Aihearkisto: Mitä nyt

Huhtikuu kuukausista julmin

Huhtikuu kuukausista julmin, kieppui hänen päässään. Sanat pulpahtelivat esiin, vaikka hän yritti keskittyä muuhun, puuhastella, siivota keittiötä, katsella tomaatintaimia, jotka olivat nyt alkaneet kasvaa kohisten. Hän ei enää aamulla ensimmäiseksi katsonut kännykästä, oliko Zelenskyi vielä elossa.

Hän lähti ulos. Pyöri päättämättömänä pihalla, kulki sinne, palasi tänne, meni metsikköön. Siellä oli lunta vähemmän kuin muualla. Puut kai olivat pidättäneet lumet latvoihinsa, mistä enenevä päivittäinen auringonpaiste oli ne sulattanut.  Hän pysähtyi.

Tuulen lakaisemaa. Vaikea uskoa, että kahden kuukauden päästä tässä on vihreää.

Kuului toitotusta. Voi, pellon yllä lensi kolme joutsenauraa. Ne toitottivat hänelle, tässä me palaamme kevään tullen, kuten runoilija rukoili ja pyysi yli sata vuotta sitten. Joutsenpariskunta sitten käveli joen jäällä ja virutteli räpylöitään jään päällä lilluvassa vedessä.

Synkkää on, mutta täältä tullaan.

Hän lähti kylätielle kävelemään. Yön aikana oli joelle kertynyt paljon vettä. Oliko jää siellä alla sulanut, sitä hän mietti.

Loimijoen mutka. Ehkä satojen vuosien aikana tuohon syntyy makkarajärvi, kun joki purkaa uuden väylän puiden taakse ja mutkasta tulee järvi. Näin kertoo maantieteelinen teoria.

Parin päivän päästä pohjoisesta saapui talvimyrsky. Se vinkui yöllä nurkissa. Talo valitteli outoa tuulensuuntaa, rapisteli ja kopisteli. Aamulla pohjoispuolen ikkunat oli pitsitetty. Voi miten kaunista, hän ihasteli.

Pohjoistuulen virkkaamaa.

Koko päivän satoi rankasti lunta. Ei tarvinnut mennä minnekään, hän sai viettää pirttipäivää hyvällä omallatunnolla. Lunta tuli 30 cm,  niin paljon, että tarvittiin kolme kolaussessiota.

Naapurin kuuset taivuttivat oksansa.

Tänään perjantaina suora videoyhteys Ukrainan ja Suomen eduskunnan välillä näytti väsyneen Ukrainan presidentin. Oikeastaan ensi kertaa sodan alkamisen jälkeen hän oli näkevinään presidentillä tummat silmänaluset. Aamupäivällä Kramatorskissa tapahtunut juna-aseman ja junaa odottavien pakolaisten pommitus kymmenine kuolonuhreineen oli lyönyt mielet entistä alemmaksi.  Kansanedustajat olivat selvästi liikuttuneita. Hänkin nieleskeli. Sklava Ukraini, päätti Zelenskyi tapaamisen.

Miten suunnaton onkaan venäläisen ja eurooppalaisen – läntisen kulttuurin – elämänarvojen ero. Sitä ei pysty ymmärtämään. Tämä arvostuksien eroavaisuus ei lupaa hyvää rauhalle.

Hän yritti etsiä pienestä elämästään ilon aiheita. Usein hän löysi itseensä tomaatintaimien äärestä. Suihkuttelua, puhaltelua – hiilidioksidia yhteyttämiseen – ja pohdintaa, milloin juuria alkaa tunkea ruukuista. Ehkä ensi viikolla suurempiin purkkeihin suurin osa.

Punaiset pyöreät tomaatinsiemenet itivät nopeimmin ja kasvavat nopeimmin. Sirkkalehdet kohta ovat työnsä tehneet, saaneet kasvun alkuun ja nyt on kasvulehtien vuoro. Neljä näkyy jo. Kasvu kiihtyy, kun juuristo on kehittynyt. Viisi viikkoa kylvöstä.
Hän kukkii taas ja ilahduttaa suunnattomasti tässä apeudessa.

Olen lukenut Anni Kytömäen Kivitaskun ja Katri Rauanjoen Kesämerkit. Katso Luettua-sivu.

Runomankelista Novellimankelin kautta Kirjamankeliksi

Mankelilaiset ovat olleet kirjoittamisen merkeissä yhdessä jo viisi ja puoli vuotta, totesimme vähän hämmästyneinä ja teimme tarkastuslaskentoja.  Vuoden 2016-17 Runomankeli muuttui 2018-20 Novellimankeliksi ja nyt ollaan Kirjamankelissa. Yhteistä julkaisua mankelista ei enää tule, vaan toivottavasti mankelilaisilta  syntyy pitkää tekstiä,  kokonaisia romaaneja. Meillä kaikilla on niin erilainen tyyli, että lukemista tullee olemaan moneen makuun.   🙂

Kuoriutumisia-novellikokoelman julkaisun jälkeen  me mankelilaiset olemme huilanneet  puolitoista vuotta kirjoittamisista, tavanneet kylläkin ja pitäneet yhteyttä kuukausittain. Nyt totesimme, että tavoitteita on asetettava, jotta jotain alkaa syntyä. Tosin Maritta on ainoana saanut tekstiä aikaan. Olemme hieman jo päässeet mankeloimaankin sitä.

Niinpä nyt listasimme mankelilaisten orastavat aiheet ja ensi tapaamiseen kuukauden päästä tuomme synopsiksen valitsemistamme aiheista.

No mikä on synopsis. Google kertoo:

Synopsis on tiivistelmä tai yleiskuvaus esimerkiksi kuvallisesta tai kirjallisesta teoksesta. Synopsis pyrkii kuvailemaan teoksen sisältöä ja sen tuotantoa vastaamalla muun muassa kysymyksiin miksi, mitä, kenelle ja miten. Synopsis tulee kreikan kielen sanoista συν (syn, ”yhdessä”) ja οψις (opsis, ”näkeminen”).

Itselläni on kolme aihetta, joista nyt pitää valita yksi, jota alan työstää. Ehkäpä se on Toinen-kirjan ja näytelmän jatko. Juoni on valmiina, tehty yhdessä hyvän ystävän kanssa, saman, jonka kanssa Valman/Welman tarina alunperinkin syntyi.

Pitää vaan alkaa kirjoittaa. Se onkin melkein vaikeinta. On niin helppo värkätä kaikenlaista muuta ja hups, niinpä ne päivät kuluvat ja on taas jo ilta. Rutiinit auttavat, kun ne on saanut sovitetuksi päiväjärjestykseen.

Vaikka emme saane aikaan maailmankirjallisuutta, kirjoittamisen prosessit ovat tuoneet elämäämme ystävyyttä, mielekkyyttä ja kirjoittamisen nautintoa. Kirjoittaminen on hyvä harrastus. Siihen liittyy myös kirjallisuuden seuraaminen, lukeminen ja keskustelu kirjoista, niiden kiinnostavuudesta ja kirjailijoiden tavoista  käsitellä aiheitaan.

Kevät etenee hiljalleen. Kesäaikaan siirryttiin taas, harmi vaan. Kannatan luonnonmukaista aikakäsitystä, eli päivällä kello 12 aurinko on zeniitissä eli korkeimmillaan. Niin on talviajassa. Kesäajassa aurinko on zeniitissä tuntia liian myöhään eli kello 13.

