Joulukuu alkoi auringolla ja lumipeitteellä

Se tuli taas. Joka vuosi yhtä yllättäen. Eräänä aamuna sitten auton kuorimista hahtuvalumipeitteestä. Se oli vielä helppoa, seuraavalla kerralla nuoskalumi oli jäätynyt tiukkaan syleilyyn peltien ja ikkunoiden kanssa.  Aikataulu meni uusiksi. Moottori mietti hetken ennen yskivää hyrähtämistään. Akselien nivelistä kuuluivat rusahdukset, kun liikkeelle lähtiessä niistä katkesivat jäätyneet peitteet.

Hengitys huurustui etulasin sisäpinnalle. Lämmitysilmaa täysillä ikkunaan, hitaasti ensimmäinen kilometri kylätietä ja isolle tielle tullessa jo näki muun liikenteen. Paremmin siis. En kai nyt täysin sokkona liikenteeseen…

Onneksi et sitten leikkonut meitä maan tasalle syksyllä. Nyt saamme huvitella lumihiutaleiden kanssa, kertoilla toisillemme hiljaa salaisuuksiamme, suojassa, hämärässä, niin hellästi ja pehmeästi.

Perheen tyttären tyttären kanssa kaivoimme esiin joulukoristeita. Hän sai asetella niitä ympäriinsä, kuten niin monina jouluina aikaisemminkin hänen ollessaan pieni tyttö tylleröinen. Minne ne pikkutytöt katoavat, en voi kuin kummastella taas, vaikka siinähän hän on, edessäni, silmissä iloinen lämmin katse.

Tonttuarmeijat ovat liikkeellä, oletko valmis ja kilttinä?

Katson peiliin. Sielläkin on entinen pikkutyttö. Kun lapsenlapset tulivat elämääni, tietoisuuteeni alkoi pulpahdella oma lapsuus. Mitä muistankaan. Katson valokuvia. Mustavalkoisissa kuvissa katsoo totinen pikkutyttö. En löydä yhtään nauravaa kuvaa alkuvuosilta. Ihmetteleviä ilmeitä, katse tiukasti kameraan. Rusetti päässä. Polkkatukka, tumma, aina ollut tumma.

Alan muistaa myös tunnetiloja. Väärinkäsityksiä, tilanteita, jolloin olen hakeutunut piiloon, mököttänyt mieli mustana. Joissakin kuvissa näen ahdistusta. Lapsuudessani vallitsi komentamisen ja piiskaamisen kulttuuri. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”.  Saatiin ”selkään”, remmillä tai vitsalla. Syitä en juuri muista, paitsi viimeisen, kun olimme menneet uimaan vaikka oli kielletty.  Juttelin näistä äitini  kanssa ja hän  pyysi anteeksi ja pyysi ymmärtämään, koska piiskaaminen oli silloin yleinen kasvatuskeino. Se oli sitä aikaa.

Peilin nainen näyttää enenevästi äidiltäni. Silmissä sama siniharmaa katse. Alan olla samanikäinen kuin äitini viimeisinä elinvuosinaan. Hänen äitinsä eli viisitoista vuotta pitempään. Sukupolvien ketjun kolme naista. Runsaan sadan vuoden ajalta.

Teetin geenitutkimuksen. Sähköposti suoltaa joka päivä uusia tietoja geneettisistä serkuistani, yleisimmin 3.-5. serkku eli hyvin kaukainen yhteys. Tänään tuli tieto Norjassa asuvasta 1.-3. serkusta, jonka kanssa on 1,4 % samanlaista DNA-rihmaa. Veljen kanssa on muuten 35 %, mikä on oikeastaan aika vähän. Luulin, että meillä olisi ollut enemmän yhteistä, mutta näin geenit valikoituivat hänelle ja minulle. Veljellä on kaukaisia yhteyksiä Baltiaan, minulla ei. Muutoin meillä on näitä kaukaisia yhteyksiä Skandinaviaan, Skotlantiin/Irlantiin ja inuiitteihin/eskimoihin. Suomalaisuutta vähän yli 90 %.
En ole näihin kaukoserkkuihin sen enempää perehtynyt, se on oma juttunsa, sukututkimus, joka vie mennessään ja siihen tarvitaan aikaa. Sitten joskus.

Yllättävin juttu geenitutkimuksissa oli, että mitokondrio-DNA:ni on sama kuin puolella saamelaisista, U5b1b1a. ”Saamelainen motiivi”. Se periytyy äidiltä lapsille, eli aina pysähtyy poikiin.

Syyshortensia kerää valkoisia huppuja.

Ulkona on pimeää. Ikkuna hohtaa  mustana, taivas vielä erottuu juuri havaittavasti tumman sinisenä.

Aamulla lehteä hakiessa aurinko vilkutteli jo melkein etelästä. Kertasin mielessäni maantietoa, miten maa kiertää aurinkoa ellipsin muotoista rataa pitkin, jonka toisessa polttopisteessä aurinko on. Olemme nyt kallistuneena poispäin auringosta (maapallon akselikallistuma on 23,5 astetta), jolloin säteet pyyhkivät napapiirin kohdalta ohi ja kaamos värittää pohjoisnavan ympäristön pimeyteen. Maapallon kiertonopeus  on myös hitaampi ellipsin tässä päässä ja siksi pohjoisen pallonpuoliskon talvi on pitempi kuin kesä ellipsin toisessa päässä oltaessa.

Pysähdyin, suljin silmäni ja annoin säteiden helliä kasvojani. Juuri ja juuri tunsin lämmön. Silmät sokaistuivat, vaikka olivat kiinni. Heippa aurinko, huomenna sinua en näy, kun tulee taas pilviä. Mutta nähdään!

L-kinossa näytettiin syksyn viimeinen elokuva, Claire Darlingin viimeiset hullutukset. Katso Elokuvat.

Monta päivää jatkuneen vesisateen jälkeen joen vesi on hyvin korkealla, puissa asti. Virtaus on aikamoinen ja hidastaa jäätymistä. Pakkanen saa parhaiten kudottua peittoaan rannoilla, mutta keskellä jokea virtaa hyhmälauttoja alajuoksulle päin. Kuva on muutaman päivän takaa, tänään rantojen jää ylettyy monta metriä rannasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *