Aihearkisto: Mitä nyt

Tammitalvea

Päivitykset hiipuvat. Päivät toistuvat samanlaisina. Rutiineja melkein minuuttien tarkkuudella. Illalla hammasharjan suristessa mieleen välähtää, että onko nyt tosiaan ilta, äskenhän tätä käytin. Hammaslääkärini tosin sanoisi, että käytä  myös aamulla. Uskallanko tunnustaa, että aamulla käytän tavallista harjaa.

Mitä ihmettä, ulkona ei sadakaan lunta. Äsken hiutaleet kieppuivat sinne tänne, maisema oli enemmän valkoinen kuin mustavalkoinen.

Olemme saaneet tänne eteläänkin lunta. Ihmiset suihkivat laduilla. Minä en uskalla näiden uusien polvieni kanssa. Tosin jo vuosi leikkauksesta. Mutta en tiedä, mitä tapahtuisi äkkinäisissä tilanteissa. Niipä en tee sitä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Siispä lähden kävelylle. Mieleni kieppuu, ajatukset mylläävät, miten pääsisin tästä, kaipaan hiljaisuutta päähäni, ettei mitään pulpahtelisi.

Varikset yleensä muuttavat vähän etelämmäksi talven ajaksi. Nyt niitä on näkynyt koko ajan. Mutta, ne kokoontuivat ennen kovia pakkasia. Kertoivatko toisilleen matkaohjeita.

Tammikuuhun liittyy vähän painostavia asioita. Vanhenen vuodella. Tänä vuonna elin päivä päivältä hetkiä, sillä samanikäisenä äitini menehtyi. Kolme päivää ennen syntymäpäiväänsä.

Katson valokuvaa. Olen ajatellut aikaisemmin, että äiti on siinä vanhan näköinen. Nyt katson peiliin, ja siellä katsoo samannäköinen ilmestys. Suvun naisten kasvojen piirteet  korostuvat. Ties kuinka kauas historian hämäriin ovat samannäköiset kasvot katsoneet maailmaa.  Mikäli ovat tähän ikään päässeet.

Siis päässeet. Olen etuoikeutettu. Turvanani on kehittynyt lääketiede, monipuolinen ravinto, kaikenlainen tietämys, jonka avulla voin huolehtia hyvinvoinnistani.

Kirjoittaminenkin tuntuu tahmealta. Ennen sanat ovat virranneet sormien kautta näppäimille ja näyttöön. Nyt on katkos. Sanat tuntuvat teennäisiltä. Toistavat toisiaan. Ei mitään uutta. Turhaa.

Olen käynyt talssimassa kylätietä edestakaisin. Vaihtoehtoja on peräti kaksi. Pihalta vasemmalle tai oikealle. Katse valahtaa helposti maahan. Onko sohjoa. Onko joku kulkenut tästä. Millaiset kengänpohjan jäljet. Ohhoh, samanlaiset Kuomat ovat tässä talssineet. Naapurin koiratkin ovat jo käyneet lenkillä. Keltaiset kohtauspaikat hohtavat.

Lumikiteet kuorruttavat kaiken. Pysähdyn ja alan miettiä asiaa fysiikan kannalta. Miten ilman kosteus on oikein tarttunut pensaan oksiin?

Nostan katseeni taivaanrantaan. Aurinkoa ei näy. Valoisaa on, jossain siellä pilvien takana se tietty paistaa. Google-kuvat heittävät aamuisin menneiden vuosien kuvia. Samanlaisia ne ovat kuin mitä voisin nyt ottaa. Samat kohteetkin. Samalla tavalla lunta jonkin verran. Mitä tämä siis kannattaa. Mitä uutta, ei sitten yhtään mitään. Eikös olisi parempi vaipua hiljaisuuteen, liikkumattomuuteen, tapahtumattomuuteen,  olla lisäämättä itse asiassa aivan turhaa kamaa internetin syövereihin.

Joka ainut oksa, piikki tutustuu kosteuteen ja voi miten kaunista on

On lisättävä, etten ole masentunut, en ollenkaan. Minulla on aivan hyvä olo. Itse asiassa ne nuoruuden ahdistukset  ovat kadonneet kokonaan. Olen vaan nyt uppoutunut merkityksien perimmäisyyteen. Näen kaiken selvemmin kuin ennen. Mikä kannattaa, mikä ei.

Kuitenkin otan kuvia kävelyreittini varrelta. Pysähtelen. Tuuli vinkuu korvissani. Onneksi on keksitty huppu. Lumen olomuodot ihmetyttävät. Kiteytymisen salainen luonnonjärjestys.

Jotkut oksat ovat saaneet paksumman kidepeitteen kuin muut. Miksi? Kuka osaa kertoa…

Olemme serkkujen kanssa ladanneet menneiden aikojen kuvia serkkusivuillemme. Ensimmäisenä yönä en meinannut saada unta. Olin uppoutunut 1950-60-lukujen  lapsuuteen. Mikä onni, että  kuvia on. Ne välittävät jopa tunnelmia ja nyt näkee asioita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Uusia kuviakin on, vaihdamme serkkujen kanssa tunnelmia ja muistoja. Mikä onni, että on serkkuja, jotka ovat eläneet kanssani ne ajat. Ja he muistavat asioita, joita en itse muista.

Ja näen kuvista asioita, jotka ovat olleet olemassa jo silloin, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt  niiden merkityksen. Onneksi ovat kuvat.

Kauneutta tien varrella

Olen lukenut  Liza Marklundin Punainen susi jaTuovi Tenetin Maria Garvolian rikas elämä. Katso Luettua-sivu.

Lumijärviruoko, arkisista arkisin ojanpenkkojen ja vesistöjen massakasvaja, koristautuu kauniiksi

 

 

Sateista, pimeää ja sumuista koronajoulukuuta

Hohhoijaa. Eipä ole ollut juuri mitään kirjoitettavaa. Eikä silloin kannata tyhjää kirjoittaakaan. Kun mitään ei tapahtu. Päivät lonkkasevat samanlaisina peräkkäin. Hups, viikko on vierähtänyt ja on taas lauantai. Ensi lauantaina on joulukin ohi ja kahden viikon päästä ollaan jo ensi vuoden puolella.

Koronahan se tämän tapahtumattomuuden on aiheuttanut. Jos tätä luetaan aikojen kuluttua, kerron vaan, että on menossa tämän koronapandemiavuoden 2020 toinen korona-aalto. Varsinais-Suomi ja puoli Suomea itse asiassa ovat leviämisvaiheessa. Erona keväiseen tilanteeseen on, että nyt rajoitussuositukset ovat paikallisia eikä valmiuslakia ole otettu käyttöön.

Lappiin aiomme jouluksi lähteä. Koulusta on pitkä loma, loppiaisen yli ja Lapissa on lunta. Joten hiihtohullu perheemme levittäytyy laduille ja metsiin suksineen. Pitkään mietimme lähtöä. Mutta olemme olleet karanteenimaisissa olosuhteissa yli viikon eikä mitään ole ilmennyt. Menemme autoilla eikä julkisilla, olemme omassa mökissä ja kaupassa pistäydymme maskit naamalla. Helpotus oli lukea Koti-Lapista tervetuloa tänne Lappiin joululomalle. Kyllä siellä on tilaa meillekin. Ja meitä on selvästi alle kymmenen henkeä.

En ole käynyt kuin kaupassa visiiri päässä. Se ei ahdista niin paljoa kuin maski. Selkäytimeen on jo mennyt muiden ihmisten karttelu käytävillä ja hyllyjen välissä. Mielenkiintoista nähdä, omaksummeko pandemian jälkeen läheisyyden uudelleen? Vai loppuko pandemia… ja koska? Rokotukset muuten alkavat Suomessa joulun jälkeen.

