Oli pakko päästä ulos kävelemään. Kylmän tammikuun alun ja leudon loppukuun jälkeen syntyneet jäätiköt olivat vertaansa vailla. Löysin liukuesteet ja ne antoivat turvallisuuden tunteen valitessani askelsijoja kirkkaalla harmaalla jäällä. Tosin eilisaamun räntäsade oli sataessaan märkään maahan ja siten pakastuessaan tarttunut niin tiukasti jäähän kiinni, että ei luistanut yhtään. Nyt oli asteen verran pakkasen puolella. Mutta liukkaita paikkoja oli vielä siellä, minne räntäsade ei ollut yltänyt.
Aurinko paistoi. Muistelin, että superhienosta haloilmiöstä on tasan kuukausi. Sama aurinko, nyt yksinään, mutta sai kuukausi sitten kaksi kaveria meidän kylämaisemassamme. Kaipasiko se heitä, yllättäen kohdattuja sukulaisia?
Jo melko korkealta aurinko paistaa, mutta himmeästi
Lähdin kylätietä itää kohti. Vedin raikasta talvi-ilmaa keuhkoihin ja puhalsin sisäilmaa pois. Tuntui todella hyvältä. Ei ollut kylmä, tuuli puhalteli selkään. Oliko se rippeitä Norjaa riepotelleesta myrskytuulesta? Pohjois-Norjassa puuskissa oli myrskynnyt 54,5 metriä sekunnissa. Se on aivan valtavan paljon. Kattoja oli irronnut. Nyt muuten tiedän, miksei Tanskassa ja Hollannissa taloissa ole räystäitä. Eivät pääse mereltä ujeltavat tuulet kattoja irrottelemaan niin helposti. Nyt sähköt pois Norjassa kymmeniltä tuhansilta talouksilta. Talvella se on huono juttu, jos on sähkölämmitys. Ja ne pakastimet…
Eteneminen oli hidasta, kun niitä jalansijoja piti harkita tarkkaan. Paikoin tiellä oli sulaneita uria, joissa autot olivat ajaneet. Askelsin niitä pitkin.
Ojan siksakki tuo maisemaan vaihtelua. Supiko kulkenut ojanreunaa pitkin?
Mieli askarteli Kolmas tanssi -käsikirjoituksessa. Olen nimittäin alkanut työstää sitä. Mankeli on kokoontunut joka kuukausi novellikokoelman julkaisun jälkeen, vedimme henkeä ja nyt olemme Kirjamankeli ja teimme suunnitelmat kevääksi. Jokainen meistä alkaa työstää pitkää tekstiään ja sovimme kuukausitapaamisiemme aiheet. Minun vuoroni on nyt helmikuussa, jolloin tuon Kolmannen tanssin käsikirjoituksen luettavaksi ja kommentoivaksi. Hyviä vinkkejä kaipaan, itse kun ei kaikkea huomaa.
Olen Kolmatta tanssia työstänyt kahdeksan vuotta. Jotenkin olen koko ajan tiennyt, että tämä teksti vaatii aikaa paljon enemmän kuin Vuotoskirja aikoinaan, siihen kun meni vajaa vuosi.
Tekstiä on nyt 22 000 sanaa, toinen mokoma pitää vielä kirjoittaa. Runko on koossa, loppuratkaisu häämöttää, lisää tekstiä sinne ja tänne saatava.
Aamuyöstä havahduin ja mieleen pulpahti eräs ristiriitaisuus tarinassa. Enpä ole sitä aikaisemmin huomannut, korjaan sen. Eli työstäminen on tarttunut mieleeni syvälle.
Kun luin taas kerran tähän asti kirjoittamani tekstin, huomasin miten henkilöt ovat tulleet läheisiksi. Neo, Jeff, Lewatle, E’ll, Maark, Ma’ren, A’ntt, Semman… Teidän tarinanne tulee kirjoittaa valmiiksi.
Olen lukenut:
Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa, väärässä olemisen historia
Johan Theorin: Viimeinen ranta
Johan Theorin: Hämärän hetki
Annie Ernaux: Nuori mies
Katso Luettua-sivu. Siellä on mietteitäni lukemistani kirjoista.
Äidille 27 vuotta sitten ostamani kliivia ilahduttaa talven harmaina päivinä oranssilla hehkullaan
Ulkona paistaa kirkas aurinko. Pakkasta oli aamulla 21 astetta pitkän leudon jakson päätteeksi. Maisemassa valkoista, talvi tuli tänä syksynä aikaisin. Sinivuokkometsikkö uinuu. Vuosi lähenee loppuaan ja täytyy sanoa, että ahdistavan menneen ja pelottavan tulevaisuuden välissä, tänä hetkenä, on oltava tyytyväinen. Miksei ihan onnellinen.
Sillä se kaikkein tärkein on hyvin. Perhe on ennallaan ja voi hyvin. Sukuun syntyi uusi vauva. Saan tehdä sitä mitä haluan. On mielekkäitä tekemisiä ystävien kanssa niin paljon kuin jaksan. Ja se terveys… kolottaa kolottaa joka paikkaa mutta mitä siitä.
Tämän vuoden ehdottomat huippuhetket olivat Norjan matkalla elokuussa (Gamvik-Slettnes,Mehamn, Nordcap – Alta) ja toukokuisella Berliinin matkalla. Ja käytiinhän me Turkissa Mahmutlarissakin sairastamassa ensimmäinen korona. Tillien kesäjuhlat olivat myös huippuhetki, tänä vuonna Kakskerrassa ja äidin puolen serkkuja tavattiin Riitan synttäreillä. Hyvösen sukuakin tavattiin tammikuussa teatterin merkeissä Helsingissä. Pohjoisessa kävin kuusi kertaa. Nyt näyttää pahalta… no osin junalla, auto on kevythybridi, päästöt korvattu…
Mehamnin erikoisen rehevät siankärsämöt
Kahteen kertaan tapasin biologian opiskelukavereitani ja samoin koulukavereitani. Miten helppoa heidän kanssaan onkaan olla!
