Suuren liikkeen kirkkaasti valaistut ikkunat loistavat heittäen jalkakäytävälle ja kadulle suuren valokiilan. Kuin magneetti ne vetävät luokseen.
– Tässäkö se on, mennäänkö tänne.
He kumpikin tarttuvat kaupan oven ripaan.
– No tänne.
– Väistä vähän.
– Väistä itse. Äiti horjahtaa, kun tytär tönäisee hänet oven kanssa kauemmas jalkakäytävälle. Äidin mielen apeus kasvaa.
Tytär on jo päässyt sisälle myyntitiskin luo, kun äiti astuu sisälle.
– Tarvitsen hääpuvun, tytär visertää myyjälle.
– Jaaha, täällä näitä on. Millaista olet ajatellut? Pitkää, pitsiä, olkapäät peittoon vai miten?
Äiti katsoo kauempaa, kun tytär ja myyjä vilkkaasti keskustellen alkavat nostella rekistä pukuja.
Äiti huokaisee. Suuri päivä, hääpuvun osto tyttärelle.
Äiti muistaa omat häänsä, miten hän yksin kävi ostamassa hääpuvun itselleen. Ystävät, sukulaiset ja oma äiti olivat satojen kilometrien päässä. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa jokaisen pikkutytön mielessä siintelevän prinsessapäivän valmistelu, kaiken keskipisteenä kerrankin. Päivä, jolloin äidille selvisi yllättäen alkanut raskaus. Ympyrä sulkeutuu, tytär silloin mukana hääpukua valitsemassa ja nyt toisinpäin, hääpuku tyttärelle äidin kanssa.
Tytär sulkeutuu usean puvun kanssa isoon sovituskoppiin.
– Tarvitsetko apua? äiti kysyy.
– En!
– Mutta saatko itse vetoketjun kiinni?
– Pyydän apua, jos tarvitsen!
On se vihainen, vieläkin, vaikka asiaa on jo puitu. Miksi en aikaisemmin kertonut, olisi pitänyt. Mutta oli niin helppo livahtaa pois tilanteesta, kaikki jatkuisi ennallaan, kaikki hyvin.
Tytär riuhtaisee verhon auki ja purjehtii äitinsä ohi ison peilin luo nostaen samalla pitkiä hiuksiaan päälaelle kiehkuraksi.
– Väistä. Tytär kääntyilee, peilaa itseään edestä ja takaa. Vilkaisu äitiin, vihaa täynnä.
– Sehän on kaunis, äiti yrittää.
– Pöh, tytär tuhahtaa ja menee takaisin koppiin. Verho sulkeutuu, kuuluu riisumisen ääniä.
Myyjä tulee verho taakse.
– Saanko tulla katsomaan?
– Tule tänne, tytär vastaa ja myyjä livahtaa verhon raosta koppiin.
– Auta tämän vetoketjun kanssa.
Äidin mielen apeus lisääntyy. Vieras ihminen kelpaa, en minä. Aivan oikein, tämä on minulle aivan oikein.
Kopista kuuluu vaimeaa naurua, hihitystä. Punastuneet nuoret naiset tulevat peilin ääreen. Myyjä pitelee helmaa, korjaa etumusta. Tytär kääntyilee, keimailee peilille.
– Tämä on parempi.
– On, sopii vartalollesi, on kuin sinulle tehty, myyjä kehuu innoissaan, kun kauppa näyttää todennäköiseltä.
Peilin kautta äiti tavoittaa tyttären katseen. Siinä välähtääkin tuska, haavoittuneen eläimen tuska.
Äiti nielaisee, pystyy vaivoin pitämään katseensa vakaana ja vavahtelee pidätetystä liikutuksesta.
– Otatko sen, äiti kuiskaa käheästi.
Tytär seisoo kädet roikkuen kylkiä pitkin. Hän onkin valahtanut pieneksi tytöksi, joka sanattomasti pyytää äidiltään lohdutusta, pään silitystä, pääsyä syliin, pahan mielen työntämistä pois. Kyyneleet nousevat tyttären silmiin, hän kääntyy äitiinsä päin. Äiti nieleskelee. Kumpikin astuu askeleet toista kohti. He halaavat hellästi.
– Voi anna minulle anteeksi, äiti kuiskaa.
Tytär itkee ääneen.
– Minä… on niin vaikeaa. Enhän voi käsittää, että Kalle ei olekaan…
Myyjä on jähmettynyt katsomaan heitä suu auki. Leuka on pysähtynyt purkan jauhamisesta. Mitä ihmettä nuo sekoilevat.