Aihearkisto: Luonto

Putken päässä, valossa – näkyy – multaa

Perjantaisen rokotuksen jälkeen oli lauantaina niin vetämätön olo, että makoilin ja tarkastelin telkkarin iltapäiväohjelmistoa. Enpä kylläkään muista mitä sieltä tuli vaikka katsottua tuli. Päikkärien välillä.

Tässä elämänvaiheessa on niiiiin ihanaa, ettei ole pakko tehdä mitään mitä ei nyt huvita tehdä tai minkä voi siirtää huomiselle. Tai mitä kolotukset ja lisääntyvät fyysiset kankeudet rajoittavat.

Välillä mieleen tupsahtaa niitä toimeliaita vuosia, jolloin koko ajan oli kuumenemassa monta rautaa. Jos joskus ehti kellahtaa sohvalle viideksi minuutiksi ruoanlaittosouvin ja illan työkokouksen välissä, oli aivan onnellinen. Mutta ylös oli vääntäydyttävä. Ja jätettävä lapset muiden huostaan.

Nyt näyttää siltä, että joka toinen päivä on väsymystä ja lihassärkyä. Mutta se siitä.

Olen viettänyt vuodenkulun ehkä parhaan päivän, kun kasvihuoneessa siirsin sisältä tuodut tomaatintaimet isompiin purkkeihin ja lajittelin eri lajikkeita eteenpäin annettavaksi. Koskaan aikaisemmin en ole näin aikaisin vienyt taimia kasvihuoneeseen, mutta nämä lämpimät päivät saivat aikaan vahvan kesätunnelman. Lämpötila huiteli yli 15 asteessa, mittari näytti jopa 18 astetta hetkittäin.

Harsojen suojassa öisin, mutta päivisin levittävät lehtensä, ryhdistäytyvät ja kärkien kasvupisteissä kiihkeässä solunjakautumisessa ryhmittäydytään pikkuruisten lehtien solukoiksi

Olin aivan onnellinen. Kädet mullassa. Hellästi siirsin taimet pieniksi  käyneistä purkeista isompiin.  Lajikkeen kertova lappu tarkasti mukaan, vaikka luulen kylläkin, että vähän sekoilin. En millään henno heittää roskiin hitaimmin kehittyneitä. Heitin kyllä, mutta kuitenkin kertyi 68 tainta. Itse käytän 12, joten uudet kodit on hankittava 56 taimelle. Uusia koteja onkin tiedossa.
Neljä tuntia vierähti kuin hetki vaan.

Biolanin kasvusäkit ovat osoitttautuneet vahvoiksi sadon takaajiksi, mukana kun on kasvukauden lannoitteetkin.  Alla  on kastelulaatikko, johon mahtuu viikon ja pidemmänkin ajan vesiannos. Kaikkia lajeja kasvaa kahdessa säkissä: punaisia pyöreitä ja pitkulaisia, keltaisia, mustia ja häränsydäntomaatteja. Viimeksi mainittuja kaksin kappalein, kun ne tekevät niin isoja makoisia sydämenmuotoisia tomaatteja. Viime vuonna kävi supi varastamassa yhden ison tomaatin. Löysin sen puutarhavajan takaa, vain osaksi syötynä. Ei maistunutkaan supille.

Peittelin taimet yöksi moninkertaiseen harsopilveen. Aamulla lehdenhakureissulla otan taimet esiin lämpenevään kasvihuoneilmaan.

Talon eteläseinällä kukkivat nämä posliinihyasintit joka vuosi yhä runsaampina. En ole niitä maahan laittanut, jostain ovat tulleet. Ne leviävät siemenistä, joten joko eläimet tai ruohonleikkaaja toimivat elinkyvyn takaajina. Luonnon salaperäiset kulkutiet! Ei voi kuin olla iloinen.

Sama kummallinen outo ja harvinainen onnellisuuden tila valtasi minut tänään aamiaispöydän äärellä verannalla. Aurinko paistoi minuun, ulkona näytti kesäiseltä ja niin vaan kaikki harmit liukenivat kirkkaaseen kevätilmaan ja nautin kevyestä nostattavasta tulevaisuuden odotuksesta.

Valkoinen posliinihyasintti ja idänsinililja  ovat valinneet meidän pihan kodikseen – onneksi! Idänsinililjojen sipulit olen itse laittanut maahan, mutta aivan muualle!

Sitten alkoi sataa. Joen pinta täyttyi pyöreistä renkaista. Pihakivetys täplittyi ja syvensi värinsä tummaksi täplien yhdistyessä. Tunnelma muuttui, se euforinen tila haihtui, mutta elämän pysyvät ikävyydet eivät valloittaneet mieltäni. Nyt on hyvä syy istua vintillä tietokoneella, kun ulkona sataa. Puutarhan keväthommia jatkan, kun sateet loppuvat.

Nyt sitten tietokoneella sukututkimusta edelleen tämän päivityksen jälkeen. Siinä riittää hommaa, ei tule koskaan valmiiksi. Mielen pohjalla välkky omien muistojen muistiin kirjoittaminen. Olisiko siinä seuraava kirjoitusprojekti? Kuitenkin Kolmas tanssi läikkyy mielen reunoilla. Tekisi mieli saattaa tarina päätökseen, kun loppuratkaisukin on selkiintynyt. Mutta mutta. Mikä on oikeuteni käyttää saamelaiskulttuurien mytologiaa tarinassani?

Kevään odotetuin kukka – sinivuokko. Miten se voikaan olla niin kaunis.

Lukemiseni on juuttunut Roberto Bolañon tuhatsivuiseen jättiläiseen 2666. Se on niin verratonta unilääkettä, että päivittäinen eteneminen on vain muutama sivu. Eli kestää kestää kestää.

Kesään valmistautumista – vuosi koronaa

Koko viikon on ollut kylmä, K- ja I-Suomessa paikoin  30 astetta ja enemmäinkin. Meilläkin öisin toistakymmentä astetta. Olen palellut koko viikon. Onneksi on villaa jalkoihin ja päälle. Kova tuuli, lunta tuiskutti vaakasuorassa. Helsingin ympäristössä autoilijat olivat pulassa. Kaikilla ulosmenoteillä oli ketjukolareita, Turun väylällä 89 autoa rutussa. Onneksi kukaan ei kuollut. Ja onneksi ei tarvinnut lähteä minnekään.

Olen uppoutunut sukujeni menneisyyteen, ja syvälle! Sukututkimus etenee. Joka päivä löytyy uusia nimiä ja perheitä. Lapsuudessa kuulemani nimet ovat saaneet syvyyttä. Olen kaukaista sukua heille. Menneisyytemme on ollut yhteinen. Se antaa jotenkin aivan ennen kokemattoman tunteen. Tunnen vahvistuneeni. Olen osa isoa kokonaisuutta.