Lumet sulavat hiljalleen. Jopa tämän talven erikoisuus, paksu jää, sulaa pikku hiljaa. Nurmikkoa on näkyvissä, pihatiekin melkein vapaa jäästä. Pihakengissä on vielä liukuesteet. En halua kaatua.

Miten suuren ilon aiheuttikaan tämä ensimmäinen pieni posliinihyasintin kukkanuppu talon eteläseinustalla. Vieressä puolimetrinen lumikinos.

Innolla seuraan taas tomaatintaimien kasvua. On se kuitenkin niin hidasta näin alussa. Kylvin omista viimevuotisista tomaateista otetut ja kuivatetut siemenet 2.3.22 eli neljä viikkoa sitten. Valitsin 45 parasta 2,5 viikon kuluttua. Niissä oli sirkkalehdet, parissa pienet kasvulehtien nystyt. Nyt neljän viikon päästä kehittyneimmissä on  kaksi lehteä ja melkein kaikissa näkyy jo se kasvulehtien alku.

Nopeimpia ovat punaiset pyöreät. Niiden koko on vuosien varrella kasvanut ja olivat viime kesänä kaupan tomaattien kokoisia, vaikka alkuperäisessä kasvissa oli sormenpään kokoiset tomaatit. Saa nähdä miten on maun kanssa. Viime kesänä makeimpia olivat keltaiset, aikaisemmin mustat, yhtenä vuonna punaiset pitkulaiset.

Suurimmat eli portugalilaiset häränsydäntomaatit aiheuttavat jännitystä, koska vain kaksi iti, toisessa on nyt kaksi pientä kasvulehteä ja toisessa voi suurennuslasilla erottaa kasvulehden nystyn. Toivottavasti edes toinen tuottaa hedelmää.

Punainen pyöreä on tänä vuonna nopein. Onko myös makein?
Haavankeltajäkälä, Xanthoria parietina, Terijoen salavan oksia koristamassa. Sainpa käyttää melkein 50 vuotta sitten hankkimaani Jäkäläkasviota!
Talvi on ollut leuto eikä komposti ole jäätynyt koko talvena. Nyt se on lähtenyt hommiin ja höyry sen kun nousee. Otan muuten yleensä nuo oikealla näkyvät kompostointipussit pois.
Perunanarsissi, voimakas tuoksuja ja niin kaunis.

Ukrainan tilanne väijyy taustalla. On se kauheaa, miten kaikkeen tottuu. Tunnemyrsky laimenee ja laantuu. Ihmisten kärsimys ja elämien loppuminen eivät enää kosketa niin kuin sodan alussa.

Ehkä se on itsesuojeluvaistoa. Oma jaksaminen on taattava tunteiden vaimenemisen avulla. Ei se myötätuntoa kuitenkaan poista.

Onneksi meillä on kevät.

 

Unohtamassa

Aurinkoisena torstaina astelimme varovasti, liukuesteet kengissä, Katariinanlaakson parkkipaikalta luontopolulle Turussa. Jokakeväinen luonnontarkkailuperinne toteutui näin normaalia aikaisemmin, yleensä olemme käyneet Ruissalossa katsomassa sinivuokkoja. Nyt sinivuokkoja ei näkynyt, mutta oli näkynyt tv-uutisten sääkuvissa.

Muistelimme kahden vuoden takaista Ruissalon retkeä, jolloin pysyimme monen metrin päässä toisistamme ja olimme tulleet paikalle omilla autoillamme.  Vastaantulijoita väistettiin ojan kautta. Maskeja ei silloin vielä käytetty eikä ollut rokotuksia, joten varovaisuus oli enemmän kuin paikallaan. Terveinä pysyttiin.

Mutta nyt kaikki on toisin. Korona jyllää edelleen. Uusin omikron 2 tarttuu tavattoman helposti, lähipiiristä tulee jatkuvasti tietoja sairastumisista. Kokonaiset perheet sairastuvat, jos virus pääsee kotiin yhden perheejäsenen fölissä. Rokotukset on, kolme yleensä, mutta sängyn pohjalle joudutaan kuumeen ja yskän kourissa. Nelisen päivää siihen yleensä menee. Virallinen jäljitys on lopetettu jo aikoja sitten eikä yleensä selviä, missä virus on päässyt limakalvoille. Kaikki viranomaisten laatimat rajoitukset on poistettu, ja sitä satoa korjaamme nyt. Monet tartunnat ovat tulleet ravintoloiden kautta, kun on käyty syömässä, ilman maskia tietenkin. Olen ollut edelleen terveenä, vielä?

Pääsimme vaivoin Katariinanlaakson parkkipaikalta polulle. En ole koskaan nähnyt tällaista jäätikköbuumia. Lunta oli talvella paljon ja toistuvat lämpöiset päivät ovat sulattaneet päivällä lumen pinnan vedeksi ja yöpakkaset jäädyttäneet. Pelloilla voi jopa luistella laajoilla tasaisilla jäätiköillä.

Katariinanlaakson luontopolku paksun liukkaan jään peitossa

Varovasti astelimme eteenpäin ja päivittelimme tilannetta vastaantulijoiden kanssa. Aurinko paistoi. Sinivuokkoja ei näkynyt. Ensi kerralla sitten.

Paksu jää peitti myös metsän. Puro oli kuitenkin kaivertanut uomansa jääkenttään.
Rannalla tervalepät odottivat leppoisia päiviä, jolloin nesteet alkavat virrata ja työntää lehtinuppuja esiin. Meri vielä jäässä.

Kävelyn jälkeen menimme Wäinö Aaltosen WAM-museoon. Siellä oli kaksi mielenkiintoista näyttelyä.

Anu Tuomen Väristä- näyttely toi mieleeni tämän hiljaisen lukioaikaisen luokkatoverini Pyllistä – Puolalan yhteislyseosta Turusta.  Anu oli kielilinjalla ja minä matikkalinjalla, mutta meillä oli yhteisiä tunteja. Enpä muista hänen kanssaan keskustelleeni, mutta hän jäi mieleeni, tummat kulmakarvat ja salaperäisen unelmoiva olemus. Anu meni piirustuskouluun, mitä minäkin harkitsin.

Anun sydämiä

Anun portaat

Mutta minua ei vienyt mukanaan luomisen vimma, kuten Anun vei. Hän on ollut kuvataiteilija koko elämänsä ja jättänyt jäljen turkulaiseen ja koko maan taidekenttään.

Anun pisaroita – ei myytävänä, on Anun kotona

Toinen WAMin näyttely oli sitten ihan erilainen, nykytaidetta parhaimmillaan,  Pekka Ja Teija Isorättyän Kuolleet sielut – näyttely. Enpä ole tällaista ennen nähnyt. Teosten äärellä tuli mieleen, että onpa hyvä, että tällaisia voi tehdä. On varmaan aivan ihanaa värkätä – anteeksi liian vähättelevä sana – luoda hahmoja, joille vain mielikuvitus asettaa rajat. Teoksista välittyy kannanottoja maailman menolle ja ihmisten kohtaloille. Ja että kaksi ihmistä on löytänyt yhteiset intohimonsa rakkauden ja taiteen alalta, että he voivat tukea ja ymmärtää toistensa taidetta.

