Aihearkisto: Mitä nyt

Novellimankeli koronan aikaan

Koronaeristys jatkuu kolmatta viikkoa. Eilen ilmoitettiin, että jatkuu toukokuun puoliväliin asti. Kunpa pääsisivätkin oppilaat ja koulujen henkilökunta lopettamaan lukuvuoden yhdessä kasvokkain!

Ihmetystä ovat  herättäneet eri koulujen erilaiset käytännöt. Jotkut opettajat laittavat Wilmaan viikon työt ja oppilaat jäävät yksin tekemään niitä. Tällöin ei kylläkään toteudu oppilaan oikeus saada opetusta. Moni oppilas tulee putoamaan kelkasta, noin kuvainnollisesti.

Jotkut opettajat pitävät yhteisen nettitunnin (tai sen osan) oppilaiden kanssa, opettavat asian ja antavat tehtävät. Jos on tarpeen, puhelimitse vielä neuvontaa. Session lopuksi vielä vuorotellen oppilaat kertovat vitsin. 🙂

Minua ovat tilastot aina kiinnostaneet. Nytkin olen seurannut päivittäin eri maiden tartuntamääriä ja ikäviä kuolleiden määriä. Tähän keskiviikkoon mennessä koko maailmassa on todettu 860 000 tartuntaa ja menehtyneitä on 42 000, joista Euroopassa 30 000.  Suomi ei tässä tilastossa ole huippumaiden joukossa, kun katsotaan sairastuneiden määriä. Päin vastoin, näyttää, että täällä tauti etenee aika maltillisesti. Tähän päivään mennessä Suomessa on ollut 17 kuollutta ja 1446 todettua tartuntaa.

Eri maat ovat suhtautuneet asiaan eri tavoilla, mitkä kertovat maiden kulttuurien erilaisuudesta. Etelä-Korea on testannut paljon eikä sairastuneita ole kauhean paljoa, 9 600, kuolleita 160. Kiinassa noin 90 000 tartuntaa, kuolleita 3 300. Yhdysvallat Trumpin suulla ei ottanut tautia tosissaan ja nyt on kolmantena tartuntamäärissä, 164 000/ 3 200 kuollutta.

Italiassa ja Espanjassa on kauhea tilanne, kummassakin noin 100 000 tartuntaa ja kuolleita päivittän yli 800, yhteensä 10 – 11 000 eli 10 %. Miten ne ehtivät haudata kaikki kuolleet… Ja ihmispolot, kuolevat yksinään ilman läheisiä tautivuoteen reunalla…

Satuin näkemään maaliskuun alussa Italiasta uutispätkän, jossa nainen noitui junalaiturilla koko matkustusrajoitusta: hevonkukkua! Olisi mielenkiintoista tietää, mitä naiselle nyt kuuluu. Hän oli lähdössä Lombardian alueelta Etelä-Italiaan.

Ruotsi on oma lukunsa. Siellä halutaan elää mahdollisimman normaalia elämää ja luotetaan ihmisten omatoimisuuteen viruksen torjunnassa. Koulut toimivat eikä ole liikkumisrajoituksia. Alkuviikosta tosin kielsivät yli 50 henkilön yleisötapahtumat, ennen luku oli 500. Tartuntoja on nyt kolminkertainen määrä Suomeen verrattuna, noin 5000 ja kuolleita 15-kertainen määrä, 239.

Skavlan -keskusteluohjelmassa Fredrik Skavlan oli matkustanut Norjasta Tukholmaan keskustelemaan tilanteesta. Paikalle oli raahattu Göteborgista bakterologian professori, joka kyllä oli halunnut, että hänelle ostetaan junaan seitsemän paikkalippua, jottei joudu kenenkään viereen. Oli sitten saanut olla yksin junavaunussa. Tämä asiantuntija lyttäsi käsienpesun aivan tarpeettomana, se ei kuulemma estä yhtään mitään. Hänen lausuntonsa olivat huumorilla sävytettyjä. Eli ei hätää, ei tarvitse huolestua. Siis tätä mieltä on bakterologian professori.

Ohjelmassa oli kylläkin aviopari, jonka kolme lukiolaista kävivät koulua netin välityksellä, mutta mielestäni Ruotsissa kouluja ei ole suljettu.

No, besserwissereitä ja jälkiviisautta tulee pursuamaan joka puolella kun tämä ruljanssi on ohi ja jo ruljanssin aikanakin. 😉 On helppo osoittaa, ketkä tekivät väärin.

Itse olen levollisella mielellä poliitikkojen ja viranomaisten toimien suhteen. Tunnen olevani turvassa. Ja miten sielua syleileekään näky nuorista naisista kertomassa rivissä epidemian torjunnasta. Hyvä naiset, hyvä suomalainen koulutusjärjestelmä!

Viime viikon lopulla oli muutama lämmin aurinkoinen päivä. Aloitin pihatyöt. Haravoin kukkapenkkien päältä kuivat lehdet, jotka syksyllä olin sinne laittanut perennoja suojaamaan. Tuuli vaan yritti tehdä kiusaa levittämällä lehtiä mielensä mukaan. Seuraavana päivänä siivosin ison etukukkapenkin. Kuivat kasvinosat pois. Kukkapenkeistä paljastui varhaista kasvua. Ilostuin valtavasti nähdessäni sinistä ja valkoista, krookuksen ja jouluruusun monet kukat.

Vain yksi on enää jäljellä. Ensimmäisenä syksynä tässä talossa istutin krookusten sipuleita. Ne kukkivat aikansa, alkoivat siirtyillä ja nyt tämä yksi löytyi tuijan alta.
Jouluruusu oli uusi tuttavuus kymmenen vuotta sitten, kun näin sen puutarhamessuilla. Epäröin sen istuttamista ulos, mutta niin vaan se on levinnyt ja kevät keväältä kukkia tulee enemmän.

Maanantaina Novellimankeli kokoontui keskustelemaan messengerin kautta. Kuvaa emme laittaneet näkyviin kuin ihan lopussa loppuvilkutuksiin, mutta ääni kuului hyvin ja keskustelu sujui hienosti tällä uudella menetelmällä. Yksi jäsen, jolla oli teknisiä vaikeuksia tietokoneen kanssa, oli puhelimessa ja kaiuttimen kanssa otti osaa keskusteluun. Teimme mekin ison digiloikan.

Yli kolme tuntia puimme novellikokoelmaamme. Tekstit ovat nyt koossa, vielä pientä viilausta ja kahden viikon päästä alkaa taitto.

Paljon on vielä sovittavaa, kannen kuvasta alkaen. Mutta painotarjouksen aiomme pyytää ennen kesää ja lokakuussa on julkistamistilaisuus. On tulossa hyvää todella monipuolista lukemista jouluksi!