Kirjoittaminen on hieman edennyt. Olen ollut vähän huolissani sanojen katoamisesta tai oikeammin siitä, ettei aikaa kirjoittamiseen ole löytynyt, mikä ehkä johtunee motivaation puutteesta. Tätä blogiakaan en ole viitsinyt päivittää, vaikka merkittäviä tapahtumia on ollut.
Alkuvuodesta aloin käydä läpi vanhoja kouluaineitani, jotka yllätyksekseni löysin ja sain kirjoitettua tekstiä lapsuudestani ja nuoruudestani. Itselleni. Tänne blogiin laitoin muutamia aineitani (Vappumuisto 1961,Rouva Muttinen, Kauneinta metsässä, Sitä ihmistä en unohda). Kesän ajaksi kirjoittaminen tyrehtyi muiden puuhien viedessä voiton – työläät mutta mieluiset kasvimaa ja puutarha ovat edelleen ohjelmassa.
Nurmikko jätettiin leikkaamatta ruohonleikkurin akkuongelmien vuoksi. Ja siitähän tuli todella kaunis – hetkeksi, kunnes kukat ränsistyivät ja akkuongelmat hoituivat. Puutarhan perustamisesta on 20 vuotta.
Annoin myös digitoida suvun videointeja. Kuvien merkitys korostuu entisestään, kun näen tilanteita menneisyydestä. Näen liikkumassa heitä, jotka ovat jo menneet. Kuulen heidän äänensä, jotka olin unohtanut. Tunnelmat valtaavat, tunteet nousevat pintaan, asiat palautuvat mieleen ja saan hieman erilaisen perspektiivin menneeseen. Onneksi on videoitu.
Tulevan vuoden peloista voisi listata pitkän pätkän. Toivottavasti en koskaan koe sotaa, eivätkä läheisenikään. Eivätkä ketkään ihmiset. Ukrainassa on sodittu nyt 22 kuukautta ja Gazassa melkein kolme. Hämmentävää on, että tilanteeseen on jotenkin tottunut.
Mutta kun laajentaa perspektiiviä ihmiskunnan historiaan, siellä toistuvat konfliktit jatkuvasti. Suuret muutokset yhteiskunnissa tapahtuvat sotien kautta, luin jostain. Kuitenkin olen näkevinäni ihmiskunnassa selvää kehitystä parempaan, vaikka notkahduksia tapahtuukin. Se on varmaan seurausta koulutuksesta.
Ensi vuonna käydään vaalit 40 maassa. Niissä äänestäjiä on 3,2 miljardia eli yli kolmasosa maapallon väkimäärästä ja maiden bruttokansantuote on 42 % koko maailman Brk:sta. Vaalien tulos pelottaa. Haluavatko äänestäjät todella demokraattisen järjestelmän häviämistä ja humanistisen ihmiskäsityksen rapautumista? Vaikka pidemmällä perspektiivillä kyse olisi vaan notkahduksesta, notkossa kärsivät yksittäiset ihmiset, joilla on vain yksi elämä.
Kuulin muuten mielenkiintoisen teorian, että vallanhimo johtuu huonosta itsetunnosta. Hmm.
Nyt odotan härkäviikkojen tapahtumattomuutta ja sitä, että kömmin tänne vintille huoneeseeni koneen ääreen. Mietintää vaan aiheuttaa se, mihin oikein keskityn. Alanko purkkaa Kolmanteen tanssiinliittyviä syventyneitä ajatusrakennelmia vai jatkanko omien muisteluksieni käsittelyä. Konmaritukset olen työntänyt hamaaseen tulevaisuuteen.
Ei kesää ilman hortensiaa. Yritän niitä talvettaa, mutta eivät jaksa kahta kesää kukkia. Tämä on uusi äitienpäiväkukka.
Hän huomasi valkoisen t-paitansa selässä reiän. Harmillista. Paita oli muisto entisen asuinpaikkakunnan juhlavuodesta, 20 vuotta kaupunkina. Ajatus hyppäsi heti kahteen muuhun t-paitaan, joiden selkämykset olivat myös reikääntyneet. Keltainen, hyvin rakas, Kainuun rastiviikon paita vuodelta 1998. Ja kolmas, Bad Dog -paita, kälyltä saatu Bostonin tuliaisina, niin ikään vuosituhannen vaihteesta.
Bad Dog muistutti hyvin rakkaasta Nero-lemmikistä, joka näin vuosikymmenien päästä tarkasteltua oli aikamoinen kiusankappale, mutta niin rakas, että voi verrata lapsiin. Nero oli perheen kuopus, jonka traaginen kohtalo jätti sydämeen kipeän aukon, joka ei umpeudu.
Bad Dog – onko näin, kaikkienhan on tätä tehtävä, ihminen voi päättää mihin.
Kainuun rastiviikko 1998 taas oli ensimmäinen suunnistuspuristus. Hän muisti sen valtavan hyvän olon, jonka vallassa hän lillui sujuvasti kuluneen reitin jälkeen. Hän vain istui ja hyvä olo ympäröi häntä ja tilkitsi kaikki itsetuntoon kaivautuneet onkalot. Minähän osaan, minähän onnistun ja minä olen hyvä tällaisena kuin olen.
Keltainen väri ei siirtynyt kuvaan, onpas harmi. Alareunan vihreä läikkä muistuttaa puutarhakalusteiden maalausurakasta.
Ne reiät. Miten ne ovat tulleet selkään? Hän yritti katsoa verannan peilistä selkäänsä. Onko selkä jotenkin erityisen terävä? Onko selkää hierottu antaumuksella johonkin – mihin ihmeeseen?
Trikoon kudelma sai osakseen tarkempaa tarkastelua. Pienen pieniä silmukoita. Onko lanka ollut selän kohdalla jotenkin heikompaa, jolloin vuosikymmenien kulutus on hiuduttanut puuvillan säikeitä, kunnes ne ovat antaneet periksi, katkenneet kerrassaan. Niinpä reikä on senkun vaan laajentunut. Bad Dog -paidassa oli jo kymmenen sentin levyinen repeämä. Keltaisessa Kainuu-paidassa oli monta pienempää reikää, mutta tarkasti samalla tasolla kuin muissakin selästä revenneissä paidoissa.