Tämä kalaihminen liikkui
Liljan puutarha. Hyvin vaikuttava teos. Teoksessa käytetyt infuusioletkut ovat peräisin kahdeksanvuotiaalta Lilja Wideniukselta, jolla on harvinainen sairaus, jonka vuoksi hänen elimistönsä ei pysty pilkkkkomaan rastoja. Siksi hän ei siedä paastotiloja. Hoitona on mm. yöinfuusio. Kertakäyttöiset muoviletkut käytetään taideteoksessa. Ensimmäinen teos oli esillä Mäntässä 2016. Teokset lisääntyvät Liljan loppuelämän.

Varjo on osa teosta
Baarissa käytiin keskustelua tornionjokilaakson murteella ja espanjaksi

Näinpä ahdistavat ajatukset työntyivät jonnekin taka-alalle. Siellä ne muhivat, mutta muutaman tunnin kaikki oli kuten ennen.

Korona ja etenkin tämä Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ravisuttanut koko elämän perustuksia ja saanut pohtimaan menneitä asioita. ”Mannerlaatat ovat liikahtaneet”, sanoi poliitikko ja osui mielestäni naulan kantaan. Mikään ei enää ole kuin ennen.

Kuulun isojen ikäluokkien loppurippeisiin ja täten ensimmäiseen nuorisosukupolveen, jolle muodostui omanlainen nuorisokulttuuri ja maailmankatsomus. Rock, hippiaate, seksuaalinen vapautuminen e-pillerien keksimisen  vuoksi, opiskelun helpottuminen valtiontakuisten opintolainojen saannin myötä, sosiaaliset yhteiskunnalliset parannukset ynnä muuta.

Me uskoimme siihen, että sotia ei enää tule, että kansat ovat viisastuneet eivätkä enää halua tappaa toisiaan. Neuvostoliittolaiset olivat ystäviä eivätkä vihollisia. Saimme kasvattaa lapsemme paranevien olosuhteiden maailmassa. Kansainvälistyminen, yhteiset tavoitteet. Kielitaito nousi kohisten. Uskoimme, että taloudellinen yhteistyö poistaa sotimisen tarpeet. Aseistariisuntaa tapahtui vuosien varrella. Löysin talomme vintiltä 1960-luvun alun vanhoja aikakauslehtiä, missä esiteltiin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ydinasearsenaalia. Hiukset nousivat pystyyn. Ruotsi taisi mennä pisimmälle, poisti asevelvollisuuden ja pienensi puolustusmäärärahoja.

Mielestäni 2015 oli käänteentekevä vuosi. Pakolaisaalto Eurooppaan. Kaikki alkoi mennä pieleen. Rasismi lisääntyi. Ihmisten kanssakäymiseen alkoi tulla ikäviä ilkeitä piirteitä. Käyttäytymistavat, siis hyvän käyttäytymisen, rapistuivat. Populismin nousu kertoo yksinkertaistamisen tarpeesta yhä monimutkaisemmassa maailmassa.

Oma ikääntyminen on sitten kaiken taustalla. Oman elämän varrella kertyneiden kokemusten muokkaamat käsitteet ovatkin vanhanaikaisia eikä nuori polvi niistä perusta. Ei halua edes kuulla. Omat mieltymykseni ovat vain minun, ei niillä ole muille merkitystä. Pääministerikin puhui boomereista. Siitä tuli kovin ikävä olo ikäisilleni. Olemme aikamme lapsia eikä niitä vanhoja juttuja voi käsitellä nykyisten mittapuiden mukaan.

Tulppaanien aika

Olen lukenut Toni Morrisonin kirjoja. Katso Luettua-sivu.

 

 

 

Slava Ukraini, Putin

Kyllä on apea mieli, miljoonien muiden ihmisten kanssa. Eilen romuttui tavallaan koko maailmani, kun uskoni ihmiskunnan viisauden lisääntymiseen romutettiin. Tai oikeammin räjäytettiin.

Noin kirjoitin kaksi päivää sitten, kun Venäjä oli hyökännyt torstaina 24.2.2022 aamuyöllä Ukrainaan.

En pystynyt jatkamaan.

Olen ollut asian vuoksi aivan lamassa. Kuunnellut uutisia, ajankohtaisohjelmia ja lukenut lehdistä pohdintoja miksi ihmeessä näin on voinut tapahtua. Olen niin monien muiden kanssa yrittänyt ymmärtää Putinin ajatuksenjuoksua ja sitä, miksi hän tähän on päätynyt. Luin erinomaisen artikkelin Ukrainan ja Venäjän yhteisestä historiasta. Siellä on tapahtunut niin paljon. Eikö sotimisen jatkumoa voi pysäyttää…

Perimmiltään kaikki kiteytyy siihen, että mitä Putin saa henkilökohtaisesti tästä kaikesta. Rahaa hänellä on kerättynä niin paljon, ettei hän ehdi koskaan sitä kuluttamaan. Eivätkä varmaan hänen jälkeläisensäkään. Nautinto kai tulee siitä, että siirtelee ihmisiä ja sotakalustoa kuin pelinappuloita, kaikki tottelevat eikä kukaan sano vastaan. Kai siinä oma rinta röyhistyy ja usko omiin toimiin vahvistuu.

Mutta hän ei voi olla varma siitä, että ihailu on vilpitöntä. Se on pelon verhoamaa. Tajuaako Putin sen sisimmällä sydämessään vai työntääkö ajatuksen pois mielestään.

Putinin toiminta on niin käsittämätöntä, että mieleen tulee hänen henkinen tilansa. Otsikon hulluusväite vyörähtää väistämättä mieleen. Tosin joku ehti kirjoittaa, ettei Putinia saa sanoa hulluksi. Että hän taktikko ennemminkin kuin strategikko. Mutta hänen käytöksensä ainakin on hulluutta lähentelevää, puheet ja sanavalinnat ”uusnatsit”, ”narkomaanit”.

Mutta Putin on onnistunut yhdessä asiassa, jolla on maailmaa muuttava vaikutus. Hän on räjäyttänyt maailman kansat yhteen. Yhteisesti laaditut taloudelliset pakotteet, mielenilmaukset, mielenosoitukset ja Ukrainalle annettava taloudellinen – aseet ja muut sotatarvikkeet – ja henkinen tuki osoittavat, että länsimainen kulttuuri ja demokratian aate ovat satojen kansojen vahvoja aseita, joilla ei tapeta ihmisiä vaan autetaan heitä.

Ja Venäjän  kansa. Miten paljon heillä olisikaan annettavana maalleen ja koko maailmalle, jos he saisivat toteuttaa itseään ja heitä tuettaisiiin siinä. Eikä valvottaisi, estettäisi, peloiteltaisi. Pistettäisi vankilaan.

Rauli Virtanen 25. helmikuuta kello 6.20 · Pietarilaiset vastustavat sotaa. Hienoa! Kuva: Anton Vaganov, Reuters.  Kaikki venäläiset eivät ole hyökkäyksen takana.