Ja kadun, etten alkanut tähän hommaan aikaisemmin, jotta olisin voinut kysyä vielä elossa olevilta asioita. Nyt se on myöhäistä, kun olen itse vanhimmasta päästä. Kyselkää, kirjoittakaa muistiin!

Pakottauduin ulos. Siellä oli suojan puolella, hyvä kävellä. Tuuli sen verran, etten saanut kuvaa pajunkissoista, oksat kun heiluivat edestakaisin niin, ettei pystynyt tarkentamaan.

Pikkupojat tulivat pulisten iloisesti pyörillä vastaan. Toinen nostatti etupyörää ja vilkaisi minua ylpeänä. Hieno nosto.

Pupun kanssa olemme käyneet kävelyllä. Hän tosin yöllä.

Suurella ilolla ostin lisää kylvömultaa (sain hakea kahdesta kaupasta, kun oli loppu ensimmäisestä ja toisesta otin viimeiset pussit) ja poimin varovasti nelivuotiaan kanssa kylvetyt pienoiset tomaatintaimien alut omiin purkkeihinsa.  Kesä tulee joka tapauksessa tänäkin vuonna, tämänkin talven jälkeen, tämänkin kevään jälkeen. Vuodenaikojen vaihtelu on suuri ilo.

Kuudentena päivänä ne olivat työntyneet mullasta esiin. Peite pois ja niinpä ne kurkottautuivat valoa kohti, viherhiukkaset alkoivat lisääntyä ja yhteyttää.
Yksitoista päivää kylvöstä ja kolme päivää itämisestä – kaikki lajit koulittiin omiin purkkeihinsa. Eniten punaisia pitkulaisia, sitten pyöreitä punaisia, mustia ja vain pari keltaista. Häränsydäntomaatteja myös vaan muutama.

Sitten pakollinen koronapäivitys.

Tasan vuosi sitten 13.3.2020 Suomessa oli kaikkiaan 155  koronatartuntaa. Nyt tartuntoja tulee päivittäin yli viisinkertainen määrä. Maailmalla oli alle 200 000 tartuntaa, nyt 2,65 miljoonaa. Suomen asiantuntijat sanoivat, että ollaan lähellä epidemian kynnystä. Eipä olisi uskonut, että tämä näin kauan kestää. Jos olisi pandemian ennustanut, pessimistiksi olisi sanottu.

Vuosi sitten kukaan ei vielä Suomessa ollut kuollut koronaan, ensimmäinen uhri 20.3.2020. Maailmalla oli silloin kuollut noin 7000 ihmistä.  Nyt koronaan kuolleita on Suomessa 786. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa on kuolleita yli 13 000…

Saan muuten varata maanantaina ajan rokotukseen. Rokotteita on 300, saapi nähdä ehdinkö saada ajan ensimmäiseen 70-79-vuotiaiden satsiin.

Meinasin ostaa tulppaaneja, mutta sitten näin nämä kauniit krysanteemin isot kukat. Kestävät ja ilostuttavat pitempään.

Olen lukenut Sofi Oksasen Koirapuisto. Katso Luettua-sivu.

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.

Marraskuun harmaana päivänä

Mikään ei liiku. Kuusen oksasta neulaskimput valuvat kohti maankamaraa piikkisuorina. Terästän katsettani. Ei se liiku, ei keinu. Kierrän katseeni joelle. Pinta hohtaa maitokahvin värisenä täysin tasaisena peittona.

Jokin vilahtaa silmänurkassa. Niilohan se siellä, olen antanut pihamme oravalle nimen. Se on yksin, missä sen kaveri on. Aikaisemmin niitä oli aina kaksi liikkeellä yhtäaikaa. No, ei Niilo näytä ketään kaipaavan. Talipallot on syöty ja ainoastaan ruokinta-automaatissa on siemeniä. Niilo karahtaa ketterästi kuusen runkoa ylös ja nopeammin kuin ehdin nähdä, se ripustautuu toisen takajalkansa varaan ja ahmii siemeniä automaatista.  Automaatti kun roikkuu pitkän oksan päässä, ainakin puoli metriä rungosta. Tiaiset ovat lennähtäneet  ylös kuusen oksien suojaan. Niitä tulee kuitenkin automaatille, kun Niilo hyppää maahan ja syö sieltä pudonneita siemeniä. Mietin hetken, käykö orava lintujen kimppuun? Ainakin poikasia käsittääkseni syö.

Menen ulos viemään talipalloja kehikkojen sisään. Ei kuulu mitään. On se ihana syksyn hetki, kun luonto raukeasti imee itseensä kosteaa ilmaa, pudottaa sadepisan sieltä ja täältä, osuu jakaukseeni millintarkasti. Puut lehdettömiä melkein kaikki. Ruskeat lehtimassat maassa ovat maatumisensa puolivälissä. Ne ovat liukkaita kuten laatoituskin. Astelen varovasti.

Vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa. Se on vielä lämmintä. Uudestaan, ja vielä uudestaan.

Yötkin ovat lämpimiä, vain muutamana aamuna kuura on koristellut kaikki korret. Pakkasen kohtaaminen ilman kosteuden kanssa. Mielikuvitukseni alkaa ihmetellä miten se on tapahtunut, kylmän ilman syleily korsien pinnan kosteuden kanssa. Onko se ollut ystävien kohtaaminen, onko kosteus ottanut pakkasen vastaan mielellään?

Alkaa sataa, tihkua. Menen sisälle, tästä tulee pirttipäivä.

Kapuan vintille kammiooni. Eilen sain valmiiksi Kuoriutumisia-kirjan e-kirjaversion. Lähetin sen BoDille. Tarkastavat ja lupausten mukaan 48 tunnissa kirja ilmestyy e-kirjamarkkinoijien sivuille. Siis jos on teknisesti oikein tehty.

Kuoriutumisia-kirjasta on alkanut tulla  palautetta. Loimaan lehdessä oli viikonloppuna J.E. Lassilan arviointi. Se oli mielestämme positiivinen. Me annoimme kaikkien kukkien kukkia eli otimme kaikki syntyneet kirjoitukset mukaan. Emme olleet ankaria novelli-määritelmän täyttymisen kanssa. Olen mielissäni, että kirjan ulkoasua ja taittoa kehuttiin. Kyllä se työtä vaati, mutta tykkään tuollaisesta näpertelystä. Kait se hallintotaustani näkyy. Opin paljon. Nyt tiedän, mitä pitää sopia yhteisesti ennen urakkaan ryhtymistä. Jos sitten joskus vielä ryhdymme. Jos kirjoituksia syntyy…

Novellimankelissa tapasimme viime perjantaina. Ilmassa oli selvästi, että haluamme jatkaa yhdessä. Meistä on muotoutunut tiivis porukka, olemmehan julkaisseet kaksi kirjaa, Runotuulen 2017 ja nyt tämän Kuoriutumisia. Olemme istuneet yhdessä useilla kirjoittamiskursseilla. Lassila totesikin, että olemme ”tottuneita tekstintuottajia”.