Hän alkoi epäillä selkänsä ottavan kulutusta vastaan kuin ruoskan iskuja historian hämärissä.
Ajatukset vierähtivät kuluneiden paitojen loppuelämään. Saavatko ne loppunsa sekajätteessä – poltettavaksi? Keltainen väri on Kainuu-paidassa niin rehevä edelleen, pitäisikö leikata matonkuteiksi? Valkoinen Kemijärvi-paita antaisi räsymatossa kirkkaan säväyksen. Harmaa Bad Dog lomittuisi muiden kuteiden väliin muistuttamaan, että elämän harmaat päivät nostattavat aurinkoisten keltaisten päivien tehoa. Kaikella on paikkansa ja merkityksensä.
Ajatus harhaantui matonkuteista tavaroiden ja kapineiden elinkaareen. Hän oli lukenut lehdestä kodinhoitajan toivomuksen, että perilliset ostaisivat vanhuksille uusia vuodevaatteita, kun asiakkaat makaavat vanhoissa hiutuneissa ja revenneissä lakanoissa ja pussisellaisissa. Vaihtaa niitä voisi useammin puhtaisiin ja miksei uusiin. Ovatko perilliset pihejä? Hän tunnisti itsessään tunteen: jos vielä nuo vanhat kelpaavat, säästyvät ne uudet, mitä sitä nyt uusia… vielä. Jos koskaan.
Mieleen vyörähti myös kertomus muovipusseista. Aikamiespoika oli mennyt vanhempiensa luo ja havainnoinut hellan yläpuolella naruilla kuivumassa plastiikkapusseja, leipä- ym sellaisia. Hän sydämystyi. Ei kai nyt muovipusseja tarvitse pestä ja käyttää uudelleen, ei kai nyt niin köyhiä olla! Kuivuvat muovipussit kolahtivat pojan omatuntoon. Niinpä hän seuraavalla käynnillään toi laajan valikoiman minigrip-pusseja, kaikkia mahdollisia kokoja ja monta pakettia kutakin. Leipäpussit suoraan roskikseen tästä lähtien.
Kunnes hän seuraavalla käynnillä näki hellan yläpuolella kuivumassa minigrip-pusseja.
Muovipussien suhteen hän joutui tunnustamaan itselleen, että hänellä oli minigrip-pusseissa ranking-järjestelmä. Kun pussi oli ollut elintarvikekäytössä, hän pesi pussin ja siirsi sen seuraavaan kategoriaan ja säilyttämään esimerkiksi nappeja, joita hän oli perinyt äidiltään. Ei niitä nyt ole voinut poiskaan heittää. Niitä nappejakaan.
Hän oli sodan jälkeisen pula-ajan lapsi, joka oli elänyt lapsuutensa äärimmäisessä niukkuudessa. Ei ollut mitään muuta tavaraa kuin aivan välttämättömät, jotka oli voitu hankkia vähäisillä varoilla eikä kauppojen valikoimatkaan hurranneet. Jos jotain ymmärsi toivoa, oli varma ettei sitä saanut.
Hän melkein vihasi Konmaritus–ilmiötä. Hän niin arvosti vähäisillä varoilla hankittua esineitä, että tuli surulliseksi konmarittajien pois heittämisen ideologiasta. Eniten vaivasi ilmiön aiheuttama huono omatunto. Miksi aina syytetään? Jos jotain on hankkinut pitkään harkiten vähäisillä varoillaan, miksi rakkaaksi muodostuneesta tavarasta pitää luopua?
Mutta ehkä perimmäinen asia onkin se, ettei hankita tavaraa harkitsematta tavaran koko elinkaarta. Hankitaan vain todelliseen tarpeeseen. Nostetaan arvoon se, että perhejuhliin tullaan aina samoissa hyvistä materiaaleista valmistetuissa vetimissä. Ei joka kerta jotain uutta. Tuunaaminen kunniaan!
Nonnii, onhan nykyään kierrätys. Maan mainio juttu. Kun hän laittaa muovipussin kierrätyssäiliöön, ajatus vierähtää muovin valmistuksen mielettömän pitkään ketjuun, alkaen öljylähteen löytymisestä, pumppaamisesta, kuljettamisesta ja jne jne jne siihen muovipussiin asti, joka solahtaa keräysastian kitaan. Jos vähän vähemmän öljylähteitä (ja se kaikki politiikka, joka velloo öljyn ympärillä…) Hän mielellään ostaa harmaan sangon, jossa yhteen puristettuina syleilevät monenmoiset leipäpussit ja muovisuojukset.
Ja kartongit. Hän ajattelee hyvillään niitä puita, joita ei tarvitse kaataa, kun kartonkikierrätysastian koneisto hurahtaa sullomaan kuidut kasaan ja uudelleen käytettäväksi.
No ne t-paidat. Hän leikkaa niistä rinnusten kuvat. Kemijärven 20-vuotisjuhlakuvat, lasten tekemät piirrokset, Kainuun rastiviikon kalliomaiseman ja sen Bad Dogin, joka on kyyristynyt kakkalle.
Hän sommittelee näistä logoista muiden muistologojen kanssa tyynyn, jonka palleroissa hehkuvat muistojen kuvat.
Luontokuva kaiken loppuun. Kultakuoriainen raparperin kukassa.
”Äiti, äiti, vieraat tulevat jo”, Timo sanoi katsoen ulos. Niin tulivatkin. Vieraamme tulivat taksilla. Serkkuni Tuire, Pirjo ja Aki juoksivat meille. Aki meni veljeni luo ulos. ”Hei, lähdetään kaupungille”, Pirjo kysyi minulta. ”Minä tulen mukaan!” sanoi Tuire. Pirjo ei häntä hyväksynyt ja tätini antoi Pirjolle rahaa, että hän saa ostaa Tuirelle lohdukkeeksi kaasuilmapallon. Kaupungilla oli paljon ihmisiä, ja ilmapalloja. Serkkuni osti ruusun itselleen ja sisarelleen vappuhuiskun. Katselimme palloja ja meidänkin alkoi tehdä mieli ilmapalloa. Lähdimme Yliopiston- ja Humalistonkadun kulmaan ja matkalla näin Anjan. Humps! Serkultani vietiin ruusu, tai ainakin aiottiin viedä, mutta se oli niin tiukassa, että se ei lähtenyt irti. Ostimme kumpikin ilmapallon. Serkkuni osti tumman ilmapallon ja minä aivan tavallisen kaasupallon. Kiersimme torin kaukaa ja tulimme puutorille ja Pirjo osti kaksi jäätelöä. Menimme penkille ja aloimme syödä jäätelöämme. Mutta kun Pirjo oli puolivälissä, olin minä saanut vaivaiset suklaakuoret syötyä. Kello oli 17. Serkkuni meni mammani luo ja minä kotiin.