Nähtäväksi jää, pystyykö Putin tunnustamaan operaation aiheuttamat seuraukset, totaalisen muusta maailmasta eristämisen aiheuttamat taloudelliset ja kulttuuriset vaikutukset ja kansassa pulpahtelevan vastustuksen ja lopettaa sotatoimet Ukrainassa. Vai tarvitaanko hallinnosta ja armeijasta nousevaa vastarintaa, joka syrjäyttää Putinin.

Syvä myötätuntoni on menehtyneiden ja heidän perheidensä, maataan puolustavien ukranalaisten ja pakoon pyrkivien perheiden puolella. Tällä hetkellä 400 000 ukrainalaista on paennut kodeistaan ja pyrkii naapurimaihin. Ahdistaa suunnattomasti ajatella äitejä ja isiä lastensa kanssa pyrkimässä turvaan. Omaisuus muutamassa kassissa. Koti jätetty tykkien ruuaksi.

Ukraina siellä kaukana, 1500 kilometrin päässä, olette sydämissämme

Uutiset kello 16. Putin on määrännyt ydinaseet valmiustilaan, koska länsimaat ovat tehneet vihamielisiä tekoja Venäjää kohtaan. Tarkoittanee taloudellisia sanktioita ja Ukrainan puolustuskykyä. Vai että vihamielisiä. Kuka se tässä onkaan vihamielinen. Mutta jos Putin määrää sotilaat painamaan ydinasenappia, suuntautuu väistämättä Moskovaan ja muualle Venäjälle myös ydinaseita. Toivottavasti Putin tiedostaa tämän.

Putin, kohdistuuko vihasi myös meihin suomalaisiin. Pakostakin mieleen hiipii kuvia kodin jättämisestä, poikien joutumisesta sotaan. Sitä en kuvitellut joutuvani kokemaan.

Auringonkukka, Ukrainan kansalliskukka, kasvatan niitä joka kesä. Nyt niillä on aivan eri merkitys.

 

 

 

 

 

Hiihtämässä

Oli pakko lähteä. Uuden vuoden lupaukset painoivat takaraivossa. On liikuttava enemmän. Ei saa kangistua. Lihakset eivät saa rapistua. Tasapaino pitää säilyttää. Vettä juoda. Olla positiivisella mielellä.

Niin hän pukeutui lenkkivaatteisiin. Onneksi ei kovin kylmä, mutta monta kerrosta kuitenkin päällekkäin. Monot jalkaan, nauhat tiukkaan. Niitä saa aina kiristellä hetken hiihdon jälkeen.

Sukset olivat olleet monta viikkoa seinään nojaamassa edellisen hiihtokerran jälkeen. Kaksi niitä oli ollut tänä vuonna. Mitä ihmettä. Sukset eivät irronneet, olivat jäätyneet maahan kiinni. Niinpä niin, edellisen kerran jälkeenhän tuli suojapäiviä ja lumet sulivat pois melkein kaikki. Sulanut sohjo oli sitten imaissut sukset ja sauvat jäiseen syleilyynsä. Niiden irrottamiseen meni melkein puoli tuntia ja piti turvautua kuumaan veteen ja lapiolla hakkaamiseen.

Hän laskeutui joen jäälle, hiihti ensin moottorikelkan uraa ja siirtyi sitten rannan tuntumaan tekemään omaa latua. Lapsuudesta asti säilynyt heikkoihin jäihin putoamisen kauhu lievittyi rannan tuntumassa.

Kukaan muu ei ollut joella hiihtänyt näillä viimeisillä lumilla. Hankikanto oli olematon, hiihto muuttui suksilla kävelyksi upottavassa hangessa. Sauvat upposivat melkein puoli metriä.

Aurinko paistoi. Taivaalla leuhotti pilvien palleroita. Siniset sävyt hohkasivat lumiselta ulapalta ja penkoilta, jotka estivät näkemästä kauemmas. Hän tunsi välillä olevansa yksin maailmassa. Sitten autojen hyrinä levittäytyi jokiuomaankin. Mutta niitä ei  näkynyt. Hän saattoi kuvitella olevansa vaikka Lapissa, lumen keskellä.

Metri metriltä, liike liikkeeltä hänen mielensä keveni. Hyvä olo alkoi pulpahdella arasti, uskaltaako nousta pinnalle. Hän pysähtyi. Katse pyyhki maisemaa.  Lumen ainutlaatuiset kasaumat hivelivät muodoillaan hänen tajuntaansa. Kamera esiin.

Lumen sinikäyrää

Rusakoilla oli ollut bakkanaalit kahden rantapajukon kohdalla. Koko hanki oli aivan täynnä jälkiä. Hän yritti tähyillä oksiston ja lumen muodostamiin onkaloihin. Olivatko ne siellä päivää viettämässä, mutta mitään  liikettä ei näkynyt.

Sitten oli pakko pysähtyä hetkeksi. Samalla paikalla taas saukon hyppelyjono! Voi kun kivaa, saukko on pysynyt siellä yli kymmenen vuotta ainakin. Takaisin tullessa hän löysi toisenkin paikan, lähempänä kotirantaa. Hän lähetti saukoille lämpimiä ajatuksia.

Saukko hypellyt edestakaisin, taas!

Hitaasti hän eteni hyvän mielen lisääntyessä. Pois karisi pandemian piina, koronan pelko ja uusi pelko, jota hänen ei ollut tarvinnut pitkään aikaan kokea. Sodan pelko. Hän muisti hämärästi lapsuuden ydinsodan pelon. Talon vintiltä löytyi vanhoja lehtiä, joissa esiteltiin 1960-luvun valtioiden ydinasevarustusta. Sittemmin liennytyksen vuosikymmeninä tehtiin aseriisuntasopimuksia. Sodan pelko katosi. 1990-luvun Jugoslavian sota oli niin kaukainen, ettei se kiireiseen lapsiperhe-elämään tunkeutunut.

Nyt olivat useat maat kehoittaneet maidensa  kansalaisia välittömästi poistumaan Ukrainasta niin kauan kuin lennot toimivat. Hän oli ihmetellyt voimattomana valtionpäämiehiä, jotka työntävät nuoria miehiä tilanteisiin, joiden seurauksena lapset menettävät isänsä, vaimot miehensä tai vanhemmat lapsensa. Ei mikään ole näiden menetysten arvoista.

Kotiinpäin.

Kun polvissa alkoi tuntua, hän kääntyi takaisin. Latu kiemurteli kuten hänen elämänsä. Turvallisuushakuisesti, lähellä rantaa. Mutkaa syntyy, mutta oikaisua itsestään. Välillä aikamoista rämpimistä, yllättäviä vajoamisia, välillä sulavaa sujuttelua. Oma latu, ei välttämättä toisen tekemä. Eteenpäin ja välillä taaksepäin.

Mieli keventyneenä hän kiipesi kotipihalle joelta. Kannatti lähteä.

Kuihtunutkin on kaunis. Tältä oli tuntunut viime aikoina. Kroppa rapistuu, kunpa kuivuisi muutoinkin kuin iho, johon piirtyvät elämän viivat.
Talvipäivän yllätys vintillä.

Päivät pitenevät, valon määrä lisääntyy. Linnut laulavat kuorossa ulkona. Mieli askartelee siemenissä, multaa on jo ostettu. Muutaman viikon päästä taas aloitetaan kasvukausi. Siemenet multaan!

Olen lukenut Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan. Katso Luettua-sivu.