Kasveilla on oma salattu eämänsä. Ennen joulua yritin saada amarylliksien sipulit työntämään kukkanuppuja. Otin selvää, että sipuleita pitää alkaa kastella. No, jouluksi ei mitään tapahtunut, mutta joulun jälkeen olen lähimpään sipuliin kaatanut ylimääräisiä vesitilkkasia, ja katso, sieltähän kukkanuppu alkoi nousta. Se teki 60 cm korkean varren, jonka päähän valkoiset kukat alkavat avautua. Katkaisin varren maljakkoon, ei se pysynyt pystyssä muuten.

 

Korona kolisee

Viikon aikana on tapahtunut jotain aivan poikkeuksellista. Pienen pieni virus on ottanut niskalenkin ihmisten luomasta maailmanlaajuisesta yhteisöstä. Biologisesta näkökulmasta virus voi hävittää vaikka koko lajin. Vaikkei ihminen sitä usko.

Vaikea on yksittäisen ihmisen käsittää sitä, ettei saisi mennä minnekään, tavata ketään, koskea mihinkään. Ei oikein osaa pelätä sellaista, mitä ei näe.

Onhan näitä tapahtunut aikaisemminkin, ihmiskunnan pullonkauloja, jolloin vain pieni osa ihmisistä on jäänyt eloon.  Erona nykytilanteeseen on, että nyt meillä on kehittynyt lääketiede, tiedonvälitys ja digitalisaatio.

Koronavirus siis siirtyy eläimistä ihmiseen. Tautipesäkkeinä on pidetty toreja, joilla myydään villieläimiä. Tällöin taustalla on taloudellinen edun tavoittelu, joka näyttää kuuluvan ihmisluontoon voimakkaasti. Ehkä se jossain vaiheessa on ollut elossa pysymisen edellytys, mutta nyt kääntyy itseään – ja muita – vastaan. Yrittäväthän nyt jotkut hyötyä tilanteesta myymällä käsidesinä tuulilasinpesunesteestä tehtyjä sotkuja. Tai tulevat oven taakse muka tekemään virustestejä maksua vastaan. Ynnä muuta ynnä muuta.

Minun elämääni tämä ei nyt niin kovasti tuo muutoksia, kun olen ollut kaksi kuukautta vaan kotona. Polvet alkavat kyllä olla päivä päivältä paremmassa kunnossa, jolloin liikkuminen kodin ulkopuolella voisi lisääntyä.

Maanantaina kävin fysioterapiassa saamassa rohkaisua (polvet taipuvat jo tarpeeksi) ja samalla reissulla kävin kirjastossa, jätepisteellä, apteekissa ja kolmessa kaupassa. Eli oli sitten kaapit täynnä tarvikkeita, kun kerrottiin maan siirtyvän valmiustilaan.

Parempi puolisko on Lapissa hiihtämässä, joten päivät kuluvat hissutellen villasukissa ja uutisia kuunnellen. Lapsenlapsia en ole tavannut fyysisesti tammikuun jälkeen kuin kaksi kertaa ja videoyhteyden mukaan ovat kasvaneet aika lailla. Joka päivä vaihdetaan kuulumisia läheisten kanssa.

Tomaatintaimia hoitelen, suihkuttelen ja koulin pari  päivää sitten niitä omiin kasvupurkkeihinsa kasvamaan. Noin 100 tainta eli liikaa, kun itse tarvitsen 12, mutta jakelen niitä sitten tarvitseville. En millään raski heittää niitä ylimääräisiä itäneitä roskikseen. Nyt on kuitenkin osa pakko…

Siellä he ovat kasvunsa alussa.

Lauantaina näkyivät ensimmäiset kasvulehtien nystyrät häränsydäntomaateissa (portugalilainen perinnetomaatti) ja maanantaina punaisissa pyöreissä, jotka näyttävät olevan tänä vuonna omista siemenistä nopeakasvuisimpia. Muita lajikkeita ovat keltaiset ja mustat pyöreät sekä pitkulaiset punaiset. Kaikki ovat pieniä kirsikkatomaatteja, koska isot lajikkeet eivät ehdi valmistua. Kesästä kun ei tiedä. Häränsydäntomaateista en tiedä vielä kokoa.

Isot sirkkalehdet yhteyttävät voimaa ja niinpä kasvulehdet pomppaavat näkyviin

Kouluasiat tietenkin kiinnostavat ja sain kuulumisia, miten uusi etäopetus digitaalisesti onnistuu. Ehkä tästä jotain uutta seuraa, kun on pakko suunnata luovuutta uusiin toimintatapoihin. Näin sitten yöllä painajaista, että jouduin kylmiltäni luokan eteen ja yritin muistaa mitä maantiedossa yseille opetetaan. Kovin se oli työlästä, tilanteen hallinnan säilyttäminen siinä unessa. Tämä hallinta-asia muuten toistuu kaikissa kouluun liittyvissä painajaisissani.

Toivon myös, että työnantajat mahdollistavat etätyön teon myös virusaallon loputtua. Miten paljon säästyykään luonnonvaroja, kun ei tarvitse mennä työpaikalle tekemään sitä, mikä voi  tehdä kotona.

Käyn päivittäin kävelemässä. Meidän kylänraitilla ei tarvitse pelätä ihmiskontakteja. Perjantaina ilostuin aivan valtavasti, kun pellolla näkyi valkoisia liikkuvia möykkyjä. Siellä oli 11 joutsenta! Äsken joessa kellui kolme sinisorsaa. Aika nopeaa vauhtia näytti virta vievän niitä alajuoksua kohti. Joku oli löytänyt jo leskenlehden, meidän ojanpenkassa on nuppuja. Sinivuokkojakin jotkut ovat löytäneet, mutta omassa kukkapenkissäni ne ovat vasta nupulla.

Kevät siis etenee joka tapauksessa. Löytäkäämme iloa pienistä asioista. Tuoksuvasta tuulenvirreestä, auringon pomppaamisesta pilvien takaa häikäisemään, naapurin kissan nopeasta vilkaisusta ja paosta, virustako se pelkäsi vai minua, kontaktia kumminkin. Lintujen yltyvästä sirkutuksesta. Ison tien hiljaisuudesta, ennen siellä meni jatkuva autovirta. Eilen koko kävelyn aikana vain viisi autoa.

Jospa näen jousenet uudelleen. No mutta. Ulkona on sakea lumipyry! 😮 Maa meni valkoiseksi! Ja hetken päästä taas aurinkoa.

Vielä yksi huomio. Jos siirrymme yhä enemmän käyttämään sähköisiä vempeleitä, riittääkö kapasiteetti, sähkö jne? Nyt ainakin on jotain häikkää, kuvien saanti tähän juttuun jumittui lauantaina. Sähköpostit jäävät jonnekin matkalle…

On kulunut pari päivää äskeisen kirjoittamisesta. Sähköposti todella takkuaa, en tiedä mikä on vialla. Kylällä on ollut sähkökatkojakin.

