, joka saattoi katketa koska tahansa pommituksiin tai rintamalla. Lasten kuvat koskettivat erityisesti.

Projisoidut kuvat olivat suuria, monta vierekkäin imemässä katsojien katseet vanhempiemme ja isovanhempiemme kokemaan traagiseen aikaan. Kerta kaikkiaan hieno kokonaisuus.

HAMissa oli myös Tove Janssonin taideteoksia. Hänhän on oikeastaan ollut kuuluisampi taidemaalari aikoinaan kuin muumien luoja. Nähtävillä oli kaksi isoa freskoa. Valtavan hienoja. Lapsille oli oma nurkkaus, jossa muumihahmot juoksivat iloisina. Olen muuten nähnyt Kasnäsissä näyttelyn, jossa olivat alkuperäiset muumit piirrettynä Janssonien kesämökin vessan seinien pinkopahville. Pitäisi kaivaa ne kuvat jostain esille.
Ateneumiin menin katsomaan Olli Lyytikäisen näyttelyä. Lyytikäinen oli samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta kuoli vuonna 1987. Liian nuorena. Hänellä olisi ollut vielä paljon sanottavaa ja kuvattavaa.

Sitten näin taas kerran suomalaisuuden ikonit, kultakauden taideteokset, jotka varmaan jokainen suomalainen tuntee.  Teemana on Suomen taiteen tarina. Aina on mieltä hivelevää  nähdä nämä teokset.

Eero Järnefeltin Kaskenpolttajat vuodelta 1893 muistuttaa, miten kovan työn takana leipä on ennen ollut. Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot vuodelta 1886 on koristanut erilaisina jäljennöksinä monen suomalaisen kodin seiniä vuosikymmenien aikana.
Hugo Simberg; Haavoittunut enkeli, Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto v. 1879, aina yhtä pysäyttävä
Oikealla ylhäällä yksi mielitauluistani, Albert Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä, v. 1888
Eikä tämä tähän lopu. Kävin myös Salossa Veturitallissa, missä on aina mielenkiintoisia näyttelyjä. Nyt sain itse osallistua kahden eri teoksen tekoon. Tällaista lisää! Vähän aikaisemmin oli käynyt päiväkotiryhmä, jonka taiteen tekoa olisi ollut ilo katsella. Mutta oli ilo osallistua itsekin.

Alexander Reichstein  asuu Suomessa. Hän oli pyytänyt yleisöltä kirjoja ja laatinut niistä ison labyrintin. Kiertelin sitä yhä sisemmäs, lueskentelin kirjojen nimiä, bongailin tuttuja kirjoja. Kirjat muuten jaetaan yleisölle näyttelyn loputtua.

Kirjalabyrintti

Spectrumit ovat minullakin kirjahyllyssä. Tietosanakirjat ovat tällä hetkellä arvostukseltaan kuopassa, kun google kertoo kaiken. Mutta olen myös kuullut muunlaisia mielipiteitä, joiden mukaan niiden arvo tulee vielä nousemaan, kun google räjähtää tai sähkö loppuu tai tapahtuu jotain muuta. Sitäpaitsi googlen sisältämä tieto on pintatietoa. Tosin tietosanakirjoissa tieto voi vanhentua, mutta on siellä paljon ikuista asiaa.

Miten kauniita kirjat ovatkaan. Niiden sivut sisältävät kirjoittajan mielen tuottamat lauseet, virkkeet, ajatukset, satojen tuntien rankan aivotyön tulokset.

Tämän patsaan tein itse!

Viimeisessä huoneessa oli installaatio, johon näyttelyvieraat saivat tehdä oman syntymäkuukautensa kohdalle kuvan. Ihanaa!

Pyörivä kuukausi-installaatio

Reichstein on nimensä mukaisesti kiinnostunut kivistä. Hän oli makoillessaan meren rannalla saanut idean teoksiin, joissa rautalangasta väännetyt hahmot tekevät vaikka mitä.

Tässä mielitekemistäni
Tässäkö tulevaisuudenkuva

Nyt on mieli täynnä kauneutta. Ulkona luontokin veti päälleen valkoisen viitan ja toteuttaa kauneutta osaltaan. Talvi on tullut.

Tämä vaan innostuu: 60 auennutta kukkaa ja 28 nuppua

 

Luettua ja kirjoitettua harmaina päivinä

Lokakuun päivät on pinottu harmaina. Muutama enää jäljellä. Olen kirjoitellut novelleja, perjantaina kun oli Novellimankelin kuukausitapaaminen. Mutta vaikeaa on. Tästä harmaudesta on vaikea nostaa mitään.

Mutta onneksi pari meistä oli saanut aikaan aivan valmiilta tuntuvia uusia tekstejä. Aikovat vielä muokata, mutta hyvä teksti on pohjana. Itsellä näistä tämän viikon jutuista yksi neljästä on jotenkin kelvollinen. Muut kolme vaativat vielä paljon työtä. Sigh…

Novellimankelissa teimme aikataulutusta ja vuoden päästä aiomme julkaista. Kevät vielä aikaa kirjoittaa, sitten alkusyksyllä paino ym. juttuja ja marraskuussa julkkarit pääkirjastossa. Tervetuloo!

