Aihearkisto: Teatteri

Gamvik, Slettnes – 71°05′22.6″N – 28°13′06.2″E

Edelleen pohjoisemmaksi. Seuraava niemimaa länteen entisistä käynneistä.  Nordkynin niemimaa. Ensimmäiset ihmiset tulivat sinne jääkauden loputtua noin 10 000-13 000 vuotta sitten hyvien kalansaaliiden sekä hylkeiden, valaiden ja peurojen vuoksi. Vanhimmat asutuksen merkit on löydetty Gamvikin kylän etelä- ja pohjoispuolelta komsa-kulttuurin ajoilta 8500-4500 eaa. Kivikauden ja rautakauden (500-1500 jaa) asuinpaikkoja ja hautoja on löytynyt useita.

Mieli askarteli vuosisatojen karuissa elinolosuhteissa. Miten täällä on tultu toimeen, elanto hankittu, lapsia saatu ja kasvatettu, naisten työt… Miesten vaaralliset mereen liittyvät työt… Pykeijässä oli melkein joka perheestä joku hukkunut pyyntimatkoilla.

Viime sodan aikana saksalaiset rakensivat linnakkeen Gamvikiin. Se oli 135 saksalaisen ja itävaltalaisen sotilaan miehittämä ja kuului ns. Atlantin puolustusvalliin, joka käsitti puolustuslinnakkeita Ranskan ja Espanjan rajalta Norjan ja Venäjän rajalle asti. Pääosin rauhalliset välit paikallisten kanssa loppuivat syksyllä 1944 kun vetäytyessään   saksalaiset polttivat tai räjäyttivät talot, veneet upotettiin ja kotieläimet ammuttiin. Väestö oli tarkoitus evakuoida etelään, mutta suurin osa pakeni tuntureille. He palasivat, mutta sama tapahtui syksyn aikana kolmeen kertaan.  Sodan loputtua kaikki rakennettiin uudelleen. Jälleenrakennus merkitsi Ruijassa erittäin nopeaa nykyaikaistumista. Ikäviä tapahtumia oli, kun ammuksia ja räjähdysaineita jäi maastoon ja aiheuttivat onnettomuuksia.

Sodan merkit näkyvät vielä, ikään kuin leijuvat vaiteliaina, bunkkerit tunturien rinteissä, kuin haavat.

Gamvikin kylä on kokenut monenlaisia vaiheita. Turskanpyyntiä, valaanpyyntiä, pomorikauppaa (1700-1917, venäläiset kauppiaat asioivat suoraan kalastajien kanssa ilman välikäsiä ja ilman, että kaupankäynnistä maksetaan tullia tai veroja valtiolle). Viimeisin vaihe on myönteinen, kun islantilaiset ostivat 2012 Brodtkorpin kalatehtaan ja ovat kehittäneet liiketoimintansa tähtäimessään huippulaatu, jolloin väkimäärä on kasvanut ja luottamus tulevaisuuteen palannut.

Gamvikin jälli on muisto ajoilta, jolloin kuivakalan tuottaminen oli Gamvikin keskeisiä toimintoja. Jälli pystytettiin todennäköisesti heti sodan jälkeen ja se oli käytössä 1960-luvun lopulle asti.

Hurtigruten on Norjan rannikkopaikkakuntia yhdistävä säännöllinen laivareitti. Sen alukset poikkesivat Gamvikissa vuoteen 1990 asti. Heikkojen satamaolosuhteiden vuoksi laiva ei päässyt laiturille asti ja käytössä oli yhteysalus, johon posti ja tavarat siirtyivät säässä kuin säässä. Lite skrämmande. Alla yhteysalus Gamvik.

Yhteysalus Gamvik on rakenteeltaan hyvin vankka.  Sen on rakentanut J.R. Aasín veneveistämö Vestesissä. Vain kaksi tämäntyyppistä venettä on säilynyt, toinen on Berlevågissa.
Vanha vene  Gamvikin museon edustalla
Slettnesin majakka

Muutaman kilometrin päässä kylän pohjoispuolella kohoaa punavalkoisena Slettnesin majakka, joka on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva asema. Se rakennettiin yli sata vuotta sitten ja toimi miehitettynä vuodesta 1905 vuoteen 2005. Nyt se toimii automatisoidusti.

Majakka on käsittämättömän korkea, 39 m (Norjan viidenneksi korkein rakennus) 139 askelmineen. Emme kiivenneet ylös pimeään torniin. Majakka toimi sääasemana myös. Sodan loppuvaiheessa majakka tietenkin pommitettiin melkein maan tasalle. Mutta rakennettiin uudelleen.

Seinän paksuus näkyy ikkunan kohdalla. Miten ihmeessä tämä on pystytty rakentamaan yli 100 vuotta sitten?
Majakan portaikon nuppi. Miten monet kädet ovatkaan siihen tarttuneet, karheat, isot, känsäiset…
Mitä ihmettä tuolla tapahtuu?
He juoksevat vastaan meitä
Moikka moi

Heinäkuun viimeisenä päivänä Visjoner Teater (Juni Dahrs kompani) esitti uuden taideprojektinsa Gamvikin kulttuuripäivänä. Standhaftige folk – Steadfast people – sinnikkäät ihmiset on sukua Suomussalmen Hiljaiselle kansalle ja valmistettu yhteistyössä Reijo Kelan kanssa. Tunnelma hahmojen joukossa tiivistyi voimakkaaksi yhteyden kokemukseksi. Olisimmepa tienneet tapahtumasta ja tulleet silloin tänne.

Kollfjordenin rantatunturi

”Kotimatka” Mehamniin tarjosi hienoja maisemia. Ja mutkia mutkan perään. Tuuli oli noussut aamulla aikaisin etelästä, vienyt eilisen helteen pohjoisnapaa kohti ja muistutti, että olosuhteet täällä voivat muuttua yhtäkkiä täysin toisenlaisiksi. Nyt helteestä puuskiin, jotka saivat hiukset leijumaan villisti. Aurinko kuitenkin paistoi koko päivän.

Lähteet: Kalatehtaasta museoksi, Gamvik Museum, esite
Slettnes lighthouse – esite

EDIT tammikuussa 2024: Vein Gamvikin kansan terveiset Kainuun hiljaiselle kansalle joulukuussa 2023. He ilahtuivat.

 

Sydäntalvella – kansallisteatterissa

Tammikuun hämärinä päivinä kokoonnuimme Hyvösten sukulaisjoukolla pääkaupunkiin viikonlopuksi. Oli ihan juhlimisen aihettakin ja tapaamisemme oli melkeinpä täydellinen.

Matkalla teatteriin kävimme Oodissa, mistä avautui Kansalaistorille näkymä ja taustalla tulevaan näytelmään kiinteästi liittyvä Eduskunta

Kävimme teatterissa, suomalaisuuden ytimessä eli Kansallisteatterissa. Näytelmänä oli Ensimmäinen tasavalta.

En tiennyt esityksestä yhtään mitään etukäteen. Pelkkä nimi -tasavalta – kuullosti aika tylsältä, no joo, mennään vaan.