Kotiin päästyäni katselimme Ville Vallattoman puuhia ja sen jälkeen, tietääkö isä todella kaiken tanssista. Felix ihmekissan jälkeen aikuiset joivat kahvia ja me lapset joimme simaa ja söimme tippaleipiä. Noin kahdeksan aikoihin lähdimme kaupungille. Siellä me saimme vappuruusun ja Timo sai pillin ja kaasuilmapallon, ja toiset pojat saivat markkinapallon. Aki osti itselleen ilmapallon. Se oli hauska ilmapallo, koska sen sisällä oli vielä toinen pallo. Räiskis! Timon ilmapallo meni rikki, mutta syy ei ollut hänen. Setäni tupakka oli osunut siihen. Hän lähti ilmapallomyyjän luo ja tuli takaisin tuoden mukanaan kolme ilmapalloa. Pikkuveljeni sai ne. Kohta setä kuitenkin meni takaisin myyjän luo, ja toi toiset kolme ilmapalloa, mutta ne olivat isompia kuin edelliset. Minäkin sain yhden. Sitten kuului takanani ääni: ”Anteeksi, mutta tämä on ryöstö!” Kauhuissani käännyin ja huomasin roiston, joka katseli minua. Se oli Kari. Hän oli saanut toivomansa naamarin. Sitten lähdimme linja-autolla kotiin. Katsoin vielä pala-pelin, vaikka se tuli niin myöhään, mutta huomennahan saa nukkua vaikka kuinka kauan. Kun menin nukkumaan, nukuin heti, enkä osannut aavistaakaan, että huomenna ajelisin Leo-sedän volksfagenilla, ja kun meille oli sattua auton kanssa vahinko, ja että kulkisimme ristiin serkkuni Pirjon kanssa ja että vappu on sitten vuoden 1961 osalta loppu.
Päivä päivältä hän eteni, raahusti suorastaan, poimi ne kuin helmet, välillä harmaat, välillä valon pilkahdukset, surun piikit vaimennettuina, niille ei anneta tilaa, hän pysähtyi, sulki silmänsä, käänsi kasvonsa kohti taivaan valoilmiötä, tunsi himmeän lämmön kasvoillaan. Kaikki katosi, ikuisuus oli siinä, siinä pienessä lämmössä.
On se siellä. Harson takana, kuitenkin, aika ylhäällä. Säteet uppoavat pilvien muuriin, minulle tieto, on se siellä.Kunnes, taivaan pisarat hakeutuvat toistensa luo, mikä verraton vetovoima, muhkuraa, pumpulia, ihailen pullistelua, hetken päästä ihan muualla, jos vitkastelen kameran kanssaOikukas tuuli kohtaa näkymättömiin jääneen, kuopanko, kieputtaa kiteitä fysiikan lakien mukaan, piilopaikka supilleJossain kauempana, talven maassa, vuosisataisen tarkoituksenmukaisuuden luomat säilytystilat, kehystävät vaaran valkoiset haavatPlaneetat kohtasivat, Kuu kutsui Jupiterin ja Venuksen kylään, onpas lystiä, kertokaa kaikki, kohta lähdettävä avaruuden kosmiseen yksinäisyyteen, mutta nyt läheisyys, otapa kuvaEräänä aamuna, sumusta nousivat mustat läikät kuin marimekkolehmän selästä, hän pysähtyi, mentäväkö takaisin, missä kamera, en viitsi, haen lehden, mutta näky ei poistunut mielen verkkokalvolta, päivällä vaisu kopio luonnon graafisesta piirroksestaHiljaa, numeroa tekemättä, päivän lämpö juoksuttaa talven lumiolomuodon vesivauhtiin, alaspäin, vuosisataisiin ojiin, alaspäin, alaspäin, jään virkkaus, odottamaton osallistuja, ottakaa mukaanVesisade pesi nurmikot, Sarka-museon ikoninen maisema, aina erilainen, ”Tuulen veitsi viilsi pilven patjaan, siitä pursui auringon verta, kullanpunaista, putosi martoon maahan” koki Sirkkaseni kuusi vuotta sitten, mutta sanat kuin uudetJos jotain, niin se on tämä, äitivesi, aaltojen taukoamaton kohina, vaimennettuna, ne säteet, ne sisältävät punaisen, elämäni värinKevään kukka, vaatimaton ilo, kätketty salainen kuppi
Loppuu tämä kauhea vuosi, jonkalaista en osannut ollenkaan kuvitella tapahtuvaksi. Menneinä aikoina, joo, ehkä aivan toisella puolella maapalloa, joo, mutta ihan tuossa lähellä. Tietenkin Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuun 24. päivänä.
Kolmen vuoden koronapandemia on hiipunut ja korona muuttunut normaalintyyliseksi sairaudeksi. Siitä siis on päästy ja mieli alkaa unohtaa ajan, jolloin yhteiskunta sulkeutui, liikkumista rajoitettiin ja kauppakassit toimitettiin ulko-ovelle. Lapsenlapsia tavattiin monen metrin etäisyydellä ulkona. Läheiset sairastuivat. Maskien käyttökin tuntuu unelta vaan. Korona on aiheuttanut tähän mennessä 660 miljoonan ihmisen sairastumisen ja 6,7 miljoonaa menehtynyt. Suomen luvut 1,4 milj. ja 7933. Vuoden 2021 lopun luvut: 289 milj., 5,4 milj; 0,26 milj., 1564. Rokotusten ansiosta tänä vuonna sairastuneet eivät saaneet vakavaa tautimuotoa.