Muutama päivä oli pakkasta. Joen rantojen jäävanat kurkottautuvat keskustaa kohti. Vaivalloista se oli, eivät rantojen jääpeitteet yhtyneet, kun lämpeni ja sade sulatti kaiken.
Tie kaartuu, kutsuu, astele tänne
Pysähdyn. Katse etsii horisontista viljavarastoja. Kadonneet ovat. Ovatko ne siellä, tämän kosteutta tihkuvan ilman peittäminä, harmaaseen peittoon kietoutuneena?
Pysähdyn äkkiä. Näitä kuoppia aina väistän autolla ajaessa. Ja hyvä että väistän, niin hieno on asfaltin joulukoriste.
Kuljen sitä ikivanhaa Hämeentietä niin pitkälle kuin pääsen. Suuret kivilohkareet siellä odottavat firman pihassa työstämistä. Käännyn takaisin ja minua korkeampi kela kököttää tien reunassa. Harmaa puupinta hioutunut vuosikymmenien sateissa ja tuiskuissa.

Iltaisin olen puikkoja heilutellut. Nyt tuli mitta täyteen. Puikot pussiin ja langat kaappiin.

Koronavuoden sukat ja tumput ja säärystimet ynnä muut. Joka paikka täynnä. Nyt riittää.

Olen alkanut lukea Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Ensimmäisen osan näin televisiossa keväällä 2020 ja toisen Uuden nimen tarina luin joulukuun alussa. Kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on myös luettu.

Katso Luettua-sivu.

Marraskuun harmaana päivänä

Mikään ei liiku. Kuusen oksasta neulaskimput valuvat kohti maankamaraa piikkisuorina. Terästän katsettani. Ei se liiku, ei keinu. Kierrän katseeni joelle. Pinta hohtaa maitokahvin värisenä täysin tasaisena peittona.

Jokin vilahtaa silmänurkassa. Niilohan se siellä, olen antanut pihamme oravalle nimen. Se on yksin, missä sen kaveri on. Aikaisemmin niitä oli aina kaksi liikkeellä yhtäaikaa. No, ei Niilo näytä ketään kaipaavan. Talipallot on syöty ja ainoastaan ruokinta-automaatissa on siemeniä. Niilo karahtaa ketterästi kuusen runkoa ylös ja nopeammin kuin ehdin nähdä, se ripustautuu toisen takajalkansa varaan ja ahmii siemeniä automaatista.  Automaatti kun roikkuu pitkän oksan päässä, ainakin puoli metriä rungosta. Tiaiset ovat lennähtäneet  ylös kuusen oksien suojaan. Niitä tulee kuitenkin automaatille, kun Niilo hyppää maahan ja syö sieltä pudonneita siemeniä. Mietin hetken, käykö orava lintujen kimppuun? Ainakin poikasia käsittääkseni syö.

Menen ulos viemään talipalloja kehikkojen sisään. Ei kuulu mitään. On se ihana syksyn hetki, kun luonto raukeasti imee itseensä kosteaa ilmaa, pudottaa sadepisan sieltä ja täältä, osuu jakaukseeni millintarkasti. Puut lehdettömiä melkein kaikki. Ruskeat lehtimassat maassa ovat maatumisensa puolivälissä. Ne ovat liukkaita kuten laatoituskin. Astelen varovasti.

Vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa. Se on vielä lämmintä. Uudestaan, ja vielä uudestaan.

Yötkin ovat lämpimiä, vain muutamana aamuna kuura on koristellut kaikki korret. Pakkasen kohtaaminen ilman kosteuden kanssa. Mielikuvitukseni alkaa ihmetellä miten se on tapahtunut, kylmän ilman syleily korsien pinnan kosteuden kanssa. Onko se ollut ystävien kohtaaminen, onko kosteus ottanut pakkasen vastaan mielellään?

Alkaa sataa, tihkua. Menen sisälle, tästä tulee pirttipäivä.

Kapuan vintille kammiooni. Eilen sain valmiiksi Kuoriutumisia-kirjan e-kirjaversion. Lähetin sen BoDille. Tarkastavat ja lupausten mukaan 48 tunnissa kirja ilmestyy e-kirjamarkkinoijien sivuille. Siis jos on teknisesti oikein tehty.

Kuoriutumisia-kirjasta on alkanut tulla  palautetta. Loimaan lehdessä oli viikonloppuna J.E. Lassilan arviointi. Se oli mielestämme positiivinen. Me annoimme kaikkien kukkien kukkia eli otimme kaikki syntyneet kirjoitukset mukaan. Emme olleet ankaria novelli-määritelmän täyttymisen kanssa. Olen mielissäni, että kirjan ulkoasua ja taittoa kehuttiin. Kyllä se työtä vaati, mutta tykkään tuollaisesta näpertelystä. Kait se hallintotaustani näkyy. Opin paljon. Nyt tiedän, mitä pitää sopia yhteisesti ennen urakkaan ryhtymistä. Jos sitten joskus vielä ryhdymme. Jos kirjoituksia syntyy…

Novellimankelissa tapasimme viime perjantaina. Ilmassa oli selvästi, että haluamme jatkaa yhdessä. Meistä on muotoutunut tiivis porukka, olemmehan julkaisseet kaksi kirjaa, Runotuulen 2017 ja nyt tämän Kuoriutumisia. Olemme istuneet yhdessä useilla kirjoittamiskursseilla. Lassila totesikin, että olemme ”tottuneita tekstintuottajia”.

Meidän vahvuutemme on juuri Mankeli, eli se tapa, jolla olemme tekstiä tuottaneet. Mutta nyt on jonkinlaisen muutoksen aika. Yhteiset julkaisut olivat tässä. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme aikaan yksilökirjoja. Konsepti on olemassa.

Korona kurittaa kylläkin kirjan myyntiä. Kirjakauppaahan Loimaalla ei enää ole. Paras myyntikeino on tapaamisissa, face to face, mutta nehän ovat nyt katkolla…

Sain juuri puhelinsoiton mankelilaiselta, ja hän on hoitanut kirjan markkinointia. Niinpä Kuoriutumisia-kirjaa on saatavilla Loimaalla aikaisemmin sovitun Vanhan Elmiiran lisäksi Jaskan puodista, Eliisan optiikasta ja Sarka-museosta. Ja meiltä kirjoittajilta tietysti. Joulumyyntiä on Citymarketin aulassa la-su 28-29.11.2020 ja la-su 12-13.12.2020. Wanhan joulun markkinoille Heimolinnaan olemme myös ilmoittautuneet kahdeksi päiväksi 12.-13.12.20, mutta ei ole vielä varmaa, järjestetäänkö markkinat. Korona, hus hus, häivy jo! Kirja maksaa 20 e.

Kirja on myös Suomalaisen kirjakaupan nettisivulla:

Suomalainen kirjakauppa mainostaa ja myy Kuoriutumisia-kirjaa!

Viikonloppuna leivoin lasteni isälle pullaa ja kuivakakkua isänpäivälahjaksi. Tein myös pataleipää, eka kertaa. Siitä kun on kuulemma tullut korona-ajan hitti. Leivästä tuli todella maukasta. Mutta taisin pitää liian lyhyen aikaa uunissa, koska se on keskeltä vähän raakaa. Pinta kyllä on ruskea… eli kokeilut jatkuvat.

Ensimmäinen korona-pataleipäni. Nam!

Olen lukenut Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö ja Elena Ferranten Tyttäreni varjo.
Katso Luettua-sivu.

Vintin hämäryydessä kliiviani levittää kauniin kukkansa, oranssi hehkuu, kun astun sisään. Ulkona kesäsiirtolassa saatu elinvoima purkautuu alkavan kaamoksen hämärinä päivinä.

Syksyä vajassa

Kirjan julkistamisen jälkeen hiljaiseloa. Korona jyllää ja kai tätä toiseksi aalloksi voi kutsua. Loimaallakin ovat tartunnat kaksinkertaistuneet kesän hiljaiselon jälkeen, pitkään oli 20 ja nyt 42 tartuntaa. Onneksi kaikki on saatu jäljitetyksi kun ovat samoja tartuntalinjoja ja kouluissa tauti on sammumassa (kahdessa koulussa oli).

Omaan toimintaan tämä kyllä vaikuttaa. Ei oikein haluta lähteä minnekään, vaikkei kevään tapaisia suosituksia vapaaehtoisesta karanteenista olekaan.

Näkyvä muutos on maskit. Niitä on kaikilla joka paikassa. Myös minulla, vaikka muutaman kerran olen mennyt kauppaan unohtaen autuaasti koko koronan ja maskisuosituksen. Olen sitten luikkinut kaukana toisista ihmisistä ja poistunut nopeasti. Häpeissäni.

