Loimaan seudun historiaa

Muutaman vuoden ajan loin Kauhanojan kylän entisille kotisivuille Historia-tiedostoa. Tekstiosuuteen keräsin tietoa pääasiassa Loimaan historia I-III-kirjoista sekä muista käteen sattuvista julkaisuista.

Aineisto ei ole mitenkään tieteellinen, lähdeviitteitä ei ole laitettu näkyviin järjestelmällisesti. Niinpä näiden sivujen käyttötarkoitus on ainoastaan viihteellinen, ei mitenkään tieteellisen tarkkaan julkaisuun pyrkivä. Jos kiinnostut jostain tiedosta, kannattaa se siis varmistaa tieteellisestä julkaisusta.

Historiaa eaa (ennen ajanlaskun alkua) 

Luonnon kehitys

Ihmisen kehitys, Asuttaminen
Kivikausi 8000-6500 – 1500
-Esikeraaminen eli Suomusjärven kulttuuri 6500-4200 eaa
-Kampakeraaminen kulttuuri 4300-2000-eaa
-Kuoppakeraaminen kulttuuri 2400-2200 eaa
-Vasarakirveskulttuuri 2500-2000 eaa
-Kiukaisten kulttuuri 2000-1500 eaa
-Pronssikausi 1500/1300-500 eaa
-Rautakausi 500 eaa -1100 jaa

Ajanlaskun alun jälkeinen aika jaa
-Kansainvaellusaika 400-600
-Merovingiaika 600-luku
-Viikinkiaika 800-1050
Keskiaika 400 -1500

Loimaan seudun asuttaminen
-Alastaron kylät
-Loimaan kylät
-Metsämaan kylät
-Mellilän kylät

Kyläyhteisö
Säädyt
Asumukset

Maanviljely
-Maanomistus
-Maatalouskalusto
-Koneistuminen
-Maatalouden erikoistuminen
-Maataloustuotteiden jalostus ja välitys
-Maatalouden järjestötoiminta

Suur-loimaan väkiluvun kehitys

Lähteet

Luonnon kehitys
Maapallon historiassa jääkaudet eivät ole harvinaisia ilmiöitä. Leudot ja lämpimät jaksot ovat vaihdelleet jäätiköitymiseen johtaneiden kylmien kausien kanssa.
Viimeisin jäätiköitymisaika alkoi maapallolla 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Se sisälsi useita jäätiköitymisvaiheita, joista viimeinen alkoi runsaat 100 000 vuotta sitten. Mannerjää levisi Skandinavian vuoristosta parin kilometrin vahvuisena jäämassana etelään Keski-Euroopan pohjoisosiin asti ja lännessä Brittein saarten päälle sekä yhdistyi idässä Uralilta levinneeseen jäähän. Samaan aikaan myös Pohjois-Amerikassa oli jääkausi.

Loimaan seutu vapautui jääpeitteestä noin 10 000 vuotta sitten, mutta jäi sulamisvesien alle. Yoldiameren aikana 10200-9500 vuotta sitten muodostui Loimaan seudulle muinaisrantoja, vanhin Humppilan Hirsikankaan rinteillä 145 m merenpinnasta. Muinaisrantoja on muuallakin ja ne kertovat 9500-8800 vuoden takaisista ajoista. Alue oli tuolloin ulkosaaristoa.

Vahvat savikerrokset syntyivät Yoldiameren kaudella 10200-9500 vuotta sitten, jolloin Loimaan seutu oli vapautunut mannerjään alta mutta oli vielä veden peitossa. Suolaista merivettä tunkeutui Loimaan seudulle kohdaten savihiukkasia sisältävän jään sulamis-veden. Tällöin tapahtui koagulaatio eli savihiukkaset tarrautuivat toisiinsa, hiukkaskoko suureni ja savi painui pohjaan. Savikerros peitti kallioperän ja sen epätasaisuudet ja tuloksena oli Suur-Loimaan ydinalueet peittävä tasainen savilakeus.

Loimaa- nimi kertoo tästä syntyhistoriasta, sillä muinaissuomen sanat Lodma ja Loima tarkoittavat painannetta, laaksoa, joen notkelmaa. Sanoja käytetään edelleenkin sukulaiskielissämme.

Loimaan seudun kallioperä on osa ns. svekofennialaista liuskekivivyöhykettä ja sille ovat ominaisia erilaiset liuskeet ja seoskivilajit kuten kvartsi- ja granodioriitit, graniitit, gneissit jne.  Kallioperää on paljaana ja näkyvillä kuitenkin hyvin vähän. Kalliota on näkyvissä vain Metsämaalla ja Alastaron pohjoisosissa. Muualla kallioperä on paksujen savikerrostumien peitossa. Mellilän kirkon luona savikerroksen paksuus on 39 m, Krekilän kylässä 30 m ja kaupungin alueella 10-15 m.

Loimaan seudun savikerrostumien pinta sijoittuu luoteis- ja pohjoisosissa 80-85  metriin ja kaakkois- ja eteläosissa 90-95 metriin merenpinnasta.  Korkeimmat kalliomäet nousevat 120 metriin eli 30-40 metriä ympäristöstään. Metsämaalla ja Alastaron pohjoisosissa maaston korkeuserot ovat suurimmat.

Keskeinen savitasanko viettää loivasti luoteeseen; alue muodostaa koveran altaan, jonka alin kohta on lähellä Alastaron kirkon seutua. Pohjoisessa, idässä ja etelässä allasta reunustaa 100 metrin korkeuteen nouseva moreenimaasto sekä lännessä ja lounaassa saman korkuinen harjujakso.  Kaltevuudesta johtuen joet laskevat kaakosta luoteeseen ja tasaisuudesta johtuen virtaus ei ole kummoinenkaan. Vesikoski ja Hirvikoski ovat merkittäviä koskia.  Järvialtaita ei ole eikä järviäkään paitsi harjujen kuopissa.

Ihmisen kehitys, Asuttaminen
Afrikassa, Keniassa eli 5-6 miljoonaa vuotta sitten apina, jonka kahdesta poikasesta toisesta kehittyivät ihmisapinat ja toisesta ihminen.

Fossiililöydösten perusteella ihmislajin esi-isä eli 195 000 vuotta sitten nykyisen Etiopian alueella. Noin 70 000 vuotta sitten pieni Homo sapiens- ryhmä lähti liikkeelle Aasiaan ja Eurooppaan  ilmeisesti ravinnon perässä. Tämä ryhmä levittäytyi 70 000 vuoden aikana ympäri koko maapalloa.

Etelä-Siperiassa on ollut 40 000 vuotta sitten ihmisiä, jotka seurasivat nykyistä monipuolisempia ravintoeläimiä.  Ihmiskunnan tärkein työväline  on neula ja Siperiasta on löytynyt vanhin lanka, joka on tehty poron jänteistä. Poron taljasta neulomalla tehdyt vaatteet mahdollistivat levittäytymisen pohjoiseen ja seuraavien 10 000 vuoden aikana asutus levisi Jäämerelle asti. Pohjoisten kansojen aineenvaihdunta kehittyi erilaiseksi siten, että solut tuottavat enemmän lämpöä kuin etelämpänä asuvilla.

Viimeisten 70 000 vuoden aikana ihminen (Homo sapiens) on levittäytynyt siten, että 10 000 vuotta sitten ihminen oli kulkeutunut kaikkialle Etelämannerta lukuun ottamatta. Viimeksi asutettiin Amerikka,  jonka pohjoisosiin kuljettiin 15-18 000 vuotta sitten Beringin maasiltaa pitkin. Ihmisen kulkeutumisesta Etelä-Amerikkaan on monia teorioita, mutta Chilestä on löytynyt 14 500 vuoden vanhoja perunan jäänteitä.

Sopeutuminen erilaisiin olosuhteisiin aiheutti geneettisiä muutoksia, joita  on löysästi kutsuttu roduiksi. Tämä kehitys on nykyään kääntynyt toiseen, homogenisoivaan suuntaan. Viimeksi kuluneiden 10 000 vuoden aikana ihminen on geneettisesti kehittynyt lajina sata kertaa nopeammin kuin tätä ajanjaksoa edeltävänä aikana. Viimeisten 5000 vuoden aikana ihmisen geeneistä on muuttunut seitsemän prosenttia.

Kyky hallita tulta ja kypsyttää ruoka on ihmiskunnan evoluutiossa merkittävä etappi. Raa’an ruoan pureskeluun menisi puolet päivästä kuten simpansseilla menee.  Kypsä ruoka sulaa helpommin ja nopeammin käyttäen vähemmän energiaa ja näin ruoansulatuksesta vapautunut verenkierto on kantanut lisää happea ja ravintoa ihmisen aivoihin.

Niinpä ihminen on keksinyt runsaasti työkaluja ja koneita, jotka ovat antaneet vielä lisää aikaa ja energiaa tutkia maailmankaikkeutta ja ihmistä itseään, säveltää musiikkia, kirjoittaa ja leikkiä.

Ihmisen suku alkoi siis kehittyä ennen viimeistä jäätiköitymisvaihetta runsas 100 000 vuotta sitten. Jo ennen viimeistä  jääkautta noin 120 000 vuotta sitten Suomen alueella on ollut jonkinmoista kiinteää asutusta (ns. Susiluolan löydöt Karijoella Etelä-Pohjanmaalla, Neanderthalin ihmisten esineitä, mm. kivikirves).  Viimeisen jääkauden alta ihmiset siirtyivät Keski-Euroopan eteläosiin. He olivat riistan pyytäjiä, asuivat luolissa tai avomaan asuinpaikoilla ja olivat keksineet tulen, jousen ja keihään.

Kivikausi 8000/6500-1500 eaa (ennen ajanlaskun alkua)
Ihmisen historia Suomen alueella on monituhatvuotinen ja alkaa mannerjään sulamisesta noin 8000 vuotta sitten sen mukaan miten jää suli ja maa paljastui. Ensimmäiset asuinpaikat olivat Porvoonjoen laaksossa (Askolan kulttuuri). Myös siirryttiin pohjoisemmaksi.
Elämä oli kiertelevää ja elanto hankittiin pyynnillä ja keräilyllä. Asumuksena oli riukujen varaan rakennettu pistekota. Vainajat poltettiin ja haudattiin maahan kaivettuun kuoppaan. Esineistö muistuttaa Jäämeren rannan Komsan kulttuuria.