Sunnuntaina aurinko paistoi täydeltä terältä. Hyppäsin – tai oikeammin vääntäydyin – autoon ja ajoin mielimetsääni. Taskuun varasin pienen pussin,  jos vaikka jotain löydän. En muuten löytänyt.

Ilman lämpötila laski heti, kun tuli varjoa, jossa maata peitti valkoinen muru,  ei styroksia vaan pieniä rakeita. Kaunista!

Varjopaikoissa maa oli vielä peittyneenä yöllä sataneeseen lumeen. Pyöreitä rakeita.

Polkua pitkin oli hyvä kulkea. Kävelysauvojen käyttö oli paikoittain  hankalaa. Metsä oli aivan hiljainen, ei linnun laulua, vain tuuli välillä humahteli puiden latvoissa. Sitten kohahdus ja polulla tuli vastaan rouva kahden koiransa  kanssa. Olen heidät nähnyt kerran aikaisemminkin siellä, monta vuotta sitten. Vaihdoimme muutaman sanan ja ohitimme. Ei kyllä ollut kahta metriä väliä, miten sitä ei muistanutkaan.

Käännyin polulta tehdäkseni lenkin. Ja polku katosi. Etsin painaumia ja auringosta päättelin oikeaa suuntaa. Löytyi peurojen tekemiä kulku-uria, joita etenin. Välillä ne katosivat tyystin. Tulin hakkuuaukean reunaan. Jopas  jotain. Muistelin alueen karttaa ja päättelin tien olevan hakkuuaukean toisella puolella. Toinen vaihtoehto olisi ollut kääntyä takaisin. Niinpä lähdin ylittämään pitkulaista hakkuuaukeaa kapeimmasta kohdasta. Näillä uusilla polvilla. Maa oli onneksi kohmeessa ja jalansijat eivät pettäneet. Risukkoa, kaatuneita puita, vesilampareita, ylös alas ylös alas. Totesin taas kerran olevani pöhkö, lähteä nyt toipilaana risukkoon…

Mutta yli pääsin ja katso, siellä oli metsäkoneen kulku-ura, jota olin aikaisemmin etsinyt. Aurinko paistoi lämpimästi hakkuuaukean yli. Istahdin kannon nokkaan ja samalla murensin vuosikausia kannon päällä kasvaneen neulajäkälikön murusiksi. Ei se mitään, murusista kasvaa uusi jäkälikkö. Otin rillit päästä, suljin silmät, ojensin kasvoni aurinkoa kohti. Lämpö helli poskiani, siveli leukaani, sai silmäluomien taakse punaisen hohteen. Tuuli löyhytteli hiuksiani. Ai ihanuutta! Pääsin hakkuujätteiden yli ja polvet kesti!

Sitten lähdin liikkeelle ja huomasin pipon puuttuvan. Ei sitä näkynyt missään. Olin sen laittanut jo ennen hakkuuaukeaa taskuun. Sinne se jäi. Onneksi kännykkä ja autonavaimet olivat tallella. Niitä olisi ollut pakko lähteä hakemaan…

Tuonne jonnekin piponi putosi. Saa sinne jäädä.

Pääsin sitten hyviä polkuja pitkin autolle. Kotona lämmitin saunan, saunoin antaumuksella ja vaihdoin puhtaat lakanat. Oi ihanuutta! Jalatkaan eivät tulleet mitenkään erikoisen kipeiksi.

Lauantaina laitoin facebookiin nuoruudenkuvani, siellä kun on sellainen villitys nyt. Kuva herätti aikamoista huomiota. Katselin itsekin kuvaa uusin silmin. Kasvoissa oli vielä viatonta pyöreyttä. Nyt kun tiedän, mitä seuraavina vuosina tapahtui,  vaivuin yhä syvemmälle pohdintaan omista valinnoistani ja niiden seurauksista. Perjantai -keskusteluohjelmassa puhuttiin geenien vaikutuksesta ihmisen elämään. Puolet ja puolet, sanoi tutkija. Geenit ajavat tietynlaiseen käytökseen, mutta valintoja teemme me itse. Ei ole nuoruus helppoa aikaa. Mutta kuvan ottamispäivänä tapasin tytön, josta tuli elinikäinen ystäväni. Ainakin yksi superhyvä valinta.

Vuoden 1968 helluntaina otimme aurinkoa mummolassa Pyhäjärven rannalla veljieni ja serkun kanssa. Illalla menimme Eenokille, missä soitti Pentti Oskari Kangas ja tutustuin lavan edessä tyttöön, josta tuli elinikäinen ystäväni 😉

Olen lukenut Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kertomuksia.

Katso Luettua -sivu.

Pelataaks koronaa

Meillä oli Hakapellonkadulla 1960 -luvulla koronapeli. Isä oli sen meille tehnyt ja pelasimme sitä veljien kanssa innokkaasti. Kolina vaan kaikui, koronakolina.

Nyt on koronalla toinenkin merkitys, jonka tuntee koko maailma ja josta puhutaan joka paikassa.

Koronavirukset ovat virusryhmä, jotka aiheuttavat ihmisellä yleensä lievän hengitystietulehduksen. Aikaisempia koronaviruksia ovat olleet SARS ja MERS, jotka aiheuttivat vakavia tautitapauksia. Tämä nyt riehuva koronavirus on geneettisesti SARSin kaltainen ja se aiheuttaa COVID-19 -tartuntataudin.

SARS ja MERS ovat zoonooseja eli eläimestä ihmiseen siirtyviä viruksia. SARS oli vakavampi, 2002-03 siihen sairastui 8500 henkilöä  ja kuoli joka kymmenes. MERS ei koskaan ole ollut niin levinnyt, mutta viime vuonna Saudi-Arabiassa oli 80 henkilön tartunta. SARSin ja MERSin alkuperä on  lepakko ja ne ovat tarttuneet ihmiseen naamaripalmunäädän (sars) ja kamelin (mers) välityksellä. Tämän nyt riehuvan koronaviruksen alkuperää ei aivan tarkkaan tiedetä, mutta se on saattanut levitä ihmisiin krait-käärmeisiin kuuluvasta erittäin myrkkyllisestä käärmeestä, joka on kotoperäinen Etelä-Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa. Käärmeet syövät lepakoita, joten virus on ehkä siirtynyt sitä kautta. Siirtyminen kylmäveristen matelijoiden ja lämminveristen isäntien välillä herättää ihmetystä. Tartuntapaikaksi rajattiin kalatori Kiinassa Wuhanin maakunnassa, jossa myydään paljon erilaisia eläimiä. Merenelävistä ei löytynyt virusta.