Mutta onpa ihanaa saada repiä maski naamalta ja vetää raitista syysilmaa keuhkoihin. Onko mulla keuhkoissa jotain hengitysvajausta viiden vuoden takaisen keuhkokuumeen jäljiltä vai mikä on, kun tuntuu että tukehdun maskin kanssa.

Pikkuinen puutarhavälinevajani. Seinällä kesällä tekemiäni vihtoja. Tien reunassa tammi kurkotti tielle niin, että pyyhki ohi ajavia autoja. Leikkasin oksia lyhyemmiksi ja tein oksista vihtoja. Innostuin niin, että tein myös roikkuvista rauduskoivun oksista vihtoja, isoja ja pieniä. Mutta. En tiennyt, että ne olisi pitänyt säilöä pimeässä. Tässä vajan seinustalla ne ovat menettäneet värinsä ja ovat homepilkkujen täplittämiä. Noh. Olkoot siinä, koristeina ja muistona aktiivisesta hetkestäni. Kyllä ehdin kesällä muutaman vihdan käyttääkin.

Eilen aloitin ikuisuushomman eli pihan puutarhavälinevajan siivouksen. Monta päivää olin valmistautunut henkisesti tähän aika epämiellyttävään ja rasittavaan tehtävään. Se on odottanut vuoroaan muilta tärkeämmiltä puutarhahommilta – mansikkamaan siivous, rikkaruohojen poisto kasvimaalta ja kukkapenkeistä, sadonkorjuu yleensä, sienestäminen, marjastaminen jne. Vaja on pieni ja ollut pahuutensa vallassa monta vuotta, ettei vaan kymmenen ainakin. Juuri ja juuri sinne olen saanut tavarat mahtumaan, muttei lattiapinta-alaa ole ollut näkyvissä kuin parin kengänpohjan verran.

Katsoin sadetutkasta, että on poutapäivä. Levittelin nurmelle vajasta kamaa, haravat – ainakin kuusi, lapiot – miten niitäkin on melkein 10, erilaiset maan muokkaukseen tarkoitetut vempeleet – joita en juuri käytä, mutta hyvä olla olemassa, pikkuisille tarkoitetut omat puutarhakalut, kuokat, harat, ym ym, mitä erilaisemmat purkit, kokoja puolesta desistä moneen litraan, aluslautaset, sangot ja vadit eri kokoja, lannoitesäkit –  monenlaisia, ja joka paikkaan tungetut muovipussit, ym ym ym kamaa, tukikeppejä, harsoja, verkkoja, hiirisuojaimia jne jne jne. Onpa mies tuonut kaakeleita, sementtisäkkejä ja maalaustarvikkeitakin tänne, miksi, en ymmärrä kun hänellä on omat vajansa…

Maski oli naamalla. Olen kuullut myyräkuumeesta ja olihan siellä papanoita. Hiirenloukku oli lauennut ja sen sisällä oli vaan pää. Siis hiiren pää luineen. Joku oli käynyt syömässä muun ruumiin. Päästäinen?

Käytin sisäkäytöstä poistettua imuria, joten ei tarvinnut pöllytellä papanoita ja pölyä. Pölyä, sitä oli paljon. Aloin taas pohtia pölyn olemusta. Vaikka tilassa ei kukaan liikkuisi, pölykerros peittää vähitellen kaiken. Osa pölystä on kuin  pientä ryyniä. Mistä ihmeestä se tulee? Muistin keväiset kauhupäivät, kun aurinko tunkeutuu sälekaihtimen säleiden välistä paljastaen armottomasti ilmassa kieppuvat pölyhiukkaset. Oikeaa tanssia. Kerran hain pakokauhussa imurin ja imuroin sitä kevätilmaa, muttei sillä ollut vaikutusta. Ei loppunut hiukkasten pomppiminen. Tunsin ahdistusta omasta siivouskyvyttömyydestäni. Mutta, onko pöly sittenkään vaarallista?

No takaisin vajan siivoukseen. Välillä ryntäsin puolijuoksua ulos vajasta kompastellen tavaroihin, revin maskin naamalta ja haukoin ilmaa. Maskin käyttö on niin kauheaa. Silmälasien sisäpuolella oli hengitysilmasta tiivistyneitä pisaroita. Pitäisikö yrittää olla ilman rillejä? Se voisi olla hyvä juttu, mutta jäi nyt kokeilematta.

Sain siivotuksi kaksi pitkää hyllyä, moneen kertaan pölyt pois. Mistä sitä tuli koko ajan lisää? Järjestelin mielessäni kamoja, harvemmin tarvittavat kauempaan nurkkaan ja ne jatkuvasti tarvittavat tulisivat lähelle ovea. Kaikki näytti hyvältä, kun sain mielessäni järjestyksen valmiiksi.

Menin ulos ja – siellä satoi vettä! Ryntäsin kahmaisemaan tavaroita, jotka eivät saa kastua – päivänvarjo pahvipaketissaan tärkeimpänä. Yritin nopeasti saada tavarat sisään. Onneksi olin jo miettinyt järjestystä. Sinne solahtivat, mutta mutta mutta. Eivät ne meinanneet mahtua! Eivätkä oikeastaan siis mahtuneetkaan.

Olin lajitellut isoja säkkejä, sekajätteeseen, muovia monenlaista, metallia, pahvia, paperia ja lasia kierrätettäväksi, mutta se ei näkynyt missään. Tarpeelliset kamat eivät kerta kaikkiaan meinanneet mahtua takaisin. Muistin saman ilmiön vaatehuoneen siivouksesta.

Eli kun ei ole selvää järjestystä eikä jatkuvaa siivousta, sitä työntää tavaraa sinne tänne, rakoihin, päällekkäin ja alekkain. Vähitellen koko vaja oli kuin tilkitty tavaralla. Nyt mun hieno uusi järkevä järjestys olisi vaatinyt paljon enemmän tilaa.

Kävin ottamassa kuvan ja olihan sitä tilaa enemmän kuin mikä mielikuva eilen jäi… enemmän kuin kaksi jalansijaa….

Puolet tilasta jäi järjestelemättä sen sateen takia. Siellä ne odottavat. Mietin jo, mitä niillä tavaroilla teen, mutta tänään sataa, koko ajan. En siis mene sinne. Jaa-a, menenköhän ollenkaan. Saapi nähdä. Huomenna pitäisi olla poutapäivä.

On muuten lehdetkin haravoimatta.

Olen lukenut Noah Hawleyn Ennen syöksyä.
Katso Luettua-sivu.

Aurinko paistaa matalalta. Kohta se painuu horisontin taa, tuolla lännessä. Huomaat varmaan, että kuva ei ole tältä päivältä, nyt kun sataa ja sataa ja sataa.

Alkukesä koronan aikaan

He uskalsivat tavata ja lähteä yhdessä liikkeelle. Kahdella autolla, jotta ei tarvitse henkäillä auton ahtaudessa toisen sisuksista tullutta käytettyä ilmaa. Jos siellä vaikka yksi koronahippunen odottaa tarttumiskohtaa keuhkojen ohueeseen solukerrokseen.

Turkulaisten ykkösulko-olohuone, Ruissalo, oli muidenkin matkan kohteena. Autojono oli yhtenäinen kumpaankin suuntaan.

He kävivät ensin Hengitysliiton kesäpaikassa Toivonniemessä, kun sinne oli liiton jäsenenä mahdollisuus mennä. Paikalla ei ollut kuin muutama ihminen, kuten koronakesään kuului.

Siellä Airisto

Rantakeinussa he söivät eväitä ja ihastelivat tiiran hienoa pyyntitekniikkaa. Se lenteli veden yllä, pysäytti vauhtinsa yhtäkkiä, siivet viuhuivat huimasti ja yhtäkkiä se pudottautui kuin kivi veteen uppeluksiin. He eivät kuitenkaan nähneet linnun nokassa mitään, söikö se saaliinsa heti pinnan alla vai eikö saanut mitään.

Pääskyset syökäöhtelivät terävine siipineen pinnan yläpuolella. Niiden virtaviivaiset silhuetit ovat melkein kauneinta lintumaailmassa. Yksin, kaksin ne kieppuivat toistensa ympärillä. Leikittelivät akrobaatteina. Ihan selvästi iloisina auringosta ja lämmöstä.