Kivikauden vanhimman eli Esikeraamisen eli Suomusjärven kulttuurin (6500-4200 eaa) asuinpaikkoja tunnetaan melko runsaasti Karjalan kannakselta Pohjois-Pohjanmaalle asti sekä suurten järvialtaiden rannalta. Varhaisimmat asukkaat tulivat Suomen alueelle pääosin idästä ja Baltian suunnalta.

Pyyntielinkeinot olivat keskeisiä. Tyypillisiä olivat poikkikirveet. Ihmiset eivät tunteneet keramiikan valmistusta, eivätkä heidän muotoilemansa esineet eivät olleet kovin viimeisteltyjä. Silti Suomusjärven kulttuuri tuotti maamme vanhimmat taide-esineet, piirtokoristeiset pallonuijat, jotka ovat edelleen ainutlaatuisia esineitä.

Kampakeraamisen kulttuurin aikaan (4300-2000 eaa) saviastioiden valmistus levisi Suomeen. Ornamentit olivat kulttuurilainaa, mutta myös omintakeisia piirteitä löytyy.

Kuoppakeraamiseen aikaan (2400-2200 eaa) poltettiin saviesineitä kuopissa. Komeimmat ovat Ahvenanmaalta tehdyt löydöt.

Vasarakirveskulttuurin aikaan (2500-2000 eaa) asuinpaikat muuttuivat  pienten jokien, järvien ja lampien rannalle tai rannikolla kilometrin parin päähän rannasta  viljelykelpoisen maan tuntumaan. Tämän ajan ihmiset tunsivat karjanhoidon ja ehkä jo maanviljelyksenkin.  Pyynti oli edelleen tärkeää.

Suur-Loimaan seudulta on löytynyt kymmenkunta kivikautista asuinpaikkaa ja irtolöytöjä pariltakymmeneltä paikalta. Alastarolta Mällisistä on löytynyt viisi kivikautista asuinpaikkaa ja Metsämaalta kolme sekä yksi Mannisten kylästä. Kauhanojalta on tavattu käyräselkäinen kourutaltta ja Ypäjältä pari kivikautista irtolöytöä.

Suur-Loimaan kivikautisen asutuksen ja liikkumisen painopiste sijoittuu selvästi vanhan suurpitäjän alaosaan Alastaron alueelle sekä Kojonjokivarteen ainakin kampakeraamisen jakson (4200-2000 eaa) jälkimmäiseltä puoliskolta ja vasarakirveskulttuurin kaudelta (2500-2000 eaa), jotka ajallisesti liittyvät toisiinsa. Asutus vahvistui muuallakin sisämaassa nimenomaan kampakeraamisen jakson loppua kohti, ja vasarakirvesväestö hakeutui alueille, joilla karjanhoito ja maanviljely olivat mahdollisia.  Seuraavalla Kiukaisten kulttuurin kaudella (2000-1500 eaa) asutus vetäytyi rannikoiden tuntumaan eikä Loimaan seudulta ole löytöjä.

Pelkän korkeussijaintinsa vuoksi jotkut Loimaan seudun lähemmin tutkimattomat asuinpaikat voisivat sijoittua jo Suomusjärven kulttuurin (6500-4200 eaa)  kaudellekin ja irtolöydöt osoittavat alueella joka tapauksessa jo liikutun.

Loimaan seutu oli kivikaudella jonkinlaista vara-aluetta, jonne tultiin suotuisina kausina mutta lähdettiin  herkästi olosuhteiden huononnuttua. Ilmasto oli hyvin ankara ja elämä vaikeaa. Ennen ajanlaskun alkua ilmasto viileni uudelleen eikä ajalta ole löytynyt jäänteitä. Vanhat käsitykset olivatkin sitä mieltä, että Suomi on asutettu vasta ajanlaskun alun jälkeen.

Pronssikausi  1500/1300-500 eaa   Rautakausi 500 eaa – 1100 jaa (ajanlaskun alun jälkeen)
Kuparin erottaminen vihreästä malakiitti-kivestä keksittiin Timnan alueella Israelissa. Kupariin keksittiin lisätä tinaa, jolloin saatiin pronssia, joka mullisti työkalujen käytön. Pronssityökalut olivat vahvempia kuin aikaisemmin käytetyt puu-, luu tms. työkalut. Tämä olikin ensimmäinen teollinen vallankumous maailmassa.

Pronssikausi ja rauta-ajan alun esiroomalainen kausi (500 eaa- ajanlaskun alku) ovat koko Suomessa hyvin vähälöytöisiä ajanjaksoja. Ajanlaskun alun jälkeen löydöt yleisesti lisääntyvät, mutta Loimaan seudulla ne ovat erittäin vähäisiä. Ainoa pronssikautinen asuinpaikka ja polttokenttäkalmisto löytyvät jälleen Mälläisistä  Vaaramäeltä läheltä Vampulan rajaa.

Tunnetuimmat pronssikauden jäännökset ovat hiidenkiukaat,  jotka ovat jopa kymmenen metriä halkaisijaltaan olevia kiviröykkiöitä – maamme vanhimpia julkisia muistomerkkejä. Röykkiön sisällä on usein ollut kivipaasista ladottu arkku, vainajan viimeinen lepopaikka. Hautamuoto on tullut lännestä.

Pronssikauden asumuksia ei ole löydetty montaakaan. Suuremmat talot ovat olleet pitkänomaisia, ilmeisesti satulakattoisia hallitaloja, jotka on poikittaisilla väliseinillä jaettu kolmeen osaan asunnoksi, varastoksi ja karjasuojaksi. Lisäksi tunnetaan pienempiä kevytrakenteisempia nelikulmaisia sekä pyöreitä majoja.

Pronssikauden esineistö on siis hyvin vähäistä, vain runsaat sata koko maasta: miekkoja, tikareita, kirveitä, partaveitsiä ja koruja. Suurin osa on tuotu lännestä, osa idästä. Valuumuottilöydöt osoittavat, että osattiin valaa pronssia Sisä-Suomessakin itäistä tyyppiä oleviksi kirveiksi. Pronssikaudelta ovat peräisin myös kallioiden pystysuoriin seinämiin maalatut kuvat. Suomesta tunnetaan vain kalliomaalauksia, ei kalliopiirroksia, kuten muualta Pohjoismaista. Kalliotaide liittyy erilaisiin uskonnollisiin käsityksiin ja menoihin.

Mälläisten kalmiston kanssa samalle aikakaudelle voivat sijoittua Kanta-Loimaan kirkon aidan vierestä peruskalliosta löytyneet kolmisenkymmentä kuoppaa, jotka saattavat olla uhrikuoppia. Uhripaikkoihin tavallisesti liittyvät muut löydöt puuttuvat kokonaan. Kuopat ovat myös suurempia kuin muualla Suomessa tavatut uhrikuopat. Toistaiseksi käytössä olevat tiedot eivät liitä kirkonmäen kuoppia millään tavalla rautakautiseen asutukseen. Kuopat sijaitsevat keskellä laajaa savitasankoa, jonkalaisia asutus vältteli vielä esihistoriallisen ajan päättyessäkin. Mälläisiin on matkaa noin 15 km. Kuoppien ikä lienee noin tuhat vuotta, mutta ne saattavat olla vanhempiakin.

Historiaa jaa

Ajanlaskun alun jälkeiseltä ajalta  on löytynyt runsaasti etenkin hauta- ja kalmistojäänteitä. Kahden ensimmäisen vuosisadan ajalta (vanhempi roomalaisaika) on löytynyt itäbaltialaisia kalmistotyyppejä. Suomalaisen kulttuurin voidaan katsoa itsenäistyneen ja eriytyneen itäbalttilaisista siteistään jo 500-luvulla kansainvaellusaika 400-600 jaa, (Merovingiaika 600-luku) ja viikinkiajalla 800-1050  jaa  kasvoi ruotsalaisten vaikutus, vaikka Virostakin tuli vielä asukkaita Suomeen. Kauppatiet kulkivat Vakka-Suomesta reittiä Eura-Köyliö-Kokemäenjoki ja edelleen Kokemäenjoen vesistöä pitkin Hämeen järviseudulle. Hämäläisasutuksen ja varsinaissuomalaisen asutuksen erotti leveä asumaton vyöhyke.

Tämän, miltei hevosenkengän kaaren  muotoisen asutusalueen keskellä oli laaja asumaton erämaa, jonka keskellä sijaitsivat nykyisen Loimijoen keskijuoksun ja sen sivujokien rantamilla olevat laajat savitasangot, jotka olivat vielä märkää korpea. Alue oli kokonaan järvetön ja alueelta puuttuivat edellytykset varhaisasutuksen elinkeinoille, varsinkin tärkeälle kalastukselle. Loimaan seutu sai olla kauan rauhoitettuna karhujen, susien sekä muiden metsäneläinten asuma-alueena ja onkin lounaisen Suomen seuduista vasta viimeiseksi saanut asutuksensa. Alueen esi- historialliset löydöt ovatkin niukkoja.

Rautakauden lopulla (ennen 1100 jaa) Loimaa oli kiinteän asutuksen kannalta marginaalialuetta, jonne asutus laajenemisvaiheessaan alkoi työntyä, ensin Alastaron ja Vampulan rajoille Mälläisiin. Pääosa Loimaan aluetta oli rautakaudella läpikulku-aluetta, joka jossain määrin toimi eräalueena. Näiden erämiesten ja muiden kulkijoiden jäljiltä ovat  harvat ja niukat löydöt.

Keskiaika 400-1500 jaa
Esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteessa (1100) Loimaan alue oli vailla pysyvää asutusta, Mälläisissäkään asutus ei ollut keskeytymätöntä.

Ensimmäinen ristiretki tehtiin todennäköisimmin vuonna 1155 Turun seudulle ja toinen vuonna 1249 Hämeeseen.  Loimaan seudun kiinteän asutuksen syntyyn on vaikuttanut kristinuskon tulo Suomeen ja pyyntielinkeinojen vaihtuminen maatalouteen sekä maanviljelyn muuttuminen kaskenpoltosta  pysyväksi peltoviljelyksi.