Nimeä mietimme, pituutta, novellien järjestystä, kansikuvaa… Novellimankelin  logo on jo tehty, kiitos Helinin Karin. Ja pitää tietty vielä kirjoittaa uusia ja hioa vanhoja. Meillä on ihana ryhmä! Siis Kari Helin, mä, Liisa Kastio, Virpi Pakkanen, Pirjo Salmela, Kerkko Vihava ja Maritta Västilä. Upea porukka!

Kulttuuria kylläkin olen nauttinut. Viikko sitten Metsämaan Kalliohovissa oli tupa täynnä, kun Heli Laaksonen kävi Aurinko -kierroksellaan kertomassa runoista. Aurinko. Porkkana. Vesi.

Laaksonen kertoili elämästään, runoista ja niiden taustoista ja tietenkin luki runoja. Moneen kertaan yleisö sai hörähtää nauruun. Laaksonen on taitava. Kannatti mennä. Ja oli ilo nähdä, että niin moni muukin oli tullut kuuntelemaan Laaksosen kotiseuturakasta ja myönteistä sanomaa.

Heli Laaksonen, iloinen nainen sai kirjoittaa omistuskirjoituksia pitkään

Loimaan teatterin tämän syksyn huipputapaus on Kopit -näytelmä, jonka Sari Äikää-Torkkeli on käsikirjoittanut Loimaan Lehden kopeista eli lukijoiden lähettämistä lyhyistä tekstiviesteistä.
Esitys oli aivan hulvaton! Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä. Kopit antavat kuvan loimaalaisesta sielunmaisemasta parilta viime vvuosikymmeneltä. Kerrassaan hieno kokonaisuus, jossa kaikki repliikit ovat aitoja koppeja. Osan muistin, osa oli aivan uusia minulle. Sari on tehnyt valtavan hienon työn kootessaan kopeista näin hyvän esityksen. Ammattilaisen työtä! Näyttelijätkin olivat hyviä ja mukana oli aivan uusia kasvoja entisten luottonäyttelijöiden lisäksi. Myös ikähaitari oli suuri, mikä on aina hieno asia.

Erityisen hieno oli Valituskuoro, joka on nähtävissä Youtubessa. Valmistaudu nauramaan!

Sunnuntaina oli teatterilla Johnny Cash -konsertti. Soittajina oli nuoria miehiä, jotka ovat Wilenin Hannelen siipien suojassa soitelleet monta vuotta ja nyt viimein soittivat meille muillekin Cashin kantria.

Kantria kantria!

Esityksiä oli kolme, olin viimeisessä. Yleisö poikkesi tavanomaisesta teatteriyleisöstä, koska suurin osa oli MIEHIÄ. Leveälieriset hatut päässä, palttoot niskassa, selät niin leveinä, ettei tällainen hento (?) naisihminen meinannut takaa nähdä mitään. (Lyhyt nyt ainakin.) Mutta musiikki kuului.

Nuoret miehet soittivat kantria Hannelen avustuksella

Oli niin mukava nähdä entisiä oppilaita. Muistan elävästi, kun ysiluokan joululoman jälkeen solisti Kauniston Janne tuli bilsan luokkaan pystypäin, pitkä palttoo helmat liehuen, buutsit kopisten ja rojahti kuninkaana takapenkkiin. Joululomalla oli tapahtunut muodonmuutos, ja kantrimusiikkiharrastuksesta kerrottiin paikallislehdessäkin. Kaksi muutakin solistia esiintyi ja heitä olisi kuunnellut enemmänkin.

Leffassa kävin katsomassa Kari Tapiosta kertovan Olen suomalainen -elokuvan. Siinä vilahti Jaakolan Anttikin antamassa potkut nuorelle Kari Jalkaselle, tämä kun oli pitänyt lauluhommien takia rokulipäivän. Anttia nyt olisi katsellut enemmänkin.

Elokuva kertoi Kari Tapion elämäntarinan. Kuulin tuttavani kommentin, joka ei tykännyt viinan juonnin kuvauksesta, kai Kari Tapiossa muitakin elementtejä oli, ne jäivät nyt sivuun. Mutta aika oli sellainen. Viinan kanssa läträttiin eri tavalla kuin nykyään. Juicesta kertova elokuva sai samantyyppistä kommentointia, kun keskittyi Juicen alkoholismin kuvaukseen.

No, ne ovat käsikirjoittajan valitsemia näkökulmia. Mitä siihen nyt voi sanoa. Kari Tapio kuitenkin nousi vaimon vahvan persoonan ja perheen avulla ja elämän loppupuoli oli tasapainoinen – tämän käsityksen elokuvasta sai.

Onneksi aika on muuttunut alkoholin käytön suhteen.

Olen lueskellut Tóibínia ja Verrosta, katso Luettua.

