Kulttuuria koronan aikaan

Tämä kummallinen vuosi kääntyy loppuaan kohti. Outoa, yllätyksellistä, arvoituksellista, melkein käsittämätöntä.

Joitain heikkoja signaaleja on ollut. Ihmisen aivan käsittämätön ja luonnonvastainen nopea liikkuminen ympäri maapalloa. Muutamassa tunnissa monen aikavyöhykkeen ylittäminen tai siirtyminen aivan päinvastaiseen vuodenaikaan. Tai molempia yhtäaikaa.

Pakkautuminen tiiviiksi kudelmaksi, kuin mehiläispesään. Reviirien pieneneminen. Rotat alkavat kerrostalomaisissa rakennelmissa tappaa toisiaan. Ajanvietteenä pidettävä mitä kuvottavampien tappamistapojen realistinen esittely ”viihdyttävissä” elokuvissa. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, joka on kaikkein ahdistavin asia. Lasten kaltoinkohtelukin jatkuu edelleen. Moista saa eläinmaailmasta etsiä etsimällä.

Vuosi sitten covid-19-virus alkoi levitä Kiinassa. Kukaan ei uskonut, että se olisi vaarallinen, olisihan Wuhan ja Kiina pitänyt sulkea niin, ettei virus olisi levinnyt ympäri maailmaa niillä tehokkailla lentokoneilla. Suomen ensimmäinen tartunta 29.1.2020 ja maaliskuussa yhteiskuntamme sulkeutui. Kukaan ei ollut pystynyt moista ennustamaan. Mielen pohjalla välkkyy Italian ruumisautojono, joka kuljetti kuolleita krematorioon. Tuhat joka päivä, monta viikkoa.

Kesän saimme elellä melko normaalisti. Pidimme sukujuhlat eikä koronatartuntoja tullut. Mutta nyt olemme taas saaneet kuulla päivä päivältä uusia tartuntaennätyksiä. Eilen Suomessa 550.

Varsinais-Suomessa tuli tänään voimaan joukko rajoituksia. Yleisötilaisuuksissa max 20 henkilöä. Olimme varanneet aikoja sitten liput Sanat ja sävelet -konserttiin, jossa Kjell Westön romaanin Tritonus pohjalta keskustellaan ja esitetään romaanissa mainittua musiikkia. Seurasimme jännittyneinä tilannetta, perutaanko tilaisuus vai kuinka. Helsingistä se oli jo peruttu ja siirretty kevääseen. Viime sunnuntaina konsertti pidettiin Tampereella. Nyt keskiviikkona rajoitukset eivät vielä olleet voimassa ja niinpä pääsimme konserttiin.

Joulun odotukseen on liittynyt tapaaminen ystävättären kanssa. Olemme käyneet jossain joulukonsertissa, joka usein on esitetty Tuomiokirkossa. Samalla olemme nauttineet joulutunnelmasta kirkon eteen tuodun kuusen ympärillä. Niinpä tänä vuonna menimme konserttiin Turun konserttitaloon kirkon kautta.

Vuosittainen joulukuva. Pitäisikö hankkia selfiekeppi?
Turun tuomiokirkko ja joulukuusi

Kuusi oli tänä vuonna erityisen suuri ja tuuhea. Vertasin viime vuoden kuviin ja ero on selvä. Joka vuosi uutisoidaan kuusen löytyminen, kaataminen ja kuljetus torille. Jotenkin aina säälin sitä kuusta. Tämäkin oli vielä hyvässä kasvussa ja olisi suurentunut vuosikausia.

No, olihan se hieno. Oksat ulottuivat maahan asti. Tyvi yli metrin halkasijaltaan. Komeasti se kantoi jouluvalot. Olikohan kuusi tyytyväinen ympärillään pyörivistä ihmisistä? Kamerat napsahtelivat, kun kuusi ikuistettiin kännyköillä. Tuli mieleen Andersenin satu kuusesta, joka tuotiin metsästä joulukuuseksi loistamaan ja joulun jälkeen heitettiin tunkiolle.

Turussa on tänä syksynä panostettu valaistuksiin. Monet puistot, rakennukset ja rakennelmat ovat valotaiteen esittämispaikkoina.

