Aihearkisto: Mitä nyt

Slava Ukraini, Putin

Kyllä on apea mieli, miljoonien muiden ihmisten kanssa. Eilen romuttui tavallaan koko maailmani, kun uskoni ihmiskunnan viisauden lisääntymiseen romutettiin. Tai oikeammin räjäytettiin.

Noin kirjoitin kaksi päivää sitten, kun Venäjä oli hyökännyt torstaina 24.2.2022 aamuyöllä Ukrainaan.

En pystynyt jatkamaan.

Olen ollut asian vuoksi aivan lamassa. Kuunnellut uutisia, ajankohtaisohjelmia ja lukenut lehdistä pohdintoja miksi ihmeessä näin on voinut tapahtua. Olen niin monien muiden kanssa yrittänyt ymmärtää Putinin ajatuksenjuoksua ja sitä, miksi hän tähän on päätynyt. Luin erinomaisen artikkelin Ukrainan ja Venäjän yhteisestä historiasta. Siellä on tapahtunut niin paljon. Eikö sotimisen jatkumoa voi pysäyttää…

Perimmiltään kaikki kiteytyy siihen, että mitä Putin saa henkilökohtaisesti tästä kaikesta. Rahaa hänellä on kerättynä niin paljon, ettei hän ehdi koskaan sitä kuluttamaan. Eivätkä varmaan hänen jälkeläisensäkään. Nautinto kai tulee siitä, että siirtelee ihmisiä ja sotakalustoa kuin pelinappuloita, kaikki tottelevat eikä kukaan sano vastaan. Kai siinä oma rinta röyhistyy ja usko omiin toimiin vahvistuu.

Mutta hän ei voi olla varma siitä, että ihailu on vilpitöntä. Se on pelon verhoamaa. Tajuaako Putin sen sisimmällä sydämessään vai työntääkö ajatuksen pois mielestään.

Putinin toiminta on niin käsittämätöntä, että mieleen tulee hänen henkinen tilansa. Otsikon hulluusväite vyörähtää väistämättä mieleen. Tosin joku ehti kirjoittaa, ettei Putinia saa sanoa hulluksi. Että hän taktikko ennemminkin kuin strategikko. Mutta hänen käytöksensä ainakin on hulluutta lähentelevää, puheet ja sanavalinnat ”uusnatsit”, ”narkomaanit”.

Mutta Putin on onnistunut yhdessä asiassa, jolla on maailmaa muuttava vaikutus. Hän on räjäyttänyt maailman kansat yhteen. Yhteisesti laaditut taloudelliset pakotteet, mielenilmaukset, mielenosoitukset ja Ukrainalle annettava taloudellinen – aseet ja muut sotatarvikkeet – ja henkinen tuki osoittavat, että länsimainen kulttuuri ja demokratian aate ovat satojen kansojen vahvoja aseita, joilla ei tapeta ihmisiä vaan autetaan heitä.

Ja Venäjän  kansa. Miten paljon heillä olisikaan annettavana maalleen ja koko maailmalle, jos he saisivat toteuttaa itseään ja heitä tuettaisiiin siinä. Eikä valvottaisi, estettäisi, peloiteltaisi. Pistettäisi vankilaan.

Rauli Virtanen 25. helmikuuta kello 6.20 · Pietarilaiset vastustavat sotaa. Hienoa! Kuva: Anton Vaganov, Reuters.  Kaikki venäläiset eivät ole hyökkäyksen takana.

Nähtäväksi jää, pystyykö Putin tunnustamaan operaation aiheuttamat seuraukset, totaalisen muusta maailmasta eristämisen aiheuttamat taloudelliset ja kulttuuriset vaikutukset ja kansassa pulpahtelevan vastustuksen ja lopettaa sotatoimet Ukrainassa. Vai tarvitaanko hallinnosta ja armeijasta nousevaa vastarintaa, joka syrjäyttää Putinin.

Syvä myötätuntoni on menehtyneiden ja heidän perheidensä, maataan puolustavien ukranalaisten ja pakoon pyrkivien perheiden puolella. Tällä hetkellä 400 000 ukrainalaista on paennut kodeistaan ja pyrkii naapurimaihin. Ahdistaa suunnattomasti ajatella äitejä ja isiä lastensa kanssa pyrkimässä turvaan. Omaisuus muutamassa kassissa. Koti jätetty tykkien ruuaksi.

Ukraina siellä kaukana, 1500 kilometrin päässä, olette sydämissämme

Uutiset kello 16. Putin on määrännyt ydinaseet valmiustilaan, koska länsimaat ovat tehneet vihamielisiä tekoja Venäjää kohtaan. Tarkoittanee taloudellisia sanktioita ja Ukrainan puolustuskykyä. Vai että vihamielisiä. Kuka se tässä onkaan vihamielinen. Mutta jos Putin määrää sotilaat painamaan ydinasenappia, suuntautuu väistämättä Moskovaan ja muualle Venäjälle myös ydinaseita. Toivottavasti Putin tiedostaa tämän.

Putin, kohdistuuko vihasi myös meihin suomalaisiin. Pakostakin mieleen hiipii kuvia kodin jättämisestä, poikien joutumisesta sotaan. Sitä en kuvitellut joutuvani kokemaan.

Auringonkukka, Ukrainan kansalliskukka, kasvatan niitä joka kesä. Nyt niillä on aivan eri merkitys.

 

 

 

 

 

Hiihtämässä

Oli pakko lähteä. Uuden vuoden lupaukset painoivat takaraivossa. On liikuttava enemmän. Ei saa kangistua. Lihakset eivät saa rapistua. Tasapaino pitää säilyttää. Vettä juoda. Olla positiivisella mielellä.

Niin hän pukeutui lenkkivaatteisiin. Onneksi ei kovin kylmä, mutta monta kerrosta kuitenkin päällekkäin. Monot jalkaan, nauhat tiukkaan. Niitä saa aina kiristellä hetken hiihdon jälkeen.

Sukset olivat olleet monta viikkoa seinään nojaamassa edellisen hiihtokerran jälkeen. Kaksi niitä oli ollut tänä vuonna. Mitä ihmettä. Sukset eivät irronneet, olivat jäätyneet maahan kiinni. Niinpä niin, edellisen kerran jälkeenhän tuli suojapäiviä ja lumet sulivat pois melkein kaikki. Sulanut sohjo oli sitten imaissut sukset ja sauvat jäiseen syleilyynsä. Niiden irrottamiseen meni melkein puoli tuntia ja piti turvautua kuumaan veteen ja lapiolla hakkaamiseen.

Hän laskeutui joen jäälle, hiihti ensin moottorikelkan uraa ja siirtyi sitten rannan tuntumaan tekemään omaa latua. Lapsuudesta asti säilynyt heikkoihin jäihin putoamisen kauhu lievittyi rannan tuntumassa.

Kukaan muu ei ollut joella hiihtänyt näillä viimeisillä lumilla. Hankikanto oli olematon, hiihto muuttui suksilla kävelyksi upottavassa hangessa. Sauvat upposivat melkein puoli metriä.