Verannan ikkunalla ihastelen kauniita kasvun ihmeitä näin ennen pimeyttä ja talvilepoa. Ystävältäni saatu kaktus kukkii niin runsaasti, että henki salpautuu. Sen kanssa punaisia kukkia työntää jo ties monettako vuotta pikkusyklaami.

Rookley-pelargonia vielä kukkii, samoin kuin taustallä näkyvä Ruissalon puutarhasta hankittu samettilehtinen kukka, nimi on häipynyt syvälle melen sopukoihin.
Tässä tämä ihana samettilehtinen kukka, miten se tähän aikaan jaksaa kukkia työntää… Kukka muistuttaa soilikkia, mutta lehdet ovat aivan erilaiset.

 

Kesästä syksyyn siirryttäessä

Syksy on tänä vuonna aikaisessa. Luntakin viskoi perjantaina kylmässä tuulessa. Aamulla oli maa ollut valkoinen. Kukat eivät enää kuki. Monena vuonna tähän aikaan olen kerännyt ison kimpun kukkia sisälle maljakkoon ja kasvihuoneesta kypsiä tomaatteja. Nyt kasvihuoneen versot ovat paleltuneet ja kärrätty kompostiin. Ruska on ollut komea ja yhtaikainen koko maassa, mikä on poikkeuksellista.

Pesuvesi välkehtii syksyn haaleassa valossa. Kasvihuoneen lattialla havaintoesitys sienien lahottajaominaisuuksista. Tämä oranssi yrittää saada ravintoa lattianraosta, mutta säälittä poistin sen ulos.

Pihalla on ollut kaikenlaista tekemistä. Metsästä kävimme poimimassa suppilovahveroita ja kanttarelleja, niitä näyttää tänä syksynä olevan suhtkoht runsaasti.

Pihaltakin löytyi kummallisia vihreitä möllyköitä, ja sieniähän ne olivat. Uusi tuttavuus.

Vihreä uusi tuttavuus kirsikkapuun alla sateen varjossa rengasta teemme kostein hatuin

Olen lukenut kirjoja: Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho, Katri Lipsonin Detroit, Elisabeth Strouthin Kaikki on mahdollista ja Pajtim Statovcin Tiranan sydän. Olli Jalosen Karatollaakin aloittelin, mutta jätin lukematta loppuun. Miksi, katsopa Luettua -sivu.

L-kinon  syksy alkoi. Ensimmäisenä elokuvana oli Manifesto. Olipa mukava nähdä, että katsojien määrä oli lisääntynyt kolmanneksella! Muut elokuvat tänä syksynä ovat Kolme naista, Minä kusama, Happy ending jaClaire Darlingin viimeiset hullutukset. Viisi elokuvaa 20/15 eurolla. Hyvillä penkeillä, pimeässä, isolla valkokankaalla, loistava ääni. Herkeämätön katselukokemus, mitä kotona telkkarin äärellä ei saavuta. Katso Elokuvat -sivu, millaisia elokuvat olivat mielestäni. Siellä on myös näkemykseni Downton Abbeyn kokopitkään elokuvaan.

Superhauska on Loimaan Teatterin Kopit, joka antaa Loimaan lehteen vuosien varrella lähetettyjen koppien muodossa hauskan tarinan loimaalaisuudesta. Esityksiä on vielä kaksi ylimääräistä, menkää  ihmeessä katsomaan! Käsikirjoituksen on tehnyt Sari Äikää-Torkkeli, joka myös ohjaa näytelmän. Koko työryhmä on ollut työstämässä käsikirjoitusta ja luvassa on hienoja ja naurattavia kohtauksia. Tämä pitää jokaisen loimaalaisen nähdä!

Syksyn kulttuuritarjonta näyttää mukavalta. Ei tarvitse lähteä Loimaalta, täällä tapahtuu. Sunnuntaina Kuunnelmapäivät, ensi viikolla Heli Laaksonen Metsämaalla, ensi kuussa Haaran Saviaarit ja mielikuvitusta kutkuttava Metsänpeitto. Tosin Turussa kiehtoisi Bach -konsertti ensi viikolla ja Turun ylioppilasteatterin Poltettu Oranssi.  Eeva-Liisa Manner kun on minuun eniten vaikuttanut runoilija… Saapi nähdä, jaksanko sinne asti. Jatkossa kuuluu lisää…

Tammikuussa Jaakola -seura järjestää teatterimatkan Don Juania katsomaan Turkuun ja huhtikuussa mennään katsomaan, miten Ruusuruoska taipuu Tampereen työväenteatterin kellariteatterissa.

Tämä pieni possu lähti ostamaan ruokaa… On elinvoimaisesta pahnueesta, tämän sisaruksen omistaja kummipoikani täytti juuri 40 vuotta ja vielä kummatkin röhkivät – ehkä kummipoikakin! 😉

Ruusuruoskaa Takomossa

Ruusu, oi puhdas ristiriita, riemu
Olla ei kenenkään uni alla niin monien
Luomien

Rilken sanoin Ruusuruoskaan.

Loimaan Jaakola-seura ry on viettänyt tätä vuotta Alpon 90- vuotisjuhlavuotena. Nyt kaikki huipentui loimaalaisten teatterimatkaan Helsinkiin katsomaan Takomo -teatterin esittämää Ruusuruoskaa. Näytelmä perustuu Alpon vuonna 1967 julkaisemaan sarjakuva-albumiin Ruusuruoska.

Takomo on viehättävä pieni teatteri Fredrikinkadulla. Talo oli paketissa, askeleemme tekivät sementtipölyyn jälkensä, kunnes löysimme kulman takaa sisäänkäynnin.  Pieni odotustila täyttyi loimaalaisesta äänimaisemasta. Kyllä joukkoon mahtui helsinkiläisiäkin. Oli alkamassa kolmas Ruusuruoska-esitys. Ensi-ilta oli viikko sitten perjantaina. Helsingin Sanomista olimme lukeneet arvioinnin, joka oli hyvin ylistävä ja antoi viisi tähteä, mitä en muista aikaisemmin nähneeni.  Arto Nybergin keskusteluohjelmassa ohjaaja Esa Kirkkopelto kertoi näytelmän teosta pari viikkoa sitten.

Ruusuruoska -teosta oli myös luettu ja tutkiskeltu etukäteen. Kirja on sellainen runsaudensarvi, että oli vaikeaa etukäteen ajatella, miten kuvat kääntyvät näyttömölle. Mielenkiintoista odotusta.

Odotus tiivistyy

Sali oli intiimin musta, penkit lavan kahdella puolella. Kynttilät paloivat, lattialla Alpon suurikokoinen kiemurayhteenveto. Seinustalla rekvisiittaa, peilejä, tikapuut, kasseja, nuottiteline. Olimme aivan fiiliksissä.

Antti, Pirkko ja yleisöä – käsin kosketeltava tunnelma täytti koko teatteritilan

Kynttilät tultiin sammuttamaan ja lavalle hiipivät valkoisissa asuissa näyttelijät Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Takomo-teatterista, Minna Hokkanen ja Auvo Vihro Tampereen työväenteatterista ja Sofia Smeds Nätystä.

Sanojen, liikkeiden ja ilmeiden ilotulitus saattoi alkaa. Vaatteita vaihdettiin useaan, samalla kun vaellettiin vuosisatojen läpi ihmiselon kummallisuuksien kautta. Puvustus oli hieno. Se oli runsas, värikäs ja mielikuvituksellinen tuoden osaltaan Alpon runsasta kuvitusta näyttämölle.

Taustalla soi Eero Palviaisen herkkä renessanssi-varhaisbarokki-luutumusiikki. Se ei vienyt tehoa sanoilta, niinkuin useasti käy, vaan kauniit soinnut täydensivät näyttämön tapahtumia ja tunnelmia.

Ruusuruoska -kirjan kuvat alkoivat pulpahdella mieleen kohtauksia katsellessa. Esityksen jälkeen selasimmekin kirjaa moneen otteeseen ja löysimme – ainakin omasta mielestämme – kuvia, jotka oli otettu esitykseen.

Niin ja ne sanat. Alpon kirjassa on tekstiä, mutta ei kaikissa kuvissa. Alpomaisesti kuvat ovat täynnä henkilöitä, eläimiä, kasveja ja absurdeja tapahtumia. (Mies meni pottupeltoon nukkumaan). Tekstit onkin tehty erikseen. Porilainen Mika Rättö on kirjoittanut kuvat sanoiksi. Eikä mitään perinteistä proosaa, vaan aivan alpomaista, uusia sanoja – mikä olikaan se rahayksikkö, sitä yritin mieleeni painaa vaan eipä vaan jäänyt – kruuu… jotain. Kun heti vyöryi näyttämöltä uutta kummasteltavaa. Ei siinä  jääty millään kohtausta analysoimaan.

Esitys oli myönteinen ja iloinen. Ei ahdistusta, väkivaltaa, no kyllä siellä taisteltiin ja kuolemakin saapui mustassa kaavussaan ja punanaamainen piru piiritti neitosta, mutta se ei ahdistanut ainakaan tätä katsojaa. Kyse on kait siitä tavasta, millä asiat esitetään. Väistämätöntä ei voi paeta, mutta ei sitä tarvitse pelätäkään. Muutaman kerran liikutuin, kaikista eniten, kun Auvo Vihro lauloi aikoinaan Tauno Palon tulkitseman Ruusu on punainen -laulun.

Esitys ei ole perinteistä teatteria eikä Alpon taidetta voikaan esittää totutuilla tavoilla. Jos pitää Alpon maalauksista ja veistoksista, pitää myös tästä esityksestä. Ja jos pitää yllätyksistä, koska mitään ei voinut ennalta aavistaa.

Esa Kirkkopelto on dramaturgisen neuvonantajan Pauliina Hulkon kanssa muovannut Alpon maailman ja Rätön tekstin teatterin kielelle. Koko työryhmä – ohjaaja, dramaturgi, näyttelijät, muusikko, lavastus, pukusuunnittelu, tarpeistonhoitajat, valo- ja äänisuunnittelijat – on muokannut esitystä. Näyttämöltä henki näyttelijöiden innostus, he ovatkin olleet muokkaamassa tekstiä tekijän luvalla. Tätä teosta on varmaan ollut hauska tehdä ja esittää.

Viimein kaikki sitten oli lopussa. Mielessäni vahvistui, että tämä on nähtävä uudelleen, toisella kerralla kohtauksista saisi enemmän irti ja kokonaisuus alkaisi hahmottua.

Olimme kunniavieraita. Meille tarjottiin kuohuvaa juomaa teatterin aulassa. Nostimme maljat Alpolle, hänen monipuoliselle taiteelleen, josta voi ammentaa monenlaista, kuten nyt 50 vuoden kuluttua ilmestymisestään Ruusuruoska -sarjakuva purskahti esiin näytelmänä. Hyvä taide on ajatonta.

Ohjaaja Esa Kirkkopelto ja tuottaja Sara Nyberg
Vasemmalla Alpon hyvä ystävä Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, oikealla Esa Kirkkopelto, joka oli ohjannut Alpon maailman näyttämölle
Pirkko Jaakola, Antti Jaakola ja Auvo Vihro, joka teki kaikkiaan hienon suorituksen, mm. hevosen elekieli oli tarkoin mietitty kavioiden kopsahtelua ja raajojen asentoja myöten
Vasemmalla Ilkka-Juhani Takalo-Eskola, näyttelijät Joonas Heikkinen ja Minna Hokkanen sekä ohjaaja Esa Kirkkopelto. Heikkinen piiritti punanaamaisena neitoa ja Hokkanen kuolemana korjasi satoa taistelukentällä
Raitapaidassa näyttelijä Sofia Smeds, jolla on aivan mahtava lauluääni. Hän  lauloi kaksi laulua, jotka olivat seuralaiseni mielestä sama laulu kahteen kertaan. En sitä huomannut, joten esitys on lähdettävä katsomaan uudelleen 😉
Alpon sisko kirjailija Pirkko Jaakola, hänen poikansa näyttelijä Antti Jaakola ja ohjaaja Esa Kirkkopelto
Tämä kohtaaminen olisi pitänyt videoida…

Viimein meidän oli lähdettävä eteenpäin. Osa matkalaisista meni bussilla ja suurin osa nautti aurinkoisesta lauantai-iltapäivästä kävellen Etelä-Esplanadille Kappeliin, jossa söimme juhlallisesti – vaan ei mitenkään jäykästi – erinomaisen aterian.

Kaikilta reissuilta on lähdettävä kotiin. Hämärtyvässä illassa meidät kuljetettiin hyvällä ja turvallisella kyydillä takaisin Saviseudulle, sinne mistä Ruusuruoskan maailman tarinat on ammennettu.

Koko illan ja osan yötäkin keskustelimme esityksestä. Vähitellen mieli nosti esiin kuvia, jotka löysimme kirjasta. Päätimme, että lähdemme katsomaan Tampereen työväen teatteriin helmikuussa näytelmää uudelleen, se kun on yhteistyö kahden teatterin välillä. Tampereella on isompi näyttämö ja esitys on varmaan osin erilainen. Mutta kyllä siinä samaakin on, ja löytyy.

Kiitos Alpo, Esa Kirkkopelto ja koko näyttelijäkaarti, tekstin laatija ja monipuolinen erinomainen muu henkilökunta. Onnistuitte! Matkaseuralle ja Jaakola -seuralle myös kiitokset tätä syyspäivästä!

Rose is a rose a rose is a rose.
Gertrud Stein

Maailman kaunein sairaala Ajan valossa

Elokuun viimeisellä viikolla järjestettiin Alvar Aalto -viikko 2019 Turussa ja Paimiossa. Kyllähän minä Alvar Aallon tiesin entuudestaan ja muutaman hänen suunnittelemansa rakennuksen Turussa, mutta Paimion parantolassa en ollut koskaan käynyt. Maine oli kiirinyt ja viimeaikaiset uutiset rakennusten myynnistä ja ympäröivien mäntyjen hakkuista olivat mielessäni.

Sairaala on ollut valmistuttuaan 1933 tuberkuloosiparantolana 1960 -luvulle saakka (jolloin uudet tehokkaat lääkkeet mahdollistivat sairaalajaksojen lyhenemisen), sitten  keuhkotautien hoitopaikka ja nykyään osassa rakennuksia toimii Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Kävin ensin Paimion kaupungintalon  näyttelyparvella järjestetyssä parantolan huonekalunäyttelyssä ja  Paimion sähkömuseossa, jossa oli myös parantola -teema eli tietenkin valaisimia.

Ällistely sammalikolla sen kun lisääntyi. Miten monipuolinen lahjakkuus Alvar Aalto onkaan ollut! Aloin miettiä, miten Aallon muotokieli oikein on kehittynyt. Pitää tutustua hänen historiaansa tarkemmin.

Rakennusten lisäksi hän suunnitteli kalusteita, valaisimia ja jopa lavuaareja. Mukana suunnittelussa oli hänen arkkitehtivaimonsa Aino Aalto eikä varmuudella voikaan sanoa kumman suunnittelemia eri kohteet ovat.

