Alkukesä koronan aikaan

He uskalsivat tavata ja lähteä yhdessä liikkeelle. Kahdella autolla, jotta ei tarvitse henkäillä auton ahtaudessa toisen sisuksista tullutta käytettyä ilmaa. Jos siellä vaikka yksi koronahippunen odottaa tarttumiskohtaa keuhkojen ohueeseen solukerrokseen.

Turkulaisten ykkösulko-olohuone, Ruissalo, oli muidenkin matkan kohteena. Autojono oli yhtenäinen kumpaankin suuntaan.

He kävivät ensin Hengitysliiton kesäpaikassa Toivonniemessä, kun sinne oli liiton jäsenenä mahdollisuus mennä. Paikalla ei ollut kuin muutama ihminen, kuten koronakesään kuului.

Siellä Airisto

Rantakeinussa he söivät eväitä ja ihastelivat tiiran hienoa pyyntitekniikkaa. Se lenteli veden yllä, pysäytti vauhtinsa yhtäkkiä, siivet viuhuivat huimasti ja yhtäkkiä se pudottautui kuin kivi veteen uppeluksiin. He eivät kuitenkaan nähneet linnun nokassa mitään, söikö se saaliinsa heti pinnan alla vai eikö saanut mitään.

Pääskyset syökäöhtelivät terävine siipineen pinnan yläpuolella. Niiden virtaviivaiset silhuetit ovat melkein kauneinta lintumaailmassa. Yksin, kaksin ne kieppuivat toistensa ympärillä. Leikittelivät akrobaatteina. Ihan selvästi iloisina auringosta ja lämmöstä.

Linnuista katseet hakeutuivat merelle. Vesi välkkyi auringossa. Hento tuulenvire hellitteli heidän käsivarsiaan. Rannan ikimänty loi varjonsa heidän ylleen. Luonnon oma päivänvarjo.

Laivoja liikkui horisontissa Airistolla. Muille maille vierahille menossa. Muut vieraat uskaltautuivat laiturilta mereen. Heille ei ollut tullut edes mieleen uiminen, harmi vaan. Uimapuvut jäivät kotiin.

Matka jatkui Ruissalon eteläkärkeen. Parkkipaikka oli aivan täynnä. Leirintäalueella oli kymmeniä matkailuvaunuja ja -autoja. Niistähän oli eilen uutisoitu, ihmiset ostaneet näitä matkailuvälineitä yllättäviä määriä. Korona-aika on tuonut esiin uusia  piirteitä ihmisen ostokäyttäytymisessä, mikä kuvannee arvostuksien muutosta. Ei laitetakaan rahoja lentokoneella ulkomaille siirtymiseen, vaan liikkumiseen omassa maassa. Hyvä näin. Niin paljon on näkemättä ja kokematta aivan lähiympäristössäkin. Mikä se onkin se kaukokaipuu, että pitää päästä lähtemään, pois, kauas. Jokin alkukantainen uuden ja vieraan kokemisen sisäinen pakko.

He palasivat koronaan jutteluissaan. Miten pitkään onkaan oltu vaan kotona ja tavattu vain aivan läheisimpiä, jos heitäkään, turvavälejä noudattaen. Puheluja on soiteltu useammin kuin ennen. On ollut tärkeää kuulla, miten pärjätään, onko pysytty terveinä, miltä tuntuu, onko oireita, entäs sitten mieliala.  Oma mieliala kun oli joinakin aamuina niin alamaissa, ettei moista ollut tapahtunut nuoruuden angstien jälkeen. Mikään ei tuntunut miltään, ulkonakin uppoharmaata, radiossa lueteltiin kuolinlukuja. Ympäri maailmaa. Tajunnan peilissä välkkyi Italian ruumisautojen jono,  kun veivät krematorioon päivittäin melkein tuhat tautiin menehtynyttä. Suureksi osaksi ihmisiä, joita lääketiede tähän asti oli pitänyt hengissä, nyt poistuivat huoltosuhdetta rasittamasta. Saivat perillisetkin viimein perintönsä, kun ovat itse vielä aktiivisessa iässä. Satavuotiaan lapset kun ovat jo 70-80 -vuotiaita. Synkistelystä ravistauduttiin vaivoin taas auringon pilkahdusta odottamaan.