Mutta sain yllättyä. Näytelmä oli Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmä, siis Kansallisteatteri on perustettu vuonna 2022-150=1872 (piti ihan laskea).

Näytelmä perustui kokonaisuudessaan historiallisiin lähteisiin, avainhenkilöiden muistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin sekä aikalaiskuvauksiin. Käsikirjoituksen tekijät olivat tehneet mahdottoman perusteellisen työn. Päällimmäiseksi nousi Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juhani Ståhlbergin asema ja toiminta näinä kuohuvina vuosikymmeninä noin sata vuotta sitten. Eikä voi kuin olla kiitollinen siitä työstä, jonka hän  ja monet muut ovat tehneet meidän – minunkin – hyväkseni. Ei edes tasavallan perustaminen ole ollut läpihuutojuttu. Esille tuli myös asioita, joista en tiennyt mitään esim. suunnitelmat hyökätä Pietariin 1920-luvun alussa…

Näytelmä käsitteli aiheitta, jotka jokaisen suomalaisen pitäisi tietää. Kaikki tämä mitä meillä nyt on, ei ole itsestäänselvyys. Tämän hyvänolon, hyvinvointiyhteiskunnan, rauhan ja demokratian eteen on tehty työtä niin paljon, ettemme saa sitä koskaan tietää. Kun kipuilemme arkipäiväisten vastoinkäymistemme kanssa ja etsimme uutterasti syntipukkeja, olisi hyvä istahtaa alas, huokaista ja todeta, ettei tämä nyt niin merkityksellistä ole, omaa itsekkyyttäni, omaan napaan tuijottamistani ja kieltäytymistäni näkemään omaa osuuttani elämäni tilaan.

Myös katse tulevaisuuteen avartui. Vaikka nyt tuntuu, että meneillään olevat ongelmat (lajikato, sota, demokratian haasteet, digitalisaation odottamattomat vaikutukset, talouden perustan mureneminen) johtavat lopullisiin ratkaisuihin koko ihmiskunnan ja maapallon kannalta, ei se taida niin olla. Vaikeista ajoista on aikaisemminkin selvitty niin monia kertoja, päästy yli ja jos kokonaisuutta pystytään hahmottamaan, niin aina vaan parempaan suuntaan.

Teatteritaiteelle pitää antaa suuret taputukset. Käsikirjoituksen syvällisyyden lisäksi esille tulee nostaa lavastusten, näyttämöllisten ratkaisujen ja dramatisoinnin monimuotoisuus: lavastusten pelkistäminen, informatiivisuuden tiivistäminen, rönsyt pois. Hyvä on näyttelijöiden asettua näihin raameihin.

Ja se sukutapaaminen. Miten hyvältä tuntuukaan, kun voi olla ihan oma itsensä. Kun mukaan tulee myös nuorempaa sukupolvea, joka kumma kyllä alkaa lähestyä viittäkymmentä ikävuotta. Vastahan minä  täytin viisikymmentä… Kokemuksesta tiedän, että samalla lisääntyy kiinnostus omaa perimää kohtaan. Mistä minä olen tullut, mistä muodostunut. Ketkä ovat samanlaisia kuin minä.

Kävimme teatterin jälkeen syömässä ja iltaa istumassa Rautatieasemalla Olivia-ravintolassa, jonka paikalla oli aikaisemmin lipunmyyntitoimisto. Söimme Grade-aterian enkä sen jälkeen saanut itseäni taivutettua yhtään. Alkupalat, pizzat, pastat ja tiramisu sen tekivät, mutta kun oli niin hyvää!

Pastaa oli kahdenlaista, samoin pizzaa. Alkupaloja oli kolmea laatua. Sai syödä niin paljon kuin jaksoi ja mehän jaksoimme!
Kaiken päälle tiramisua ja kahvia
Hotellin ikkunasta avautui kaunis maisema Ruttopuistoon. Sieltä minulla on muistoja 1970-luvun lopulta, mutta enpä kerro!

Olen lukenut, katso Luettua-sivu

Rämö Satu: Hildur
Lehtolainen Leena: Joulupukin suudelma – jännittäviä joulutarinoita

Kesken on muuten Finlandiavoittaja Iida Rauman Hävitys

 

Joulukuinen Pähkinänsärkijä

Joulukuisena harmaana päivänä suunnistimme Helsinkiin. Tapasimme sukulaisia ja vietimme muutaman rattoisan iltapäivän tunnin heidän kanssaan. Illalla vierailun päätapahtuma alkoi Suomen kansallisbaletissa.

Pimeässä illassa vaelsimme Kansallisbaletin Töölönlahden puoleisen sisäänkäynnin luo.

Jouluinen Pähkinänsärkijä. Alminsalissa, balettioppilaitoksen kaikkien vuosikurssien opiskelijoiden esittämänä.  Isolla näyttämöllä esitetään pidempi versio, mutta me siis menimme katsomaan lapsenlapsen tanssia tässä opiskelijoiden esityksessä.

Paikalla oli paljon kaikenikäisiä lapsia, vanhempia ja isovanhempia. Katsomo oli aivan täynnä, kuten muissakin esityksissä. Esitys oli lyhennetty alkuperäisestä, mutta juoni oli näkyvissä.

Tanssit seurasivat toisiaan.  Pienen pienet tanssijat esittivät taidolla tanssinsa, miten he muistivatkaan kaikki kuviot. Eri vuosiluokilla oli omat tanssinumeronsa: espajalainen, arabialainen, kiinalainen, venäläinen tanssi. Pääosien esittäjien lisäksi hiiriä, sotilaita, enkeleitä, makeisia, kukkia ja lumihiutaleita.

Baletin edetessä alkoi nousta ihmetys. Miten suuri produktio olikaan kyseessä. Laskin myöhemmin esitteestä 150 nimeä. Koko oppilaitoksessa on 180 opiskelijaa, ala-asteikäisistä ammatillisen koulutuksen opiskelijoihin. Osa oli ikävä kyllä sairastunut. Ihmetys vaan lisääntyi.  Miten he saavatkaan kaikki asiat sovitetuksi yhteen noin sujuvaksi esitykseksi! Miten paljon työtä ja tanssitunteja onkaan tarvittu esityksen aikaan saamiseksi! Lapsenlapsi kertoi, että he olivat kaksi kuukautta harjoitelleet,  hänellä oli kaksi tanssia, jotka vuorottelevat tilanteen mukaan eri esityksissä. Lisäksi puvusto, lavastus, tekniikka…

Mutta ihmetys hiipui jonnekin pois. Tilalle tuli tanssien kauneuden aikaansaama hyvä olo. Tanssijoiden iloiset kasvot lähettivät lämmintä hehkuaan meille katsojille. Mielestä karisi ulkopuolinen maailma kaikkine ikävine asioineen. Pois hävisi korona, ilmastonmuutos, kansanvaellukset, kireä poliittinen tilanne, ihmisten välinen vastakkainasettelu, joka kirvoittaa rumia sanoja, tekoja ja saa unohtamaan yksinkertaiset kohteliaisuustavat ja toisten ihmisten huomioon ottamisen.

Leijuin hyvässä olossa. Kohosin tanssijoiden hyppyjen mukana. Hymyilin onnellisena, keskittyneenä vain tähän hetkeen. Olin yhtä kaunis kuin tanssijat, yhtä nuori, yhtä sutjakka, yhtä täynnä tanssin euforiaa.

Taide saa unohtamaan muun maailman ja luo uusia kauneuden maailmoja. Taide pelastaa maailman, kun yhä useammat ihmiset tyynnyttävät mielensä muiden ihmisten kassa taiteen äärellä, keskellä, mukana.

Otsakekuva on Pähkinänsärkijän esitteestä, näytöksessä kun ei saanut ottaa kuvia. Tuossa lumihiutaleiden tanssissa esityksen lopussa esiintyi lapsenlapseni.

Balettitossuja. Niitä kuluu tanssijalla monet vuodessa.

 

 

Ennuste negatiivinen – Henkisen lentoyhtiön kurkimatkassa

Pimeys laskeutui. Etsimme oikeaa bussipysäkkiä Turun linja-autoasemalla. Menimme sinne, missä eniten hämmentyneen oloisia odottajia. Yksi veti röökiä kiivaasti, siirryimme kauemmas tupakanhajusta.

Bussi kurvasi  pysäkille. Ulos tulivat mies ja nainen, vihreät tunikat, muutoin valkoisissa. Maskit tietenkin. Nimenhuuto. Eikö meidän nimiämme huudeta ollenkaan, vähän aloimme jännittää. Odotus kasvatti jännitystä. Olimme menossa Grus Grus -teatterin esitykseen Ennuste negatiivinen.

Lähtö Henkisen lentoyhtiön vuorolle Ennuste negatiivinen. Turun Sanomien kuva 8.11.2021 eli aikaisemmasta esityksestä

Pääsimme bussiin, runsas 10 henkilöä. Käsidesiä, maskit. Meidät ohjattiin istumaan bussin yläosaan. Etuosa oli eristetty verholla, takapenkki nauhoilla. Lähdimme liikkeelle Satakunnantielle ja kurvasimme palokunnan eteen. Meidät viittilöitiin ulos. Seisoimme ympyrässä ja sitten alkoi tapahtua.

En kerro juonta. Tapahtumat vyöryivät ympäri luoteisturkua. Yritin olla selvillä missä milloinkin olimme, mutta menin sekaisin jo aikaisessa vaiheessa. Turku on niin kovin laajentunut sen jälkeen, kun muutin pois. Pimeys kietoi meidät, sumu peitti ohitettavien rakennusten taloilla välkkyvät kyltit. Taidettiin osin mennä samoja teitä uudelleen. Oriketoa pitkin ristiin rastiin, ainakin. Muuallakin.

Bussissa tapahtui. Huolestuneita kasvoja, kiihkeää puhetta. Hoitotoimenpiteitä, siivousta. Pysähdys, ulos, ihmetystä, odotusta. Yllätystä toisensa perään. Ei osannut aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Mikä kuului esitykseen, mikä ympärillä kuhisevan yhteiskunnan sykettä.  Eikä sillä väliä. Kuten aikaisemmissakin Grus Grus -esityksissä, olimme tapahtumien keskipisteessä, tapahtumien jotka tapahtuivat meistä huolimatta. Tai meidän vuoksemme. Emme voi tietää.

Hoitajien arkipäivää. Turun Sanomien artikkeli 8.11.2021

Ympäröivä sumu tiivistyi. Pimeys pimentyi. Liikenne hiljeni. Yksinäinen bussi halkoi sumuista iltayötä, jostakin, jonnekin, onko sillä väliä. Irrallisuuden tunne kevensi mielen. Katse haravoi ohitettujen tehdasrakennusten sumussa himmeästi hohtavia kylttejä. Esitys vyöryi ympärillä. Kasvava ahdistus oli käsinkosketeltava.

Esityksen jälkeen luin Willy Kyrklundin novellin ”Prognos, negativ”, johon Grus Grusin esitys perustui. Olipa hyvä novelli. Ihmettelin, etten ollut aikaisemmin kuullut Willy Kyrklundista. Nyt tiedän, että hän eli 1921-2009, tunnettu suomenruotsalainen kirjailija ja ruotsinkielisen prooosan mestariksi mainittu.

Alkuperäinen novelli on rajumpi kuin esitys. Ehkä siksi, että se keskittyi yksilön kohtaloon. Hiukset nousivat pystyyn. Näinkin voi käydä ja ihmiset käyttäytyä toista ihmistä kohtaan tällä tavalla. Kannattaa todellakin lukea. Aion tutustua Kyrklundin tuotantoon tarkemmin.

Grus Grusin esitys oli tuotu nykyaikaan ja teemoina laajemmin ajankohtaiset terveydenhoitohenkilökunnan ja kulttuurialan vaikeudet, koronan ja liian vähäisen arvostuksen vuoksi. Grus Grus lennätti meidät henkisellä lentoyhtiöllään keskelle hektistä arkea koronan keskellä. Kunpa emme joutuisi keskipisteeksi tapahtumissa, jotka pakottavat terveydenhoitohenkilökunnan raastavien vaikeiden päätösten eteen.

Grus grus teki taas taattua laatua. Uudenlaista teatteria, mielikuvituksellista, osallistavaa, ajatuksia herättävää, joka saa mielen pulpahtelemaan pitkäksi aikaa. Osallistaminen ei kuitenkaan ollut rasittavaa. Ei meiltä mitään vaadittu, muuta kuin siirtymisiä henkilökunnan ohjeiden mukaan. Olimme tapahtumien keskipisteessä.

Saimme lähtiessämme käteen kirjekuorellisen tekstiä. Ohjaajien puheenvuoron, elinluovutustestamenttilomakkeet, nuotit Kun paattis pinnalla on -lauluun. Kaikki taas viimeisen päälle.

Mitähän keväällä on tulossa. Menen varmasti.

Esitystä ei saanut kuvata. Oheiset kuvat  ovat Turun Sanomien esityksestä kertovista uutisista.

Turun Sanomat 3.11.2021: Onko meillä varaa odottaa?

Turun Sanomat  8.11.2021: Poikkeustila bussin kyydissä

 

Nokia-näytelmä

Se oli kolmanneksi viimeisin Nokia-näytelmän esitys. Olimme saaneet liput joululahjaksi melkein kaksi vuotta sitten – ennen koronaa. Sitten koko Suomi sulkeutui keväällä 2020 ja liput jäivät odottamaan lipaston laatikkoon.

Lauantai-iltapäivänä astelimme taas Itsenäisyydenaukion puiston läpi Turun kaupunginteatterille. Huokailin puiden ja vihreyden perään, kohta se on tässä mennyttä. Lehtitietojen mukaan kyseessä oli kahden kauppa siinä mielessä, että uuden konserttitalon saanti Itsenäisyydenaukiolle varmisti Rettigin entisen tupakkatehtaan saamisen Taiteiden taloksi. Miksei sitten molempia? Taas kerran voin todeta, että kaikki kansanosat ja päättäjät eivät arvota asioita samalla tavalla kuin minä. Sigh. Siis haluanhan minä uuden konserttitalon, mutta ei ahdettuna puistoon kaupunginteatterin, virastotalon ja WAM:n väliin.

No sitten itse Turun kaupunginteatterin Nokia-esitykseen. Tiesin etukäteen, että se kertoo Nokia-brändistä. Odotinkin tavanomaista teatteria, mutta sain odotuksissani pettyä. Esitys oli nimittäin erittäin hyvä. Nokian historia kerrottiin mielikuvituksellisella tavalla sekä tekstin käsittelyn, huumorin, lavastusten että näyttelijätyön osalta. En pitkästynyt hetkeäkään eikä nukahtamisesta (mitä on joskus teatterissa tapahtunut) ollut puhettakaan.

Näyttelijöitä oli kahdeksan, kaksi naista ja kuusi miestä. Kaikki olivat pukeutuneet harmaisiin pukuihin, naiset hameisiin. Näin he näyttivät toisiltaan ja vaihtoivat rooleja kertomuksen edetessä. Pääosassa Jorma Ollilaa esitti Taneli Mäkelä.

Samoin lavasteita käytettiin todella mielikuvituksellisesti ja 1960-luvulta muistamani pyörivä lattia oli ahkerassa käytössä. Välillä noustiin näyttämön pinnasta ylöspäinkin.

Teksti oli mehukasta. Näyttelijät toimivat myös kertojina. Huumoria oli mukana niin, että täysi katsomo hörähteli useaan otteeseen. Väliaplodejakin annettiin.

Niinpä sukelsin nettiin etsimään tietoa tekijöistä. Tekstin oli laatinut minulle tuntematon kirjoittaja, Sami Keski-Vähälä. Hänhän onkin kirjoittanut paljon näytelmiä, mutten ole ennen hänen nimeensä törmännyt. Nyt odotan innolla häneltä jatkoa ja aion mennä tulevia produktioita katsomaan.

Ohjaajana on ollut Mikko Kouki. Hän onkin tuttu aikaisemmista töistään.  Hienon näytelmän hän on luonut.

Kaiken kaikkiaan virkistävä elämys täydessä teatterissa. Menimme esityksen jälkeen seuralaisinemme syömään Pippurimyllyyn – tuttu paikka opiskeluvuosilta. Kertailimme näytelmän tapahtumia ja muistelimme, mitä Nokia eri vaiheissaan on meille merkinnyt – ja koko Suomelle ja koko maailmalle.

Yhtä slogania jäin odottamaan: Nokia – Connecting Peopleluki Salcompilta saamissamme T-paidoissa, kun mainostimme Nokiaa kemijärveläisten oppilaiden kanssa Japanin matkallamme.

Ennen esitystä oli lavalla henkilö ohjaamassa penkkeihin asettumista (paikkoja ei oltu määrätty, ainoastaan rivit eikä sitten päässytkään lipussa olevalle riville, kun ihmiset olivat menneet istumaan minne sattuu – takaisin paikkavarauksiin!). Hän muistutti kuvauskiellosta mutta antoi taltiointiluvan ruotsalaisille striimaajille. Niinpä kävikin, että ystävättäreni katsoi samaa esitystä Ruotsissa! Hieno homma tämä tekniikka! 😉

 

Spektri ja Nainen katoaa – kulttuuria Auran rannalla

Minusta on tullut Wäinö Aaltosen museon vakiokävijä. Kävin siellä nimittäin katsomassa Pentikin näyttelyn  jälkeisen Spektri-näyttelyn, kun olin menossa Turun kaupunginteatteriin katsomaan Grus Grus -teatterin Nainen katoaa -näytelmää.

Osuimme vielä Spektrinäyttelyn avajaisiin, jossa saimme kuulla erinomaisen puheen. Olipa mukava nähdä näyttelyssä tavallisuudesta poikkeavaa yleisöä. Me erotuimme, ikämme, ryppyjemme ynnä muun tavanomaisuuden vuoksi.

Teokset olivat riemastuttavia.  Värikkäitä, iloisia, ennakkoluulottomia. Täällä sai olla juuri sellainen kuin on. Tunnelma oli vapautunut.

On mukavaa, että näyttelyissä saa ottaa kuvia. Niiden kautta voi palata näyttelyn tunnelmiin.

Sitten menimme Turun kaupunginteatterin Sopukkaan katsomaan Nainen katoaa -näytelmää. Grus Grus -teatterista on tullut mieliteatterini kesäisten Huviretki tienpientareelletapaamisten kautta. Voi miten tykkään tällaisesta mielikuvituksellisesta, poikkeuksellisesta ja ehkä pähkähullusta toteutuksesta. Kun mitään ei voi odottaa ennakolta eikä mitään tapahdu itsestäänselvästi. Aivan ihanan vapauttavaa! Saa vaan olla ja aistia.

Minulle syntyi käsitys tapahtumista. Mutta liian myöhään, koska yleisökilpailuun olisi pitänyt osallistua saman päivän keskiyöhön mennessä, silloin olisi ehkä saanut lipun uusintanäytäntöön. Niin osallistavaa ja täysi poikkeuksellista tavalliseen teatteritarjontaan.

Nainen katoaa -näytännön jälkeen kävelimme autolle Itsenäisyydenaukion kautta. Kohta puisto on muisto vaan. Puiston paikalle rakennetaan Turun uusi konserttitalo. Tunnelma on ristiriitainen. Väistyä saavat vanhat isot puut. Periaatteessa olen puistojen hävittämistä vastaan ja tuntuu, että ranta pakataan liian täyteen massiivisia rakennuksia, WAM, Virastotalo, Kaupunginteatteri ja nyt vielä Konserttitalo.

Mutta tietenkin hyvä, että uusi konserttitalo saadaan ja vielä Taidetalo Rettigin vanhaa tupakkatehtaaseen (jossa tätini oli tekemässä tupakkaa, pilliklubia). Onkohan tulossa ensimmäinen täysin yksimielinen päätös Turun valtuustossa tai ainakin kulttuuriasioissa. Kulttuuriin satsaaminen kannattaa aina niin monimuotoisena hyvinvointina hyvin erilaisille ihmisille.

Seuraavat liput on jo varattu Grus Grus -teatterin Ennuste negatiivinen -näytäntöön, johon otetaan vain 10 katsojaa tai oikeammin kokijaa ja kuljetaan ympäri Turkua. Maltan tuskin odottaa.

Myös pari muuta teatteriesitystä on tulossa aivan lähiviikkoina. Nokia Turun kaupunginteatterissa peruuntui viime vuoden keväältä ja sitten Loimaan teatterissa pitkän tauon jälkeen näytelmä, Tuplakupla.

Kulttuuria, kulttuuria!

Romanttinen mieli – Kolmas tila

Teatterissa viimein. Kesällä tosin kahdessa kesäteatterissa. Nyt astelimme tihenevässä hämärässä Logomon tiilikompeksia kohti. Turun ratapihalla.