Aurinko paistoi. Taivaalla leuhotti pilvien palleroita. Siniset sävyt hohkasivat lumiselta ulapalta ja penkoilta, jotka estivät näkemästä kauemmas. Hän tunsi välillä olevansa yksin maailmassa. Sitten autojen hyrinä levittäytyi jokiuomaankin. Mutta niitä ei  näkynyt. Hän saattoi kuvitella olevansa vaikka Lapissa, lumen keskellä.

Metri metriltä, liike liikkeeltä hänen mielensä keveni. Hyvä olo alkoi pulpahdella arasti, uskaltaako nousta pinnalle. Hän pysähtyi. Katse pyyhki maisemaa.  Lumen ainutlaatuiset kasaumat hivelivät muodoillaan hänen tajuntaansa. Kamera esiin.

Lumen sinikäyrää

Rusakoilla oli ollut bakkanaalit kahden rantapajukon kohdalla. Koko hanki oli aivan täynnä jälkiä. Hän yritti tähyillä oksiston ja lumen muodostamiin onkaloihin. Olivatko ne siellä päivää viettämässä, mutta mitään  liikettä ei näkynyt.

Sitten oli pakko pysähtyä hetkeksi. Samalla paikalla taas saukon hyppelyjono! Voi kun kivaa, saukko on pysynyt siellä yli kymmenen vuotta ainakin. Takaisin tullessa hän löysi toisenkin paikan, lähempänä kotirantaa. Hän lähetti saukoille lämpimiä ajatuksia.

Saukko hypellyt edestakaisin, taas!

Hitaasti hän eteni hyvän mielen lisääntyessä. Pois karisi pandemian piina, koronan pelko ja uusi pelko, jota hänen ei ollut tarvinnut pitkään aikaan kokea. Sodan pelko. Hän muisti hämärästi lapsuuden ydinsodan pelon. Talon vintiltä löytyi vanhoja lehtiä, joissa esiteltiin 1960-luvun valtioiden ydinasevarustusta. Sittemmin liennytyksen vuosikymmeninä tehtiin aseriisuntasopimuksia. Sodan pelko katosi. 1990-luvun Jugoslavian sota oli niin kaukainen, ettei se kiireiseen lapsiperhe-elämään tunkeutunut.

Nyt olivat useat maat kehoittaneet maidensa  kansalaisia välittömästi poistumaan Ukrainasta niin kauan kuin lennot toimivat. Hän oli ihmetellyt voimattomana valtionpäämiehiä, jotka työntävät nuoria miehiä tilanteisiin, joiden seurauksena lapset menettävät isänsä, vaimot miehensä tai vanhemmat lapsensa. Ei mikään ole näiden menetysten arvoista.

Kotiinpäin.

Kun polvissa alkoi tuntua, hän kääntyi takaisin. Latu kiemurteli kuten hänen elämänsä. Turvallisuushakuisesti, lähellä rantaa. Mutkaa syntyy, mutta oikaisua itsestään. Välillä aikamoista rämpimistä, yllättäviä vajoamisia, välillä sulavaa sujuttelua. Oma latu, ei välttämättä toisen tekemä. Eteenpäin ja välillä taaksepäin.

Mieli keventyneenä hän kiipesi kotipihalle joelta. Kannatti lähteä.

Kuihtunutkin on kaunis. Tältä oli tuntunut viime aikoina. Kroppa rapistuu, kunpa kuivuisi muutoinkin kuin iho, johon piirtyvät elämän viivat.
Talvipäivän yllätys vintillä.

Päivät pitenevät, valon määrä lisääntyy. Linnut laulavat kuorossa ulkona. Mieli askartelee siemenissä, multaa on jo ostettu. Muutaman viikon päästä taas aloitetaan kasvukausi. Siemenet multaan!

Olen lukenut Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan. Katso Luettua-sivu.

Tammikuun räytymispäiviä

Harmaata. Liukasta. Vanhenin taas. Vuodella.

Ei huvita mikään. Miksi pitäisi. Ketä kiinnostaa. Eikä tarvitse.

Ei tule sanoja. Lopetan. Huomiseen. Josko sittenkään.

Pohjoistuuli piiskaa taloa. Pisarat levittäytyvät, matemaattisen tarkkat etäisyydet. Ja koot. Elävät punatulkut käväisivät marjaomanapuussa (Malus baccata var. Manzuriata), talitiaiset lintulaudalla joka päivä.
Sade liuotti lumet, vesi virtasi joelle, joka lainehti. Alla paksu jää, jolla hiihdettiin , luisteltiin ja moottorikelkkailtiin. Matemaattiset etäisyydet pellon sulavassa lumipeitteessä.
Sitten tuli kylmää ja lumisade etelästä. Märät hahtuvat takertuivat toisiinsa, matematiikkaa tässäkin, näissä möykyissä.
Ojan vesi jähmettynyt hienon harmaaksi hyhmäksi. Kevät pilkahtelee.

 

Olen lukenut kirjoja, katso Luettua-sivu.

Sinisimmät silmät, Toni Morrison
Inkat – Puuman varjo, Antoine B. Daniel
Tappoaikaa, Donald E.  Westlake
Taivaallinen vastaanotto, Jukka Viikilä
Kemijoki, minun jokeni, Hannele Pokka

Minuuteni rakennuspalikat

Näin jälkeenpäin ajatellen violetti väri on leimautunut minuun jo ihan varhaisessa lapsuudessa. Vaalean violetti kesäleninki välkehtivästä kankaasta, äidin tekemä. Kunpa saisi sen jostakin, seinälle laittaisin kehyksiin. Löytyisikö se serkun luota Nummiojalta. Vaatteet kiersivät silloin sodan jälkeen pula-aikana lapselta lapselle. Kiertävät ne nykyäänkin, mikä on hienoa. Ennen lasten vaatteet tosin tehtiin itse, ei niitä kaupasta haettu. Mahtoiko niitä ollakaan, lastenvaateliikkeitä.

Ollessani kuuden äiti teki minulle punavioletin samettileningin, liivin sekä samanvärisen talvitakin. Takissa oli leveät olkapäille ulottuvat kaulukset, joiden reunassa oli karvaa, samoin lakissa. Olin mahdottoman mielissäni näistä vaatteista. Kuin minuuteni olisi herännyt syvästä unesta.

Lastentarhassa valmisteltiin vanhempainiltaa varten tanssiesitys, jossa meitä viisi-kuusivuotiaita tyttöjä oli kirkkaan värisissä tyllihameissa: keltainen, punainen, vihreä, sininen, hienoimpana valkoinen, jonka ympärillä tanssimme. Mutta minulle annettiin tumman violetti tyllihame. Se oli kuin isku vasten kasvoja.  Silloin opin mitä on olla kateellinen. Kun tuntee itsensä erilaiseksi. Olin kuin lyöty. Koko tanssin ilo katosi. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen ehkä lastentarhin aikuiset näkivät tumman violetin sopivan tytöistä parhaiten juuri minulle.

Samoihin aikoihin näin Lappeenrannan reissulla junassa erikoisen nuoren naisen. Musta kävelypuku, lyhyet hiukset, musta baskeri, kirkkaan punaista huulipunaa. Nainen nukkui ja sain tuijottaa häntä rauhassa ja imeä lapsenmieleeni tyylitajun aakkosia.

Vaalean violetti oli myös villatakki, jonka läpinäkyvät napit äiti napitti ja lähetti minut tarkoilla ohjeilla varustettuna ensimmäistä kertaa kauppaan. Ostosta en muista, mutta tärkeintä oli matkaan lähteminen. Olin jo niin iso tyttö, neljävuotias. Tarmola-kauppa sijaitsi aivan lähellä Satakunnantien varressa.

Samassa kohdassa tapahtui paha liikenneonnettomuus. Äiti tuli kovaa vauhtia kaivolta sisälle ja ryntäsi ikkunaan. Vuokraisäntämme, joka asui talon toisessa päässä, oli tullut pyörällä Naantalista töistä ja jäi linja-auton alle juuri kotiliittymän kohdalla. Mies kuoli.

Tämä ei ollut lapsuuteni ainoa auto-onnettomuus. Järkyttyneempi olin pari vuotta myöhemmin, kun asuimme Kurjenmäessä kaupungin vuokra-hellahuoneessa. Taloja oli kolme samassa pihapiirissä. Vain yhdessä perheessä oli auto, neliskanttinen Ford. Heillä oli vain yksi lapsi ja yhdistin tämän vähäisen lapsiluvun vaurauteen. Auto oli kaatunut kyljelleen Kaskenkadulla ja kuljetettiin pihaan. Matkustajille ei käynyt kuinkaan, mutta olin hyvin järkyttynyt takasivuikkunan jäätelöläiskästä. Ikäiseni tyttö oli ollut syömässä jäätelöä kun onnettomuus sattui.

Varhaisimpia muistojani, noin kolmivuotiaana, on kevään tulo. Auringon lämmittämä kallionkolo oli kuin pieni pesä. Kylmä maa kuitenkin tunkeutui vaatteiden läpi muistuttamaan, että kesä on vasta tulossa. Samanlaisia lämpimiä koloja olen löytänyt keväisin kaikkien asuinpaikkojeni lähistöltä.

Asuimme silloin Pläkkikaupungissa omakotitalon piharakennuksessa, jona aikana toinen pikkuveljeni syntyi. Rakennukset on purettu Satakunnantien laajennuksen tieltä, mutta kalliot ovat edelleen olemassa.  Google-mapsista löysin kallion ja pystyin paikantamaan lämpökolon paikan. Sukellus yli 60 vuoden taakse!

Keväisen taivaan kuulautta ihmettelin maatessani patjoilla, jotka äiti oli tuonut tuulettumaan kevätsiivouksen yhteydessä. Siihen aikaan tehtiin isoja siivouksia, jolloin koko huusholli kipattiin ulos tuulettumaan riuskan piiskauksen ja harjauksen saattelemana. Sisällä riehuttiin harjojen ja rättien kanssa. Pölynimurit tulivat talouksiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin 1960-luvulla, jolloin perheiden taloudellinen tilanne pikkuhiljaa alkoi parantua.

Isäntätalossa näin ensimmäiset kauniit esineet. Rouva kutsui äidin kahville ja pääsin mukaan siitä huolimatta, että olin syönyt emännän annansilmistä kukat.

Niin, ne kauniit kahvikupit. Ylöspäin levenevät, siro jalka. Hentoja kukkakuvioita. Korva kauniisti muotoiltu. Vielä nykyäänkin kun näen jalallisia laakeita kahvikuppeja, minulle tulee hykerryttävä olo.

Junan kaunis tyylikäs nainen ja sirot kahvikupit loivat pohjan kauneuskäsityksieni kehitykselle.

Mustasukkaisuuden ensimmäinen kokemus, johon liittyi häivähdys yksin jätetyn riipaisevaa yksinäisyyttä tapahtui vähän myöhemmin. Olimme muuttaneet sinne paritaloon, keittiö ja kammari talon päädyssä. Muistan seisoneeni pinnasängyssä pimeässä ja kuunnelleeni keittiöstä kantautuvia ääniä. Äiti, isä, joku vieras ja pikkuveli. Pikkuveli, joka sai valvoa vaikka minun piti isompana olla nukkumassa. Sama tunne aamulla kun veli pääsi levitetylle hetekalle äidin ja isän väliin ja minä pysyin pinnasängyssä. Syrjään jätetty, huomiotta, laiminlyöty. Ei näin kokonaisuus huomioon ottaen ollut, mutta lyhyet hetket, jolloin nämä tunteet tuikahtivat, jäivät muovautuvan minän rakennuspalikoiksi.

Myötätunnon rakennuspalikka syntyi samoihin aikoihin. Oli joulu, isän äiti ja serkku olivat tulleet Lappeenrannasta joulun viettoon. Aattona isä lähti ulos jotain toimittamaan ja joulupukki kävi sillä aikaa eikä isä nähnyt pukkia. Olin äärettömän pahoillani isän puolesta. Pukki toi isälle kaksi pulloa kirkasta juomaa. Ihailin niiden välkähtelyä kammarin lattialla ja oloani lievitti se, että isä oli tullessaan niin iloissaan pulloista.

Surun tunnepalikka piirtyi, kun kammarin sängyllä istuivat mamma, äidin sisko ja serkkuni. Kaikki itkivät valtoimenaan. Nenäliinat rytistettiin kyynelistä ja niistämisestä märkinä ja otettiin uusia. En itse osannut surra papan kuolemaa enkä häntä muista ollenkaan. Mutta surun muisto on säilynyt.

Hautajaisista muistan pimeyden. Kuolinpäivä on sama kuin nuorimmaiseni syntymäpäivä, viides joulukuuta. Muistan myös rypyliäisestä kankaasta valmistetun tumman vihreän leninkini, jossa oli ”rilloja”. Mummolan keittiössä veisattiin virsiä.

Lapsessa ovat olemassa jo pienenä persoonallisuuden kulmakivet. Osa niistä on näkyvissä, osa piilossa ja osan voi aavistaa johtavan tietynlaisiin elämäntilanteisiin.

Olin kolmevuotiaana kova karkailemaan. Piha aidattiin, mutta löysin raot, joista pääsin livahtamaan naapureihin ja kauemmaksikin. Ilmeisesti olimme pikkuveljen kanssa keskenämme pihalla, se taisi olla silloin maan tapa. Autoja ei ollut eikä muitakaan vaaroja. Kerran tosin menimme pikkuveljeni kanssa lammen rantaan ja jostain syystä, jota en muista, pesin rantavedessä alushousujamme. Muistan olon siellä rannalla, en menoa sinne. Sieltä meidät löydettiin. Muistan, miten vihaisia minulle oltiin. Selkään sain silloinkin, koivunoksalla pitkin selkää ja jalkoja. Ei se mitään auttanut, karkailin edelleen.

Yleensä selkäsaunojen syitä en muista. Kerran selässäni oli paksut punaiset juomut, joita näytin äidille. Äiti sanoi, että olin ollut tuhma ja siksi piti antaa remmiä. Aikuisena juttelimme selkäsaunoista ja äiti oli sitä mieltä, etten voi olla niistä hänelle vihainen, koska siihen aikaan se oli aivan yleinen rangaistuskeino. Muistan kyllä, miten pihan lasten keskuudessa kuohuttiin, kun joku taas oli saanut ”selkään”.

Mutta mitä karkailuinto sitten ilmensi. Seikkailunhalua, pelottomuutta uusien haasteiden edessä, rohkeutta. Niistä minun persoonallisuuteni pohja on rakennettu. Selkäsaunat loivat uhman.