Korona teki maailman pienemmäksi. Osoitti, että me olemme yhtä, yksi sama ihmislaji, joka ottaa vastaan asiat joka puolella palloa. Vielä on rajat eri ryhmien välillä. Nyt niistä oli siinä mielessä hyötyä, että eristäytyminen oli helppoa, pistettiin ne omat rajat kiinni.

Mitä tästä jää. Muuttuuko ihminen, muuttaako käytöstään, muuttuvatko arvot. He uskoivat, että muutos on käynnissä. Hitaasti, mutta jokin uusi sivu on kääntynyt ihmiskunnan historiankirjassa.

He tunsivat kiitollisuutta siitä, että talven ja kevään eristäytymisen jälkeen tuli kesä. Jos koronapandemia olisi tapahtunut syksyllä ja olisi oltu menossa kohti pimeää ja kylmää, niistä angsteista olisi ollut vaikeampaa nousta. Nyt kevät ja kesä tuntuivat riemuitsevan heidän kanssaan lämmöstä ja auringosta.  Heleää vihreää, kukat sinisinä – nurmitädykkeitä, keltaisina – no ne kiusankappaleet voikukat, puna-ailakkeja, metsätähdetkin jo tiukkivat mansikankukkien rinnalla kallion reunustan rehevässä lehdossa.

Alkukesän heleä vihreys, luonnon nuoruus

Polku kutsui. Aurinko pyrki isojen puiden  lehvästöjen läpi, onnistui vaivoin ja kuvioi polun abstraktilla kuvioilla, jotka irrotettuina ympäristöstä olisivat käyneet grafiikanlehdistä.

Lehdossa kallion reunaa myötäilevä polku

Tätä polkua he olivat kulkeneet vuosia sitten ja vielä se oli olemassa. Muistelu toi heidän mieliinsä paljon tapahtumia melkein viidenkymmenen vuoden ajalta. Miten paljon onkaan yhdessä tehty ja koettu. Huolimatta maantieteellisestä välimatkasta, ystävyys säilyi ja vaikka välillä kumpikin tahoillaan keskittyi enemmän arkipäivään, vahva tunneside ei koskaan katkennut. Kun sitten välimatka lyheni ja elämäntapahtumat karttuivat, he jatkoivat siitä mihin olivat silloin kauan sitten jääneet.

Samalla menneiden vuosien merkitys korostui. Iän karttuessa he ymmärsivät, miten merkityksellisiä he toisilleen olivat silloin joskus niin kauan sitten olleet. Olivat yhä.

Polulta alkoi välkkyä meri. Niemen nokassa nuoret valmistautuivat pulahtamaan kalliota liukuen mereen. He urheat!

Meri näkyy

He poikkesivat isolta polulta pienemmälle, joka johdatti Ruissalon pohjoisimmalle kallioniemekkeelle, jota kylteissä kutsuttiin Nordcapiksi.  Polulta saattoi nähdä paperimyttyjä. Oli käyty täällä pissalla. Mieleen palautuivat Ymen opetukset: luontoon ei saa jättää mitään jälkeä siellä käynnistä. Paperimytyt on kiepsautettava  karikkeen alle peittoon. Siellä ne maatuvat eivätkä rasita kenenkään silmää.

Sama aurinko kuin aamuyön sumussa, on nyt tuolla

Puut muuttuivat lehdon paksurunkoista jaloista lehtipuista käkkyräisiksi tuulen tuivertamiksi männyiksi. Notkossa oli viileää ja hyttyset pörräsivät. He lähtivät kiipeämään kalliota ylös. Vielä pääsemme, toinen totesi. Niinpä niin, vielä pääsemme kallioille kukkumaan. Ylös on helppo mennä, miten pääsemme täältä alas. Mutta sen riskin he ottivat, takaperin sitten nelinkontin, ellei muuta. Jalkojen jäykkyys taitaa korreloida iän kanssa, hahhaa.