Mutta tuo Ukrainan ja Venäjän sota järkytti länsimaiden ihmisiä perusteellisesti. Toisen maailmansodan kokeneet ahdistuivat pahimmin, kun mieleen pulpahtelivat pommitukset ja evakkomatkat. Läheisten kuolemat. Me rauhan aikana eläneet aloimme tajuta konkreettisesti, mitä rauha merkitsee.
Sota aiheutti suuria odottamattomia vaikeuksia. Tavaroiden ja materiaalien saatavuusongelmat ovat aivan uutta. Hinnat ovat kohonneet ja toimitusajat pidentyneet. Inflaatio laukkaa, korot ovat nousseet. Pörssit liusuvat. Laskukausi.
Suurin vaikutus on energian tuotannossa. Venäjältä ei enää tule kaasua, sähköä tai öljyä. Kuluttajat joutuvat maksamaan sähköstään moninkertaisesti entiseen verrattuna. Kyynisesti voisi todeta, että raha on hyvä konsultti. Nyt sähköä säästetään, turhia valoja sammutellaan, mietitään sähkön kuluttamisen ajankohtia. Kulutuksen jatkuva kasvu on taittunut ja sähkön käyttö on laskenut noin 10 prosenttia. Se on hyvä asia. Ja tuulivoimaloiden lisääntyminen (ja uusi ongelma esiin: runkolinjat eivät pysty kuljettamaan lisääntyviä enegiamääriä.)
Saimme onneksi valkean joulun. Vuodenvaihde onkin sitten toinen juttu, vettä sataa ja lumet taitaa sulaa kokonaan.
Yhtenä aamuna sota on kuitenkin loppunut. Kaikki sodat loppuvat, jopa 30-vuotinen sota tai sadan vuoden sota. Maailma ei ole sen jälkeen entisensä, vanhaan ei ole paluuta. Omavaraisuus lisääntyy kaikissa maissa ja riippuvuus muista pyritään poistamaan kokonaan. Se on takaisku kansainvälistymiselle, mutta tänä sodan aikana ystävät ovat kiinnittyneet toisiinsa entistä kiinteämmin. Se on hyvä asia. Suhteet Venäjään eivät palaudu entiselle tasolleen moneen sukupolveen, jos koskaan. Se on vahinko, koska kaikki venäläiset eivät ole ”pahoja”.
Omassa elämässä kaikki on suunnilleen ennallaan. Yksi vuosirengas lisää. Sanojen tyrehtyminen on huolestuttanut. Mutta samalla mieli askartelee aikaisemmin ideoiduissa tarinoissa. Ehkäpä eräänä päivänä laskiessani sormet näppäimille sanat ryöpsähtävät niitä kuvaamaan.
Kolmatta kertaa peräkkäin Nurmaan mökillä. Kolmas koronakesä. Muitakin kolmansia tapahtumia, mutten kerro.
Valitusta. Tietsikan v-kirjain on suuttunut eikä reagoi hellään hipaisuuni. Miten paljon veetä onkaan sanoissa! Ulkona on 30 astetta. Ei siinä mitään, mutta mutta. Kolean kevään ja alkukesän jälkeen lämpö on mitä mukavinta, mutta. Ulkona ei voi (tuota veetä täytyy lyödä aivan tosissaan) olla, ainakaan helteen edellyttämissä varusteissa, koska siellä on niin paljon itikoita. Yritin olla kirjoittamassa ulkona auringonpaisteessa, ei voinut olla kun ei nähnyt näytöltä mitään, sitten varjoon ja siellä hyttyset ja paarmat syöksyivät kimppuuni. Nilkat poltellen tulin sitten sisälle. Ja täällä on ainakin 35 astetta, kun aurinko porottaa koko päivän peltikattoon. Eli huonosti menee. Taidan lähteä tästä ”paratiisista” sivistyksen pariin. Ehkä tuota veetäkin oppii lyömään tosissaan.
Ensimmäinen juhannus oli lintujuhannus ja viime vuonna hyönteisjuhannus. Nyt on hyttyskesä. Oli illalla mäkäriäkin tuolla rannassa. Ei kiva.
Noin yleisesti ottaen tuntuu myös menevän huonosti. Putinin hyökkäys Ukrainaan sen kun jatkuu ja kaupunkeja pommitetaan rauniokasoiksi, ihmisiä kuolee ja suvut itkevät. Pientä siinä sivussa on meikäläisen maailmankatsomuksen romahtaminen, olin nääs luullut rajojen häviävän, kun nyt puhutaankin konkreettisten aitojen rakentamisesta valtioiden välille. Puhumattakaan aseista…
Sanatkin ovat kadonneet tai menneet piiloon. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu, mitä niitä toistamaan, ei se ketään kiinnosta. Harkinnassa on koko tämän sivuston lopettaminen, jos kerran kuussa tulee melkein väkipakolla jotain kirjoitettua tänne. Jos sitten jostain löytyy kirjoittamisen halu ja vimma, niin sitten…
No nyt valitukset pois, vaikka oma vääjäämätön vanheneminen ja raihnaistuminen muistuttavat yhä useammin siitä, että loiston päivät ovat menneet. Jaa, minkä loiston…
Laitan tähän kuitenkin muutamia kuvia häivähtäneistä onnen hetkistä. Ei niitä montaa ole, mutta kuitenkin, oli.
Juhannuksen aaton aattoilta. Tätä maisemaa on kuvattu 42 vuoden aikana muutaman kerran… ja aina erilainenJuhannusaattoaamu kirkkaudessaanEn kerännyt seitsemää kukkaa, koska nämä olivat täydellisetTervalepän lehdet olivat olleet makoisiaPuolukkaa tulee polun varteen tosi runsaastiEilen aamiaisella sain olla rauhassa
Olen lukenut mainion kirjan, Joyce Carol Oatesin Blondi ja taas uudelleen Eino Säisän Viimeinen kesä. Katso Luettua-sivu.