Emme tienneet mitä odottaa. Kolmannen tilan yhtä aikaisempaa teosta oli osa seurueestamme käynyt katsomassa. Oliko se Pieni luu.  Google ei tunne. ”Emme ymmärtäneet mitään”, puuskahti eräs kokija ja sai mieleni täyteen kihelmöivää jännitystä.

Rentouduin mukavaan tuoliin, joita oli ympyrässä hallin keskustan ympärillä. Siirsin tuolia niin, että näin edessä istuvien välistä. Olkapäät valahtivat alaspäin. Huokaisin pois ulkopuolisen maailman.

Miten vapauttavaa onkaan mennä istumaan pimeään katsomoon, väljästi ja maskit naamalla hiostamassa, mutta vailla minkäänlaisia odotuksia. Vailla mitään velvollisuuksia ymmärtää, analysoida. Vain ottaa vastaan lavan tapahtumat.

Pyöreä kangas välkehti. Se oli lampi. Pimennys. Sininen valo lampeen, välkehdintä lisääntyi. Miten se onkin niin kiehtovaa, välke. Sumu levittäytyi maan pintaa pitkin. Aurinko nousemassa. New dawn. Sammakkojen kurnutus. Rana temporaria.

Seurasi iloittelua, kiemurtelua (miten notkea se Arttu Wäänänen olikaan, ihan kateeksi kävi), Brahe Djäknar ja Florakören lauloivat elävän musiikin tahdissa tapahtumia.

Ruotsia, suomea, saksaa – joita ymmärrän jotenkuten – ranskasta en yhtään. 1800-luvun alun Turku levittäytyi eteemme. Pieni kolmen päivän episodi Adam Clayn matkalta. Pääosan esittäjä Césile Orblin eläytyi ilmiömäisesti.

Näyttelijät heittäytyivät valtavalla tarmolla esitykseen. Miten he muistavatkaan kaiken. No, hehän ovat näyttelijöitä.

Syvällisempi analysointi vaatisi toista katselukertaa. Mutta tämäkin riittää, valahtaminen entiseen maailmaan työryhmän avulla.

Kiitos Kolmas tila – työryhmälle tästä kokemuksesta!

Ah, tätä herkkua täytyy saada lisää. Koronarajoitukset poistuvat, yritämme sopeutua maailmaan koronaviruksen kanssa. Seuraavat liput on jo tilattu. On nälkä, kulttuurinnälkä.

Logomo, vanha VR:n konehallikompleksi. Onneksi ei revitty maan tasalle. Kymmenen vuotta sitten Turun kaupunginteatteria remontoitiin ja tarvittiin väistötila. Logomo otettiin silloin käyttöön ja käyttö on nyt jatkuvaa. Hienoa!
Syksy näyttää värikkäimmän luontonsa nyt. Kohta puut kurkottavat paljaita oksiaan taivasta kohti. Nukkuvat.

Huviretki tienpientareella 4 – matka jatkuu

Matka alkaa, Turku, departure 15.7.2021 kello 17, bussi 50, Grus Grus

Kun en puhu, alan kuulla. Kun muutkaan eivät puhu, alan ymmärtää lintujen kieltä, pöheikköjen kuiskauksia. Suhinaa, rapsutusta. Askelten kieli se vasta onkin vivahteikas. Auto vyörähtää äänimaailmallaan ohi. Ohi kiitävä juna peittää meidät tuoksulla, jonka muistan höyryjunien ajalta.

Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois” – Reetta Pakkanen runokokoelmassa Kärhi.

Tunnin kävelimme samaa reittiä kuin stalker seurattavineen kolme vuotta sitten. Stalkerin puhe menneisyyden matkalta kaikui mielissämme, yhtä salaperäisenä ja säälimättömän selittämättömänä kuin silloin.

(Ylioppilaskylä on muuttunut 50 vuodessa niin, että sain katsoa aivan tosissani, missä onkaan 3 A, jossa asuin ensimmäisenä asukkaana 32-kämpässä. Uutta pintaa, silloiset pellot taloja täyteen.)

Mutta pöheiköt kukoistivat, miten niitä onkin niin paljon. Joka puolella kasvaa, vihreää, eri sävyjä, pölyyntyneinä mutta elinvoimaisina. Joka paikassa, mitä ihminen ei jynssää. Keskellä kaupunkia. Ihminen jättää ikävät jälkensä, roskaa, lasinpalasia, romua, välinpitämättömyyttä. Mutta, luonto voittaa ja peittää.

Rannan salaperäiset rakennukset olivat kadonneet. Niitä ja niiden pihalla olleita ihmisiä ihmettelimme silloin. Kuuluivatko he suunniteltuun esitykseen vai sattuivatko paikalle aiheuttamaan syvyyttä tarinaan. He aiheuttivat syvimmät keskustelut silloin.

Luonto oli vallannut teltan paikan. Sen pystyi hädintuskin havaitsemaan. Vielä oli tallella pelto, jossa vadelmat kantoivat hedelmää, puntarpäät heiluvat vastavalossa, kaikki samaan tahtiin.

Aurajoen rannalla saimme juotavaa ja lahjan, Reetta Pekkasen runokokoelman Kärhi.

”Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa.”

Ensi vuonna samaan aikaan samassa paikassa. Me olemme. Grus Grus.

Hitaasti palasin matkalta, kuten edellisinäkin vuosina.

 

Kulttuuria koronan aikaan

Tämä kummallinen vuosi kääntyy loppuaan kohti. Outoa, yllätyksellistä, arvoituksellista, melkein käsittämätöntä.

Joitain heikkoja signaaleja on ollut. Ihmisen aivan käsittämätön ja luonnonvastainen nopea liikkuminen ympäri maapalloa. Muutamassa tunnissa monen aikavyöhykkeen ylittäminen tai siirtyminen aivan päinvastaiseen vuodenaikaan. Tai molempia yhtäaikaa.

Pakkautuminen tiiviiksi kudelmaksi, kuin mehiläispesään. Reviirien pieneneminen. Rotat alkavat kerrostalomaisissa rakennelmissa tappaa toisiaan. Ajanvietteenä pidettävä mitä kuvottavampien tappamistapojen realistinen esittely ”viihdyttävissä” elokuvissa. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, joka on kaikkein ahdistavin asia. Lasten kaltoinkohtelukin jatkuu edelleen. Moista saa eläinmaailmasta etsiä etsimällä.

Vuosi sitten covid-19-virus alkoi levitä Kiinassa. Kukaan ei uskonut, että se olisi vaarallinen, olisihan Wuhan ja Kiina pitänyt sulkea niin, ettei virus olisi levinnyt ympäri maailmaa niillä tehokkailla lentokoneilla. Suomen ensimmäinen tartunta 29.1.2020 ja maaliskuussa yhteiskuntamme sulkeutui. Kukaan ei ollut pystynyt moista ennustamaan. Mielen pohjalla välkkyy Italian ruumisautojono, joka kuljetti kuolleita krematorioon. Tuhat joka päivä, monta viikkoa.