Loimaan seudun asuttaminen

Pysyvää asutusta Loimaan seudulla on ollut 1200- ja 1300-lukujen taitteesta alkaen, koska Suur-Loimaan alueen kaikki kylät ovat kuuluneet ruotsalaisen ruokalisäverotuksen piiriin. Rajaseudut asutettiin ensiksi ja jokien keskijuoksulla olevat kylät viimeksi. (22)

Joukko loimaalaisista paikannimistä viittaa siihen, että Loimaa on saanut ensimmäiset  asukkaansa ympäröiviltä varhaisasutuksen alueilta. Loimaan eteläisessä osassa eli Niinijoen varrella on paikannimissä paljon yhtäläisyyttä Turun seudun ja eteläisen
Pohjanlahden rannikkopitäjien paikannimien kanssa. Pohjois- ja luoteisosan, Kojon- ja Loimijoen varren paikannimissä tavataan yhtäläisyyttä Kokemäenjoen jokivarren nimien kanssa. Onkin aivan luonnollista, että vanhin asutus on kulkenut jokivarsia pitkin ylöspäin. Itäisen Loimaan alueella tavataan nimiä, joilla on vastineensa Hämeessä.  Myös murre viittaa satakuntalaisiin juuriin, lähinnä Huittisten ja Kokemäen suunnalle.

Asukkaat tulivat siis Ala-Satakunnan suunnalta luontaisia kulkuyhteyksiä pitkin: Loimijokea sekä sen sivujokia ja helppokulkuista kangasmaastoa pitkin Säkylän-Köyliön- Euran suunnalta Mannisiin asti parin vuosisadan kuluessa. Asutuksen leviäminen johtui väestönkasvun aiheuttamasta lisäalueiden tarpeesta, mutta myös kruunun pyrkimys oli asuttaa autioita alueita ja lisätä verotuloja uudisraivausta edistämällä. Uudisraivioille myönnettiin verovapauksia ja korpimaita sai vallata vapaasti.

Loimaata koskevat ensimmäiset kirjalliset asiakirjat ovat 1400-luvulta säilyneitä oikeudellisia dokumentteja, joissa on henkilöiden nimiä ja asuinpaikkoja sekä kylämainintoja.

Varhaisin aika, jolta  saadaan kylittäin ja jopa taloittain tiedot asutuksen laajuudesta sijoittuu vasta keskiajan ja uudenajan taitteeseen, kun vuodesta 1540 alkaen Kustaa Vaasan verouudistukseen liittyen laadittiin vuosittaisia veroluetteloita eli maakirjoja. Ensimmäisissä maakirjoissa esiintyvät Loimaan pitäjässä jo miltei  kaikki ne maakirjakylät ja yksittäistalot, jotka sittemmin säilyvät sellaisinaan läpi seuraavien vuosisatojen. Suur-Loimaa oli siis asutettu parin vuosisadan kuluessa 1200-luvulta alkaen niin, että asutus viimeistään 1530-luvulla oli levinnyt pitäjän kaikkiin osiin.

Alastaron alue on siis asutettu noin 700 vuotta sitten. Loimaan hallintopitäjä on ollut olemassa jo yli 550 vuotta eli noin vuodesta 1439 alkaen. Alastaron kappeli perustettiin runsaat 300 vuotta sitten 1689 ja Alastaron kunta vuonna 1869.   (21)

Loimaan pitäjä muodostui Satakunnan tavoin neljänneskunnista, joiden nimet olivat Alastaro, Niinijoki, Kojonjoki ja Ylistaro. ( 20) Isoperä ja Vähäperä muodostivat myös yhteisen jakokunnan. Kyliä kutsuttiin ilmeisesti yhtenäisesti vain Peräksi johtuen sijainnista Niinijoen kaukaisimmassa perukassa Hämeen ja (Varsinais-) Suomen rajalla.  Myös Mellilä ja Pappinen ovat muodostaneet yhteisen jakokunnan.(22)

Jakokunta tarkoittaa sitä, että tangotettujen peltojen ulkopuolella kaikki muu maa oli yhteistä. (22)

(21)
Alastaron neljänneskuntaan kuuluivat kylät, jotka myöhemmin muodostivat pääosan nykyisestä Alastarosta. Alastaroon liittyi myös viisi kylää Kojonjoen neljänneksestä, nimittäin Anninen, Hintsala, Kojo, Reitola ja Vammala. (20)

Nimistön varhaisinta kerrostumaa edustavat ilmeisesti  kylien nimet.  Alastaron kylien nimistä osa johtuu selvästi henkilönimistä ja osa luonnosta saaduista nimistä. Henkilönimet ovat luultavasti perua ensimmäisiltä asukkailta: Anninen, Auvainen,Hintsala, Sikilä, Vahvala ja Vännilä ja mahdollisesti myös Hennijoki, Mökkönen, Reitola, Vammala ja Ämmäinen.  Ammattinimi on Suutarlan nimessä. Pispalan nimi johtunee keskiaikaisesta piispan omistuksesta. Luonnon antamia nimiä ovat Kankare, Koski, Männistö, Niinijoensuu, Tammiainen, Virttaa eli Virtsanoja, Ylhäinen ja Vuolle. (21)

Osa talojen nimistä on peräisin keskiajalta, osa 1500-1700-luvuilla eläneiden isäntien mukaan. Ellei nimeä ole ennen ollut, on otettu 1600-luvulla eläneen isännän nimi. Tähän aikaan kirkko alkoi vaatia luku- ja kirjoitustaitoa ja ihmiset luetteloitiin rippikirjoihin talojen mukaiseen järjestykseen. Tällöin kaikille taloille annettiin nimi tai vanha nimi korvattiin uudella.  (21)

Annisten kylän nimi johtunee alasaksalaisesta miehen nimestä Anna, Anno, Ano tai Anni. Auvaisten kanssa yhteisviljelyksessä olleen Hintsalan kylän nimi tulee samoin saksalaisesta Hintsasta eli Heikistä. Kahden naapurikylän, jotka lienee asutettu samaan aikaan, raivaajilla on siis ollut saksalainen nimi. He eivät ole välttämättä olleet saksalaisia, vaan muuttaneet alueilta, joilla saksalaisvaikutus on ollut laaja, ilmeisesti Kokemäenjoki-laakso.

Annisten kylässä oli vuonna 1540 kolme hyvin pientä taloa, Heikki Pusan, Lassen ja Heikki Markunpojan talot. Pusa-nimi viittaa myös germaaniseen vaikutukseen ja tullee nimistä Boz, Boss, Bosse, Buss, Busse tai Posse.

Auvaisten nimi johtunee kylän ensimmäisten asukkaiden nimestä, joka perustunee germaanisesta nimestä Ava, Ave, Avi, Auwa, Auwe tai Auwo. Auvainen oli samassa jakokunnassa naapurikylän Mökköisten kanssa, joten ne yhteisviljelyksinä lienee asutettu ensimmäisten kylien joukossa Loimaalla.

Auvaisissa oli vuonna 1540 vain yksi talo, jota isännöi Mikko.

Hennijoki on voinut saada nimensä vääntymänä Heinijoesta tai nimeen liittyy germaaninen Henn tai Heinrich. Hennijoki on asutettu yhtenä Alastaron viimeisimmistä kylistä vasta aivan keskiajan loppupuolella. Kylä on kuulunut hallinnollisesti Huittisiin, jonka erämailla se sijaitsi, mutta kirkollisesti se oli osa Loimaasta, josta asukkaat  ilmeisesti tulivat.  Ensimmäinen Isontalon isäntä oli Jesper tai Jacob.

Ilolan nimi tullee muinaissuomalaisesta Ilo-nimestä, josta on merkintöjä eri puolilta maata, mutta suurin keskittymä on satakuntalais-varsinaissuomalaisella alueella. Nimi on eräänlainen toivomanimi, on toivottu lapsesta iloista. Samanlaisia nimiä ovat Hyvälempi, Lemminkäinen jne.
Ilola kuului aluksi yhteiseen jakokuntaan naapurikylien Vännilän ja Hennijoen kanssa. Taloja olivat 1540-luvulla Kallo, Ketara, Ilola, Mattila ja Paavola.

Kankareen kylän nimi on ilmeisesti tullut sen sijainnista kuivalla hiekkakumpareella, jota kankare tarkoittaa. Kylä oli yhdessä jakokunnassa Kojon kylän kanssa.
Taloja olivat Eskola, vanhemmalta nimeltään Näppäri, Pirro ja Tala.

Kojon kylän nimi tulee miehen nimestä, joka oli merkinnyt ”kylmää viimaa”, kun lapsi on nimetty syntymähetkellä vallinneen sään mukaan. Kojo voi kuitenkin olla lisänimi tarkoittaen hoikkaa, luisevaa ihmistä. Tai nimi on tullut aamunkajosta. On epäselvää, onko Kojonjoki saanut nimensä ensin vai sen suupuolella sijaitseva Kojon kylä. Nimi on kuitenkin hyvin vanha ja suomalaisperäinen.
Taloja vuonna 1571 olivat Brusila, Frami, Kirjavainen, Noso ja Skyttälä.

Kosken kylä on selvästi saanut nimensä koskesta, joka Loimijoessa vielä 1900-luvun alussa virtasi vuolaasti ainakin keväisin ja syksyisin. Kosken partaalle oli rakennettu jo varhain myllyjä.
Taloja 1540-luvulla olivat Anttila, Hasso (myöhemmin Hesa tai Hulmi), Häyry, Pesso ja Tiutu.

Lauroinen -nimi on tullut käyttöön ilmeisesti kylän ensimmäisestä Lauri-nimisestä asukkaasta. Kylän taloissa ei 1540-luvulta lähtien ollut enää Laureja, mutta ilmeisesti suurimman talon, Sepän isäntä oli Lauri. Seppä-nimi on ilmeisesti tullut isännän lisäammatista.  Muita taloja olivat Konkka eli Kettu, Nepponen, Polo ja Reinikka.

Mälläisten kylä on ilmeisesti saanut nimensä germaanisesta nimestä Melle, Mello. Kylän nimi kirjoitettiin ennen Mellis, Melleis, Mälläis. Samasta nimestä tulee ilmeisesti myös Mellilän nimi. Myös Vampulassa on Mellon talo.
Taloja oli 1540-luvulla Jaspa, Konkka, Kärki, Markula, Sake, Pieti ja Änkö.

Männistön kylä lienee saanut nimensä yksinkertaisesti kylän viereisestä komeasta männiköstä.
Taloja 1540-luvulla oli Heikkilä ja Yrjölä, jotka olivat hyvin rikkaita. Heikkilän Heikki-isäntä oli yksi pitäjän luottohenkilöistä ja istui 43 käräjät lautamiehenä.