Meidän vahvuutemme on juuri Mankeli, eli se tapa, jolla olemme tekstiä tuottaneet. Mutta nyt on jonkinlaisen muutoksen aika. Yhteiset julkaisut olivat tässä. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme aikaan yksilökirjoja. Konsepti on olemassa.

Korona kurittaa kylläkin kirjan myyntiä. Kirjakauppaahan Loimaalla ei enää ole. Paras myyntikeino on tapaamisissa, face to face, mutta nehän ovat nyt katkolla…

Sain juuri puhelinsoiton mankelilaiselta, ja hän on hoitanut kirjan markkinointia. Niinpä Kuoriutumisia-kirjaa on saatavilla Loimaalla aikaisemmin sovitun Vanhan Elmiiran lisäksi Jaskan puodista, Eliisan optiikasta ja Sarka-museosta. Ja meiltä kirjoittajilta tietysti. Joulumyyntiä on Citymarketin aulassa la-su 28-29.11.2020 ja la-su 12-13.12.2020. Wanhan joulun markkinoille Heimolinnaan olemme myös ilmoittautuneet kahdeksi päiväksi 12.-13.12.20, mutta ei ole vielä varmaa, järjestetäänkö markkinat. Korona, hus hus, häivy jo! Kirja maksaa 20 e.

Kirja on myös Suomalaisen kirjakaupan nettisivulla:

Suomalainen kirjakauppa mainostaa ja myy Kuoriutumisia-kirjaa!

Viikonloppuna leivoin lasteni isälle pullaa ja kuivakakkua isänpäivälahjaksi. Tein myös pataleipää, eka kertaa. Siitä kun on kuulemma tullut korona-ajan hitti. Leivästä tuli todella maukasta. Mutta taisin pitää liian lyhyen aikaa uunissa, koska se on keskeltä vähän raakaa. Pinta kyllä on ruskea… eli kokeilut jatkuvat.

Ensimmäinen korona-pataleipäni. Nam!

Olen lukenut Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö ja Elena Ferranten Tyttäreni varjo.
Katso Luettua-sivu.

Vintin hämäryydessä kliiviani levittää kauniin kukkansa, oranssi hehkuu, kun astun sisään. Ulkona kesäsiirtolassa saatu elinvoima purkautuu alkavan kaamoksen hämärinä päivinä.

Syksyä vajassa

Kirjan julkistamisen jälkeen hiljaiseloa. Korona jyllää ja kai tätä toiseksi aalloksi voi kutsua. Loimaallakin ovat tartunnat kaksinkertaistuneet kesän hiljaiselon jälkeen, pitkään oli 20 ja nyt 42 tartuntaa. Onneksi kaikki on saatu jäljitetyksi kun ovat samoja tartuntalinjoja ja kouluissa tauti on sammumassa (kahdessa koulussa oli).

Omaan toimintaan tämä kyllä vaikuttaa. Ei oikein haluta lähteä minnekään, vaikkei kevään tapaisia suosituksia vapaaehtoisesta karanteenista olekaan.

Näkyvä muutos on maskit. Niitä on kaikilla joka paikassa. Myös minulla, vaikka muutaman kerran olen mennyt kauppaan unohtaen autuaasti koko koronan ja maskisuosituksen. Olen sitten luikkinut kaukana toisista ihmisistä ja poistunut nopeasti. Häpeissäni.

Mutta onpa ihanaa saada repiä maski naamalta ja vetää raitista syysilmaa keuhkoihin. Onko mulla keuhkoissa jotain hengitysvajausta viiden vuoden takaisen keuhkokuumeen jäljiltä vai mikä on, kun tuntuu että tukehdun maskin kanssa.

Pikkuinen puutarhavälinevajani. Seinällä kesällä tekemiäni vihtoja. Tien reunassa tammi kurkotti tielle niin, että pyyhki ohi ajavia autoja. Leikkasin oksia lyhyemmiksi ja tein oksista vihtoja. Innostuin niin, että tein myös roikkuvista rauduskoivun oksista vihtoja, isoja ja pieniä. Mutta. En tiennyt, että ne olisi pitänyt säilöä pimeässä. Tässä vajan seinustalla ne ovat menettäneet värinsä ja ovat homepilkkujen täplittämiä. Noh. Olkoot siinä, koristeina ja muistona aktiivisesta hetkestäni. Kyllä ehdin kesällä muutaman vihdan käyttääkin.

Eilen aloitin ikuisuushomman eli pihan puutarhavälinevajan siivouksen. Monta päivää olin valmistautunut henkisesti tähän aika epämiellyttävään ja rasittavaan tehtävään. Se on odottanut vuoroaan muilta tärkeämmiltä puutarhahommilta – mansikkamaan siivous, rikkaruohojen poisto kasvimaalta ja kukkapenkeistä, sadonkorjuu yleensä, sienestäminen, marjastaminen jne. Vaja on pieni ja ollut pahuutensa vallassa monta vuotta, ettei vaan kymmenen ainakin. Juuri ja juuri sinne olen saanut tavarat mahtumaan, muttei lattiapinta-alaa ole ollut näkyvissä kuin parin kengänpohjan verran.

Katsoin sadetutkasta, että on poutapäivä. Levittelin nurmelle vajasta kamaa, haravat – ainakin kuusi, lapiot – miten niitäkin on melkein 10, erilaiset maan muokkaukseen tarkoitetut vempeleet – joita en juuri käytä, mutta hyvä olla olemassa, pikkuisille tarkoitetut omat puutarhakalut, kuokat, harat, ym ym, mitä erilaisemmat purkit, kokoja puolesta desistä moneen litraan, aluslautaset, sangot ja vadit eri kokoja, lannoitesäkit –  monenlaisia, ja joka paikkaan tungetut muovipussit, ym ym ym kamaa, tukikeppejä, harsoja, verkkoja, hiirisuojaimia jne jne jne. Onpa mies tuonut kaakeleita, sementtisäkkejä ja maalaustarvikkeitakin tänne, miksi, en ymmärrä kun hänellä on omat vajansa…

Maski oli naamalla. Olen kuullut myyräkuumeesta ja olihan siellä papanoita. Hiirenloukku oli lauennut ja sen sisällä oli vaan pää. Siis hiiren pää luineen. Joku oli käynyt syömässä muun ruumiin. Päästäinen?