Linnuista katseet hakeutuivat merelle. Vesi välkkyi auringossa. Hento tuulenvire hellitteli heidän käsivarsiaan. Rannan ikimänty loi varjonsa heidän ylleen. Luonnon oma päivänvarjo.

Laivoja liikkui horisontissa Airistolla. Muille maille vierahille menossa. Muut vieraat uskaltautuivat laiturilta mereen. Heille ei ollut tullut edes mieleen uiminen, harmi vaan. Uimapuvut jäivät kotiin.

Matka jatkui Ruissalon eteläkärkeen. Parkkipaikka oli aivan täynnä. Leirintäalueella oli kymmeniä matkailuvaunuja ja -autoja. Niistähän oli eilen uutisoitu, ihmiset ostaneet näitä matkailuvälineitä yllättäviä määriä. Korona-aika on tuonut esiin uusia  piirteitä ihmisen ostokäyttäytymisessä, mikä kuvannee arvostuksien muutosta. Ei laitetakaan rahoja lentokoneella ulkomaille siirtymiseen, vaan liikkumiseen omassa maassa. Hyvä näin. Niin paljon on näkemättä ja kokematta aivan lähiympäristössäkin. Mikä se onkin se kaukokaipuu, että pitää päästä lähtemään, pois, kauas. Jokin alkukantainen uuden ja vieraan kokemisen sisäinen pakko.

He palasivat koronaan jutteluissaan. Miten pitkään onkaan oltu vaan kotona ja tavattu vain aivan läheisimpiä, jos heitäkään, turvavälejä noudattaen. Puheluja on soiteltu useammin kuin ennen. On ollut tärkeää kuulla, miten pärjätään, onko pysytty terveinä, miltä tuntuu, onko oireita, entäs sitten mieliala.  Oma mieliala kun oli joinakin aamuina niin alamaissa, ettei moista ollut tapahtunut nuoruuden angstien jälkeen. Mikään ei tuntunut miltään, ulkonakin uppoharmaata, radiossa lueteltiin kuolinlukuja. Ympäri maailmaa. Tajunnan peilissä välkkyi Italian ruumisautojen jono,  kun veivät krematorioon päivittäin melkein tuhat tautiin menehtynyttä. Suureksi osaksi ihmisiä, joita lääketiede tähän asti oli pitänyt hengissä, nyt poistuivat huoltosuhdetta rasittamasta. Saivat perillisetkin viimein perintönsä, kun ovat itse vielä aktiivisessa iässä. Satavuotiaan lapset kun ovat jo 70-80 -vuotiaita. Synkistelystä ravistauduttiin vaivoin taas auringon pilkahdusta odottamaan.

Korona teki maailman pienemmäksi. Osoitti, että me olemme yhtä, yksi sama ihmislaji, joka ottaa vastaan asiat joka puolella palloa. Vielä on rajat eri ryhmien välillä. Nyt niistä oli siinä mielessä hyötyä, että eristäytyminen oli helppoa, pistettiin ne omat rajat kiinni.

Mitä tästä jää. Muuttuuko ihminen, muuttaako käytöstään, muuttuvatko arvot. He uskoivat, että muutos on käynnissä. Hitaasti, mutta jokin uusi sivu on kääntynyt ihmiskunnan historiankirjassa.

He tunsivat kiitollisuutta siitä, että talven ja kevään eristäytymisen jälkeen tuli kesä. Jos koronapandemia olisi tapahtunut syksyllä ja olisi oltu menossa kohti pimeää ja kylmää, niistä angsteista olisi ollut vaikeampaa nousta. Nyt kevät ja kesä tuntuivat riemuitsevan heidän kanssaan lämmöstä ja auringosta.  Heleää vihreää, kukat sinisinä – nurmitädykkeitä, keltaisina – no ne kiusankappaleet voikukat, puna-ailakkeja, metsätähdetkin jo tiukkivat mansikankukkien rinnalla kallion reunustan rehevässä lehdossa.

Alkukesän heleä vihreys, luonnon nuoruus

Polku kutsui. Aurinko pyrki isojen puiden  lehvästöjen läpi, onnistui vaivoin ja kuvioi polun abstraktilla kuvioilla, jotka irrotettuina ympäristöstä olisivat käyneet grafiikanlehdistä.

Lehdossa kallion reunaa myötäilevä polku

Tätä polkua he olivat kulkeneet vuosia sitten ja vielä se oli olemassa. Muistelu toi heidän mieliinsä paljon tapahtumia melkein viidenkymmenen vuoden ajalta. Miten paljon onkaan yhdessä tehty ja koettu. Huolimatta maantieteellisestä välimatkasta, ystävyys säilyi ja vaikka välillä kumpikin tahoillaan keskittyi enemmän arkipäivään, vahva tunneside ei koskaan katkennut. Kun sitten välimatka lyheni ja elämäntapahtumat karttuivat, he jatkoivat siitä mihin olivat silloin kauan sitten jääneet.

Samalla menneiden vuosien merkitys korostui. Iän karttuessa he ymmärsivät, miten merkityksellisiä he toisilleen olivat silloin joskus niin kauan sitten olleet. Olivat yhä.

Polulta alkoi välkkyä meri. Niemen nokassa nuoret valmistautuivat pulahtamaan kalliota liukuen mereen. He urheat!

Meri näkyy

He poikkesivat isolta polulta pienemmälle, joka johdatti Ruissalon pohjoisimmalle kallioniemekkeelle, jota kylteissä kutsuttiin Nordcapiksi.  Polulta saattoi nähdä paperimyttyjä. Oli käyty täällä pissalla. Mieleen palautuivat Ymen opetukset: luontoon ei saa jättää mitään jälkeä siellä käynnistä. Paperimytyt on kiepsautettava  karikkeen alle peittoon. Siellä ne maatuvat eivätkä rasita kenenkään silmää.

Sama aurinko kuin aamuyön sumussa, on nyt tuolla

Puut muuttuivat lehdon paksurunkoista jaloista lehtipuista käkkyräisiksi tuulen tuivertamiksi männyiksi. Notkossa oli viileää ja hyttyset pörräsivät. He lähtivät kiipeämään kalliota ylös. Vielä pääsemme, toinen totesi. Niinpä niin, vielä pääsemme kallioille kukkumaan. Ylös on helppo mennä, miten pääsemme täältä alas. Mutta sen riskin he ottivat, takaperin sitten nelinkontin, ellei muuta. Jalkojen jäykkyys taitaa korreloida iän kanssa, hahhaa.

Notkossa heidän nenissään voimistui ikävä tuoksu. Tuoksut olivat tuntuneet jo aikaisemminkin. Sireeni kukki, pihlaja ja poppelit. Mutta notkossa haisi virtsa. Haju sai heidät katsomaan tarkemmin mihin askelensa asettivat. Roskia ei ollut, mutta kallionkoloissa oli nuotionpohjia eikä maahan olisi missään nimessä istunut. Lasinpaloja he keräilivät ja kätkivät niin, ettei mikään eläin pikku tassuaan tai lintu varpaitaan niihin loukkaisi.

Nuoret meloivat suppalaudoilla ja nähtyään haahkaparven lähtivät sitä kohti. He katsoivat kalliolta huolestuneina, mitä niitä nyt hätyyttelemään. Haahkat kääntyivät emojen johdattelemina takaisin ja olipa niillä vauhtia, ei pysynyt suppailija perässä.

Kaksi haahkaemoa ja yli kaksikymmentä poikasta. Uroshaahka oli ulkoistanut poikasten hoidon emoille ja pysytteli taustalla.

He seurasivat tapahtumaa. Kallion toisella puolella ruokaili kyhmyjoutsenpari kolmen ruskeapukuisen poikasen kanssa. Suppailija lopetti haahkojen ajattamisen ja alkoi kuvata joutsenia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet moisesta.

