Istuin sängyn laidalla. Edessä pikkuautojen armeija, aseteltuina riveihin värien mukaan. Autojono kiemurtelee ovesta ulos. Lavetit etsitty oikeille nupeille. Pörinää. Välillä autot kassiin, pullolleen.
Varmaan sata autoa.
Pikkuiset hihkuvat löytäessään aina uudenlaisen löydön. Mieleni heltyy, kulkee vuosikymmenien taakse, kun pikkuisten isä veljensä kanssa leikki näillä samoilla autoilla. Säilytti kyniään kynäkotelossa, kirjoitti horjuvin kirjaimin E A K P sisäpuolelle merkkinä omistuksestaan, vain vähän vanhempana kuin pojanpoika nyt.
Koen voimakkaasti, että nyt on tärkeä hetki. Että säilytin näitä leluja yli kaksikymmentä vuotta, kuljetutin tuhat kilometriä etelämmäs, säilytin sängyn alla laatikoissa. Odotin tätä hetkeä. Hellästi pyyhin pölyjä leluista.
Perheen tyttöjen kanssa jäi muistokirjani katselematta. Nyt kiiltokuvat ja muistovärssyt odottavat pojantyttären kasvamista.
Etsin äsken muistokirjoja puoli tuntia. Ei siitä ole kovin kauaa, kun niitä katselin. En nyt löytänyt. Yksi tämän elämänvaiheen hankaluus nyt on se, että tavaraa on kovin paljon, ja kun niitä yrittää järjestellä (ja heittää roskiinkin), ei enää muista mihin ne on laittanut. Kunhan ne sattuvat eteen, laitan tänne kuvan…
Postimerkkikansiot kaivetaan esiin muutamien vuosien kuluttua. Täydennettyinä sedältä perityillä merkeillä, jotka pitäisi lajitella ja lisätä omiin kansioihini.
Muutama vuosi sitten kävin läpi saamiani kirjeitä. Irroitin korteista ja kirjekuorista merkit ja lajittelin ne kolmeen eri kansioon. Samalla luin kirjeitä. Koin nostalgisia matkoja ystävättärieni ja sukulaisteni nuoruuteen, työelämään asettumiseen, perheiden perustamiseen, lapsien saamiseen, traagisiin tapahtumiin, aikoinaan vielä harvinaisiin matkoihin. He tulivat kirjeiden kautta lähelle minua ja moneen heistä otinkin yhteyttä.
Sähköpostilla. Niin. Niitäpä ei voikaan lukea kolmen-viiden-kymmenen vuoden päästä…
Mieli livahtaa miettimään postimerkkien tulevaisuutta. Ovatko ne katoavaa kulttuuriperintöä? Milloin olen viimeksi saanut kauniilla postimerkillä varustetun kirjeen tai kortin? Hmmm…
Aikansa kutakin. Nyt olen vanhuuden kynnyksellä. Lapset saatettu maailmalle, työt tehty, Vuotos pelastettu, niin moni asia saatettu loppuun. Mutta vielä on paljon jäljellä. Uudenlaista, hiljaisempaa, hitaampaa, syvempää. Mieleni syvyyksistä nousee sanoja. Ne siivilöityvät vuosikymmenien päivien, öiden, tuskien, ilojen läpi. Alan kirjoittaa.