Käytin sisäkäytöstä poistettua imuria, joten ei tarvinnut pöllytellä papanoita ja pölyä. Pölyä, sitä oli paljon. Aloin taas pohtia pölyn olemusta. Vaikka tilassa ei kukaan liikkuisi, pölykerros peittää vähitellen kaiken. Osa pölystä on kuin  pientä ryyniä. Mistä ihmeestä se tulee? Muistin keväiset kauhupäivät, kun aurinko tunkeutuu sälekaihtimen säleiden välistä paljastaen armottomasti ilmassa kieppuvat pölyhiukkaset. Oikeaa tanssia. Kerran hain pakokauhussa imurin ja imuroin sitä kevätilmaa, muttei sillä ollut vaikutusta. Ei loppunut hiukkasten pomppiminen. Tunsin ahdistusta omasta siivouskyvyttömyydestäni. Mutta, onko pöly sittenkään vaarallista?

No takaisin vajan siivoukseen. Välillä ryntäsin puolijuoksua ulos vajasta kompastellen tavaroihin, revin maskin naamalta ja haukoin ilmaa. Maskin käyttö on niin kauheaa. Silmälasien sisäpuolella oli hengitysilmasta tiivistyneitä pisaroita. Pitäisikö yrittää olla ilman rillejä? Se voisi olla hyvä juttu, mutta jäi nyt kokeilematta.

Sain siivotuksi kaksi pitkää hyllyä, moneen kertaan pölyt pois. Mistä sitä tuli koko ajan lisää? Järjestelin mielessäni kamoja, harvemmin tarvittavat kauempaan nurkkaan ja ne jatkuvasti tarvittavat tulisivat lähelle ovea. Kaikki näytti hyvältä, kun sain mielessäni järjestyksen valmiiksi.

Menin ulos ja – siellä satoi vettä! Ryntäsin kahmaisemaan tavaroita, jotka eivät saa kastua – päivänvarjo pahvipaketissaan tärkeimpänä. Yritin nopeasti saada tavarat sisään. Onneksi olin jo miettinyt järjestystä. Sinne solahtivat, mutta mutta mutta. Eivät ne meinanneet mahtua! Eivätkä oikeastaan siis mahtuneetkaan.

Olin lajitellut isoja säkkejä, sekajätteeseen, muovia monenlaista, metallia, pahvia, paperia ja lasia kierrätettäväksi, mutta se ei näkynyt missään. Tarpeelliset kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua takaisin. Muistin saman ilmiön vaatehuoneen siivouksesta.

Eli kun ei ole selvää järjestystä eikä jatkuvaa siivousta, sitä työntää tavaraa sinne tänne, rakoihin, päällekkäin ja alekkain. Vähitellen koko vaja oli kuin tilkitty tavaralla. Nyt mun hieno uusi järkevä järjestys olisi vaatinyt paljon enemmän tilaa.

Kävin ottamassa kuvan ja olihan sitä tilaa enemmän kuin mikä mielikuva eilen jäi… enemmän kuin kaksi jalansijaa….

Puolet tilasta jäi järjestelemättä sen sateen takia. Siellä ne odottavat. Mietin jo, mitä niillä tavaroilla teen, mutta tänään sataa, koko ajan. En siis mene sinne. Jaa-a, menenköhän ollenkaan. Saapi nähdä. Huomenna pitäisi olla poutapäivä.

On muuten lehdetkin haravoimatta.

Olen lukenut Noah Hawleyn Ennen syöksyä.
Katso Luettua-sivu.

Aurinko paistaa matalalta. Kohta se painuu horisontin taa, tuolla lännessä. Huomaat varmaan, että kuva ei ole tältä päivältä, nyt kun sataa ja sataa ja sataa.

Ruskalomaa Itä-Lapissa

Viikko Itä-Lapissa oli antoisa. Keskusteluja,  naurua, hiljaisuutta, yhdessäoloa rakkaan ystävän kanssa, Lapin luonnon täyttäessä tajunnan hiljalleen niin, että se välkkyy vieläkin tuikahdellen.

Ilma niin raikas. Katse hakeutuu lepoasentoon, horisontti kaukana. Korviin ei kuulu kuin tuulen kohina, puiden latvojen humina, ploksahdus saappaan irtautuessa suon sammaleesta.

Rahkasammal hehkuu punaisena

Kumarrun ilahtuneena poimimaan karpalon. Tuossa toinen! Ja kolmas! Niitähän on tässä paljon!

Rahkasammal vuoteena, karhunsammalet pylväinä, korret luopuneet elämän väreistään, tässä makaamme, kohta lumen alla luovutamme suolle rakennusaineemme. Silmiä hivelevää värien leikkiä, me karpalot punaisina hohdamme täynnä kirpeää mehua.

Kaiken kaikkiaan saalis ei ole suuri. Suon sammalikkoon painuneista jäljistä näemme, että onnekas on meitä ennen käynyt samoja mättäitä katsastamassa. Mutta saamme maistiaiset. Talvella hyytelöpurkkia avatessa tuoksu vie punakeltaisena hehkuvalle suolle, rahkasammalen kotiin. Maistuu hyvälle, korostaa poronkäristyksen makua.

Matkaamme Ailankaan. Puolukoita on vain siellä täällä, muutama kerrallaan. Onko yksinäinen pörriäinen haapuillut siellä täällä kukista mettä etsimässä. Muistoissa välähtävät isot pulleat puolukat, joita taannoin samoilta paikoilta poimin. Mutta vuodet ovat erilaiset, nyt näin.

Kalamajan takaa olen aikaisemmin poiminut puolukoita vaikka kuinka paljon.

Menemme rantaan, jossa tuuli tuntuu voimakkaampana kuin metsässä.

Vesi on matalalla, enpä muista kuin rakentamiskesän 1991, jolloin pidin nuotiota tässä ja valmistin muurikalla makoisat ruoat. Sittemmin rantavesi on loiskunut rannan varvuissa asti kaapimassa hiekkaa mukanaan syvemmälle.

Jupurasaari katselee meitä. Siellä mänty makaa pohjoispäässä.

”Maassa on viileää. Kosteus pureutuu maata koskettavaan runkoon. Sen pinta on kova, ei siihen äkkiä asetuta. Vuosien kuluessa kuningatar sulautuu saareensa. Pikku mönkiäiset hakeutuvat suojaan sen alle. Homesienet ujuttavat rihmojaan sen sisuksiin. Lahottajahyönteiset rohmuavat punaista puuuainesta. Mäntyyn leviää lämmin olo. Näin se pitää jatkua, ei tässä enää mitään pahaa, kun tähän jouduttiin.