Ensimmäisen pelon koin, kun äiti lähti kaatosateeseen jotain hakemaan. Sadeviitta pään päällä hän hävisi kovaan sateeseen näkymättömiin. Huusimme pikkuveljen kanssa kurkku suorana.

Ensimmäinen kiusatuksi tuleminen tapahtui samoihin aikoihin. Naapuritalossa asui minua vanhempi tyttö, jolla oli monta isoa leveähelmaista nukkea, ulkomailta tuotua. Nuket istuivat hyllyssä eikä niillä saanut leikkiä. Armollisesti sain niitä joskus katsoa. Sama tyttö söi karkkia ja antoi minulle sokeripalan. Väitti, että sokeri muuttuu karamelliksi, kun sitä imee tarpeeksi kauan.

Pahempi kiusaaminen tapahtui pari vuotta myöhemmin Kurjenmäessä. Isompi tyttö houkutteli minut ojan jäälle, joka petti ja putosin kainaloita myöten jääkylmään veteen.

Pienempiä kiusattiin armotta. Siihen oli paljon tilaisuuksia, koska lapset olivat keskenään ulkona.

Lapsuuteni loppui Hakapellonkadulla. Kevät. Mattoteline talojen kulmauksessa. Roikuimme telineellä, teimme voltteja, istuskelimme. Poikien kaveri kieppui ympärilläni. Se tuntui kummallisen hyvältä. Ennen kokematon molemminpuolinen vetovoima. Hakeutuminen toisen lähelle. Varovaiset katseet.

Syksyllä katuvalot eivät ulottuneet viereisen vielä rakentamattoman tontin heinäkasaan. Siellä naapuritalon poika pussasi vuorotellen meitä tyttöjä. Viattomia lapsensuudelmia, mutta ensimmäisiä.

Jouluna paketista kuoriutuivat vaalean punaiset rintaliivit. Piilotin ne papereihin ja kokeilin salaa kylpyhuoneessa. Olivat liian pienet. En halunnut niitä. En halunnut aikuiseksi. Olin tyytyväinen elämääni ja itseeni. Tiesin kaiken tarpeellisen ja selviydyin kaikesta. Halusin olla lapsi. Mutta kehitystä ei voinut estää. Rintaliivit oli hankittava, koska ne vaan kasvoivat. Saunominen perheen kanssa loppui.

Hikoilu muuttui. Kainalot olivat litimärät. Opettaja laittoi minut taululle laskemaan laskua. Yritin estää märkää puseron kainaloa näkymästä aloittamalla alhaalta, mutta opettaja komensi aloituksen ylöspäin. Vieläkin ylemmäs, aivan taulun ylälaitaan.

Kivulias kasvu aikuisuuteen kesti monta vuotta. Lapsuuden rakennuspalikat asettuivat persoonallisuuteni kulmakiviksi alkaen yhdessä ohjata valintojani. Kaikki ahdistuksen täyttämät vuodet tiesin, että joskus vielä ymmärrän tämän kaiken. Se hetki on nyt.

Sodan jälkeisenä pulakautena syntynyt lapsi on nyt elämäänsä loppupuolella. Ymmärrän nuorien sodan aikana murrosiässä olleiden vanhempieni taistelun paremman tulevaisuuden puolesta. Kovaa työntekoa, aina parempia asuinpaikkoja, kolmen lapsen kouluttamista opin tiellä, jotta heillä olisi edellytystensä mukaiset mahdollisuudet rakentaa elämäänsä.  ”Ajattele, jos äitisi olisi saanut opiskella”, sanoi serkkuni kerran. ”Isäsi lähti täältä kylältä ja pyrki eteenpäin”, sanoi isotäti. En voi kuin olla vanhemmilleni kiitollinen ja yrittää olla edes vähän heidän perintönsä jatkaja.

Ensimmäinen kesä

Vuoden 2021 viimeisenä päivänä

Nyt on melkein pakko kirjoittaa tänne jotain, kun on vuoden 2021 viimeinen päivä. Vähentyneet ovat sanat täällä. Kuvannee tilannetta. Pakko se on sanoa, korona on saanut käpertymään passiiviseksi.

Olen kuin osmankäämin patukka. Siemeneni ovat tiiviisti paketissa, mutta lauhojen kevättuulten herättämänä lähden liikkeelle, ja kauas!

On meneillään,  onko jo neljäs korona-aalto. Virus siirtyi ihmisiin kaksi vuotta siten joulukuussa 2019 kiinalaisella Wuhanin villieläintorilla ja levisi joka puolelle maailmaa, jopa Tyynen valtameren yksinäisille saarille. Ihmisen luonnoton liikkuminen auttoi virusta. Muutamassa tunnissa vaikka toiselle puolelle maapalloa.

Tällä viikolla ennätys: miljoona tilastoitua koronatartuntaa/pv. Kaiken kaikkiaan kahdessa vuodessa 289 miljoonaa tartuntaa,  kuolleita 5,44 miljoonaa. Suomessa luvut ovat 260 000 ja 1564, Loimaalla noin 360 tartuntaa.

Virus on ovela. Nyt leviää Etelä-Afrikassa kehittynyt omikron-muunnos, joka on superherkkä tarttumaan. Aiheutettu tauti ei ehkä ole niin ärhäkkä kuin alussa, kun virus karsi vanhempia ikäluokkia harvemmaksi. Viruksen mielestä kait ihminen elää liian pitkään mm. kehittyneen terveydenhoidon ansiosta. Lapset silloin vielä säästyivät tartunnoita, mutta nyt sairastuvat lapsetkin. Lähipiirissä on kolme perhettä sairastunut viime viikkoina. Kaksi rokotusta on sallinut melko lievän – osalla kova kuume – taudin. Kolme rokotusta on estänyt tartunnan. Itseni ei ole tarvinnut käydä edes testissä. Ostin pari testiä kaappiin, toivottavasti niitä ei tarvita.

Mitä muuta sitten tästä vuodesta 2021 muistan. Lunta oli talvella etelässäkin. Kesällä oli kuumaa ja kuivaa, kasvimaalla ja kasvihuoneessa sadot olivat niukkoja tai ei tullut mitään. Syksy muuttui talveksi aikaisin. Joulukuun alussa kovat pakkaset etelässäkin ja lunta on jonkin verran. Joki jäässä, oli siellä joku jo kävellytkin. Itse en sinne kyllä mene. Muualla luistellaan jäillä, muutama on hukkunutkin.

Kuin lohdutukseksi luonto ammensi meille lunta, kaunisti maisemat, kuorrutti oksat, risut, kaiken, jotta saisimme hetken vain olla ja ihailla, unohtaa kaiken muun.

Maailman tilanne on aika kauhea. Mielestäni tämä alkoi vuonna 2015, kun pakolaisaalto vyöryi Eurooppaan. Siitä oli varoiteltu jo 1990-luvulla, ilmastonmuutoksen ja sotien vuoksi tapahtuvaksi.

