Hän selaili pankkikirjaansa. Vaaleansinisessä kannessa keikaili pyöreä Postisäästöpankin tunnus. Kirja tuntui kädessä mukavan napakalta. Se sivut olivat paksut ja kun kirjan laittoi pöydälle, kannet jäivät sojottamaan V-kirjaimen muotoon. Sivuille oli nimittäin liimailtu paksuja leimamerkkejä, jokaisesta talletuksesta monta. Hän hyrisi mielihyvästä. Niin paljon talletuksia! Rahaa! Kirja oli melkein täynnä, pari sivua tyhjinä loppupuolella.

Hän laski kirjan pöydälle, nojautui taaksepäin. Tuoli rusahti painon siirtyessä takajaloille. Kädet löysivät takaraivon, hiki lemahti kainaloista. Kyllä tuoksui hyvälle, oma hiki. Ankaralla työllä hankittu. Avonaisesta kaula-aukosta lemahti epämiellyttävämpi löyhäys. Lika. Pitäisi paita viedä eukolle pyykkiin. Hän römähti eteenpäin tuoleineen. Kädet kumahtivat pöydälle ja hän palautui tähän hetkeen. Eukkohan on hautausmaalla. Kaksi metriä hiekkaa päällä.

Hautajaisista oli jäänyt niin kiusaantunut olo, ettei hän halunnut muistella koko tilaisuutta. Hän oli tokaissut hautajaisvieraille sen enempää miettimättä: Käykääpä pöytään, siellä on vainajan leipomaa pullaa.

Todellisuus tilkitsi hänet joka huokosen kautta jäätäväksi patsaaksi. Täysin paljaana hän näki sielunsa silmin tulevat vaivalloiset vuodet. Kohta yksinäinen joulu, ensimmäinen.

Hetken kuluttua hän nousi, pyörähti ja jouluruoat syöksähtivät mieleen. Ei tule laatikoita.  Ei kinkkua, ei sallattia. No, ko joulu on, niin on, paistan toisenki silakan.

Ko joulu on, niin on, paistan toisenki silakan.
Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.