Aihearkisto: Mitä nyt

Putken päässä, valossa – näkyy – multaa

Perjantaisen rokotuksen jälkeen oli lauantaina niin vetämätön olo, että makoilin ja tarkastelin telkkarin iltapäiväohjelmistoa. Enpä kylläkään muista mitä sieltä tuli vaikka katsottua tuli. Päikkärien välillä.

Tässä elämänvaiheessa on niiiiin ihanaa, ettei ole pakko tehdä mitään mitä ei nyt huvita tehdä tai minkä voi siirtää huomiselle. Tai mitä kolotukset ja lisääntyvät fyysiset kankeudet rajoittavat.

Välillä mieleen tupsahtaa niitä toimeliaita vuosia, jolloin koko ajan oli kuumenemassa monta rautaa. Jos joskus ehti kellahtaa sohvalle viideksi minuutiksi ruoanlaittosouvin ja illan työkokouksen välissä, oli aivan onnellinen. Mutta ylös oli vääntäydyttävä. Ja jätettävä lapset muiden huostaan.

Nyt näyttää siltä, että joka toinen päivä on väsymystä ja lihassärkyä. Mutta se siitä.

Olen viettänyt vuodenkulun ehkä parhaan päivän, kun kasvihuoneessa siirsin sisältä tuodut tomaatintaimet isompiin purkkeihin ja lajittelin eri lajikkeita eteenpäin annettavaksi. Koskaan aikaisemmin en ole näin aikaisin vienyt taimia kasvihuoneeseen, mutta nämä lämpimät päivät saivat aikaan vahvan kesätunnelman. Lämpötila huiteli yli 15 asteessa, mittari näytti jopa 18 astetta hetkittäin.

Harsojen suojassa öisin, mutta päivisin levittävät lehtensä, ryhdistäytyvät ja kärkien kasvupisteissä kiihkeässä solunjakautumisessa ryhmittäydytään pikkuruisten lehtien solukoiksi

Olin aivan onnellinen. Kädet mullassa. Hellästi siirsin taimet pieniksi  käyneistä purkeista isompiin.  Lajikkeen kertova lappu tarkasti mukaan, vaikka luulen kylläkin, että vähän sekoilin. En millään henno heittää roskiin hitaimmin kehittyneitä. Heitin kyllä, mutta kuitenkin kertyi 68 tainta. Itse käytän 12, joten uudet kodit on hankittava 56 taimelle. Uusia koteja onkin tiedossa.
Neljä tuntia vierähti kuin hetki vaan.

Biolanin kasvusäkit ovat osoitttautuneet vahvoiksi sadon takaajiksi, mukana kun on kasvukauden lannoitteetkin.  Alla  on kastelulaatikko, johon mahtuu viikon ja pidemmänkin ajan vesiannos. Kaikkia lajeja kasvaa kahdessa säkissä: punaisia pyöreitä ja pitkulaisia, keltaisia, mustia ja häränsydäntomaatteja. Viimeksi mainittuja kaksin kappalein, kun ne tekevät niin isoja makoisia sydämenmuotoisia tomaatteja. Viime vuonna kävi supi varastamassa yhden ison tomaatin. Löysin sen puutarhavajan takaa, vain osaksi syötynä. Ei maistunutkaan supille.

Peittelin taimet yöksi moninkertaiseen harsopilveen. Aamulla lehdenhakureissulla otan taimet esiin lämpenevään kasvihuoneilmaan.

Talon eteläseinällä kukkivat nämä posliinihyasintit joka vuosi yhä runsaampina. En ole niitä maahan laittanut, jostain ovat tulleet. Ne leviävät siemenistä, joten joko eläimet tai ruohonleikkaaja toimivat elinkyvyn takaajina. Luonnon salaperäiset kulkutiet! Ei voi kuin olla iloinen.

Sama kummallinen outo ja harvinainen onnellisuuden tila valtasi minut tänään aamiaispöydän äärellä verannalla. Aurinko paistoi minuun, ulkona näytti kesäiseltä ja niin vaan kaikki harmit liukenivat kirkkaaseen kevätilmaan ja nautin kevyestä nostattavasta tulevaisuuden odotuksesta.

Valkoinen posliinihyasintti ja idänsinililja  ovat valinneet meidän pihan kodikseen – onneksi! Idänsinililjojen sipulit olen itse laittanut maahan, mutta aivan muualle!

Sitten alkoi sataa. Joen pinta täyttyi pyöreistä renkaista. Pihakivetys täplittyi ja syvensi värinsä tummaksi täplien yhdistyessä. Tunnelma muuttui, se euforinen tila haihtui, mutta elämän pysyvät ikävyydet eivät valloittaneet mieltäni. Nyt on hyvä syy istua vintillä tietokoneella, kun ulkona sataa. Puutarhan keväthommia jatkan, kun sateet loppuvat.

Nyt sitten tietokoneella sukututkimusta edelleen tämän päivityksen jälkeen. Siinä riittää hommaa, ei tule koskaan valmiiksi. Mielen pohjalla välkky omien muistojen muistiin kirjoittaminen. Olisiko siinä seuraava kirjoitusprojekti? Kuitenkin Kolmas tanssi läikkyy mielen reunoilla. Tekisi mieli saattaa tarina päätökseen, kun loppuratkaisukin on selkiintynyt. Mutta mutta. Mikä on oikeuteni käyttää saamelaiskulttuurien mytologiaa tarinassani?

Kevään odotetuin kukka – sinivuokko. Miten se voikaan olla niin kaunis.

Lukemiseni on juuttunut Roberto Bolañon tuhatsivuiseen jättiläiseen 2666. Se on niin verratonta unilääkettä, että päivittäinen eteneminen on vain muutama sivu. Eli kestää kestää kestää.

Ei mitään uutta mutta kevät etenee

Voi voi. Nyt pitäisi keksiä jotain kerrottavaa, kun mitään kerrottavaa ei ole. Elossa kuitenkin ollaan ja saatiin tunti sitten rokotusaika ensi perjantaille. Ja eilen oli lupaava päivä: koronatartuntoja Suomessa vain noin 220 ja Varsinais-Suomessa vain vähän päälle 20.

Siis onko putken päästä pilkottamassa valoa? Muutaman kerran on aurinkokin paistanut siihen malliin, että mieli on vierähtänyt jopa toiveikkaaksi. Sitten ikkunan takana vihmoo taas räntäkuuro tai rakeet piiskaavat ikkunoita. Niinpä raahustan vintille kammiooni ja avaan sukututkimusohjelman. Siihen on helppo upota, tuntikausiksi. Kunnes päässä humisee, korvat soivat ja olkapäät ovat jumissa. Niinpä laahustan alakertaan, jalat tönkköinä, kaiteesta kiinni tiukasti.

Ei juuri puhuta. Kun on monta kymmentä vuotta kuunnellut toista, ei juuri sanottavaa ole. Ja on se vaan niin, että liiallinen läheisyys alkaa kaivaa kuoppaa, johon on helppo suistua kiukuisena ja kyllästyneenä.  Parempi ettei sano mitään, mitä saisi katua. 😉

Iloa ovat tuoneet kasvit. Tomaatintaimet ovat nyt kasvaneet melkein puolitoista kuukautta, ohhoh niinkö pitkään. Pieniä ovat, parhaissa neljännet kasvulehdet ovat työntymässä esiin.