Niin kuningatar luovuttaa saarensa eliöiden käyttöön satoja vuosia keräämänsä ravinteet. Saareen syntyy hedelmällisiä keskittymiä. Lähelle niemen kärkeä pureutuu yövilkka, orkideansukuinen valkeakukkainen hieno tuoksuja. Mistä ihmeestä sen siemen sinne tuli, linnunko nokassa. Mänty saattaa olla ylpeä.”

Edellä oleva teksti kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, s. 12.

Voi saari, emme päässeet luoksesi tämän lähemmäksi tällä kertaa. Tuuli oli niin voimakas, ettemme uskaltautuneet soutamaan. Rantautuminen olisi ollut liian hankalaa.

Katson Jupurasaarta. Se on pääosassa Vuotos-kirjassani siellä kasvaneen männyn kanssa. Muistan kesän 2013, kun kirjoitin mökin pöydän ääressä kirjan lopun. Siitä se lähti, tarinan punominen. Muissakin kirjan päätapahtumissa luonto vaikuttaa voimakkaasti. Se ei meitä tarvitse, me tarvitsemme sitä.

Saari elää, aivan selvästi. Odottaa. Oliko se kaikki jo tässä?

Pikkukivikon viereen aallot ovat kasanneet hiekkaa. Salaperäinen kivien jälkijono saa mielikuvituksen laukkaamaan. Mihin ne ovat menossa?

Kemijärvi on ollut säännöstelyallas vuodesta 1965. Järveen kerätään kesällä vettä, jota lasketaan talvella Seitakorvan voimalaitoksen padon läpi. Generaattorit hyrräävät, sähköä syntyy.

Vielä elää ihmisiä, jotka muistavat järven luonnontilaisena. He kaipaavat luhtaniittyjä, jotka raidoittivat järveä. Keväisin lumien sulaessa latvavesillä vesi nousi Kemijärvessä korkealle, mutta vain vähäksi aikaa. Kesäisin vesi oli matalalla. Mutta ei siis ole enää. Säännöstelyn vuoksi veden pinnan ylä- ja alatason ero on 680 cm eli melkein seitsemän metriä. Siis pinnan vaihtelu pystysuunnassa! Vettä on metsään saakka. Maisemassa ei voi erottaa rantaa.

Paljon puuta jäi nousevan rantaveden alle. Ne kuolivat, kuinkas muuten, kun ei voinut hengittää. Puiden pinta harmaantui, ne kevenivät ja viimein saattoivat katketa. Puita on kerätty rannoille suuriksi röykkiöiksi. Niistä saattaa löytää vaikka minkälaisia kuvioita.

Tässä voi nähdä vaikka mitä

Puuta uitettiin Kemijoessa 1890-luvulta 101 vuotta vuoteen 1991. Uiton lopettaminen tapahtui nopeasti ja hiljaisesti. Valtavat puumassat siirtyivät rekkojen kuljetettaviksi. Uiton lopettamisesta ei juuri puhuttu. Samalla  kokonainen elinkeino runsaine työpaikkoineen ja rikas uittokulttuuri vaipuivat historiaan, noin vaan.

Samaan aikaan valmistui kalakämppämme Ailankaan. Järven rannat olivat monta vuotta täynnä uiton jälkiä eli irtonaisia puita. Niitä oli ollut uppeluksissa ja päässyt irti uitossa. Keräsimme puita monta kesää, ne kun olivat kelluvina vaarana veneilylle. Polttopuita riitti moneksi vuodeksi.

Uittopuomin pää. Jykevät rautapultit ovat kuin uusia.

Nyt olen kotona. Mieli kieppuu vielä Lapin viikossa. Ja valmistautuu ensi viikolla huipentuvaan Kuoriutumisia-kirjan julkistamistilaisuuteen. Siitäpä ensi kerralla.

Puutarhassa valmistaudutaan talveen. Asterit kukkivat neljän kuukauden valmistautumisen jälkeen. Ilostuttavat suuresti.

Ailanka, rakkaani

”Veden solinaa. Tuhansia vuosia, Haalean auringon lämpö voimistuu ja kaivertaa kaiken peittävään jäähän syveneviä railoja. Sulamisvesi vapauttaa jään sisään myllertyneet ainekset. Kivet antavat periksi painovoimalle ja huokaisten laskeutuvat pohjalle. Niiden päälle kerrostuu veden rajussa syleilyssä hioutuvaa soraa ja hiekkaa pitkiksi harjateiksi. Syntyy Ailanganniemi.

Ailanganniemi kurkottautuu pitkänä napapiiriä myötäillen

Vesi loiskuaa rinteen rantaviivaan, sieppaa uhmassaan kivien välistä hiukkaset, leipoo niitä ahkerasti edestakaisin ja upottaa syvemmälle. Jäljelle jäävät isot lohkareet, rantaviiva.

Jään reunalla vesi ryöppyää vapaaksi päästyään villisti joka suuntaan viskaten hienoimman hiekan viuhkaksi jään eteen. Hitaasti madaltuu hiekkankangas, Ailanganlahden ranta ja pohja.

Ailangan hiekkaranta

Erääseen railoon kertyy painavaa ainesta. Jää reipastuu ja luovuttaa vetensä nopeasti. Syntyy Jupurasaari, ympärillään syvänteitä.”

Katson Ailanganniemeä. Vasemmalla puolellani aallot syöksyvät rantaan hiekkaa muovailemaan, voi miten sileää. Tuuli vie lämmön jäsenistä ja yrittää siepata hupun matkaansa.. Takavasemmalla Jupurasaari ottaa aallot ja tuulen vastaan, kuten tuhansia vuosia, jään sulamisen jälkeen…
Ailanganlahden aallot, taustalla Hiipanniemi, sen takana Luusua
Sileistä sileimpää on aaltojen hyväilyjen rakastama ranta, Jäämeren kivet ja Ailanganlahden hiekka

Kirjastani Vuotos – vastasatanut uusi lumi, sivu 5

Vuositapaaminen Rintalan Annen lampaiden kanssa

Osta tilalta -tapahtuman puitteissa kävin tänään Rintalan Annen lampaita katsomassa. Vuosi on kulunut tosi nopeasti, vastahan  minä siellä kävin ja sammalikolla raportoin. Kuitenkin, jos alkaa miettiä, kovin paljon on tapahtunut sitten viime näkemisen. Että viitsisikö koko koronaa edes mainita… tai polvileikkausta… tai Kuoriutumisia-kirjan valmistumista…

Vierailusta tuli niin hyvä olo. Ihmiskontaktien ja miksei myös oikeastaan eläinkontaktienkin vähäisyys on saanut tajunnan uppoamaan harmaaseen liikkumattomuuteen. Nyt juttelin Annen kanssa pitkään. Hän kertoi lampaiden hoidosta ja sain paljon uutta tietoa.