Kyhmyjoutsenperhe ruokaili häiriintymättä

Vinosti vastapäätä niemeä oli Lapilan saari, jossa he olivat vierailleet viime kesänä. Saarien välissä kulki jatkuvalla syötöllä veneitä. Osa putputteli rauhassa, mutta osa kiisi nokat pystyssä kovaa vauhtia. Rantaan ne lähettivät aaltoja, jotka heiluttivat rannan kivien ja kallion leväkasvustoja. Tuosta ei uimaan kannata mennä, ylös tulo on vaikeaa liukkaan levämassan takia, he pohtivat.

Meri, se sama Norjassa, Maltalla, Turkissa, Italiassa, Mallorcalla. Tyrskyää rantaa vasten sitä syleillen, minua rakasta, annathan periksi, sinua rakastan, ranta

He pääsivät kalliolta alas, osin takaperin ja nelinkonttia, mutta kuitenkin ilman mitään vammoja. Mieli välähti tulevissa vuosissa, miten on sen liikkumisen laita, miten vanheneminen etenee, entä raihnaisuus. Uskaltaako sitä minnekään enää lähteä, jos vaikka kaatuu, kupsahtaa, menee tasapaino, luita poikki, joutuu sängynpohjalle. Mutta ei, ei me siihen suostuta, he päättivät. Me jumpataan, seistään yhdellä jos toisellakin jalalla hampaita pestessä, poljetaan kuntopyörällä kun oikean pyörän päälle kyllä pääsee, mutta se pysähtyminen… Periksi ei anneta. Hiukset värjätään, meikkiäkin naamaan tärkeimpiä tilaisuuksia varten, vaatteita katsotaan sillä silmällä, että kotiasuiksi ne monta kymmentä vuotta vanhat rääsyt…

Polun varrelta nousivat luonnon hienot yksityiskohdat. Vaikka oltiin lähellä kotia, siellä ne kukoistavat, luonnon omat kauneudet.

Pihlajanalku kurkottaa lehdon runsaudesta lehtituppaallaan

Polku kiersi takaisin leirintäalueelle. Sopiva pituus heille. Käsien pesun jälkeen jäätelöt haettiin Cafesta. Ulkona pöydät kahden metrin päässä toisistaan. Vierestä kulki reitti uimarannalle. Alkoi kuulua iloista pulinaa, he eivät ymmärtäneet mitä kieltä. Yli kahdenkymmenen ulkomaalaisen nuoren joukko oli menossa uimaan. Kahden metrin välejä nuoret eivät noudattaneet. Mistä olivat Suomeen tulleet, milloin?

Korona näytti taas päätään, niinkuin oli ollut mukana koko päivän.

Olen lukenut:

Eeva Park: Viimeisellä rajalla, Andreï Makine: Idän sielunmessu ja Andreï Makine: Venäläisiä unelmia.

Katso Luettua -sivu.

 

Aamuyön hetki

Hän heräsi yöllä yhtäkkiä. Pimeys oli väistynyt. Silmät revähtivät auki. Seinällä loisti tulisena hehkuva oranssi läikkä. Hän tuijotti läikkää, mitä nyt. Uni karisi silmistä. Hän tunsi painon alavatsassaan. Mennäkö vessaan vai odottaako aamuun. Mieleen välähti Maria Veitolan pohdinta. Jos tuota miettii, on parasta mennä. Tai jos katsoo peilistä hiuksiaan, pitääkö pestä vai meneekö vielä päivän, niin kannattaa pestä.

Valoläikän herättämä kiinnostus oli karistanut unenrippeet silmistä. Hän nousi ja meni keittiöön. Katse hakeutui ikkunasta joelle, kuten aina keittiöön mennessä. Joki oli kadonnut. Harmaa sumu peitti koko pihan sekä joen ja puiden pienten lehtien välistä yleensä näkyvän pellon. Hän virkistyi edelleen ja haki makuuhuoneesta puhelimen. Tämä on kuvattava.

Sumu on ryöminyt yön pimeydessä pihalle

Kuisti kylpi oranssissa hehkussa. Aurinko oli nousemassa koillisesta. Hetki hetkeltä se voimisti valoaan, kiilautui sumun läpi ja selätti sumun.

Maaginen tunnelma ei kestänyt kuin hetken. Tultuaan vessasta hän otti vielä muutaman kuvan, mutta niissä ei ollut enää sitä pientä menneisyyteen kadonnutta pilkahdusta, kun luonnon elementit osuivat kohdalleen: väistyvä pimeys, sumu, auringon riemuisa nousu. Uusi aamu.

Aamuyön tunnelma säilyi koko päivän. Hän katseli pihan luontoa tarkkaavaisin silmin. Kasvimaata möyriessään hän erotti mullasta sydämen, pesi sen ja asetti lehtipedille.

Nallet ikkunalla

Voi kun tuntuu, ettei ole mitään kirjoitettavaa. Ei ole ollut pariin viikkoon. Vedän fleeceä tiukemmin päälleni. Villasukka jalassani luistaa lattialla. Ulkona pohjoistuuli riehuu puissa, joiden hentojen pikkuisten hiirenkorvien lomitse se pääsee viheltelemään.

Olen niin hyvin sopeutunut tähän kotona kyhjöttämiseen. Neljä kuukautta jo, polvileikkaus ja korona. Ei tarvitse tehdä mitään. Mitä nyt ei huvita tehdä. Ei siivota, kääntää kasvipenkkiä, lähteä kävelylle. Kun sataa, kun tuulee, kun on kylmä. Kädetkin ihan kohmeessa. Makaroonia ruuaksi kun ei viitsi kokata. Kun ei kerta kaikkiaan kiinnosta. On tämä ihanaa. Saa vaan olla. Huomispäivä tulee kuitenkin. Niin tuleeko muka. Kun en lähde mihinkään, en saa koronaa ja kyllä se huominen sitten tulee. Tai jos sitten ei tulisi, mitä väliä.

Pilvet päästävät näkyviin leveän sinisen taivaan vyön. Muutoin tasaisen harmaata pilveä. Vielä ei ole tänään satanut. Siinä  ovatkin tärkeimmät tapahtumat. Hohhoijaa.

Kummallinen sininen taivaan vyö

Ulkona kevät etenee kuitenkin pikkuhiljaa kuten joka toukokuussa. Niinpä voit lukea viimevuotisen katsauksen. Mitä sitä nyt uudelleen tänne kirjoittamaan. Mutta eroa on: nyt on sama vaihe kuin viime vuonna 4.5.2019. Siis ollaan pari viikkoa jäljessä. Hyvä vaan, niin ei tarvitse touhuta puutarhassa.

Olen jotain yrittänyt räpeltää. Mutta ne jutut ovat kesken, myöhemmin niitä sitten enemmän. Ai pitää kertoa. Sen verran voin raottaa, että teen tilkkupeittoa. Yritän päästä vanhoista kankaista eroon ja ennen polvileikkausta leikkelin kankaita pitkulaisiksi suikaleiksi. Ne sitten levittäytyivät ympäriinsä ja pojanpoika kehoitti minua siivoamaan huoneen. Hän on kerran käynyt meillä sisällä tänä vuonna. Niinpä aloin ommella niitä saumurilla yhteen, samankokoisia aina yhteen pötköön. Nyt on hankalin vaihe. Pitäisi suunnitella, miten ne yhdistelen. Tuolla ne makaavat parivuoteella ja odottavat. Kerron sitten koko jutun, kun olen saanut valmista. Jos jaksan.

Osa tilkkujonoista. Tässä ne ovat aivan satunnaisessa järjestyksessä ja herää kysymys, pitääkö oikeastaan suunnitellakaan mitään?

Toinen tapahtuma tällä viikolla on ollut Kolmannen tanssin käsikirjoituksen kaivaminen esiin, pölyjen puhaltelu päältä – noin kuvainnollisesti – ja lähettäminen eräälle hyvälle esilukijalle. Hän on antanut hyviä vinkkejä ja nyt pohdimme juonikuvion kehitystä. Jeff ja Neo kun eivät jättäneet minua rauhaan.

Näihin aikoihin olen monena viime vuonna valmistautunut Norjan matkaan. Nytkin Varangin alue läikkyy mielessä. Kun vielä joskus pääsisi sinne.

Hamingbergin tien varrelta, lapinvuokko, Dryas octopetala

Joskus sitä onnistaa. Monta vuotta sitten äitienpäivälahjaksi saamani runkoruusu on raahattu syksyisin kellariin ja keväällä sieltä pois. Niinpä se kukkii jo sisällä. Tänä vuonna runsaammin kuin koskaan. Kiitos ruusu!