Kasvun ihme ihmetyttää taas. Pieni siemen saa tämänkin aikaan, pikkuruiset höhtyvät varteen, uusia soluja kasvupisteessä.

Juuriston kehittyminen vie aikansa. Mutta sitten kun on se puoli kunnossa, kasvu kiihtyy. Pari krassiakin on itänyt, viimevuotisista siemenistä.

Tomaatintaimet, 5 viikkoa kylvöstä. Parhaiten itivät tänä vuonna punaiset pyöreät, huonoiten keltaiset. Mutta kaikkia on, myös punaisia pitkulaisia, mustia ja viime kesän uutuutena portugalilaisia häränsydäntomaatteja.

Maski kasvoilla vietin tuokion kaupan siemenhyllyn äärellä. Kesäkurpitsaa, kasvihuonekurkkua, avomaankurkkua, kurpitsaa, porkkanaa, purjoa, hernettä, punajuurta. Persiljaa kasvaa monivuotisena ja kuivattua tilliä tuli viime vuonna runsaasti.  Viimevuotisia siemeniä on jäljellä. Sipuli-istukkaita ja seimenperunaa on hankittava.

Itämään laitoin jo kukkia, tsinniaa, asteria ja krassia. Multaakin kävin jo ostamassa lisää.

Komposti lähti käyntiin kunnolla muutama viikko sitten. Se olikin ollut jäässä eikä meinannut enää mahtua lisäämään ruoanjätteitä. Mutta sitten kun avasin kannen, höyryä pöllähti ja pinta oli laskeutunut. Punaiset kompostimadot olivat töissä.

Luonnon kiertokulkua, maaksi tulossa. Höyryä nousee koleaan alkukevään ilmaan.

Kuukauden päästä on jo lämmintä, ehkä satunnaisia yöpakkasia tai hallaa, mutta sitten kasvihuoneessa ovat jo taimet kasvamassa ja siemet itämässä. Harsojen suojaamana öisin. Kasvimaatakin jo sitten olen kääntänyt. Lämmön lisääntyminen on varmaa. No jaa, olihan se yksi vuosi, kun juhannuksena tuli räntää ja oli kylmempää kuin jouluna. Mutta eihän tänä vuonna, ei toki.

Sinivuokot kukkivat Turun seudulla. Meidän pihalla ei vielä, leskenlehtiäkin vasta eilen näkyi tien penkalla. Pari nokkosperhosta lenteli puutarhassa. Suunnittelimme kävelyä Ruissaloon.

Krookukset ovat kunnolla kukassa jouluruusun lisäksi. En vaan ollenkaan muista tähän kohtaan laittaneeni sipuleita…

Otsakekuvan vihreys on runkoruususta, jonka raahasin kellarista talvilevolta. Heti se alkoi työntää lehtiä ja on nyt vihreistä vihrein. Viime vuonna vaan saman kehityksen päätti tuholaisarmeija, joka yhtäkkiä varisti kaikki lehdet. Ruusu toipui kyllä ja kukki moneen otteeseen kesällä. Oli hyvä äitienpäivälahja tämä yksilö, selviää talven yli jo ties kuinka monetta vuotta.

Olen lukenut Roberto Bolañon kirjat Kesyttömät etsivät ja Jääkenttä.

Katso Luettua-sivu.

Ei mitään uutta koronan alla

Huh huh, eipä oikein mitään uutta. Paitsi että äsken kuuntelin radiosta suoraa lähetystä liikkumisrajoituksien tiedotustilaisuudesta. Tähän on sitten tultu.

Ja huh, huh, tehohoidossa 59 henkilöä… Kolmen elämä loppunut.

Meikäläisen elämään nuo rajoitukset eivät juuri vaikuta. En ole missään liikkunut paitsi ruokakaupassa. No jaa, kävin Hintakaaressa ostamassa eilen helmililjoja. Eli ei ollut elintarvikeliike. Onneksi kävin eilen.

Sitten ajoin Turkuun ja vein vanhempieni haudalle niitä kukkia. Turhan aikaisin, sillä kanervat ja havut olivat tiukasti kiinni jäisessä maassa enkä saanut edes lyhtyjen varsia irti.

Terminen kevät on alkanut Turussa eli lämpötila on pysyvästi plussalla. Meillä aamulla oli kyllä pakkasen puolella, maa jäässä, mutta päivällä tuo suloinen aurinko lämmittää maan pinnan sulaksi ja häivyttää lumia. Niitä siis vielä on, pihallakin pelijäätä, siinä voisi vaikka luistella.

Aamulla lehteä hakiessa iso joutsenaura lensi jokea seuraillen ja huusi mulle terveisiänsä. Vai mahtoivatko kysellä sulaa kohtaa. Sitä ei taida joessa olla. Sulavettä on jään päällä, muttei veden pintaa näy. Mustarastas hyppeli pihalla, muttei ole vielä intoutunut laulamaan. Sitä odotan. Niin, ja iso pullukka sepelkyyhky asteli ympäri pihaa.

Joessa on vielä talvi

Ilokseni näin tänään pihalla kukkapenkissä pienet narsissien alut!

Pellolla luritteli taas se lintu, jota olen yrittänyt aikaisemminkin selvittää. Vaikka kuinka katsoin, en sitä nähnyt matalan sängen joukosta. En tunnista lintujen lauluja, no peipon  ja mustarastaan, mutten juuri muuta. Mulla on varmaan aivoissa tyhjä kohta siinä, missä lintujen laulu tunnistettaisiin. Mun pitää nähdä lintu, jotta sen tunnistan.

Eilen kävin hakemassa pojan perheen kanin meille hoitoon, kun he lähtevät lomalle (ovat vaan perheen kesken). Ensi kertaa maskit naamalla heidän kanssaan, sisällä vain käväisin. Jos muutama vuosi sitten joku olisi tätä ennustanut, ei kukaan olisi uskonut.

Ja ne rokotukset, ei mitään tietoa saamisesta. Eri kunnissa on erilaiset systeemit, kun minua nuoremmatkin ovat muualla saaneet. No, en missään käy niin en kai tarvitse.

Autolla ajaessa mieli jotenkin piristyi. Ihailin suuresti pihojen vastaleikattuja kuusiaitoja. Miten sileitä, tiheitä ja kauniita ne olivat! Erikoisin oli Paimion kirkon vieressä, isojen puiden korkuinen pitkä kuusiaidanne. En ollut sitä aikaisemmin huomannutkaan.

Oman pihan kevättoimet saavat vielä odottaa. Luntakin on vielä ja kasvit talvilevolla. Komposti on kuitenkin jo sulanut ja punaisia kompostimatoja on siellä jo töissä.

Sukututkimus on jatkunut. Uusia nimiä on löytynyt tuhansittain. Kokonaisuuden hahmottaminen onkin sitten toinen juttu.

Iloa on tuottanut taas tänäkin keväänä tomaatintaimien kasvun seuraaminen.

Tänä keväänä nopeimmin iti ja kehittyy punainen pyöreä lajike. Se on ollut mulla monta vuotta, hankin Loimaan torilta muutama vuosi sitten keltaisen, mustan ja punaisen pyöreän ja punaisen pitkulaisen pikkutomaatin taimet. Olen parhaiten ja nopeimmin kasvaneista tomaateista ottanut siemenet ja laittanut seuraavana vuonna itämään. Tämän punaisen pyöreän kanssa on käynyt niin, että koko on kasvanut ja oli viime kesänä melkein tavallisen tomaatin kokoinen, ei enää pikkutomaatti. Eri vuosina ovat eri lajit olleet nopeimpia, viime vuonna hränsydäntomaatti, sitä ennen keltainen ja  musta.