Tammikuun räytymispäiviä

Harmaata. Liukasta. Vanhenin taas. Vuodella.

Ei huvita mikään. Miksi pitäisi. Ketä kiinnostaa. Eikä tarvitse.

Ei tule sanoja. Lopetan. Huomiseen. Josko sittenkään.

Pohjoistuuli piiskaa taloa. Pisarat levittäytyvät, matemaattisen tarkkat etäisyydet. Ja koot. Elävät punatulkut käväisivät marjaomanapuussa (Malus baccata var. Manzuriata), talitiaiset lintulaudalla joka päivä.
Sade liuotti lumet, vesi virtasi joelle, joka lainehti. Alla paksu jää, jolla hiihdettiin , luisteltiin ja moottorikelkkailtiin. Matemaattiset etäisyydet pellon sulavassa lumipeitteessä.
Sitten tuli kylmää ja lumisade etelästä. Märät hahtuvat takertuivat toisiinsa, matematiikkaa tässäkin, näissä möykyissä.
Ojan vesi jähmettynyt hienon harmaaksi hyhmäksi. Kevät pilkahtelee.

 

Olen lukenut kirjoja, katso Luettua-sivu.

Sinisimmät silmät, Toni Morrison
Inkat – Puuman varjo, Antoine B. Daniel
Tappoaikaa, Donald E.  Westlake
Taivaallinen vastaanotto, Jukka Viikilä
Kemijoki, minun jokeni, Hannele Pokka

Minuuteni rakennuspalikat

Näin jälkeenpäin ajatellen violetti väri on leimautunut minuun jo ihan varhaisessa lapsuudessa. Vaalean violetti kesäleninki välkehtivästä kankaasta, äidin tekemä. Kunpa saisi sen jostakin, seinälle laittaisin kehyksiin. Löytyisikö se serkun luota Nummiojalta. Vaatteet kiersivät silloin sodan jälkeen pula-aikana lapselta lapselle. Kiertävät ne nykyäänkin, mikä on hienoa. Ennen lasten vaatteet tosin tehtiin itse, ei niitä kaupasta haettu. Mahtoiko niitä ollakaan, lastenvaateliikkeitä.

Ollessani kuuden äiti teki minulle punavioletin samettileningin, liivin sekä samanvärisen talvitakin. Takissa oli leveät olkapäille ulottuvat kaulukset, joiden reunassa oli karvaa, samoin lakissa. Olin mahdottoman mielissäni näistä vaatteista. Kuin minuuteni olisi herännyt syvästä unesta.

Lastentarhassa valmisteltiin vanhempainiltaa varten tanssiesitys, jossa meitä viisi-kuusivuotiaita tyttöjä oli kirkkaan värisissä tyllihameissa: keltainen, punainen, vihreä, sininen, hienoimpana valkoinen, jonka ympärillä tanssimme. Mutta minulle annettiin tumman violetti tyllihame. Se oli kuin isku vasten kasvoja.  Silloin opin mitä on olla kateellinen. Kun tuntee itsensä erilaiseksi. Olin kuin lyöty. Koko tanssin ilo katosi. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen ehkä lastentarhin aikuiset näkivät tumman violetin sopivan tytöistä parhaiten juuri minulle.

Samoihin aikoihin näin Lappeenrannan reissulla junassa erikoisen nuoren naisen. Musta kävelypuku, lyhyet hiukset, musta baskeri, kirkkaan punaista huulipunaa. Nainen nukkui ja sain tuijottaa häntä rauhassa ja imeä lapsenmieleeni tyylitajun aakkosia.

Vaalean violetti oli myös villatakki, jonka läpinäkyvät napit äiti napitti ja lähetti minut tarkoilla ohjeilla varustettuna ensimmäistä kertaa kauppaan. Ostosta en muista, mutta tärkeintä oli matkaan lähteminen. Olin jo niin iso tyttö, neljävuotias. Tarmola-kauppa sijaitsi aivan lähellä Satakunnantien varressa.

Samassa kohdassa tapahtui paha liikenneonnettomuus. Äiti tuli kovaa vauhtia kaivolta sisälle ja ryntäsi ikkunaan. Vuokraisäntämme, joka asui talon toisessa päässä, oli tullut pyörällä Naantalista töistä ja jäi linja-auton alle juuri kotiliittymän kohdalla. Mies kuoli.

Tämä ei ollut lapsuuteni ainoa auto-onnettomuus. Järkyttyneempi olin pari vuotta myöhemmin, kun asuimme Kurjenmäessä kaupungin vuokra-hellahuoneessa. Taloja oli kolme samassa pihapiirissä. Vain yhdessä perheessä oli auto, neliskanttinen Ford. Heillä oli vain yksi lapsi ja yhdistin tämän vähäisen lapsiluvun vaurauteen. Auto oli kaatunut kyljelleen Kaskenkadulla ja kuljetettiin pihaan. Matkustajille ei käynyt kuinkaan, mutta olin hyvin järkyttynyt takasivuikkunan jäätelöläiskästä. Ikäiseni tyttö oli ollut syömässä jäätelöä kun onnettomuus sattui.

Varhaisimpia muistojani, noin kolmivuotiaana, on kevään tulo. Auringon lämmittämä kallionkolo oli kuin pieni pesä. Kylmä maa kuitenkin tunkeutui vaatteiden läpi muistuttamaan, että kesä on vasta tulossa. Samanlaisia lämpimiä koloja olen löytänyt keväisin kaikkien asuinpaikkojeni lähistöltä.

Asuimme silloin Pläkkikaupungissa omakotitalon piharakennuksessa, jona aikana toinen pikkuveljeni syntyi. Rakennukset on purettu Satakunnantien laajennuksen tieltä, mutta kalliot ovat edelleen olemassa.  Google-mapsista löysin kallion ja pystyin paikantamaan lämpökolon paikan. Sukellus yli 60 vuoden taakse!

Keväisen taivaan kuulautta ihmettelin maatessani patjoilla, jotka äiti oli tuonut tuulettumaan kevätsiivouksen yhteydessä. Siihen aikaan tehtiin isoja siivouksia, jolloin koko huusholli kipattiin ulos tuulettumaan riuskan piiskauksen ja harjauksen saattelemana. Sisällä riehuttiin harjojen ja rättien kanssa. Pölynimurit tulivat talouksiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin 1960-luvulla, jolloin perheiden taloudellinen tilanne pikkuhiljaa alkoi parantua.

Isäntätalossa näin ensimmäiset kauniit esineet. Rouva kutsui äidin kahville ja pääsin mukaan siitä huolimatta, että olin syönyt emännän annansilmistä kukat.

Niin, ne kauniit kahvikupit. Ylöspäin levenevät, siro jalka. Hentoja kukkakuvioita. Korva kauniisti muotoiltu. Vielä nykyäänkin kun näen jalallisia laakeita kahvikuppeja, minulle tulee hykerryttävä olo.

Junan kaunis tyylikäs nainen ja sirot kahvikupit loivat pohjan kauneuskäsityksieni kehitykselle.