PS. Veekirjaimen ongelma sai miettimään monenlaista, uuden koneenkin hankintaa, mutta VANHA KONSTI AUTTOI: sulje kone ja yritä uudelleen – JA TOIMII! Liekö helle tehnyt jotain näppäimistölle. Sain kyllä toisenkin ohjeen: paina fn ja NumLk, mutta en siis ehtinyt sitä kokeilla, koska alkoi toimia kun avasin koneen.
Huhtikuu kuukausista julmin, kieppui hänen päässään. Sanat pulpahtelivat esiin, vaikka hän yritti keskittyä muuhun, puuhastella, siivota keittiötä, katsella tomaatintaimia, jotka olivat nyt alkaneet kasvaa kohisten. Hän ei enää aamulla ensimmäiseksi katsonut kännykästä, oliko Zelenskyi vielä elossa.
Hän lähti ulos. Pyöri päättämättömänä pihalla, kulki sinne, palasi tänne, meni metsikköön. Siellä oli lunta vähemmän kuin muualla. Puut kai olivat pidättäneet lumet latvoihinsa, mistä enenevä päivittäinen auringonpaiste oli ne sulattanut. Hän pysähtyi.
Tuulen lakaisemaa. Vaikea uskoa, että kahden kuukauden päästä tässä on vihreää.
Kuului toitotusta. Voi, pellon yllä lensi kolme joutsenauraa. Ne toitottivat hänelle, tässä me palaamme kevään tullen, kuten runoilija rukoili ja pyysi yli sata vuotta sitten. Joutsenpariskunta sitten käveli joen jäällä ja virutteli räpylöitään jään päällä lilluvassa vedessä.
Synkkää on, mutta täältä tullaan.
Hän lähti kylätielle kävelemään. Yön aikana oli joelle kertynyt paljon vettä. Oliko jää siellä alla sulanut, sitä hän mietti.
Loimijoen mutka. Ehkä satojen vuosien aikana tuohon syntyy makkarajärvi, kun joki purkaa uuden väylän puiden taakse ja mutkasta tulee järvi. Näin kertoo maantieteelinen teoria.
Parin päivän päästä pohjoisesta saapui talvimyrsky. Se vinkui yöllä nurkissa. Talo valitteli outoa tuulensuuntaa, rapisteli ja kopisteli. Aamulla pohjoispuolen ikkunat oli pitsitetty. Voi miten kaunista, hän ihasteli.
Pohjoistuulen virkkaamaa.
Koko päivän satoi rankasti lunta. Ei tarvinnut mennä minnekään, hän sai viettää pirttipäivää hyvällä omallatunnolla. Lunta tuli 30 cm, niin paljon, että tarvittiin kolme kolaussessiota.
Naapurin kuuset taivuttivat oksansa.
Tänään perjantaina suora videoyhteys Ukrainan ja Suomen eduskunnan välillä näytti väsyneen Ukrainan presidentin. Oikeastaan ensi kertaa sodan alkamisen jälkeen hän oli näkevinään presidentillä tummat silmänaluset. Aamupäivällä Kramatorskissa tapahtunut juna-aseman ja junaa odottavien pakolaisten pommitus kymmenine kuolonuhreineen oli lyönyt mielet entistä alemmaksi. Kansanedustajat olivat selvästi liikuttuneita. Hänkin nieleskeli. Sklava Ukraini, päätti Zelenskyi tapaamisen.
Miten suunnaton onkaan venäläisen ja eurooppalaisen – läntisen kulttuurin – elämänarvojen ero. Sitä ei pysty ymmärtämään. Tämä arvostuksien eroavaisuus ei lupaa hyvää rauhalle.
Hän yritti etsiä pienestä elämästään ilon aiheita. Usein hän löysi itseensä tomaatintaimien äärestä. Suihkuttelua, puhaltelua – hiilidioksidia yhteyttämiseen – ja pohdintaa, milloin juuria alkaa tunkea ruukuista. Ehkä ensi viikolla suurempiin purkkeihin suurin osa.
Punaiset pyöreät tomaatinsiemenet itivät nopeimmin ja kasvavat nopeimmin. Sirkkalehdet kohta ovat työnsä tehneet, saaneet kasvun alkuun ja nyt on kasvulehtien vuoro. Neljä näkyy jo. Kasvu kiihtyy, kun juuristo on kehittynyt. Viisi viikkoa kylvöstä.Hän kukkii taas ja ilahduttaa suunnattomasti tässä apeudessa.
Olen lukenut Anni Kytömäen Kivitaskun ja Katri Rauanjoen Kesämerkit. Katso Luettua-sivu.
Mankelilaiset ovat olleet kirjoittamisen merkeissä yhdessä jo viisi ja puoli vuotta, totesimme vähän hämmästyneinä ja teimme tarkastuslaskentoja. Vuoden 2016-17 Runomankeli muuttui 2018-20 Novellimankeliksi ja nyt ollaan Kirjamankelissa. Yhteistä julkaisua mankelista ei enää tule, vaan toivottavasti mankelilaisilta syntyy pitkää tekstiä, kokonaisia romaaneja. Meillä kaikilla on niin erilainen tyyli, että lukemista tullee olemaan moneen makuun. 🙂
Kuoriutumisia-novellikokoelman julkaisun jälkeen me mankelilaiset olemme huilanneet puolitoista vuotta kirjoittamisista, tavanneet kylläkin ja pitäneet yhteyttä kuukausittain. Nyt totesimme, että tavoitteita on asetettava, jotta jotain alkaa syntyä. Tosin Maritta on ainoana saanut tekstiä aikaan. Olemme hieman jo päässeet mankeloimaankin sitä.
Niinpä nyt listasimme mankelilaisten orastavat aiheet ja ensi tapaamiseen kuukauden päästä tuomme synopsiksen valitsemistamme aiheista.
No mikä on synopsis. Google kertoo:
Synopsis on tiivistelmä tai yleiskuvaus esimerkiksi kuvallisesta tai kirjallisesta teoksesta. Synopsis pyrkii kuvailemaan teoksen sisältöä ja sen tuotantoa vastaamalla muun muassa kysymyksiin miksi, mitä, kenelle ja miten. Synopsis tulee kreikan kielen sanoista συν (syn, ”yhdessä”) ja οψις (opsis, ”näkeminen”).