Kesän saimme elellä melko normaalisti. Pidimme sukujuhlat eikä koronatartuntoja tullut. Mutta nyt olemme taas saaneet kuulla päivä päivältä uusia tartuntaennätyksiä. Eilen Suomessa 550.

Varsinais-Suomessa tuli tänään voimaan joukko rajoituksia. Yleisötilaisuuksissa max 20 henkilöä. Olimme varanneet aikoja sitten liput Sanat ja sävelet -konserttiin, jossa Kjell Westön romaanin Tritonus pohjalta keskustellaan ja esitetään romaanissa mainittua musiikkia. Seurasimme jännittyneinä tilannetta, perutaanko tilaisuus vai kuinka. Helsingistä se oli jo peruttu ja siirretty kevääseen. Viime sunnuntaina konsertti pidettiin Tampereella. Nyt keskiviikkona rajoitukset eivät vielä olleet voimassa ja niinpä pääsimme konserttiin.

Joulun odotukseen on liittynyt tapaaminen ystävättären kanssa. Olemme käyneet jossain joulukonsertissa, joka usein on esitetty Tuomiokirkossa. Samalla olemme nauttineet joulutunnelmasta kirkon eteen tuodun kuusen ympärillä. Niinpä tänä vuonna menimme konserttiin Turun konserttitaloon kirkon kautta.

Vuosittainen joulukuva. Pitäisikö hankkia selfiekeppi?
Turun tuomiokirkko ja joulukuusi

Kuusi oli tänä vuonna erityisen suuri ja tuuhea. Vertasin viime vuoden kuviin ja ero on selvä. Joka vuosi uutisoidaan kuusen löytyminen, kaataminen ja kuljetus torille. Jotenkin aina säälin sitä kuusta. Tämäkin oli vielä hyvässä kasvussa ja olisi suurentunut vuosikausia.

No, olihan se hieno. Oksat ulottuivat maahan asti. Tyvi yli metrin halkasijaltaan. Komeasti se kantoi jouluvalot. Olikohan kuusi tyytyväinen ympärillään pyörivistä ihmisistä? Kamerat napsahtelivat, kun kuusi ikuistettiin kännyköillä. Tuli mieleen Andersenin satu kuusesta, joka tuotiin metsästä joulukuuseksi loistamaan ja joulun jälkeen heitettiin tunkiolle.

Turussa on tänä syksynä panostettu valaistuksiin. Monet puistot, rakennukset ja rakennelmat ovat valotaiteen esittämispaikkoina.

Porthanin (”Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen”) puiston valoja
Aurajoen rannat ja kirkon edusta ovat turkulaisten olohuone. Tässä vietimme kesäistä iltaa ensimmäistä kertaa järjestetyllä kirkkotorin terassialueella.

Turun konserttitalo liittyy  lapsuuteeni, nuoruuteeni ja opiskeluaikaan. Ensimmäinen vierailu, jonka muistan oli vuonna 1958 Lumikki-näytelmä, jota olimme koko Puolalan kansakoulu katsomassa. Muistan etenkin viimeisen kohtauksen, kun Lumikki makasi katafalkilla ja prinssi tuli suutelemaan.

Teinivuosina konserttitalossa järjestettiin kerran kuussa nuorisokonsetti, jossa suosikkimme oli etenkin Jormas, jonka konserttien jälkeen oli kurkku kipeä kirkumisesta. Väkevimmin on jäänyt mieleen Pepe Willberg, kun hän laihana nuorukaisena roikkui mikrofonissa ja lauloi Saat miehen kyyneliin. Se muisto saa vieläkin 55 vuoden päästä kylmät väreet seilaamaan selässä. Opiskeluaikaan järjestimme Turku jazz -tapahtumia, joista osa oli konserttitalossa. Mutta en siellä ole käynyt sen jälkeen, kun muutin Turusta eli yli 40 vuoteen. Niinpä muistoja pulppuili alitajunnasta.

Aulassa jaettiin meille mustat maskit. Aulan hieno katto oli valaistu korostamaan muotoja.

Aulassa mieleen tulvahti Arja Saionmaa, joka tuli Turkun jazztapahtuman konserttiin pitkä takki helmat liehuen. Arja on komea nainen.

Liuskaa ylös ja yläpäässä otettiin kaikkien puhelinnumerot ylös, toivottavasti ilmoitusta ei tule…

Yläaulan fresco kuvaa Turkua 1950-luvulla. Silloin ei ruotsinlaivoista vielä tiedetty.

Istumapaikat olivat väljästi,  kummallakin puolella kaksi tyhjää. Jalkatilaa oli todella runsaasti, kun vertaa nykyisiin teattereihin. Mielenkiintoista ajatella, tulevatko nämä ihmisten etäisyysvaatimukset jäämään jossain muodossa voimaan, kun pandemia on joskus ohi?

Konsertissa ei saanut kuvata, puhelimet piti sammuttaa. Tämä kuva on Turun Sanomista 4.12.20. ”Mezzosopraano Jenny Carlstedtin, pianisti Tuomas Turriagon ja Finestre-jousikvartetin tulkitsenana kuultiin Mariettan aaria Korngoldin oopperasta Die Tote Stadt. Vasemmalla kuuntelevat Pauliina Ahokas ja Kjell Westö.”

Pauliina Ahokas haastatteli Kjell Westötä. He kävivät läpi kirjoittamisprosessia ja kirjan eri teemoja. Välillä Westö luki otteita Tritonuksesta, suomeksi ja ruotsiksi, mistä en ymmärtänyt juuri mitään muutamia sanoja lukuunottamatta.

Ahokkaalla oli erittäin miellyttävä selkeä ääni ja puhetapa. Hän oli kovin kauniskin. Hän ei esitellyt itseään ja epäselväksi jäi, mikä oli hänen roolinsa projektissa, paitsi tämä haastattelu. No katsoin tietty Googlesta ja Ahokas on Tampere-talon toimitusjohtaja. Outoa, ettei hän esitellyt itseään.

Se selvisi, että Ahokkaalla on musiikillinen peruskoulutus ja hän oli etsimällä etsinyt virheitä kirjasta. Yhden oli löytänyt, partituuria ei kirjoiteta mustekynällä. ”Lapsus”, kuittasi Westö.

Westöhän ei ole muusikko paitsi hän on harrastanut musiikkia koko ikänsä ja soittanut useissa bändeissä. Myös hänen lapsuudenkotinsa on ollut musiikillinen. Hän oli lukenut valtavasti kirjallisuutta kirjaa varten. Kirjoittamisprosessi oli ollut käynnissä vuodesta 2016 alkaen eli pitkään ne kestävät. Kirjan tapahtuma-aika on lähitulevaisuudessa. Koronan hän oli joutunut sinne lisäämään, se oli jo ohi kuitenkin. Eli elämää on koronan jälkeenkin.

Tilaisuus alkoi musiikilla, Westö ja Mikko Kosonen esittivät kirjassa merkityksellisen kappaleen Fishermans Blues. Hienosti se meni, on Westö ihan kelvollinen kitaristi.