Mustasukkaisuuden ensimmäinen kokemus, johon liittyi häivähdys yksin jätetyn riipaisevaa yksinäisyyttä tapahtui vähän myöhemmin. Olimme muuttaneet sinne paritaloon, keittiö ja kammari talon päädyssä. Muistan seisoneeni pinnasängyssä pimeässä ja kuunnelleeni keittiöstä kantautuvia ääniä. Äiti, isä, joku vieras ja pikkuveli. Pikkuveli, joka sai valvoa vaikka minun piti isompana olla nukkumassa. Sama tunne aamulla kun veli pääsi levitetylle hetekalle äidin ja isän väliin ja minä pysyin pinnasängyssä. Syrjään jätetty, huomiotta, laiminlyöty. Ei näin kokonaisuus huomioon ottaen ollut, mutta lyhyet hetket, jolloin nämä tunteet tuikahtivat, jäivät muovautuvan minän rakennuspalikoiksi.

Myötätunnon rakennuspalikka syntyi samoihin aikoihin. Oli joulu, isän äiti ja serkku olivat tulleet Lappeenrannasta joulun viettoon. Aattona isä lähti ulos jotain toimittamaan ja joulupukki kävi sillä aikaa eikä isä nähnyt pukkia. Olin äärettömän pahoillani isän puolesta. Pukki toi isälle kaksi pulloa kirkasta juomaa. Ihailin niiden välkähtelyä kammarin lattialla ja oloani lievitti se, että isä oli tullessaan niin iloissaan pulloista.

Surun tunnepalikka piirtyi, kun kammarin sängyllä istuivat mamma, äidin sisko ja serkkuni. Kaikki itkivät valtoimenaan. Nenäliinat rytistettiin kyynelistä ja niistämisestä märkinä ja otettiin uusia. En itse osannut surra papan kuolemaa enkä häntä muista ollenkaan. Mutta surun muisto on säilynyt.

Hautajaisista muistan pimeyden. Kuolinpäivä on sama kuin nuorimmaiseni syntymäpäivä, viides joulukuuta. Muistan myös rypyliäisestä kankaasta valmistetun tumman vihreän leninkini, jossa oli ”rilloja”. Mummolan keittiössä veisattiin virsiä.

Lapsessa ovat olemassa jo pienenä persoonallisuuden kulmakivet. Osa niistä on näkyvissä, osa piilossa ja osan voi aavistaa johtavan tietynlaisiin elämäntilanteisiin.

Olin kolmevuotiaana kova karkailemaan. Piha aidattiin, mutta löysin raot, joista pääsin livahtamaan naapureihin ja kauemmaksikin. Ilmeisesti olimme pikkuveljen kanssa keskenämme pihalla, se taisi olla silloin maan tapa. Autoja ei ollut eikä muitakaan vaaroja. Kerran tosin menimme pikkuveljeni kanssa lammen rantaan ja jostain syystä, jota en muista, pesin rantavedessä alushousujamme. Muistan olon siellä rannalla, en menoa sinne. Sieltä meidät löydettiin. Muistan, miten vihaisia minulle oltiin. Selkään sain silloinkin, koivunoksalla pitkin selkää ja jalkoja. Ei se mitään auttanut, karkailin edelleen.

Yleensä selkäsaunojen syitä en muista. Kerran selässäni oli paksut punaiset juomut, joita näytin äidille. Äiti sanoi, että olin ollut tuhma ja siksi piti antaa remmiä. Aikuisena juttelimme selkäsaunoista ja äiti oli sitä mieltä, etten voi olla niistä hänelle vihainen, koska siihen aikaan se oli aivan yleinen rangaistuskeino. Muistan kyllä, miten pihan lasten keskuudessa kuohuttiin, kun joku taas oli saanut ”selkään”.

Mutta mitä karkailuinto sitten ilmensi. Seikkailunhalua, pelottomuutta uusien haasteiden edessä, rohkeutta. Niistä minun persoonallisuuteni pohja on rakennettu. Selkäsaunat loivat uhman.

Ensimmäisen pelon koin, kun äiti lähti kaatosateeseen jotain hakemaan. Sadeviitta pään päällä hän hävisi kovaan sateeseen näkymättömiin. Huusimme pikkuveljen kanssa kurkku suorana.

Ensimmäinen kiusatuksi tuleminen tapahtui samoihin aikoihin. Naapuritalossa asui minua vanhempi tyttö, jolla oli monta isoa leveähelmaista nukkea, ulkomailta tuotua. Nuket istuivat hyllyssä eikä niillä saanut leikkiä. Armollisesti sain niitä joskus katsoa. Sama tyttö söi karkkia ja antoi minulle sokeripalan. Väitti, että sokeri muuttuu karamelliksi, kun sitä imee tarpeeksi kauan.

Pahempi kiusaaminen tapahtui pari vuotta myöhemmin Kurjenmäessä. Isompi tyttö houkutteli minut ojan jäälle, joka petti ja putosin kainaloita myöten jääkylmään veteen.

Pienempiä kiusattiin armotta. Siihen oli paljon tilaisuuksia, koska lapset olivat keskenään ulkona.

Lapsuuteni loppui Hakapellonkadulla. Kevät. Mattoteline talojen kulmauksessa. Roikuimme telineellä, teimme voltteja, istuskelimme. Poikien kaveri kieppui ympärilläni. Se tuntui kummallisen hyvältä. Ennen kokematon molemminpuolinen vetovoima. Hakeutuminen toisen lähelle. Varovaiset katseet.

Syksyllä katuvalot eivät ulottuneet viereisen vielä rakentamattoman tontin heinäkasaan. Siellä naapuritalon poika pussasi vuorotellen meitä tyttöjä. Viattomia lapsensuudelmia, mutta ensimmäisiä.

Jouluna paketista kuoriutuivat vaalean punaiset rintaliivit. Piilotin ne papereihin ja kokeilin salaa kylpyhuoneessa. Olivat liian pienet. En halunnut niitä. En halunnut aikuiseksi. Olin tyytyväinen elämääni ja itseeni. Tiesin kaiken tarpeellisen ja selviydyin kaikesta. Halusin olla lapsi. Mutta kehitystä ei voinut estää. Rintaliivit oli hankittava, koska ne vaan kasvoivat. Saunominen perheen kanssa loppui.

Hikoilu muuttui. Kainalot olivat litimärät. Opettaja laittoi minut taululle laskemaan laskua. Yritin estää märkää puseron kainaloa näkymästä aloittamalla alhaalta, mutta opettaja komensi aloituksen ylöspäin. Vieläkin ylemmäs, aivan taulun ylälaitaan.

Kivulias kasvu aikuisuuteen kesti monta vuotta. Lapsuuden rakennuspalikat asettuivat persoonallisuuteni kulmakiviksi alkaen yhdessä ohjata valintojani. Kaikki ahdistuksen täyttämät vuodet tiesin, että joskus vielä ymmärrän tämän kaiken. Se hetki on nyt.

Sodan jälkeisenä pulakautena syntynyt lapsi on nyt elämäänsä loppupuolella. Ymmärrän nuorien sodan aikana murrosiässä olleiden vanhempieni taistelun paremman tulevaisuuden puolesta. Kovaa työntekoa, aina parempia asuinpaikkoja, kolmen lapsen kouluttamista opin tiellä, jotta heillä olisi edellytystensä mukaiset mahdollisuudet rakentaa elämäänsä.  ”Ajattele, jos äitisi olisi saanut opiskella”, sanoi serkkuni kerran. ”Isäsi lähti täältä kylältä ja pyrki eteenpäin”, sanoi isotäti. En voi kuin olla vanhemmilleni kiitollinen ja yrittää olla edes vähän heidän perintönsä jatkaja.

