Kävin maanantaina elokuvissa, L-kinon viimeinen elokuva tältä syksyltä: Kosketuksissa. Käy lukemassa L-kino -sivulla miten sen koin.

”Luomisen tuska” on lähtenyt purkautumaan. Sain aikaiseksi muutaman sivun tekstiä. Kokonaisuus alkaa hahmottua. Mutta on vielä niiiin paljon tehtävää!

Torstaina ajaessani Turku – Helsinki moottoritiellä radiosta tuli Näistä levyistä en luovu -ohjelma. Haastateltavana oli nuori säveltäjä Outi Tarkiainen. Satuin kuulemaan juuri sen mielenkiintoisimman vaiheen: miten hänestä tuli säveltäjä:
– oli jo nelivuotiaana tehnyt omia musiikkikappaleita ja halusi, että kotiin hankitaan piano
– miten tie sitten aukeni
– musiikkiopiston vuosia kestävät perusopinnot – hurraa 1980-luvulla luotu musiikin perusopetusverkosto
– jazzia ensin alkuun, sitten Briteissä nähdyn Lulu-musiikkiteoksen kautta klassiseen musiikkiin ja siellä se oma ilmaisumuoto.

Tarkiainen kertoi myös luomisprosessistaan, mistä löysin paljon yhtäläisyyksiä omaan jaakobinpainiini. Kun Tarkiaisella on sävellysperiodi, hänellä on tarkka päivittäisrutiini. Aamupäivällä aamutoimen ja sitten työt eli säveltäminen. Kesto riippuu työn vaiheesta. Ensin alussa, kun kaikki on yhtä möykkyä, työskentelyperiodi on lyhyt. Voimat hupenevat aika nopeasti, ihan  parissa tunnissa. Haastattelija kysyi mistä sen sitten huomaa, että on parasta lopettaa. No kun ei enää synny, väsyy, uupuu. Silloin on parasta lopettaa siltä päivältä.

Kun työ etenee ja jäsentyy, työskentelyä voi olla tuntikausia, normaalin työpäivän kahdeksan tuntia ja joskus jopa kellon ympäri.

Lopussa selvisi, että Tarkiainen on kotoisin Rovaniemeltä. Hänen mielenmaisemansa on arktinen tundra: ei puita, avaruutta, tunturit pilkottavat maisemaa kehystäen. No ilmankos tuntuu niin tutulta Tarkiaisen maailma!

Kolmas tanssi – kirjoitinkin jo alkuun, että on alkanut jotain syntyä. Löysin vanhoista treenikirjoituksista aivan kelvollisia tekstejä. En tiedä vielä miten niitä käytän, mutta ne tekstit virittivät kirjan rakennepohdiskelun. Rakenne alkoi hahmottua.

Juri, Sammu, Elle, Pieti, Merit merentytär, lohikuningas on vielä vailla nimeä samoin poro… Elle muuttui vanhaksi naiseksi.

Kohtaukset vierivät mielessäni. Alitajunta on hauska juttu. Siellä  muhii, kypsyy, valmistunee. Pulpahtaa.

Sattumalta kuullut muutamat virkkeet saavat merkityksensä tässä ajatusten keitoksessa: pohjoisessa ympäristössä kiehtovat nimenomaan arktisuus, saamelaiset myytit ja niiden yhteydet suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten sukulaiskansojemme myytteihin. Miksei sitten kulttuurien yhteydet maailmanlaajuisesti. Kalliopiirrokset ovat samanlaisia ympäri maailmaa, Afrikassa ja Pohjois-Kalotilla. Ihmisyys siellä on se ydin.

Lähden kohta teatteriin. Loimaan Jaakola -seura ry järjestää matkan Tampereen teatteriin katsomaan Anna Kareninaa. Ensin syömme hyvin ja sitten katsomaan näytelmää. Olen nähnyt Anna Kareninan monta kertaa, teatterissa ja filmiversioina. Kirjankin olen lukenut. Ensin ajattelin, että miksi tämä tuttu juttu. Mutta teatteri on aina erilainen. Ohjaajan ja dramaturgin näkemys, näyttelijöiden panos. Palaan asiaan huomenna eli mitä tänään  illalla koin.

 

 

Nyt olen nähnyt Tampereen teatterin Anna Kareninan. Oli se erilainen kuin aikaisemmin näkemäni. Viimeksi olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa vuonna 2010 unkarilaisohjaaja Andriy Zholdakin version. Se oli todella raju, ja niin hyvä, että kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Pääossassa oli Krista Kosonen. Ehkä parasta teatteria, jota olen nähnyt.

Kun kyseessä oli klassikko, jonka tarina on tuttua tutumpi, korostuivat dramatisoijan ja ohjaajan näkemykset ja toteutus.

Tampereen version dramatisoinnin oli tehnyt Helen Edmundson ja ohjaajana Marika Vapaavuori. Naisnäkökulma oli selvästi näkyvissä. Tarinasta oli otettu esille Annan lisäksi kahden  muun naisen  kohtalot. Miten yleispätevää vielä tänäkin päivänä!

Taikka sitten ei. Onneksi  maailma on mennyt suvaitsevaisempaan suuntaan. Moraaliasiat ovat lieventyneet eikä Annan  kohtalon sinetöinyt lapsen menettäminen isälle ja ympäröivän yhteiskunnan halveksunta enää ajaisi  turvautumaan niin epätoivoisiin ratkaisuihin joihin Anna meni. Tai – onhan näitäkin ikäviä tarinoita vieläkin.

Dramaturgiassa oli hienoja toteutuksia. Lavastus oli hyvin yksinkertainen. Muutamalla esineellä toteutettiin koko tarina. Kohtausten vaihtuminen saatettiin ilmoittaa yhdellä sanalla. Mielenkiintoinen oli loppupuolella kahden pariskunnan yhtaikainen kahden kohtauksen läpivienti, vuorotellen.

Puvut olivat alkuperäisen aikakauden mukaisia. Esitys alkoi hienolla ihmisjoukon liikkumisella musiikin mukaan. Tanssiesityksiä oli aika ajoin. Koko esityksenkin olisi voinut esittää näillä hienoilla tanssikohtauksilla. Koreografina on ollut Miika Riekkinen. Hieno toteutus!

Anna Kareninaa esitti Pia Pilz. Ulkonaisesti Krista Kososen näköinen ja aivan yhtä hyvä näyttelijä. En muista häntä ennen nähneeni, mutta tämän roolin perustella häntä nähdään varmaan enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan, kyllä kannatti mennä. Esityksen jälkeen jonossa kommentti: Oli se ihan  hyvä. Kyllä kansa tietää.

Muuten, kun lähdimme takaisin Loimaalle, maa oli saanut valkoisen peitteen. Ja 95-bensa maksoi Tampereella vain 1,49 e.