Kaupungintalon näyttelyssä oli mm. parantolaan eri tarkoituksiin suunniteltuja erimallisia tuoleja. Oikealla oleva rivituoli on yksi suositummista julkisten tilojen tuoleista ja on ollut tuotannossa vuodesta 1929 asti. Taivutettu koivuvaneri oli aivan uutta.

Kaikessa suunnittelussa on otettu huomioon tarkoituksenmukaisuus, käytettävyys, keveys ja klassinen muotokieli.

Puhdistus oli otettu huomioon suunnittelussa. Jotkut lamputkin olivat lasin sisässä helpottaen puhdistusta.
Potilashuoneen lavuaari on suunniteltu siten, että valuva vesi ei kohise, vaan kulkeutuu viemäriin täysin ääntettömästi. Kun keuhkotautiparantola loppui, kalustoa myytiin halvalla tai hävitettiin. Lavuaarejakin hakattiin palasiksi.
Hallipukki eli lepovuode, jossa potilaat makasivat ulkoparvekkeella hengittämässä raitista mäntyjen rikastamaa ulkoilmaa.

Keuhkotauti oli pahamaineinen  kansansairaus. Voi vaan ihmetellä, miten nuori Suomen valtio sijoitti tämän sairauden hoitoon niin paljon, että rakennettiin näin iso upea sairaala. Ja että uskallettiin antaa nuorelle 35 -vuotiaalle Alvar Aallolle tehtäväksi suunnitella kaikki.

Aallon visiossa valo, ilma, aurinko ja hygienia johdattelivat kaikkea suunnittelua. Kaikki rakennukset ovat valkoisia. Sisältä ne ovat valoisia ja sisustuksen väreinä keltainen, harmaa ja vihreä.

Paimion sairaalan etupiha valkoisine rakennuksineen johdattelee pääovea kohti.
Pääsisäänkäynnin katos noudattelee kaarevia muotoja, mutta ei täysin

Teemaviikon puitteissa järjestettiin sairaalaan opastuskierroksia ja kiinnostava Aika valossa -tanssiesitys, johon hankin lipun. Paimiossa vaikuttaa A.M. Dance -tanssikoulu, jonka Showmamas -ryhmä on esittänyt teosta jo keväällä loppuunmyydysti ja nyt pääsin mukaan.

Kokoonnuimme valoisaan aulaan odottelemaan Aika valossa -esityksen alkua. Naisia ja kaksi miestä. Keski-ikä taisi olla aika korkea. Koreografi taustalla tummassa asussa.

Tanssijat olivat keski-ikäisiä paimiolaisia naisia. Koreografi Annika Mutila taisi olla nuorimmasta päästä.

Koko esitys vietiin läpi ilman sanoja. Musiikkia oli muutamassa kohdassa. Yleisöä pyydettiin olemaan hiljaa ja vain kerran joku kommentoi jotain. Viittomalla meitä ohjattiin eri paikkoihin seuraamaan kohtauksia, jotka tapahtuivat auloissa, käytävillä, portailla, parvekkeilla ja ulkona. Tanssijoita oli 16 ja he olivat pukeutuneet hoitajiksi. Tanssissa välittyi ihmiskohtaloita hyvin koskettavalla tavalla.

Tämä oli mielenkiintoisempi tapa tutustua parantolaan kuin perinteinen opastuskierros.

Esityksen jälkeen lähdin hiljaisuuden vallitessa kiertämään aluetta. Käsitykseni paikan erityislaadusta kasvoi askelten lisääntyessä. Rakennuksia on paljon. Kaikki valkoista funkistyyliä. Tämä on kaikkein hienoin paikka, jossa olen käynyt. Kunnioitukseni kasvoi Alvar ja Aino Aaltoa ja kaikkia heitä kohtaan, jotka edesauttoivat 1933 valmistuneen rakennuskompleksin syntyyn. Miten hienoa, että erittäin vaikean ja traagisen sairauden runtelemille ihmisille saatiin aikaan näin hienot olosuhteet.

Laitan tähän loppuun kuvia, joita on paljon, mutta olin niin hurmaantunut valkeiden rakennusten mielettömästä estetiikasta.

Huoneita rivissä
Portaikko valossa. Aalto on miettinyt hyvin tarkkaan valon tulosuunnan eri vuorokaudenaikoina. Rakennuksista ei löydy pimeitä kolkkia.
Valo luo tosin tässä surumielisen muiston sairaalan lukuisista traagisista ihmiskohtaloista
Ilmastointiputket ovat täynnä kauneutta
Takaovi on kaunis
Kuin näköalatorni
Paimion parantolan kuvatuin kohde on tämä potilassiiven nurkka. Potilassiivessä sijaitsivat makuuhallit lähes 100 m pitkien käytävien varrella. Oikealla olivat alunperin avonaiset parvekkeet, mutta ne muutettiin sisätiloiksi.
Kauneus saa hengityksen salpautumaan
Käytävän länsipäässä (vasemmalla) varsinaisen osastoalueen ulkopuolella sijaitsivat osastonhoitajien asunnot

Suosittelen vierailemaan Paimion parantolassa.