Itselläni on kolme aihetta, joista nyt pitää valita yksi, jota alan työstää. Ehkäpä se on Toinen-kirjan ja näytelmän jatko. Juoni on valmiina, tehty yhdessä hyvän ystävän kanssa, saman, jonka kanssa Valman/Welman tarina alunperinkin syntyi.
Pitää vaan alkaa kirjoittaa. Se onkin melkein vaikeinta. On niin helppo värkätä kaikenlaista muuta ja hups, niinpä ne päivät kuluvat ja on taas jo ilta. Rutiinit auttavat, kun ne on saanut sovitetuksi päiväjärjestykseen.
Vaikka emme saane aikaan maailmankirjallisuutta, kirjoittamisen prosessit ovat tuoneet elämäämme ystävyyttä, mielekkyyttä ja kirjoittamisen nautintoa. Kirjoittaminen on hyvä harrastus. Siihen liittyy myös kirjallisuuden seuraaminen, lukeminen ja keskustelu kirjoista, niiden kiinnostavuudesta ja kirjailijoiden tavoista käsitellä aiheitaan.
Kevät etenee hiljalleen. Kesäaikaan siirryttiin taas, harmi vaan. Kannatan luonnonmukaista aikakäsitystä, eli päivällä kello 12 aurinko on zeniitissä eli korkeimmillaan. Niin on talviajassa. Kesäajassa aurinko on zeniitissä tuntia liian myöhään eli kello 13.
Lumet sulavat hiljalleen. Jopa tämän talven erikoisuus, paksu jää, sulaa pikku hiljaa. Nurmikkoa on näkyvissä, pihatiekin melkein vapaa jäästä. Pihakengissä on vielä liukuesteet. En halua kaatua.
Miten suuren ilon aiheuttikaan tämä ensimmäinen pieni posliinihyasintin kukkanuppu talon eteläseinustalla. Vieressä puolimetrinen lumikinos.
Innolla seuraan taas tomaatintaimien kasvua. On se kuitenkin niin hidasta näin alussa. Kylvin omista viimevuotisista tomaateista otetut ja kuivatetut siemenet 2.3.22 eli neljä viikkoa sitten. Valitsin 45 parasta 2,5 viikon kuluttua. Niissä oli sirkkalehdet, parissa pienet kasvulehtien nystyt. Nyt neljän viikon päästä kehittyneimmissä on kaksi lehteä ja melkein kaikissa näkyy jo se kasvulehtien alku.
Nopeimpia ovat punaiset pyöreät. Niiden koko on vuosien varrella kasvanut ja olivat viime kesänä kaupan tomaattien kokoisia, vaikka alkuperäisessä kasvissa oli sormenpään kokoiset tomaatit. Saa nähdä miten on maun kanssa. Viime kesänä makeimpia olivat keltaiset, aikaisemmin mustat, yhtenä vuonna punaiset pitkulaiset.
Suurimmat eli portugalilaiset häränsydäntomaatit aiheuttavat jännitystä, koska vain kaksi iti, toisessa on nyt kaksi pientä kasvulehteä ja toisessa voi suurennuslasilla erottaa kasvulehden nystyn. Toivottavasti edes toinen tuottaa hedelmää.
Punainen pyöreä on tänä vuonna nopein. Onko myös makein?Haavankeltajäkälä, Xanthoria parietina, Terijoen salavan oksia koristamassa. Sainpa käyttää melkein 50 vuotta sitten hankkimaani Jäkäläkasviota!Talvi on ollut leuto eikä komposti ole jäätynyt koko talvena. Nyt se on lähtenyt hommiin ja höyry sen kun nousee. Otan muuten yleensä nuo oikealla näkyvät kompostointipussit pois.Perunanarsissi, voimakas tuoksuja ja niin kaunis.
Ukrainan tilanne väijyy taustalla. On se kauheaa, miten kaikkeen tottuu. Tunnemyrsky laimenee ja laantuu. Ihmisten kärsimys ja elämien loppuminen eivät enää kosketa niin kuin sodan alussa.
Ehkä se on itsesuojeluvaistoa. Oma jaksaminen on taattava tunteiden vaimenemisen avulla. Ei se myötätuntoa kuitenkaan poista.
Aurinkoisena torstaina astelimme varovasti, liukuesteet kengissä, Katariinanlaakson parkkipaikalta luontopolulle Turussa. Jokakeväinen luonnontarkkailuperinne toteutui näin normaalia aikaisemmin, yleensä olemme käyneet Ruissalossa katsomassa sinivuokkoja. Nyt sinivuokkoja ei näkynyt, mutta oli näkynyt tv-uutisten sääkuvissa.
Muistelimme kahden vuoden takaista Ruissalon retkeä, jolloin pysyimme monen metrin päässä toisistamme ja olimme tulleet paikalle omilla autoillamme. Vastaantulijoita väistettiin ojan kautta. Maskeja ei silloin vielä käytetty eikä ollut rokotuksia, joten varovaisuus oli enemmän kuin paikallaan. Terveinä pysyttiin.
Mutta nyt kaikki on toisin. Korona jyllää edelleen. Uusin omikron 2 tarttuu tavattoman helposti, lähipiiristä tulee jatkuvasti tietoja sairastumisista. Kokonaiset perheet sairastuvat, jos virus pääsee kotiin yhden perheejäsenen fölissä. Rokotukset on, kolme yleensä, mutta sängyn pohjalle joudutaan kuumeen ja yskän kourissa. Nelisen päivää siihen yleensä menee. Virallinen jäljitys on lopetettu jo aikoja sitten eikä yleensä selviä, missä virus on päässyt limakalvoille. Kaikki viranomaisten laatimat rajoitukset on poistettu, ja sitä satoa korjaamme nyt. Monet tartunnat ovat tulleet ravintoloiden kautta, kun on käyty syömässä, ilman maskia tietenkin. Olen ollut edelleen terveenä, vielä?