Välillä esitettiin eri kokoonpanoilla kirjassa esillä olleita kappaleita. En niitä toista. En ole millään  lailla musiikin asiantuntija, en tunne musiikkia enkä soita yhtään mitään. Kuuntelen kyllä mielelläni, mutta mieleeni ei jää mitään enkä osaa mitään toistaa. En edes saa painettua mieleeni mitä fraseeraus tarkoittaa, siihen viitataan kirjassa moneen kertaan.

Musiikki-ihmiselle kirja on varmaan aarreaitta, niin paljon siinä on musiikkiviitteitä. Aulassa vaihdoimme  mielipiteitä tuttujen kanssa. Eräs heistä ei ollut kirjaa lukenut eikä pitänyt sitä yhtään huonona asiana konsertin seuraamisen kannalta. Aikoi tietenkin lukea.

Mutta oli tämä hieno kokemus. Sai istua ja keskittyä täysillä siihen, mitä lavalla tapahtui. Olin osa kollektiivista kokemusta. Kietouduin tiiviiseen tunnemaailmaan, joka konserttisalin täytti.

Turun konserttitalon tulevaisuus on Turun poliitikkojen harkinnassa. Talo on rakennettu 1950-luvulla eikä tekniikaltaan ja tiloiltaan vastaa nykyisiä vaatimuksia. Kiistellään siitä, rakennetaanko uusi konserttitalo vai korjataanko nykyistä ja mitä sitten tehdään tälle, jos rakennetaan uusi? Konserttitalo on käsittääkseni suojeltu. Paikka on vaan niin ahdas, ettei  laajennusta voi tehdä. Uusi ilmeisesti aiotaan rakentaa, mutta paikasta kiistellään. Jo päätettiinkin, että talo rakennetaan Itsenäisyydenaukiolle Kaupunginteatterin viereen. Paikka on minusta todella huono ja ahdas enkä voi kannattaa puistoon rakentamista. Jospa satamassa olisi WOW-arkkitehtuuria edustava konserttitalo, joka näkyisi kauas mereitse Turkuun saapuville?

Tyytyväisinä lähdimme konsertista. Kylmä viima pyyhki meitä, oikeastaan eka kertaa tänä syksynä. Tuomiokirkko näkyi eri suunnasta ja yllätys: kuu tuli esiin pieneksi hetkeksi. Sitten pilvenriekaleet peittivät sen ja hetki oli mennyt.

Kirkko ja kuu

Olen lukenut Tritonuksen, täytyypä katsoa mitä sitä kirjoitin Luettua-sivulla.

Ruskalomahäpeää

Pyöräytän auton Pyhätunturilla Astelintien alussa parkkipaikalle. Kyltissä on  lukenut MaahisBlues. Parkkipaikalla on yksi auto, viininpunainen ooppeli. Peruutan oman briljantin punaisen ooppelini auton viereen ja siitä nousee mies kokonaisuuteen sopien viininpunainen baskeri vinossa. Tuttu mies! Monen kymmenen vuoden takaa!  Leveä hymy valtaa kummankin kasvot. Monta monituista kohtaamista meillä on ollut Kemijärven vuosieni aikana, mieleenpainuvimpana Laulu tulipunaisesta ruususta-runonäytelmä. (Heippa Erja Kärkkäinen 😉 ) Tervehdimme tosi iloisesti. Emme halaa.

Puhe pulppuaa kuin kevätpuro tunturissa. Lähdemme miehen opastuksella metsään ensin polkua ja sitten leveää laudoitusta pitkin. Keltaiset lehdet täplittävät tietämme. On liukasta. Me vanhat (?) rouvat astelemme varovasti jalkoihimme tuijottaen. Emme halua livetä. Välillä on pakko nostaa katse. Vieressä solisee puro – vai onko pieni joki. Puut kaartuvat veden ylle. On sanomattoman kaunista. Hamuan taskuani, haluan ottaa kuvan. En löydä kännykkää. Se jäi autoon. Tunnen itseni amputoiduksi. Puron keskellä on hiekkasärkkä, jolla on saappaita, turkoosia, musta hai, punaista.  Joku näkymätön menossa jonnekin. Tai jotkut. Kannon nokassa tervehtii sammaleen joukosta maahisten iloisia kasvoja. Kasvoja alkaa löytyä enemmänkin. Tai maahiset löytävät meidät, katsovat meitä hyväntahtoisesti. Kiva kun tulitte. Odottakaapa vaan.

Tulemme kahvintarjoilupaikalle. Kuumaa kahvia ja kampanisut. Niitäpä pitää taas tehdä, vaikka puolen kilon voimäärä saa miettimään terveysasioita.  Maksamme konsertin pääsymaksun ja jatkamme matkaa.

Katsomo on rinteessä lavan yläpuolella. Lähellä, toisin kuin Aittakurussa, jossa katsojat roikkuvat ylhäällä rinteellä, etäällä esiintyjistä. Aittakurun esiintymislava muuten tuhoutui keväällä lumivyöryn alle. Onkohan saatu korjatuksi, maksaa paljon eikä Pelkosenniemen kunnalla juuri ole ylimääräistä tätä varten. Tänä vuonna Unplugged-konserttia ei järjestetty, arvaa miksi.

Kapuamme Maahisteatterin ylimmälle penkkiriville. Muut penkit ovat jo melkein täynnä. Lavaa reunustavat pystyssä olevat harmaat laudat. Vasemmalla on katos. Katolla on havunneulasia. On tämä rakennelma ollut jo monta vuotta, vaikka en minä ole tästä mitään tiennyt. Olen vähän kummissani, kun pidän itseäni sentään kulttuuri-ihmisenä ja olen aina ottanut selvää tapahtumista, kun Pyhällä olen ollut.

Ylhäällä maahiskatsomossa. Sain kuvia ystävältäni,  kun se oma kännykkä lepäsi autossa.

Näkymä on miellyttävä. Ympärillä puut heiluvat rapsakassa tuulessa. Kuusia, keltaisia koivuja, punaiset pihlajanmarjat hohtavat lavan takana. Otan esiin istuma-alustan, onpa hyvä että se tuli mukaan. Annan ystävättärelleni huopaisen. Penkit kun ovat syyssateen kyllästämiä. Mieli tasoittuu, levollistuu. Odotan.

Konsertti alkaa Kummitsoiva-yhtyeen osuudella. Kaksi kaunista nuorta naista, vaalea ja tummempi, viulua soittavat ja mies, kitara, huilu tehty sähköputkesta ja rumpali. Kaikilla kauniit villapaidat. Ville esitteli esiintyjät etunimiltä, nyt täytyy sanoa, että en muista kuin Ainon. Nyt jälkeenpäin kummastuttaa, etten löydä heistä mitään muuta tietoa kuin Lapin kansan artikkelin.

Kummitsoiva oli nimittäin hyvä. Taitavaa soittoa, hyvät lauluäänet ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Ei liian pitkä eikä liian lyhyt. Heitä tosin olisi kuunnellut pitempäänkin.