Virukset ovat rakenteeltaan hyvin yksinkertaisia. Niissä ei ole DNAta, vaan RNA-pätkä, joka hyvin ketterästi muuttuu uudenlaiseksi ympäristön luomien tarpeiden takia. Isäntää tarvitaan, mutta sellaisen löydettyään viruksen lisääntyminen on hyvin tehokasta.

Nämä virukset iskevät ihmisen kaikkein herkimpään kohtaan, nimittäin keuhkoihin. Siellä on vain yksi mikroskooppisen ohut solukerros, jonka kautta happi otetaan keuhkorakkuloiden hiussuonistoon ja sitä kautta koko elimistöön. Samaa kautta pääsevät myös kaikki ilmassa leijailevat partikkelit verenkiertoon.

Paljon herättää ihmetystä tämä kohina, koska kausi-influenssaan sairastuu vuosittain Suomessa 5-15 % väestöstä (monta sataa tuhatta) ja kuolee satoja.

Mutta koronassa on hankalia piirteitä. Sitä vastaan ei ole vastustuskykyä eikä rokotetta. Lisäksi se leviää herkemmin kuin influenssavirukset. Leviämistä ilmaistaan RQ-luvulla, joka kertoo montako ihmistä yksi sairastunut tartuttaa. Se on koronalla 2,2 ja influenssalla 1,3. Kun luku on alle yhden, epidemia on ohi.

Tällä hetkellä koronaan on sairastunut 123 maassa noin 150 000 ihmistä, joista on kuollut noin 5 800 (vähän alle 4 %). Seitsemän miljardin joukossa nuo luvut ovat minimaalisen pieniä, mutta tämä juttu ei ole vielä ohi. Ellei tartuntoja pystytä rajoittamaan, koronaan sairastuu liian moni. Tilastojen mukaan maassa alkaa kuolla sairastuneinta, kun tartuntoja on 300. Tänään sunnuntaina Suomessa on 240 todettua tartuntaa. Ikävä kyllä kuolonuhreja on kaiken todennäköisyyden mukaan tulossa ensi viikolla.

Minulle tulee vääjäämättä mieleen yläkoulun kahdeksannen luokan kurssista myyrien määrän vaihtelu. Se noudattaa 3-4 vuoden sykliä. Kun ravintoa on paljon, myyrien määrä nousee tehokkaan lisääntymisen ansiosta. Kun kannan koko on noussut ympäristön kantokyvyn ylärajoille, alkaa taistelu pienentyneistä reviireistä, ravinto on vähissä, pedot saalistavat myyriä ja kaikenlaiset taudit leviävät ylitiheässä kannassa nopeasti. Seuraa kannan romahdus. Syklillä on vaikutuksensa myös myyriä ravintonaan käyttäviin petoihin, joiden kannan koko seuraa myyrien kantaa. Huonoina myyrävuosina nämä pedot eivät lisäänny ollenkaan.

Ihmislajia on maapallolla seitsemän miljardia. Viimeinen miljardi saavutettiin vain muutamassa vuodessa. Kiinassa asuu 1,4 miljardia, väkimäärä lisääntyi vuodesta 2018 viisi miljoonaa. Maapallon kantokyvyksi on arvioitu 10 miljardia ihmistä.

Ei ole sattumaa, että koronaepidemia alkoi Kiinassa, jos verrataan myyrien määrän vaihtelu -teoriaan. Lukion biologian opettaja Rauno Linnavuori eli Lumumba opetti, että luonto kostaa aina. Se nyt oli aika dramaattisesti ilmaistu, mutta tarkoittaa, että luonto pyrkii tasapainoon. Ihmislaji on tällä maapallolla lisääntynyt liikaa ja elintavat koettelevat maapallon kestokykyä. Ilmastonmuutos on saanut monia muotoja. Ihmisen liikkuminen on luonnotonta, kun muutamassa tunnissa päästään vaikka maapallon ympäri. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Enpä ole vastaavaa kokenut. Muistan kyllä 1950 -luvun lopun hongkongilaisen ja isorokkoepidemian muutaman vuoden päästä. Samaan aikaan pelättiin tosissaan ydinsotaa.

Tästä koronaviruksesta tuleekin meitä kaikkia nyt eläviä ihmisiä yhdistävä aikakausikokemus. Mielenkiintoista on nähdä, miten tämä koronapandemia vaikuttaa ihmisen elintapoihin. Jos se saa meidät olemaan enemmän kotona läheistemme kanssa, pelaamaan lasten kanssa pelejä, puuhailemaan pihalla, tekemään yhdessä ruokaa, matkustamaan lähelle tai omassa maassa, työnantajien suostuvan pysyvästi enempään etätyöhön, vaikutus on syvällisempi kuin osaamme aavistellakaan.

Mietityttää, mitkä vaikutukset ovat kulttuuripuolen tarjontaan. Väheneekö se?

Ja pitämään vessapaperivaraston täytenä. Suomen kansa on osoittanut, mikä on todella tarpeellista.

Loppukevennykseksi kerron tomaateista. Ensimmäisinä itivät viikossa joulupukilta saamani sydäntomaatit, jotka ovat portugalilaisia perinnetomaatteja. Nyt kymmenen päivän päästä kyvöstä näkyy myös muita, omista siemenistäni kylvettyjä taimia. Tänään koulin 15 sydäntomaattitainta suurempiin ruukkuihin. Tästä se taas alkaa!

Sieltä ne nousevat minua ilahduttamaan. Musta multa -kylvömulta oli muuten täynnä oksia, möykkyjä ynnä muuta roskaa, en enää osta.
Seuraavana päivänä itämisen jälkeen näkyvät jo pikkuruiset sirkkalehdet.

No polvet. Kipuilevat. On vaikeaa pitää tasapainoa harjoittelun ja  levon välillä. Hankin kuntopyörän ja sain polvet koukistumaan niin, että parina päivänä ajoin kilometrikaupalla. Kävin myös eka kertaa uusilla polvilla vesijumpassa ja -juoksemassa ja ulkoaltaassakin (+8 astetta, tammikuussa oli +4). Sitten seurasikin kolme huonounista yötä ja jatkuva särky. En ymmärrä… Leikkauksesta on kahdeksan viikkoa.

Olen lukenut Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet ja Ian McEwanin Kaltaiseni koneet.

Katso Luettua -sivu.

Helmikuun helmiä

Kolmantena pakkaspäivänä tuuli kääntyi tuomaan kylmää pohjoisesta. Puut taipuilivat eri suuntaan kuin viime viikkoina. Maa kuorruttui kovaksi, ainakin pinnalta. Se rapisi askelten alla. Askelten jäljet paljastivat kiertelevän reitin puutarhan puiden lomitse.