Olen lukenut Sylvia Hosseinin esseekokoelman Pölyn ylistys. Katso Luettua-sivu.

Nelivuotiaan ihanuus

Hän on kuin tuo kliivian lehtien välistä työntyvä nuppupaketti. Vielä supussa, valkoinen, oranssi väri kätkettynä. Näkyvissä, mutta vasta alussa. Yhtä ihana ja kaunis nuppuna kuin pyöreäksi auenneena loistokukkana. Nelivuotias.

Nelivuotias on pikkulapsen ja vähän isomman taitekohdassa. On venahtanut pituutta, jolloin pikkulapsen pyöreys on hävinnyt. Osaa hoitaa asioita, pukea, riisua, kammata hiuksensa, syödä siististi ja hoitaa vessa-asiat itse. Mitä nyt joskus turvaudutaan aikuisten apuun.

Pyöreät posket muistuttavat vauva-, taapero- ja pikkulapsivuosista. Ääni on pikkulapsen, voi miten sitä rakastankaan. Silmissä luottamus itseen ja ympäröivään maailmaan. Puhe pulputtaa, mielikuvitus loihtii tarinaa joka hetki. Hän on niin tyytyväinen.

Hassuttelemme usein. Keksimme sitä sun tätä, kutittelemme tai olen  kutittavinani. Hän kihertää kauhusta, vaikken kosketakaan häntä. Kun  hän nauraa, silmät kapenevat viiruiksi, suu  venyy korvia kohti, pikkuiset valkoiset  hampaat hohtavat, posket pyöristyvät entisestään ja koko maailma täyttyy onnesta. Ei ole mitään niin ihanaa kuin iloisen lapsen nauru.

Nelivuotias alkaa piirtää ja värittää. Pitkät tovit istumme pöydän ääressä ja loihdimme kuvia. ”Lasten piirtämät kuvat – -alkeelliset sielun aakkoset”, runoili Eeva-Liisa Manner. Miten totta.

Kirjaimet kiinnostavat. Hän pyytää minua tekemään mallin sukunimestään ja sitten hän kirjoittaa sen vakain kirjaimin. Muitakin sanoja syntyy, onnittelukortti sedällekin.  Hän oppii varmaan pian lukemaan, kuten isoveljensä saman ikäisenä kirjoittamisen sivutuotteena.

Tulee mieleeni, että hän on nyt samassa vaiheessa, kuin minä olin ensimmäisen luokan syksyllä. Äiti teki minulle mallit, jotka jäljensin luokkatovereilta saatuihin muistivihkoihin. Lukemaan opin vasta ensimmäisen luokan joulun jälkeen, kuten muutkin luokkalaiset. Muistaakseni yksi tyttö osasi lukea kouluun tullessaan. Silloin ei ollut lastenkirjoja, aikuiset eivät lukeneet lapsille eikä lukemista muutenkaan pidetty tarpeellisena.

Hyvin tärkeää on nukkumaan laittaminen. Tuo iso nukke oli joululahja ensimmäiseltä valvontaluokaltani Posiolla. Missähän he nykyään ovat?

Tärkeintä on kuitenkin nukkien ja pehmoeläinten hoito. Eläimiä on eläintarhallinen, löytyy kaikkia lajeja. Kerääntyneet vuosikymmenien aikana, monien lasten syleissä viivähtäneet. Niitä lajitellaan lajeittan, raajojen lukumäärien mukaan, väreittäin.

Olisin lapsena halunnut nukenvaunut, mutta en niitä saanut. Äiti teki minulle sen sijaan kantokassin nukkeja varten.

Ja  kaikilla niillä on sielu, minunkin mielestäni. Nelivuotiaalle asia on itsestään selvä.

Liisa-nukke on yhtä pitkä kuin nelivuotias. Viisaasti se katsoo.

Hän syleilee koko maailmaa. ”Liitukaudella dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon”, hän sanoo yhtäkkiä asiallisesti. Hänen muistinsa on terävä, kerran kuultu muistetaan ja lisätään keskusteluun tilanteen mukaan. Tai sitten yllättäen.

Vanhat nukkeni, Marianne ja Susanna. Susanna on Marttaliikon vauvanukke, jonka pää hapertui kappaleiksi. Olen etsinyt netistä uutta päätä, mutta en ole löytänyt. Tietääkö kukaan, mistä saisi uuden vauvapään? Marinnelta taas puuttuvat kädet, mutta ne voin tehdä itse kankaasta.

Ruokapöydässä hän alkaa puhua menneistä sukupolvista. Kävimme jouluna hautausmaalla ja selitin ensin vähän epäröityäni, keitä haudoissa oli. Isoveli kyseli enemmän – ”haluan tietää” – ja ajattelin, ettei  nelivuotias ole asiasta kiinnostunut. Mutta nyt selvisi, että hän muisti kaiken, mitä olin kertonut. Hän luetteli edesmenneitä, heidän sukulaisuussuhteitaan isäänsä, hiljeni, katsoi minuun ja sanoi vakavasti: ”Onneksi sinä elät”.

Hän myös analysoi aivan asiallisesti, mitä meidän talolle tehdään, kun olemme ukin kanssa kuolleet. Asiat ovat siis hoidossa! 😉

Mitä kaikkea onkaan vielä tulossa. Yhtä ihania hetkiä kuin nämä nelivuotiaan  kanssa vietetyt. Mutta erilaisia.

Onkohan jo kolmas kerta vuoden sisään, kun tämä ilahduttaa kukinnallaan. Loistoyksilö.

Olen viettänyt lapsuuteni sodan jälkeisessä ilmapiirissä, missä ei tunteiltu, kiitelty, luettu lapsille eikä pidetty sylissä. ”Selkään antaminen” oli yleinen kasvatuskeino. Huolehdittiin kyllä muutoin. Muistan yhden  kerran, että meidän kanssamme leikittiin, kun uutena vuotena mentiin piirileikkiä kuusen ympärillä isän ja tuttavaperheen isän kanssa. Sama tuttavamies vei meidät talvella isoon liukumäkeen. Se oli siihen aikaan poikkeuksellista.

Äitini sanoikin, että kunpa hän olisi silloin kuunnellut lapsiaan, kun he olivat pieniä. Lastenlastensa kanssa hän sitten jutteli, pelasi pelejä ja hemmotteli.

Jään miettimään menneiden aikausien kasvatuskäsitysten ankaruutta ja toteutuksia. Myös omia tekemisiäni, jotka olen nyt myöhemmin ymmärtänyt virheiksi. Jokainen kasvattaja noudattaa vallitsevia käsityksiä vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja ansaitsee siksi synninpäästön.  Onneksi tietoisuus lisääntyy.

 

Koronatarinoita

Heipä hei, nyt nopeasti kerron mitä kuuluu.

Koronaa on ollut nyt runsaan vuoden. Viime vuonna helmikuussa etelän talvilomien jälkeen Suomen tartunnat nousivat ja alkoi ennen näkemätön kevät, jolloin Suomi oli aika lailla suljettu. Kesä oli kutakuinkin normaali, välejä pidettiin edelleen ja pestiin käsiä. Syksyllä sitten maskit kasvoille.