Runkoruusu täydessä kukassa. Sisällä.

Kevättä pukkaa

Onpas ollut hoppua. Pari viikkoa on mennyt melkein ilman somea ja tietokonetta. Facebook on pukannut ketjuosallistumisia: vihreää väriä, rumin kuva, monenlaista kysymystä olotilastani, mutta en ole kerta kaikkiaan ehtinyt vastata haasteisiin.

Tietokoneella olen kyllä ollut. Meidän Novellimankeli -työryhmämme on saanut Kuoriutumisia -novellikokoelmansa tekstit valmiiksi ja on menossa taittovaihe. Pidimme toisen messenger -kokouksen ja sovimme aikataulusta. Syyskuussa menee painoon, suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivänä 10.10.2020 klo 13 on julkistamistilaisuus. Joko livenä Loimaan pääkirjastossa tai sitten striimattuna samasta paikasta.

Kuoriutumisia on hieno kokoelma kuuden erilaisen kirjoittajan mielenmaisemista. Erilaisia tekstejä, joista jokainen varmasti löytää mieleistään lukemista. Loimaalaista mielenmaisemaa ja muutakin maisemaa löytää usealta sivulta.

Vielä on paljon tehtävää, mutta hyvällä tiellä olemme – Kuoriutumassa.

Ulkona on ihana kevätvaihe. Sinivuokot kukkivat sinisenä Kokkarekoulun rinteessä. Kukkapenkissä kukkii valkovuokkokin. Kimalainen poukkoili ja nokkosperhonen lepatteli pihalla. Onko pikkuvarpusilla jo poikaset? Hömelönoloisia pulleroita istuskelee oksilla eikä pelkää ollenkaan.

Kukkapenkissä kukkivat valkovuokot

Joku kävi ottamassa mukaansa viimeiset linnunruokapalloset metallisen säiliön kanssa. Olipa voimakas elukka, koska kiinnitys oli mielestäni aivan kunnollinen. Orava? Sillä on niin hienot käpälät.

Tiistaina oli lämmintä 16 astetta. Menin kasvihuoneeseen ja olipa siellä talven jäljiltä sotkuista. Niinpä siivosin koko huoneen ja kaksi päivää siihen meni. Pesin jopa seinät sisältä ja ulkoa. Tämä sateinen talvi oli ollut otollista kasvuaikaa levälle, jota sai hangata pois ihan tosissaan.

Monenlaista rojua oli talvisäilössä kasvihuoneessa. Puntarointia. Tarvitsenko tätä vai en. Olen kyllä huomannut, että jos jonkun tavaran poistan, kohta sitä kaipaan johonkin tiukitärkeään tarkoitukseen. Siispä erikseen kasa niille, joiden tarvetta en nyt hoksaa.

Naapurin tyttö tuli tervehtimään minua. Jännittyneen näköisenä hän ojensi minulle kirjekuoren. Pupukortti: Iloa sinun päivääsi. Kirje: haluan ilahduttaa sinua. Olet kiva naapuri.   Iloa päivääsi näin korona-aikana. Piirustus, jossa sateenkaari, tyttö, kukkia ja sydämiä.

Voi kun tulin iloiseksi. Miten hän keksikään! Mieleeni muistuivat kohtaamiset vuosien varrelta, pienestä tytöstä isoksi tytöksi. Ei hän ollut moksiskaan etäopetuksesta. Käsiä saa tosin pestä yhtämittaa. Lapset sopeutuvat niin mutkattomasti.

Vielä en vie tomaatintaimia kasvihuoneeseen. Ennustetaan yöpakkasia. Mutta viikon päästä, ennen vappua taimet pääsevät kesäisille kasvupaikoilleen. Häränsilmätomaatit, ne portugalilaiset perinnetomaatit, punaiset, keltaiset ja mustat pyöreät kirsikkatomaatit ja pitkulaiset punaiset pikkutomaatit.

Viime viikon aikana yli puolet tomaatintaimista löysi uudet hyvät kodit. Olisi mennyt enemmänkin maailmalle. Jotenkin tuntuu, että tänä keväänä siemenet itivät erinomaisesti ja taimet kasvavat nopeaan.

Verannalla odottavat ulospääsyä myös kellarissa talvehtineet vuosien takainen äitienpäivärunkoruusu ja hortensia. Runkoruusussa on kolme isoa nupputerttua. Ehtiikö se kukkia jo sisällä? Hortensiakin meni talven yli, ei ole ennen mennyt. Mutta eilen lehdet roikkuvat, en tiedä mikä sille tuli. Mitään ötököitä en ainakaan löytänyt. Toivottavasti toipuu.

Pihalle levitettiin taas patiokatos ja puutarhahuonekalut. Grilli paikoilleen. Haravointia. Mutta talven jäljiltä näyttää jotenkin ränsistyneeltä kaikki. Noo, joko on ajan patinaa tai sitten uusi vihreä kasvu peittää eikä silmä enää näe.

Eilen laitoin siemeniä multaan: auringonkukka, asteri, krassi, kurpitsa, keräsalaatti sekä  pioni ja meloni (myös lahjaksi saatuja portugalilaisia perinnekasveja). Sain köynnösruusun kiulukoita, niistä varistin siemenet multaan. Saas nähdä.

Kasvimaat odottavat kääntöä, kompostit tyhjennystä. Puuhaa monenlaista. Ai niin, ne polvet. Ovat lihakset vahvistuneet, mutta on istahdettava aika ajoin. Kyllä ovat kintut kipeät, särkylääkkeitä on popsittava. Jos ei tee mitään, ei tarvitse särkylääkkeitä. Mutta lihaksia on vahvistettava, liikkumattomuus surkastuttaa lihakset ja sitten ei pääse liikkeelle juuri ollenkaan.
Koko ajan olo paranee. Vuoden päästä leikkauksesta pitäisi olla täysin kunnossa. Siihen on aikaa vielä yhdeksän kuukautta.

Talomme edellisen emännän kukat levittäytyvät yhä laajemmalle kukkimaan ensimmäisinä sipulikukkina keväisin

Olen lukenut Kari Häkämiehen Poliittinen ruumis ja Rosa Liksomin Everstinna.

Katso Luettua -sivu.

Oja, paljon vettä lumisateen ja supersateisen talven jäljiltä

 

 

Novellimankeli koronan aikaan

Koronaeristys jatkuu kolmatta viikkoa. Eilen ilmoitettiin, että jatkuu toukokuun puoliväliin asti. Kunpa pääsisivätkin oppilaat ja koulujen henkilökunta lopettamaan lukuvuoden yhdessä kasvokkain!

Ihmetystä ovat  herättäneet eri koulujen erilaiset käytännöt. Jotkut opettajat laittavat Wilmaan viikon työt ja oppilaat jäävät yksin tekemään niitä. Tällöin ei kylläkään toteudu oppilaan oikeus saada opetusta. Moni oppilas tulee putoamaan kelkasta, noin kuvainnollisesti.

Jotkut opettajat pitävät yhteisen nettitunnin (tai sen osan) oppilaiden kanssa, opettavat asian ja antavat tehtävät. Jos on tarpeen, puhelimitse vielä neuvontaa. Session lopuksi vielä vuorotellen oppilaat kertovat vitsin. 🙂

Minua ovat tilastot aina kiinnostaneet. Nytkin olen seurannut päivittäin eri maiden tartuntamääriä ja ikäviä kuolleiden määriä. Tähän keskiviikkoon mennessä koko maailmassa on todettu 860 000 tartuntaa ja menehtyneitä on 42 000, joista Euroopassa 30 000.  Suomi ei tässä tilastossa ole huippumaiden joukossa, kun katsotaan sairastuneiden määriä. Päin vastoin, näyttää, että täällä tauti etenee aika maltillisesti. Tähän päivään mennessä Suomessa on ollut 17 kuollutta ja 1446 todettua tartuntaa.

