Vaimo oli valmiiksi vihainen. Hän pyörähteli köökissä, pudotteli astioita käsistään ja jupisi, välillä ääni kohosi falsettiin. Pirtinpöydän ääressä hiljennyttiin sitä mukaa kun vaimon kiukku levisi ympäriinsä saavuttaen syöjät yksi kerrallaan ja tilkiten ilmanalan tiiviiseen kauhuun.

Lusikoiden kalina vaimeni myös, hiljaa raavittiin lautasilta keiton rippeet, leivänkyrsät löysivät tiensä avautuviin kitoihin. Leuat jatkoivat ikiaikaista liikettään, joka takasi helpon nielemisen ja ruoansulatuksen tyytyväisen toiminnan.

Sitten se tapahtui.

Vaimo kiepsahti ympäri, hellan koulusta sieppasi rätin, viskasi sen pesuvatiin, väänsi suurella voimalla liiat vedet valumasta ja tömisti pöydän luo.

Pöydän ääressä isäntä veti olkapäitään kyyryyn vaipuneen ruhonsa pimentoon. Harva tukka sojotti harmaina tuppaina. Pelon haju tunkeutui kanssaistujien tajuntaan lamauttavana.

Emäntä heitti isännän lautasen tiskivatiin, viskasi rätin pöydälle ja yritti hallita lainehtivaa keittoa, jota loiskahti isännän entisestään märille housuille. Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko, emäntä huusi.

Ei suuresta ihmisestä o mukko ruuan hukka ja waatteen wahinko.
Vanha loimalainen sanonta sadan vuoden takaa