Nyt koko maailmassa on ollut 114 miljoonaa tartuntaa ja 2,53 miljoonaa on kuollut koronan aiheuttamaan tautiin. Suomen luvut 57052 ja 742.

Vuoden kehittelytyön jälkeen rokotukset on aloitettu, melkein puoli miljoonaa rokotettu Suomessa. Mutta uudet virusmuunnokset tarttuvat puolitoista kertaa nopeammin.  Pari päivää siten oli ennätysmäärä tartuntoja Suomessa, yli 700, joista puolet virusmuunnoksia ja suurin osa Etelä-Suomessa. Suomessa kehittynyt jopa oma virusmuunnoksensa.

Olemme pysyneet terveinä kuitenkin. Mutta varotoimenpiteet ovat käytössä. Poikani päiväkoti-ikäinen tuli meille edellisviikoksi, koska olivat lähdössä talvilomalla hiihtämään pohjoisemmaksi ja heidän asuinpaikkakunnallaan oli ja taitaa olla vieläkin tartuntarypäs. Onneksi hän tuli meille, sillä hänen päiväkotiryhmänsä on nyt karanteenissa. Jos hän olisi ollut päiväkodissa, olisi pojan perhekin viettänyt talviloman kotikaranteenissa.

Lomalla he olivat koko ajan oman perheen kanssa, eivät käyneet kuin kaupassa ja hiihtoladuilla tietenkin, missä oli ollut vähän porukkaa.

Meillä oli kivaa. Yllättävän paljon on seuraa nelivuotiaasta. Teimme kaikenlaista mukavaa. Nukkeja hoidettiin, riisuttiin (hän) ja puettiin (minä), syötettiin tuttipullolla, laitettiin nukkumaan, peiteltiin ja ulkoilutettiin. Nelivuotiaat alkavat piirtää innoissaan ja tuntikausia väritimme ja askertelimme. Kävimme hiihtämässä ja yhtenä päivänä teimme pullataikinan.

Siitä tuli kauhean iso. Jauhot loppuivat kesken ja kaupasta haettiin lisää. Sillä aikaa taikina nousi ja nousi jauhojen lisäämisen jälkeen valtavan isoksi möykyksi.

Kuva ei oikein kerro, miten valtavan suuri tämä taikinamöykky oli!

Pullia tuli monta pellillistä, ja voi kun hyviä! Niitä annettiin mukaan talvilomalle lähtijöillekin ja itse on syöty päiväkahvien kanssa. Pitkot vaan tummuivat liikaa, kun en muistanut, että maitojauheen kanssa niin käy helposti.

Korvapuusteja, voisilmiä, pitkoja. Toinen pitko on ihan suora, toinen uunissa kiemurteli mutkille

Gigi-kani sitten tuli meille heidän talvilomansa ajaksi, toista kertaa. Kummallista sekin, miten kani voi olla seurallinen. Tein sille pahvilaatikosta pesän ja siihen piti tutustua ja myllätä pehmusteita sekä tehdä reikiä sinne tänne. Annoin sen juosta vapaana aika ajoin ja se kiisi hurjaa vauhtia pitkin seinänviertä. Rönsylilja syötiin makoisiin suihin, muttei haittaa, kun se kasvaa muutenkin rönsyillen liikaa.

Gigi on jo vaihtanut talviturkkinsa, vielä muutamia tupaita on peräpäässä. Kolot ovat kaneille tärkeitä turvapaikkoja, kanit kun ovat luonnossa niin monien eläinten saalistamia. Niinpä pahvilaatikkokin on kiehtova.

Nyt koronatilanne koko Suomessa on siis kriittinen ja nelivuotias tulee meille vielä huomenna muutamaksi päiväksi, kunnes päiväkodin tilanne on normalisoitunut.

Hiihtämiset on kyllä hiihdetty. Yöpakkasten jälkeen päivisin on plussan puolella.  Hanget madaltuvat, tiet paljastuvat ja ilmassa kaikuu lintujen viserrys. Tuoksuu kevät.

Näin paljon oli lunta hienon kukka-asetelmani päällä. Tuota koloa ihmettelin. Oliko siellä joku pikku mönkiäinen talvea viettämässä?

Kun nelivuotias tulee huomenna, laitamme tomaatinsiemenet itämään. Siitä taas alkaa kevään vuodenaika. On mukavaa, kun vuodenajat vaihtuvat ja on aina jotain, mitä odottaa.

Siitä täytyy myös kertoa, että olen nyt muutaman viikon tehnyt innolla sukututkimusta. Hankin 15 vuotta sitten Sukujutut-ohjelman, johon kävin keräämässä tietoja Turun maakunta-arkistossakin. Mutta nyt kaikki alkaa olla  netissä.

Olen tehnyt geenitestejä ja kun tuli MyHeritagen kahden viikon koekäyttötarjous, otin sen ja niinpä alkoi tulla kymmeniä osumia geneettisiin sukulaisiin, joista oli jo tehty sukupuita, ja joista olen saanut lisätietoja.

Löysin äitini sukua Säkylästä ja lähiseuduilta (Loimaaltakin) jopa 1400-luvulle saakka. Jopa tällä meidän nykyisellä kylälläkin on asunut kaukaisia sukulaisia muutama vuosisata siten, tuolla peltoaukean eteläpäässä.  😉

Samalla kun kävin läpi tietoja, kuvittelin miten on eletty vaikka 1700-luvulla. Millaista naisen elämä on ollut, kun lapsia on kymmenkunta tai enemmänkin ja sitä surua, kun lapsista osa kuolee vauvoina tai pieninä.

Tiedonjano kasvaa koko ajan. Niinpä tein sen ratkaisun, että koeajan loputtua otin vuoden käyttöajan. Aion tulevan vuoden käyttää tähän sukututkimukseen ja siirtää näin tietoja tuleville sukupolville.

Tuossa ympärillä odottavat tulosteet eri sukuhaaroista. Tulosteista voin tarkastaa nimiä, niitä kun ei millään muuten muista. Mieleen hiipii ihmetys digitekniikan mahdollistamista tiedoista. Enää ei tarvitse tihrustaa sinisiä mikrolevykkeitä maakunta-arkistossa, vaan kotona läppärin ruudulle aukeaa muiden löytämiä polkuja menneiden sukulaisteni elämiin. Olen osa äitini ja isäni sukuketjuissa, aina sinne Afrikkaan esiesiesi-jne-äitiin ja -isään asti.

Ja ketju jatkuu minun kauttani. Eiks oo huimaa!

Taaksepäin sukupolvien ketju
meistä jokaisesta, ihan jokaisesta

Vuosisatoihin vajonneet
piiat rengit
itselliset käsityöläiset
torpparit mäkitupalaiset
kovia tekemään töitä

Maaseudun asukit geeneinä
ympäristön murjomina
sykkivät meissä pinnan alla

Muutaman vuosikymmenen hyppäys
pirtinpöydä äärestä
päreen valosta savupirtistä
kerrostaloon päällekkäin
halki poikki ja pinoon

Runoni kokoelmassa Runotuulen mankeloimaa

Tänään on Kalevalan päivä. Viime vuonna Kalevalan päivänä Turussa kirsikkapuut kukkivat Aurajoen rannalla!