Vastakkainasettelu on hyvin jyrkkä. Puhutaan isoilla kirjaimilla. Viha on päällimmäisin tunne, ainakin kovaäänisimmillä. Kun on tätä iän luomaa perspektiiviä, alkaa mieleen hiipiä kiitollisuus siitä, että on saanut elää vuosikymmenet rauhallista aikaa, ilman joukkotuhoaseita, sotia, ilkeyksiä ja pahoja ajatuksia muista ihmisistä. Kun vielä hyviä käytöstapoja kunnioitettiin eikä kaikesta loukkaannuttu tai suurenneltu asioita, kun suhteellisuudentaju asetti yksilön osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Miten tämä sitten kehittyy? Millaisessa maailmassa lapsenlapseni joutuvat elämään? Kuuntelin radiosta dokumenttia, jossa kerrottiin inkojen ja mayojen kulttuureista. Ne olivat hyvin kehittyneitä mm. matematiikan ja astronomian alalla. Kuitenkin ne hävisivät. Miksi? Käykö meidän tälle huipputeknologiaan perustuvalle sivilisaatiollemme samalla tavalla?

Joulupäivän aurinko sinistää lumen, jolla rusakko on oikaissut naapurista toiseen naapuriin.

Vuoden ehdoton huippukohta oli elokuinen matka rakkaan ystävän kanssa Norjaan Varangin vuonon rannoille Pykeijään (kasvimaailma) ja Ekkeroyyn. Koronapassi piti näyttää rajalla. Maskia ei Norjassa käytetty. Elokuun päivityksissä on kertomusta matkasta. Lepäsin, nautin, voi kun se olisi voinut jatkua. Uutta reissua olemme jo suunnitelleet.

Nuorimman pojan perhe otti ja muutti Kainuuseen, Hyvösten suvun maisemiin. Ikävä on kova. Monen vuoden viikoittaiset tapaamiset ovat muuttuneet noin joka toinen kuukausi tapahtuviksi. He halusivat talvimaailmaan ja lähemmäs luontoa. Nauttikaa!

Ensimmäisellä vierailullani sain tämän ihanan kuvan Kiialta.

Kesällä osallistuin verkkokurssiin, jossa tehtiin harjoituksia omasta elämästä. Kirjoittelin ohjeiden mukaan lyhyitä tuokiokuvia lapsuudesta ym. Se oli hyvin mielenkiintoista ja aikomuksena onkin jatkaa kirjoittelua. Onko kyseessä sitten omaelämänkerta, autofiktio tai mitä, selvinnee kirjoittamisen edetessä.

Kirjamankeli on kokoontunut kuukausittain. Olemme viritelleet omia projektejamme. Mankelilaisista on tullut entistä tärkeämpiä ystäviä. On niin hienoa, että tämä porukka on muodostunut ja pysynyt koossa.

Yksi syy vähiin kirjoitteluihin on ollut sukututkimus. Uusia tietoja tulee jatkuvasti ja liityin pariin sukututkimusseuraankin. Aikaa vievää hommaa ja osittain sukututkimuksen vuoksi kirjoitushommat ovat olleet tauolla.

Jotain sentään sain aikaiseksi talvella. Osallistuin Kemijärvi 150 vuotta -kirjoituskilpailuun kirjoituksella Uitto. En päässyt palkinnoille, mutta kirjoitus julkaistiin Sataviisikymmentä vaunua -kirjasessa noin kymmenen kirjoituksen kanssa. Siinä tosin oli stilisoitu kirjoitusta niin paljon, että en sitä oikein omakseni tunnista. Niinpä laitan Uitto-kirjoitukseni erikseen tänne omaksi sivukseen.

Toivon meille kaikille jo helpotusta tästä maailmanmenon ahdistuksesta. Tapahtukoon jotain, mikä saa maailman valtiaat tykkäämään toisistaan eikä oman valtansa pönkittämisestä…

Olen lukenut monta kirjaa,

Aika kultaa, Tarmo Törmänen
Ei kertonut katuvansa, Tommi Kinnunen
Jäämeri kutsuu, Esko-Juhani Tennilä
Margarita, Anni Kytömäki

katso Luettua-sivu.

Jouluna tämä poro ihaili tuikun loistetta

PS. Lisään, että tänä vuonna oli 40. hääpäivämme. 20 vuotta sitten olin tullut vuoden toiseksi viimeisenä päivänä Loimaalle uuteen työhön. Lapissa vierähti 23 vuotta, joista 21 Kemijärvellä ja kaksi Posiolla.

 

Rakkauden polulla – Naantalissa Mapen luona

En muista missä olemme tavanneet ensimmästä kertaa tai miten olemme oikein tutustuneet lähemmin.

Olimme eri vuosikursseilla Turun yliopistossa biologiaa opiskelemassa 1970-luvulla. Teitä oli tiivis naisporukka, Mape, Satu, Kirsi, Maija, Minna.

Olimme ilmeisesti Seilissä jollakin kesäkurssilla yhtäaikaa, muistan joitakin tapahtumia (kun Minna sai ongella ahvenen ja väänsi sen pään irti ja meinasi tikahtua kauhusta).

Ja sitten niitä jatkoja osakuntailtojen jälkeen, kun makoilimme senkertaisen isännän (Maurin) lattialla ja heräsimme aamutuimaan kummallisessa euforiassa. Myös miespuolisia kurssilaisianne oli mukana, mutta he ovat kokoontuneet aikuisvuosikymmeniensä aikana keskenään, vappuisin aikakin. Ape, Pekka, Mauri…

Itse asiassa, olen enemmän ollut tekemisissä teidän kurssinne porukoiden kanssa kuin oman kurssini.

Hämäränä on mielessä Yokylän keittiössä käyty yöllinen keskustelumme DNA:n rakenteesta, emäsjärjestyksestä ja koko rakenteen merkityksestä. Tämä muisto nousee sieltä 1970-luvun vuosista helmenä.

Muutin Hannunniittuun huoneeseesi Satun luo, kun lähdit Espanjaan kesken lukuvuoden. Asuin siinä ennen kuin sitten lähdin lopullisesti Turusta, ensin Helsinkiin Satun kanssa auskultoimaan biologian opettajaksi.

Pidimme yhteyttä. Vietimme mielenkiintoisen päivän 1970-luvun lopulla Helsingissä keskellä talvea ja lumipyryä. Kävelimme Eirassa meren rannalla. Jossain kummassa betonibunkkerissa kirjoitimme huurtuneeseen seinään KAKSI MELKEIN MAISTERIA.

Kadulla  meidät pysäytti kyselijä, joka tenttasi mielipidettämme lakritsapatukoiden käärepapereista. Sanoin, että kuvio on mielestäni rasistinen ja kyselijä meinasi polttaa päreensä.

Olit silloin Riistantutkimuslaitoksessa laskemassa kalansuomuista vuosirenkaita. Minä opettajana Posiolla ja talvilomaa viettämässä. Yö vietettiin Koivulassa Hoasin asunnossasi, nukuin lattialla takki peittona.

Se oli sitä aikaa, kun voimakkaasti painoi tulevaisuuden odotus. Mikä minusta tulee. Missä on paikkani. Miten löydän paikkani. Kenen kanssa. Saanko perheen.

Lähdit Keski-Amerikkaan ja minä jäin Lappiin.

Yhteys säilyi. Myös muihin. Kirsiltä tuli kirjeitä, Ruotsista, Maijalta pitkiä dokumentointeja, mm. matkasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan sinua tapaamaan. Maijan käsiala vaan on niin vaikeaselkoinen, että kirjeiden sisältö odottaa edelleen avautumistaan.