Mökkönen ja Auvainen kuuluivat alkuaan samaan jakokuntaan, minkä katsotaan osoittavan niiden pitää ikää.  Mökköisten Olavi toimi lautamiehenä käräjillä jo vuonna 1421, joten kylä on ollut asuttuna jo 1300-luvulla.
Mökkösistä käytetään ensimmäisissä kirjallisissa lähteissä nimeä Mäckeis ja Mäkkis, joten alkuperäinen nimi on voinut olla Mäkinen. Itäsuomalainen sukunimi Mökkönen tullee karjalaisen ristimänimen Mokko rinnakkaisasusta Mökkö, mistä kylän nimi tuskin tulee.
Taloja oli 1540-luvulla Heikkilä, Junnila, Kopu ja Rantala.

Niinijokisuu on saanut nimensä sen alueella Loimijokeen laskevasta Niinijoesta. Nimi viittaa entisinä aikoina tärkeään niineen, jota käytettiin sitomiseen. Niintä saatiin lehmuksen kuoren alta. Ilmeisesti nimen antoaikoina joen rannalla on kasvanut lehmusmetsikköjä. Ilmasto olikin 1200 -1300 -lukujen vaihteessa lämpimämpää, joten lehmuksetkin ovat viihtyneet näin pohjoisessa.
Alastaron kappalaisen asunnon nimi Bärnäs viitannee lehmukseen, jonka toinen nimi  on pärnäpuu. Kappalaisen talon nimi oli suomeksi Bärnistö.
Taloja 1540-luvulla olivat Filppu, Kemppi, Kraatari tai Kaateri, Pietilä, Ruikka ja Ryssä, jonka isäntä tuli joko Karjalasta tai Kokemäen Villiön Ryssän talosta, jolloin se on tarkoittanut Roslagenista muuttanutta.

Pispalan kylä lienee saanut nimensä kirkon eli piispan omistuksista keskiajalla, jonka jälkeen talo on ostettu kirkolta tai kruunulta kirkon tilojen tultua luovutetuksi valtiolle uskonpuhdistuksen yhteydessä.  Toinen tila oli nimeltään Mattila.

Reitolan nimen alkuperää on vaikea selittää. Ehkä se pohjautuu miehen nimeen Reito.
Taloja 1540-luvulla olivat Ryöti, Tattinen ja Tyni.

Sikilän kylän nimi johtunee kylän ensimmäisen talon isännän nimestä, joka lienee ollut ruotsalainen Sigge tai Sigfrid, joka yleensä on muodossa Sipi, joka on myös supisuomalainen nimi. Siki lienee ruotsin Siggen suomennos.
Taloja olivat 1540-luvulla Heikkilä, Ojala, Pakila ja Uotila.

Suutarlan kylän nimi johtunee siellä keskiajalla asuneesta suutarista. Vuonna 1472 Loimijoen käräjillä istui lautamiehenä Olaf Sutarsson, joka oli ilmeisesti kotoisin kylästä.
Taloja 1540-luvulla oli Kalainen, jota nimeä on vaikea selittää vähävetisellä seudulla ainakaan kalastukseen liittyväksi.

Tammiaisten kylän nimi johtuu sen alueella joskus 1200-luvulla sijainneesta tammimetsiköstä. Taloja 1540-luvulla olivat Filppula, Hulsi, Jussila, Kestilä (kesti tarkoittanut vierasmaalaista kauppiasta, joka on jäänyt talven yli ”kestittäväksi”), Pietilä, Rekola ja Sipilä.

Vahvalan kylä lienee saanut nimensä ensimmäisen asukkaan lisänimestä.
Taloja 1540-luvulla olivat Anttila, Eskola ja Uikkonen.

Vammalan kylän kummankin talon asukkaisen lisänimenä on ollut Vamma, joka on voinut tarkoittaa ruumiinvammaa tai ohivirtaavan joen koskea (vrt. Vammaskoski Tyrväällä).
Talo 1540-luvulla oli Isotalo.

Virttaan kylän alkuperäinen nimi oli Virtsankylä, joka mahdollisesti johtuu ojan tai puron ruskeankeltaisesta vedestä, joka on peräisin suolta. Vasta kirkonkirjoissa 1870-luvulla alettiin käyttää suomenkieltä ja niihin ilmestyi nimi Virttaa.
Talot olivat keskiajalla piispan lampuotitiloja tai flöte-talonpoikien hallussa. Vuonna 1570 Juhana III panttasi kruunulle palautetut piispan lampuotitilat Halikon Joensuun Kirsti-rouvalle.   Taloja oliv1581 Heikkilä, Kurki, Mikkola, Mulli (yleinen lisänimi uuden ajan alussa, löytyy myös Eurasta, Eurajoelta ja Tyrväältä), Pieti, Sorkka ja Tätilä.

Vuolteen kylän nimi johtunee kosken alapuolella olleesta vuolteesta eli nopeasti virtaavasta vedestä.
Kylässä oli 1540 kaksi taloa, joiden nimiä ei kerrota missään.

Vännilän kylän nimen on arveltu johtuneen ruotsalaisesta Sven-nimestä, mutta mahdollisesti myös finnistä, joka on Jaakkolan ensimmäisen tunnetun isännän lisänimi. Finni-Fänni-Vänni voi olla kehittymä.
Taloja oli 1558 Brusila, 1540 Hunnas, Jaakkola, Mattila ja Uuppo.

Ylhäisten kylän nimi on suhteellisen nuori. Aikaisemmin se tunnettiin nimellä Ylis Ämmäis eli Ylinen Ämmäinen ja vielä vuonna 1571 se oli osa Ämmäistä. Kylät lahjoitettiin Wittembergin kreivikuntaan 1650-luvulla.
Taloja 1540-luvulla olivat Brusi, Eskola, Maunu ja Pouta.

Ämmäisen kylän nimi tulee ilmeisesti ämmä-nimestä. Ämm tarkoittaa suomensukuisissa kielissä ja esim. virossa vielä nykyäänkin anoppia.
Tiloja olivat 1540-luvulla Hässäri ja Titi.

Alastaron Mäenpää sijaitsi Kojonjoen neljänneskunnassa pitäjän Alastaron puoleisessa päässä. Kylässä oli vuonna 1540 kolme taloa, jotka kaikki olivat pieniä.

(20)
Euran kylä sijaitsee Kojonjoen varrella Köyliön ja Kuninkaisten kylien naapurina. Kylien arvellaan saaneen nimensä Eurasta, Köyliöstä ja Huittisten kirkonkylästä muuttaneista uudisasukkaista. Euran kylässä oli vuonna 1540 neljä taloa, joita asuttivat Sipi Talonen, Simo Satuli, Markku Punki ja Markku Kokko. Kaikkien talojen isännillä oli siis lisänimet.

Haaran kylässä oli vuonna 1540 kolme taloa, isäntinä Lassi Lassinpoika, Lauri Könö ja Matti Laurinpoika. Näistä muodostuivat myöhemmät Lassilan, Luukkaan ja Mattilan talot.

Haitulassa oli vuonna 1540 kolme verotettavaa tilallista, Matti Markunpoika, Olavi ja Markku.

Hartoisten kylä lienee saanut nimensä kylän ensimmäisen asukkaan Harton mukaan.
Harto on alasaksalainen miehen nimi. Kylässä oli vuonna 1540 kolme taloa.

Hirvikoskella oli vuonna 1540  neljä taloa. Kaksi oli suuria, myöhemmin Knuutilan ja Mattilan nimisiä ja kaksi pienempää, joista tuli toisesta Taalikka. Vuonna 1554 tuli kaksi tilaa, Uotila ja Suni.

Hurskalassa oli vuonna 1540 kolme taloa, Filppu Antinpojan Konti, Juho Pohjolan Pöppö ja Filppu Matinpoika Hurskan Salli.

Ilmaristen kylän kaikki kolme taloa olivat pieniä Tuomas Kössin ja Klemetin ja Martin talot.

Inkilässä oli vuonna 1540 kolme taloa, kaikki hyvin pieniä. Yhtä piti Simo Koni.

Joenperän kylä on saanut nimensä sijaintipaikastaan Petäjoen latvoilla. Kylässä oli vuonna 1540 vain yksi talo, jota isännöi Martti Ytty.

Juvan kylä on saanut nimensä sijainnistaan Loimijoen rannalla juvan eli loivan kosken kohdalla. Talon ensimmäinen tunnettu isäntä oli Heikki eli Henrik Laurinpoika Juuan (1552). Hänen ilmoitetaan tulleen Puujalkalasta. Juva ja Puujalkala olivatkin tässä vaiheessa samaa kylää.

Karhulan kylässä oli vuonna 1540 kolme taloa, Suutarin ja Utsurin talot sekä talo, joka autioitui jo seuraavalla vuosikymmenellä.

Karsattilassa oli vuonna 1540 neljä taloa ja seuraavana vuonna kaksi lisää. Taloista kaksi oli hyvin lyhytikäisiä ja autioitui seuraavalla vuosikymmenellä.

Kauhanojalla oli vuonna 1540 kolme taloa, Heikin pieni, Matin ja Erkin sekä Aleksin vuonna 1554.

Kemppilän kylässä oli vuonna 1540 kolme pientä taloa.

Kesärlän kylässä oli kaksi varsin suurta taloa vuonna 1540, Köönikkää isännöi Pauli Niilonpoika Käsäri. Poson eli Pösön isäntä Lasse Mikonpoika Käsäri.

Klokkarlan kylä ja yksinäistalo muodostettiin kirkon omistamista maista Loimaan kirkon ja pappilan läheisyyteen.

Kojonperässä oli 1540-luvulla kuusi tilaa, joista yksi hävisi jo 1560-luvun alussa.

Krekilä on saanut nimensä ensimmäisestä asukkaastaan Greggistä, ja oli 1540 monitaloinen kylä, jossa oli seitsemän taloa, kaikki tasaisen pieniä.

Kuninkaisten kylän arvellaan saaneen naapurikylien Euran ja Köyliön tapaan nimensä ensimmäisten asukkaidensa lähtöseudun mukaan.

Kurittulassa oli vuonna 1540 kolme taloa, joista suurin oli Sipi ja muut olivat Mikon talo (myöhempi Mikkola) ja Paavalin talo, Pisku.

Kuttilassa oli vuonna 1540 kolme taloa, kaikki pieniä.

Köyliön kylän, kuten sen naapurikylän Eurankin, on arveltu saaneen nimensä sinne muuttaneiden ensimmäisten asukkaiden lähtöseudun mukaan. Köyliössä oli vuonna 1540 neljä taloa, joista kahta asuivat Tala-sukuiset. Tala-nimi saattaa viitata Punkalaitumen Talalan kylään, josta vanha tieto kertoo aikoinaan kolmen veljeksen muuttaneen Levälän kylään.