Olen lukenut Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimukset. Katso Luettua-sivu.

Huiskulan puutarhan tulppaanit saavat hengen salpautumaan kauneudellaan. Ja ne tuoksuvat!

 

 

Helmikuun auringon ja lumen helmiä

Heipä hei, talvi on edelleen, korona riehuu edelleen, terveinä ollaan edelleen, ei mitään ole tapahtunut edelleenkään.

Paitsi koronaluvut nousevat, edelleen: maailmassa kuollut 2,36 miljoonaa, sairastunut 107 miljoonaa, parantunut 60,1 miljoonaa. Vuosi sitten maailman luvut olivat Suomen nykyisten lukujen tasoa: 708 kuollut ja noin 50 000 sairastunutta. Suuri ero on, että rokotukset ovat käynnissä, pari sataa tuhatta on Suomessa rokotettu. Omaa vuoroa saa vielä odottaa.

Päivisin käyn kävelemässä kylätiellä, edelleen. Pihatien päässä päätän, kumpaan suuntaan käännyn, edelleen.  Mutta jotain uutta löydän maisemasta kuitenkin. Puiden ja pensaiden oksat hehkuvat lumikiteiden väläytellessä auringonvaloa, spektrin kaikkia värejä. Pysähdyn, puhelin esiin, kamera päälle, käsi paljaaksi – voi kun alkaa paleltaa. En onnistu kiteiden kuvauksessa. Ne jäävät vain verkkokalvoni muistiin hehkumaan.

Siellä kaukana on mielimetsäni. Sienirihmastot nukkuvat lumen alla, varvut vetävät lumipeittoa paremmin päälleen. Peurat kulkevat tuttuja polkujan ruokintapaikalle.

Eläimiä on yllättävän paljon ollut liikkeellä. Eräänä iltana, kun tulin myöhään kotiin lapsenlapsien luota (tietenkin varotoimet käytössä), iso rusakko juoksi pihaltamme, säntäili tiellä paniikissa edestakaisin ja hyppäsi sitten hienolla loikalla pelto-ojaan. Matkalla olin nähnyt ketun tiellä. Se näytti jotenkin kovin ohuelta. Ei kai sillä ollut kapia…

Rusakon jälkiä näkyykin pihan  lumessa joka aamu  lisää. Myös supi on tallustellut edestakaisin. Ne ovat käyneet hedelmäpuiden luona – olen verkottanut melkein kaikki.

Helpompihan se on kulkea edellisiä jälkiään. Sanotaan, että kun on kuljettu 20 kertaa samasta paikasta, siihen on tullut polku. Lumessa ei tarvita niin montaa kulkua.

Naapurien kissat kulkevat aamuisin aika lailla samoja reittejä. Tosin näillä parinkympin pakkasilla jälkiä ei tule lisää.

Lintulaudan linnut taitavat lymytä piilossa, koska niitä näkyy kovin vähän. Tai sitten jossain muualla on paremmat apajat. Iso närhi menee istumaan talipallojen päälle ja syö ahkerasti. Pikkuvarpusia, tiaisia, käpytikka, mustarastas, harakka lisäksi.

Niilo-orava on käynyt vain kerran joulun jälkeen. Elossa on onneksi, luulin jo ettei ole. Sen kaveria ei ole  näkynyt.

Ovatpa nämä kirjoittamisen aiheet vähäiset. Elämän ympyrät ovat pienentyneet ja vauhti hidastunut. Katse pyyhkii samoja maisemia kuin edellisinä päivinä.

Valtavan suuri onni on, että saimme vanhanajan kunnon talven lumineen ja pakkasineen. Viime vuonna ei talvea ollut, vaan satoi vettä kuukausikaupalla. Tämän talven kauneus ihastuttaa joka päivä ja saa huokaisemaan onnesta. Hyviä asioita tapahtuu kuitenkin.

Olen lukenut Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin lyyrisen esseekokoelman Meri ja Elena Ferranten uusimman Aikuisten valheellinen elämä.

Katso Luettua-sivu.

Paksu pilvipeite pysyy matalalla. Muistan, millainen on sininen taivas.

Nyt se tapahtui

Jaa että  mikä. No se lähti liikkeelle, kun serkkuni lähetti minulle kaksi kuvaa meidän lapsuudestamme. Hän oli alkanut järjestellä valokuviaan.

Samaa hommaa  toinen veljeni on tehnyt vuosikausia. Veli oli jopa digitoinut kaikki diat, joita silloin 1970-luvulla tuli otettua eikä niitä oltu vuosikymmeniin katsottu. Sieltä oli löytynyt täysin unohdettuja tilanteita, joita kuvat toivat esiin. Todellisia helmiä, sanoi veli.

Nyt veli aikoo ottaa vanhempieni negatiivit ja digitoida ne. Säilyvät siten pienemmässä tilassa. Mutta eipä niitä paperikuva-albumeita uskalla pois heittää, jospa käy niin kuin voi käydä, eli digimaailma joutuukin epäkuntoon ja kaikki  häviää. Tai ennemminkin konehuoneet täyttyvät kuvista ja niistä aletaan ottaa maksua tai peräti poistetaan. Mitäs sitten tehdään – no aletaan alusta.

Tunnistin heti, että  minulla oli serkun lähettämät kuvat ja muistin jopa niiden ottamisajankohdan. Olin 8-vuotias ja menossa toiselle luokalle kansakouluun. Toisesta kuvasta leikattiin kasvoni Puolalan kansakoulun oppilasarkistoon. Naurava kahdeksanvuotias, rusetti päässä, silmälasit silmillä. Kevätjuhlaleninki päällä, voi kun se olisi säilynyt.

Kuvien innostamana menin koneelle ja kaivoin esiin muita kuvia, joita siinä tilanteessa oli otettu. Yhdessä istun iloisena nurmella kissanpentuja sylissä. Minua niin säälitti, kun ne vietiin sen jälkeen pimeään navettaan emonsa luo. Pikkuveljeni ja serkkuni olivat kuvissa nelivuotiaita. Serkulla oli melkein itsensä  kokoinen nalle ja hienoja nukkeja, joilla oli valtavat leveät hameet. Niitä merimiehet toivat Amerikasta siihen aikaan. Niillä ei leikitty, vaan ne olivat hyllyssä koristeina. Minulla ei sellaisia ollut.

Kissanpentuja sylissä

Uppouduin tietokoneeni syövereihin. Kuvia löytyi vaikka mistä. Tietokoneelta monenlaisista  kansioista ja ulkoiselta muistilevyltä. Jotkut olivat kahteen-kolmeen kertaan, osa vain jossakin enkä niitä meinannut millään uudelleen löytää.

Meillä on äidinpuolen serkkujen (isän puolelta ei serkkuja olekaan) kanssa oma sivusto ja aloin sinne viedä kuvia. Ensin sinne tänne, mutta vähitellen tajusin, että olisi kannattanut miettiä albumien rakenne ensin. Ja kaikkein ensimmäiseksi olisi kannattanut yhdistellä eri paikoissa olevat kuvat yhteen paikkaan, esim. ulkoiselle muistille, tarkoin mietittyihin loogisiin kansioihin. Vielä nytkin on kuvia, jotka muistan  nähneeni, mutten löydä niitä mistään. ”Hyvin suunniteltu – puoliksi tehty” – taas vanha sananlasku kertoo totuuden.