Porthanin (”Minä olin maahan ja maa minuun tyytyväinen”) puiston valoja
Aurajoen rannat ja kirkon edusta ovat turkulaisten olohuone. Tässä vietimme kesäistä iltaa ensimmäistä kertaa järjestetyllä kirkkotorin terassialueella.

Turun konserttitalo liittyy  lapsuuteeni, nuoruuteeni ja opiskeluaikaan. Ensimmäinen vierailu, jonka muistan oli vuonna 1958 Lumikki-näytelmä, jota olimme koko Puolalan kansakoulu katsomassa. Muistan etenkin viimeisen kohtauksen, kun Lumikki makasi katafalkilla ja prinssi tuli suutelemaan.

Teinivuosina konserttitalossa järjestettiin kerran kuussa nuorisokonsetti, jossa suosikkimme oli etenkin Jormas, jonka konserttien jälkeen oli kurkku kipeä kirkumisesta. Väkevimmin on jäänyt mieleen Pepe Willberg, kun hän laihana nuorukaisena roikkui mikrofonissa ja lauloi Saat miehen kyyneliin. Se muisto saa vieläkin 55 vuoden päästä kylmät väreet seilaamaan selässä. Opiskeluaikaan järjestimme Turku jazz -tapahtumia, joista osa oli konserttitalossa. Mutta en siellä ole käynyt sen jälkeen, kun muutin Turusta eli yli 40 vuoteen. Niinpä muistoja pulppuili alitajunnasta.

Aulassa jaettiin meille mustat maskit. Aulan hieno katto oli valaistu korostamaan muotoja.

Aulassa mieleen tulvahti Arja Saionmaa, joka tuli Turkun jazztapahtuman konserttiin pitkä takki helmat liehuen. Arja on komea nainen.

Liuskaa ylös ja yläpäässä otettiin kaikkien puhelinnumerot ylös, toivottavasti ilmoitusta ei tule…

Yläaulan fresco kuvaa Turkua 1950-luvulla. Silloin ei ruotsinlaivoista vielä tiedetty.

Istumapaikat olivat väljästi,  kummallakin puolella kaksi tyhjää. Jalkatilaa oli todella runsaasti, kun vertaa nykyisiin teattereihin. Mielenkiintoista ajatella, tulevatko nämä ihmisten etäisyysvaatimukset jäämään jossain muodossa voimaan, kun pandemia on joskus ohi?

Konsertissa ei saanut kuvata, puhelimet piti sammuttaa. Tämä kuva on Turun Sanomista 4.12.20. ”Mezzosopraano Jenny Carlstedtin, pianisti Tuomas Turriagon ja Finestre-jousikvartetin tulkitsenana kuultiin Mariettan aaria Korngoldin oopperasta Die Tote Stadt. Vasemmalla kuuntelevat Pauliina Ahokas ja Kjell Westö.”

Pauliina Ahokas haastatteli Kjell Westötä. He kävivät läpi kirjoittamisprosessia ja kirjan eri teemoja. Välillä Westö luki otteita Tritonuksesta, suomeksi ja ruotsiksi, mistä en ymmärtänyt juuri mitään muutamia sanoja lukuunottamatta.

Ahokkaalla oli erittäin miellyttävä selkeä ääni ja puhetapa. Hän oli kovin kauniskin. Hän ei esitellyt itseään ja epäselväksi jäi, mikä oli hänen roolinsa projektissa, paitsi tämä haastattelu. No katsoin tietty Googlesta ja Ahokas on Tampere-talon toimitusjohtaja. Outoa, ettei hän esitellyt itseään.

Se selvisi, että Ahokkaalla on musiikillinen peruskoulutus ja hän oli etsimällä etsinyt virheitä kirjasta. Yhden oli löytänyt, partituuria ei kirjoiteta mustekynällä. ”Lapsus”, kuittasi Westö.

Westöhän ei ole muusikko paitsi hän on harrastanut musiikkia koko ikänsä ja soittanut useissa bändeissä. Myös hänen lapsuudenkotinsa on ollut musiikillinen. Hän oli lukenut valtavasti kirjallisuutta kirjaa varten. Kirjoittamisprosessi oli ollut käynnissä vuodesta 2016 alkaen eli pitkään ne kestävät. Kirjan tapahtuma-aika on lähitulevaisuudessa. Koronan hän oli joutunut sinne lisäämään, se oli jo ohi kuitenkin. Eli elämää on koronan jälkeenkin.