Lappijoen kaksi tilaa olivat vielä uudenajan vaihteessa piispan lampuotitiloja, jotka kruunu otti itselleen uskonpuhdistuksen myllerryksessä. Kuningas Juhana III panttasi nämä talot 1570-luvun alussa yhdessä muutaman muun loimaalaistalon kanssa Halikon rouva Kirstille, Klaus Kristerinpoika Hornin leskelle. Tilat olivat Hornien panttitiloja aina 1600-luvun alkuun ja siirtyivät sen jälkeen muutamiksi vuosiksi kapteeni Grullille.
Ensimmäiset tiedot kylän taloista on vuodelta 1558, jolloin kylässä asuivat lampuodit Pentti ja Tapani. Pentin talosta muodostuivat myöhemmät Tuomola ja Heikkilä ja Tapanin talosta Anttila ja Jaakkola.

Levälän kylä mainitaan Suomen Asutuksen Yleisluettelossa ensimmäisen kerran vuonna 1544, jolloin kylän ainoaa ja suurta taloa viljeli Jussi Levälä.

Lähteen kylä muodosti uudenajan alussa yhteisen jakokunnan Kojonperän ja Inkilän kylien kanssa, mikä tarkoitti sitä, että kylät olisivat vanhoja. Vuonna 1540 kylässä oli kaksi taloa, joissa molemmissa Tuomo-niminen isäntä.

Manninen Satakunnan ja Hämeen rajalla oli uudenajan alussa jo varsin suuri kylä. Siellä oli neljä taloa, joista mikään ei ollut pieni.

Niemen kylässä oli vuonna 1544, jolloin se mainitaan ensi kerran veroluetteloissa, kaksi taloa, joiden isännät olivat Pertti ja Jaakko Eskonpoika.

Onkijoella oli vuonna 1540 kaksi taloa, toista hallitsi Martti Onkijoki ja toista Reko.

Pahikaisissa oli kolme taloa 1540-luvulla.Niistä kahta hallitsi saman suvun jäsen, Urpo/Urbanus Vehmer ja Heikki Vehmer. Kolmas isäntä oli Pahikaisten Heikki.

Pappinen oli ehtinyt jakaantua vuoteen 1540 mennessä jo kuudeksi taloksi. Tämä todistaa kylän vanhuutta Loimaan kylien joukossa. Samaan viittaa myös Pappisten ja Krekilän muodostama yhteinen jakokunta.

Peltoisissa oli jo 1540-luvulla samat kaksi taloa, jotka siellä olivat sitten vuosisatoja myöhemminkin. Talojen nimet olivat 1600-luvulla Frantsi ja Mikkola.

Piltolassa oli 1540-luvulla viisi taloa, joista yksi autioitui ja liitettiin Yrjäntilään jo parin vuosikymmenen kuluttua.

Puujalkalassa oli kaksi taloa vuonna 1540.

Raikkolassa oli vuonna 1540 seitsemän taloa. Ylivoimaisesti suurin oli Kottarin eli Kurpan talo, jota piti Uoti, lisänimenään Tallus. Seuraavaksi suurin oli Pruukka, jonka isäntä oli Juho, lisänimenä Raikko. Kolmanneksi suurin oli myöhempi Frantsi, jota piti Jaakko, lisänimenä Tallus. Lisäksi kylässä oli neljä taloa, jotka hävisivät kirjoista jo vuonna 1544.

Seppälän kylän muodosti vuonna 1540 yksi talo, isäntänä Mikko Seppälä eli Hopeaseppä.

Torkkalan kylä on mitä ilmeisemmin saanut nimensä ruotsalaisesta miehen nimestä Tor tai Torkei, joka suomeksi on vääntynyt muotoon Torkko tai Torkka. Kylässä oli vuonna 1540 kolme tilaa, joista yksi jakaantui jo 1560-luvulla kahteen osaan.

Vesikoski oli yksi Loimaan monitaloisimmista kylistä 1540, jolloin maakirjat alkavat ja mistä alkaen taloista alkaa saada säännöllistä tietoa. Kylässä oli kuusi taloa: Hollo, Hulmi/Kuttila, Marttila, Pietilä eli Huono, Ropakko eli Hannu ja Ruskiapää/Nahi, Osa nimistä on myöhempien isäntien perua.

Vilvainen sijaitsee Niinijoen varrella Torkkalan ja Hurskalan välissä. Kylässä oli 1540 neljä taloa, joista Piki oli muita huomattavasti suurempi. Pienempiä olivat Knuutila, Pieti Äijä, Sipilä, Äijän suvun Markkula,

Ylistaron Mäenpäästä käytetään nykyään nimeä Mäenpää. Vuonna 1540 siellä  oli viisi taloa, yksi autioitui seuraavalla vuosikymmenellä.

Ypäjällä oli vuonna 1540 kahdeksan taloa ja se olikin Loimaan monitaloisin kylä. Talot olivat ällistyttävän samankokoset.

Metsämaan kylät (22)
Metsämaan kuntaan kuuluivat vuoteen 1968 asti Kojonjoen yläjuoksulla sijainneet  kylät Kallio, Korpi, Majanoja ja Metsämaa. (21)

Metsämaa ja Alastaron eteläosissa on ollut seudun varhaisinta asutusta  jo kivikaudella. Metsämaa, Kallio ja Majanoja muodostivat yhteisen jakokunnan. mikä todistaa vanhasta asutuksesta.  Ilmeisesti Metsämaa ei kuitenkaan ole ollut yhtäjaksoisesti asutettuna rautakaudesta saakka. Ilmeisesti jokien ylävarret asutettiin ensin ja sitten alemmat jokivarret. Näin varmistettiin satakuntalaisille uudisasukkaille rajat muihin maakuntiin siten, että rajat asutettiin ensin ja vasta sitten välimaasto kuten Niinijoen neljänneksen asuttamisessa.

Kallion kylässä oli vuonna 1540 viisi taloa, Anttila, Markkula, Perttula ja Sorri sekä yksi myöhemmin muihin yhdistetty.

Korven kylä eli Korven Inkilä, kuten 1500-luvulla sanottiin, lienee saanut nimensä sijainnistaan maakunnan viimeisenä Kojonjokilaaksossa aivan Hämeen rajalla. Ilmeisesti sen ensimmäinen asukas oli nimeltään Inki. Suurin talo oli Isoperhe, muita taloja Markula, Paavola, Rautio eli Ruotus ja Viipuri.

Majanojan kylässä oli 1540 vain yksi talo, Juonikas. Kylää kutsuttiinkin vielä ns. kuninkaan kartastossa 1700-luvun lopulla Juonikkaaksi eli Majanojaksi. Sepän talo muodostettiin 1615 jakamalla Juonikkaan talo kahtia.

Majanojan kyläläisten ja kojonperäläisten kesken käytiin pitkiä aikoja oikeutta kylien rajoista.

Metsämaan kylässä oli vuonna 1540 kaksi taloa, Koppala ja Tuomola/Mikola. Kylä oli veroluvultaan yksi Loimaan suurimmista Mälläisten, Vesikosken ja Kosken jälkeen.
Taloja olivat Koppala, Mattila, Mikola ja Tuomola.

Mellilän kylät (22)
Mellilään kuuluivat vielä nykyäänkin Niinijoen neljänneksestä Isoperä, Mellilä, Pesänsuo ja Vähäperä. (20, 22)

Isoperä on ilmeisesti saanut nimensä yksinkertaisesti siitä, että se oli suurempi kuin Vähäperä talojen määrän mukaan. Taloja olivat Holkerin/Mölkerin, Hyryn, Juusen eli Mäen/Viuhkon, Kärpän, Ponkkisen ja Soinan talot sekä lisäksi yksi muihin liitetty.

Mellilän kylä lienee saanut nimensä ensimmäisestä isännästä, jolla oli saksalaisperäinen nimi Melli tai sitten kylä on asutettu etelästä Liedon Mellilästä. Mellilä sijaitsee Turusta Ylä-Satakuntaan vievän talvitien varrella, joten tämä Satakuntaan kuulunut alue lienee asutettu Varsinais-Suomesta. Myös kylässä oleva Kyröläisen talo viitannee Karinaisten Kyröstä lähteneeseen uudisasukkaaseen.
Taloja oli viisi: Hikka/Kyöpeli, Kyröläinen, Ojakas, Okko ja Rasva.

Pesänsuon kylä on saanut nimensä kylän viereisestä pesäsuosta, joka on vielä nykyäänkin ympäristöstään erottuva maamerkki. Kylässä oli vuonna 1540 neljä taloa, Kurppa, Louve, Mattila ja Sullo.

Vähäperä muodosti Isoperän kanssa yhteisen jakokunnan. Ne ovat ehkä alunperin olleet yhtä kylää. Vähässäperässä oli v uonna 1540 kuusi taloa: Pleiku, Pytty, Soro, Tiiri ja Tohna.

Ypäjä (20)
Kaksi kylää, Manninen ja Ypäjä, liitettiin Perttulan kappeliin sen itsenäistyessä Tammelasta vuonna 1903 ja kunnan nimeksi valittiin rautatieaseman mukaan Ypäjä.

Suur-Loimaalla asui vuonna 1540 jo 2300 asukasta ja 150 vuotta myöhemmin 1700-luvun alussa 3000.

Kyläyhteisö (21)
Yhteiskunta jakaantui ennen selkeisiin yhteiskuntaluokkiin: säätyläisiin, talonpoikiin ja tilattomaan väestöön. Säätyläisiä Loimaan seudulla on ollut vähän, heihin voitiin lukea kappalainen ja upseeristo, Säätyläisperheiden määrä jäi muutamaan sataan.

Ylivoimaisesti tärkeimmän ja laajimman luokan muodostivat talonpojat, joiden joukossa voitiin nähdä erilaistumista tilojen erilaisen koon mukaan. Jo varhain oli sukuja, joille luottamusmiesvirkoja osoitettiin enemmän kuin toisille, usein suurimmista taloista. Seitsemännentoista vuosisadan aikana ratsutilalliset erottuivat muista talonpojista.

Kaikki tilat olivat 1540-luvulla perintötiloja. Suuri osa tilallisista menetti 1500- ja 1600-luvuilla perintöoikeuden tilaansa, joista tuli kruununtiloja. Jos asukas ei pystynyt maksamaan veroa, kruunu hankki uuden viljelijän ja vanha joutui muuttamaan pois.