Hän pysähtyi. Sammalikko antoi periksi, hän vajosi muutaman sentin alemmas. Aurinko suihkutti näkyviin erivärisiä sädepuikkojaan. Hän sulki silmänsä. Ja aivan selvästi, aivan selvästi hän tunsi kasvoillaan lämmön. Mieli karahti moniin aikaisempiin hetkiin, jolloin hän oli saanut nauttia lämmöstä. Samalla nykyhetki hävisi, koko mielen täytti lämmön tuoma mielihyvä ja hänet valtasi toiveikkuus, tunne joka oli ollut kadoksissa niin pitkän aikaa.

Joen uoma oli kaivautunut saveen tuhansien vuosien aikana melkein kymmenen metrin syvyyteen. Hyvin uoma huolehti joka puolelta tulvivista vesistä, otti syliinsä, heilutteli, palloitteli, sysi hellästi alajuoksua kohti. Veden nousu jatkui monta päivää ja viimein joki syleili rannan isoja puita.

Melkein ennätyskorkeudessa ollaan

Pakkaspäivät saivat veden  pinnan laskemaan ja eräänä aamuna jokea laski kuin liukumäkeä yläjuoksun isoja jäälauttoja. Ne olivat hieroneet toisiaan vasten ja pyöristyneet. Rannalla kiersivät taas jäänauhat. Pohjoisesta tuuli toi terveisiä, takin läpi, pipon läpi, lapasten läpi, kuten auringon väripuikot kasvoja pommittaessaan.

Mistä kaukaa jäälautat tulevat? Minkä paikkakunnan rantojen muistoja kuljettavat alajuoksulle? Luonto matkustaa.

Hän kumartui kukkapenkin ylle. Ja siellä ne ovat, versot, jotka työntyivät lämpiminä päivinä aurinkoa kohti. Vielä ei pakkanen ole niitä lannistanut.

Sieltä maasta me työnnymme, levitämme lehtemme, odotamme lämpöä, olemme valmiina! Olemme valmiina!

Olen lukenut Ulla-Lena Lundbergin Suureen maailmaan. Katso Luettua -sivu.

Kevään 2020 L-kino alkoi. Ensimmäinen elokuva oli Jäähyväiset. Katso Elokuvat -sivu.

Kuntoutumistelua

Päivät seuraavat toisiaan niin samanlaisina, etten siitä  horteesta oikein osaa mitään nostaa kirjoitukseksi. Polvet ovat paremmat ja eivät ole. Olen saanut jättää sauvat pois  eli kävely sujuu, mutta polvet särkevät koko ajan. Istumaan meno ja siitä nouseminen kirvoittavat ärräpäitä, en pysty estämään. Mutta kun vastustaa, kipulääkkeet ja ärräpäät on luotu apukeinoiksi.

Ulkona jatkuu sama harmaus kuin ties kuinka kauan. Onko vielä olemassa aurinkoisia päiviä? No jaa, olihan perjantaina aurinkoista. Tullessani fysioterapiasta jäin pihalle, käänsin kasvoni aurinkoa kohti ja odotin. Luomien takaa välkkyi punaista, mutta en tuntenut minkäänlaista lämpöä. Niin matalalla aurinko vielä on.

Kaksi myrskyä on pyyhkäissyt ylitsemme ihan lähekkäin, Ciara ja eilen Dennis. Ciara tuntui tulevan ikkunanraoista sisään, mutta Dennis puhalteli vähän eri suunnasta. Puut tanssivat ja puuskissa tekivät akrobaattitemppuja. Islannissa puuskissa 71 m/s, se on korkein koskaan kuulemani tuulennopeus. Sitä ei voi ollenkaan käsittää.

Joen vesi jatkaa nousuaan. Tulvakorkeudessa  ollaan muuallakin kuin meillä.

Loimijoki perjantaina 14.2., kun oli muutama pakkasaste, aurinko pilkisti ja rantoja peitti jäänauhus. Kolmen päivän päästä Denniksen jälkeen vesi on  noussut puihin asti.

Se on ollut kivaa, että kalenteria on saanut täyttää. Elämää on näiden polvipäivien jälkeenkin.

Loimaan seudun luonnonsuojeluyhdistys järjestää vuosikokouksen ja pöllöretken huhtikuun 3. pv Kanniston tilalla. Oppaana on Erkki Kallio. Saapi nähdä kestävätkö polveni retkeilyä.

Maaliskuun 27. pv on teatterimatka Tampereelle katsomaan, millaisen esityksen he ovat tehneet Ruusuruoskasta. Syksyllähän näimme Takomo -teatterin version. Mielenkiintoista!

Huhtikuun 24. pv valmistuu Loimaan koulumuseoon koulukäsitöiden näyttely. Pääsen parin viikon päästä suunnittelukokoukseenkin ja vien omia käsitöitäni pienten tarinoiden kanssa.

Sukujuhlia on kesällä tulossa kaksi, kalenteriin on merkitty päivämäärät. On niin sydäntä lämmittävää viettää aikaa sukulaisten,  sisarusten, heidän lastensa ja lastensa lasten kanssa.

Novellimankelissa alkaa loppusuora. Kirjoitukset ovat suurin piirtein kasassa ja nyt alkaa julkaisun tarkempi suunnittelu. Julkistamistilaisuus on ilmeisesti lokakuun lopulla pääkirjastossa. Jännää!

Hohhoijaa, eipä tämän kummempaa.

Olen lukenut Heikki Kännön Sömnö, Sakari Kännön Souvi, Anna-Leena Härkösen Ihan  ystävänä sanon  ja Olli Jalosen Merenpeitto. Katso Luettua -sivu.

Toipilastelua

Joessa hyhmälautat lipuvat alajuoksua kohti juuri vastarannan varjon ja taivaan kuvajaisen yhtymäkohtassa. Mustarastas kävi ruokintapaikalla parinkymmenen tiaisen kanssa. Ne tulivat nyt, kun ilma on pakkasella. Kas, käpytikka yrittää pitkällä nokallaan siemeniä ruokintapöntön sisästä. Mielessä ailahtaa lämmin tuulaus. Pikkupoikani tekemä punainen pönttö on vieläkin tarpeellinen.

Kyllä he siellä ovat, pikkulinnut, maastoutuneina. Ikkunalaudalla riekko ja karhu – toisen poikani tekemä – juttelevat hiljaa tupasvillojen yli.

Kävin kävelemässä pihalla ja puutarhassa pari päivää sitten eka kertaa leikkauksen jälkeen. Pehmeä sammal on verhonnut koko puutarhan, nurmikosta ei ole jälkeäkään. Sammalikko hehkui uhkean vihreänä, samoin kuin naapurin syysviljapelto.