Tilaisuus alkoi musiikilla, Westö ja Mikko Kosonen esittivät kirjassa merkityksellisen kappaleen Fishermans Blues. Hienosti se meni, on Westö ihan kelvollinen kitaristi.

Välillä esitettiin eri kokoonpanoilla kirjassa esillä olleita kappaleita. En niitä toista. En ole millään  lailla musiikin asiantuntija, en tunne musiikkia enkä soita yhtään mitään. Kuuntelen kyllä mielelläni, mutta mieleeni ei jää mitään enkä osaa mitään toistaa. En edes saa painettua mieleeni mitä fraseeraus tarkoittaa, siihen viitataan kirjassa moneen kertaan.

Musiikki-ihmiselle kirja on varmaan aarreaitta, niin paljon siinä on musiikkiviitteitä. Aulassa vaihdoimme  mielipiteitä tuttujen kanssa. Eräs heistä ei ollut kirjaa lukenut eikä pitänyt sitä yhtään huonona asiana konsertin seuraamisen kannalta. Aikoi tietenkin lukea.

Mutta oli tämä hieno kokemus. Sai istua ja keskittyä täysillä siihen, mitä lavalla tapahtui. Olin osa kollektiivista kokemusta. Kietouduin tiiviiseen tunnemaailmaan, joka konserttisalin täytti.

Turun konserttitalon tulevaisuus on Turun poliitikkojen harkinnassa. Talo on rakennettu 1950-luvulla eikä tekniikaltaan ja tiloiltaan vastaa nykyisiä vaatimuksia. Kiistellään siitä, rakennetaanko uusi konserttitalo vai korjataanko nykyistä ja mitä sitten tehdään tälle, jos rakennetaan uusi? Konserttitalo on käsittääkseni suojeltu. Paikka on vaan niin ahdas, ettei  laajennusta voi tehdä. Uusi ilmeisesti aiotaan rakentaa, mutta paikasta kiistellään. Jo päätettiinkin, että talo rakennetaan Itsenäisyydenaukiolle Kaupunginteatterin viereen. Paikka on minusta todella huono ja ahdas enkä voi kannattaa puistoon rakentamista. Jospa satamassa olisi WOW-arkkitehtuuria edustava konserttitalo, joka näkyisi kauas mereitse Turkuun saapuville?

Tyytyväisinä lähdimme konsertista. Kylmä viima pyyhki meitä, oikeastaan eka kertaa tänä syksynä. Tuomiokirkko näkyi eri suunnasta ja yllätys: kuu tuli esiin pieneksi hetkeksi. Sitten pilvenriekaleet peittivät sen ja hetki oli mennyt.

Kirkko ja kuu

Olen lukenut Tritonuksen, täytyypä katsoa mitä sitä kirjoitin Luettua-sivulla.

2 thoughts on “Kulttuuria koronan aikaan”

  1. Pirkko, taas niin hienoa tekstiä, ajan analyysiä poikkeuksellisesta vuodesta ja kiinnostavaa kommentointia kirjallisesta konsertista. Tritonus on joulutoivelistalla. Taidan lukea kommentointisi vasta joulun jälkeen. Turku on tärkeä meillekin opiskelu- ja asuinkaupunkina. Tuomiokirkon ympäristö ja Brahen puisto, Pinella. Asuimme Vähä-Hämeenkadulla, joten ne olivat Yliopiston ja Kauppakorkeen lisäksi tutut tienoot. Hienoa katsoa kuviasi ja lukea ajatuksiasi.
    Ainakin kolme tärkeää tilaisuutta olemme menettäneet koronan vuoksi juuri Turussa: balettikoulun joulunäytös, musiikkiluokkien Valo-konsertti, jazzkonsertti keväältä. Viimeeksi mainittu oli viime vuoden joululahja. Osa Klaanistamme asuu Turussa, osa Helsingissä, taidamme viettää klaanijoulua etänä. Määräyksiä noudattaen. Iloa rajattuun elämään tuovat tällaiset jaot. Laitan kulttuurin kiertämään. Kiitos Pirkko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.