Joessa hyhmälautat lipuvat alajuoksua kohti juuri vastarannan varjon ja taivaan kuvajaisen yhtymäkohtassa. Mustarastas kävi ruokintapaikalla parinkymmenen tiaisen kanssa. Ne tulivat nyt, kun ilma on pakkasella. Kas, käpytikka yrittää pitkällä nokallaan siemeniä ruokintapöntön sisästä. Mielessä ailahtaa lämmin tuulaus. Pikkupoikani tekemä punainen pönttö on vieläkin tarpeellinen.
Kävin kävelemässä pihalla ja puutarhassa pari päivää sitten eka kertaa leikkauksen jälkeen. Pehmeä sammal on verhonnut koko puutarhan, nurmikosta ei ole jälkeäkään. Sammalikko hehkui uhkean vihreänä, samoin kuin naapurin syysviljapelto.
Kun käännyin takaisin taloa kohti, valtava yli parinkymmenen variksen parvi leuhotti vaakkuen ylitseni naapurin puiden latvoihin. Kevään tuojat! Varikset muuttavat yleensä muutama sata kilometriä etelämmäs ja helmikuussa palaavat tänne Loimaalle. Samassa kirpeä knaak knaak knaak läheni ja vielä suurempi naakkaparvi seurasi variksia. Jäin miettimään niiden kohtaamista. Olivatko sovussa, ajoivatko toisiaan takaa, onko molemmille sijansa ympäristössä?
Muutama vuosi sitten tein puiden kevätleikkaukset helmikuussa. Parina viime vuonna olemme tähän aikaan hiihtäneet joella helmi-maaliskuun. Onneksi kävin suksilla joulunaikaan Pyhällä. Miten kaukaiselta se tuntuukaan.
Jaa, että miten toipuminen. Hidasta se on. Päivä kerrallaan. Suuri etappi oli, kun sain perjantaina hakaset pois. Eivät haavat kiristä enää niin paljoa. Kun vielä haavat umpeutuvat kokonaan, voi jumppaliikkeitä tehdä huolettomammin. Ja jumppaa on melkein tauotta: kolme kertaa päivässä, 3 kertaa 10 toistoa kerrallaan, liikkeitä parikymmentä, kummallakin jalalla. Mielessä häilyy kuitenkin koko ajan, että teenkö tarpeeksi ja oikein. Välillä on tehnyt niin kipeää, ettei kolmea kertaa päivässä ole sarjaa voinut tehdä. Toinen mietityttävä asia on kipulääkkeiden syönti. Syönkö liikaa vai mikä on sopiva määrä. Kipua ei saisi päästää valloilleenkaan.
Keltasirkkuparvi tuli syömään pikkuvarpusten kanssa! Onpa kivaa!
Helmikuinen päivä alkaa vaipua mailleen. Kauempana pelloilla on auringonpaiste vielä voimissaan. Pihalla varjot oikovat peittojaan vaivihkaa. Valon ja pimeyden ikuinen vuoropuhelu.
Nyt lähden lämmittämään saunaa ja teen kuten Eeva Kilpi kertoo:
(Huomenna) minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen.
Kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihailen kehoani.
Sinä pieni, urhea, nainen,
niin luotan sinuun.
Eilen kirjoitin tuon yllä olevan. Tekniset ongelmat estivät kuvien siirtämisen, tänään sekin onnistui.
Kävin saunassa. Ensimmäinen 10 minuuttia oli autuaallista. Pitkällään leppeässä lämmössä lauteilla – kun sinne ensin pääsin kapuamaan – jalat nostettuina seinälle. Nilkkojen hienoinen turvotus hävisi. Mutta sitten tuli huono olo. Tuntui polvissa pahalta. Kuin teräs-titaaniklimpit olisivat kirkuen reagoineet lämpöön. Nousin istumaan, valelin jalkoja kylmällä vedellä, ei auttanut. Niinpä pesin itseni huonovointisuuden lisääntyessä ja kömmin nukkumaan. Saunomislupa oli kyllä, mutta en taidakaan olla niin hyvässä kunnossa kuin luulin. Sigh.
Tein äsken taas kierroksen puutarhassa. Hienoinen lumipeite oli kuorruttanut sammalikon. Joessa rantojen jäänauhat kurkottuivat valkoisina toisiaan kohti. Talven tuntu.
Olen lukenut Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Katso Luettua -sivu.