Naisten viikolla

Tiistai. Pitäisi sataa, ei sada. Pilvet kerääntyvät miellyttävästi taivaanrantaan, tummaa ja sadetta sisältävää. Valmistelen, kerään astioita, oikein päin pyydystämään pehmeää sadevettä kasvihuoneeseen, vastakylvetylle nurmelle (viemäröinnin aiheuttamien kaivausten jälkitöitä) ja janoisille kukkasille.

Vaan ei sada. Pilvet haihtuvat. Meidän peltoaukeaa sateet kiertävät. Ypäjällä sataa, Mellilässä sataa, kauppalassa sataa. Entinen Loimaan maalaiskunnan ja Loimaan kaupungin raja on todellinen raja, ei sattumalta kartalle vedetty. Monet  kerrat olen nähnyt, miten sateen raja on siinä. Kaupunki on saanut niskaansa sankokaupalla vettä, mutta Kauhanojan pellot kärvistelevät kuivuudessa.

Aurinko paistaa. Hiki on kuivunut sisälle tultuani. Oli kiva iltapäivä. Tähän aikaan kaupat haluavat päästä eroon kesäkukista ja niinpä hankin – pelastin – pelargonioita, sinisen patiohortensian ja valtavan ison pikkupetunia-amppelin.

Hortensia saa mieleeni muistumaan mammani, äidin äitini. Hänellä oli pöydällä Säkylässä äitienpäiväkukka, hortensia. Se oli niin komea ja sai pikkutytön mykistymään.

Vaaleanpunainen näyttää olevan kesän 2019 väri meidän pihalla. Voi  miten nautin kasvien kanssa puuhailusta.

He nostivat heti kukintonsa pystyyn päästyään yhdessä uuteen purkkiin.
Verannan ikkunan alla on uudet muratit ja pelargoniat. Monet vuodet jaksoivat Pansiosta roskiksesta pelastettu maahumala ja  Kauppilan puutarhasta ostetut Mårbackan pelargoniat nousta keväisin yhä uudelleen kukoistamaan, mutta nyt kasvuvoima ehtyi ja tuli uudet kukat. Olen mummoiässä ja pelargoniat sopivat niin hyvin minulle.

Välillä istahdin ja katselin miltä ne oikein näyttävät. Olivat pörhistyneet jo heti, mehän tässä riemastumme. Keskustelimme -kukat ja minä – hetken aikaa siitä, miten vielä on kesää ja kasvukautta jäljellä. Hyvällä onnella he selviävät talven yli ja  ilostuttavat minua taas ensi kesänä.

Rookley-pelargonia, vanha pelargonia. Ostin viime syksynä Loimaa Seuran Luoteis-Loimaan reissulla nuoren naisen puutarhasta, en nyt millään muista nimeä, P:ltä alkoi. Kaksi muuta kirjavalehtistä eivät kestäneet talven yli, mutta tämä Rookley on kukkinut jo kaksi kuukautta.

Kastelin nurmikonsiemeniä, kukkapenkkejä, avomaankurkkuja, kesäkurpitsaa ja kurpitsaa. Pesin lintupöntöt.

Toisessa pihan pöntössä oli ikävä yllätys. Kurkkasin sinne viime viikolla ja siellä oli liikkumaton tiaisen poikanen. Arvelin sen pelkäävän ja suljin katon. Nyt se oli jo mätänemisen vaiheessa. Mitä sen emolle olikaan tapahtunut. Naapurien kissatko asialla vai viime viikolla joka päivä pihan yläpuolella lennellyt tuulihaukka? Olin tuulihaukasta niin iloinen ja etenkin, kun isossa kuusessa istui toinen, huusi kutsuhuutoa ja toinen tuli sen luo. Voi kun olisivatkin pesineet meidän kuuseen – en tosin tiedä mihin tuulihaukat pesivät. Olen kuullut, että ne ovat lisääntyneet Saviseudulla ja monet tilalliset tekevät niille pesiä latojen seinustoille. Vuotoskirjassakin on muuten tuulihaukka, joka ilmestyi Saarelle ja mökkimme pihalle ihan oikestikin.

No. Sehän on luonnon laki. Syö tai tule syödyksi. Pari kesää sitten pöntöstä kuului taukoamaton siritys ja syksyllä sieltä löytyi päällimmäisenä kolme munaa ja alapuolelta kaksi kuollutta sinitiaisen poikasta. Ne olivat huutaneet silloin heinäkuussa. Ihmettelin, etteivät olleet tulleet ulos, koska sulat olivat aika kehittyneet jo. Surullisuus häivähtää ihmisen mielessä. Millainen on linnun suru, onko sitä? Onko vaan  pakahduttava tuska, joka yhtäkkiä häviää ja unohtuu.

Festiva lente, kiirehdi hitaasti, Arvo Pärtin sävellys loppui juuri Faunin iltapäivässä. Miten sekin sattui niin hyvin tähän hetkeen.