Eri maat ovat suhtautuneet asiaan eri tavoilla, mitkä kertovat maiden kulttuurien erilaisuudesta. Etelä-Korea on testannut paljon eikä sairastuneita ole kauhean paljoa, 9 600, kuolleita 160. Kiinassa noin 90 000 tartuntaa, kuolleita 3 300. Yhdysvallat Trumpin suulla ei ottanut tautia tosissaan ja nyt on kolmantena tartuntamäärissä, 164 000/ 3 200 kuollutta.

Italiassa ja Espanjassa on kauhea tilanne, kummassakin noin 100 000 tartuntaa ja kuolleita päivittän yli 800, yhteensä 10 – 11 000 eli 10 %. Miten ne ehtivät haudata kaikki kuolleet… Ja ihmispolot, kuolevat yksinään ilman läheisiä tautivuoteen reunalla…

Satuin näkemään maaliskuun alussa Italiasta uutispätkän, jossa nainen noitui junalaiturilla koko matkustusrajoitusta: hevonkukkua! Olisi mielenkiintoista tietää, mitä naiselle nyt kuuluu. Hän oli lähdössä Lombardian alueelta Etelä-Italiaan.

Ruotsi on oma lukunsa. Siellä halutaan elää mahdollisimman normaalia elämää ja luotetaan ihmisten omatoimisuuteen viruksen torjunnassa. Koulut toimivat eikä ole liikkumisrajoituksia. Alkuviikosta tosin kielsivät yli 50 henkilön yleisötapahtumat, ennen luku oli 500. Tartuntoja on nyt kolminkertainen määrä Suomeen verrattuna, noin 5000 ja kuolleita 15-kertainen määrä, 239.

Skavlan -keskusteluohjelmassa Fredrik Skavlan oli matkustanut Norjasta Tukholmaan keskustelemaan tilanteesta. Paikalle oli raahattu Göteborgista bakterologian professori, joka kyllä oli halunnut, että hänelle ostetaan junaan seitsemän paikkalippua, jottei joudu kenenkään viereen. Oli sitten saanut olla yksin junavaunussa. Tämä asiantuntija lyttäsi käsienpesun aivan tarpeettomana, se ei kuulemma estä yhtään mitään. Hänen lausuntonsa olivat huumorilla sävytettyjä. Eli ei hätää, ei tarvitse huolestua. Siis tätä mieltä on bakterologian professori.

Ohjelmassa oli kylläkin aviopari, jonka kolme lukiolaista kävivät koulua netin välityksellä, mutta mielestäni Ruotsissa kouluja ei ole suljettu.

No, besserwissereitä ja jälkiviisautta tulee pursuamaan joka puolella kun tämä ruljanssi on ohi ja jo ruljanssin aikanakin. 😉 On helppo osoittaa, ketkä tekivät väärin.

Itse olen levollisella mielellä poliitikkojen ja viranomaisten toimien suhteen. Tunnen olevani turvassa. Ja miten sielua syleileekään näky nuorista naisista kertomassa rivissä epidemian torjunnasta. Hyvä naiset, hyvä suomalainen koulutusjärjestelmä!

Viime viikon lopulla oli muutama lämmin aurinkoinen päivä. Aloitin pihatyöt. Haravoin kukkapenkkien päältä kuivat lehdet, jotka syksyllä olin sinne laittanut perennoja suojaamaan. Tuuli vaan yritti tehdä kiusaa levittämällä lehtiä mielensä mukaan. Seuraavana päivänä siivosin ison etukukkapenkin. Kuivat kasvinosat pois. Kukkapenkeistä paljastui varhaista kasvua. Ilostuin valtavasti nähdessäni sinistä ja valkoista, krookuksen ja jouluruusun monet kukat.

Vain yksi on enää jäljellä. Ensimmäisenä syksynä tässä talossa istutin krookusten sipuleita. Ne kukkivat aikansa, alkoivat siirtyillä ja nyt tämä yksi löytyi tuijan alta.
Jouluruusu oli uusi tuttavuus kymmenen vuotta sitten, kun näin sen puutarhamessuilla. Epäröin sen istuttamista ulos, mutta niin vaan se on levinnyt ja kevät keväältä kukkia tulee enemmän.

Maanantaina Novellimankeli kokoontui keskustelemaan messengerin kautta. Kuvaa emme laittaneet näkyviin kuin ihan lopussa loppuvilkutuksiin, mutta ääni kuului hyvin ja keskustelu sujui hienosti tällä uudella menetelmällä. Yksi jäsen, jolla oli teknisiä vaikeuksia tietokoneen kanssa, oli puhelimessa ja kaiuttimen kanssa otti osaa keskusteluun. Teimme mekin ison digiloikan.

Yli kolme tuntia puimme novellikokoelmaamme. Tekstit ovat nyt koossa, vielä pientä viilausta ja kahden viikon päästä alkaa taitto.

Paljon on vielä sovittavaa, kannen kuvasta alkaen. Mutta painotarjouksen aiomme pyytää ennen kesää ja lokakuussa on julkistamistilaisuus. On tulossa hyvää todella monipuolista lukemista jouluksi!

Kasveilla on oma salattu eämänsä. Ennen joulua yritin saada amarylliksien sipulit työntämään kukkanuppuja. Otin selvää, että sipuleita pitää alkaa kastella. No, jouluksi ei mitään tapahtunut, mutta joulun jälkeen olen lähimpään sipuliin kaatanut ylimääräisiä vesitilkkasia, ja katso, sieltähän kukkanuppu alkoi nousta. Se teki 60 cm korkean varren, jonka päähän valkoiset kukat alkavat avautua. Katkaisin varren maljakkoon, ei se pysynyt pystyssä muuten.

 

Korona kolisee

Viikon aikana on tapahtunut jotain aivan poikkeuksellista. Pienen pieni virus on ottanut niskalenkin ihmisten luomasta maailmanlaajuisesta yhteisöstä. Biologisesta näkökulmasta virus voi hävittää vaikka koko lajin. Vaikkei ihminen sitä usko.

Vaikea on yksittäisen ihmisen käsittää sitä, ettei saisi mennä minnekään, tavata ketään, koskea mihinkään. Ei oikein osaa pelätä sellaista, mitä ei näe.

Onhan näitä tapahtunut aikaisemminkin, ihmiskunnan pullonkauloja, jolloin vain pieni osa ihmisistä on jäänyt eloon.  Erona nykytilanteeseen on, että nyt meillä on kehittynyt lääketiede, tiedonvälitys ja digitalisaatio.

Koronavirus siis siirtyy eläimistä ihmiseen. Tautipesäkkeinä on pidetty toreja, joilla myydään villieläimiä. Tällöin taustalla on taloudellinen edun tavoittelu, joka näyttää kuuluvan ihmisluontoon voimakkaasti. Ehkä se jossain vaiheessa on ollut elossa pysymisen edellytys, mutta nyt kääntyy itseään – ja muita – vastaan. Yrittäväthän nyt jotkut hyötyä tilanteesta myymällä käsidesinä tuulilasinpesunesteestä tehtyjä sotkuja. Tai tulevat oven taakse muka tekemään virustestejä maksua vastaan. Ynnä muuta ynnä muuta.

Minun elämääni tämä ei nyt niin kovasti tuo muutoksia, kun olen ollut kaksi kuukautta vaan kotona. Polvet alkavat kyllä olla päivä päivältä paremmassa kunnossa, jolloin liikkuminen kodin ulkopuolella voisi lisääntyä.

Maanantaina kävin fysioterapiassa saamassa rohkaisua (polvet taipuvat jo tarpeeksi) ja samalla reissulla kävin kirjastossa, jätepisteellä, apteekissa ja kolmessa kaupassa. Eli oli sitten kaapit täynnä tarvikkeita, kun kerrottiin maan siirtyvän valmiustilaan.

Parempi puolisko on Lapissa hiihtämässä, joten päivät kuluvat hissutellen villasukissa ja uutisia kuunnellen. Lapsenlapsia en ole tavannut fyysisesti tammikuun jälkeen kuin kaksi kertaa ja videoyhteyden mukaan ovat kasvaneet aika lailla. Joka päivä vaihdetaan kuulumisia läheisten kanssa.