Ensimmäinen kesä

Vuoden 2021 viimeisenä päivänä

Nyt on melkein pakko kirjoittaa tänne jotain, kun on vuoden 2021 viimeinen päivä. Vähentyneet ovat sanat täällä. Kuvannee tilannetta. Pakko se on sanoa, korona on saanut käpertymään passiiviseksi.

Olen kuin osmankäämin patukka. Siemeneni ovat tiiviisti paketissa, mutta lauhojen kevättuulten herättämänä lähden liikkeelle, ja kauas!

On meneillään,  onko jo neljäs korona-aalto. Virus siirtyi ihmisiin kaksi vuotta siten joulukuussa 2019 kiinalaisella Wuhanin villieläintorilla ja levisi joka puolelle maailmaa, jopa Tyynen valtameren yksinäisille saarille. Ihmisen luonnoton liikkuminen auttoi virusta. Muutamassa tunnissa vaikka toiselle puolelle maapalloa.

Tällä viikolla ennätys: miljoona tilastoitua koronatartuntaa//pv. Kaiken kaikkiaan kahdessa vuodessa 289 miljoonaa tartuntaa,  kuolleita 5,44 miljoonaa. Suomessa luvut ovat 260 000 ja 1564, Loimaalla noin 360 tartuntaa.

Virus on ovela. Nyt leviää Etelä-Afrikassa kehittynyt omikron-muunnos, joka on superherkkä tarttumaan. Aiheutettu tauti ei ehkä ole niin ärhäkkä kuin alussa, kun virus karsi vanhempia ikäluokkia harvemmaksi. Viruksen mielestä kait ihminen elää liian pitkään mm. kehittyneen terveydenhoidon ansiosta. Lapset silloin vielä säästyivät tartunnoita, mutta nyt sairastuvat lapsetkin. Lähipiirissä on kolme perhettä sairastunut viime viikkoina. Kaksi rokotusta on sallinut melko lievän – osalla kova kuume – taudin. Kolme rokotusta on estänyt tartunnan. Itseni ei ole tarvinnut käydä edes testissä. Ostin pari testiä kaappiin, toivottavasti niitä ei tarvita.

Mitä muuta sitten tästä vuodesta 2021 muistan. Lunta oli talvella etelässäkin. Kesällä oli kuumaa ja kuivaa, kasvimaalla ja kasvihuoneessa sadot olivat niukkoja tai ei tullut mitään. Syksy muuttui talveksi aikaisin. Joulukuun alussa kovat pakkaset etelässäkin ja lunta on jonkin verran. Joki jäässä, oli siellä joku jo kävellytkin. Itse en sinne kyllä mene. Muualla luistellaan jäillä, muutama on hukkunutkin.

Kuin lohdutukseksi luonto ammensi meille lunta, kaunisti maisemat, kuorrutti oksat, risut, kaiken, jotta saisimme hetken vain olla ja ihailla, unohtaa kaiken muun

Maailman tilanne on aika kauhea. Mielestäni tämä alkoi vuonna 2015, kun pakolaisaalto vyöryi Eurooppaan. Siitä oli varoiteltu jo 1990-luvulla, ilmastonmuutoksen ja sotien vuoksi tapahtuvaksi.

Vastakkainasettelu on hyvin jyrkkä. Puhutaan isoilla kirjaimilla. Viha on päällimmäisin tunne, ainakin kovaäänisimmillä. Kun on tätä iän luomaa perspektiiviä, alkaa mieleen hiipiä kiitollisuus siitä, että on saanut elää vuosikymmenet rauhallista aikaa, ilman joukkotuhoaseita, sotia, ilkeyksiä ja pahoja ajatuksia muista ihmisistä. Kun vielä hyviä käytöstapoja kunnioitettiin eikä kaikesta loukkaannuttu tai suurenneltu asioita, kun suhteellisuudentaju asetti yksilön osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Miten tämä sitten kehittyy? Millaisessa maailmassa lapsenlapseni joutuvat elämään? Kuuntelin radiosta dokumenttia, jossa kerrottiin inkojen ja mayojen kulttuureista. Ne olivat hyvin kehittyneitä mm. matematiikan ja astronomian alalla. Kuitenkin ne hävisivät. Miksi? Käykö meidän tälle huipputeknologiaan perustuvalle sivilisaatiollemme samalla tavalla?

Joulupäivän aurinko sinistää lumen, jolla rusakko on oikaissut naapurista toiseen naapuriin

Vuoden ehdoton huippukohta oli elokuinen matka rakkaan ystävän kanssa Norjaan Varangin vuonon rannoille Pykeijään (kasvimaailma) ja Ekkeroyyn. Koronapassi piti näyttää rajalla. Maskia ei Norjassa käytetty. Elokuun päivityksissä on kertomusta matkasta. Lepäsin, nautin, voi kun se olisi voinut jatkua. Uutta reissua olemme jo suunnitelleet.

Nuorimman pojan perhe otti ja muutti Kainuuseen, Hyvösten suvun maisemiin. Ikävä on kova. Monen vuoden viikoittaiset tapaamiset ovat muuttuneet noin joka toinen kuukausi tapahtuviksi. He halusivat talvimaailmaan ja lähemmäs luontoa. Nauttikaa!

Ensimmäisellä vierailullani sain tämän ihanan kuvan Kiialta

Kesällä osallistuin verkkokurssiin, jossa tehtiin harjoituksia omasta elämästä. Kirjoittelin ohjeiden mukaan lyhyitä tuokiokuvia lapsuudesta ym. Se oli hyvin mielenkiintoista ja aikomuksena onkin jatkaa kirjoittelua. Onko kyseessä sitten omaelämänkerta, autofiktio tai mitä, selvinnee kirjoittamisen edetessä.

Kirjamankeli on kokoontunut kuukausittain. Olemme viritelleet omia projektejamme. Mankelilaisista on tullut entistä tärkeämpiä ystäviä. On niin hienoa, että tämä porukka on muodostunut ja pysynyt koossa.

Yksi syy vähiin kirjoitteluihin on ollut sukututkimus. Uusia tietoja tulee jatkuvasti ja liityin pariin sukututkimusseuraankin. Aikaa vievää hommaa ja osittain sukututkimuksen vuoksi kirjoitushommat ovat olleet tauolla.

Jotain sentään sain aikaiseksi talvella. Osallistuin Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun kirjoituksella Uitto. En päässyt palkinnoille, mutta kirjoitus julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -kirjasessa noin kymmenen kirjoituksen kanssa. Siinä tosin oli stilisoitu kirjoitusta niin paljon, että en sitä oikein omakseni tunnista. Niinpä laitan Uitto-kirjoitukseni erikseen tänne omaksi sivukseen.

Toivon meille kaikille jo helpotusta tästä maailmanmenon ahdistuksesta. Tapahtukoon jotain, mikä saa maailman valtiaat tykkäämään toisistaan eikä oman valtansa pönkittämisestä…

Olen lukenut monta kirjaa,

Aika kultaa, Tarmo Törmänen
Ei kertonut katuvansa, Tommi Kinnunen
Jäämeri kutsuu, Esko-Juhani Tennilä
Margarita, Anni Kytömäki

katso Luettua-sivu.