Nyt olen melkein kaksi viikkoa ähertänyt kuvien parissa. Samalla olemme olleet tiiviissä yhteydessä serkkujeni kanssa ja muistelleet  kuviin liittyviä tapahtumia.

Löytyi jopa Penu-koirasta kaksi kuvaa. Penu oli ensimmäinen eläinrakkauteni. Penu oli vaalea pystykorvan ja ajokoiran sekoitus, kaunis, hyväluonteinen, kiltti ja uskollinen. Penu eli vanhaksi ja oli loppuvaiheessa sokea. Penun jälkeen tulleet  koirat eivät vetäneet vertoja Penulle.

Ihana niin rakas Penu-koira

Kaiholla katselemme menneiden sukupolvien ja läheisten kuvia. He hymyilevät, hehkuvat elinvoimaa ja iloa. Ja osa heistä  joutui lähtemään  aivan liian aikaisin. Nykylääketiede olisi pidentänyt monen rakkaan elämää.

Kiihkeästi etsimme myös kuvia niistä vanhemmista ja vähän kaukaisemmista sukulaisista. Ei niitä juurikaan ole. Pappani on kahdessa kuvassa, yli 50-vuotiaana vähän ennen menehtymistään. Lapsuudenkuvia ei ole hänestä. Äitini sisaruksista ja äidistä vanhimmat kuvat ovat koululuokista ja rippiajoilta. Onneksi ne ovat säilyneet.

Nyt kun kuvat ovat serkkutiedostossa, sain MyHeritagesta viestin uusista serkkuosumista. Yleensä minulla yhteiset prosenttiosuudet  ovat alle yhden prosentin, miehelläni suurempia, 1-2 prosenttia. Tavallaan yllättävää oli, että veljelläni ja minulla on geeneissä vain 35 % samaa. Meidän geenimmekin ovat tulleet vähän eri paikoista, mikä on mielenkiintoista. No, se mitä hedelmöittymisen hetkellä uuteen yksilöön tulee, on todellakin sattumanvaraista.

Kahteen kertaan on miehelleni ja minulle tullut sama osuma, siis saman henkilön nimi. Eilen tuli osuma, jolla on mieheni kanssa peräti 4,5 % samaa ja minun kanssani 0,7 % samaa geeniperintöä. Hänen sukulaistensa nimiluettelossa oli monta mieheni suvun nimeä. Otin häneen yhteyttä, jos hän kertoisi mihin sukuhaaraan kuuluu. Ilmeisesti hän on mieheni jonkin serkun lapsi tai lapsenlapsi.

En siis ole mieheni kanssa samaa sukua, vaan meillä on yhteisiä sukulaisia. Meidän kummankin kaukaiset sukulaiset ovat siis tehneet yhdessä lapsia. Jännää, että ilmeisesti isäni suku on levittäytynyt Savoon.

Innostuin sitten katsomaan tarkemmin Genistä tietoja. Geni on ilmainen sukututkimusohjelma, johon voi lisätä tietojaan niin paljon kuin haluaa. Periaatteena on avoimuus. Kaikki kertovat asioitaan, jotta saadaan yhteyksiä sukulaisiin. Jos ei halua tietojaan jakaa, ei sinne kannata mennä.

Minulla on ollut 15 vuotta sukuohjelma  koneella. Siihen aikaan ei vielä ollut näitä nettipohjaisia ohjelmia. Eilen täydensin yhden sukuhaaran tietoja Genin tietojen perusteella.

Sitten eksyin facebookin erääseen sukututkimussivustoon. Sieltä löysin hyviä ohjeita, miten voin yhdistellä MyHeritagen serkkutietoja ja FamilyTreen tietoja ja saada täten uusia osumia. Myös Geniin minun pitää laittaa lisää tietoja. Yli 100 vuotta vanhoja tietoja voi laittaa, nuoremmilta pitää kysyä lupa. Niinpä he ovat sukupuissa vain ”yksityisiä” .

Päivällä kuitenkin lähdin ulos. Täysin tyyntä. Ilma oli kirkas, kuin kristallia. Lunta oli satanut yöllä taas, kevyttä pakkaslunta. Pakkasta kahdeksan astetta. Tein hiljalleen lumitöitä. Ei ollut raskasta ollenkaan, vaan oli mukava pukata lunta pihalta.

Kylätien varrella ojassa vesi virtaa, ei jäädy. Lumi rakentaa siltoja.

Ladon räystäältä roikkui kaunis lumipitsi. Pitsin alapäässä jäätynyt lumihelmi kertoi, että kevät on hiipimässä lähemmäs. Odotapas vaan kuukausi pari. No, kuukauden kuluttua etsin jo tomaatinsiemenet ja ei kun kasvamaan ensi kesän kasvustot. Siitä se taas alkaa.

Tässä laskemme mäkeä peltikatolta, mutta pakkanenpa sanoi että stop tykkänään, tähän jäätte roikkumaan

Lunta on puolisen metriä. Eipä ole ollu vuosikausiin meillä näin hyvää talvea. Se vähän lievittää korona-ahdistusta. Tartunnat lisääntyvät koko ajan, muuntovirus leviää Suomessakin ja ihmisiä kuolee joka päivä koronan aiheuttamaan tautiin.

Vaikkei nyt ole niin selkeitä rajoituksia kuin keväällä, meidän elämämme on samanlaista kuin silloin. Missään ei käydä, paitsi kaupassa ja maski naamalla, keväällä maskeja ei ollut. On jo tullut tavaksi pitää etäisyyttä. Pari metriä ilmaa jää väliin, jos jonkun kanssa vaihtaa muutaman sanan.

Muutama päivä sitten tuli vuosi ensimmäisestä tartunnasta Suomessa. Eipä silloin olisi uskonut, että vuoden kuluttua ollaan samassa jamassa. Mietityttää, selvitäänkö tästä. Tai kuinka kauan siihen menee, että olemme kaikki saaneet rokotukset.

Mutta. Ulkona on kaunis talvi. Kävelylenkillä tutulla kylätiellä katse poimii kauniita yksityiskohtia. Mieli lepää ja tulen sisään punaisin poskin.

Olen lukenut Markku Innon kirjan U. Katso Luettua.

Lumitilanne tammikuun viimeisenä päivänä

Tammitalvea

Päivitykset hiipuvat. Päivät toistuvat samanlaisina. Rutiineja melkein minuuttien tarkkuudella. Illalla hammasharjan suristessa mieleen välähtää, että onko nyt tosiaan ilta, äskenhän tätä käytin. Hammaslääkärini tosin sanoisi, että käytä  myös aamulla. Uskallanko tunnustaa, että aamulla käytän tavallista harjaa.

Mitä ihmettä, ulkona ei sadakaan lunta. Äsken hiutaleet kieppuivat sinne tänne, maisema oli enemmän valkoinen kuin mustavalkoinen.

Olemme saaneet tänne eteläänkin lunta. Ihmiset suihkivat laduilla. Minä en uskalla näiden uusien polvieni kanssa. Tosin jo vuosi leikkauksesta. Mutta en tiedä, mitä tapahtuisi äkkinäisissä tilanteissa. Niipä en tee sitä, mikä tuntuu epämiellyttävältä.