Lammasrotuja on monia.

Aitauksissa olikin jos monenmoisia karvaturreja. Kiertelin niitä katsomassa ja ihmettelin lampaiden käyttäytymistä. Ne ovat laumaeläimiä – yhteisöllisyys on itsestään selvä juttu. Yhdessä aitauksessa kaksi naarasta oli otsat vastakkain ja Annen mukaan se johtui siitä, että ne oli pari päivää sitten siirretty samaan sakkiin odottamaan pässin tekemää työtä. Eli laumassa on järjestys lampaillakin, kuten kanoilla se kuuluisa nokkimisjärjestys.

Niin, miksi oli siirretty. Lammastilalla ei ole kyse siitä romantiikasta, joka tahtoo meikäläisen katsontaa vaaleanpunaistaa. Lampaiden kasvatus on elinkeino ja siinä noudatetaan tiettyjä periaatteita. Lampaita kasvatetaan ja niiden liha ja villa hyötykäytetään. Myös lisääntyminen on tarkkaa toimintaa. Nämä lampaat oli siirretty odottamaan, että pässi tekee temppunsa.

Astutus on tarkkaa toimintaa. Tarkkaan katsotaan, ettei sukulaisuutta ole ja että rotu, värit ym ovat samat. Niinpä yhdessä aitauksessa oli aina samannäisiä ja -värisiä villakeriä. Lampailla ei käytetä keinohedelmöitystä. Astutus sujuu perinteisellä menetelmällä.

Tarjolla oli myös monenlaisia lammastuotteita. Söin valtavan hyvää lammaskaalia, päälle kahvit ja munkit. Niinpä ostin kotiin vietäväksi lampaan lapaa keittoon, lammasmakkaroita, lammasjauhelihaa, purkissa lampaanlihaa suoraan leivän päälle tai erilaisiin ruokiin ja lammaslihapullia, jotka kylläkin unohdin tiskille. Onpa odotettavaa, kun saan ne tulevaisuudessa.

Villa-aitassa ostin lankoja. Erivärisiä harmaita, aivan siis luonnollisia värejä ja tietenkin Annen värjäämää vihreää lankaa. Kädet kutiavat lankoja hyödyntämään. En raaski näistä ihanista langoista tehdä sukkia, vaan teen vähän ”jalompaan” käyttöön rannekkeita, säärystimiä ja kynsikkäitä. Tai mitä sitten keksikään.

Vasemmanpuoleinen Ilo ja Suru on käsin värjättyä suomenlampaan lankaa. Se on pehmeää ja kiiltävää ja on kehrätty ja pesty Suomessa. Villan lanoliini suojaa kosteudelta, hylkii likaa ja hoitaa ihoa. Suru sopii erityisen hyvin sukkien neulontaan siihen lisätyn polyamidin ansiosta. Villan lämmittävyys ja pehmeus on kuitenkin tallella. – Toinen vasemmalta on alpakkaista Aapelia, jossa on 70 % Metsänkylän alpakoiden villaa ja 30 % omien suomenlampaiden pehmeää villaa. Aapeli sopii  vaikka mihin. Villan ominaisuuksia ei ole muutettu kemiallisilla käsittelyillä (värjäys, konepestävyys, koinsuojaus), joten sen lämpimyys ja kosteudenimemiskyky ovat tallella.  Kaikkien pesu vain tarvittaessa (tuuletus  saattaa riittää, etenkin kosteassa ulkoilmassa) käsin 40 asteessa tai koneen villaohjelmalla.

Sitten seuraa kuvakavalkaadi lampaista. Minua niin kiinnostaa yleensäkin eläimien suhde toisiinsa tai sitten ihmisiin. Miten se näkyy, miten käytös muuttuu ihmisen tullessa lähelle, meneekö eläin pakoon vai tuleeko kohti, katsooko silmiin, mitä odottaa?

Annen mustavalkoista border collie -koiraa rapsuttaessa tulvahti taas mieleen, että enkö tosiaankaan saa itsestäni irti niin paljoa, että jaksaisin koiraa hoitaa. Luulen, että saisin monin kerroin takaisin sen vaivan, joka siihen menisi…

Pyöreitä pyllyjä
Valkoista, ruskeaa, mustaa. Nämä eivät olleet astutusvaiheessa ja kyllä täälläkin sitä järjestystä koeteltiin. Vai oliko kyseessä hellyydenosoitus?
Tässä me syödään hyvässä sovussa. Nämä lampaat olivat kovia juttelemaan. Mää, mää, eikun mää, kuului kuorona. Ihmettelin näiden äänekkyyttä ja kerrottiin, että lauma on tavallisesti ulkona, mutta nyt tämän päivän kunniaksi joutuivat sisälle. Siitä protestointi. – Lampaat muuten tuodaan aina yöksi sisälle, lammaskoirien avustuksella. Muutama vuosi sitten sudet kävivät laitumella yötään viettävien lampaiden kimppuun ja tappoivat muistaakseni viisi lammasta. Pihalle ja sisätiloihin sudet eivät ole uskaltautuneet.
Rehua tarvitaan suuret määrät. Säilörehu pilkotaan pienemmäksi ja tuodaan lampaille. Kun silppuamiskone alkoi työnsä, lampaat alkoivat määkiä kiihkoissaan, tiesivät mitä on tulossa – ruokaa!
Minä halusin potrettiin. Osaan poseerata.
Tomski, 1,5 -vuotias Kainuun harmaa. Hän etsiin loppuelämän kotia. Olisiko sinulla tarjota sellainen?

Viime päivien tapaan sade tuiskautti aika ajoin kuuronsa niskaamme. Pisarat, nuo pilvien lähettiläät, asettuvat lehden muotojen mukaisesti ihmeteltäväksi.

Sataa, sataa, syksy on. Kotimatkalla Oripään tiellä tervehti iso töyhtöhyyppäparvi. Ne matkustavat koronan rajamuodollisuuksista välittämättä etelän lämpöön. Kunnes puolen vuoden kuluttua ilahduttavat talvesta heräävillä pelloilla. Heikun keikun!

Elokuun alkua sateessa

Taivaalta vihmoo harmaita rihmoja. Tämän päivän sateet alkoivat pari tuntia sitten. Pistäydyin ulkona sateessa ja kummallista oli, että en juuri kastunut.

Kypsyminen on alkanut. Viinimarjat kerätty, mustikoitakin, tilliä kuivattu, salaattia ja sipulia syöty, omalta maalta.

Tomaatit ovat saaneet väriä, viimeksi keltaiset. Punaiset pitkulaiset ovat kasvattaneet  kokoaan, ovat kooltaan moninkertaisia kaupassa myytäviin pitkulaisiin verrattuina.