Jouluna tämä poro ihaili tuikun loistetta

PS. Lisään, että tänä vuonna oli 40. hääpäivämme. 20 vuotta sitten olin tullut vuoden toiseksi viimeisenä päivänä Loimaalle uuteen työhön. Lapissa vierähti 23 vuotta, joista 21 Kemijärvellä ja kaksi Posiolla.

 

Rakkauden polulla – Naantalissa Mapen luona

En muista missä olemme tavanneet ensimmästä kertaa tai miten olemme oikein tutustuneet lähemmin.

Olimme eri vuosikursseilla Turun yliopistossa biologiaa opiskelemassa 1970-luvulla. Teitä oli tiivis naisporukka, Mape, Satu, Kirsi, Maija, Minna.

Olimme ilmeisesti Seilissä jollakin kesäkurssilla yhtäaikaa, muistan joitakin tapahtumia (kun Minna sai ongella ahvenen ja väänsi sen pään irti ja meinasi tikahtua kauhusta).

Ja sitten niitä jatkoja osakuntailtojen jälkeen, kun makoilimme senkertaisen isännän (Maurin) lattialla ja heräsimme aamutuimaan kummallisessa euforiassa. Myös miespuolisia kurssilaisianne oli mukana, mutta he ovat kokoontuneet aikuisvuosikymmeniensä aikana keskenään, vappuisin aikakin. Ape, Pekka, Mauri…

Itse asiassa, olen enemmän ollut tekemisissä teidän kurssinne porukoiden kanssa kuin oman kurssini.

Hämäränä on mielessä Yokylän keittiössä käyty yöllinen keskustelumme DNA:n rakenteesta, emäsjärjestyksestä ja koko rakenteen merkityksestä. Tämä muisto nousee sieltä 1970-luvun vuosista helmenä.

Muutin Hannunniittuun huoneeseesi Satun luo, kun lähdit Espanjaan kesken lukuvuoden. Asuin siinä ennen kuin sitten lähdin lopullisesti Turusta, ensin Helsinkiin Satun kanssa auskultoimaan biologian opettajaksi.

Pidimme yhteyttä. Vietimme mielenkiintoisen päivän 1970-luvun lopulla Helsingissä keskellä talvea ja lumipyryä. Kävelimme Eirassa meren rannalla. Jossain kummassa betonibunkkerissa kirjoitimme huurtuneeseen seinään KAKSI MELKEIN MAISTERIA.

Kadulla  meidät pysäytti kyselijä, joka tenttasi mielipidettämme lakritsapatukoiden käärepapereista. Sanoin, että kuvio on mielestäni rasistinen ja kyselijä meinasi polttaa päreensä.

Olit silloin Riistantutkimuslaitoksessa laskemassa kalansuomuista vuosirenkaita. Minä opettajana Posiolla ja talvilomaa viettämässä. Yö vietettiin Koivulassa Hoasin asunnossasi, nukuin lattialla takki peittona.

Se oli sitä aikaa, kun voimakkaasti painoi tulevaisuuden odotus. Mikä minusta tulee. Missä on paikkani. Miten löydän paikkani. Kenen kanssa. Saanko perheen.

Lähdit Keski-Amerikkaan ja minä jäin Lappiin.

Yhteys säilyi. Myös muihin. Kirsiltä tuli kirjeitä, Ruotsista, Maijalta pitkiä dokumentointeja, mm. matkasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan sinua tapaamaan. Maijan käsiala vaan on niin vaikeaselkoinen, että kirjeiden sisältö odottaa edelleen avautumistaan.

Lapset tulivat kuvioihin. Yhteytemme säilyi. Kirjeitä kirjoiteltiin. Luin niitä muutama vuosi sitten. Oli tosi mielenkiintoista. 1980-luku oli lasten vuosikymmen.

Tapasimme. Kävit 1990-luvulla lastesi kanssa Kemijärvellä ja teit niin hyvää jauhelihakastiketta, että minun lapseni muistelevat sitä vieläkin.

Kävimme teitä tapaamassa Ruukissa.  Satu vieraili perheensä kanssa, käytiin Ailangassakin.

Olimme yhteyksissä muutettuani  2002 Lapista takaisin etelään ja kävin 2004 luonasi Naantalissa. Sitten yhteys katkesi 17 vuodeksi. Sain Satulta (jonka tapasin 25 vuoden tauon jälkeen vuonna 2017 Kuopiossa) viestiä, että olet mennyt naimisiin ja asut Britanniassa.

Kunnes otit yhteyttä viime syksynä, tulit kylään Loimaalle ja vietimme kaksi päivää yhdessä. Ja nyt heinäkuun ennätyshelteissä toiset  kaksi päivää Naantalissa.

Miten elämä onkaan meitä heitellyt. Hyvää on ollut, ja sitä vastapuolta. Miten onkin niin hedelmällistä vetää yhteen vuosikymmenien tapahtumia ja miettiä, mitä vanheneminen merkitsee, miltä se tuntuu. Se kun on tässä ja nyt.

Tämä on sanomattoman arvokasta. Tavata henkilö, joka on tuntenut minut silloin nuorena ja osaa nähdä kehityslinjoja sieltä nuoruudesta näihin alkavan vanhuuden päiviin.

Nyt kuvakavalkaadi eilisestä ja tästä aamusta.

Iltapäivällä kävimme uimassa. Illalla lähdimme Kultarannasta kävelemään Naantalin keskustaan. Ilta-aurinko Ukko-Pekan sillan jälkeen.
Kallioiden koloissa ihmisiä viettämässä helleiltaa
Satumainen näkymä
Satumainen kallio
Polku avautuu
Rakkauden polku, venäläisten sotilaiden ja Naantalin tyttösten salainen kohtauspaikka 1800-luvun alkupuolella
Rantabulevardi kuin Välimeren maissa
”Pakollinen” kuva Naantalista
Merisalissa oli vielä keittiö auki
Merisalin pizza oli aivan erinomainen – Quattre stagioni – nam!
Hämäryys laskeutuu satamaan
Aurinko näkyy vielä
Aamiainen nautittiin Mapen pergolassa – ei ollut vielä liian kuuma
Jade-kissa makoili varjossa vieressämme. Yhtäkkiä sen levollinen olemus terästyi, katse nousi ylöspäin ja se hiipi puun alle
ja Jade kiipesi puuhun salamana, sieppasi jotain suuhunsa, ei kai lintua 🙁 , ei, se oli hiiri! Hiiren häntä näkyi. Jade tuli alas ja lönkytteli talon taakse. Sieltä se suupieliään nuollen tuli kohta takaisin. Kissan aaminainen!
Mape ja mä. 70 mittarissa, minulla vuosi lisää. Kiitos Mape <3. Jospa tapaamme jatkossa koko naisporukalla!

 

Mökkikesää hyönteisten kanssa

On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?

Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.

Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.

Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.

Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?

Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?
Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.

Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.

On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.

Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.

Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.

Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallot
Veden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaan
Käännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.
Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.
Vaakaa
Pystyä
Juhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissa
Illalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa

Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.

Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.

 

Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.

Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.

Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.

Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tumma
Ratamoverkkoperhonen purtojuurella
Tummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.
Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelija
Mäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.
Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksi
Luonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.

 

Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.