Kruununtilaa ei voinut periä. Tavallisesti yksi lapsista sai oikeuden jatkaa viljelyä, muut perivät vain irtaimistoa. Väistyvät perilliset vajosivat palkollisten tai  itsellisten luokkaan, elleivät tehneet hyvää naimakauppaa. Osa onnistui saamaan torpan viljeltäväkseen, jokunen hankki käsityötaidon ja ryhtyi pitäjänkäsityöläiseksi. Jotkut, hyvin harvat, yleensä talojen pojat, lähtivät opintielle. Muutamat pestautuivat ruotusotilaiksi tai ratsumiehiksi. (20)

Säädyt
Vuoden 1890 säädyt Suomessa:
0,1 %  Aatelisto
0,3 %  Papisto
3 %      Porvaristo
26 %   Talonpojat, omistivat maata, sukutiloja
70 %  Muut, ei säätyä:
-Torpparit – viljelivät vuokrattua maata, itse raivattua,  vuokranmaksu  päivätyönä
eli taksvärkkinä esim. 1 pv/vko tai luonnontuotteina
-Mäkitupalaiset – kylän laidassa, tekivät maatöitä taloissa
-Palkolliset – piiat, rengit, palkattiin syksyllä vuodeksi kerrallaan
-Loiset – omistivat vain päällään olevat vaatteet,
tekivät  pikkutöitä ja asuivat muiden nurkissa

Alle seitsemän prosenttia asui kaupungeissa.

Kovimmat kylmyysjaksot olivat 1560-1630 ja  1675-1715, jolloin Keski-Euroopan joet jäätyivät Espanjaa myöten. Aurinko ei näkynyt, oli paljon sateita ja kosteaa ja sato pilaantui. Talvet olivat pitkiä ja erittäin kylmiä, joten nälkäkuolemat ja kulkutaudit (rutto ja lavantauti) verottivat väestöä.

Suomen historian pahimmat nälkävuodet ajoittuivat siten 1670-luvun lopulle. Tuon ajan ankeutta Loimaallakin kuvannee hyvin kuolleisuustilasto. Vuosina 1685-1690 oli Loimaalla kuollut vuosittain keskimäärin 56 henkilöä. Vuonna 1696 kuolleiden
lukumäärä nousi 115 henkeen ja vuonna 1697 peräti 650 henkeen.

Suomen siirtyessä Ruotsin vallan alaisuudesta Venäjän autonomiseksi alueeksi Suomessa oli asukkaita 830 000.

Asumukset
Kivikaudella (-1000 eaa) ihmisten asumukset olivat olleet pyöreäpohjaisia kotia, joiden halkaisija oli 2-3 m. Peitteenä oli havuja ja taljoja.

Ennen ajanlaskun alkua tuli hirsien salvontatekniikka (päästään lovetut hirret asetetaan toistensa päälle siten, että ne lukitsevat aina alemman hirren paikoilleen) tutuksi itämerensuomalaisten keskuudessa.  Germaaneilla oli samaan aikaan omat paalu-rakennelmansa. Salvostekniikka on tunnettu hyvin kauan Itä-Aasiassa, Siperiassa ja Venäjällä, Puolassa ja muuallakin metsä-Euroopassa, myös Ruotsissa ja Norjassa. Jo 1600-luvulla veivät pohjoismaiset siirtolaiset tekniikan mukanaan Pohjois-Amerikkaan.

Hirsirakennuksen alkumallina on ollut pieni usein säännöllisen neliön muotoinen   neliseinäinen tupa. Se oli katettu tuohilla, joiden päälle asetettiin turpeita tai ruikuja (malkoja). Lämmön pysymisen parantamiseksi hirsien raot tilkittiin sammalilla. Lattialla pidettiin eläinten taljoja ja myöhemmin lattia rakennettiin puusta. Tämä rakennusten malli lienee noin kaksituhatta vuotta vanha eli muodostui niinä aikoina, kun suomalaiset alkoivat asuttaa maatamme ajanlaskun alun jälkeen.

Puuta Suomessa on riittänyt ja kiveä on käytetty hyvin vähän rakennuksissa. Ainoastaan tulisijaan ja myöhemmin kivijalkaan on käytetty kiveä.

Noin 100 vuotta ajanlaskun alun jälkeen gootit alkoivat paistaa leipää ja Skandinaviassa uunia alettiin käyttää ulkona noin vuonna 800.  Sauna ja riihi tulivat käyttöön maanviljelyn mukana ja uuni laitettiin rakennukseen sisälle.

Savupirtit säilyivätkin Suomessa hyvin pitkään, pitempään kuin naapurimaassa Ruotsissa.  Länsi-Suomessa savuaukkoina pidettiin ovia ja ikkuna-aukkoja, Itä-Suomessa oli katossa räppänä savun poistoa varten. Vielä 1700-luvulla Hämeessä ja Satakunnassa oli savupirttejä.  Myös Oulun kaupungin taloista oli 1700-luvulla puolet savupirttejä. 1800-luvulla savupirttien tilalle alettiin rakentaa torppia, joissa oli savupiippu, mutta vielä 1900-luvun alussakin savupirttejä oli. 1800-luvulla pirteistä löytyi uunin lisäksi pöytä, pitkät penkit, rukki. kehto ja joskus eläimet asuivat ihmisten kanssa.

Lasi-ikkuna tuli käyttöön 1600-luvun lopulla ja yleistyi vasta paljon myöhemmin. Niitä pidettiin jonkinlaisen verotusperusteenakin 1700-luvun lopulla. Sitä ennen ikkunoissa
oli käytetty ohutta läpikuultavaa nahkaa tai vain yksinkertaista puuluukkua.

Olki oli nimenomaan peltoladoissa suosittu kateaine. Päreet yleistyivät kateaineena vasta 1800-luvulla. Aluksi ne tehtiin käsityönä puukolla veistäen, myöhemmin otettiin käytäntöön erilaisia pärehöyliä, jotka kytkettiin esim. tuulimyllyn koneistoon.

Tehdasvalmisteiset naulat tulivat käyttöön varsin myöhään. Kyläsepät valmistivat käsinetaottuja nauloja hyvinkin varhain, muttei niitä joka paikassa käytetty.

Työkalut olivat pitkään varsin alkeellisia. Kirvestä käytettiin yhtä hyvin höylän kuin sahan asemesta. Hyvin pitkään oli tapana veistää hirsirakennusten seinät sileiksi kirveellä vasta sitten, kun rakennus oli pystytetty pyöreistä hirsistä.

Maanviljely

Maanviljely
Keskiajalla (500-1500 jaa) peltoviljely syrjäytti kaskenpolton. Vanhimmat pellot olivat jokivarteen raivattuja tilkkuja. Koska ojitustekniikkaa ei tunnettu, käytettiin hyväksi jokivarsien kaltevuutta.  Samalla vanhin asutus keskittyi jokien varsille. Joet olivat myös tärkeitä kulkureittejä. Lounais-Suomessa asutus keskittyi tiheään rakennetuiksi kyliksi ja talot linnamaisiksi umpikartanoiksi.

Keskiajalta lähtien Loimaan seutu onkin ollut vakaata maanviljelyaluetta. Nykyiset laajat pellot ovat vuosisataisen raivaustyön tulosta. Raivaus pelloiksi on supistanut metsäalat suhteellisen vähäisiksi, mutta metsät ovat taloudellisessa mielessä merkityksellisiä, koska metsätyyppi on hyvätuottoista mustikkatyypin kuusíkkoa. Lehtomaisia metsiä on kaakkoisosissa ja männiköitä läntisen harjujakson kuivilla hiekkakankailla.

Autonomisessa Suomessa 1800-luvulla harjoitettiin yksipuolista karjataloustuotantoa ja leipävilja tuotiin. Suuntaa ei pystytty nopeasti muuttamaan 1900-luvulla vaan pien- viljelmävaltaisen maatalouden runkona oli kotieläintuotanto. Pienviljelijäperheet pystyivät muuttamaan peltojensa tuoton ja oman työpanoksensa myytäviksi tuotteiksi lähinnä lypsykarjanpidolla.

Autonomian ajalla huomattava osa kananmunista tuotiin Venäjältä. Vuonna 1919 asetettu tulli sai munien tuotannon kiinnostavaksi. Kanalat jäivät kuitenkin pieniksi. Kananmunien ja sianlihan tuotanto alkoi kasvaa vasta kun valtio alkoi vuonna 1928 tukea tuotantoa, jotta pientilat eivät olisi täysin riippuvaisia nautakarjasta.  1930-luvun lopulla puolet kananmunista menikin jo vientiin.

Maanomistus
Torppien määrä oli laskussa jo 1800-luvun lopulla. Suur-Loimaan alueella torppia oli 1910 kaikkiaan 708, mikä oli kaksinkertainen määrä taloihin verrattuna. Sopimukset olivat suurimmaksi osaksi elinikäisiä (43 %), mutta monet (34 %) olivat vuosittain juoksevan tai milloin tahansa irtisanottavan sopimuksen varassa.  Vuokranmaksu oli määrättävä rahassa, mutta sen sai suorittaa myös päivätöinä.

Vuonna 1918 hyväksyttiin laki vuokra-alueiden lunastamisesta. Sitä laajennettiin vuosina 1919 ja 1921, joten yksityisten maalla olevat torpat ja mäkituvat, lampuodit eli kokotilan vuokraajat sekä seurakuntien ja valtion asuintilojen vuokra-alueiden vuokraajat saivat lunastaa omakseen enintään 10, erityisissä tapauksissa enintään 20 hehtaaria peltoa ja enintään 20 hehtaaria metsää. Mäkitupalaiselle voitiin erottaa enintään kaksi hehtaaria maata.

Uusia pientiloja syntyi torppien itsenäistymisen lisäksi myös aktiivisen asutustoiminnan ansiosta. Kunnat ostivat maatiloja, jotka palstoitettiin. Sotien välisenä aikana keski-kokoisten 5-25 peltohehtaarin tilojen osuus nousi huomattavasti vuoden 1910 38%:sta (642) vuoden 1941 50 %:iin (967 tilaa).  Luvut selittyvät sillä, että pienimmät itsenäistyneet torpat raivasivat uusia peltoja ja pystyivät myös ostamaan lisämaita ja siirtyivät näin keskikokoisten tilojen luokkaan. Valtiovalta tuki tätä myöntämällä uudisraivauspalkkioita ja -lainoja.