Pitkulaiset punaiset ovat suuria, 3-5 cm pitkiä. Malto on kiinteä, ei paljoa vettä. Maku mitä parhain.

Mustat tomaatit ovat tosi makeita. Punaiset pyöreät eivät vielä ole kypsyneet. Vuosi on taas erilainen kuin edelliset. Kasvien salainen elämä.

Ensimmäinen kypsynyt häränsydäntomaatti. Se teki ollessaan pitkään vihreässä vaiheessa kummallisia ulokkeita alapuolelle. Ne eivät punastuneet. Malto on kiinteä, maku ei kovin erikoinen. Aikaisemmin en ole näin suuria saanut kypsäksi asti. Kypsymistä odottaa yksi tosi iso, nyrkinkokoinen möykky ja paljon aivan sydämenmuotoisia tomaatteja.

Ihmettelen myös marjapensaita. Punainen pensas on veljeltäni ja on takuuvarma. Marjoja tulee joka vuosi. Mustia ja vihreitä viinimarjoja ei ollut kuin noin 30 kappaletta kumpaakin lajia. Lehdet olivat kummallisia, jotenkin paksuuntuneita ja reunoilta käpristyneitä. En nähnyt niissä  mitään elukoita tai hometta. Netistä yritin etsiä mahdollista kasvitautia, en löytänyt vastaavaa. Joko ne ovat saastuneet tai sitten pitävät välivuotta. Kummallista. Olin antanut syyslannoitetta ja keväällä kalkkia ja kanankakkaa ja peittänyt pensaiden asustat silppuamallani oksasilpulla. Olinko hoitanut liikaa? Kirsikkapuusta en löytänyt yhtä ainoaa kirsikkaa. Vuoden 2012 suuren sadon jälkeen puu ei ole juuri mitään tuottanut. Mikähän siihen sitten on syynä.

Omena- ja päärynäpuissa näkyy raakileita. Jännää nähdä mikä on laatu. Viimeksi omenat kun olivat aivan toukkien syömiä.

Näitä lehtokotilo-veijareita ilmestyi puutarhaan pari vuotta sitten. Olen kerännyt niitä pois sitä mukaa kun olen löytänyt. Peltoetanoita on myös tullut lisää. Salaattien ulommaiset lehdet ovat yhtä pitsiä.

Ei se nyt niin kauheaa ole, ettei satoa tule joka vuosi runsaasti. Menekki kun on kutistunut. Kellarissa on purnukoita monen vuoden ajalta, vaikka syön niitä jatkuvasti. Pakastimessakin on jotain viime vuodelta.

Huokaus. Luopumista. Totuus näkyy yhä selvemmin. Mitä se kannattee. Pois turhat rönsyt. Tee sitä mitä haluat. Jos sitten ei haluta mitään, entä sitten. Syö sen verran kuin maistuu. Tai niin paljon kuin haluttaa. Säilö sen verran kuin huvittaa.

Askel askelelta vauhti hidastuu. Juoksu, mitä se on, laahustaminen on päivän sana. Pysähtyminen. Kuntopyörä katsoo moittivasti kun menen verannalle. No, okei, poljen hetken. Päivän hyvä työ.

Olen meidän sisarusparven vanhin ja serkkuparven toiseksi vanhin. Vääjäämättä sillä on vaikutuksensa. Nuorta polvea on vuosi vuodelta enemmän. Katson pikkuisia. Mitä he näistä tapaamisista muistavat?

Mieleni vierii vuosikymmenien taakse. Mitä itse muistan elämästäni alle viisivuotiaana? Äiti ja isä olivat silloin  nuoria, monta vuotta nuorempia kuin nämä nykyisät ja -äidit. Miten vanhempani kokivat lapsiperheen arjen sodanjälkeisessä maailmassa? Köyhää, pulaa kaikesta, selviytymistä päivästä päivään. Ei ollut jääkaappia, pyykkikonetta, tiskikonetta. Pienet ahtaat kylmät asunnot.

Telkkari ja puhelin vähän päälle kolmekymppisenä, samoin kuin lämmin vesi ja kylpyhuone. Sisävessa ja juokseva vesi vähän aikaisemmin. Muistan, kun isällä oli pikkuveli sylissä ja hän laski hanasta vettä. Katso. Ei tarvitse kantaa ulkoa. Mikä ihanuus olikaan  mennä sisävessaan. Iso puuhella purettiin pois ja tilalle kaasuhella. Suunnaton helpotus sekin. Kun pikkuveli oli vauva, vesi tuli talon päätyyn, ulos. Vuokrakasarmeissa oli yhdellä naisella pulsaattorikone. Hän lainasi sitä muille naisille. Mutta pyykit huuhdeltiin ulkona sen seinässä olevan vesihanan alla. Talvipakkasellakin.
Ensimmäinen ulkomaanmatka tehtiin alle viisikymppisenä. Silloin elämä oli helpottunut monessa suhteessa.

Käsittämätön ponnistus heiltä on ollut kolmen lapsen kouluttaminen, kun ei ollut peruskoulua vaan vanhempien piti maksaa kaikki, lukukausimaksuista ruokamaksuihin, kirjoihin ja matkalippuihin. Millaista elämäni olisikaan, jos he eivät olisi tähän sitoutuneet? En varmaan tässä kirjoittelisi.

Muistan lapsuuteni vanhemmat hahmoina. Muistan joitakin tapahtumia, joista en tiedä, muistanko oikeasti vai minulle kerrottujen juttujen tai valokuvien perusteella. Kirjoita niitä ylös, veljeni sanovat. He kun ovat  nuorempia eivätkä muista. Pitäisi kirjoittaa, niin kauan kuin yleensä mitään muistaa. Siinäkin on yksi todellisuus, jota pitää pohtia ja joka pitää hyväksyä. Ettei muista, ettei pysty. Jos tapahtuu jotain niin kauheaa, ettei pysty enää kirjoittamaan. Tai onko se vanheneminen nyt sitten niin kauheaa. Kaikille se tulee eteen. Jos vaan lipuu sellaiseen tilaan, että sanat jäävät jonnekin eivätkä enää asetu  peräkkäin sellaiseen muotoon, joka tuottaa nautintoa. Jos kaikki on joskus kirjoitettu, tullut valmiiksi.

Jokavuotiset kesäjuhlat minun sekä veljien ja heidän jälkikasvujensa kanssa täyttävät joka sopukkani hyvällä ololla. Veljien hymyt, heidän vaimojensa kanssa nauretut raikuvat naurut, serkusten ja heidän vaimojensa ilon pilkahdukset, lasten kirkkaat äänet, vilahdukset vaan, kun juostaan edestakaisin.  Mummit pois tieltä! Voi mitä onnea. Tätä se on, täydellinen onni. Kun syntyy jotain sellaista, joka kantaa meitä kaikkia vuosikymmeniä eteenpäin.