Tomaatintaimia hoitelen, suihkuttelen ja koulin pari  päivää sitten niitä omiin kasvupurkkeihinsa kasvamaan. Noin 100 tainta eli liikaa, kun itse tarvitsen 12, mutta jakelen niitä sitten tarvitseville. En millään raski heittää niitä ylimääräisiä itäneitä roskikseen. Nyt on kuitenkin osa pakko…

Siellä he ovat kasvunsa alussa.

Lauantaina näkyivät ensimmäiset kasvulehtien nystyrät häränsydäntomaateissa (portugalilainen perinnetomaatti) ja maanantaina punaisissa pyöreissä, jotka näyttävät olevan tänä vuonna omista siemenistä nopeakasvuisimpia. Muita lajikkeita ovat keltaiset ja mustat pyöreät sekä pitkulaiset punaiset. Kaikki ovat pieniä kirsikkatomaatteja, koska isot lajikkeet eivät ehdi valmistua. Kesästä kun ei tiedä. Häränsydäntomaateista en tiedä vielä kokoa.

Isot sirkkalehdet yhteyttävät voimaa ja niinpä kasvulehdet pomppaavat näkyviin

Kouluasiat tietenkin kiinnostavat ja sain kuulumisia, miten uusi etäopetus digitaalisesti onnistuu. Ehkä tästä jotain uutta seuraa, kun on pakko suunnata luovuutta uusiin toimintatapoihin. Näin sitten yöllä painajaista, että jouduin kylmiltäni luokan eteen ja yritin muistaa mitä maantiedossa yseille opetetaan. Kovin se oli työlästä, tilanteen hallinnan säilyttäminen siinä unessa. Tämä hallinta-asia muuten toistuu kaikissa kouluun liittyvissä painajaisissani.

Toivon myös, että työnantajat mahdollistavat etätyön teon myös virusaallon loputtua. Miten paljon säästyykään luonnonvaroja, kun ei tarvitse mennä työpaikalle tekemään sitä, mikä voi  tehdä kotona.

Käyn päivittäin kävelemässä. Meidän kylänraitilla ei tarvitse pelätä ihmiskontakteja. Perjantaina ilostuin aivan valtavasti, kun pellolla näkyi valkoisia liikkuvia möykkyjä. Siellä oli 11 joutsenta! Äsken joessa kellui kolme sinisorsaa. Aika nopeaa vauhtia näytti virta vievän niitä alajuoksua kohti. Joku oli löytänyt jo leskenlehden, meidän ojanpenkassa on nuppuja. Sinivuokkojakin jotkut ovat löytäneet, mutta omassa kukkapenkissäni ne ovat vasta nupulla.

Kevät siis etenee joka tapauksessa. Löytäkäämme iloa pienistä asioista. Tuoksuvasta tuulenvirreestä, auringon pomppaamisesta pilvien takaa häikäisemään, naapurin kissan nopeasta vilkaisusta ja paosta, virustako se pelkäsi vai minua, kontaktia kumminkin. Lintujen yltyvästä sirkutuksesta. Ison tien hiljaisuudesta, ennen siellä meni jatkuva autovirta. Eilen koko kävelyn aikana vain viisi autoa.

Jospa näen jousenet uudelleen. No mutta. Ulkona on sakea lumipyry! 😮 Maa meni valkoiseksi! Ja hetken päästä taas aurinkoa.

Vielä yksi huomio. Jos siirrymme yhä enemmän käyttämään sähköisiä vempeleitä, riittääkö kapasiteetti, sähkö jne? Nyt ainakin on jotain häikkää, kuvien saanti tähän juttuun jumittui lauantaina. Sähköpostit jäävät jonnekin matkalle…

On kulunut pari päivää äskeisen kirjoittamisesta. Sähköposti todella takkuaa, en tiedä mikä on vialla. Kylällä on ollut sähkökatkojakin.

Sunnuntaina aurinko paistoi täydeltä terältä. Hyppäsin – tai oikeammin vääntäydyin – autoon ja ajoin mielimetsääni. Taskuun varasin pienen pussin,  jos vaikka jotain löydän. En muuten löytänyt.

Ilman lämpötila laski heti, kun tuli varjoa, jossa maata peitti valkoinen muru,  ei styroksia vaan pieniä rakeita. Kaunista!

Varjopaikoissa maa oli vielä peittyneenä yöllä sataneeseen lumeen. Pyöreitä rakeita.

Polkua pitkin oli hyvä kulkea. Kävelysauvojen käyttö oli paikoittain  hankalaa. Metsä oli aivan hiljainen, ei linnun laulua, vain tuuli välillä humahteli puiden latvoissa. Sitten kohahdus ja polulla tuli vastaan rouva kahden koiransa  kanssa. Olen heidät nähnyt kerran aikaisemminkin siellä, monta vuotta sitten. Vaihdoimme muutaman sanan ja ohitimme. Ei kyllä ollut kahta metriä väliä, miten sitä ei muistanutkaan.

Käännyin polulta tehdäkseni lenkin. Ja polku katosi. Etsin painaumia ja auringosta päättelin oikeaa suuntaa. Löytyi peurojen tekemiä kulku-uria, joita etenin. Välillä ne katosivat tyystin. Tulin hakkuuaukean reunaan. Jopas  jotain. Muistelin alueen karttaa ja päättelin tien olevan hakkuuaukean toisella puolella. Toinen vaihtoehto olisi ollut kääntyä takaisin. Niinpä lähdin ylittämään pitkulaista hakkuuaukeaa kapeimmasta kohdasta. Näillä uusilla polvilla. Maa oli onneksi kohmeessa ja jalansijat eivät pettäneet. Risukkoa, kaatuneita puita, vesilampareita, ylös alas ylös alas. Totesin taas kerran olevani pöhkö, lähteä nyt toipilaana risukkoon…

Mutta yli pääsin ja katso, siellä oli metsäkoneen kulku-ura, jota olin aikaisemmin etsinyt. Aurinko paistoi lämpimästi hakkuuaukean yli. Istahdin kannon nokkaan ja samalla murensin vuosikausia kannon päällä kasvaneen neulajäkälikön murusiksi. Ei se mitään, murusista kasvaa uusi jäkälikkö. Otin rillit päästä, suljin silmät, ojensin kasvoni aurinkoa kohti. Lämpö helli poskiani, siveli leukaani, sai silmäluomien taakse punaisen hohteen. Tuuli löyhytteli hiuksiani. Ai ihanuutta! Pääsin hakkuujätteiden yli ja polvet kesti!

Sitten lähdin liikkeelle ja huomasin pipon puuttuvan. Ei sitä näkynyt missään. Olin sen laittanut jo ennen hakkuuaukeaa taskuun. Sinne se jäi. Onneksi kännykkä ja autonavaimet olivat tallella. Niitä olisi ollut pakko lähteä hakemaan…

Tuonne jonnekin piponi putosi. Saa sinne jäädä.

Pääsin sitten hyviä polkuja pitkin autolle. Kotona lämmitin saunan, saunoin antaumuksella ja vaihdoin puhtaat lakanat. Oi ihanuutta! Jalatkaan eivät tulleet mitenkään erikoisen kipeiksi.

Lauantaina laitoin facebookiin nuoruudenkuvani, siellä kun on sellainen villitys nyt. Kuva herätti aikamoista huomiota. Katselin itsekin kuvaa uusin silmin. Kasvoissa oli vielä viatonta pyöreyttä. Nyt kun tiedän, mitä seuraavina vuosina tapahtui,  vaivuin yhä syvemmälle pohdintaan omista valinnoistani ja niiden seurauksista. Perjantai -keskusteluohjelmassa puhuttiin geenien vaikutuksesta ihmisen elämään. Puolet ja puolet, sanoi tutkija. Geenit ajavat tietynlaiseen käytökseen, mutta valintoja teemme me itse. Ei ole nuoruus helppoa aikaa. Mutta kuvan ottamispäivänä tapasin tytön, josta tuli elinikäinen ystäväni. Ainakin yksi superhyvä valinta.

Vuoden 1968 helluntaina otimme aurinkoa mummolassa Pyhäjärven rannalla veljieni ja serkun kanssa. Illalla menimme Eenokille, missä soitti Pentti Oskari Kangas ja tutustuin lavan edessä tyttöön, josta tuli elinikäinen ystäväni 😉

Olen lukenut Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kertomuksia.

Katso Luettua -sivu.