Siispä lähden kävelylle. Mieleni kieppuu, ajatukset mylläävät, miten pääsisin tästä, kaipaan hiljaisuutta päähäni, ettei mitään pulpahtelisi.

Varikset yleensä muuttavat vähän etelämmäksi talven ajaksi. Nyt niitä on näkynyt koko ajan. Mutta, ne kokoontuivat ennen kovia pakkasia. Kertoivatko toisilleen matkaohjeita.

Tammikuuhun liittyy vähän painostavia asioita. Vanhenen vuodella. Tänä vuonna elin päivä päivältä hetkiä, sillä samanikäisenä äitini menehtyi. Kolme päivää ennen syntymäpäiväänsä.

Katson valokuvaa. Olen ajatellut aikaisemmin, että äiti on siinä vanhan näköinen. Nyt katson peiliin, ja siellä katsoo samannäköinen ilmestys. Suvun naisten kasvojen piirteet  korostuvat. Ties kuinka kauas historian hämäriin ovat samannäköiset kasvot katsoneet maailmaa.  Mikäli ovat tähän ikään päässeet.

Siis päässeet. Olen etuoikeutettu. Turvanani on kehittynyt lääketiede, monipuolinen ravinto, kaikenlainen tietämys, jonka avulla voin huolehtia hyvinvoinnistani.

Kirjoittaminenkin tuntuu tahmealta. Ennen sanat ovat virranneet sormien kautta näppäimille ja näyttöön. Nyt on katkos. Sanat tuntuvat teennäisiltä. Toistavat toisiaan. Ei mitään uutta. Turhaa.

Olen käynyt talssimassa kylätietä edestakaisin. Vaihtoehtoja on peräti kaksi. Pihalta vasemmalle tai oikealle. Katse valahtaa helposti maahan. Onko sohjoa. Onko joku kulkenut tästä. Millaiset kengänpohjan jäljet. Ohhoh, samanlaiset Kuomat ovat tässä talssineet. Naapurin koiratkin ovat jo käyneet lenkillä. Keltaiset kohtauspaikat hohtavat.

Lumikiteet kuorruttavat kaiken. Pysähdyn ja alan miettiä asiaa fysiikan kannalta. Miten ilman kosteus on oikein tarttunut pensaan oksiin?

Nostan katseeni taivaanrantaan. Aurinkoa ei näy. Valoisaa on, jossain siellä pilvien takana se tietty paistaa. Google-kuvat heittävät aamuisin menneiden vuosien kuvia. Samanlaisia ne ovat kuin mitä voisin nyt ottaa. Samat kohteetkin. Samalla tavalla lunta jonkin verran. Mitä tämä siis kannattaa. Mitä uutta, ei sitten yhtään mitään. Eikös olisi parempi vaipua hiljaisuuteen, liikkumattomuuteen, tapahtumattomuuteen,  olla lisäämättä itse asiassa aivan turhaa kamaa internetin syövereihin.

Joka ainut oksa, piikki tutustuu kosteuteen ja voi miten kaunista on

On lisättävä, etten ole masentunut, en ollenkaan. Minulla on aivan hyvä olo. Itse asiassa ne nuoruuden ahdistukset  ovat kadonneet kokonaan. Olen vaan nyt uppoutunut merkityksien perimmäisyyteen. Näen kaiken selvemmin kuin ennen. Mikä kannattaa, mikä ei.

Kuitenkin otan kuvia kävelyreittini varrelta. Pysähtelen. Tuuli vinkuu korvissani. Onneksi on keksitty huppu. Lumen olomuodot ihmetyttävät. Kiteytymisen salainen luonnonjärjestys.

Jotkut oksat ovat saaneet paksumman kidepeitteen kuin muut. Miksi? Kuka osaa kertoa…

Olemme serkkujen kanssa ladanneet menneiden aikojen kuvia serkkusivuillemme. Ensimmäisenä yönä en meinannut saada unta. Olin uppoutunut 1950-60-lukujen  lapsuuteen. Mikä onni, että  kuvia on. Ne välittävät jopa tunnelmia ja nyt näkee asioita, joihin ei ennen ole kiinnittänyt huomiota. Uusia kuviakin on, vaihdamme serkkujen kanssa tunnelmia ja muistoja. Mikä onni, että on serkkuja, jotka ovat eläneet kanssani ne ajat. Ja he muistavat asioita, joita en itse muista.

Ja näen kuvista asioita, jotka ovat olleet olemassa jo silloin, mutta olen vasta nyt ymmärtänyt  niiden merkityksen. Onneksi ovat kuvat.

Kauneutta tien varrella

Olen lukenut  Liza Marklundin Punainen susi jaTuovi Tenetin Maria Garvolian rikas elämä. Katso Luettua-sivu.

Lumijärviruoko, arkisista arkisin ojanpenkkojen ja vesistöjen massakasvaja, koristautuu kauniiksi

 

 

Sateista, pimeää ja sumuista koronajoulukuuta

Hohhoijaa. Eipä ole ollut juuri mitään kirjoitettavaa. Eikä silloin kannata tyhjää kirjoittaakaan. Kun mitään ei tapahtu. Päivät lonkkasevat samanlaisina peräkkäin. Hups, viikko on vierähtänyt ja on taas lauantai. Ensi lauantaina on joulukin ohi ja kahden viikon päästä ollaan jo ensi vuoden puolella.

Koronahan se tämän tapahtumattomuuden on aiheuttanut. Jos tätä luetaan aikojen kuluttua, kerron vaan, että on menossa tämän koronapandemiavuoden 2020 toinen korona-aalto. Varsinais-Suomi ja puoli Suomea itse asiassa ovat leviämisvaiheessa. Erona keväiseen tilanteeseen on, että nyt rajoitussuositukset ovat paikallisia eikä valmiuslakia ole otettu käyttöön.

Lappiin aiomme jouluksi lähteä. Koulusta on pitkä loma, loppiaisen yli ja Lapissa on lunta. Joten hiihtohullu perheemme levittäytyy laduille ja metsiin suksineen. Pitkään mietimme lähtöä. Mutta olemme olleet karanteenimaisissa olosuhteissa yli viikon eikä mitään ole ilmennyt. Menemme autoilla eikä julkisilla, olemme omassa mökissä ja kaupassa pistäydymme maskit naamalla. Helpotus oli lukea Koti-Lapista tervetuloa tänne Lappiin joululomalle. Kyllä siellä on tilaa meillekin. Ja meitä on selvästi alle kymmenen henkeä.

En ole käynyt kuin kaupassa visiiri päässä. Se ei ahdista niin paljoa kuin maski. Selkäytimeen on jo mennyt muiden ihmisten karttelu käytävillä ja hyllyjen välissä. Mielenkiintoista nähdä, omaksummeko pandemian jälkeen läheisyyden uudelleen? Vai loppuko pandemia… ja koska? Rokotukset muuten alkavat Suomessa joulun jälkeen.

Muutama päivä oli pakkasta. Joen rantojen jäävanat kurkottautuvat keskustaa kohti. Vaivalloista se oli, eivät rantojen jääpeitteet yhtyneet, kun lämpeni ja sade sulatti kaiken.
Tie kaartuu, kutsuu, astele tänne
Pysähdyn. Katse etsii horisontista viljavarastoja. Kadonneet ovat. Ovatko ne siellä, tämän kosteutta tihkuvan ilman peittäminä, harmaaseen peittoon kietoutuneena?
Pysähdyn äkkiä. Näitä kuoppia aina väistän autolla ajaessa. Ja hyvä että väistän, niin hieno on asfaltin joulukoriste.
Kuljen sitä ikivanhaa Hämeentietä niin pitkälle kuin pääsen. Suuret kivilohkareet siellä odottavat firman pihassa työstämistä. Käännyn takaisin ja minua korkeampi kela kököttää tien reunassa. Harmaa puupinta hioutunut vuosikymmenien sateissa ja tuiskuissa.