Synttärikakku kälyn ja minun valitettavan joskin vääjäämättömän vanhenemisen juhlistamiseksi. PS. Marjat omasta puutarhasta, mustikat ”minun metsästä”
Aurinko laskee, meri tyyntyy, hyttyset hyrisevät nurkissa, varjot piirtyvät tummina Haapaluodon illassa

Olen lukenut J. Pekka Mäkelän Hunan -kirjan. Katso Luettua-sivu.

Puputtelua

Neljätoista päivää hän oli meillä. Hetkinen. Hän vai se? Se, jos ajatellaan kyseessä olevan eläimen, hän, jos korostuu läheisyys. Huomaan, että käytän kumpaakin. Ehkä asiayhteys ratkaisee. Kandit-ohjelmassa muuten huomasin, että eläinlääkärit puhuvat hänestä. Ehkä enemmänkin eläinten omistajien takia. Ei kai eläin erota hänen tai sen eroa.

Niin että mitä. Meillä oli hoidossa pojan perheen pupu, Gigi. Olin aikaisemmin tutustunut pintapuolisesti heidän aikaisempiin pupuihinsa, valkoiseen Apolloon ja valkoiseen harmaakorvaiseen Apilaan. Mutta kun  niillä oli seuraa toisistaan, ne eivät niin paljoa kiinnostuneet ihmisistä eikä ainakaan satunnaisesta kävijästä eli minusta.

Mutta tämä Gigi. Hän yllätti minut monella tapaa. Ahaa, kirjoitin hän. Se kertonee jotain.

Gigi hankittiin pojan perheeseen koronaerityksen aikana, kuten kuuluu tapahtuneen muillakin, siis lemmikin hankkiminen. Koiranpennut ovat ihan loppuneet kesken.

Gigillä on jännästi toinen korva pystyssä ja toinen roikkuu. Kuulemma risteytysten ansiota. Kerran Gigi kyllä piti molempia pystyssä.

Nyt perhe lähti lomamatkalle – kotimaahassa – ja Gigi tuli meille. Hän asusti verannalla isossa ”häkissä”. Aluksi minua huolestutti, että Gigi pitkästyy,  kun kotona on aina joku pitämässä seuraa. Aina kun menin verannalle, Gigi hypähti verkkoa vasten nenä väristen kiihtymyksestä.

No jokos tulet sieltä minua piristämään!

Söin pitkän aamiaisen joka päivä verannan pöydän ääressä. Olin hakenut lehden ja tuonut samalla tuoretta syötävää, koivunoksan ja puna-apiloita. Gigi hyökkäsi niiden kimppuun ketterästi kuin hyrrä. Sitten alkoi puputus. Gigi tarttui apilaan alapäästä ja niin kasvi katosi lujaa vauhtia Gigin mahaan. Viimeisenä punainen makea kukka.

Gigi aamiaisensa kimpussa. Koivunoksa tuoreine lehtineen, vuohenputkea ja puna-apiloita. Puputusta, nyt tiedän mistä pupu-nimitys tulee.

Kaikkea Gigi ei jaksanut yhtämittaa. Avasin häkin ja Gigi hyppäsi innoissaan pois vankeudestaan. Ensin hän makoili  hetken, ruuan täytyy asettua ja sitten alkoi hurja juoksu ympyrää häkin ja pöydän ympäri seinänviertä pitkin. Välillä kuului teräviä napautuksia, takajaloilla ilmeisesti. Kun oli juostu tarpeeksi, haisteltu nenä väristen mielenkiintoiset nurkat ja kaluttu vähän vaatekaapin oven alareunaa, voikin levähtää hetken.

Hohhoijaa, vatsa täynnä ja jalat saaneet ojentua juoksuliikkeissä. Lepäilen tässä avonaisen oven edessä, niin ehdin pinkaista ulos jos ovea suljetaan.

Pitkin päivää päästin Gigin häkistä. Istahdin jakkaralle ja Gigi tuli eteen. Silitä! Ja minä silitin kania. Hän litisti itsensä aivan lattiaa vasten ja silityksen aikana päästi pientä ääntä. Aivankuin kissa kehrää! Olin aivan ällistynyt. Kani tykkää silittämisestä!

Silitä minua! Kosketus on tärkeä myös eläimelle.

Muutoinkin sain ihmetellä moneen otteeseen. Kanin silmät ovat molemmilla puolilla päätä, ei edessä vierekkäin kuten ihmisellä. Tälloin kani näkee sivuille hyvin ja eteen tulee kapea kiila, jossa näkökentät yhtyvät. Tällä alueella kani näkee kolmiulotteisena, kuten me koko ajan, kun meidän silmiemme näkökentät yhtyvät. Mietiskelin, miten Gigi oikein ympäristönsä havainnoi.

Kani on jyrsijä, joka syö kasviksia ja hampaat kasvavat koko ajan. Hampaat ovat terävät. Niitä saa varoa. Jos työntää sormensa suun lähelle, kani luulee saavansa ruokaa ja nappasee. Sitten veri virtaa.

Jyrsimistä pitää olla koko ajan. Kuiva heinä on parempaa kuin tuore kasvi siinä mielessä, että hampaat saavat enemmän työtä. Annoin jyrsittäväksi vessapaperirullan hylsyn. Kun se oli aivan pieni, se ei pysynyt paikallaan kun Gigi alkoi jyrsiä sitä. Niinpä hän asetti etutassunsa hylsyn päälle, jolloin se pysyi paikallaan. Olin aivan ällistynyt. En ole pitänyt jyrsijöiden aivotoimintaa kovinkaan korkealla tasolla, mutta tämähän osoittaa, että Gigi oivaltaa asioita.

Syliin en sitä saanut otettua. Se alkoi räpistellä ja kynsiä, joten nopeasti laskin sen käsistäni. Myöskään  fleksiä en saanut laitettua, Gigi ryntäsi pakoon heti sen nähtyään. Ulkona kylläkin satoi melkein koko ajan, joten ei ulkoilu kivaa olisi ollut kummallekaan.

Omien perheenjäsenten kosketusta Gigi ei kavahda, vaan antaa pyöritellä itseään, vaikka selälleen. Huomaa, että tassut ovat pohjastakin karvaiset.
Ihana liikuttava töpö.

Nyt Gigi on mennyt omaan kotiinsa. Gigi osoitti selviä tuntemisen merkkejä, kun oma perhe saapui. Kani-iloa oli havaittavissa, myös ihmisiloa.

Veranta tuntuu nyt niin autiolta. Mutta pääsenhän minä häntä katsomaan.