Sotien jälkeen tilakoko pienentyi erityisesti siirtoväen asuttamisen vuoksi, mutta tiloja jaettiin edelleen myös esimerkiksi perinnönjaoissa.  Pientilojen määrä kasvoikin Loimaan seudulla melkein kaksinkertaiseksi: 2-9,9 peltohehtaarin tiloja oli 706 vuonna 1941  ja 1348 vuonna 1950. Suurempien 10-25 peltohehtaarintilojen määrä nousi vastaavasti 548:sta 924:ään.

Asutustoiminta pienensi nimenomaan suurimpia tiloja, sillä vain 12 % maanomistajista joutui luovuttamaan maata. Loimaalla oli paljon yli 50 peltohehtaarin tiloja, joten pienemmät menettivät peltoalaansa vain muutamissa tapauksissa.

Maatalouskalusto  (22) Irja Merikivi 1931
Kaskenpolttoa ei ole harjoitettu enää 1800-luvulla Loimaan seudulla, Hämeessä kylläkin. Uutta peltoa raivattiin kääntämällä auralla tai lapiolla tai kuokkimalla, joka oli yleisin tapa. Auralla voi kääntää vain tasaisia niittymaita ja lapiolla kääntäminen hidasta.

Ennen suuria nälkävuosia 1860-luvun lopulla kuokat olivat tasakärkisiä ja terä muodosti varren kanssa suoran kulman. Nälkävuosien työnhakumatkoilla tutustuttiin uuteen kuokkimistapaan, altakuokkimiseen, jolloin kuokan terän ja varren kulma on terävä ja terä on huippu- eikä tasakärkinen.

Ennen tehdastekoisia auroja käytettiin puusiipistä auraa, joka oli raudoitettu. Tällaista auraa kutsuttiin vältiksi.

Ojitusvälineenä käytettiin hevosten vetämää oja-auraa jonkin aikaa. Ojalapio on säilynyt samanlaisena nykypäiviin asti. Ojanperkauslapio oli pienempi ja puusta tehty.

Pellonmuokkaus ei ollut entisaikaan kovinkaan perinpohjaista. Aurat, äkeet, jyrät ja ladat olivat kotitekoisia, kotikylän sepän rauhoittamia. Niillä ei saatu paljoa aikaan ja muokkaus jäi pinnalliseksi, jolloin pellot kasvoivat rikkaruohoja. Niitä nuori väki poisti.

Aurana käytettiin kesantomaan kääntämisessä alkeellisinta puista auraa, missä oli ns. käännettävä siipi. Auran eteen valjastettiin parihevoset tai härät.

Äkeistä alkeellisin oli risuäes, jota käytettiin kalliomaissa, ei tasaisilla kovilla savimailla. Vanhin yleisesti tunnettu äesmuoto on puupiikkinen äes. Piikit olivat siis puusta ja kovin lyhytikäisiä. Piikit tehtiin 1800-luvun loppupuolelta alkaen raudasta. Kumpiakin äestyyppejä oli kolmi- ja neljäpuisia.
Äkeitä käytettiin sekä pellon muokkaamiseen että siementen sekoittamiseen.

Jyrät  olivat myös ensin kotitekoisia ja ovat saaneet väistyä käytännöllisempien ja lujarakenteisempien tehdastuotteiden tieltä, etenkin hammas- ja piikkijyrät.

Lannoitusvälineinä käytettiin hienoksi hakattuja kuusenhavuja lannan lisänä,  koska karjanlantaa oli vähän saatavilla.

Kylvövakka ja -vyö olivat käytössä, kun kylvö tehtiin yksinomaan käsin. Vakan pohja saattoi olla mitä puuta tahansa, syrjät haavasta ja kahva katajasta. Vakkaa kannettiin vasemmalla sivulla vasemman olan yli ja oikean kainalon alta kulkevan  ”kylviv vyän” avulla.
Kylvämiseen liitettiin paljon taikoja, esim. vakkaa ei saanut asettaa jyväsäkin pohjoispuolelle, se tiesi hallaa.

Perunakoppa oli pieni päreistä tehty kori. Sitä  käytetään vieläkin. Perunankaivuuväline, peruntalasta, on jäänyt käytöstä.

Vanhanajan heinäntekovälineet Tärkein väline oli viikate, joita oli väärävartisia ja suoravartisia. Kaadettu heinä haravoitiin joko luakousharavalla leviäksi tai koottiin kokousharavalla. Heinälatoon heinät kuljetettiin heinäreellä tai heinähäkillä.  Joskus heinää kuljetettiin saplilailla, jotka saattoivat olla kahden kannettavia tai vedettäviä.

Vanhanajan elonkorjuuvälineet Kaikki viljalajit leikattiin sirpillä.  Härveli erosi viikatteesta siinä, että sen varteen on kiinnitetty piikit eli sormet, jotka kokoavat terän leikkaaman viljan helpottaen siten sitojan työtä.  Härvelillä korjattiin vain kauraa.

Kaukana olleilta pelloilta sato kuljetettiin elorattailla eli retuleilla, joissa oli pitkät aisat.

Riihityövälineet Riihihankona käytettiin haaraista puun oksaa tai lalvaa. Elot tapettiin varstalla, varresta pidettiin kiinni ja klupulla lyötiin. Puimisen välillä haravoitiin riihiharavalla tai luudalla. Varsinainen puhdistaminen tehtiin välpällä, päreistä tehdyllä kopalla yleisemmin.  Jyvät ja tamput ajettiin permannolta välppään isolla riihilapiolla. Sitten jyvät viskattiin pienellä puisella auskurilla, jossa oli pesä kuten  lapiossa sekä varren tapainen kädensija. Lopuksi jyvät pohrettiin pohrilla, joka oli kuten kaksikahvainen kylvövakka ja etureuna oli loiva. Samalla viimeisetkin pölyt poistuivat ja vilja voitiin viedä myllyyn.
Puinti suoritettiin öisin. Se oli raskain työaika alkeellisten työvälineiden vuoksi. (22).

Koneistuminen
Maanviljelys nykyisessä mittakaavassa ei kävisi päinsä ilman tappuria ja viskuria. Koneet ja konevoima ovatkin välttämättömiä. (22)
1900-luvun alkupuolella maatalouden tuotantoa tehostivat koneistus, lannoitteiden käytön lisääntyminen ja uudet kasvilajikkeet. Puimakoneet, niittokoneet ja hevosharavat olivat yleisiä Loimaan seudun suuremmilla tiloilla jo 1900-luvun alussa. Kylvökoneet yleistyivät ja 1910 niitä oli jo 157 kappaletta.

Viljankorjuukoneista tulivat ensimmäisinä käyttöön niittokoneisiin liitetyt elonkokoamis-laitteet.  Loimaan seudun ensimmäisen Malkus-merkkisen traktorin hankki maanviljelijä Kalle Piki syksyllä 1916, jolloin ”moottoriauroja” oli Suomessa vain muutama. Vuonna 1929 traktoreita oli 83 ja 1941 jo 251.  Kaappikuivurit alkoivat yleistyä 1930-luvulla.

Leikkuupuimureita oli Loimaalla ennen toista maailmansotaa vain yksi, muttei niitä ollut muualla Suomessakaan kuin muutamia.  Vedettävän puimurin hankki Mikkolan tilan vuokraaja Vilko Aakkula vuonna 1938. Puimuria kävivät katsomassa satapäiset kansan-joukot kaukaakin.  Ensimmäinen itse kulkeva leikkuupuimuri hankittiin Vesikosken Hollon ja Hulmin sekä Kemppilän Heillikän ja Nahilan tiloille yhteisesti vuonna 1951.

1970-luku oli murrosaikaa, joka poisti monia esteitä tilakoon kasvamiselta nimenomaan koneiden kehittymisen vuoksi. Säiliöpuimuri, traktorin perävaunu ja automaattikuivuri tulivat viljankorjuun perusjärjestelmäksi.  Samaan aikaan heinän korjaaminen paalaimella suoraan pellolta syrjäytti seiväskorjauksen ja nostokoneet tulivat juurikasmaille.

Salaojituksesta ajateltiin 1930-luvulla yleisesti, ettei siitä ole mitään hyötyä, koska jäykkä savi ei kuitenkaan läpäise vettä ja tasaisella lakeudella on vaikea järjestää kunnon veto- ojia. Vuoden 1929 salaojituspinta-ala 52 hehtaaria kasvoi vuoteen 1941 mennessä 638 hehtaariin, joka oli kuitenkin vain kaksi prosenttia peltoalasta.  Salaojitus pääsikin vauhtiin vasta 1950-luvulla. Ensin kaivettiin lapiolla, mutta Kurpan konepajan Mara- ketjukoneet tulivat markkinoille 1958 helpottamaan ojitusta.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa väkilannoitteina käytettiin fosfaattipitoista tuomas-kuonaa ja luujauhoa. Typen käyttö lisääntyi 1920-luvulla, samoin fosfaattilannoitteiden käyttö.

Maatalouden erikoistuminen
Alle kymmenen peltohehtaarin tilojen lukumäärä pieneni sodan jälkeen jatkuvasti ja 1970-luvulta myös 10-25 peltohehtaarin tilat vähenivät. Tilakoko kasvoi samalla ja 1980-90-luvuilla yli 50 hehtaarin tilojen osuus oli noussut neljästä viiteentoista prosenttiin. Keskimääräinen peltoala Loimaan seudulla on noussut vuoden 1950 14,1 hehtaarista vuoden 1990 27,1 hehtaariin ja edelleen vuonna 2006 noin 45 hehtaariin.

Syrjäisten peltojen metsittäminen, asutus ja liikenneväylät ovat yleensä vähentäneet Suomessa peltoalaa, mutta Loimaan seudulla näin ei ole käynyt. Vuonna 1950 kokonais-peltoala oli 37100 hehtaaria, suurimmillaan vuonna 1990 40700 hehtaaria ja vuonna 2006 peltoala oli vähentynyt 36 299 hehtaariin. Vuoden 2006 luvuissa ovat  Loimaa,  Oripää ja Mellilä eli Alastaron luvut puuttuvat. Todellinen luku on siis suurempi.  Luvut kuvaavat hyvin Loimaan seudun erinomaista soveltuvuutta maanviljelyyn.