Pääsimme vaivoin Katariinanlaakson parkkipaikalta polulle. En ole koskaan nähnyt tällaista jäätikköbuumia. Lunta oli talvella paljon ja toistuvat lämpöiset päivät ovat sulattaneet päivällä lumen pinnan vedeksi ja yöpakkaset jäädyttäneet. Pelloilla voi jopa luistella laajoilla tasaisilla jäätiköillä.
Katariinanlaakson luontopolku paksun liukkaan jään peitossa
Varovasti astelimme eteenpäin ja päivittelimme tilannetta vastaantulijoiden kanssa. Aurinko paistoi. Sinivuokkoja ei näkynyt. Ensi kerralla sitten.
Paksu jää peitti myös metsän. Puro oli kuitenkin kaivertanut uomansa jääkenttään.Rannalla tervalepät odottivat leppoisia päiviä, jolloin nesteet alkavat virrata ja työntää lehtinuppuja esiin. Meri vielä jäässä.
Anu Tuomen Väristä-näyttely toi mieleeni tämän hiljaisen lukioaikaisen luokkatoverini Pyllistä – Puolalan yhteislyseosta Turusta. Anu oli kielilinjalla ja minä matikkalinjalla, mutta meillä oli yhteisiä tunteja. Enpä muista hänen kanssaan keskustelleeni, mutta hän jäi mieleeni, tummat kulmakarvat ja salaperäisen unelmoiva olemus. Anu meni piirustuskouluun, mitä minäkin harkitsin.
Anun sydämiä
Anun portaat
Mutta minua ei vienyt mukanaan luomisen vimma, kuten Anun vei. Hän on ollut kuvataiteilija koko elämänsä ja jättänyt jäljen turkulaiseen ja koko maan taidekenttään.
Anun pisaroita – ei myytävänä, on Anun kotona
Toinen WAMin näyttely oli sitten ihan erilainen, nykytaidetta parhaimmillaan, Pekka Ja Teija Isorättyän Kuolleet sielut – näyttely. Enpä ole tällaista ennen nähnyt. Teosten äärellä tuli mieleen, että onpa hyvä, että tällaisia voi tehdä. On varmaan aivan ihanaa värkätä – anteeksi liian vähättelevä sana – luoda hahmoja, joille vain mielikuvitus asettaa rajat. Teoksista välittyy kannanottoja maailman menolle ja ihmisten kohtaloille. Ja että kaksi ihmistä on löytänyt yhteiset intohimonsa rakkauden ja taiteen alalta, että he voivat tukea ja ymmärtää toistensa taidetta.
Tämä kalaihminen liikkuiLiljan puutarha. Hyvin vaikuttava teos. Teoksessa käytetyt infuusioletkut ovat peräisin kahdeksanvuotiaalta Lilja Wideniukselta, jolla on harvinainen sairaus, jonka vuoksi hänen elimistönsä ei pysty pilkkkkomaan rasvoja. Siksi hän ei siedä paastotiloja. Hoitona on mm. yöinfuusio. Kertakäyttöiset muoviletkut käytetään taideteoksessa. Ensimmäinen teos oli esillä Mäntässä 2016. Teokset lisääntyvät Liljan loppuelämän.
Varjo on osa teostaBaarissa käytiin keskustelua tornionjokilaakson murteella ja espanjaksi
Näinpä ahdistavat ajatukset työntyivät jonnekin taka-alalle. Siellä ne muhivat, mutta muutaman tunnin kaikki oli kuten ennen.
Korona ja etenkin tämä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ravisuttanut koko elämän perustuksia ja saanut pohtimaan menneitä asioita. ”Mannerlaatat ovat liikahtaneet”, sanoi poliitikko ja osui mielestäni naulan kantaan. Mikään ei enää ole kuin ennen.
Kuulun isojen ikäluokkien loppurippeisiin ja täten ensimmäiseen nuorisosukupolveen, jolle muodostui omanlainen nuorisokulttuuri ja maailmankatsomus. Rock, hippiaate, seksuaalinen vapautuminen e-pillerien keksimisen vuoksi, opiskelun helpottuminen valtiontakuisten opintolainojen saannin myötä, sosiaaliset yhteiskunnalliset parannukset ynnä muuta.
Me uskoimme siihen, että sotia ei enää tule, että kansat ovat viisastuneet eivätkä enää halua tappaa toisiaan. Neuvostoliittolaiset olivat ystäviä eivätkä vihollisia. Saimme kasvattaa lapsemme paranevien olosuhteiden maailmassa. Kansainvälistyminen, yhteiset tavoitteet. Kielitaito nousi kohisten. Uskoimme, että taloudellinen yhteistyö poistaa sotimisen tarpeet. Aseistariisuntaa tapahtui vuosien varrella. Löysin talomme vintiltä 1960-luvun alun vanhoja aikakauslehtiä, missä esiteltiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ydinasearsenaalia. Hiukset nousivat pystyyn. Ruotsi taisi mennä pisimmälle, poisti asevelvollisuuden ja pienensi puolustusmäärärahoja.
Mielestäni 2015 oli käänteentekevä vuosi. Pakolaisaalto Eurooppaan. Kaikki alkoi mennä pieleen. Rasismi lisääntyi. Ihmisten kanssakäymiseen alkoi tulla ikäviä ilkeitä piirteitä. Käyttäytymistavat, siis hyvän käyttäytymisen, rapistuivat. Populismin nousu kertoo yksinkertaistamisen tarpeesta yhä monimutkaisemmassa maailmassa.
Oma ikääntyminen on sitten kaiken taustalla. Oman elämän varrella kertyneiden kokemusten muokkaamat käsitteet ovatkin vanhanaikaisia eikä nuori polvi niistä perusta. Ei halua edes kuulla. Omat mieltymykseni ovat vain minun, ei niillä ole muille merkitystä. Pääministerikin puhui boomereista. Siitä tuli kovin ikävä olo ikäisilleni. Olemme aikamme lapsia eikä niitä vanhoja juttuja voi käsitellä nykyisten mittapuiden mukaan.
Tulppaanien aika
Olen lukenut Toni Morrisonin kirjoja. Katso Luettua-sivu.