Notkossa heidän nenissään voimistui ikävä tuoksu. Tuoksut olivat tuntuneet jo aikaisemminkin. Sireeni kukki, pihlaja ja poppelit. Mutta notkossa haisi virtsa. Haju sai heidät katsomaan tarkemmin mihin askelensa asettivat. Roskia ei ollut, mutta kallionkoloissa oli nuotionpohjia eikä maahan olisi missään nimessä istunut. Lasinpaloja he keräilivät ja kätkivät niin, ettei mikään eläin pikku tassuaan tai lintu varpaitaan niihin loukkaisi.

Nuoret meloivat suppalaudoilla ja nähtyään haahkaparven lähtivät sitä kohti. He katsoivat kalliolta huolestuneina, mitä niitä nyt hätyyttelemään. Haahkat kääntyivät emojen johdattelemina takaisin ja olipa niillä vauhtia, ei pysynyt suppailija perässä.

Kaksi haahkaemoa ja yli kaksikymmentä poikasta. Uroshaahka oli ulkoistanut poikasten hoidon emoille ja pysytteli taustalla.

He seurasivat tapahtumaa. Kallion toisella puolella ruokaili kyhmyjoutsenpari kolmen ruskeapukuisen poikasen kanssa. Suppailija lopetti haahkojen ajattamisen ja alkoi kuvata joutsenia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet moisesta.

Kyhmyjoutsenperhe ruokaili häiriintymättä

Vinosti vastapäätä niemeä oli Lapilan saari, jossa he olivat vierailleet viime kesänä. Saarien välissä kulki jatkuvalla syötöllä veneitä. Osa putputteli rauhassa, mutta osa kiisi nokat pystyssä kovaa vauhtia. Rantaan ne lähettivät aaltoja, jotka heiluttivat rannan kivien ja kallion leväkasvustoja. Tuosta ei uimaan kannata mennä, ylös tulo on vaikeaa liukkaan levämassan takia, he pohtivat.

Meri, se sama Norjassa, Maltalla, Turkissa, Italiassa, Mallorcalla. Tyrskyää rantaa vasten sitä syleillen, minua rakasta, annathan periksi, sinua rakastan, ranta

He pääsivät kalliolta alas, osin takaperin ja nelinkonttia, mutta kuitenkin ilman mitään vammoja. Mieli välähti tulevissa vuosissa, miten on sen liikkumisen laita, miten vanheneminen etenee, entä raihnaisuus. Uskaltaako sitä minnekään enää lähteä, jos vaikka kaatuu, kupsahtaa, menee tasapaino, luita poikki, joutuu sängynpohjalle. Mutta ei, ei me siihen suostuta, he päättivät. Me jumpataan, seistään yhdellä jos toisellakin jalalla hampaita pestessä, poljetaan kuntopyörällä kun oikean pyörän päälle kyllä pääsee, mutta se pysähtyminen… Periksi ei anneta. Hiukset värjätään, meikkiäkin naamaan tärkeimpiä tilaisuuksia varten, vaatteita katsotaan sillä silmällä, että kotiasuiksi ne monta kymmentä vuotta vanhat rääsyt…

Polun varrelta nousivat luonnon hienot yksityiskohdat. Vaikka oltiin lähellä kotia, siellä ne kukoistavat, luonnon omat kauneudet.

Pihlajanalku kurkottaa lehdon runsaudesta lehtituppaallaan

Polku kiersi takaisin leirintäalueelle. Sopiva pituus heille. Käsien pesun jälkeen jäätelöt haettiin Cafesta. Ulkona pöydät kahden metrin päässä toisistaan. Vierestä kulki reitti uimarannalle. Alkoi kuulua iloista pulinaa, he eivät ymmärtäneet mitä kieltä. Yli kahdenkymmenen ulkomaalaisen nuoren joukko oli menossa uimaan. Kahden metrin välejä nuoret eivät noudattaneet. Mistä olivat Suomeen tulleet, milloin?

Korona näytti taas päätään, niinkuin oli ollut mukana koko päivän.

Olen lukenut:

Eeva Park: Viimeisellä rajalla, Andreï Makine: Idän sielunmessu ja Andreï Makine: Venäläisiä unelmia.

Katso Luettua -sivu.

 

2 thoughts on “Alkukesä koronan aikaan”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.