The Fall

Tämän alkukesän ehdoton katsomissuosikki on ollut The Fall. Joskus aikaisemminkin on ollut sarjoja, jotka ovat jättäneet jälkensä mieleni vuodenaikoihin, mm. kreikkalainen Saari , jonka tunnusmusiikki saa vieläkin väreet juoksemaan selässä sekä tietenkin Loistava ystäväni, Elena Ferranten Napoli-sarjan ensi osa. Muita osia ei valitettavasti ole vielä nähty Suomen tvssä.

En ensin alkuun ollut The Fall –sarjasta kiinnostunut, joitain alkujaksoja jäi näkemättä. Ensimmäinen kausi loppui (kuusi jaksoa) ja luulin, että se oli sitten siinä. Brittiläisissä tehdasmaisissa dekkarisarjoissa kun ratkaistaan jopa tunnissa mitä monimutkaisimpia tragedioita. Mutta mielenkiinto kasvoi harppauksin, kun toinen kausi jatkui siitä mihin ensimmäisessä oli päästy.

Kerronta on hidasta. Pysähtyneitä kuvakulmia. Ei puhetta, vaan henkilöiden kasvoilta voi lukea tunteita, ahdistusta, alistumista ja pelkoa. Henkilöitä ei esitellä hyviksinä ja pahiksina, vaan mieli alkaa askarrella niissä syissä, jotka ovat vähitellen johdattaneet kuvattuun tapahtumaketjuun. Päähenkilöt herättävät sympatiaa, kuten oikeassakin elämässä tunteet heittelevät laidasta laitaan riippumatta henkilöiden yksittäisistä teoista tai tapahtumista.

Käsikirjoitus on loistava. Näyttelijätyö samoin, ja ohjaus. Toisen kauden ohjaaja on sama kuin aikoinaan Epäilyksen polttopisteessä, joka on myös yksi niitä parhaimpia tvdekkareita.

Näyttelijät ovat vähän harvemmin nähtyjä. Yleensä brittisarjoissa on TAAS niitä samoja näyttelijöitä, yhä uudelleen ja uudelleen ja hetken aikaa miettii, missä rooleissa he ovat aikaisemmin esiintyneet ja sehän häiritsee katselukokemusta.

Joskus menee aivan sekaisin koko juoni, kun hetken luulee, että näyttelijän eri roolit yhdistyvätkin tässä viimeisimmässä tarinassa. Samalla alkaa miettiä näyttelijöiden työllisyystilannetta. Mutta eikö näyttelijöitä ole niin paljon, että uusille kasvoille voitaisiin antaa rooleja tai sitten muuttaa näyttelijän ulkoista olemusta niin, ettei sekaannuksia tapahdu.

Joskun olen huomaavinani, että näyttelijät näyttelevät samalla kaavalla eri tuotannoissa. Samalla mietin, paljonko tulkinnassa on näyttelijän oma persoonaa. Sehän ei pitäisi näkyä mitenkään rooleissa, vaan käsikirjoittajan näkemys. No jaa, voihan näyttelijä tehdä omia painotuksiaan, mutta ei aina samanlaisia eri tuotannoissa.

The Fallin tapahtumapaikka on poikkeava, ollaan Pohjois-Irlannissa Belfastissa. Murretta käytetään ja on viittauksia uskontoon ja muihin paikallisiin piirteisiin. Kertakaikkiaan virkistävää.

Juonen kehittyessä tulee selväksi, että kamaliin tekoihin ajautuneet ihmiset ovat monimutkaisten henkilökohtaisten tapahtumien johdattelemina ajautuneet harhapoluille. Sivutarinoita on monia ja monipuolisia, ne valottavat tapahtumaketjun laajoja vaikutuksia ihmisiin. Etenkin päähenkilön, sen pahiksen, vaimon tilanne käy sääliksi. Miten tuollaisesta selviää, mitä lapsien tulevaisuus tuo tullessaan. Ja tuollaista tapahtuu ihan oikeassakin elämässä. Me luemme niistä vaan lehdistä ja korkeintaan paheksumme.

Loppukohtaus on hieno. Saapuminen kotiin, postia lattialla, kukat kuihtuneet, viinipullo sentään löytyi, istahtaminen, takki niskassa lasillinen ja yksi kirje auki. Pysähtynyt katse, luultavasti aika tyhjä.

Se vaan nauratti, että suomalainen olisi heittänyt superkorkeat korkokengät jalastaan heti kynnysmatolle tullessaan viimein kotiin. Mutta madame piti ne jalassaan viimeiseen kuvaan asti.

Sen verran katsoin netistä, että sarja on saanut monia palkintoja. Ansiosta. Katso ihmeessä Areenassa, ellet ole jo katsonyt.

 

Olen lukenut Helen Monks Takharin Kaikki mitä halusit ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä.
Katso Luettua-sivu.

PS. En millään saanut siirrettyä kunnollisia kuvia tänne. Kaikenmaailman suojauksia, joita en osannut ohittaa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.