Lapset tulivat kuvioihin. Yhteytemme säilyi. Kirjeitä kirjoiteltiin. Luin niitä muutama vuosi sitten. Oli tosi mielenkiintoista. 1980-luku oli lasten vuosikymmen.

Tapasimme. Kävit 1990-luvulla lastesi kanssa Kemijärvellä ja teit niin hyvää jauhelihakastiketta, että minun lapseni muistelevat sitä vieläkin.

Kävimme teitä tapaamassa Ruukissa.  Satu vieraili perheensä kanssa, käytiin Ailangassakin.

Olimme yhteyksissä muutettuani  2002 Lapista takaisin etelään ja kävin 2004 luonasi Naantalissa. Sitten yhteys katkesi 17 vuodeksi. Sain Satulta (jonka tapasin 25 vuoden tauon jälkeen vuonna 2017 Kuopiossa) viestiä, että olet mennyt naimisiin ja asut Britanniassa.

Kunnes otit yhteyttä viime syksynä, tulit kylään Loimaalle ja vietimme kaksi päivää yhdessä. Ja nyt heinäkuun ennätyshelteissä toiset  kaksi päivää Naantalissa.

Miten elämä onkaan meitä heitellyt. Hyvää on ollut, ja sitä vastapuolta. Miten onkin niin hedelmällistä vetää yhteen vuosikymmenien tapahtumia ja miettiä, mitä vanheneminen merkitsee, miltä se tuntuu. Se kun on tässä ja nyt.

Tämä on sanomattoman arvokasta. Tavata henkilö, joka on tuntenut minut silloin nuorena ja osaa nähdä kehityslinjoja sieltä nuoruudesta näihin alkavan vanhuuden päiviin.

Nyt kuvakavalkaadi eilisestä ja tästä aamusta.

Iltapäivällä kävimme uimassa. Illalla lähdimme Kultarannasta kävelemään Naantalin keskustaan. Ilta-aurinko Ukko-Pekan sillan jälkeen.
Kallioiden koloissa ihmisiä viettämässä helleiltaa
Satumainen näkymä
Satumainen kallio
Polku avautuu
Rakkauden polku, venäläisten sotilaiden ja Naantalin tyttösten salainen kohtauspaikka 1800-luvun alkupuolella
Rantabulevardi kuin Välimeren maissa
”Pakollinen” kuva Naantalista
Merisalissa oli vielä keittiö auki
Merisalin pizza oli aivan erinomainen – Quattre stagioni – nam!
Hämäryys laskeutuu satamaan
Aurinko näkyy vielä
Aamiainen nautittiin Mapen pergolassa – ei ollut vielä liian kuuma
Jade-kissa makoili varjossa vieressämme. Yhtäkkiä sen levollinen olemus terästyi, katse nousi ylöspäin ja se hiipi puun alle
ja Jade kiipesi puuhun salamana, sieppasi jotain suuhunsa, ei kai lintua 🙁 , ei, se oli hiiri! Hiiren häntä näkyi. Jade tuli alas ja lönkytteli talon taakse. Sieltä se suupieliään nuollen tuli kohta takaisin. Kissan aamiainen!
Mape ja mä. 70 mittarissa, minulla vuosi lisää. Kiitos Mape <3. Jospa tapaamme jatkossa koko naisporukalla!

 

Mökkikesää hyönteisten kanssa

On niin täysi hiljaisuus, että korvien suhina kuuluu taas. Eivät linnut laula, ovatko menneet nukkumaan? Vai onko poikaset saatettu maailmalle ja vanhemmat lähteneet takaisin etelän maille?

Noo, mustarastas pelasti iltayön. En muista niitä aikaisemmin täällä nähneeni tai kuulleeni. Voi miten se juttelee, lurittaa, mutta ilman kiihkoa. Kuin rupattelisi puolisonsa kanssa. Verkkaan, niitä näitä, mitäs tässä sen kummempaa.

Viime vuonna olimme myös juhannuksena täällä Nurmaan mökillä. Se oli viikkoa aikaisemmin. Siitäkö johtuu, ettei lintuja ole juuri näkynyt. Järvessä vesi on niin korkealla, että viimevuotinen lokkien pesimäkivi on vaivoin vedenpinnan yläpuolella. Ja vielä korkeammalla vesi on ollut.

Mutta eläinmaailma on tiiviisti läsnä. Itikoita on enemmän kuin tarpeeksi. On niitä aina täällä ollut, mutta nyt niitä on sisälläkin valtavasti, melkein enemmän kuin ulkona. Tai sitten löytävät minut sisällä nopeammin.

Niin erilaiset ovat vuodet. Perhosia lepattelee niin paljon, etten muista moista aikaisemmilta kesiltä. Kotona Loimaalla melkein kymmenen lajia. Täälläkin. Näin eilen valtavan ison valkoisen perhosen matkan päästä, pihlajaperhonen?

Nokkosperhonen lehahti verannalle jääneen muovipussin päälle ja viipyi siinä tovin. Leuhautteli siipiän, tutkiskeli outoa materiaalia. Taitaa väri olla tärkein houkutin, kukaksiko luuli?
Tämä yökkösparka oli jäänyt viime vuonna nukkuma-aittaan ja koristaa nyt ikkunalautaa. En tosin ole varma lajinmäärityksestä.

Rehevyys on lisääntynyt. Nopeasti luonto valtaa takaisin raivatut alueet. Puiden taimet kasvavat innokkaasti ja osin näkymä järvelle on peittynyt. Saniaiset ovat vallanneet alaa. Ne peittävät paikoin mustikkamättäät – mustikoita ei sitten tule. Olen nähnyt noin 10 sinistä marjaa, vaikka aikaisemmin olen poiminut aivan pihapiiristä litrakaupalla. Puolukkaa tulee ehkä jonkin verran.

On uitu, vesi 25,5 asteista. Helteet hellineet, liikaakin. Rannassa on vietetty aikaa. Tuulenvire on vienyt pahimmat hyttysarmeijat ja paarmat.

Vesimittarit liukuvat veden pintakalvolla huimaa vauhtia. Silmänräpäyksessä ne ovat pyörähtäneet vaikka minne.

Lähdin soutelemaan. Itikat jäivät lähelle rantaa. Vaikka tuuli vienosti, hiki alkoi nousta pelastusliivin sisällä. Soudin Nurmaanjärven laskujokea, Välijokea kohti. Suojaisa lahdenpoukama, tuuli tyyntyi, itikat riensivät rannalta minua ihmettelemään. Veden laatu muuttui, ulpukoiden joukkoon ilmestyi lummelauttoja.

Lumme, lootus, jo Tutankhamonin haudasta löydetty lumoava kukkija. Kamera väänsi aallot
Veden kuninkaan Ahdin rouva huuhtele hiuksiaan
Käännän veneen niin, että näen minne menen. Välijoki on kapea, paikoin airot kolahtavat rantaan kiinni. Virta vie, innostuneet ötökät syöksyvät rantapöheiköstä tervehtimään. Olen hätää kärsimässä.
Nurmaanjärvi laskee siis Välijokea – joka on noin 100 m pitkä, tai lyhyt – isoon Vuohijärveen, joka on Kymijoen vesistön Mäntyharjun reittiin kuuluva keskikokoinen järvi Kymenlaakson ja Etelä-Savon maakunnissa, Kouvolan kaupungin ja Mäntyharjun kunnan alueella. Tietää wikipedia.
Vaakaa
Pystyä
Juhannusaamuna aurinko nousi koillisesta puoli neljän maissa
Illalla aurinko laskee luoteeseen yhdentoista maissa

Niin kuluvat päivät, kääntyvät iltaan.

Tällä kivellä sananjalkojen joukossa koirarakkaani Nero tarkkaili maailmaa.

 

Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylätielle. Metsää oli kaadettu valtavan paljon. Maisemat olivat paikka paikoin täysin erilaiset kuin aikaisemmin.

Tässä oli ennen metsä. No jaa, avoimessa maastossa on puolensa. Etenkin kun kukat saavat kukkia mielensä mukaan.

Enemmän aurinkoa – ja enemmän perhosia. Niitä lepatteli koko ajan ympärilläni. Osa matkasi kanssani aina jonkin aikaa. Uusia lajeja, jotka varmistin Google -kuvien lens-toiminnolla. Onpa kätevä! Onneksi ystävä kertoi siitä.

Nokkosperhonen oudosta kuvakulmasta, yllättävän tumma
Ratamoverkkoperhonen purtojuurella
Tummapapurikko. Luulin ensin tesmaperhoseksi.
Pihlajaperhonen, se aikaisemmin nähty suuri valkoinen lepattelija
Mäen alla oli vanha hirsirakennus. Monet tuulet, sateet, tuiverrukset ovat seiniä piiskanneet.
Rantakäärme oli tullut soratielle, kuumalle kuin mikä, ja jäänyt harvan liikenteen uhriksi
Luonto valtaa vähitellen pihat. Mielessäni kulkevat pienviljelijäperheen vaiheet, rakentamisen kiihko, isäntä istumassa pölkyllä työpäivän päätteeksi, Saimaa oalaa, lapset juoksentelemassa pihalla, emäntä kulkemassa sinne ja takaisin tänne. Sodanjälkeisen pienviljelijäperheen elämää, josta lapset ovat kulkeutuneet suuriin kaupunkeihin. Nyt hiljaisuus.

 

Palattuani hikiseltä kävelylenkiltä menin uimaan. Uin ulpukanlehtien ohi ulapalle päin. Lehdillä isui paarmoja, jokainen omalla lehdellään. Onneksi eivät minuta äkänneet. Kun käännyin takaisin, oli minusta puolen metrin päässä sinisorsaemo viiden poikasensa kanssa. Ne eivät olleet moksiskaan minusta. Poikaset napsivat ulpukanlehdiltä paarmoja. Makoisia suupaloja. Olin aivan haltioissani tästä luontokohtaamisesta.

 

Sadepäivän tunnelmaa

Sadepäivässä on jotain niin täyteläistä. Hyvä olo, toiveikaskin, mitä nyt tavallinen arki ei ole. Sade taukosi hetkeksi, linnut puistelivat vedet selkäsulistaan ja kajauttivat ilmoille kertosäkeensä. Peippo, sen tunnistan.

Ja se, että saa olla yksin kotona. Mies lähti jonnekin harrastuksiinsa, se kun on taas mahdollista. Eilen oli vain neljä koronatartuntaa Varsinais-Suomessa ja koko Suomessa vain 47. Viimeksi kait viime syksyn alussa yhtä vähän.

Yksin oleminen on niin voimaannuttavaa. Silloin, kun ei ole yksinäinen. Mieleeni tulee erään ystävättäreni kertoma, että ensimmäiseksi hän yksin jäätyään – päästyään – siivoaa koko talon ja sitten tekee mitä mieleen tulee. Ja jättää tekemättä, mitä siitä, että astiat jäävät pöytään. Perheen palatessa sitten  nopea raivaus.

Radiosta tulee muistelu 60 vuoden taakse, Dag Hammarskjöldin äkillinen kuolema Kongossa lento-onnettomuudessa. Puhuvat myös Bodomista ja samaan aikaan Suomessa tapahtuneista lento-onnettomuuksista. Kaikkiin niihin liittyy osallisten äkillinen poistuminen elävien kirjoista. Järkytys, joka muita ihmisiä kohtasi elämän loppumisesta kesken aktiivista vaihetta. Mitä kaikkea he olisivatkaan saaneet aikaan. Vaikutukset kuin mustekalan lonkerot laajalle ja pitkäaikaisesti, ei sitä voi ymmärtää.

Taas kerran tulee lähelle. Kun näin lipun puolitangossa entisessä koulussani ja kuulin kenestä on kyse, en voinut asiaa tajuta moneen päivään. Miksi jotkut meistä joutuvat lopettamaan elämänsä kesken kaiken. Sitä ei voi käsittää, vaikka onhan näitä on tapahtunut ennenkin, omassa perheessäkin. Eivätkö nämä jo voisi loppua. Miksi edelleenkin äiti ja isä menettävät lapsensa, veljet sisaruksensa, vaimo miehensä, lapset vanhempansa. Muut merkityksellisen ihmisen. Aina vaan uudestaan.

Menetykset eivät unohdu. Ne painuvat taka-alalle, mutta siellä niiden varjot täplittävät läheisten elämää ja aika ajoin osuvat läheisten päälle. Jotkut osalliset joutuvat varjoon loppuelämäkseen.

In memoriam Jukka Vehviläinen, R.I.P.

Sadepäivä värittää alkukesän toiveikkuuden.

 

Toukokuun katseet

Onpas ollut kiireinen kuukausi tämä toukokuu. Olen möyrinyt kasvimaalla ja yleensäkin pihalla enkä ole tietokoneen ääreen juuri istahtanut. Nyt sataa toista päivää, joten ”pakko” tähän oli tulla.

Olen nauttinut aikaisempien keväiden tapaan luonnon heräämisestä. Miten se onkin aina yhtä suuri ihme. Pienen lehden ilmestyminen saa hengen salpautumaan. Lintujen konsertti hivelee korvia. Näistä olen kirjoittanut aikaisemminkin, katsopa niitä.

Uutta ovat kohtaamiset pienen pienten ötököiden kanssa. Ne ovat pysähtyneet, antaneet minun ihailla itseään ja jopa luoneet katseensa minuun. Millaisia luontokokemuksia!

Laskepas vaan, osaatko niin pitkälle, 22 niitä on.
Tässä köllöttelen punaisen viinimarjapensaan pitkässä kukkatertussa. Tuo tuossa kumartelee ja höpisee itsekseen.
Pörriäisiä on tänä keväänä lennellyt enemmän kuin aikaisemmin, vaikkei olekaan pörriäisprojektia, kuten viime vuonna.
Meitä kaaliperhosia on paljon. Tässä kasvimaallakin meitä oli neljä imeskelemässä makoisia nesteitä. Tuo kuvaaja vaan pelästytti muut pois.
Olen kangasperhonen. Siipeni ovat vihreät, miten tuo kuvaaja ei osaa niiden väriä vangita kameraansa. Olen pieni, mutta silmäni ovat kauniit suikulat. Ihailepas siinä niitä. Katsotaan toisiamme.
Täältä joen vastarannalta on turvallista tuijottaa tuota ihmistä. Tänne jolkuttelin peltojen poikki. Tuossa rantapusikossa oli minulle syötävää. Kauhean metelin nostivat, mutta onhan minunkin syötävä.