Keskiviikko. Illalla jyrähti ja alkoi ukkossade. Vettä tuli kohisemalla, 25 milliä peräti. Suljin ikkunat, pyyhin ikkunalaudat. Katselin joen pintaa, johon pisarat solahtivat viskoen renkaita toisia renkaita vasten. Koko joen vedenpinta oli täynnä pyörylöitä toistensa lomassa.

Aamulla sitten selvisi, että taas oli tullut vettä kellarin lattialle. Nostelin vettyneitä tavaroita, kuivasin niitä ja lattiaa ja vein vettyneet matot ulos. Nyt asiantuntija selvittää mistä oikein on kysymys. Liittyneekö jotenkin uuteen viemäröitiin?

Sisäkasvit kesäsiirtolassa ison kuusen alla. Kaksi amaryllistä ja aralia innostuivat kukkimaan. Ilahduttivat ne nytkin, vaikka joulunaika olisi tietenkin tunteikkaampi. Suihkutin vettä niiden päälle, jotta lintujen valkoiset jätökset liukenivat pois lehdistä.

Viime perjantaina oli Kertunmäen kesäteatterin tämän kesän näytelmän ensi-ilta. Tavallista myöhempään, jotta oli saatu katos ympäristöineen valmiiksi. Loimaallahan on kaksi kesäteatteria aika lähellä toisiaan Niinijoen kylässä, Krekilän myllyn kesäteatteri ja Kertunmäen kesäteatteri. Kumpaankin riittää katsojia.

Olin käynyt katoksen talkoissa muutaman kerran ja vajaassa vuodessa kaikki on saatu valmiiksi. Hyvä kertunmäkiläiset!

Tilaisuus oli ainutlaatuinen. Avauksen suorittivat Loimaan Seudun teatteriyhdistys ry:n puheenjohtaja Jani Hägg ja Loimaan Miina Ulla Kaskiluoto, toinen edustaa nykyteatteria ja toinen sitä mennyttä, kun on ollut mukana  jo kesäteatterin alkuvuosina.

Näytelmänä tänä kesänä on Ja Jumala loi naisen. Se oli täysosuma. Kaikki oli hyvää: käsikirjoitus, dramatisointi, ohjaus, näyttelijätyö ja taustatyö. Näyttelijät aivan selvästi tykkäsivät näytellä, ilmassa oli selvää innostusta. Myös yleisön puolella. Ensi-illassa olivat kutsuvieraina ne, jotka olivat tukeneet katoshanketta hankkimalla oman istuimen. Oli laitettu jopa nimikyltti minun penkkini kohdalle 🙂

Tässä he ovat, tämän kesän kertunmäkeläiset näyttelijät, jotka ovat todella hyviä. Huomaa yläreunassa katos!

Kävin metsässä. Kanttarelleja oli, uusissa paikoissa. Sain noin  kaksi annosta. Mustikoita jaksoin poimia noin 600 g, suoraan purkkeihin puhtaina. Kansissa on viime vuosien päivämääriä. Mustikat eivät olleet joka paikassa vielä kypsiä. Katsotaan uudelleen näiden helteiden jälkeen.

Kesän ensimmäinen saalis.

Mansikoiden kanssa kävi hassusti. Keväällä uusin kasvustoja, laitoin multaa ja lannoitetta. Mutta se sato. Jotain outoa on tapahtunut, kun marjat ovat pieniä ja käppyräisiä. Onkohan joku hyönteinen vahingoittanut niitä? Satoa on parhaimmillaan tullut melkein 10 kg, nyt muutama sata grammaa. Pitääkö uusia koko kasvusto? No, katson ensi vuoden vielä.

Pieniä ovat. Hyvän makuisia silti.

Kasvihuoneessa tomaatit ovat kasvaneet hurjasti kasvusäkeissä. Muissa purkeissa kasvu on ollut honteloa, vain kaksi kukkaterttua. Kasvusäkkien taimet olen jo latvonut ja alkanut poistaa alalehtiä. Odotan toiveikkaasti, että  nämä ennustetut helteet alkavat kypsyttää tomaatteja. Mutta ensi kuukauden puolelle menee.

Aamuisin olen nauttinut lämmenneestä ilmanalasta aamiaisella pihalla. Samalla olen kuunnellut luonnon ääniä. Erikoisia ovat olleet tuulihaukan huudot ja näiden vekkulien seurustelu. Todella kova kiista oli menossa.

Ympäri runkoa niin nopeasti, ettei hidas aamiaisen nauttija pysy perässä. Perheriita? :/

Sain eräältä tutulta kaksi kirjaa, hän konmaritti kirjahyllyään. Toinen oli Kari Väänäsen Taivaan tulet, jota en ole vielä lukenut ja toinen Sidney Sheldonin Sydänyön tuolla puolen. Jälkimmäiseen tartuin vähän ennakkoluuloisesti, kirja kun on Suuren Suomalaisen kirjakerhon julkaisu vuodelta 1977. Luepa Luettua -sivulta, mitä Sheldonin kirjasta ajattelen.