Loimaan seutu on viljanviljelyaluetta, erikoiskasvituotanto on vähäistä. Eniten viljellään mallasohraa, rehuohraa ja kevätvehnää. Kasvinviljelytiloja on selvästi eniten (yli 600).  Sikatiloja on toiseksi eniten (noin 100).  Kanataloustiloja  ja lypsykarjatiloja on suunnilleen yhtä paljon (noin 40 kumpaakin). Lypsykarjatalous näyttää olevan katoavaa kansanperinnettä.  Mellilässä ei ole tullut yhtään uutta lypsykarjatilaa 15 vuoteen. Lehmien lukumäärä on vähentynyt melkein kymmenesosaan vuosina 1950-1990, kun taas kanojen ja sikojen määrä on noussut. Broilertuotanto on keskittynyt Alastarolle.

Vuonna 2006 viljelijöiden ikäjakauman mukaan 30-50- ja 50-65-vuotiaita on suunnilleen yhtä paljon, keskimäärin 43 % kumpaakin. Yli 65-vuotiaita on noin 8 % ja alle 30-vuotiaita noin 4 %.

Maataloustuotteiden jalostus ja välitys
Osuustoimintalaki hyväksyttiin 1901 ja osuusmeijerien aika alkoi. Niinijoen ja Alastaron osuusmeijerit aloittivat 1902 ja vuonna 1909 niitä oli jo seitsemän. Voin vientimarkkinat olivat hyvät ensimmäiseen maailmansotaan asti.

Maitoa alettiin kuljettaa autoilla jo 1927 Kojonkulmalta, mutta teiden huonon kunnon vuoksi vielä 1954 hevoskuskeja oli 11 ja autoja vain kaksi.  Juustoakin valmistettiin, vuonna 1955 valmistuivat Loimaan Juustokunnan tuotantotilat Hirvikoskelle. Vuonna 1974 kaikki alueen osuusmeijerit yhdistettiin Osuuskunta Loimi-Maidoksi, joka valmisti voita ja pakkasi maitoa sekä valmisti juustoa. Meijeritoiminta Loimaan seudulla loppui 1992.

Viljapitäjänä Loimaa soveltuu luonnostaan myllyteollisuuden sijoituspaikaksi. Teollisen jauhatuksen aloitti Suomen Mylly Oy 1919, joka valmisti pääasiassa litistettyjä kaura- ja ohraryynejä, joita siihen asti oli tuotu ulkomailta.

Vähäisempiä myllyjä oli koko vanhan suurpitäjän alueella 1918 vielä 17. Ne toimivat enimmäkseen vesivoimalla.

Lounais-Suomen Osuusteurastamo avasi sivukonttorin Loimaalle 1917 neljä vuotta perustamisensa jälkeen.  Tavoitteena oli saada karjanomistajat luopumaan koti- teurastuksista.  Vähittäismyymälät avattiin 1921 ja 1938. Myymälät lopetettiin kaupan suuren rakennemuutoksen alkaessa 1960-luvun lopulla.

Loimaan Osuusliike perusti 1946 Vesikoskelle teurastamon,  ja uusi teurastamo valmistui 1962 Hattulaan. Vuonna 1976 Markku Helander osti teurastamon, jonka toiminta loppui vasta 2000-luvun alkupuolella.

Vesikosken sillan lähellä toimi 1920-luvulla R.W. Ekmanin makkaratehdas. Björkmanin makkaratehdas oli 1970-luvulle saakka osoitteessa Heimolinnankatu 10. Perinteisten ryyni-makkaroiden valmistus siirtyi Mäenpäähän Jokiselle.

Panimotoimintaa oli harjoitettu 1858-1909 Aittamäen kartanossa. Otto Vännillä oli 1910-luvulla limonaatitehdas ja muitakin valmistajia oli. Nämä lopettivat toimintansa 1927, kun Loimaan Panimo Oy perustettiin valmistamaan kieltolain mukaisia alkoholittomia tuotteita.

Munanmyyntiosuuskunnat pakkasivat ja markkinoivat kanatalouden myyntiin liikenevän tuotoksen, joka ei ollut tilaa kohti suuri, koska kanamäärä oli enimmäkseen 15-20 kanaa tiloilla.  Kananhoidon kiinnostus alkoi siis jo ennen vientipalkkioiden aikaa.  Munanmyyntiosuuskunnat olivat enimmäkseen naisten yrityksiä ja ensimmäinen naisten maaseudulla hallitsema toimiala. Osuuskunnat järjestivät myös kursseja.

Vuonna 1969 perustettu Hunajayhtymä aloitti toimintansa Toijalassa, mutta siirtyi 1972 Kojonjoen Osuusmeijerin entisiin tiloihin. Alku oli vaikeaa, mutta vakiintui 1980-luvulla. 1990-luvulla kolmasosa kotimaisesta hunajasta kulki Loimaan kautta ja yritys työllistää toistakymmentä henkilöä kokovuotisesti.

Valtion laitosten ja armeijan viljantarpeen tyydyttämiseksi ja varmuusvarastoinnin hoitamiseksi perustettiin 1927 valtion viljavarasto. Sen tehtäväksi tuli sittemmin myös viljanhintojen tasoittaminen ja hintojen vakauttaminen. Viljasiilot Loimaalle rakennettiin 1949, 1959, 1960, 1962 ja 1980. Siilot ovat 52- 65 metriä korkeita ja kapasiteetti on 140 miljoonaa kiloa. Vuoden 2009 alusta siilot valaistaan pimeään aikaan eri väreillä eri päivinä.

Siementarkastuslaitos hajasijoitettiin Loimaalle 1985.  Rakennukset valmistuivat 1992 ja seuraavana vuonna laitos muuttui Kasvintuotannon tarkastuslaitoksen Siementarkastus-osastoksi. Perinteisen siementarkastuksen, tutkimuksen ja valvonnan lisäksi laitos valvoo luonnonmukaisen viljelyn ja kasvisten laatua ja torjuu hukkakarjaa.

Maatalouden järjestötoiminta
Maamiesseurat olivat aluksi eräänlaisia maaseudun yleisjärjestöjä, mutta 1920-luvulla ne miellettiin yhä enemmän maanviljelijöiden ammatillisiksi yhdistyksiksi. Toiminta oli 1920-30-luvuilla varsin hiljaista. Monet seurat virvoitettiin 1930-luvulla ja yhtenä syynä oli suuri maatalousnäyttely kauppalassa 1937. Seuraavan kerran näyttelyjä pidettiin 1956 Alastarolla ja 1962 kauppalassa. Maatalousnaiset perustivat myös omia osastojaan. 1970 maatalousseurajärjestö ja pienviljelijäjärjestöt yhtyivät.

Marttajärjestö perustettiin jo 1899 kodinhoidon neuvontaan ja erilaiseen hyväntekeväisyystyöhön. Toiminta oli aluksi voimakkainta Itä-Suomessa. Mellilän marttayhdistys perustettiin 1926 ja Loimaan 1937, lisäksi eri kylillä on omat yhdistyksensä.  Sodan jälkeen toiminta vilkastui siirtoväen ansiosta.

Pienviljelijäjärjestöt toimivat jo ennen kansallissotaa jossakin muodossa, mutta vuonna 1921 perustettiin virallisesti Pienviljelijäyhdistys Loimaalle.  Loimaa ei ollut perinteistä pienviljelysseutua, mutta Loimaan seudulla oli 21 pienviljelijäyhdistystä, joiden  keskuselimenä oli Savialueen Pienviljelijäyhdistysten Paikallisliitto.

Pienviljelijäyhdistysten toiminnassa oli tärkeällä tilalla koneiden yhteishankinnat ja usein kokoontumistilan rakentaminen. Petäjoen pienviljelijäyhdistys perustettiin 1920 ja se rakensi 1952 oman talon kokoustilaksi ja laajalti tunnettujen tanssien pitopaikaksi. 2000-luvulla Petäjoen tanssipaviljonki kunnostettiin Leader+ -rahoituksella ja tanssit jatkuvat.

Metsänhoitoyhdistyksiä perustettiin paikallisen vapaaehtoisen metsänhoidon edistämiseksi sekä leimausten ja yhteisen puunmyynnin järjestämiseksi. Loimaan-Mellilän ja Alastaron metsänhoitoyhdistys perustettiin 1929 ja se yhdistyi 1990-luvun alussa Oripään yhdistyksen kanssa.

Suur-Loimaan väkiluvun kehitys
1540        2300 asukasta
1700-l. alku  3000
1890        15 000
1917        20 000 (6100 maatalousväestöä, 1800 teollisuus- ja käsityöammatit  perheineen, yli 1000 sekatyömiesväestöä = työläistaloudet 9200 henkeä, 52 %)

Lähteet

1.   Kauhanojan koulu 1897-1997, 1997, Heikki Perho
2.   Perinne ja matkailu 5b-projekti, Sami Männistö
3.   100-vuotias Saviseudun sydän, Loimaan Kurittulan koulu, 2000, Eero Kalliomäki
4.   Suomen kulttuurihistoria I, 1933, Gunnar Suolahti toim.
5.   Suur-Loimaan historia I, 1986,Veikko Laakso
6.   Suur-Loimaan historia II, 1994,Veikko Laakso
7.   Suur-Loimaan historia III, 2003, Jari Niemelä
8.  Talonpoikaistalot, 1997, Markus Leppo
9.   Historia-lehti, 2/2007,  4-6/ 2008
10. Menneisyyden arvoitukset
11. Helsingin Sanomat 27.12.2009, Pirita Särmä
12. Helsingin Sanomat 6.4.2010, Leena Becker, Timo Paukku
13. Helsingin Sanomat 1.4.2012, Sirpa Pääkkönen
14. Saviseudun joulu 20/2008, 21/ 2009
15. Kauppa se on joka kannattaa- Loimaan yrittäjät 1934-2004, Arto Pietilä
16. Sukututkijan tietokirja, Sirkka Karskela, 2000
17. Suomen historia, Henrik Meinander, 2006
18. Turun Sanomat 5.12.2011, Ritva Setälä: Kumouksen ja uhan presidentit
19. Loimaan historia I, Seurakuntaelämä, Hannes Seppälä 1939
20. Loimaan talonpoikaissuvut 1540-1870, Timo Verho 1993
21. Alastaron talonpoikaissuvut 1540-1870, Timo Verho, 1989
22. Mellilän ja Metsämaan talonpoikaissuvut , Timo Verho, 1991
23. Turun Sanomat, 18.8.2012, Jussi Hakala: Säästöpankit ovat olleet suomalaista yhteiskuntaa jo 190 vuotta

Luontoa, kirjoittamisia, kulttuuria, käsitöitä, matkoja……