Räkättirastaan perhe-elämää pihametsikössä

Olen lukenut Niillas Holmbergin Halla Helle ja Tuula-Liina Variksen Sattunut syntymään.

Katso Luettua-sivulta mitä mieltä olen kirjoista.

Takatalven kourissa

Kyllä sen arvasin mutten ottanut todesta enkä varautunut siihen. Kasvihuonekauden aloittaminen huhtikuun puolivälissä on aikamoista riskinottoa. Mutta niin tyypillistä itselleni. Innostun ja sitten mennään!

Loimaa perjantaiaamuna 23. huhtikuuta. Lunta on 10 senttiä.

Oli vielä melkein pakollinen lähtö aamulla Paimioon. Pakollinen ja pakollinen.  Olisihan sen voinut perua, mutta lähdin ajamaan, kesärenkailla. Kylätie oli itse asiassa kaikkein hankalin, kun oli kolmet renkaanjäljet  eli vastaan tulleen auton takia oli ajettava tien reunaan sohjoon, jolloin oli  pahin tilanne ja meinattiin mennä ojaan. Iso tie olikin parempi ajaa. Niinpä jatkoin matkaa ja pääsin ehjänä perille. Kolme autoa oli 10-tien poskessa. Onneksi ei henkilövahinkoja.

Luonto oli myös hullaantunut lämpimistä päivistä ja työntänyt esiin lehdenalkuja. Mutta karaistunut on viinimarjapensas, ei ollut moksiskaan.

Siitä alkoi takatalvi. Öisin oltiin pakkasen puolella ja päivällä vaan muutama lämpöaste. Kasvihuoneessa pidin taimia harsoröykkiöiden alla, mutta sitten vappuyönä oli viisi astetta pakkasta ja kylmä pääsi harsojen alle huonosti peitetystä nurkasta. Niinpä 17 tainta paleltui. Herkimpiä olivat portugalilaiset häränsydäntomaatit. Eivät ole tottuneet tällaiseen kylmään. Onneksi taimia oli kaikkiaan niin paljon. Ylimääräisiä riitti kuitenkin ”vakioasiakkaille”.

Mieli askarteli lämpöeristyksen kanssa. Googlailin aikani ja kun itselläkin oli kuplamuovia purkkien reunoilla, löysin erityisesti kasvihuoneiden lämpöeristykseen tarkoitettua kuplamuovia, jossa on isommat ja paksummat kuplat kuin tavallisessa pakkausmateriaalissa. Luvattiin hyvää 40 % eristystä ja valosta 80 % pääsee läpi.

Mutta. Paikallisista kaupoista ei isoa kuplamuovia ollut saatavilla. Kaksi nettikauppaa löysin. Hintaero 10 m x 1,5 m rullalle oli 20 e. Päätin parin päivän miettimisen jälkeen tilata halvemmasta kaksi rullaa kiinnikkeineen. Mutta rahti, 99 euroa! Enemmän kuin koko tilaus, yhteensä melkein 200 euroa. Ainoa mahdollisuus oli kotiinkuljetus viikolla 20 eli kahden viikon päästä. Ajattelin sitten, että rakkaan harrastukseni vuoksi voin sen maksaa. Mutta kohtalo astui peliin. Firman nettikauppa ei toiminut, vaikka yritin monta  kertaa.

Siksi katsoin toista kauppiasta. Rullan hinta oli kyllä 20 e enemmän, mutta: toimitus 9,9 e! Ja toimitus heti. Niinpä tiistaina iltapäivällä tilasin kaksi rullaa kiinnikkeineen ja nettosin 50 euroa. Kaiken huippu oli, että seuraavana aamuna tuli sähköposti, että paketti on postissa ja eilen eli seuraavana päivänä se oli Loimaan postissa. Melkein käsittämätöntä. Paketti tuli Pietarsaaresta yhdessä päivässä, kun viime syksynä kirje Kemiönsaarelta Loimaalle kesti yli viikon. Kannattaa varmaan jatkossa lähettää kirjeetkin pakettina.

Innoissani sitten aloin laittaa muovia kasvihuoneeseen. Olin miettinyt, miten se kannattaa asetella, jotta tulee vähiten saumoja, niistä kun kylmä pääsee läpi. Parin tunnin aherruksen jälkeen kasvihuone oli paketoitu, tosin sisältä päin. Lämmön lisääntyminen tuntui heti, piti takki heittää päältä. Lämpömittari kertoi, että ero ulkoilmaan oli viisi astetta. Se riittänee näihin kevätkylmiin. Laitoin kuitenkin yli jäänyttä kuplamuovia taimien päälle teltaksi.

Kasvihuone paketissa. Oikeastaan on hyvä, että valoa menee sisään vähän vähemmän, sillä kesällä huoneeseen tulee liian kuuma huolimatta avonaisesta ovesta ja tuuletusaukosta. Yhteyttäminen kun loppuu jo +27 asteessa, kun lehtien alapinnan ilmaraot sulkeutuvat, jotta haihtuminen vähenee. Samojen ilmarakojen kautta kasvi ottaa hiilidioksidia yhteyttämiseen.
Sisällä vielä kuplateltta. Pysyvät elossa!

Nyt odotan hartaana ensi viikolle luvattua lämpöä. Nämä sateet – vetenä, räntänä ja rakeina – tekevät hyvää. Kylmästä huolimatta ruoho ja pellot ovat alkaneet vihertää. Puiden lehdet odottavat silmujen alla aukeamistaan. Niiden esiintulo on yksi luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Pienet ruttuiset lehdet, oikenevat, suurenevat, alkavat yhteyttää. Aaah!

Uusia lehtiä odotellessa löysin maasta viimevuotisen lehden, joka esittelee suoniverkostoaan. Miten kaunista, säännöllistä, tarkoituksenmukaista! Noita pieniä putkia pitkin kulkevat vesi ja yhteyttämistuote eli sokeri.

Teiden varsilla kukkivat edelleen keltaisenaan leskenlehdet. Samaan aikaan kukkivat sinivuokot ja valkovuokot. Hmm. Kukkivatko ne yleensä samaan aikaan? Otsakekuvan valkovuokot on kuvattu Paimiossa silloin lumisadepäivänä. Silloin ei Turun tienoilla ollut lunta juuri ollenkaan.

Läheisen koulun metsikössä leviää sinivuokkokasvusto. Olivat kaataneet koulun seinän suuntaiset suuret puut. Miksi? Toivottavasti tämä pieni metsikkö saa kasvaa ja ilahduttaa minua ja muitakin ohikulkijoita – olen nähnyt kuvaajia.

Olen lukenut sinnillä Roberto Bolañon tiiliskiviromaania 2666. Vastoin tapojani jätin sen kesken. Luepa Luettua-sivulta miksi.

PS. Viime kerralla kirjoitin mietteistäni Kolmannen tanssin jatkamisesta. Asia kirvoitti sitten yksityisviestiketjun ystävättäreni kanssa. Ehkä tanssi ei olekaan vielä hiipunut.