Hän ei ollut käynyt missään. Aika lailla outo tapaus, mutta niin hänen elämänsä oli vierähtänyt. Omalla kylällä oli kaikki mitä hän tarvitsi.
Kun muut alkoivat innoissaan kertoa lomastaan Kanarian saarilla tai viettämästään päivästä suuressa ostoskeskuksessa, hänen ajatuksensa liukuivat metsän siimekseen, lintujen räkätykseen ja sateen ropinaan tuvan peltikatolla.
Hän oli tyytyväinen elinpiirinsä turvallisiin puitteisiin. Hän ei kaivannut mitään. Aamut valkenivat vuodenaikojen mukaisesti, päivät tuikahtivat sammuakseen illan hämärään ja yön mustuuteen.
Kunnes sitten se tapahtui. Kylälle muutti uusi perhe, joka alkoi innokkaasti tunkeutua kyläläisten elämään. Hän joutui silmätikuksi, naapuri kun oli. Milloin mitäkin asiaa tuotiin ovelle ratkaistavaksi. Oliko postilaatikko oikeassa paikassa. Miten lumet aurataan pihatieltä, töihin ja kouluun kun on aamuisin päästävä – vai onko naapuri etätyöläinen? Voiko varjostavat puut kaataa.
Hän vetäytyi kysymystulvan alta, mutisi puhelimensa soivan ja paukautti oven kiinni naapurin nenän edestä.
Naapuri alkoi soittaa. Hän ei ollut ennenkään vastannut tuntemattomiin numeroihin, mutta nyt se yksi numero lähetti tekstiviestejä. Voisiko naapuri hetken katsoa lasten perään, onko karannutta koiraa näkynyt, olisiko mennäkesän pottuja myytäväksi?
Hän linnoittutui entistä enemmän sisälle ja poistui kauppaan vasta pimeän laskeuduttua.
Mutta niin vaan kävi, että naapuri pääsi yllättämään hänet, tarttui käsivarresta ja pakotti pysähtymään. Sano nyt, onko kylällä saatavissa laajakaistaa? Hän jähmettyi, mikä se on, hänen suustaan livahti ennenkuin ajatus ehti harkita. Etkö tiedä mikä laajakaista on, naapuri kavahti taaksepäin otteen kirvotessa hänen käsivarrestaan. No et tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta, naapuri paljasti yllättävän paikallistuntemuksensa.
”Ei tiedä asioista sen enempää kuin virttaalainen muusta maailmasta.” Vanha loimaalainen sanonta sadan vuoden takaa.