Keppi painuu sammaleeseen, mihin jää hauska pyöreä jälki. Katson taaksepäin. Siksakkiset pyöreät painaumat kertovat reittini puutarhan läpi. Puut uinuvat talviunta, pensaat kuorsaavat hiljaa ja uneksivat ensi kesän vadelmista, viinimarjoista, mustikoista, tyrneistä. Seisoessa tunnen, kun kylmä tunkeutuu kumilipposen pohjan läpi. On se talvi kuitenkin läsnä.

Kun käännyin takaisin taloa kohti, valtava yli parinkymmenen variksen parvi leuhotti vaakkuen ylitseni naapurin puiden latvoihin. Kevään tuojat! Varikset muuttavat yleensä muutama sata kilometriä etelämmäs ja helmikuussa palaavat tänne Loimaalle. Samassa kirpeä knaak knaak knaak läheni ja vielä suurempi naakkaparvi seurasi variksia. Jäin miettimään niiden kohtaamista. Olivatko sovussa, ajoivatko toisiaan takaa, onko molemmille sijansa ympäristössä?

Muutama vuosi sitten tein puiden kevätleikkaukset helmikuussa. Parina viime vuonna olemme tähän aikaan hiihtäneet joella helmi-maaliskuun. Onneksi kävin suksilla joulunaikaan Pyhällä. Miten kaukaiselta se tuntuukaan.

Jaa, että miten toipuminen. Hidasta se on. Päivä kerrallaan. Suuri etappi oli, kun sain perjantaina hakaset pois. Eivät haavat kiristä enää niin paljoa. Kun vielä haavat umpeutuvat kokonaan, voi jumppaliikkeitä tehdä huolettomammin. Ja jumppaa on melkein tauotta: kolme kertaa päivässä, 3 kertaa 10 toistoa kerrallaan, liikkeitä parikymmentä, kummallakin jalalla. Mielessä häilyy kuitenkin koko ajan, että teenkö tarpeeksi ja oikein. Välillä on tehnyt niin kipeää, ettei kolmea kertaa päivässä ole sarjaa voinut tehdä. Toinen mietityttävä asia on kipulääkkeiden syönti. Syönkö liikaa vai mikä on sopiva määrä. Kipua ei saisi päästää valloilleenkaan.

Keltasirkkuparvi tuli syömään pikkuvarpusten kanssa! Onpa kivaa!

Helmikuinen päivä alkaa vaipua mailleen. Kauempana pelloilla on auringonpaiste vielä voimissaan. Pihalla varjot oikovat peittojaan vaivihkaa. Valon ja pimeyden ikuinen vuoropuhelu.

Nyt lähden lämmittämään saunaa ja teen kuten Eeva Kilpi kertoo:

(Huomenna) minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen.
Kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihailen kehoani.
Sinä pieni, urhea, nainen,
niin luotan sinuun.

Eilen kirjoitin tuon yllä olevan. Tekniset ongelmat estivät kuvien siirtämisen, tänään sekin onnistui.

Kävin saunassa. Ensimmäinen 10 minuuttia oli autuaallista. Pitkällään leppeässä lämmössä lauteilla – kun sinne ensin pääsin kapuamaan – jalat nostettuina seinälle. Nilkkojen hienoinen turvotus hävisi. Mutta sitten tuli huono olo. Tuntui polvissa pahalta. Kuin teräs-titaaniklimpit olisivat kirkuen reagoineet lämpöön. Nousin istumaan, valelin jalkoja kylmällä vedellä, ei auttanut. Niinpä pesin  itseni huonovointisuuden lisääntyessä ja kömmin nukkumaan. Saunomislupa oli kyllä, mutta en taidakaan olla niin hyvässä kunnossa kuin luulin. Sigh.

Tein äsken taas kierroksen puutarhassa. Hienoinen lumipeite oli kuorruttanut sammalikon. Joessa rantojen jäänauhat kurkottuivat valkoisina toisiaan kohti. Talven tuntu.

Hetkeksi muistutus millaista on valkoisuus

Olen lukenut Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Katso Luettua -sivu.

Kolme vuotta sitten sain nauttia tämän keltaisen orkidean runsaasta kukinnasta. Nyt sitä ei enää ole. Mutta oli.

Polveilevaa

Pitänee tämä hiljaisuus katkaista, vaikka vaan hetkeksi. Olen ollut polvileikkauksessa yli viikko sitten. Molempiin polviin uudet nivelet. Tietokoneelle en ole jaksanut, mikä kertonee paljon. Vuoteessa selällään maaten kännykän selailu on onnistunut hetkeksi, muttei päivityksen teko.

Miten paljon maailmaan mahtuukaan kipua ja särkyä. Se ei näy, ei kimpoile seinistä, ei peitä alleen. Leviää etenevinä aaltoina, hiutuu pois, haihtuu avaruuteen. Jäljelle jää avuton ähkäisy, surkea kivun kyynel silmänurkassa.

Ihmeellisimpiä asioita ihmisen elossa on unohdus. Vaivalloiset hetket haalenevat ja murenevat jonnekin. Ihmiselon selviämisen avain, katse eteenpäin, askel uutta polkua pitkin, yhä varmemmin, pystyssä pysytään, annetaan tukea muille horjuville. Ehkä kellahdetaan itsekin hetkeksi, mutta ärräpään voimalla ylös ja liikkeelle uudelleen. Perkele!

Aika venyi. Niin paljon tapahtui parin päivän aikana. Jälkeenpäin piti oikein laskea, että vain puolitoista vuorokautta vietimme yhdessä. Huoneellinen samassa elämänvaiheessa olevia naisia. Kerroimme elämäntarinamme, jaoimme kipumme, annoimme apuamme. Naurumme raikui käytävälle asti. Olimme niin lähellä toisiamme, että vastaavaa ei montaa kertaa elämässä tapahdu.

Sairaalasta lähdön jälkeen Whatsup on pimpottanut Polvisiskojen viestejä ja kannustushymiöitä. Kyllä se siitä! Kyllä sinä selviät, paranet, pistät kesällä tanssiksi ja juokset koirien kanssa. Olet hyvä, olet vahva, olet kaunis, sinulla on hyvät polvet. 😉

Ulkona päivä himmenee. Onkin ollut keväinen sinivaivas ja auringonpaiste. Joessa rannalla taas parin metrin jäänauha. Sen enempään ei tämä talvi kykene. Mutta tilanne voi muuttua, on vielä pari kuukautta aikaa. Minunkin tilanteeni muuttuu kahden kuukauden aikana. Ainakin polvien osalta.

Olen lukenut Sirpa Kähköstä. Viime vuosisadan lopussa ilmestynyt Mustat morsiamet ja Graniittimies viiden vuoden takaa. Katso Luettua.

 

 

Tammikuun härkäviikkojen ajassa

Näinä härkäviikkojen päivinä ei ole juuri mitään kirjoitettavaa, tuntuu siltä.

