Voimia

Pitkän ajan kestänyt hitaasti edennyt lamaannus laimentui keskikesän päivinä. Hän olisi voinut syyttää koronaa,  kyllä se suurena osatekijänä olikin ollut, mutta pakotettuun eristyneisyyteen kietoutui muitakin asioita, jotka hän päätti nyt työntää syrjään, unohduksiin, upoksiin.

Hyviä asioita vaan alkoi tapahtua. Ne seurasivat toisiaan, kunnes hän havahtui olevansa suorastaan onnellinen. Kun ei ollut mitään syytä olla harmissaan, surullinen tai tuskainen. Kun aikaisemmin suurta ahdistusta aiheuttaneet asiat olivat kadonneet. Hän oli aikaisemminkin huomannut, että kun jotain hyvin tärkeää asiaa ei enää halua tai sen on pakottanut pois mielestään, se sitten tapahtuu, toteutuu. Mutta puntit eivät ole tasan, ahdistus ja onni eivät mene tasan.

Mutta väliäkö sillä. Nyt on nyt, pitää katsoa eteenpäin.

Hän istui koivun alla. Vieno tuulen henkäys värisytti puiden oksia.  Linnut olivat kaikonneet, vain pari pikkulinnun säksätystä kuului oikealta ja vasemmalta. Rastaat ja peipot olivat saaneet poikasensa lentokykyisiksi ja lähteneet muihin maisemiin. Kaukaa kuului sepelkyyhkyn kutsuhuuto, missä sen puoliso luuraakaan.

Hänet ympäröi täysi liikkumattomuus. Vain olla, tässä ja nyt. Selkä menneisyyteen, katse eteenpäin.

Hän oli yllättynyt, miten paljon merkitseekään muiden ihmisten kanssa oleminen. Olihan hän sen aina tiennyt, mutta että näin paljon. Vielä yllättyneempi hän oli rakkaaseen paikkaan pääsemisen merkityksestä. Paikkaan, jonka merkityksen rakentumisessa ovat olleet ne rakkaimmat ihmiset.

”Minä niin haluaisin, että sinun silmäsi täyttyisivät sinestä, ja sanoisit, ettet sinä tätä kestä…”    Mutta kestän.

Yötön yö napapiirillä

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.