Mielenkiintoista oli yhtyeen nimi. Kummitsoiva on nimittäin entinen tulivuori Pelkosenniemellä Kokonaavan itäpuolella. Siitä nimikin tulee, kun Villen anoppi oli Saunavaarassa näyttänyt ikkunasta Kummitsoivan suuntaan ja kertonut tulivuoresta.

Käsiohjelmaa ei ollut, sukunimiä ei sanottu eikä siis näitä tietoja löydy. Pysähdyn miettimään, pitäisikö sitten olla. No, minua kiinnostavat esiintyjät, heidän pitkä tiensä musiikin maailmassa tähän hetkeen.

Tilaisuus jatkui nuoren naisen laulaessa ja säestäessä itseään sähköpianolla. Nimi ei minulle tullut selväksi. Hän lauloi sydäntäsärkeviä lauluja rakkauden ja läheisyyden kaipuusta. Täytyy sanoa, että lauluja oli liikaa. Puhuri alkoi jähmettää selkääni, kylmä hiipi istuinalustan läpi. Palelin rajusti. Ja nainen vaan jatkoi laulua. En saanut sanoista selvää.

Tänään löysin netistä Lapin kansan artikkelin. Minähän tunnen tytön! Hänen vanhempansa ovat työkavereitani Kemijärven ajoilta. Tytönkin tunnen, olen seurannut hänen elämäänsä. Johanna Koskenranta, ottanut nimen Johanna Joella Koskenranta. Hän kuului Takiainen-bändiin. Vähän harmittaa, etten tajunnut silloin kuunnellessani kuka hän on. Olisin suhtautunut eri tavalla.

Sitten pidettiin taukoa, käppäiltiin juomaan kahvia ja erinomaista omenapiirakkaa. Toisella jaksolla soitti pelkoseniemeläisen Poor Bastard’s Blues -band. Kaksi meistä, rummut ja kitara. Nyt näen lehtiartikkelista, että he olivat Markku Laamanen ja Seppo Mattila. He osasivat todella soittaa. Taustalla soi ”nauhalta”, siis tietokoneelta muita soittimia ja laulajia. Turhaan, sillä he olivat taitavia soittavia.  Heitä olisi kuunnellut ihan pelkästään. Tekniikkaongelmat hoidettiin leppoisasti, lappilaisella meiningillä.

Kylmä tuli. Olin aivan jäässä. Oma vika, liian vähän vaatteita päällä, en osannut pukeutua. Välihousuja tuli ikävä.

Kokemus oli liikuttava ja aito. He esiintyivät sellaisina kuin ovat. He ovat vihkiytyneet musiikkiin ja halusivat, että me jaamme heidän kanssaan musiikkituokion. Tuli lämmin olo, vaikka oli kylmä. Oltiin lähellä heitä. Kohtaaminen. Oltiin yhdessä. He saivat meidät keskittymään. Hyvä kokemus, kannatti mennä. Kerta kaikkiaan hienoa, että he järjestivät tämän tilaisuuden.

Hotellilta lähtee tie pohjoista kohti, kiertää Kultakeron ja nousee lopuksi tunturin huipulle.

Sunnuntaina lähdimme Tajukankaalle katsomaan Musiikkitarinaa Ku-Kui.

Vettä satoi. Urheasti verhouduimme sadeviittoihin ja lähdimme silmälasit märkinä kävelemään Tajukankaalle. Vastaan tuli urheita, jotka olivat varmaan käyneet Kultakeron huipulla asti.

Kultakeron rakkarinnettä kuvioivat ruskan keltaiset soihdut

Sade yltyi koko ajan. Kuljimme laskettelurinteiden yli. Rinteet hohtivat vihreinä. Oli vaikeaa kuvitella, että muutaman kuukauden kuluttua lumi peittää vihreät kasvustot ja laskettelukansa sujahtelee alas noustakseen konevoimalla ylös.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tulimme perille. Tajukangas oli muuttunut.

Tajukankaan rinne on kiipeilijöiden suosiossa. Kylteissä varotetiin kiipeämästä ilman asiantuntevia henkilöitä. Rakennukset olivat tutut. Näissä rakennelmissa olen kestinnyt aikoinaan Kemijärven kaupungin vieraita, kantalahtelaisia (yksi vieras rakastui Huttu-ukon vaimoon) ja sobetsulaisia oppilaita ja opettajia kalakeitolla. Muistot tulvivat.

Rinteeseen oli rakennettu katsomo ja tien toiselle puolelle esiintymislava katoksineen.  En ollut näitä ennen nähnyt.

Lavalla soi kaunis musiikki, luonnon ääniä, kuin tuuli olisi ulissut puiden runkojen välistä. Sade kumisi ympärillä. Huomasimme, että katsomon keskellä kasvavan valtavan männyn alapuolella oli kuivaa. Niinpä istahdimme sinne. Aika ajoin iso vesimöykky tupsahti päähän.

Meitä oli kaksi ihmistä katsomossa. Ylhäältä tunturista palaavat ihmiset vilkaisivat näyttämöä mutta jatkoivat matkaansa. Juuri ennen tasatuntia tuli kaksi ihmistä. Niinpä meitä oli katsomossa neljä henkeä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkaa. Tarramara tanssii ja lausuu ja laulaa hyvin kauniilla äänellä.

Musiikkitarina Ku-Kui alkoi sateen ropistessa taustalla. Sade tuntui kuuluvan esitykseen, nimittäin ensimmäisessä runossa sade ropisee tekstissä. Esittäjä Tarramaralla oli erinomaisen kaunis, selvä ja kuuluva ääni. Puheesta sai hyvin selvää. Runot kuvittuivat mielessäni, näin höyhenen leijuvan ilmassa. Laulut vuorottelivat runojen kanssa. Nautin joka hetkestä. Kokonaisuus oli sopiva, puoli tuntia.

Esityksen jälkeen juttelimme esiintyjän kanssa. Hän oli Elsi Heikkinen, syntyperäinen kemijärveläinen,  Levärannalta kotoisin ja ollut nuorimmaiseni kanssa samaan aikaan Lepistön yläkoulussa. Eivät kuitenkaan tunteneet toisiaan. Hän kertoi itsestään ja taiteen tekemisestään. Netistä katsoin myöhemmin, että hän on monitoiminen Lapin luonnon asiantuntija. Hienoa, että hän on löytänyt elämän kotiseudultaan.

Kävelimme levollisina Seitakeroon. Tuntui niin hyvältä, että Pyhällä on tarjolla paikallisten tarjoamaa kulttuuria. Se kertoo syvästä sopeutumisesta kotiseutuun ja luomisvoiman ammentamisesta ympäröivästä luonnosta. Ennen ei ole tällaista ollut tarjolla (tai sitten jostain kumman syystä en ole huomannut, en kylläkään usko).

Olen lukenut:

Eowyn Ivey: Lumilapsi, Anne Swärd: Vera, Pirkko Jaakola: Puukansan tarinoita, Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola, Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Katso Luettua-sivu.