Aamulla aurinko oli kiipeämässä metsän takaa näkyviin. Yläpuoliset pilvet heijastivat säteitä punaisina. Kun käännyin postilaatikolta takaisin, aurinkopallon yläreuna vilkutti metsän sahalaitasilhuetin takaa. Terve vaan, täällä ollaan.

Kesällä aurinko on samaan aikaan jo korkealla ja on noussut aamuyön tunteina Urjalan suunnasta valaisten verannan.

Mene sieneen, kehoitettiin. Suppilovahveroita ja kanttarelleja on löytynyt, kerrotaan. Taidankin lähteä. Ainakin kävelemään paljaita polkuja. Lunta ei sitten missään. Joella rannoilla on jäätä. Jäälauttoja purjehtii alajuoksullepäin.

Uutiset kertovat muuttolinnuista, jotka eivät olekaan lentäneet etelään vaan viettävät talvea täällä. Ennustetaan, että helmikuussa alkaa lintujen kevätmuutto, jos säät pysyvät tässä nollan pinnassa. Mutta huonosti käy, jos ne alkavat pesiä ja tulee takatalvi.

Radiossa Bob Dylan laulaa, miten ryöpsähtävätkin tunnetilat vuosikymmenien takaa, kun Dylanin levy kului levysoittimessa.

Seuraavana päivänä lähden kävelylle. Ulkona onkin valoisampaa kuin mitä ikkunasta katsoen näytti. Harvinainen pikkupakkanen on yöllä kuorruttanut maankamaran, joka heinänkorren, puiden oksat. On tavattoman kaunista.

Joen rannoilla pakkanen yrittää kutoa jääpeittoa joelle. Aamulla seurasin verannan ikkunasta, kun valtavan iso varis tepasteli edestakaisin rannanmyötäisellä jäänauhalla. Se ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan jään pettämistä. Kiinnostuneena seurasin sen etenemistä. Jospa jää pettää, miten nopeasti se nousee ilmaan. No nousihan se lentoon alta aikayksikön, kun orava karahti puun runkoa alas ruskeana salamana. Keskellä joen hitaassa virtauksessa laahustaa ohuita jäälauttoja alajuoksulle päin, suurempia kuin eilen.

Yllättäen kuu vilkutti itätaivaalla suurena. Kraaterit nauravat, aivan selvästi.

On hyvä kulkea. Ei ole ollenkaan liukasta, vaikka tienreuna on valkoisessa kuurassa. Vedän keuhkoihini raitista ilmaa ja puhallan pois seisonutta sisäilmaa. Palelee. Huppu päähän, kädet heilumaan kuin puntarit, vauhtia lisää.

Peltotie oikaisee kylätieltä Hämeentielle.

Hämärä ryömii koloista, ojista ja puiden välistä. Taivaanranta etelässä värjäytyy entisestään. Hämärä ja päivänvalo tunnustelevat toisiaan, vaihtavat äänettömiä viestejään, joko annat tilaa, joko haluat minun vetäytyvän. No hyvä on, minä siirryn, tule sinä tilalle, ei siinä mitään, menen hetkeksi länteen. Mutta tiedäthän, tämä on vaan hetkellistä.

Ojan reunan törröttäjät kurkottautuvat ylös valkoisissa jäähilevaatteissaan. Ota meistä perspektiiviä kuvaasi.

Lampsin peltotietä. Muistan edellisiä kävelyretkiä, kun oli niin liukasta, että jouduin asettelemaan joka askelen varovasti. Pari kolme vuotta sitten tammikuussa kuljin tässä koiraystäväni Piitun kanssa. En tiennyt, että oli menossa Piitun viimeiset elinpäivät. Hitaasti etenimme, pysähtelimme, haistelimme. Se jaksoi vielä, vaikka jälkeenpäin ihmettelin sen voimia. Se kun oli niin sairas.

Taasko minua kuvaat. No mikäs siinä, voi olla viimeinen talvi pystyssä. Hiljalleen kallistun, vaivun, lepoon, romahdan.

Autoja viuhtoo isolla tiellä. Näyttävät pitävän kunnon väliä edellä ajavaan. Valokiilat suihkivat suppilojaan hauskasti. Käännyn takaisin ison tien risteyksestä. Hämärä tihenee. Näen kuitenkin vielä hyvin.

Vanhalla Hämeentiellä lähestyvät kirkkaat valot. Siirryn valmiiksi tien reunaan. Heijastimia voisi olla lisää, heijastinliivi unohtui.

Alkuvuosina minua harmitti tievalojen puuttuminen. Mutta ei enää. Pimeys alkaa olla katoava luonnonvara. No, silloin oli Nero -koira, jonka kanssa  olisi ollut hyvä nähdä mihin ollaan menossa. Mutta nyt astelen varovaista vauhtia, en tarvitse valoa.

Taivaan värit vahvistuvat

Kodin lähestyessä ihailen tuttua maisemaa, taas kerran. Taivaalla pilvien viuhkoja, voi miten kaunista. Etelässä yksinäinen tähti. Iltatähtikö.  Aurinko siellä jossain. Lyhyt oli ratasi taivaalla vuoden pimeimpään aikaan. Mutta muutama viikko, ja riehakkaasti säteesi kutsuvat nostamaan kasvot sinuun päin. Miten ihana onkaan vuodenaikojen vaihtelu.

Pimeys lähetti etujoukot, hämärän ja usvan. Aurinko antoi niille tilaa. Sovussa. Joko tänä vuonna ihmiskunta kääntyy sovun tielle, antaa tilaa ja ystävystyy. Toivon.

Oranssi syöksyy suoraan sieluun huiskaisten pois synkkyyden häivähdykset

 

Olen lukenut Kati Tervon Rapsuta minua ja Carl Ove Knausgårdin Talvi. Katso Luettua -sivu.

Ensimmäinen vuosi kulunut – suuret kiitokset lukijoille!

Hip hei hurraa, nyt on takana  kokonainen vuosi näitä kotisivuja! Valmisteluunhan meni monta vuotta mutta viime vuoden elokuussa viimein otin lopullisen puristuksen ja sain sivut julkaisukuntoon. Oli se vaikea urakka. En enää osaisi, oli siinä niin monta teknistä kummallisuutta ja ankaraa aivotyötä vaativaa tuokiota. Apuja tarvittiin asiantuntijoilta, kiitos heille.

Ei tässä mitään erikoisen suurta suosiota ole tullut. Enkä mitenkään tarkoita, että lukijani olisivat mitenkään väheksyttyjä, mutta ei heitä niin kovin paljoa ole. Lehdistä kun saa lukea blogeista, joilla on tuhansia lukijoita päivittäin.