Iltaisin olen puikkoja heilutellut. Nyt tuli mitta täyteen. Puikot pussiin ja langat kaappiin.

Koronavuoden sukat ja tumput ja säärystimet ynnä muut. Joka paikka täynnä. Nyt riittää.

Olen alkanut lukea Elena Ferranten Napoli-sarjaa. Ensimmäisen osan näin televisiossa keväällä 2020 ja toisen Uuden nimen tarina luin joulukuun alussa. Kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on myös luettu.

Katso Luettua-sivu.

Marraskuun harmaana päivänä

Mikään ei liiku. Kuusen oksasta neulaskimput valuvat kohti maankamaraa piikkisuorina. Terästän katsettani. Ei se liiku, ei keinu. Kierrän katseeni joelle. Pinta hohtaa maitokahvin värisenä täysin tasaisena peittona.

Jokin vilahtaa silmänurkassa. Niilohan se siellä, olen antanut pihamme oravalle nimen. Se on yksin, missä sen kaveri on. Aikaisemmin niitä oli aina kaksi liikkeellä yhtäaikaa. No, ei Niilo näytä ketään kaipaavan. Talipallot on syöty ja ainoastaan ruokinta-automaatissa on siemeniä. Niilo karahtaa ketterästi kuusen runkoa ylös ja nopeammin kuin ehdin nähdä, se ripustautuu toisen takajalkansa varaan ja ahmii siemeniä automaatista.  Automaatti kun roikkuu pitkän oksan päässä, ainakin puoli metriä rungosta. Tiaiset ovat lennähtäneet  ylös kuusen oksien suojaan. Niitä tulee kuitenkin automaatille, kun Niilo hyppää maahan ja syö sieltä pudonneita siemeniä. Mietin hetken, käykö orava lintujen kimppuun? Ainakin poikasia käsittääkseni syö.

Menen ulos viemään talipalloja kehikkojen sisään. Ei kuulu mitään. On se ihana syksyn hetki, kun luonto raukeasti imee itseensä kosteaa ilmaa, pudottaa sadepisan sieltä ja täältä, osuu jakaukseeni millintarkasti. Puut lehdettömiä melkein kaikki. Ruskeat lehtimassat maassa ovat maatumisensa puolivälissä. Ne ovat liukkaita kuten laatoituskin. Astelen varovasti.

Vedän keuhkot täyteen kosteaa ilmaa. Se on vielä lämmintä. Uudestaan, ja vielä uudestaan.

Yötkin ovat lämpimiä, vain muutamana aamuna kuura on koristellut kaikki korret. Pakkasen kohtaaminen ilman kosteuden kanssa. Mielikuvitukseni alkaa ihmetellä miten se on tapahtunut, kylmän ilman syleily korsien pinnan kosteuden kanssa. Onko se ollut ystävien kohtaaminen, onko kosteus ottanut pakkasen vastaan mielellään?

Alkaa sataa, tihkua. Menen sisälle, tästä tulee pirttipäivä.

Kapuan vintille kammiooni. Eilen sain valmiiksi Kuoriutumisia-kirjan e-kirjaversion. Lähetin sen BoDille. Tarkastavat ja lupausten mukaan 48 tunnissa kirja ilmestyy e-kirjamarkkinoijien sivuille. Siis jos on teknisesti oikein tehty.

Kuoriutumisia-kirjasta on alkanut tulla  palautetta. Loimaan lehdessä oli viikonloppuna J.E. Lassilan arviointi. Se oli mielestämme positiivinen. Me annoimme kaikkien kukkien kukkia eli otimme kaikki syntyneet kirjoitukset mukaan. Emme olleet ankaria novelli-määritelmän täyttymisen kanssa. Olen mielissäni, että kirjan ulkoasua ja taittoa kehuttiin. Kyllä se työtä vaati, mutta tykkään tuollaisesta näpertelystä. Kait se hallintotaustani näkyy. Opin paljon. Nyt tiedän, mitä pitää sopia yhteisesti ennen urakkaan ryhtymistä. Jos sitten joskus vielä ryhdymme. Jos kirjoituksia syntyy…

Novellimankelissa tapasimme viime perjantaina. Ilmassa oli selvästi, että haluamme jatkaa yhdessä. Meistä on muotoutunut tiivis porukka, olemmehan julkaisseet kaksi kirjaa, Runotuulen 2017 ja nyt tämän Kuoriutumisia. Olemme istuneet yhdessä useilla kirjoittamiskursseilla. Lassila totesikin, että olemme ”tottuneita tekstintuottajia”.

Meidän vahvuutemme on juuri Mankeli, eli se tapa, jolla olemme tekstiä tuottaneet. Mutta nyt on jonkinlaisen muutoksen aika. Yhteiset julkaisut olivat tässä. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme aikaan yksilökirjoja. Konsepti on olemassa.

Korona kurittaa kylläkin kirjan myyntiä. Kirjakauppaahan Loimaalla ei enää ole. Paras myyntikeino on tapaamisissa, face to face, mutta nehän ovat nyt katkolla…

Sain juuri puhelinsoiton mankelilaiselta, ja hän on hoitanut kirjan markkinointia. Niinpä Kuoriutumisia-kirjaa on saatavilla Loimaalla aikaisemmin sovitun Vanhan Elmiiran lisäksi Jaskan puodista, Eliisan optiikasta ja Sarka-museosta. Ja meiltä kirjoittajilta tietysti. Joulumyyntiä on Citymarketin aulassa la-su 28-29.11.2020 ja la-su 12-13.12.2020. Wanhan joulun markkinoille Heimolinnaan olemme myös ilmoittautuneet kahdeksi päiväksi 12.-13.12.20, mutta ei ole vielä varmaa, järjestetäänkö markkinat. Korona, hus hus, häivy jo! Kirja maksaa 20 e.

Kirja on myös Suomalaisen kirjakaupan nettisivulla:

Suomalainen kirjakauppa mainostaa ja myy Kuoriutumisia-kirjaa!

Viikonloppuna leivoin lasteni isälle pullaa ja kuivakakkua isänpäivälahjaksi. Tein myös pataleipää, eka kertaa. Siitä kun on kuulemma tullut korona-ajan hitti. Leivästä tuli todella maukasta. Mutta taisin pitää liian lyhyen aikaa uunissa, koska se on keskeltä vähän raakaa. Pinta kyllä on ruskea… eli kokeilut jatkuvat.

Ensimmäinen korona-pataleipäni. Nam!

Olen lukenut Patricia Hartmanin Hope Riverin kätilö ja Elena Ferranten Tyttäreni varjo.
Katso Luettua-sivu.

Vintin hämäryydessä kliiviani levittää kauniin kukkansa, oranssi hehkuu, kun astun sisään. Ulkona kesäsiirtolassa saatu elinvoima purkautuu alkavan kaamoksen hämärinä päivinä.