Teatterissa viimein. Kesällä tosin kahdessa kesäteatterissa. Nyt astelimme tihenevässä hämärässä Logomon tiilikompeksia kohti. Turun ratapihalla.

Emme tienneet mitä odottaa. Kolmannen tilan yhtä aikaisempaa teosta oli osa seurueestamme käynyt katsomassa. Oliko se Pieni luu.  Google ei tunne. ”Emme ymmärtäneet mitään”, puuskahti eräs kokija ja sai mieleni täyteen kihelmöivää jännitystä.

Rentouduin mukavaan tuoliin, joita oli ympyrässä hallin keskustan ympärillä. Siirsin tuolia niin, että näin edessä istuvien välistä. Olkapäät valahtivat alaspäin. Huokaisin pois ulkopuolisen maailman.

Miten vapauttavaa onkaan mennä istumaan pimeään katsomoon, väljästi ja maskit naamalla hiostamassa, mutta vailla minkäänlaisia odotuksia. Vailla mitään velvollisuuksia ymmärtää, analysoida. Vain ottaa vastaan lavan tapahtumat.

Pyöreä kangas välkehti. Se oli lampi. Pimennys. Sininen valo lampeen, välkehdintä lisääntyi. Miten se onkin niin kiehtovaa, välke. Sumu levittäytyi maan pintaa pitkin. Aurinko nousemassa. New dawn. Sammakkojen kurnutus. Rana temporaria.

Seurasi iloittelua, kiemurtelua (miten notkea se Arttu Wäänänen olikaan, ihan kateeksi kävi), Brahe Djäknar ja Florakören lauloivat elävän musiikin tahdissa tapahtumia.

Ruotsia, suomea, saksaa – joita ymmärrän jotenkuten – ranskasta en yhtään. 1800-luvun alun Turku levittäytyi eteemme. Pieni kolmen päivän episodi Adam Clayn matkalta. Pääosan esittäjä Césile Orblin eläytyi ilmiömäisesti.

Näyttelijät heittäytyivät valtavalla tarmolla esitykseen. Miten he muistavatkaan kaiken. No, hehän ovat näyttelijöitä.

Syvällisempi analysointi vaatisi toista katselukertaa. Mutta tämäkin riittää, valahtaminen entiseen maailmaan työryhmän avulla.

Kiitos Kolmas tila – työryhmälle tästä kokemuksesta!

Ah, tätä herkkua täytyy saada lisää. Koronarajoitukset poistuvat, yritämme sopeutua maailmaan koronaviruksen kanssa. Seuraavat liput on jo tilattu. On nälkä, kulttuurinnälkä.