Vuoden aikana on sivuja luettu melkein viisi tuhatta kertaa (4971). Kuukausittainen lukijamäärä on ollut 220 – 648. Aktiivisin kuukausi oli joulukuu 2018 (648), paras päivä 107 lukijaa (2.2.2019). Eri lukijoita on ollut 1779 henkilöä, eniten tietenkin kotimaasta, mutta yllättävän paljon myös Ruotsista, Yhdysvalloista, Irlannista, Kanadasta ja Norjasta.

Luetuin sivu on ollut etusivun jälkeen Loimaan seudun historia -sivu (jossa kylläkin kerrotaan historiasta laajemminkin kuin vain Loimaasta), 736 katsontakertaa ja toisena Hollonmäen  kartano Loimaalla, 300.

Mainoksia en ole sivuille laittanut saamani palautteen vuoksi. Ne ärsyttävät, kun pomppaavat lukijan eteen kesken lukemisen.

Sivuja saa jakaa omille sivuille ja houkutella uusia lukijoita. 🙂

Itselleni nämä sivut ovat harrastus. Näin pidän yllä kirjoittamisharrastusta, jonkinlaista dokumentointia maailman kummallisuuksista ja yhteyttä ystäviin.

Olen  muuten lukenut vuoden aikana 29 romaania. Lisäksi tulevat saamelaisuutta käsittelevät kirjat, joita luin paljon Kolmas tanssi -romaanitekelettäni varten. Luetuista romaaneista voi lukea Luettua -sivulta.

KIITOS KAIKILLE! RAKASTAN TEITÄ!

Ällistely sammalikolla jatkuu!

Kaikille lukijoilleni haluan ojentaa ruusun!

Heiluva heinä

Minä niin toivoisin, että silmäsi joskus turpoaisivat sinestä ja sinä sanoisit, ettet tätä kestä. Hiljaista onnea. Kun merkityksellisyyttä tihkuvat päivät lipuvat hitaasti iltaan. Pitkät ovat olleet vuodet, täynnä päiviä, jolloin nouset aamupimeässä vuoteestasi ja laahustat iltaan, jolloin laskeva aurinko värjää puut punaisiksi. Jossain siellä, kaukana täältä, hän laskeutuu levolle, levottomana, ottaa alistuneesti vastaan alitajunnan painajaiset.

Kurki soittaa kelloa, pitkällä nokallaan varovasti keinuttaa keijun uneen. Vasenta jalkaa jomottaa, vaihdetaan asentoa, keinunta jatkuu. Kuulen kilinän, kun teen puutarhassa iltakierroksen. He valmistautuvat yön hiljaisiin hetkiin, jolloin kuiskaukset vellovat paksuna peittona puiden välissä.

Luulen, että kukat tietävät. Ne katsovat minua vakavina, levittävät terälehtiään kukin omalla tavallaan. Mieleni kierähtää evoluutioon. Miten kauan onkaan kestänyt, että terälehdet ovat venyneet pitkiksi, jotta voin laskea: rakastaa, ei rakasta, rakastaa… Ne kaikki vuodet, jolloin etsin kukan salaista tietoa, onko hän se, jonka kanssa elämäni vierii loppuaan kohti? Miten vaikeaa se silloin oli, tietää, onko hän se, olenko hänelle se, olemmeko me me… Kukka ei kerro, joka kerta eri vastaus, harkitse itse, päätä itse, kysy häneltäkin… Unissa palaan tähän epätietoisuuteen, on se kummallista, siellä se on ahdistus jossain syvällä vieläkin, poistuneeko koskaan…

Chrysánthemum leucánthemum, tavallinen päivänkakkara, yleinen, laitakukat valkeat, VI-VIII. Lehdet liuskahampaiset, alimmat pitkäruotiset, vastapuikeat, ylimmät ruodittomat, hieman sepivät. Sanoo Otavan värikasvio vuodelta 1956. Se Hiitosen kasvio.

Leikkasin nurmikkoa. Kuukauden leikkaamattomuus oli antanut luonnolle vallan. Paikka paikoin aivan selvää ketoa. Jätin ne kasvamaan, puna-apilat, päivänkakkarat, harakankellot, pihatähtimöt ja yllättäen sarat – jotkut niistä tuhansista. Sieltä mistä leikkasin, poimin kukat. Osa apiloista yllätti, eivät olleet puna-apiloita vaan punertavia valkoapiloita. Kauniita. Saatuaan vettä kukat röyhistivät vartensa ja alkoivat kertoa hiljaisella äänellä tarinoitaan menneistä kesän tapahtumista.

Taivaalla velloi monisatainen naakkaparvi. Ne huusivat kiihkeinä knaak knaak knaak, vaihtoivat suuntaa, laskeutuivat peltoon, nousivat yhtenä joukkona, kieppuivat päälläni, jotain etsivät, jostain kertoivat, jotain kummaa meneillään. Ei ole ennen moista näkynyt. Monta päivää. Yksinäinen tuulihaukka halkoi taivasta, huusi kviik kviik ja lähti eri suuntaan kuin naakat. Rastaita ei ole yhtään. Muutama kirjosieppo ja pikkuvarpunen. Yksi varpusista putosi puusta viereeni, kops vaan, käännyin katsomaan, linnunpoikanenhan se siinä, se vilkaisi minua ja lentotaito löytyi.

Siankärsämö ja puna-apila, melkein kuin aviopari. Aina yhdessä, joka paikassa, yleinen, levinnyt, etelästä pohjoiseen. Tönivät toisiaan kesätuulessa. En kuule mitä ne sanovat, toivottavasti eivät moiti, ole epäsovussa, katkeria ja alistuneita vaan ymmärtäen, anteeksi antaen, toiselle hyvää toivoen ja auttaen kasvavat yhdessä mutta omaa tahtiaan kohti taivaan lakea.

Imen mettä puna-apilan kukasta. Makeaa. Jätän loput kimalaisille. Voi miten kaunis siankärsämön kukinto onkaan. Muistan yhtäkkiä Runomankelin, Sirkan runon Pyörtänäpöllö ja oman versioni:

Runotuulella
pellonlaidalla huojuen tuulessa
pyörtänäpöllö silmät selällään
Auringon alla laajat pellot
aikojen saatossa vilja lainehtii
pyörtänällä pöllöt vartioivat kultaa keinuvaa

Gálium vérum, keltamatara, se vähän harvinaisempi, kasvaa Vanhan Hämeentien varrella paikka paikoin. Oli muutama vuosi sitten vuoden kukka.
Tienvarteen eivät kukat pölyynny. Viime päivien sade piti siitä huolen.

Lupiineja ei ole onneksi kylätiemme varrella kuin muutamassa paikassa. Omasta penkastamme kaivan lapiolla aina pois kasvuston, kun pääsee kasvamaan ja vien jäteroskikseen. Komea on sen kukka, mutta kun se peittää kaikki muut eikä ole mitenkään ilo silmälle kukinnan jälkeen ruskeine siemenvarsineen.